Talouden menneisyys ja tulevaisuus

Transkriptio

1 Talouden menneisyys ja tulevaisuus Ilpo Airio: VTT, erikoistutkija, Kelan tutkimusosasto Heiskala, Risto ja Virtanen, Akseli (toim.): Talous ja yhteiskuntateoria I. Vanhan maailman talous ja suuri murros. Gaudeamus, Helsinki. 2011, 350 s. Eskelinen, Teppo ja Sorsa, Ville-Pekka: Hyvä talous. Like Kustannus Oy, Keuruu. 2011, 347 s. Talouspolitiikka on merkittävä yhteiskunnan toimintaa säätelevä tekijä. Uudistuksia voidaan estää vetoamalla rahan puutteeseen, mutta toisaalta rahaa voi löytyä tarvittaessa miljardikaupalla, kuten vaikkapa kriisiytyneiden euromaiden avustusprojekti on osoittanut. Keskustelu talouden ympärillä on laajaa. Esimerkiksi Suomen julkisen talouden haasteet ovat kiistattomia, mutta kiistaa on saatu aikaan siitä, miten suuria haasteet todellisuudessa ovat ja miten niihin tulisi vastata. Myös epätietoisuus siitä, mitä tapahtuu, jos Kreikka tai Portugali menee konkurssiin, on suuri. Kaatuuko euro? Tuleeko Euroopan päälle taloudellinen jääkausi? Vai toimiiko kriisi luovana tuhona, joka pyyhkäisee talouden korttitalon mennessään jättäen vahvan sokkelin, jonka päälle voidaan rakentaa jotain uutta ja kestävämpää? Kiinnostus taloutta kohtaan näkyy myös siinä, että aiheesta kirjoitetaan paljon. Risto Heiskala ja Akseli Virtanen ovat toimittaneet artikkelikokoelman Talous ja yhteiskuntateoria, joka on taloutta kuvaavan ja analysoivan teostrilogian ensimmäinen osa. Teos kattaa taloushistorian aina ihmiskunnan esihistoriasta 1900-luvun kynnykselle. Toiseen ajalliseen ääripäähän talouden kysymyksissä vie Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan kirja Hyvä talous, jossa hyve-etiikkaa hyväksikäyttäen linjataan suuntia tulevaisuuden taloudelle. Molemmat teokset ovat tavoitteiltaan kunnianhimoisia ja vaikka toisen teoksen fokus on menneisyydessä ja toisen tulevaisuudessa, voi kummankin teoksen lähtökohdista aistia kriittistä asennoitumista nykyisiä vallalla olevia taloutta ohjaavia normeja kohtaan. Erityisesti kyseenalaistetaan ajatus siitä, että taloutta määrittelevät reunaehdot ovat annettuja ja täältä ikuisuuteen muuttumattomia. Näin ei ole aina ollut eikä näin tule välttämättä aina olemaan, kuten Heiskala ja Virtanen toteavat teoksensa johdantoluvun lopuksi (s. 50). Heiskalan ja Virtasen kirja on laadittu esipuheen mukaan käsikirjaksi talouden ilmiöitä tutkiville. Kirjan kirjoittajajoukko on monipuolinen kattaus pääasiallisesti tohtori- ja professoritason tiedeihmisiä, joista suuri osa on ansioitunut historian tutkijoina. Artikkelien pääpaino onkin vankan taloushistoriallinen. Tuloksena on teos, joka on monin tavoin epätasainen, mutta relevantti johdatus taloustieteen alkuhämäriin. Epätasaisuutta teokseen tuo ensinnäkin se, että kirjoittajilla on ollut selvästi vapaat kädet tuoda oma kirjoittajaääni esille. Tämä johtaa siihen, että artikkelien tyyli vaihtelee tarkoista referoivista analyyseista hyvinkin laveisiin maalailuihin. Käsikirjamaisesti sieltä täältä kirjaa luettaessa tyylillinen variaatio ei haittaa, mutta kokonaiskuvan saamista vaikeuttaa, että tietyt aikakaudet ja henkilöt käydään läpi esseistisesti, kun taas toiset analysoidaan hyvinkin tarkasti. Myös taloushistorian tulkinta vaihtelee. Joissain artikkeleissa tulkinnat ovat varovaisia ja johtopäätöksiin jätetään tulkinnanvaraa. Toisissa taas saatetaan esittää hyvinkin selkeitä tulkintoja siitä, mitä joku kirjoitti tai mitä tapahtui ja miksi näin tapahtui. 03_11.indd :25:15

2 291 Kirjan rakenne on sangen kronologinen. Aivan aluksi talous tosin kontekstoidaan yhteiskuntateoriaan ja yleiskulttuuriseksi ilmiöksi. Tämän jälkeen artikkeleissa edetään esimodernien yhteiskuntien taloudesta aina marginalistiseen kumoukseen, eli noin 1870-luvulle. Talousajattelijoista omat artikkelinsa ovat saaneet Aristoteles, Adam Smith, David Ricardo ja Karl Marx. Yleisemmän käsittelyn saavat keskiajan talousajattelu, islamin merkitys länsimaiselle talousajattelulle, merkantilismi, Saksan historiallinen koulukunta ja marginalismi. Teoksen eittämätön vahvuus on, että kirjoittajat ovat selvästi omilla mukavuusalueillaan. Vankka asiantuntemus tulee esiin teksteistä. Kun asiat sanotaan vieläpä pääsääntöisesti kansantajuisesti sekä havainnollistavia esimerkkejä ja runsasta lähdeaineistoa käyttäen, on tuloksena kelpo taloushistoriaan lyhyesti johdatteleva käsikirja. Kritisoitavaa löytyy lähinnä siitä, että teoksessa on jonkin verran toistoa. Esimerkiksi Adam Smithin talouden näkymätön käsi esiintyy säännöllisin väliajoin tekstissä. Käsikirjana luettaessa toisto ei häiritse, mutta kokonaisesityksenä tekstit olisivat ehkä kaivanneet editointia. Ja kuten aina tämänkaltaisissa teoksissa, joku voi aina ihmetellä sitä, miksi juuri nämä talousajattelijat on valittu mukaan. Miksi esimerkiksi Jean-Babtiste Say, Thomas Malthus tai John Stuart Mill jäävät teoksessa varjoon? Toimittajat olisivat voineet hieman perustella kirjan rakennetta. Kritisoitavaa voi löytää myös siitä, että teoksen kaksi ensimmäistä johdantolukua menevät jossain määrin nykyaikaan ja näin ollen johdattelevat lukijaa jo sarjan toista ja kolmatta osaa varten. Ehkä johdatus olisi voinut olla tiukemmin rajattu ensimmäisen osan aikajänteeseen sopivaksi, ja teoksen loppuun olisi voinut lisätä luvun, jossa luodaan silta jatko-osiin. Nämä ovat luonnollisesti pieniä kritiikin ääniä muuten relevantissa kirjassa. Todennäköisesti toimittajat ja kirjoittajat ovat näitä kysymyksiä pohtineet kirjaa kasattaessaan. Jos Heiskalan ja Virtasen toimittama Talous ja yhteiskuntateoria vie matkalle talouden menneisyyteen, niin Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan teos Hyvä talous katselee jo hyvän matkaa tulevaisuuteen. Näkökulma kirjassa on hyve-etiikassa. Toisin sanoen, mitkä ovat niitä hyveitä, joita taloudelle