Analogisista digitaalisiin verkkoihin

Transkriptio

1 Analogisista digitaalisiin verkkoihin Tietoverkkojen digitalisoinnilla haettiin tehokkuutta, mutta saatiin kaupan päälle paljon uusia palveluita. Kehitys tulee jatkumaan kiivaana. Reijo Svento Tietoliikenneverkkojen digitalisoinnilla on voimakkaat yhteydet suomalaiseen tietoyhteiskuntakehitykseen, dataliikenteen syntyyn, kilpailun avautumiseen, matkavietinverkkojen kehitykseen, suomalaisen elektroniikkateollisuuden voimistumiseen sekä älykkäiden palveluiden kehittymiseen aina nykyisiin kännyköiden applikaatioihin saakka. Keskeinen ajuri eri asioiden digitalisoimisessa on toimintojen tehostaminen. Tämä pätee myös televerkkojen digitalisointiin. Sitä oli jo aiemmin edeltänyt pelkkää puhetta välittäneen puhelinverkon automatisointi, jolla mahdollistettiin suoravalinnat eri tilaajien kesken. Ensin se toteutettiin paikallisissa puheluissa ja sittemmin myös kauko- ja ulkomaanliikenteessä. Sentraalisantrojen aika jäi historiaan. Puheluiden määrä oli jo kasvanut niin suureksi, että niiden välittäminen käsivälitteisenä ei enää olisi ollut mahdollista. Automatisointi saatiin päätökseen Suomessa jo vuonna Paineet verkkojen digitalisointiin kasvoivat tarpeesta kyetä siirtämään televerkkojen kautta puheen lisäksi myös dataa sekä kuvaa. Silloisen puhelinverkon digitalisointi onkin tärkein automatisoinnin jälkeisistä kehityssuunnista televerkoissa. Periaatetasolla digitalisoinnin ajatus on melko vanha, sillä jo vuonna 1937 A.H. Reeves oli ehdottanut puheen siirtämistä pulssimuodossa. Silloinen komponenttiteknologia ei kuitenkaan ollut siihen vielä kypsää. Vasta mikroelektroniikkatekniikka teki mahdolliseksi myös puheen muuttamisen nolliksi ja ykkösiksi. Sama koski ymmärrettävästi datan välittämistä. Suomessa kaikki tietoliikenteeseen liittyvät ilmiöt on tehty ajallisesti etupainotteisesti. Bellin tekemästä puhelimen patentoimisesta ehti kulua 1

2 vain puolitoista vuotta kun Suomessa ensimmäiset puhelinlinjat olivat jo käytössä. Vastaava kehitys nähtiin sittemmin myös matkaviestinten yleistymisessä. Sama koski myös televerkkojen digitalisointia. Suomessa otettiin käyttöön: vuonna 1968 ensimmäinen digitaalinen PCM-yhteys vuonna 1978 ensimmäinen digitaalinen kauttakulkuyhteys vuonna 1982 ensimmäinen digitaalinen tilaajakeskus vuonna 1984 ensimmäinen digitaalinen puhelinvaihde ja vuona 1988 ensimmäinen yleisen verkon digitaalinen puhelin Datan ja kuvan siirron mahdollistamisen lisäksi digitalisoinnin keskeisiä ajureita olivat toiminnan tehostaminen ja kustannusten alentaminen. Verrattaessa analogikeskusten hintatasoon digitaalikeskuksissa päästiin alimmillaan jo kymmenesosaan aiemmista hinnoista. Keskusten tilantarve väheni myös aivan murto-osaan. Useiden puhelinyhtiöiden kellareista löytyikin digitalisoinnin jälkeen suuria keskushalleja, joiden yhdessä nurkassa kyyhötti valojaan vilkuttava laite, joka pystyi välittämään koko salin aiemmin täyttäneiden analogisten laitteiden välittämän liikenteen moninkertaisena. Historiaan jäi myös analogisten keskustilojen relepohjainen sykäyspohjaisen liikenteen ja laskutuksen raksutus. Digitalisoinnin alkuvaiheelle oli merkityksellistä, että analogisten ja digitaalisten verkkojen ja niiden komponenttien tuli kyetä toimimaan yhteen. Tämä oli erityisen tärkeää jo siitä johtuen, että koko verkkoa ei suinkaan digitalisoitu kerralla, vaan pistemäisesti liikkeelle lähtien. Analoginen signaali tulikin kyetä koodaamaan digitaaliseen muotoon. Alkuvaiheessaan analoginen signaali digitoitiin ottamalla siitä näytteitä riittävän tiheästi ja koodaamalla kukin näyte digitaaliseen muotoon, tavallisesti binääriluvuksi. Binääriluku esitettiin pulssijonona, jossa positiivinen pulssi vastasi binääristä ykköstä ja negatiivinen pulssi tai pulssin puuttuminen binääristä nollaa. 2

