TOISIN SANOEN JOURNALISTINEN LEHTIJUTTU ELOKUVAN JA KAUNOKIRJALLISUUDEN KEINOILLA

Transkriptio

1 TOISIN SANOEN JOURNALISTINEN LEHTIJUTTU ELOKUVAN JA KAUNOKIRJALLISUUDEN KEINOILLA Kirsi Järvinen Opinnäytetyö, kevät 2006 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö Viestinnän koulutusohjelma Medianomi (AMK)

2 TIIVISTELMÄ Järvinen, Kirsi. Toisin sanoen journalistinen lehtijuttu elokuvan ja kaunokirjallisuuden keinoilla, Turku kevät 2006, 51 s. 1 liite. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö, viestinnän koulutusohjelma, medianomi (AMK). Opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia, voiko kirjoittava journalisti lainata työtapoja elokuvan ja kaunokirjallisuuden puolelta. Tutkimuksen kohteena oli nonfiktiivinen journalismi. Lopputyössä käsiteltiin nonfiktion heikkouksia ja vahvuuksia lähdekirjallisuuden ja tuoteosan työprosessin analysoinnin kautta. Työssä pohdittiin faktan suhdetta fiktioon ja tarkasteltiin, kuinka totuudenmukaisena jutut voivat pysyä fiktiivisiä kerrontamuotoja käytettäessä. Lisäksi työssä asetettiin nonfiktio rinnakkain dokumenttielokuvan kanssa ja pohdittiin niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Nonfiktio on kaunokirjallisten kerrontamuotojen hyödyntämistä journalistisissa teksteissä. Opinnäytetyössä kerrotaan, miksi tuoteosa määriteltiin nonfiktioksi ja millaisia yhtäläisyyksiä sillä on luovaan dokumenttielokuvaan. Opinnäytetyön tuoteosa on nonfiktiivinen lehtijuttu, jonka työprosessi tehtiin kirjallisessa osassa läpinäkyväksi. Kuvauksessa kerrotaan mistä idea syntyi, miten haastateltavat löydettiin, millainen oli kirjoitusprosessi ja miten juttuun tehtiin kuvitus. Analyysin perusteella luovan dokumenttielokuvan ja nonfiktion huomattiin sisältävän sekä sisällöllisiä että työmetodillisia yhtäläisyyksiä. Myös elokuvan rakenteellisia ominaisuuksia voi löytää kirjoitetuista lehtijutuista. Työprosessin aikana havaittiin, että elokuvatuotannon työvälineitä on hyödyllistä käyttää pitkää nonfiktiivistä juttua työstäessä. Kaunokirjallisten kerrontamuotojen vaikutus näkyi valmiin tuoteosan perusteella ennen kaikkea kielen rakenteellisissa ominaisuuksissa. Kieltä voi ja pitää pystyä käyttämään luovasti journalistisissa teksteissä, jotta lajityyppien monipuolisuus säilyisi. Tutkielmassa tultiin siihen johtopäätökseen, ettei fiktiivinen kerrontamuoto vähennä faktan osuutta jutun sisällössä. Asiasanat: dokumenttielokuva, journalismi, kirjallinen ilmaisu, nonfiktio, narratiivisuus

3 ABSTRACT Järvinen, Kirsi. In other words : a feature by methods of fiction writing and cinema, Turku, Spring 2006, Language: Finnish, 51 pages, 1 appendice. Diaconia University of Applied Sciences, Turku unit, Degree Programme in Communication and Media Arts, Media Artist. Nonfiction is the method used in fiction writing in print media. The aim of this study is to research how journalism can profit from these methods and reflect on if they affect the fact base of journalism. The other aim is to settle what work methods of cinema a writing journalist can use. There is also comparison between nonfiction and documentary film as well as some discussion what their similarities and the differences are. The product part of the study is a feature article which is used as material of the analysis. The feature is defined as nonfiction and there are arguments for that. The other source of information is literature. In the analysis, it will be told how the idea of the feature originated and how the whole process succeeded. By the analysis of the working process it became clear that it is useful to write a synopsis of a feature if it is a long working period and a large feature. The other useful working method of cinema was premise. It helps the writer to keep the feature in one point of view. Creative writing in journalism means mainly the structure of a feature. By the analysis of the working process it was noticed that the methods of fiction writing do not affect the fact base of journalism. It is important to use alternative narration to preserve the diversity of journalism. Key words: documentary film, journalism, literary expression, nonfiction, narrative

4 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO 5 2 TUOTEOSAN ESITTELY Enemmän kuin tuhat sanaa -jutun taustat Näkökulmien valintaperusteet Projektin haasteet ja ennakko-oletukset 10 3 UUSI JOURNALISMI JA NONFIKTIO Uuden journalismin taustat ja aiemmat tutkimukset Miksi määrittelen tuoteosani nonfiktioksi? Nonfiktion suhde elokuvan tekemiseen Nonfiktion suhde todellisuuteen ja objektiivisuuteen 21 4 TYÖPROSESSIN KUVAUS Haastateltavien etsiminen Haastattelut Kirjoitusprosessi Kuvitus 35 5 LOPPUTULOS Haastateltavien palaute Valitun muodon heikkoudet ja vahvuudet 44 6 JOHTOPÄÄTÖKSET 46 LÄHTEET 49 LIITTEET LIITE 1. Saatekirje

5 1 JOHDANTO Kirjoittaminen on maailman jäsentämistä. Kirjoittaessa rakennetaan sitä, mitä on koettu, hyviksi lauseiksi. Se on epäolennaisen hylkäämistä ja olennaisen nostamista vaikka joskus juuri epäolennainen osoittautuu tärkeäksi. (Nousiainen 1998, 129.) Nonfiktio on Yhdysvalloissa syntynyt kirjallisuuden alalaji, jossa faktaa kirjoitetaan kaunokirjallisia kerrontamuotoja käyttäen. Suomessa nonfiktiivisiä juttuja näkee enimmäkseen aikakauslehdissä, ja ne ovat yleensä pidempiä kuin tavalliset sanomalehtijutut. Lopputyöni kirjallisessa osassa tutkin, voiko journalisti lainata työtapoja kaunokirjallisuuden ja dokumenttielokuvan puolelta työstäessään pitkää nonfiktiivistä juttua. Lisäksi asetan dokumenttielokuvan rinnakkain nonfiktiivisen journalismin kanssa ja pohdin niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Tavoitteeni on selvittää, kuinka luovasti suomen kieltä voi käyttää journalistisessa tekstissä pysymällä kuitenkin uskollisena totuudelle. Suomen kieli on vivahteikas ja rikas kieli. Jo yhden sanan muuttaminen saattaa muuttaa koko lauseen tai ajatuksen merkityksen. Toisaalta pelkästään yhteen sanaan voi ladata niin paljon eri merkityksiä, että sillä voi kertoa jo kokonaisen tarinan. Yhden asian voi ilmaista monella eri tavalla. Missä menee raja faktan ja fiktion välillä? Päädyin lopputyöni aiheeseen kahdesta syystä: ensinnäkin olen kolumbialaisen nobelisti-kirjailija Gabriel García Márquezin suuri ihailija. Hänen kaksi dokumentaarista teostaan, Kuulutetun kuoleman kronikka sekä Miguel Littínin maanalainen seikkailu Chilessä, ovat kaunokirjallisia reportaaseja. Vaikka molemmat teokset luokitellaan kaunokirjallisuudeksi, perustuu niiden taustatyö kuitenkin journalistisiin menetelmiin. Väitän, että kaunokirjallisilla kerrontamuodoilla saa myös puhtaasti journalistisiin teksteihin syvyyttä, vaikuttavuutta ja ymmärrettävyyttä. Toinen aiheeni valintaan johtanut syy on kiinnostukseni dokumenttielokuvan tekemiseen. Uskon, että elokuvan puolella käytettäviä tuotantotapoja voi ja kannattaa soveltaa pitkien journalististen tekstien työstämisessä. Suomalaisessa journalismissa vallitsevat konventionaaliset kerrontatavat ovat yleensä kustannustehokkaita, ja etenkin