asetetaan ja mitkä olisivat hyvän talouden hyveitä. Kirja rakentuu karkeasti ajatellen kahteen osaan, jossa ensimmäiset luvut ovat vankalla teoreettisella pohjalla etenevää hyve-eettistä pohdintaa talouden arvottamisesta ja hyveistä. Kirjoittajat tuovat selvästi esille näkemyksensä siitä, että talouspolitiikan normatiivisen analyysin tulee kohdistua siihen, millaista konkreettista toimintaa tulisi johdonmukaisesti tuottaa, jotta asiat olisivat johdonmukaisesti paremmin. Erityisen kriittisesti kirjassa suhtaudutaan ajatukseen, että jokin asia taloudessa olisi välttämätön tai mahdoton. Talouden lainalaisuudet ovat yhteisillä päätöksillä muutettavissa. Retorisia rajoitteita yhden suunnan politiikalle voidaan hakea vaikkapa globalisaatiosta, EU:sta tai yksilöiden käyttäytymisestä. Rajoitteet eivät kuitenkaan voi oikeuttaa minkään talousideologian ajamista. Yksityishenkilöillä ja yrityksillä on Euroopan yhdistymisen ja globaalitalouden kautta tullut mahdollisuuksia äänestää jaloillaan ja muuttaa maahan, jossa on esimerkiksi alhaisempi veroaste tai työehtoja poljetaan. Tämä ei kuitenkaan voi olla todellinen rajoite lähtömaassa harjoitettavalle talouspolitiikalle. Jos yritys lähtee maasta osoittaakseen mieltään harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan, ja on valmis maksamaan siirtymisestä aiheutuvat kustannukset, rakentamaan uudet paikalliset organisaatiot ja kontaktiverkot sekä palkkaamaan pätevää henkilökuntaa, niin tämä mahdollisuus pitää ilman muuta olla olemassa, mutta harjoi- 03_11.indd :25:15

3 292 tettuun talouspolitiikkaan sillä ei saa olla merkitystä. Hyve-etiikan ja talouden arvottamisen analyysissa lähestymistapa on filosofinen ja teoreettinen, mutta onneksi korkealentoisimmatkin pohdiskelut perustellaan selkeästi. Suurin ongelma on, että paljon asiaa on kasattu tiiviiseen muotoon. Erilaisia hyveitä tipahtelee tekstissä tiuhaan, mikä tekee kokonaisuuden hahmottamisen välillä vaikeaksi. Tosin teoksen alkuosan voi ymmärtää olevan myös pitkähkö johdanto aiheeseen, jolloin kirjan pihviä eli mitä hyvä talous on ja mitä se ei ole ei edes yritetä kiteyttää hyve-eettisen analyysin synteesiksi. Kirjan loppuosa keskittyy hyvän ja huonon talouden pohdintaan. Tyylilaji muuttuu sangen radikaalisti, kun alkuosan filosofisesta pohdinnasta siirrytään kolmen talouspoliittisen asiakirjan ruotimiseen. Kaikki kolme raporttia valtiovarainministeriön Julkinen talous tienhaarassa, Euroopan Komission Eurooppa 2020 ja McKinsey & Companyn Suomen talous: saavutukset, haasteet ja prioriteetit saavat murskakritiikin. Ehkä on liian helppoa ja populistista lytätä esimerkiksi Julkinen talous tienhaarassa -raportti, sillä sen verran täyslaidallisen kritiikkiä raportin laskelmat ja johtopäätökset ovat saaneet niskaansa jo aikaisemmin. Eskelinen ja Sorsa tasapainoilevat ironian nuoralla raportteja analysoidessaan. Jokainen voi itse päättää, miten hyvin he onnistuvat. Esimerkiksi Julkinen talous tienhaarassa -raportin hyveet (asiantuntijavaltaisuus, politiikan uskottavuus EU:n, IMF:n ja OECD:n virkamiesten sekä kansainvälisten sijoittajien silmissä, julkisen budjetin jatkuva pienentäminen sekä yksityisen sektorin suosiminen) saavat kirjoittajien mielestä jotain järkevyyttä vain, jos ne tulkitaan vallanhimoisten, hallintafetisismistä kärsivien ja kansainvälisiltä asiantuntijoilta epätoivoisesti tunnustusta hakevien uusliberaalien virkamiesten hätähuutona (s. 208). Lopuksi Eskelinen ja Sorsa rakentavat oman hyvän taloutensa demokraattisen oikeutuksen hyveen ympärille. Tämä tarkoittaa, että kaikissa talouden arkipäivän käytännöissä ihmisten tulisi pystyä vaikuttamaan omiin asioihinsa ja toimintatavoista päätettäisiin yhdessä. Tämä vaatii valta-asemien jatkuvaa julkista oikeuttamista. Peliä ollaan häviämässä, jos jokin toimija saa sellaisen valta-aseman, että se voi ohittaa tai alistaa demokraattisen päätöksenteon omien intressien ajamiseen. Demokraattisen legitimiteetin hyveen varaan rakentuvalla taloudella on kolme tunnistettavaa piirrettä. Ensinnäkin käytännön taloudellinen toiminta perustuu laajaan osallistumiseen. Toiseksi valta-asemia tasataan ja ihmisten toimintamahdollisuuksia vahvistetaan. Kolmas piirre on, että talouden käytännöt ovat avoimia ja kriittisen arvioinnin kohteina. Päästäksemme kohti parempaa taloutta ja kohti paljon puhuttua paremminvointivaltiota Eskelinen ja Sorsa linjaavat kolme muutoksen peruspilaria. Ensimmäiseksi talouspuheen totalisoivasta luonteesta, jossa kaikki tuotteistetaan, pitää siirtyä dekommodifikaatioon. Jos asiasta puhuminen ei luonnistu taloustermeillä, niin käytetään muita, paremmin soveltuvia käsitteitä. Toisena pilarina on taloustieteen imperialismin murtaminen. Päättäjät ja media voisivat yllättyä huomatessaan, että vaikkapa sosiologit ja sosiaalipsykologit osaavat selittää yhteiskunnallista sosiaalista toimintaa siinä missä taloustieteilijät ja jopa monissa asioissa he ovat parempia asiantuntijoita. Kolmas pilari on siirtyminen hallinnan fetisismistä, jossa vaikeatkin taloudelliset ongelmat ratkaistaan teknisesti, kohti avointa ongelmien määrittelyä. Tällöin ratkaisuehdot ovat valittavissa ja perusteltavissa muulla 03_11.indd :25:15