3 Puhelinverkon perusrakenne Televerkkojen rakennemääräykset 1989 Kansainvälisen liikenteen keskus (KLK) (samalla Helsingin SLAK) Suurliikennekeskus (SLAK) (yleensä 1 keskus/sla) Aluekeskus (AK) Solmukeskus (SK) Päätekeskus (PK) SLA I SLA II Televerkkojen rakenteesta Kiinteän liikenteen televerkot ovat aina olleet jollakin tavoin hierarkkisesti rakennettuja. Yksinkertaistettuna voidaan puhua asiakkaan päästä lähdettynä tilaajaverkoista, alueverkoista ja runkoverkoista. Tilaajaverkko muodostuu koteihin ja toimistoihin tulevista niin sanotuista viimeisen mailin yhteyksistä. Alueverkko on laajemman alueen esim. kunta tai kaupunginosan hierarkkinen taso. Runkoverkko muodostaa puolestaan yhteydet eri alueverkkojen välille mahdollistaen myös kaukoliikenteen. Näiden yläpuolelle tulevat sitten myös kansainväliset yhteydet. Kussakin näissä tasoissa on omansalaisia keskuksia, keskittimiä jne. Eri hierarkiatasojen yhtymäkohdissa oli niin sanottuja solmukeskuksia. Digitalisaation kautta liikennettä ohjaavien aktiivilaitteiden merkitys kasvoi olennaisesti. Samoin aiempaakin merkityksellisemmäksi tuli sähkönsaannin varmistaminen näille laitteille. Kehityspolku sai sittemmin rähähdysmäisen vauhdin internetliikenteen (IP-protokolla) alettua vallata alaa. Tietoliikenteessä on aina lähdetty siitä periaatteesta, että kaikkien tilaajien tulee kyetä pääsääntöisesti olemaan yhteydessä toisiinsa. Useiden toimijoiden malleissa tämä on varmistettu toimivalla yhdysliikenteellä. 3