6 6 uutisjournalismissa ne mahdollistavat juttujen nopean tuottamisen. Pidän kuitenkin erittäin tärkeänä, että konventionaalisia kerrontatapoja rikotaan, jotta journalististen lajityyppien monipuolisuus säilyisi. Kirjallisen työni lähtökohta oli reflektoida tuoteosani työstämistä. Tein tuoteosana jutun, jonka rakenteena käytin minämuotoisia tarinoita. Kirjallisessa osassa pohdin juttujen tuotantoprosessia, sekä analysoin valmiiden juttujen heikkouksia ja vahvuuksia. Materiaalina käytän tuoteosani tekstejä, joiden kautta tarkastelen juttujen kielen ja rakenteen suhdetta todellisuuteen, perinteiseen lehtikirjoittamiseen ja elokuvaan. Toinen tavoitteeni on avata varsinainen kirjoitusprosessi ja esitellä eri työvaiheita. Hyvä journalistinen lehtijuttu on yleensä helppolukuinen, ja harvoin tiedostetaan se, että napakan ja tiiviin jutun kirjoittaminen vaatii kaksin verroin työtä pitkään ja rönsyilevään juttuun nähden. Kirjallisessa osassani kerron, miten löysin haastateltavat, kuinka monta kertaa tapasimme ja miten etenimme projektin eri vaiheissa. Lisäksi kerron, millaisia haastattelutilanteet olivat, miten niihin valmistauduin ja millainen oli varsinainen kirjoitusprosessi. Asetan kirjallisessa osassani nonfiktion työstämisen rinnakkain luovan dokumenttielokuvan tekemisen kanssa. Lisäksi käsittelen objektiivisuuden ongelmaa dokumenttielokuvan kautta. Perinteistä lehtijutun rakennetta rikkovat jutut mielletään usein vähemmän objektiivisiksi, sillä ne sisältävät paljon subjektiivista kuvailua ja kohtauksia. Analysoin objektiivisuuden ongelmaa haastateltavien kautta: miten he suhtautuivat lopullisiin juttuihin - tunnistivatko he edelleen oman äänensä kirjoittamieni sanojen takaa? Pitivätkö he juttuja totuudenmukaisina ja omaa elämäänsä kuvaavina?

7 7 2 TUOTEOSAN ESITTELY Opinnäytetyöni tuoteosana toteutin aikakauslehtijutun, jonka aiheena oli Koskettaminen. Aihetta tarkasteltiin viiden naisen kautta viidestä eri näkökulmasta. Valitut näkökulmat olivat seuraavat: Koskettaminen kehitysvammaisen pojan ja hänen äitinsä suhteessa. Väkivaltaisen kosketuksen uhriksi joutuneen naisen suhtautuminen koskettamiseen. Rintasyöpää sairastaneen naisen suhtautuminen koskettamiseen. Biseksuaalin naisen suhtautuminen koskettamiseen. Dementiaan sairastuneen äidin tyttären suhtautuminen koskettamiseen. Jutun rakenteena käytin minämuotoisia tarinoita, jotka kirjoitin haastatteluiden pohjalta. 2.1 Enemmän kuin tuhat sanaa -jutun taustat Valitsin minämuotoisen tarinan rakenteeksi, koska näkökulman korostamisen sijaan halusin, että lukija itse oivaltaisi ja ymmärtäisi aiheen merkityksen ilman toimittajan tekemiä ulkopuolisia havaintoja. Samaa asiaa painotetaan myös elokuvan puolella. Dokumenttielokuvaohjaaja Jouko Aaltonen muistuttaa, että hyvä käsikirjoittaja antaa katsojan itse tehdä sanoman kannalta oikeat johtopäätökset. Lisäksi hän painottaa, että katsojan pitää voida samastua päähenkilöön, jonka kautta hän kokee kertomuksessa tapahtuvat asiat. (Aaltonen 2002, 40.) Kun juttu on kerrottu haastateltavan näkökulmasta käsin, on lukijan myös helpompi nähdä tarina haastateltavan näkökulmasta. Ja viisi erilaista haastateltavaa tarjoavat myös viisi erilaista samastumisen kohdetta. Jokaisen henkilökuvan oli tarkoitus olla selviytymistarina, joka valottaisi eri suunnista naisen elämän erilaisia vaiheita. Jutun feminiininen näkökulma syntyi ajatuksesta, että naiset suhtautuvat koskettamiseen herkemmin kuin miehet.

8 8 Ajatus muodostui käymieni keskustelujen perusteella. Naiset alkoivat puhua koskettamisesta helpommin, ja heillä oli myös enemmän ajatuksia aiheesta. Lisäksi ajattelin kokonaisuuden säilyvän eheämpänä, kun kaikki viisi tarinaa kerrottaisiin saman sukupuolen kautta. Yksittäisten tarinoiden kautta yritin muodostaa kokonaisuuden, joka kertoisi suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevasta koskettamisen kulttuurista. Asia ei ole ristiriidaton tai yksiselitteinen, mutta viiden eri tarinan kautta saattoi muodostua monipuolinen kuva niistä asioista, jotka koskettamisen kautta vaikuttavat ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä turvallisuuden kokemiseen. Esimerkiksi Annalehden koskettamista käsittelevässä artikkelissa (Järvilehto 2005, 56 61) lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jukka Mäkelä mainitsee rauhoittavan kosketuksen hermoimpulssien päätyvän niille aivojen ydinalueille, joilla säädellään kaikkein syvimpiä tunne-elämyksiä. Lisäksi hän mainitsee, että vasta rauhoittava kosketus mahdollistaa syvimpien tasojen kommunikoinnin toisen ihmisen kanssa. On siis ilmeisen selvää, että koskettaminen on äärimmäisen herkkä kommunikaation muoto. Silti sitä usein käsitellään ainoastaan erotiikan ja seksuaalisuuden näkökulmasta. Päätimme kuvaajan kanssa projektin alkuvaiheessa, ettemme tarjoaisi kokonaisuutta mihinkään lehteen, ennen kuin ensimmäinen juttu olisi valmis. Lehtityöskentelyssä on yleensä jo näkökulman valinnan vuoksi tärkeää tietää, mikä on jutun kohderyhmä ja millainen on lehden linja ja perinne (Räty 1998, 139). Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että teemme mieluummin meidän näköisemme jutun, jota vasta tarpeen vaatiessa lähdetään editoimaan lehden linjaan sopivaksi. Tärkeämmäksi kriteeriksi koimme ilmaisun vapauden, joka mahdollistaisi vaihtoehtoisen ja kokeilevan journalismin tuottamisen ilman julkaisijan taholta tulevia vaatimuksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei tekstejä voisi ja pitäisikin editoida sellaisiksi, että ne toimivat kokonaisuutta tukien. Jätimme myös avoimeksi mahdollisuuden, että juttu ei rajoittuisi vain viiteen henkilökuvaan, vaan näkökulmia voisi myöhemmin ideoida lisää ja valmiista jutuista voisi julkaista kirjan. Jo alkuvaiheessa aloin pohtia esimerkiksi prostituoidun näkökulmaa aiheeseen. Miten nainen, joka käyttää ruumistaan työvälineenä, suhtautuu koskettamiseen? Tai millainen on sokean naisen suhtautuminen läheisyyteen ja koskettamiseen? Entä miten yksin elävä ja