4 293 kuin yhden vaihtoehdon politiikasta johtuvalla pakolla. Eskelisen ja Sorsan määrittelemä hyvä talous on pääpiirteissään sellainen, johon on vaikea olla yhtymättä. Politiikkamuutosten ei edes tarvitse olla suuria. Selvästi suurempi haaste on, miten talouspoliittinen päätäntävalta saadaan pois kehittyvienmaakuntiensuomelta ja björnwahlrooseilta takaisin edustukselliselle demokratialle. Kirjan luonnostelema hyvän talouden aikaansaama hyvä elämä on lähellä nykyään muodikkaita ajatuksia, joissa hyvä elämä koostuu esimerkiksi ympäristötietoisuudesta, positiivisista vapauksista olla, ajatella ja toimia sekä vapaa-ajan ja työn merkitysten uudelleenarvottamisesta. Ajatukset ovat siis jossain määrin utopistisia aikana jolloin tuhansille suomalaisille hyvään elämään riittäisi, että rahaa olisi edes kaikkein välttämättömimmän kulutuksen tyydyttämiseen. Kaiken kaikkiaan molemmat teokset antavat ajattelemisen aihetta. Historia osoittaa, että talous on aina ja kaikkialla ollut tärkeää yhteisöllisyyden kannalta, oli sitten kyseessä moderni kotitalous tai silkkitietä Aasian ja Euroopan välillä kulkeneet karavaanit. On myös mielenkiintoista havaita, miten modernin länsimaisen ajattelun mukaan hyvä elämä ei koostu vain rahasta, työstä ja kulutuksesta. Hyvään elämään tarvitaan myös oikeutus olla välillä tekemättä mitään järkevää tai tuottoisaa. Pekka Valtonen kuvaa Talous ja yhteiskuntateoria -kirjan artikkelissa (s ), kuinka Kalaharin autiomaassa elävät dobet käyttävät toimeentulon hankkimiseen noin 15 tuntia viikossa. He ovat asettaneet ajankäytössään sosiaalisen yhdessäolon, seurustelun ja tanssin työnteon edelle. Tästä voisimme ehkä ottaa mallia? Selkeästi hyvinvoinnista Tuuli Hirvilammi: YTM, tutkija, Kelan tutkimusosasto Saari, Juho (toim.): Hyvinvointi suomalaisen yhteiskunnan perusta. Gaudeamus, Helsinki. 2011, 396 s. Hyvinvointi suomalaisen yhteiskunnan perusta on varsin mahtipontinen kirjan nimi. Mahtipontinen ja kunnianhimoinen teos onkin, sillä se pyrkii tarjoamaan laajasti tietoa hyvinvoinnin käsitteestä, hyvinvoinnin tutkimisesta ja hyvinvoinnin institutionaalisista edellytyksistä. Tässä Juho Saaren toimittama teos onnistuu pääsääntöisesti hyvin. Johdannon lisäksi Juho Saari on kirjoittanut teokseen yleisesityksen hyvinvointiteorioiden ja hyvinvointitutkimuksen kentästä sekä hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointipolitiikasta. Artikkeli on helposti tentittävä eli se sisältää luetteloita ja nelikenttiä, joiden avulla laajaa hyvinvointitutkimusta on helpompi hahmottaa. Subjektiivisuuden ja vertailtavuuden muodostamat jaot hyvinvointitutkimuksessa ja toisaalta niiden väliin sijoittuvien suuntausten esittely oikovat varmasti mutkia, mutta selventävät tutkimusalaa kokonaisuudessaan. Myös oikeudenmukaisuuden ja ihmiskäsityksen sekä paikallisuuden ja universaaliuden jännitteen käsitteleminen on hyvä pohjustus hyvinvoinnin tematiikkaan. Erojen kuvaaminen voi palvella aloittelevaa hyvinvointitutkijaa tarjoamalla taustan alkuperäisteosten opiskelulle. Informaatiovarantojen esittely voi taas hyödyntää konkreettisesti esimerkiksi alan graduntekijöitä. Siirtymä universaaleista tarveteorioista hyvin 03_11.indd :25:15

5 294 käytännönläheisiin tilastoihin tosin tuntui ainakin itselleni liian suurelta ajatusloikalta. Hyvinvoinnin filosofinen pohdinta pääsee onneksi jatkumaan kirjan toisessa artikkelissa, jossa Erik Lagerspetz esittelee yhteiskunta- ja moraalifilosofisia hyvinvointikäsityksiä. Hän lähtee liikkeelle utilitarismin perinteestä ja sen kritiikistä. Hän hylkää Saaren esittelemän yleisen jaon subjektiivisiin ja objektiivisiin hyvinvointinäkemyksiin ja erottelee toisistaan mielentila- eli kokemusteoriat, halu- eli preferenssiteoriat, idealisoitujen halujen teoriat ja yhdistelmäteoriat. Näiden esittelyn ja kritiikin kautta Lagerspetz houkuttelee lukijaa pohtimaan muun muassa ihmisen toimintaa ohjaavia motiiveja ja objektiivisten tarpeiden olemassaoloa. Lagerspetzin kanta on, että edellä mainitut hyvinvointikäsitykset eivät korosta riittävästi yksilön autonomiaa eivätkä avaa sitä, missä määrin hyvinvointiin liittyy yksilön vapaus elää tavoittelemaansa elämää. Hänen mielestään Amartya Senin ja Martha Nussbaumin tunnetuksi tekemä toimintakykylähestymistapa (capability approach) tukee olemassa olevista hyvinvointikäsityksistä parhaiten autonomisen ihmisen ihannetta. Jussi Simpura ja Hannu Uusitalo kirjoittavat kokemuksen syvällä rintaäänellä hyvinvointitutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Artikkelin ansiona on ajallisten kehityslinjojen, pysyvyyden ja aaltoliikkeiden, kuvaaminen. Tämä selvensi itselleni yhä paremmin pohjoismaisen hyvinvointitutkimuksen perinnettä ja sitä, miten nykyinen indikaattoriliike eroaa aiemmista. Allardtin teorian arviointi jää artikkelissa (ja koko teoksessa) tosin valitettavan pintapuoliseksi. Simpura ja Uusitalo kirjoittavat kriittiseen sävyyn nykyisestä poliitikkojen ja hallinnon virkamiesten innosta kehittää uusia hyvinvointi-indikaattoreita. He esittävät tärkeän kysymyksen siitä, mitä lukuisilla indikaattoreilla tehdään: Onko niistä todellista apua yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kehittäjinä? Sakari Kainulainen on tarkastellut 1950-luvulta lähtien julkaistuja sosiologian ja sosiaalipolitiikan väitöskirjoja. Hän esittelee tiiviisti tutkimuksia ja kuvaa näiden avulla hyvin käsitteellisiä, ajallisia muutoksia. Hyvinvointitutkimukseen Kainulainen liittää myös elämäntapaa, köyhyyttä ja terveyttä tutkivia väitöskirjoja, mikä täydentää aiempaa Simpuran ja Uusitalon esittelyä. Kainulaisen mukaan hyvinvoinnin määritelmässä on päästy jonkinasteiseen yhteisymmärrykseen, mutta eri käsitteiden keskinäiset suhteet ja niiden käyttö ei ole vielä vakiintunutta. Tästä on helppo olla samaa mieltä, kun miettii esimerkiksi elintason tai elämäntavan kaltaisia laajoja käsitteitä. Mielenkiintoisesti Kainulainen toteaa myös, että väitöskirjatasoinen hyvinvointitutkimus on Suomessa ollut yllättävän vähäistä. Hän ei kuitenkaan pohdi tämän syitä. Itse arvelen, että vähäisyys liittyy ensinnäkin sosiaali-indikaattoriliikkeen kritiikkiin ja toisaalta siihen, että subjektiivisen hyvinvoinnin tutkimusta ja laadullisia tutkimusmenetelmiä ei ole juurikaan kehitetty. Teoksen toisessa osassa näkökulma on entistä selvemmin makrotason hyvinvoinnin tutkimisessa. Robert Hagfors ja Jouko Kajanoja esittelevät hyvän kehän teoriaansa, jonka mukaan laaja hyvinvointivaltio lisää hyvinvointia. Kehämallin mukaan hyvinvointipanostusten lisääminen vähentää ensinnäkin eriarvoisuutta. Tämä vahvistaa sosiaalista pääomaa, mikä taas lisää hyvinvointia. Jotta kehä sulkeutuisi, kohonnut hyvinvointi vaikuttaa hyvinvointipanostuksiin niitä lisäävästi. Empiirinen tarkastelu tukee teoriaa. Kirjoittajat esittelevät riittävällä tarkkuudella, mitä hyvinvoinnin muuttujia kussakin kehän osatekijässä konkreettisesti tarkastellaan ja osoittavat regressiokertoimet eri osatekijöiden välillä. Kirjoittajat mainitsevat, että menetelmää esitellään tarkemmin aiemmassa julkaisussa. Lukijana olisin kuitenkin kaivannut artikkeliin vähintään tiedon siitä, kuinka monta maata vertailevaan aineistoon sisältyy (vastaus on 23, se löytyi julkaisusta Hagfors & Kajanoja 2010 sivulta 12). 03_11.indd :25:15