4 Yleensä verkkojen digitalisointi aloitettiin pienemmistä transmissiojärjestelmistä. Sen jälkeen siirryttiin kauttakulkukeskuksiin ja viimeisimpänä vaiheena digitalisointi ulotettiin tilaajatasoihin, niiden keskittimiin ja lopuksi aina puhelimiin saakka. Suomessa keskusten digitalisointi aloitettiin pääsääntöisesti kaukotasolta. Digitaalisten verkkojen käyttöönotto Suomessa Digitaalisten verkkojen käyttöönotto Suomessa ei tapahtunut minkään määrätietoiseen tai valtiovallan ohjaaman kansallisen strategian mukaisesti. Kyse oli uuden teknologian hyödyntämisestä toiminnan tehostamiseksi. Verkkoja ei myöskään digitalisoitu missään loogisessa järjestyksessä alkaen etelästä tai pohjoisesta taikka isommista kaupungeista maaseudulle edeten. Mielenkiintoiselta saattaakin kuulostaa, että ensimmäinen digitaalikeskuksen tilaus tehtiin valtiollisen Posti- ja lennätinlaitoksen verkkoon Korppoon verkkoryhmään toimitettavasta Houtskärin solmukeskuksesta jo vuonna Tämä keskus oli Telefenno Oy:n suunnittelema DX 200 keskus. Telefennon yhdistyttyä sittemmin Nokiaan tuli näistä DXkeskuksista olennainen osa suomalaista elektroniikkateollisuuden historiaa. Houtskärin solmukeskuksesta digitalisointi laajennettiin sittemmin käsittämään myös Korppoon yhdistetty verkkoryhmä- ja kaukokeskus, jonka osalta laitetoimitus tehtiin vuonna Seuraavia digitaalisia keskuksia alkoi tulla sellaisille paikkakunnille kuin Kokkola, Pielavesi, Kangasniemi. Sittemmin sekä Posti- ja lennätinlaitos sekä yksityiset Puhelinlaitostenliiton (sittemmin Finnet-liitto) jäsenyritykset ryhtyivät kiihtyvällä vauhdilla tilaamaan digitaalikeskuksia. Yksityiset puhelinyhtiöt tilasivat ensi vaiheessa digitaalikeskuksia muun muassa Turkuun, Lahteen ja Riihimäelle. Sekä suomalaisen telehistorian että elektroniikkateollisuuden myöhemmän kehityksen kannalta on olennaista havaita, että Telefennolla ja sittemmin Nokialla oli alusta alkaen vahvat ulkomaalaiset kilpailijat. Telefennon DX-tuotesarjan kanssa kovaa kilpailua kävivät L M Ericssonin AXE-tuotesarja ja Siemensin EWSD-tuotesarja. 4

5 Esimerkiksi Turkuun tilattiin Ericssonin AXE ja Lahteen sekä Riihimäelle Siemensin EWSD. Valtiollinen Posti- ja lennätinlaitos tukeutui pääosin DX-tuotesarjaan kun taas yksityisistä puhelinlaitoksista suurin Helsingin HPY käytti alussa pääosin Siemensin EWSD-tuotesarjan tuotteita. Laatutaso ja hintakilpailu olivat kovaa siis sekä operaattoreiden että laitetoimittajien välillä. Tästä tiukasta kilpailuasetelmasta ponnistaen Nokia kykeni kehittämään toimintansa ja tuotteensa myös kansainvälisillä markkinoilla hyvin pärjääviksi. Valtiollinen Posti- ja lennätinlaitos/tele/sonera ryhtyi 1980-luvulla toteuttamaan verkkojensa digitalisointia aluksi määrätietoisemmin ja nopeammassa tahdissa. Seuraavan vuosikymmenen alussa ensin mainittu oli digitalisoinut paikallisverkoistaan noin puolet ja puhelinyhtiöt noin 30 prosenttia. Sittemmin Finnet-yhtiöinä tunnetut tahot kiihdyttivät 1990-luvulla rakentamistahtia olennaisesti nousten jopa kilpailijan ohitse rakentamistahdissa. Kummatkin tahot saivat paikallisverkkojensa osalta 100 prosentin kattavuuden vuoden 1996 aikana. Kilpailun avautuminen Tietoliikenneverkkojen kehittymistä Suomessa ei voi käsitellä ilman viittausta kilpailun avautumiseen, joka tapahtui meillä aikaisemmin kuin muissa kilpailijamaissamme. Kilpailun avautumiseen liittyi jopa vaihe, jota kutsuttiin avoimeksi telesodaksi vuosina Kiistat valtiollisen Posti- ja lennätinlaitoksen ja yksityisten puhelinlaitosten välillä liittyivät nimenomaan dataliikenteeseen sen varhaisina esiintymismuotoina. Posti- ja lennätinlaitos pyrki tulkitsemaan, että telefax ja muut varhaiset datasiirron muodot kuuluivat vain sen oikeuksiin. Asiaa käsiteltiin aina oikeuskansleria ja Korkeinta hallinto-oikeutta myöden. Lopputuloksena on kilpailun avaamisen aloittaminen ja sen vieminen myös selkeästi lainsäädäntöön teletoimintalain muodossa vuonna Näin saivat alkunsa kilpailijaksi tullut vuonna 1985 perustettu Datatie Oy ja sittemmin myös matkaviestin puolella Radiolinja Oy. Näiden yhtiöiden takana olivat paikalliset puhelinlaitokset kärkijoukoissaan Helsingin Puhelinyhdistys (HPY) sekä sittemmin myös joukko isompia asiakkaita kuten kaupan keskusliikkeitä ja pankkeja. 5