9 9 perheetön nainen kokee kosketuksen merkityksellisyyden? Mistä hän hakee tarvitsemansa läheisyyden ja hellyyden? Ajatuksena kuitenkin oli, että tekisimme nimenomaan aikakauslehdessä julkaistavan jutun. 2.2 Näkökulmien valintaperusteet Kaikkiin valittuihin näkökulmiin liittyi jo lähtökohtaisesti jonkinlainen muutos tai käännekohta: kehitysvammaisen lapsen syntymä, sairastuminen, uhriksi joutuminen ja oman seksuaali-identiteetin etsiminen. Tarinaa oli helpompi alkaa rakentaa, kun oli vertauskohta menneeseen. Miten rintojen poisto oli vaikuttanut haastateltavan minäkuvaan ja sitä kautta suhtautumiseen koskettamiseen? Tai miten äidin sairastuminen oli muuttanut tyttären suhtautumista koskettamiseen? Millaista se oli aiemmin? Jo aiheet itsessään sisälsivät pienen tarinan miten sitten kävi? Ja tarinat ovat asia, jota kaikissa kirjoittajan oppaissa painotetaan. Lauri Kotilainen (2003, 21) sanoo tarinan erottavan hyvän lehtijutun huonosta. Hänen mukaansa lukija vaistomaisesti odottaa, että asia kerrotaan tarinan muodossa. Myös Tom Lundberg (1992, 16) uskoo, että tarina auttaa lukijaa ymmärtämään, mitä jutulla halutaan sanoa. Vaikka koskettaminen oli jo pelkkänä aiheena mielenkiintoinen, piti jutuissa olla jonkinlainen ristiriita tai ongelma, jotta ne imaisisivat lukijan mukaan kertomukseen. Hyvät tarinat rakentuvat usein ongelman ja sen ratkaisemisen ympärille (Lundberg 1992, 17). Jos olisin valinnut haastateltavaksi vain tavallisia naisia ja kirjoittanut heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan, olisi kokonaisuudesta todennäköisesti tullut liian löysä. Jutuissa ei olisi ollut tarpeeksi dramaturgista imua, jota myös Aaltonen (2002, 47) korostaa elokuvan ja televisio-ohjelman tekemisessä. Vaikka valitut näkökulmat olivat rankkoja, uskon, että ne yleisellä tasolla puhuttelevat kuitenkin kaikkia. Koskettaminen ei ole koskaan ongelmatonta, ja siihen liittyy aina henkilöiden subjektiivinen kokemusmaailma, kulttuurissa vallitsevat säännöt sekä erilaisiin tilanteisiin liittyvät tekijät.

10 Projektin haasteet ja ennakko-oletukset Olen kerran aiemmin kokeillut minämuotoista kerrontaa Turun Sanomien Treffi - liitteeseen tekemässäni lehtijutussa. Juttu käsitteli elämäkertakirjallisuutta, ja haastattelin sitä varten kolmea pitkään julkisuudessa esiintynyttä henkilöä. Havaitsin, ettei rakenne toiminut kyseisessä jutussa. Ensinnäkin jutussa käsiteltiin haastateltavista kirjoitettuja teoksia, joten tavallaan haastattelu oli jokaiselle myös mahdollisuus markkinoida omaa kirjaansa. Kun jutun kirjoittaa minämuotoisena, se ei anna tilaa kritiikille tai kirjoittajan omille johtopäätöksille. Toiseksi juttujen merkkimäärät olivat hyvin rajalliset, eikä tiivis tila antanut mahdollisuutta kehittää kunnon tarinaa. Lisäksi tein haastattelut puhelimitse hyvin tiukalla aikataululla, ja oli lähes mahdotonta saada julkisuuteen tottuneilta haastateltavilta jotain uutta tai tuoretta informaatiota, jota olisi voinut käsitellä henkilökohtaisella tasolla. Haastavinta projektissa oli oikeiden haastateltavien löytäminen ja varsinaisen haastattelun tekeminen. Tavallisesta lehtijutusta selviää yleensä faktojen kertomisella ja sitaattien sijoittamisella oikeisiin kohtiin. Reportaasissa ja henkilökuvissa kirjoittajan omat havainnot auttavat lukijaa näkemään tilanteen ja kerronnan kaari on helppo rakentaa esimerkiksi haastattelutilanteen kautta. Kun kyseessä on minämuotoinen rakenne, on erityisen tärkeää, että haastateltava kykenee muistamaan asioita tarkasti ja antamaan esimerkkejä. Myös haastateltavan kyky analysoida itse omaa tilannettaan on olennaista, jotta juttu ei jäisi vain pintapuoliseksi raportoinniksi tapahtuneesta. Hyvien kohtausten kirjoittamiseen tarvitaan tarkkoja muistikuvia, joita on mahdollista saada vain hyvän haastattelun välityksellä. Oletin etukäteen, ettei yksi haastattelusessio riittäisi kunnon tarinan aineksiin, vaan joutuisin tapaamaan haastateltavat useaan eri otteeseen. Tärkeimmäksi rooliksi jätin itselleni olennaisen löytämisen ja sen tiivistämisen hyvään tarinaan. Yritin löytää tarinan kannalta merkityksellisiä kohtauksia ja kirjoittamalla antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä koetut tilanteet. Vaarana pidin sitä, että juttu pelkistyisi epäonnistuneen haastattelutilanteen vuoksi haastateltavan litteroinniksi, eikä aiheesta syntyisi kunnon kertomusta. Tai etten

11 11 kykenisikään näkemään, mikä jutussa on sisällöllisesti olennaista ja mikä täysin turhaa. Lisäksi minua kiinnosti, kenen äänellä lopullisessa jutussa puhutaan. Onko se minun, haastateltavan vai jonkun muun ääni? Vai voiko lopputuloksesta muodostua synteesi, joka ilmaisee jotain aivan uutta ja merkityksellistä?

12 12 3 UUSI JOURNALISMI JA NONFIKTIO Journalismin historiassa yksi käänteentekevä aikakausi on ollut kaupallisen lehdistön syntyminen 1800-luvulla. Kaupallista journalismia edeltävänä poliittisen journalismin aikakautena journalistiset jutut olivat yleensä toimittajan puhtaita kannanottoja tai tulkintoja kirjoitettavista aiheista. Kun kaupallinen journalismi syntyi, piti lehtien sisällön muuttua suurta yleisöä palvelevaksi. Subjektiiviset mielipiteet eivät myyneet laajalle yleisölle, ja tärkeimmäksi sisällölliseksi kriteeriksi nousivat puolueettomasti ja neutraalisti esitetyt tosiasiat. Uutisesta tuli lehtien tärkein juttutyyppi. Kaupallisen journalismin myötä syntyivät myös uudet juttutyypit, joilla fakta ja mielipiteet pyrittiin erottamaan toisistaan mahdollisimman selkeästi. Esimerkiksi kolumni ja pääkirjoitus ovat peräisin kaupallisen journalismin aikakaudelta. (Kunelius 1997, 60.) Kaupallisen journalismin myötä syntyneet objektiivisuuden käsitykset ovat osittain säilyneet näihin päiviin saakka. Esimerkiksi uutinen on edelleen sanomalehtien tärkein ja arvostetuin juttutyyppi. Uutisen arvostus on niin piintynyttä, että se vaikuttaa yhä maassamme annettavaan journalistiseen koulutukseen. Muun muassa Heikki Luostarinen kritisoi uutisjournalismin historiasta kumpuavia malleja, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, että kirjoittamisen koulutus on erityisesti koulutusta tiettyihin rakenteen standardeihin. Kielen tehtävä on olla neutraali väline, jolla todellisuutta jäljennetään mahdollisimman selkeästi ja objektiivisesti. (Luostarinen 2002, 24.) Ottaen huomioon objektiivisuuden ongelman uutisjournalismin valta-asema tuntuu kohtuuttomalta. Palaan aiheeseen nonfiktiota ja objektiivisuuden ongelmaa käsittelevässä luvussa. 3.1 Uuden journalismin taustat ja aiemmat tutkimukset Uusi journalismi syntyi 1960-luvulla Yhdysvalloissa. Suuntaus painottui dokumentaariseen ja ajankohtaiseen kirjoittamiseen, jossa jutun tekijät ottivat selkeästi kantaa kirjoittamansa aiheen puolesta. He tulkitsivat tapahtumien merkityksiä ja asettivat henkilökohtaiset näkemyksensä vallalla ollutta