6 295 Vauraissa hyvinvointivaltioissa korostuu resurssien sijaan koettu hyvinvointi eli subjektiiviset onnellisuuden kokemukset. Heikki Ervasti ja Juho Saari esittelevät onnellisuustutkimusta ja pohtivat, missä määrin hyvinvointivaltion instituutiot voivat tuottaa onnellisuutta. Empiirinen, European Social Survey -aineistoihin perustuva, analyysi esittelee vertailevaa tietoa koetun onnellisuuden yhteydestä erilaisiin institutionaalisiin tekijöihin. Kirjoittajien mukaan onnellisuuseroja voi nykyisin vertailla, koska tutkimusmenetelmät, aineistot ja onnellisuusteoriat ovat kehittyneet nopeasti. Artikkelin heikkoutena on käsitteiden runsaus ja määrittelemättömyys: tekstissä kirjoitetaan onnellisuuspolitiikasta, onnellisuuden yhteiskuntapolitiikasta ja mainitaan, että sosiaalipolitiikka on osalle kansasta sosiaalisen onnellisuuden politiikkaa (s. 192). Kirjoittajat kuitenkin toteavat, että yhteiskuntapolitiikassa ei vielä tule siirtyä onnellisuuden edistämiseen, koska eri muutosten vaikutuksista onnellisuuteen ei ole riittävästi tutkittua tietoa. Työnsarkaa onnellisuustutkijoille siis riittäisi. Kriittinen keskustelu hyvinvoinnin mittareista ja hyvinvoinnin mittaamisen mahdollisuuksista on aina tervetullutta alan perusteoksissa. Jukka Hoffrén ja Hanna Rättö esittävät artikkelissaan muista julkaisuista tuttua BKT-kritiikkiä (esim. Hoffrén 2010) sekä kartoittavat vaihtoehtoisten mittareiden taustoja ja muuttujia. Lisäksi he esittelevät suomalaisten hyvinvoinnin kehitystä Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin (ISEW) ja Aidon kehityksen mittarin (GPI) valossa. Näin mitattu ihmisten kokema kestävä hyvinvointi kasvoi ja 1990-lukujen vaihteeseen saakka, jonka jälkeen hyvinvointi on laskenut (s. 234). Kirjoittajien mukaan laskua selittää yhteiskunnan eriarvoistuminen, luonnon pääomien kuluminen ja luontoon kumuloituvat ympäristöhaitat. Kirjoittajat pohtivat taloudellisesti arvotettujen hyvinvointimittareiden käyttöä ja esittävät tärkeän kysymyksen siitä, miten hyvinvointiin liittyviä sosiaalisia tai ekologisia tekijöitä voidaan ylipäätään hinnoitella. Kirjan kolmannessa osassa keskitytään Saaren mukaan hyvinvointivointitutkimuksen uusiin avauksiin (s. 24). Anu Raijas kirjoittaa käytännönläheisesti arjen hyvinvoinnista ja siitä, miten ihmisten arkipäiväistä toimintaa ja resurssien tarvetta voidaan tutkia laadullisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Raijaksen artikkeli onkin kirjan ainoa haastatteluaineistoa hyödyntävä artikkeli, mikä kertonee hyvinvointitutkimuksen painottavan yhä enemmän objektiivisuutta ja vertailtavuutta kuin yksilökohtaisia kokemuksia. Raijas yhdistää tarkastelukehikossaan resurssitutkimusta ja toimintakykyjen käsitettä sekä objektiivisia ja subjektiivisia hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Hänen mukaansa arjen hyvinvointi toteutuu, jos ihmiset ovat tyytyväisiä ajankäyttö- ja kulutusvalintoihinsa, yhteiskunnan muiden toimijoiden hyödyketarjontaan (esim. julkiset palvelut) sekä toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen ja työnjakoon arjen toiminnassa. Resurssien ja toiminnan välisiä suhteita olisi hedelmällistä jatkossa pohtia vielä tarkemmin eli toivottavasti arjen hyvinvoinnin tutkimus jatkuu. Susanne Uusitalon artikkeli tahdonheikkouden ja hyvinvoinnin välisestä yhteydestä on tärkeä lisä perinteisemmän sosiaalitutkimuksen joukkoon. Kysymys on Uusitalon mukaan yksilön tahdonheikkoudesta, jos hän toimii irrationaalisesti vastoin parempaa arviotaan, vaikka voisi toimia myös sen mukaan. Tästä on tarpeen erottaa pakottavaan käyttäytymiseen liittyvät riippuvuudet. Artikkelin filosofinen pohdinta voisi olla hyödyllistä esimerkiksi sosiaalityöntekijöille, jotka kohtaavat työarjessaan omaa hyvinvointiaan vastaan toimivia ja toisaalta riippuvuuksista kärsiviä asiakkaita. Uusitalo liittää tahdonheikkoudesta aiheutuvat hyvinvointiongelmat Lagerspetzin esittämiin hyvinvointikäsityksiin ja tarkastelee empiirisesti lihavuuden yleistymistä. Tällöin jäin itse kaipaamaan yhteiskunnallisten 03_11.indd :25:16

7 296 ja kulttuuristen vaikutusten huomioimista yksilön halujen ja itsehillinnän rinnalle. Esimerkiksi kuinka paljon lihavien ihmisten väestöosuuden kasvu liittyy ruuan tarjonnan ja ruuan mainostamisen lisääntymiseen? Yksilöiden hyvinvointiin liittyvät kulttuuriset tekijät sekä halut ovat jatkuvasti muutoksessa ja niitä muokataan monin tavoin. Ihmisten hyvinvointiin liittyy olennaisesti yhteisyyssuhteet. Anne Birgitta Pessi ja Marjaana Seppänen esittelevät hyvin yleisellä tasolla yhteisöihin liittyvää keskustelua ja yhteisöllisyyden muutoksia. Konkreettisemmin Pessi ja Seppänen analysoivat artikkelissaan ikääntyvien ihmisten saamaa yhteisöllistä apua laajaan kyselyaineistoon perustuen. Analyysin tulokset ovat mielenkiintoisia. Pessi ja Seppänen osoittavat esimerkiksi, että ikääntyvillä ihmisillä näyttää olevan paljon sosiaalisia suhteita ja he saavat melko kiitettävästi tukea. Huono