6 Datatie ryhtyi aktiivisesti panostamaan omien dataliikenneverkkojen rakentamiseen ja panosti heti alkumetreiltään myös valokuitutekniikkaan. Datatien ensimmäinen isompi valokuituyhteys otettiin käyttöön Helsingin ja Tampereen välillä vuonna Kuvaavaa telesotavaiheelle oli, että valtiollisen Datapakin ja yksityisen puolen Diginetin dataverkkojen väliltä puuttui yhdysliikenne vielä pitkään, mutta sekin saatiin sittemmin toteutettua. Kilpailun avautumisella oli olennainen vaikutus tiedonsiirron hintoihin, yleisesti puhuttiin hintojen puolittumisesta. Lisäksi sillä oli olennainen vaikutus myös verkkotoimittajien väliseen kilpailuun tuotteiden kehityksessä ja hinnoissa. Standardointi oli myös tärkeällä sijalla, kun lähes kaikki toimijat käyttivät jossain määrin itsekin eri kilpailijoiden tuotteita, yhdysliikennetarpeista puhumattakaan. Digitaaliset verkot mahdollistivat palveluvyöryn Tietoliikenneverkkoja ja niiden mahdollistamia palveluita käsiteltäessä on usein puhuttu älystä. Älyä on viety välillä verkkoihin, välillä päätelaitteisiin ja lopuksi kaikkiin tietoliikenneverkkojen osiin päätelaitteet mukaan luettuna. Aluksi tietoliikenneverkot olivat itsessään melko passiivisia, mahdollistaen puheen välittämisen kupariverkkoja pitkin. Automatisoinnin kautta verkkoelementteihin alkoi tulla jo jossain määrin älyä, mutta varsinainen murros koettiin digitalisoinnin kautta. Digitalisoinnin alkuvaiheessa mahdollistui verkkoelementteihin ja uusiin tekniikoihin liittyen myös loppuasiakkaille näkyvien palveluiden lisääntyminen. Markkinoille tulleista palveluista muistetaan yleisesti muun muassa vastaajapalvelut ilman erillistä laitetta, soitonsiirto ja koputus saapuvasta puhelusta toisen puhelun aikana. Nämä uudet palvelut toteutettiin yleensä Integrated Services Digital Network eli ISDN piirikytkentäisellä puhelinverkkojärjestelmällä. Se on suunniteltu digitaalisen puheen ja datan siirtoon tavallisissa puhelinlinjoissa. Tavoitteena on parempi laatu ja suurempi nopeus analogisiin järjestelmiin verrattuna. Perusliittymä koostuu kahdesta B-kanavasta, joissa on nopeutta 64 6