13 13 todellisuuskäsitystä vastaan. Uuden journalismin taustalla olivat 1960-luvun opiskelijaradikalismi, hippiliike, sukupuolinen vapautuminen ja Vietnamin sodan vastainen liike. Uuden journalismin kirjoittajat kokivat, että vallalla ollut objektiivinen journalistinen käytäntö ei kyennyt antamaan todellista kuvaa maassa tapahtuneista muutoksista. Uuden journalismin edustajat lähestyivät asioita tapahtumien ja ihmisten tasolta. He pyrkivät selittämään ja ymmärtämään asioita pelkän tiedonvälityksen sijaan. Tiedonvälittämisen ohella elämysten tuottaminen nousi tärkeäksi, mikä asetti myös teksteissä käytetylle kielelle uusia vaatimuksia. Jutuissa piti olla sekä tiedollista että taiteellista jännitettä. (Räty 1998, 137.) Markku Juusola (1988) on tutkinut uutta journalismia Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella tehdyssä pro gradu-tutkielmassa, joka käsittelee osallistuvaa journalismia, 1960-luvun alakulttuureita ja uutta journalismia Yhdysvalloissa. Juusola keskittyy tutkielmassa etsimään selityksiä sille, miksi uusi journalismi syntyi juuri 1960-luvulla ja millaiset tekijät vaikuttivat sen syntymiseen. Hän katsoo uuden journalismin saaneen subjektiivisuuden korostuksen nimenomaan ekspressiivisistä alakulttuureista luvun beatnikeissa ja 1960-luvun hipeissä kristallisoitui hänen mukaansa koko ajan protestihenki, joka osaltaan vaikutti myös uudenlaisen journalismin syntymiseen. Marco Mäkinen (1990) on puolestaan tutkinut ei-fiktiivistä romaania. Hän lähestyy aihetta nimenomaan kaunokirjallisuuden näkökulmasta, vaikka sivuaakin tutkielmassaan myös journalistisia tekstejä. Tutkielman pääpaino on kuitenkin romaaneissa. Hän toteaa, että kaikki kaunokirjallisuus ei ole fiktiivistä. Ei-fiktiivinen romaani on kaunokirjallisuuden laji, genre. Erona muihin eifiktiivisiin teksteihin, kuten journalistisiin juttuihin, hän mainitsee päämäärien erilaisuuden. Kirjallisuusinstituution päämärät ovat erilaiset, ja ne heijastuvat kerrontatekniikoihin, siihen mitä jutussa arvostetaan ja mihin siinä kiinnitetään huomiota. Ei-fiktiivisessä romaanissa olevat lauseet kertovat kuitenkin todellisesta maailmasta, ja niiden vastaavuus pystytään tarkistamaan. Koska tekijä myös väittää lauseiden olevan tosia, hän näkee vaivaa niiden luotettavuuden varmistamiseen.

14 14 Maria Lassila (2001) on ainoa, joka on tutkinut nonfiktiota nimenomaan journalismin näkökulmasta. Jyväskylän yliopistossa tekemässään pro gradu - tutkielmassa hän asetti nonfiktion vastakkain uutisen pyramidirakenteen kanssa. Lassila ei pidä nonfiktiota varsinaisena juttutyyppinä vaan kokoelmana erilaisia tekniikoita, joita voi hyödyntää journalistisissa juttutyypeissä (Lassila 2001, 5). Lassilan (2001, 2) määritelmän mukaan nonfiktio on kaunokirjallisten kerrontamuotojen käyttöä journalistisessa tai muussa faktapohjaisessa tekstissä. Hän mainitsee, että nonfiktio ei ole noussut mainittavaan asemaan suomalaisessa journalismissa, sillä sen ajatellaan asettavan journalismin tärkeimmät periaatteet kyseenalaiseen valoon. Lassila kuitenkin arvioi, että nonfiktiivisillä jutuilla on paremmat mahdollisuudet totuudenmukaisuuteen, sillä niiden tekijöillä on enemmän aikaa tarkistaa sekä jutun faktoja että päähenkilöiden sanomisia (2001, ) Edellä mainittujen töiden lisäksi aihetta ei ole juuri Suomessa tutkittu. Nonfiktio ja uusi journalismi, ovat pääosin keskittyneet Yhdysvaltoihin, jossa aihetta on tutkittu runsaasti (Juusola 1988, 5; Lassila 2001, 5). Oman työni tavoite on nonfiktion tutkimisen sijaan keskittyä tuotantoprosessiin, joka liittyy nonfiktiivisen jutun tekemiseen. Kuten aiemmin mainitsin, journalistinen koulutus on Suomessa keskittynyt lähinnä uutisjournalismin opettamiseen (Lundberg 1992, 11) ja kirjoittaminen on monien oppikirjojen kautta mielletty vain jutunteon jälkeen tapahtuvana raportoimisena (Luostarinen 2002, 24). Työprosessin kuvauksessa haluan tuoda esille omat subjektiiviset kokemukseni, jotka liittyvät tuoteosani tekemiseen. Kun halutaan pohtia esimerkiksi nonfiktiivisten juttujen totuudenmukaisuutta, on syytä tehdä jutun kirjoittamiseen liittyvä prosessi läpinäkyväksi. Imagen päätoimittaja Mikko Numminen teki Journalistissa keskustelunavauksen samasta aiheesta. Hän mainitsi, että esimerkiksi toimittajien blogit ovat yksi mahdollisuus avata yleisölle yksittäisten juttujen tuotantoprosessia (Numminen 2006). Kirjallinen työni vastaa minun osaltani tähän haasteeseen. Oletan, että kirjallinen osani voi toimia myös apuna sellaisille toimittajille, jotka ovat itse kiinnostuneet tuottamaan nonfiktiivisiä juttuja. Kun aloitin tuoteosani

15 15 tekemisen, minulla ei ollut käytännössä mitään käsitystä siitä, miten juttua pitäisi alkaa tehdä. Koulutukseni keskittyy pääasiallisesti sähköisiin viestimiin, ja kirjallinen viestintä on vain murto-osa opinnoista. Lukuun ottamatta koulumme verkkolehteen sekä Turun Sanomille kirjoittamiani juttuja, minulla ei ole kokemusta journalistisesta kirjoittamisesta. Silti katson, että kouluni journalistiset opinnot antavat myös kirjoittavalle toimittajalle riittävät taidot lehtijuttujen työstämiseen. Itse asiassa olen sitä mieltä, että sähköisten välineiden kanssa työskenteleminen laajentaa perspektiiviä nähdä, millaisia eri mahdollisuuksia kielen rakenteellisella muodolla on. 3.2 Miksi määrittelen tuoteosani nonfiktioksi? Edeltävän luvun määritelmien mukaan journalismi voidaan erotella sekä tietoa välittäväksi että tietoa muokkaavaksi journalismiksi. Uutinen on pääasiallisesti juuri tietoa välittävää ja nonfiktio sitä muokkaavaa. Oma kiinnostukseni on opintojeni ensimmäisestä vuodesta asti keskittynyt nimenomaan tietoa muokkaavaan journalismiin. En ole niinkään kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu vaan siitä, että miksi niin tapahtuu. Oman journalistisen työni lähtökohta on maailman ymmärtäminen ja jäsentäminen. Ennen kaikkea haluaisin juttujeni välityksellä kyetä välittämään omia oivalluksiani eteenpäin. Olin alun perin suunnitellut tuoteosani toteuttamista dokumentaarisena elokuvana, koska elokuva sallii tekijälleen suuremmat mahdollisuudet tehdä maailmasta subjektiivisia tulkintoja kuin journalistinen lehtijuttu. Katson tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että dokumentaarinen elokuva on onnistunut osaltaan purkamaan niitä harhakäsityksiä, jotka liittyvät objektiivisuuden vaatimukseen. Tuloksena on syntynyt muun muassa subjektiivinen dokumentti (Webster 1998, 154). Projekti kuitenkin kaatui sekä aikataulun että tekemäni päättöharjoittelun myötä. Palaan aiheeseen työprosessiani kuvaavassa osiossa. Määrittelen tuoteosani nonfiktioksi ensin sen sisällöllisen tavoitteen kautta. Panu Räty (1998) tekee selvän eron haastattelun ja henkilökuvan välillä. Haastattelu on tiedonvälitystä, siinä pelkkä haastateltava riittää aiheeksi. Henkilökuva pyrkii taas kertomaan ajasta ja ilmiöistä henkilökuvan taustalla. Siinä missä haastattelu välittää pelkkää tietoa, kertoo henkilökuva tarinan