terveys ja tulotaso näyttävät lisäävän sosiaalisen tuen puutetta. Tämänkaltaiset tutkimustulokset kiinnostavat varmasti yhteisöllistä apua korostavia päättäjiä ja ne tarjoavat tietopohjaa hoivapalveluiden kehittämiseksi. Itse artikkeli jää ehkä kuitenkin vähän irralliseksi hyvinvoinnin käsitteen ja tutkimisen kysymyksistä. Ympäristön ja hyvinvoinnin yhteys on yksi Juho Saaren esiin nostama tekijä, jolla ei ole vakiintunutta paikkaa hyvinvointitutkimuksen kentässä, mikä kuvastaa myös laajemmin yhteiskuntatieteellisen ja ympäristötutkimuksen välistä kuilua (s. 24). Markku Oksasen mukaan hyvinvointitutkimuksen painottuminen ihmisiin on ongelmallista, koska hyvinvoinnin on katsottu koskevan vain ihmisten toimintaa eikä hyvinvointitutkimuksessa tarkastella kaikkia hyvinvointiin liittyviä tekijöitä. Ympäristön huomioiminen hyvinvointia käsittelevässä kirjassa on kuitenkin perusteltua, sillä hyvinvoinnin osatekijät ovat riippuvaisia ekosysteemeistä ja niiden tuottamista aineellisista ja aineettomista palveluista. Ekosysteemipalvelut vaikuttavat inhimillisen hyvinvoinnin tekijöihin, kuten turvallisuudentunteeseen, terveyteen sekä sosiaalisiin suhteisiin, jolloin niiden säilyminen on ihmisen hyvinvoinnin edellytys. Koska hyvinvointi liitetään usein vain ihmisen toimintaan, ei muiden lajien hyvinvointia ole suojattu oikeuksilla. Artikkelin lopussa Oksanen pohtii eri lajien oikeuksia ja oikeudenmukaisuutta. Valitettavasti pohdinta tuntuu jäävän ikään kuin kesken. Teoksen viimeisessä luvussa Juho Saari tarkastelee hyvinvoinnin tulevaisuutta ja samalla hyvinvointitutkimuksen tulevaisuudennäkymiä. Hän esittelee hyvinvointitutkimuksen viisi ajankohtaista teemaa: eriarvoisuuden ja hyvinvoinnin yhteyden, kontekstuaalisuuden korostumisen, identiteettien ja tunteiden huomioimisen, yhteiskuntapoliittisten mekanismien empiirisen tutkimuksen ja sosiaalisesti kestävän kehityksen painottamisen. Uusina näkökulmina Saari mainitsee myös esimerkiksi sen, että hyvinvointitutkimuksessa tulisi kehittää relevantteja laadullisia tutkimusmenetelmiä. Se tuntuisikin luontevalta, jotta hyvinvointitutkimuksessa voitaisiin riittävästi huomioida hyvinvoinnin moniulotteisuus, paikalliset ja alueelliset erot sekä toisaalta yksilöllisiin eroihin liittyvät tekijät. Kaikkiaan Hyvinvointi on selkeä suomenkielinen yleisesitys hyvinvointiteoriasta, hyvinvointitutkimuksen erilaisista suuntauksista ja hyvinvoinnin edistämisestä. Toisaalta laaja kysymyksenasettelu eli hyvinvoinnin käsitteellistämisen ja hyvinvointipolitiikan yhdistäminen suuntaa keskustelua turhankin lavealle. Kokoelmateoksessa korostuva hyvinvoinnin käsitteen moniulotteisuus ja keskustelujen runsaus voi hämmentää alaan perehtymätöntä lukijaa. Teoksen kiitokseksi on kuitenkin mainittava, että siinä on poikkeuksellisen paljon sisäistä keskustelua ja ristiviittauksia. Tutkijana kaipaisin vastaavaa teosta, jossa keskityttäisiin vielä selvemmin esittelemään eri hy- 03_11.indd :25:16

8 297 vinvointiteorioita ja niihin perustuvia tutkimusmenetelmiä. Kirjallisuus Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko (2010) Hyvän kehän hypoteesi. Teoreettista taustaa ja empiiristä arviointia. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, Nettityöpapereita 11/2010. [online] <URL: handle/10138/16499/nettityopapereita11. pdf?sequence=1>. Hoffrén, Jukka (2010) Todellisen hyvinvoinnin seurantavälineen kehittäminen. Teoksessa Ylikahri, Ville (toim.) (2010): Onnellisuustalous. Helsinki: Vihreä Sivistysliitto, Monipuolinen artikkelikokoelma tietokäytännöistä Paula Saikkonen: VTM, tohtorikoulutettava, Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto Alastalo, Marja & Åkerman, Maria (toim.): Tieto hallinnassa, tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa. Vastapaino, Tampere. 2011, 276 s. Julkisen sektorin palvelutuotannon ja erilaisten politiikkaohjelmien voimasanoiksi ovat muodostuneet vaikuttavuus ja tehokkuus. Palveluiden, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon halutaan olevan vaikuttavaa, tehokasta ja kustannushyötysuhteeltaan hyvää. Erilaisten toimenpiteiden ja politiikkojen arvioimiseen tarvitaan tietoa, ja nykyinen tietotekniikka mahdollistaa varsin massiivisia tiedon hankinnan määriä ja mittavien aineistojen käsittelyä. Tutkimus- ja seurantatieto katsotaan välttämättömäksi esimerkiksi ympäristönsuojelun politiikkavaihtoehtojen punnitsemisessa ja erilaisten sosiaali- ja terveydenhuollon suositusten antamisessa. Taka-alalle ovat toistaiseksi jääneet pohdinnat siitä, miten erilainen tieto, sen kerääminen ja toisaalta tutkimukseen tai selvitystyöhön liittyvät erilaiset rajaukset muokkaavat tiedon tuotantoa ja siihen nojaavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Tämänkaltaisiin kysymyksiin on tieteen ja teknologian tutkimuksen sosiologisessa suuntauksessa (sociology of scientific knowledge) etsitty vastauksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan (ks. Jasanoff 1996, 393). Sosiaalipolitiikassa tiedon, hallinnon, hallinnan ja politiikan kytkökset ovat kenties vielä sosiologiaa olennaisempia, onhan sosiaalipolitiikka perinteisesti ymmärretty yhtäältä käytäntönä ja toisaalta tieteellisenä tutkimuksena. Valtajärjestelmistä ja tiedon tuotannosta suomalaisessa yhteiskunnassa on kirjoitettu toki jo aikaisemmin, mutta Marja Alastalon ja Maria Åkermanin toimittama kirja on käsittääkseni ensimmäinen kokonaisesitys, jossa valotetaan tietokäytäntöjen roolia suomalaisessa yhteiskunnassa. Tietokäytännöillä kirjan toimittajat tarkoittavat muun muassa niitä käytäntöjä, jotka palvelevat julkisen hallinnon ja politiikan pyrkimyksiä perustaa päätöksensä faktatietoon. He päätyvät määrittämään tietokäytännöiksi sellaiset hallinnolliset ja poliittiset prosessit, joiden tavoitteena on tuottaa ja prosessoida tietoa päätöksenteon ja poliittisen tavoitteenasettelun tueksi (s. 27). Toimittajien yhteisartikkeli Tietokäytännöt ja hallinnan politiikka on johdatus kirjan tematiikkaan, jossa ammennetaan tieteen ja teknologian tutkimuksen erityisesti sosiologisesta haarasta ja Michel Foucault n sekä hänen tulkitsijoidensa tuotannoista. Artikkeli on koko kirjaa ja sen teoreettisia lähtökohtia esittelevä luku. Kaiken kokoava artikkeli onkin välttämätön tämänkaltaisessa teoksessa, jossa yksittäiset artikkelit menevät paikoin jopa piinallisen tarkasti empiirisiin yksityiskohtiin ja kokonaiskuva on vaarassa kadota. Artikkelin myötä myös kirjassa 03_11.indd :25:16