7 kbit/s varsinaista käyttöä varten, ja signalointiin tarkoitetusta D-kanavasta jonka nopeus on 16 kbit/s. B-kanavia voitiin käyttää puheluita, tietoliikennettä, telefaksia tai kuvapuhelinta varten. Kanavat on myös mahdollista niputtaa yhteen, jolloin saavutetaan 128 kbit/s siirtonopeus. Useampia perusliittymiä voidaan myös käyttää rinnakkain, esimerkiksi tulloin käyttöön otetuissa videoneuvottelussa käytetään yleisesti 2-3 kanavaparia (eli 4-6 B-kanavaa, toisin sanottuna kbit/s). Sittemmin digitaaliset tietoliikenneverkot ovat mahdollistaneet lukemattoman määrän laajaan arkikäyttöön tulleita palveluita. Esimerkinomaisesti näistä voidaan mainita muun muassa sähköpostipalvelut, verkkopankit, keskustelusivustot, verkkokaupat, pikaviestintäpalvelut (Skype, Whatsapp jne.), hakukoneet, videopalvelut (Youtube), videovuokraamot, sähköiset lehdet, etävalvonnat, teollisen internetin, pilvipalvelut ja datacenterit. Valokuitu moninkertaisti tehon Tietoliikennemäärien kasvettua olennaisesti syntyi tarve kehittää myös liikennettä paremmin ja tehokkaammin välittäviä kaapeleita. Kupariverkon välityskyky näytti tulevansa tiensä päähän. Senkin välityskykyä erityisesti lyhemmillä matkoilla kyettiin sittemmin kehittämään mm. VDSLteknologialla olennaisesti. Varsinainen tehostaminen tehtiin kuitenkin ottamalla käyttöön valokuitukaapeleita. Valokuitukaapeli sisältää mahdollisimman puhtaasta lasista tehdyn ytimen, sitä ympäröivän kuoren ja päällimmäisenä ulkoista suojaa antavan muovisen pinnoitteen. Valokuitukaapeleita tehdään sekä yksimuoto- että monimuotokaapeleina. Ensin mainittuja käytetään pidemmillä useiden kilometrien matkoilla ja jälkimmäisiä yleensä lyhemmillä matkoilla. Itse kuidut ovat vain hiustakin ohuempia, alle 0,01 mm, valoa välittäviä elementtejä. Tieto kulkee kuiduissa valon nopeudella. Itse valo ei mene päästä päähän muuntumattomana, vaan se laitetaan nykyisin tarkoituksellisesti heijastumaan eri valonpituuksin kuidun seinämistä poukkoillen. Näin samaan kuituun saadaan useampia yhtäaikaisia tietovirtoja ilman, että ne häiritsevät toisiaan. 7

8 Tietoliikenneyhteyden komponentit Käyttäjä Radioverkot Ulkomaat Palveluverkot Verkon hallinta Lähde: Pekka Salonen, 1991: Tietoliikenneyhteyksien varmistaminen Päätelaite Verkkopääte Sisäjohtoverkko Talojakamo Verkkopääte Lähiverkko Talokaapeli Keskuslaitteet Siirtojärjestelmät Yhdysjohto Lisäarvopalvelut Valokuituteknologia on myös ottanut aktiivilaitteineen huimia harppauksia. Kun Suomeen asennettiin ensimmäiset valokuitukaapelit erityisesti dataliikenteen käyttöön, oli niiden välityskyky nykyistä huomattavasti alhaisempi. Nykyisin valokuiduissa päästään jo jopa sataan gigabittiin sekunnissa. Valokuituja sijoitetaan samaan kaapeliin aina pareittain tyyliin 8, 16, 24 jne. Yleisimpiä nykyisin käytettäviä valokuitukaapeleita on jopa 96 kuituparia sisältävät kaapelit, joita käytetään runkoyhteyksien vetämiseen. Niiden välityskyky on siis valtaisa. Kuituyhteyksiä voidaan toteuttaa usealla tavoin tuomalla kuitu, johonkin kaupunginosaan (FFTN), johonkin kortteliin (FFTC), johonkin rakennukseen (FFTB) tai tuomalla kuitu suoraan kotiin (FFTH). Kuitupohjaisten laajakaistaverkkojen rakentaminen on katsottu yhdeksi tietoyhteiskuntakehityksen kulmakiveksi. Tietoliikennetarve kasvaa jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla. Suomessa yhteiskunta (EU, Suomen valtio ja kunnat) on myös rahallisesti tukenut noin sadalla miljoonalla eurolla laajakaistaverkkojen rakentamista. Tavoitteeksi on asetettu, että kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus saada 100 megan yhteys korkeintaan kahden kilometrin päästä kiinteästä asutuksestaan. Meillä tukitoimenpiteet aloitettiin kaikkien harvimmin asutuilta seuduilta. 8