16 16 ajasta, aatteesta ja ihmisestä. Henkilökuvan kirjoittaja etsii uudella tavalla ilmaistuja tosiasioita ja tuoreita tulkintoja. Hän pyrkii vaikuttamaan lukijoihinsa. (Räty 1998, 138.) Vaikka juttujeni puhdas lähtökohta ei ole kirjoittaa henkilökuvia haastattelemistani ihmisistä, pyrkivät ne silti kerronnan kautta välittämään henkilön subjektin lukijoille. Toisaalta viiden jutun kokonaisuus pyrkii kertomaan myös maailmasta haastateltavien ympärillä. Jo pelkkä aiheen valinta on tavallaan kysymys nykypäivän maailmalle: miksi koskettamisesta puhutaan niin vähän, vaikka se on niin merkityksellinen aihe? Sen sijaan, että kirjoittaisin yhden näkökulman varaan kirjoitetun henkilökuvan tai reportaasin, haluan ennen kaikkea saada lukijani ajattelemaan, mitä aihe heille itselleen merkitsee. Haluan saada lukijat ymmärtämään aihetta, ja päämäärään päästäkseni käytän kokeilevaa kerrontaa. Hyvin raaka perustelu juttuni nonfiktiivisyydelle voidaan löytää myös Maria Lassilan tutkimuksesta. Lassilan (2001, 2) mukaan nonfiktio hylkää uutisen pyramidirakenteen ja ottaa käyttöön kaunokirjallisten kerrontamuotojen runsauden. Juttuni ei ole uutinen, eikä jutussa myöskään käytetä uutisen pyramidirakennetta. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi, sillä on olemassa paljon muitakin juttutyyppejä, jotka eivät ole uutisia mutta eivät myöskään nonfiktiota. Sen sijaan käyttämäni tekniikka on nonfiktiivinen. Otan jutun tekijänä vallan käyttää haastateltavan subjektia juttua kirjoittaessani. Minämuotoinen kerronta rikkoo hyvin voimakkaasti journalistista tapaa, jonka mukaan haastateltavien mielipiteet ja sanomiset erotetaan sitaateilla muusta tekstistä. Lisäksi juttujeni narratiivisuus ei ole tyypillistä normaalijournalismille. Vaikka monissa lehtijutuissa on nähtävillä selkeä rakenne alku, keskikohta ja loppu ei se kuitenkaan tarkoita, että jutut itsessään sisältäisivät tarinan. Tarinaan vaaditaan myös dramaturgista etenemistä, jota haen preesens-muotoisilla kohtauksilla ja takaumilla. Määrittelen tuoteosani nonfiktioksi myös sillä perusteella, että sille on vaikea löytää määritelmää perinteisistä juttutyypeistä. Se ei ole reportaasi, jossa toimittaja on paikan päällä näkemässä ja kokemassa asioita. En kirjoita jutussani havaintoja paikan päältä tai kuvaile päähenkilöideni ulkonäköä tai haastattelutilannetta. Se ei myöskään ole artikkeli, uutinen tai perinteinen

17 17 henkilökuva. Samasta aiheesta olisi tosin voinut kirjoittaa minkä tahansa edellä mainituista juttutyypeistä. Periaatteessa Anna-lehden edellä mainittu artikkeli (Järvilehto 2005, 56 61) käsittelee samaa aihetta, mutta eri tavalla. Juttu on tietoa välittävä. Se perustuu erilaisiin tutkimuksiin ja asiantuntijoiden haastatteluihin. Aiheesta olisi voinut kirjoittaa myös esimerkiksi henkilökuvan valitsemalla haastateltavaksi kosketusterapiaa antavan henkilön. Hänen kauttaan koskettamisesta olisi voinut kirjoittaa syvällisen tarinan, jonka kautta olisi saattanut nousta hyvin merkityksellisiä asioita suomalaisesta koskettamisen kulttuurista. Uutiseksi aihe olisi voinut päätyä, jos jokin merkittävä taho olisi tehnyt tutkimuksen, jonka tulokset olisivat paljastaneet jotain uutta tai mullistavaa. Aihe itsessään ei siis tee jutusta nonfiktiivistä vaan tapa, jolla se toteutetaan. Ehkä parhaiten vakiintuneiden lajityyppien määritelmistä juttuani kuvailee featuren määritelmä, jonka mukaan faktat kerrotaan ihmiskokemuksen tasolla. Tavallaan feature nostaa asiat siis yksityisen kautta yleiselle tasolle. Ongelmat kerrotaan yhden ihmisen kokemusten kautta. (Lundberg 1992, 88.) Feature sisältää kuitenkin yleensä tavalla tai toisella myös kovaa faktaa. Jutun kerrontaan on upotettu numeroita ja tilastoja, jotka konkretisoidaan yksittäisen ihmisen avulla. Omassa jutussani ei kuitenkaan kerrota yhtään ainoaa ulkopuolista faktaa, vaan kaikki tarinat perustuvat suoraan haastattelemieni ihmisten kertomuksiin ja ajatuksiin. En siis voi kirjoittaa minämuotoiseen juttuun mitään sellaista, mitä jutun kohde ei ole minulle todellisuudessa sanonut. Ja koska kokonaisuus on kuitenkin lehtijutun mittainen ja se on lähtökohtaisesti myös lehtijutuksi suunniteltu, ei sitä voi myöskään määritellä ei-fiktiiviseksi kirjallisuudeksi. Tosin Ilkka Malmberg (1995) pitää esimerkiksi reportaasia kirjallisuutena ja taiteena. Hän uskoo, että ihmiset pitäisivät lehtiä kirjahyllyissään, jos niissä olisi kovat kannet. (Malmberg 1995, 170.) Kutsuisin itse tuoteosaani ennen kaikkea kokeilevaksi tai dokumentaariseksi journalismiksi. Dokumentaariseksi määrittelisin sen kahdesta syystä. Ensimmäinen on aiheen toteutustavan dokumentaarinen luonne ja toinen työprosessissani soveltamat dokumentaarisen elokuvan tuotantotavat. Kokeilevana pidän jutun kielen ja rakenteen muotoja, sillä ne rikkovat konventionaalisia journalistisia kerrontatapoja.

18 Nonfiktion suhde elokuvaan Vaikka nonfiktiota ei Lassilan lisäksi juuri ole Suomessa tutkittu journalismin näkökulmasta, ovat monet journalistit käsitelleet aihetta artikkeleissa, joita on julkaistu alan oppikirjoissa. Ja lähes jokainen mainitsee elokuvan tai käyttää elokuvaan liittyviä termejä käsitellessään nonfiktion kirjoittamista (Malmberg 1995, 171; Nousiainen 1998, 118; Räty 1998, 147). Malmberg (1995, 171) kertoo artikkelissaan siitä, kun Kuukausiliitteessä alettiin käyttää anfangeja väliotsikoiden paikalla. Kukaan ei alussa oikein tiennyt, miten anfangien jaksottamia tekstipätkiä tulisi kutsua. Koska yhden anfangin alla saattoi olla useita eri kappaleita, ei pätkiä voinut kutsua ainoastaan kappaleiksi. Lopulta toimituksessa alettiin käyttää sanaa kohtaus, kun puhuttiin jaksoista, joita anfangit rytmittävät. Kohtausten välissä olevat leikkaukset kuljettavat tekstin eritempoisia kohtauksia ja säilyttävät jännitteen koko jutun rakenteessa. Malmberg katsoo uuden tavan syntyneen ennen kaikkea television ja elokuvan vaikutuksesta. Elokuvan muoto näkyy lehtireportaasien rakenteessa. Kirjoitin itse Turun Sanomien Teema-liitteeseen reportaasin autokouluaan aloittavasta tytöstä. Jostain syystä jutun rakenteeseen ei tuntunut sopivan väliotsikoiden käyttäminen. Sen sijaan jaksotin eri kohtaukset siten, että ne alkoivat anfangilla. Olin juttuun muuten tyytyväinen, mutta alku tuntui liian dramaattiselta. Käsittelin kohtauksessa ensimmäisiä teoriatunteja, joilla käytiin läpi kuuden nuoren kuolemaan johtanutta auto-onnettomuutta. Mainitsin asiasta tuottajalle, joka yhtä kohtausta muuttamalla sai koko juttuun uuden ja toimivan rakenteen. Hän leikkasi ensimmäisiä ajotunteja käsittelevän kohtauksen kahteen osaan, ja sijoitti alkuosan aivan reportaasin alkuun ja jätti loppuosan viimeiseksi. Jutun editointia voi verrata suoraan elokuvan leikkaamiseen. Elokuvassa erimittaisia kuvapätkiä leikkaamalla saadaan aikaiseksi jutun rakenne. Joskus juttu saattaa siis toimia kirjallisesti, jolloin itse lauseissa tai sisällössä ei ole mitään vikaa, mutta sen rakennetta muuttamalla siihen saadaan lisää dramaturgista imua.