9 298 käytetty käsitteistö selkeytyy ja esittelyluku helpottaa lukijaa hahmottamaan kirjaa läpäisevää punaista lankaa. Teoksen artikkeleissa toistuvat erilaisten konkreettisten tietokäytänteiden esittelyt yhteiskunnassa ja toisaalta pohdinnat tiedon ja hallinnan välisestä suhteesta. Kirjan ensimmäisessä osassa kysytään Muokkaavatko standardit meitä vai me standardeja? Kysymystä lähestytään varhaiskasvatussuunnitelmien kotouttamisen näkökulmasta (Pertti Alasuutari), keskustelemalla asukkaiden osallisuudesta tiedonmuodostukseen luonnonsuojelun kysymyksissä (Ari Jokinen) ja nostamalla esille riskiarvioinnin standardoinnin ongelmia (Helene Valve). Kirjan toinen osa keskittyy tiedon ja yhteiskuntapolitiikan välisiin sidoksiin sekä niiden vastavuoroiseen suhteeseen. Osion artikkelit ovat aivan sosiaalipolitiikan perinteisessä ytimessä. Mikko Jauho puntaroi, miten riskitieto alkoi ohjata terveyspolitiikkaa. Artikkeli kuvaa sydäntauteja koskevaa keskustelua hyödyntäen, miten tilastolliset tutkimusmenetelmät ovat nousseet asemaan, jossa ne näyttävät olevan ehdoton tiedollinen perusta sairauksien ehkäisyssä ja terveyden edistämisessä. Kirsti Ahlqvist puolestaan keskittyy muuttuvaan kuluttajuuteen. Hänen tarkastelunsa alkaa sosiaalivakuutuksen ensi askeleista Suomessa, ajasta, jolloin kulutus määriteltiin lähinnä välttämättömyystarpeiden tyydyttämisen kautta. Kulutuksen hallinnan käsitteellistämisen ensimmäisen muutoksen Ahlqvist ajoittaa sotien jälkeiseen aikaan, jolloin palkansaajakuluttajasta muodostui normi. Kulutusta perusteltiin talouskasvun ja hyvinvointijärjestelmien eduilla ja näiden kahden keskinäisriippuvuudella. Väestön hyvinvoinnin näkökulmasta painotettiin toimintaresursseja, ja pikku hiljaa tarpeet muuntuivat suhteellisiksi. Tosin toimintaresurssien esiinmarssista huolimatta, tarvenäkökulmaa alleviivattiin vielä keskusteltaessa sosiaaliturvaan tukeutuvista sosiaaliryhmistä, kuten eläkeläisistä, lapsiperheistä, pienituloisista ja erityisesti toimeentulotukea nauttivista. Kulutus irtaantui edelleen toimeentuloa koskevista kysymyksistä 1980-luvulla. Samalla valinnanvapaus liitettiin yhä vahvemmin kuluttajuuteen ja kulutusyhteiskunta sai taloudellisten määreiden sijaan myös kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Alhqvistin mukaan kulutuksen hallintaa käsitteellistettiin tässä kohtaa yksilöiden autonomialla, valinnantekijälle siirrettiin yhä suurempi osa vastuusta lisääntyneiden valinnanmahdollisuuksien myötä. Lisäksi huomiota alettiin kohdentaa valintojen epätoivottuihin seurauksiin, kuten ylivelkaantumiseen. Seuraava muutos on havaittavissa 1990-luvulla, kun käsitteistöön nousee syrjäytyminen. Syrjäytynyt voidaan tulkita epäonnistuneeksi kuluttajaksi. Tähän ajanjaksoon liittyy keskustelu sosiaaliturvan kannustavuudesta, jossa palattiin kysymään, mitä oikeastaan kuuluu välttämättömyyskulutukseen eli mitä ihminen lopulta tarvitsee. Kokonaisuutena artikkeli kuvaa sitä, miten jokin poliittisesti merkittävä asia (tässä kuluttajuus) käsitteellistetään, jotta siihen voidaan vaikuttaa ja kenties jopa arvioida erilaisten politiikkatoimien onnistumista. Kirjan toisen osion päättää Marja Alastalon sosiaalipolitiikan taustoja valottava artikkeli, jonka aiheena on väestön elinolojen tilastointi. Se kytkeytyy tiiviisti hyvinvointivaltion rakentamiseen ja ihanteeseen tietoon perustuvasta yhteiskuntasuunnittelusta. (Ks. myös Riihinen 2009, 97.) Teoksen viimeisen osan Hankalasti hallittava maailma kaksi artikkelia kertovat ympäristöä koskevan tiedon poliittisuudesta ja tiedon epävarmasta luonteesta. Taru Peltola ja Maria Åkerman kuvaavat, miten metsävaratilastointi toimii sosioteknisenä kategorisoinnin tekniikkana ja tukee metsätalouden kontrollointia. Kirjoittajien mukaan luokitusjärjestelmät ovat tähdänneet puuntuotannon maksimointiin ja siten ne omalta osaltaan ovat olleet varmistamassa raakaaineen riittävyyttä metsäteollisuuden tarpeisiin. Metsäneuvonnalla on lempeästi ohjattu ruohonjuuritason toimintaa siten, että kansallisella tasolla on päästy mahdollisimman runsaaseen 03_11.indd :25:16

10 299 ja tasaiseen puuntuotantoon. Kirjan viimeinen, Helena Leinon artikkeli on tapaustutkimus ja kertomus asiantuntijatiedon haavoittuvaisuudesta. Tapaustutkimuksen tuella Leino tuo esille paikallisen kontekstin tärkeyden. Samalla tavalla kuin valtiolla, on myös kunnilla käytössä erilaisia laskennallisuuteen perustuvia seurantajärjestelmiä, joita hyödynnetään luontokohteiden arvottamisessa, suojelussa ja toimenpidesuosituksissa. Luokitteleminen standardisoi tietoa ja luokittelujen myötä siitä tulee helpommin kommunikoitavaa, varastoitavaa, seurattavaa ja vertailtavaa. Luokittelujen avulla luonto saadaan arviointijärjestelmien kohteeksi, jotka vaikuttavat käytännön toimintaan. Ongelmaksi luokittelut muodostuvat, jos ne asemoivat kohteena olevan ilmiön siten, että kaikki muut tulkinnat näyttäytyvät oikeuttamattomina ja sulkevat siten osan mahdollisista toimista ulkopuolelle. On tuskin sattumaa, että kirjan yhdeksästä artikkelista neljä käsittelee jollakin tavalla ympäristöä tai siitä tuotettua tietoa. Kuten Leinokin artikkelissaan toteaa, on ekologinen