9 Yleisessä keskustelussa asetetaan kuitupohjaiset laajakaistaverkot ja kehittyneet matkaviestinverkot ikään kuin toisensa korvaaviksi ja poissulkeviksi vaihtoehdoiksi. Tämä on virheellinen lähestymistapa. Ne ovat itse asiassa toisiaan täydentäviä muotoja. Kiinteissä paikoissa, kuten koti tai työpaikka kaivataan mahdollisimman nopeita yhteyksiä, mutta nykyaikaisessa kiihkeärytmisessä maailmassa itse kukin kuluttaja on paljon liikkeellä ja myös nopeita langattomia laajakaistaverkkoja tarvitaan yhä enenevässä määrin. On myös muistettava, että matkaviestinverkkojen välittämä datamäärä on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että käytännössä kaikki tukiasemat tulee kytkeä tietoliikenneverkkojen kokonaisuuteen nimenomaan kuituyhteyksillä. Ensimmäiset matkaviestinverkot Ensimmäisen sukupolven matkapuhelinjärjestelmä perustui analogiseen tiedonsiirtoon ja paikallisiin standardeihin. Suomessa otettiin jo vuonna 1971 käyttöön analoginen autoradiopuhelinverkko ARP. Vuonna 1982 otettiin käyttöön pohjoismainen NMT-matkapuhelinverkko (NMT = Nordic Mobile Telephone). Toisen sukupolven matkaviestinjärjestelmä perustuu digitaaliseen tiedonsiirtoon ja on osittain käytössä edelleen. Suomessa pääministeri Harri Holkeri soitti ensimmäisen GSM-puhelun vuonna 1991 (GSM= Global Systems of Mobile Communications). Myös GSM:n piti olla alun perin vain yleiseurooppalainen järjestelmä, mutta se levisi maailmanlaajuiseksi. 2G:stä 3G:hen - GPRS GPRS (General Packet Radio Service) oli ensimmäinen matkapuhelinverkkojen pakettikytkentäinen ja IP-pohjainen tiedonsiirtojärjestelmä. Digitaalinen tiedonsiirto on aina bittien siirtämistä paikasta toiseen. Esimerkiksi GSM-puhelinyhteydessä bitit kulkevat yhtä linjaa pitkin jatkuvana virtana. Puhelinyhteys on tuolloin piirikytkentäinen: jokaisella puhelulla on oma linjansa päästä päähän. IP-järjestelmässä (IP = Internet Protocol, yhteisesti sovittu liikennöintimalli internetissä) bitit taas kulkevat paketteina, eivät jatkuvana bit- 9