19 19 Toinen nonfiktiota ja elokuvaa yhdistävä tekijä on niiden tuotantotapa. Työskennellessään Imagessa Panu Räty vaati kirjoittajia tiivistämään juttunsa keskeisen näkökulman ja sisällön yhteen lauseeseen. Hän perustelee vaatimuksensa sillä, että usein kirjoittajat luulevat esittelevänsä idean, vaikka kyseessä onkin vasta aihe. (Töyry 1998.) Tapa on lainattu suoraan elokuvatuotannon puolelta. Kun elokuvan ideaa myydään, pitää siinä olla kunnon päälause eli premissi. Premissi tiivistää elokuvan keskeisen sisällön yhteen lauseeseen. Se on tekijän henkilökohtainen kannanotto aiheeseen. Aihe on se, mistä asiasta juttua tehdään, teema on näkökulma, josta käsin aihetta tarkastellaan, ja premissi on se, mitä ohjelmalla halutaan sanoa. Premissi on tekijän henkilökohtainen tulkinta aiheesta. Ennen kaikkea premissi on kuitenkin työväline, joka pitää jutun dramaturgisen rakenteen liikkeessä. Kaikki mikä ei tue premissiä on turhaa ja tulee karsia jutusta pois. (Aaltonen 2002, ) Premissin lisäksi Räty vaati Imageen kirjoittavilta tiivistelmän eli outlinen jutusta (Töyry 1998). Tiivistelmää voi verrata elokuvan synopsikseen, josta käy ilmi elokuvan sisältö ja muoto. Synopsis esittelee elokuvan tai ohjelman keskeisen idean, perusristiriidan ja rakenteen (Aaltonen 2002, 40 41). Räty myöntääkin ottaneensa mallia editointiin elokuvakäsikirjoittajien työtavoista. Hän tekee kärjistetyn eron toimittajien ja kirjoittajien välillä. Toimittajien työ on hänen mukaansa lähinnä tiedon siirtämistä paikasta a paikkaan b. Kirjoittajat ottavat sitä vastoin haltuun tiedon tai asiakokonaisuuden, ja muokkaavat siitä oman esteettisen ja sisällöllisen näkemyksen. (Töyry 1998.) Synopsiksen tekeminen on mielestäni perusteltua juuri silloin, kun juttu on pitkä, sen rakenne on poikkeava ja sen tekemiseen pitää tehdä valtava määrä taustatyötä. Synopsis auttaa kirjoittajaa pysymään näkökulmassa. Myös matkailulehti Mondon verkkosivuilla (Mondo 2006) ilmoitetaan, että toimitus ilahtuu, jos kirjoittajalla on heti alussa tarjota juttusynopsis tai käsikirjoitus jutusta. Sivulla opastetaan uutta kirjoittajaa miettimään heti alussa juttuaiheelle näkökulma, rakenne ja pituus. Käsitän tämän koskevan nimenomaan pitkiä matkareportaaseja. Aiemmin mainitsemani seikat nonfiktion suhteesta elokuvaan keskittyvät enimmäkseen tapaan työstää nonfiktiivisiä juttuja. Sisällöllisesti ja rakenteellisesti nonfiktiota voi mielestäni parhaiten verrata kuitenkin luovaan

20 20 dokumenttielokuvaan. Termi on johdettu englannin kielen sanasta creative documentary, ja sillä viitataan elokuvan taiteelliseen ilmaisuun. Luova dokumentti pyrkii herättämään katsojassa tunteita sekä tarjoamaan elämyksiä ja oivalluksia. Sen ensisijainen tehtävä ei siis ole informaation välittäminen, vaikka se sitä saattaisi tehdäkin. (Aaltonen 2002, 149.) Hyvä esimerkki tällaisesta lehtijutusta on esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistu juttu (Kunnas, Miettinen, Nieminen, Sillantaus, Tukkimäki & Widht 2004), jossa kerrottiin Estonian onnettomuudesta selvinneiden ihmisten tarinoita. Juttu koostui monen ihmisen tarinasta, jossa jokaisessa oli erilainen näkökulma tapahtuneesta. Juttu herätti minussa lukijana ennen kaikkea valtavan tunneelämyksen. Jutun tarjoama informaatio oli vasta toissijaista. Nonfiktiosta ja luovasta dokumenttielokuvasta on siis löydettävissä yhteisiä piirteitä niin sisällöllisesti kuin rakenteellisesti. Niiden tarjoamalla informaatiolla on samansuuntaiset päämäärät, ja ne tekevät molemmat selvän pesäeron pelkästään tietoa välittävään journalismiin. Olennaisimmat erot ovat kuitenkin ilmeisiä. Siinä missä ohjaaja kertoo kuvalla, toimittaja tekee sen sanoilla. Elokuva voi pelkän tapahtuman näyttämisellä vaikuttaa katsojan emotionaaliseen kokemukseen. Käytän tästä esimerkkinä synnytyksen kuvaamista. Jo äidin kasvojen, äänimaailman ja lapsen ensimmäisen parkaisun näyttäminen saattavat olla valtavan efektiivisiä. Kirjoittava toimittaja joutuu sitä vastoin rekonstruoimaan koko tapahtuman tekstin välityksellä. Hän joutuu kielen välityksellä tarjoamaan lukijalle elämyksen, jonka on itse kokenut. Tällaisessa tapauksessa kielen on pakko olla elävää ja kerronnan värikästä, jotta sillä tavoitetaan jutun lukija. Toinen olennainen ero luovan dokumenttielokuvan ja nonfiktion välillä on juttujen tekemiseen käytetty aika. Seurantadokumentin tekemiseen saattaa kulua vuosikausia, kun odotetaan päähenkilöissä tapahtuvia muutoksia (Aaltonen 2002, 155). On selvää, ettei lehtijuttujen tekijällä ole samaa aikaa käytettävissä. Etenkin sanomalehtityössä juttuihin käytettävä aika on hyvin rajallinen. Tosin joissain tapauksissa aikaa saatetaan käyttää huomattavan paljon, jos jutun rakenne vaatii paljon editointia. Panu Räty mainitsee, että joitain Imagen juttuja saatettiin hioa jopa puoli vuotta (Töyry 1998). Elokuvan tekemisessä täytyy ottaa huomioon myös tekniikan vaikutus käytettävään aikaan. Kirjoittava journalisti ei tarvitse aikaa kuvauksiin tai