tieto moninaisuudessaan mahdoton hallittava ja siihen liittyy väistämättä epävarmuutta. Ongelmiin törmätään, jos instituutioiden tasolla halutaan pitäytyä vanhoissa luokitteluissa ja niitä tukevissa hallintorakenteissa. Kirjan artikkeleissa luokittelujen voima ei ole ikuinen vaan muutokset ovat mahdollisia, joissakin tapauksissa jopa todennäköisiä. Monet kirjan artikkeleista kertaavat hallinnan analytiikkaa siinä, miten hallinnan teknologioihin liittyy vallankäyttöä, jonka autonomiset subjektit sallivat ja jota ne osin muokkaavat. Kirjan artikkelit piirtävät kuvaa tilanteisesta ja kontingentista tiedosta. Juuri tähän kiteytyy myös muutoksen mahdollisuus. Koska luokittelut ovat sopimuksenvaraisia, muuttuvat ne ajassa, kun kokemus kyseenalaistaa vallitsevat tiedon tuotannon tavat. Erilaiset ilmiöt olisi ollut jo alun perin mahdollista ymmärtää tai tulkita toisin, niistä esitetyt tulkinnat ovat vain yksi mahdollisuus. Kirja antaa erinomaisia eväitä keskustella sosiaalipolitiikassa käytetyistä luokituksista ja indikaattoreista sekä erilaisten tilastojen merkityksestä käytäntöjen ja politiikan muovaajina. Tällaiset keskustelut saattaisivat auttaa ymmärtämään, miten yhteiskunnan ja ympäristön keinotekoinen irrottaminen toisistaan on sosiaalipolitiikan tutkimusperinteessä tapahtunut ja minkälaisia seurauksia sillä on ollut. Kirjallisuus Jasanoff, Sheila (1996) Beyond Epistemology: Relativism and Engagement in the Politics of Science. Social Studies of Science, 26, Riihinen, Olavi (2009) Pekka Kuusesta Terho Pulkkiseen Teoksessa Risto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkonen (toim.) Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan, Sosiaalipoliittinen yhdistys Helsinki: Edita, Odotettu artikkelikokoelma sosiaalityön etiikasta Veera Virtanen: YTM, gerontologinen sosiaalityöntekijä, Raision kaupunki Pehkonen, Aini & Väänänen-Fomin, Marja (toim.): Sosiaalityön arvot ja etiikka. PS-kustannus, Jyväskylä. 2011, 315 s. Sosiaalityön tutkimuksen seuran uusin vuosikirja on erinomainen katsaus sosiaalityön etiikkaa tarkastelevaan suomalaiseen empiiriseen tutkimukseen ja alan eettisten kysymysten teoreettiseen erittelyyn. Teoksen parasta antia ovat sen tarjoamat purevat ja havainnolliset osoitukset siitä, miksi etiikka on sosiaalityön ydintä ja erottamaton osa alaa, kuten aiheesta käytävässä tieteellisessä keskustelussa nykyään toistellaan. 03_11.indd :25:16

11 300 Esimerkiksi Suvi Raitakari ja Kirsi Juhila kysyvät, mahtuuko sosiaalityön käsitykseen hyväksyttävästä aikuisuudesta sellainen suhde vanhempaan, jossa äiti opastaa aikuista poikaa pukeutumisessa ja poika puhuu tälle lapsenomaisesti. Entä onko 50-vuotias vajaasti aikuinen, jos hän on työskennellyt vain hanttihommissa ja hänen ainoa ihmissuhteensa on sisarussuhde? Kirjoittajien tutkimuksessa ensimmäinen esimerkki määrittyi tutkittujen mielenterveys- ja päihdetyöntekijöiden näkökulmasta riittämättömäksi aikuisuudeksi ja itsenäisyyden vahvistaminen nostettiin kuntoutuksen tavoitteeksi. Jälkimmäisessä esimerkissä työntekijät ajattelivat, että huolenpito tukee yksiselitteisesti asiakkaan kuntoutumista. He eivät peräänkuuluttaneet asiakkaan omaa vastuunottoa. Aikuisuuden odotusten moraalisella järjestyksellä eli vuorovaikutuksessa läsnä olevilla itsestäänselvyyksillä oli konkreettisia seurauksia kuntoutuksen toteutumiselle. Kati Turtiainen taas osoittaa, että positiivinen riippuvuus ei välttämättä haasta autonomiaa vaan voikin olla sen toteutumisen ehto. Positiivinen riippuvuus tarkoittaa kykyä myöntää olevansa joissain asioissa riippuvainen toisesta ihmisestä ilman, että luopuu omasta roolistaan tasa-arvoisena keskustelukumppanina. Yllättäen sekä negatiivinen, liikaa autonomiasta luopuva riippuvuus että autonomian ylikorostaminen aiheuttivat Turtiaisen tutkimassa pakolaisten kanssa tehtävässä sosiaalityössä samanlaisen eettisen ongelman. Sosiaalityöntekijä joutui tekemään asiakkaiden elämää koskevia välttämättömiä päätöksiä omavaltaisesti ja vähäisten tietojen varassa. Myös erityisesti Merja Laitinen ja Sanna Väyrynen sekä Riitta Granfelt antavat teoksessa napakoita esimerkkejä etiikan tärkeydestä sosiaalityön käytännössä. Sosiaalityön kansainvälinen ja suomalainen tieteellinen etiikkakeskustelu kärsivät edelleen käsitteellisestä epätäsmällisyydestä. Teos ei edes yritä selättää käsitteiden sekamelskaa, vaan jättää etiikan kunkin artikkelin kirjoittajalle määriteltäväksi erikseen. Artikkeleissa käytetyissä määritelmissä näyttää toistuvan jonkin verran ajatus, että etiikka liittyy käsityksiin siitä, mikä on hyvää, oikein, tavoiteltavaa tai hyväksyttävää. Moni kirjoittaja tyytyy kuitenkin määrittelemään vain etiikan lähi- tai alakäsitteitä, kuten arvo, normi, eettinen ristiriita, eettinen ongelma, eettinen dilemma, hyvä, moraali tai moraalifilosofia. Lähikäsitteiden listassa esitellään myös ainakin itselleni uusi ja käyttökelpoinen käsite: eettinen kuormittuminen. Eettinen kuormittuminen tarkoittaa työntekijän kokemusta tilanteessa, jossa hän joutuu jatkuvasti kohtaamaan yksin vaikeita eettisiä asiakastilanteita ilman työyhteisön riittävää tukea. Eettisyyden yhteisöllisen luonteen korostaminen on teoksessa muutenkin tervetullut painotus. Teoksen artikkelit on jaettu neljään teemaalueeseen: sosiaalityön arvot ja etiikka (I) filosofisesta näkökulmasta, (II) sosiaalityön tehtävän toteuttamisen kannalta, (III) ammatillisissa käytännöissä ja (IV) sosiaalityön tutkimuksessa. Erityisesti sosiaalityön tehtävän etiikkaa käsittelevä teema herättää kiinnostuksen. Juha Hämäläinen eritteleekin artikkelissaan perusteellisesti lastensuojelun perheintervention oikeutuksen perusteluja. Perheen autonomia, lapsen etu ja yhteiskunnan etu ovat haastavia yhteen sovitettaviksi. Sosiaalityön tehtävän eettisiä perusteluja tarkastelevia artikkeleita olisi toivonut teokseen lisääkin. Myös Merja Sinkkosen, Tarja Kauppilan ja Sanna Laulaisen sekä Anna Metterin ja Kaisa-Elina Hotarin artikkelit on sijoitettu sosiaalityön tehtävää käsittelevään teema-alueeseen. Ne suhtautuvat sosiaalityön tehtävään kuitenkin annettuna ja tarkastelevat sen sijaan sosiaalityön edellytyksiä toteuttaa tehtävää eettisellä tavalla, mikä on myös kiinnostava kysymys. Kirjoittajat osoittavat sosiaalityön eettisyyden edellytyksiksi sosiaali- 03_11.indd :25:16