10 tivirtana. IP-järjestelmä on pakettikytkentäinen: tietoliikennekaistalle mahtuu useita tietopaketteja kerrallaan. GPRS-järjestelmässä tieto kulkee tietoliikennekaistaa pitkin samalla tavoin kuin internetissäkin, siis paketteina. Tietoliikennekaista voi olla koko ajan auki: kaistan kapasiteetti riippuu pakettien määrästä, ei linjan aukiolosta. GPRS-yhteyksillä kyettiin teoriassa saavuttamaan 114 kb/s yhteysnopeuksia. Sitä seuranneella EDGE (Enhanced Data rates for Global Evolution) kyettiin puolestaan saavuttamaan 236,8 kb/s yhteysnopeuksia, useita aikapaikkoja yhtä aikaa käytettäessä jopa enemmän. Kolmas sukupolvi ja UMTS UMTS (Universal Mobile Telecommunications System) on kolmannen sukupolven järjestelmä. UTMS on GSM-yhteensopiva järjestelmä, joka mahdollistaa nopeat ja monipuoliset mobiilin tiedonsiirron palvelut. Kolmannen sukupolven matkaviestinjärjestelmä perustuu pakettikytkentäiseen, laajakaistaiseen, nopeaan tiedonsiirtoon ja internet-yhteensopivuuteen. Perus 3G (UMTS) liittymän tiedonsiirtonopeus oli noin 384 kb/s. Sittemmin kehitetyllä HSDPA teknologialla päästiin aluksi 1-2 megabitin nopeuksiin ja nykyisin jopa 7-14 megabitin yhteysnopeuksiin. 3G verkkoja rakennettiin sekä 900 MHz että 2100 MHz taajuusalueille. Ensin mainitulla katettiin erityisesti harvaanasutut alueet ja jälkimmäistä käytetään lähinnä taajama-alueilla. Verkoissa huimia tehokkuusloikkia Matkaviestinverkkojen seuraava, jo käyttöön otettu vaihe on, neljäs sukupolvi eli 4G. Tätä vaihetta kuvataan usein myös yleiskäsitteellä LTE (Long Time Evolution) kuvaamaan kehitystä jatkumona. 3G-verkoissa tiedonsiirrossa kyetään hyvissä olosuhteissa joidenkin kymmenien megabittien nopeuteen sekunnissa. Aidossa 4G:ssä päästään vastaavasti jo 100 megabitin nopeuksiin. 4 G-verkkojen rakentamisessa Suomessa kyettiin hyödyntämään lähes ensimmäisenä maailmassa myös joukkoviestintäkäytöstä vapautuneita 800 MHz:n taajuusalueita. Sittemmin Suomessa on tehty myös päätös 10

11 700 MHz:n taajuusalueiden siirtämisestä räjähdysmäisesti kasvavan mobiilidataliikenteen käyttöön. Kuvaten hyvin tietoliikenteen jatkuvaa kehitystä, seuraavaa vaihetta eli 5G ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa. Tällä teknologialla päästään langattomassa tiedonsiirrossa jo satoihin megabitteihin sekunnissa. Teknologia liittyy myös läheisesti esineiden internetin yleistymiseen ja yhä kehittyvään anturiteknologiaan. Anturit ovat nykyisin niin pieniä ja edullisia, että niitä voidaan sijoittaa melkein minne vain. Niiden keräämän ja välittämän tiedon määrä tulee olemaan niin valtava, että tietoliikenneverkkojen välityskyvyn tulee kehittyä edelleen. Tämä tulee edellyttämään myös tukiasemien määrään lisäämistä. Niin sanotun langattoman verkonkin osalta tulee muistaa, että se on langatonta vain päätelaitteen ja tukiaseman välisen matkan ajan. Tämän jälkeen liikenne siirtyy kiinteisiin verkkoihin muuttuen mahdollisesti sitten vasta toisessa päässä taas langattomaksi tukiaseman ja toisen päätelaitteen välisellä matkalla. Tiiviisti: Tietoliikenneverkot digitalisoitiin Suomessa aikaisessa vaiheessa. Työ saatiin päätökseen jo vuonna Verkkojen digitalisointi oli edellytys digitaalisten palveluiden ja laitteiden kehittymiselle. Internet edellytti digitaalisessa ympäristössä toimivaa pakettikytkentäistä liikennettä. Digitalisoinnilla haettiin tehostumista sekä mahdollisuutta siirtää dataa ja kuvaa eri muodoissaan. Kehitys tulee olemaan jatkuvaa. 11

12 Lähdeluettelo: Liikenneministeriön televiestintätilastot vuosilta Puhelintilaajaverkon digitalisointi, Raimo Puumala, 1979 Paikallispuhelinverkon digitalisointimenetelmien vertailu, 1980 Reikäkorttimodeemista tiedon valtatielle, Martti Häikiö, 1995 Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa , Eino Jutikkala, 1977 FiCom ry:n tietopalvelu Ulla Artte, Finnet-liitto/Teleprikaati Digiseniorit, mm. Keijo Olkkonen, Jussi Koivula, Kalevi Kouvonen, Keijo Manni Wikipedia 12