21 21 leikkaukseen. Kirjoitettava juttu syntyy suhteellisen nopeasti sen jälkeen, kun tarvittava materiaali on kasassa. Ennakkotyöhön ja varsinaisiin haastatteluihin nonfiktiota kirjoittava toimittaja saattaa silti käyttää yhtä paljon aikaa kuin dokumenttielokuvaa työstävä ohjaaja. Suurin ero tulee esille vasta varsinaisessa toteutusvaiheessa. 3.4 Nonfiktion suhde todellisuuteen ja objektiivisuuteen Kuten luvun alussa kerroin, on osa nykyisistä journalismin objektiivisuuteen liittyvistä käsityksistä muodostunut 1800-luvulla syntyneen uutisjournalismin myötä. Heikki Luostarinen (2002) hahmottelee kolmen näkökulman kautta journalismin todellisuuskäsityksien muuttumista eri aikakausina. Ensimmäinen on juuri teollistumisen ja kaupallistumisen myötä syntyneen uutisjournalismin todellisuuskäsitys, jonka mukaan toimittajan pitää olla objektiivinen todellisuuden jäljentäjä ja tiedon välittäjä. Toisena vaiheena hän pitää luvun alussa syntynyttä käsitystä yhteisestä julkisesta tilasta, jonka portinvartijoina toimittajat seisovat. Huomattiin, ettei journalismin objektiivisuus ollutkaan täysin ongelmatonta vaan eri tahojen julkisuuteen pääseviä intressejä piti valvoa ja valikoida. Luostarinen mainitsee esimerkiksi sitaattijournalismin nousseen suosioon tämän vaiheen myötä. Objektiivisuutta yritettiin tuottaa esittämällä samassa jutussa mahdollisimman monen aiheesta erimieltä olevan henkilön kommentit. Kolmantena näkökulmana hän tuo esiin yhteiskunnan rakenteiden muuttumisen 1960-luvulla ja sitä kautta käsityksen, jonka mukaan alettiin ajatella, ettei uutinen voi koskaan olla täysin objektiivinen, sillä jo aiheen valinnan takana seisoo aina subjektiivinen henkilö. Kolmas näkökulma tuo mukaan käsityksen toimittajasta nimenomaan todellisuuden tulkitsijana ja muokkaajana. (Luostarinen 2002, ) Viimeinen näkökulma liittyy ennen kaikkea nonfiktion kirjoittamiseen. Kaikki edellä mainitut näkökulmat elävät rinnakkain nykypäivän journalismissa. Nonfiktion objektiivisuutta pohtiessa pitää erottaa jutun sisältö ja tapa, jolla asiat on ilmaistu. Esimerkkinä käytän Kuukausiliitteessä julkaistua juttua (Miettinen & Räty 2005), joka käsitteli eläkepommia. Jutun rakenne oli nonfiktiivinen. Se oli kirjoitettu Katri Helenan syntymäpäiväpuheen muotoon. Jutulla oli sekä

22 22 kuvitteellinen ympäristö että yleisö. Jutun sisältö perustui kuitenkin kovaan faktaan. Kuuden sivun materiaali koostui useista tilastoista, tutkimuksista ja historiallisista näkökulmista. Sen sijaan, että asiat olisi tuotu esille vain pelkkänä faktana, tekijät myös analysoivat lukujen ja numeroiden konkreettisia merkityksiä. Kirjoittajat siis tulkitsivat samoja faktoja, joita on kymmeniä kertoja aiemmin esitetty television ja sanomalehtien uutisissa. He esittivät jutussa oman näkemyksensä eläkepommin syistä ja seurauksista. Luettuani jutun, ymmärsin itse ensimmäistä kertaa mistä asiassa on oikeastaan kysymys. Ja juuri tässä tulee esiin nonfiktion vahvuus. Siinä missä uutinen saattaa jättää lukijan kylmäksi oivalluksen tasolla tarjoamalla pelkkiä faktoja, pystyy nonfiktio jäsentämään ja selittämään ympäröivää maailmaa. Se pystyy tekemään vaikeistakin asioista ymmärrettäviä. Jos nonfiktiivisessä jutussa esille tuotavat faktat esitetään kirjoittajien tulkintojen sävyttäminä, tekeekö se jutusta sitten vähemmän totuudenmukaisen kuin uutinen? Mielestäni on syytä ottaa esille yksittäisistä uutisista muodostuva todellisuuskuva. Tutkija Anu Kantola (1996) on selvittänyt, miten media luvun lopulla uutisoi kasvihuoneilmiöstä ja 1990-luvun puolivälissä Intiassa puhjenneesta keuhkoruttoepidemiasta. Molemmille tapauksille oli yhteistä, että uutisoinnin määrä nousi yhtäkkiä, eikä se noudattanut millään tavoin ilmiön esiintymistä ja siitä tarjolla olevaa tietoa. Esimerkiksi ruttoa esiintyi jo vuosikymmenen alussa muun muassa Brasiliassa, Kiinassa, Intiassa ja USA:ssa. Lisäksi tauti on nykyään hyvin hoidettavissa antibiootein ja esimerkiksi ripuliin kuolee vuosittain maailmassa tuhatkertaisesti enemmän ihmisiä. (Kantola 1996, ) Jonkun tapahtuman hetkellinen ja runsas uutisointi saattaa siis vääristää todellisuutta, vaikka yksittäiset uutiset olisivatkin näennäisesti objektiivisia. Uutisten voima on niiden nopeassa kyvyssä reagoida maailmalla tapahtuviin asioihin, mutta se ei tee niistä yhtään sen objektiivisempia kuin muut journalistiset juttutyypit. Nonfiktion objektiivisuudesta esitetty kritiikki kohdistuu mielestäni usein juuri tapaan, jolla asiat ilmaistaan jutussa. Kun jutun ympärille on rakennettu kuvitteelliset puitteet, saatetaan koko juttu mieltää helposti fiktiiviseksi tai jopa valheelliseksi. Yhtään objektiivisempaa ei mielestäni kuitenkaan ole niin sanottu

23 23 vastuun kierron strategia, joka syntyi kaupallisen journalismin aikakaudella. Kun toimittaja ei voi jutussaan kirjoittaa, että ydinvoima on hänen mielestään turvallista ja sitä pitäisi rakentaa lisää, hän etsii käsiinsä asiantuntijan, joka sanoo jutussa saman asian. (Kunelius 1997, 62.) John Webster (1998, 154) kritisoikin objektiivisuuden vaatimusta dokumenttielokuvan puolella juuri sillä, että harvemmin ohjaaja etsii haastateltavaksi ihmisiä, joiden kanssa hän on täysin eri mieltä asioista. Valinta tekee siis kaikista jutuista subjektiivisia. Tämän näkemyksen pohjalta on mielestäni kunnioittavaa sekä lukijoita että haastateltavia kohtaan, jos toimittaja tuo oman subjektinsa rehellisesti esiin kirjoittaessaan aiheista, joista hänellä on selkeä mielipide. Esimerkiksi Imagen kirjoittajat ovat subjektiivisesti hyvin vahvasti läsnä tekemissään jutuissa. Tämä antaa lukijoille selvän mahdollisuuden olla kirjoitetuista jutuista joko samaa tai eri mieltä jutun kirjoittajan kanssa. Jos jutun kirjoittaja yrittää kaikin tavoin häivyttää oman subjektinsa jutun taustalta, on se mielestäni harhaanjohtavampaa kuin edellä mainittu tapa. Webster kiteyttääkin subjektiivisen elokuvan vahvuuden olevan juuri siinä, ettei tekijä edes yritä esittää aiheesta yhtä varmaa totuutta. Hän kykenee luottamaan ainoastaan siihen, että elokuvan esittämä totuus on se, millaisena tekijä sen itse näkee. (Webster 1998, 154.) Edellä mainitut seikat tekijän subjektiivisesta läsnäolosta eivät mielestäni silti vaikuta jutussa esitettäviin faktoihin. Nonfiktiivisen jutun taustalla voivat olla aivan samat todellisuuteen perustuvat asiat kuin uutisenkin pohjalla. Ainoastaan tapa, jolla tosiasiat tuodaan esille, on erilainen. Nonfiktion suhde todellisuuteen on häilyvä silloin, kun lukija ei kykene erottamaan, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Kuukausiliitteen numerossa 2/2006 oli päätoimittaja Janne Virkkusen tekemä oikaisu, joka koski lehden aiemmassa numerossa julkaistua juttua evankelis-luterilaisen kirkon nykyhetkestä ja kirkon ongelmista. Jutussa kuvattiin asioita kahden fiktiivisen henkilön näkökulmasta. Vaikka henkilöitä ei todellisuudessa ollut olemassa, perustui ajatus siihen, että näin olisi kuitenkin voinut olla. Henkilöt oli keksitty toimittaja Eeva-Kaarina Arosen tekemien taustahaastatteluiden pohjalta. Virkkunen tuo oikaisussa esille Helsingin Sanomien toimitusperiaatteet, joiden mukaan lukijoille aina selkeästi

24 24 ja näkyvästi kerrotaan, jos lehden jutuissa on käytetty poikkeuksellisia menetelmiä. Kyseisessä jutussa periaatetta ei noudatettu.