12 301 työn johtamisen eettisyyden sekä toimintaympäristöön liittyviä tekijöitä. Kyösti Raunio pohtii muualla teoksessa sitä, miten sosiaalityön tiedeperustaisuus vaikuttaa sosiaalityön eettisyyden edellytyksiin. Kaikki kolme artikkelia ovat erinomaisia tekstejä eettisten ideaalien käytännön toteuttamisen rajoista ja mahdollisuuksista suhteessa joko hallinnollisiin rakenteisiin, ulkopuolisiin tekijöihin tai sosiaalityön sisäisiin rinnakkaisiin tavoitteisiin. Teoksen kolmestatoista artikkelista yhdeksän tarkastelee etiikkaa empiiristen tutkimustulosten näkökulmasta. Neljä artikkelia lähestyy etiikkaa analyyttisen etiikan tutkimuksen keinoin. Empiirisen etiikkatutkimuksen painotus on teoksessa luonteva, koska etiikan empiiristä tutkimista on peräänkuulutettu viime vuosina. Sosiaalityön etiikan kansainvälisellä tutkimuskentällä havahduttiin vasta 2000-luvulla aiheen empiirisen tutkimuksen merkitykseen. Tällöin etiikkatutkimuksen oltua pitkään normatiivista ja analyyttista haluttiin luopua sosiaalityön tutkijoiden vallasta etiikan määrittelijänä. Alettiin ajatella, että etiikasta voidaan saada tietoa käytännössä toteutuvaa sosiaalityötä tarkastellen. (Banks 2008, 1242.) Empiirisistä tutkimuksista kuusi lähestyy etiikkaa sellaisten haastattelujen avulla, joissa työntekijät ja/tai asiakkaat kuvaavat omia kokemuksiaan sosiaalityön etiikasta tai sen rajatusta osa-alueesta. Yhdessä tutkimuksessa analysoidaan työntekijöiden keskinäistä puhetapaa palavereissa. Vain tutkimusetiikkaan liittyvissä kolmessa empiirisessä artikkelissa käytetään muunlaista aineistoa. Käytännössä sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden lisäksi myös monet muut tahot määrittävät sitä, millainen sosiaalityö on eettisesti hyväksyttävää tai mahdollista. Määrittäviä tahoja ovat muun muassa sosiaalityön tiedeyhteisö, sosiaalityön ammattiyhteisö, sosiaalityön ammattijärjestöt, lainsäätäjät, muut poliitikot valtion ja kunnan tasolla, äänestäjät, sosiaalityön mahdolliset asiakkaat, organisaatiot, joissa sosiaalityöntekijät työskentelevät, muut ammattiryhmät ja media. Teoksessa esitellään kattavasti eettisiä kysymyksiä tarkastelevia tutkimuksia sosiaalityön eri erityisalueilta, kuten vankilassa tehtävästä sosiaalityöstä, maahanmuuttotyöstä, lastensuojelusta ja päihde- ja mielenterveystyöstä. Kuitenkin katsottuna siitä näkökulmasta, mitkä sosiaalityön etiikkaa käytännössä määrittävät ryhmät aineistoissa puhuvat, empiiristen tutkimusten esittely jää jokseenkin yksiääniseksi. Teoksessa mainitaan toistuvasti, että sosiaalityön alalla on erityinen suhde etiikkaan ja että monen muun alan kaltaiset täsmälliset eettiset säännöt eivät sovi ohjaamaan sosiaalityön käytännön monimutkaisia tilanteita. Sosiaalityön etiikan erityisyyden pohdintaa olisi täydentänyt teoksessa suomalaisen sosiaalityön ammattietiikan ja sen sanktioinnin poikkeuksellisten piirteiden esittely. Useimmilla aloilla ammattietiikka tarkoittaa ammattieettistä ohjeistoa ja sen noudattamista näkyvästi valvovaa toimielintä (esim. Julkisen sanan neuvosto). Suomessa sosiaalityöllä ei ole omaa eettistä ohjeistoa, vaan käytämme sosiaalialan yhteistä eettistä ohjeistoa. Tämä eettinen ohjeisto perustelee eettisiä sääntöjä osittain lainsäädännöllä, mikä olisi esimerkiksi lain ja ammattietiikan erillisyyttä jyrkästi korostavissa journalismissa ja lääketieteessä mahdoton ajatus. Lisäksi ennen kuin Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta laajeni vuonna 2009 kattamaan myös sosiaalialan, sosiaalityön eettisyyttä ei valvonut mikään alan oma toimielin (Talentian eettinen lautakunta ei ottanut kantaa yksittäisiin eettisiin tapauksiin). Kuitenkin jo tänä aikana sosiaalityön eettisyyden merkityksestä sosiaalityössä puhuttiin paljon. Sosiaalityön tutkimuksen seuran artikkelikokoelma osoittaa, että niin sosiaalityön käytäntöjen kuin tutkimuksenkin eettinen pohdinta ei ole vain trendikästä ja arvostettua, vaan myös välttämätön ja erottamaton osa sosiaalityön 03_11.indd :25:16

13 302 alaa. Teoksessa on sekä sellaisia artikkeleita, jotka lähtevät etiikan käsittelyssä liikkeelle abstraktilta makrotasolta että sellaisia, jotka aloittavat käsittelyn empiirisesti ammatillisen käytännön ruohonjuuritasolta. On kiinnostavaa, että molempiin ryhmiin kuuluvat artikkelit päätyvät teoksessa luontevasti sosiaalityön syvimpien suurten kysymysten äärelle. Samalla kun suurten kysymysten äärelle päätymisen ilmiö kertoo etiikan olennaisuudesta sosiaalityössä, se jättää pohtimaan, miten sosiaalityön etiikka lopulta eroaa sosiaalityön tiedosta. Kuten Metteri ja Hotari toteavat, sosiaalityön etiikan kysymykset pohjautuvat sosiaalityön tehtävään hyvinvointivaltiossa, tuen ja kontrollin ykseyteen ja ammatillisen vallan käyttöön. Samat kysymykset ovat myös muun kuin sosiaalityön eettisen teoretisoinnin keskeisiä kysymyksiä. Niin ikään sosiaalityön suhde normaalin ja poikkeavuuden määrittelemiseen, ihmisoikeuksien toteutumisen edistämiseen ja oikeudenmukaisuuteen ovat kaiken sosiaalityön lähtökohtaisia kysymyksiä. Herää kysymys, ovatko sosiaalityön tavoitteen osalta eettinen kysymys (mikä tavoitteen pitäisi olla) ja tiedollinen kysymys (mikä tavoite on) oikeastaan sama asia. Kirjallisuus Banks, Sarah (2008) Critical Commentary: Social Work Ethics. Journal of Social Work 38, _11.indd :25:16