25 25 4 TYÖPROSESSIN KUVAUS Jutun idea syntyi, kun aloin pohtia omaa suhtautumistani koskettamiseen. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla, että parisuhteessa elävät ihmiset ovat etuoikeutettuja, sillä heillä on aina joku, joka koskettaa ja jota koskettaa. Vähitellen aloin pohtia koskettamiseen liittyviä kulttuuri- ja sukupolvieroja, koskettamisen merkitystä ihmisen eri kasvuvaiheissa ja koskettamisen tuottamia merkityksiä ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Kun esittelin ideaani ihmisille, huomasin että monet innostuivat puhumaan aiheesta. Lähes jokaisella oli jotain kerrottavaa omista kokemuksistaan. Etenkin naisilla tuntui olevan aiheesta valtavasti mielipiteitä. Pikkuhiljaa päässäni muodostui kuva siitä, että etenkin naiset kokevat kosketuksen hyvin voimakkaalla tavalla. Tämä oli yksi syy siihen, että päätin rajata näkökulman pelkkiin naisiin. On helpompi haastatella ihmisiä, joilla on ajatuksia ja kerrottavaa aiheesta. Toinen syy oli jo aiemmin mainitsemani kokonaisuuden eheys. Idea tuntui myös kiinnostavan kaikkia, joille asiasta kerroin. Koskettaminen alkoi vaikuttaa tärkeältä aiheelta, josta on puhuttu liian vähän. Lopulta päätin, että idea on toteuttamiskelpoinen ja se todennäköisesti kiinnostaa muitakin kuin ihmisiä, joiden kanssa aiheesta keskustelin. Alun perin suunnittelin dokumentaarista elokuvaa, jossa olisi näytetty kosketuksen elinkaari vauvasta vanhukseen. Idean pohjalla oli ajatus siitä, että ihmiset tavallaan kasvatetaan käskyyn älä koske ja lapset ja vanhukset suhtautuvat koskettamiseen välittömämmin. Dokumenttielokuvassa minua kiehtoi ja kiehtoo edelleen tapa, jolla asioita voi käsitellä. Ohjaaja ei voi kirjoittaa ruudulle omaa mielipidettään, mutta silti hän ottaa kantaa jokaisella kuvakulman valinnalla, leikkauksella ja päätöksellä pitää kamera käynnissä tai sammuttaa se. John Webster (1998, 156) määritteleekin elokuvataiteen edellyttävän nimenomaan luovaa ja subjektiivista päätöksentekoa. Hän painottaa leikkausvaiheen merkitystä, sillä kuvausvaiheessa kamera on päällä hyvin lyhyen aikaa siihen nähden, kuinka kauan päähenkilöiden kanssa vietetään aikaa. Näin ollen ohjaajan näkemys elokuvan sanomasta ei perustu kuvattuun

26 26 materiaaliin vaan käsitykseen, jonka hän muodostaa ennen kuvausvaiheen alkamista. Tein ideavaiheessa päättöharjoitteluani sanomalehdessä, ja lopulta kirjallinen ilmaisu alkoi tuntua idealle sopivammalta. Lisäksi kiinnostuin kokeilemaan, voiko alun perin elokuvaksi suunniteltu aihe toimia lehtijutun muodossa. Kuinka paljon kuvalla voi tuoda lehtijutun sisältöön informaatiota? Miten kielellä voi työskennellä luovasti ja kerronnallisia konventioita rikkoen? Jos lehtijutun pohjalla on faktaan perustuva aihe, miksei muodon kanssa voi irrotella samoin kuin esimerkiksi dokumentaarisessa elokuvassa? Elokuvan muoto tukee yleensä sen sisältöä. Leikkauksella, kuvakulmilla ja äänisuunnittelulla rakennetaan tarina, jonka katsoja näkee ja kokee. Miksi siis sanojen ja rakenteen subjektiivinen käyttö koetaan usein todellisuutta vääristäväksi? Eivätkö juuri sanat ole lehtijutulle ominainen tapa virittää lukija tuntemaan tai oivaltamaan samaa, mitä toimittaja on kokenut? Sanoilla pitäisi pystyä näyttämään lukijalle se, mitä elokuva välittää kuvan kautta. Kun valitsin jutun lopullisen toteuttamismuodon, myös näkökulmat muuttuivat. Lehteen kirjoittava journalisti ei voi haastatella vauvaa. Elokuvantekijä olisi sitä vastoin voinut kuvata lasta, joka elää vaihetta, jossa kaikkea kosketetaan estoitta. Pelkällä kuvalla olisi voinut kertoa tarinan myös ihmisestä, joka ei pysty esimerkiksi puhumaan. Haastateltava ei sen sijaan voi kirjoittaa minämuotoista tarinaa samasta ihmisestä. 4.1 Haastateltavien etsiminen Kun olin valinnut viisi aiemmin mainitsemaani näkökulmaa, kirjoitin jokaista haastateltavaa varten saatekirjeen (ks. liite 1), jossa esittelin sekä itseni että projektin. Saatekirjeet helpottivat työtäni, sillä ilman niitä olisi ollut vaikea saada tieto kulkemaan eteenpäin yhteyshenkilöiden kautta. Kirjeet myös helpottivat asian esittämistä puhelimessa. Kun soitin eri järjestöjen tiedottajille, sain usein ensin kieltävän vastauksen, sillä yksityisten ihmisten yhteystietoja ei voi antaa ilman lupaa eteenpäin. Kun kerroin, että voin lähettää jutustani saatekirjeen sähköpostilla, sain asiani menemään eteenpäin. Lisäksi halusin saatekirjeillä varmistaa, että haastateltavat ymmärtävät, että heidän pitää esiintyä jutussa

27 27 omalla nimellään ja kasvoillaan. Henkilökohtaisista asioista kertominen saattaa olla helppoa toimittajan kanssa kasvotusten, mutta haastateltavan pitää myös tiedostaa se, että lehden kautta henkilökohtaisesta tulee samalla julkista. Saatekirjeiden toinen vahvuus oli se, että kaksi haastateltavista otti minuun itse yhteyttä. Olin alun perin ajatellut, että biseksuaalisuus ja väkivaltainen koskettaminen ovat aiheita, joihin on vaikeinta löytää haastateltavat. Kävi kuitenkin niin, että molempien näkökulmien henkilöt tarjosivat vapaaehtoisesti itseään haastateltavaksi. He olivat myös ensimmäiset haastateltavat, jotka sain juttuuni. Kaksi muuta haastateltavaa lähtivät mukaan projektiin luettuaan saatekirjeeni, ja ainoastaan yksi ei lukenut sitä ollenkaan. Lähes kaikki henkilöt löysin eri yhdistysten ja järjestöjen kautta. Haastateltavia ei ollut kuitenkaan helppo löytää. Ensimmäisestä yhteydenotoista kului yli kuukausi siihen, että löysin viimeisen haastateltavan juttuani varten. Pieta Voipio Lähtiessäni etsimään biseksuaalisuudestaan kertovaa henkilöä, otin yhteyttä Turun seudun SETAan. Tiedottaja arveli, että haastateltavaa on erittäin vaikea löytää. Hän laittoi saatekirjeeni kuitenkin yhdistyksen bi- ja lesbonaisten keskustelupalstalle ja lähetti saatekirjeen sähköpostilistallaan eteenpäin. Sain jo samana iltana sähköpostia naiselta, joka kertoi olevansa kiinnostunut haastattelusta. Sähköpostissa hän kertoi olevansa naimisissa miehen kanssa. Avioliittonsa rinnalla hän kertoi olevansa suhteessa naiseen, jonka kanssa saa avioliitossaan puuttuvaksi jäävää läheisyyttä. Lähtökohta, tilanteen ristiriitaisuus, kiinnosti minua heti. Lisäksi haastateltava pystyi sähköpostin perusteella tarkastelemaan tilannetta juuri koskettamisen kannalta mielenkiintoisesti. Tilanteen intiimin luonteen vuoksi varmistin vielä ennen ensimmäistä haastattelua, että haastateltava todella haluaa esiintyä jutussa omalla nimellään ja kasvoillaan. Sovittuamme ensimmäisestä haastattelusta sain vielä toisen yhteydenoton naiselta, joka olisi ollut kiinnostunut haastattelusta. Olin siinä vaiheessa kuitenkin päättänyt, että Pietan tilanteessa on kaikki mahdollisuudet hyvään tarinaan.