Sokrateen vaatimus»tunne itsesi!» merkitsi

Transkriptio

1 Vuosituhannen vaihtuessa ILKKA NIINILUOTO Sokrateen vaatimus»» merkitsi antiikin filosofian kääntymistä luonnosta ihmiseen. Tämän jälkeen filosofiassa on esitetty lukuisa joukko ihmiskäsityksiä, jotka yhtäältä ovat toimineet lähtökohtina ihmistä tutkiville erityistieteille, toisaalta tarkentuneet näiden tieteiden tulosten kautta. Ne ovat myös määritelleet mittapuita hyvän ihmisen ihanteelle. Keskustelu näistä käsityksistä ei osoita päättymisen merkkejä, sillä itsetiedostukseen kykenevänä olentona ihminen muuttuu itseään koskevan tiedon mukana. Irti essentialismista Antiikista lähtien ihmistä koskevaa ajattelua hallitsi essentialismi, usko muuttumattomaan ihmisluontoon. Aristoteles ilmaisi tämän kuuluisassa määritelmässään ihmisestä»rationaalisena eläimenä»: ihminen on varustettu järjellä, jonka avulla hän voi käyttää kieltä, ajatella ja hankkia tietoa. Samalla järkevyys ihmisen olemuksena tarkoitti Aristoteleelle myös hyveiden perustana olevaa ihannetta, jota kunkin ihmisyksilön tulisi tavoitella omassa elämässään. Samanlainen kaksijakoisuus sisältyy kristilliseen ihmiskäsitykseen. Z. Topelius, radikaali eläinten oikeuksien puolustaja, kertoo Luonnon kirjassa sadun eläinten keskustelusta, jonka lopussa ihminen ilmoittaa olevansa»jumalan kuva». Tämä teesi, joka voitiin ymmärtää historiallisena totuutena tai vertauskuvana, oli samalla maailmaa mullistava moraalinen periaate: ihmisen on kilvoiteltava elämässä uskon ja rakkauden toteutumisen puolesta. Humanististen tieteiden tehtävänä on ihmisen tietoisen toiminnan ja sen tulosten tutkiminen historiallisissa yhteyksissään. Ihmisen tarkastelu tietävänä, tuntevana ja tahtovana olentona ei ole vain perinneraportti siitä, mitä ihminen on tehnyt ja saanut aikaan, vaan paljastaa myös jälkeemme jääneitä ja edessämme jatkuvasti avautuvia mahdollisuuksia ja arvopohjaa edellyttäviä valintatilanteita. Duodecim 1999; 115:

2 1900-luvun alun dynaaminen syvyyspsykologia, jonka tuloksia Eino Kaila kiteytti teoksessaan Persoonallisuus (1934), osoitti ihmisen olevan»tuhansien tarpeiden tihentymä». Elämän mielekkyys ei tarkoita animaalisten perustarpeiden hylkäämistä, sillä ne ovat kaiken toimintamme voimanlähde, kuten Kaila Platoniin vedoten totesi. Silti elämän tarkoitus on saada monikerroksinen sielunelämä suunnatuksi kohti henkisten ja syvähenkisten tarpeiden tyydytystä. Filosofiset ja tieteelliset ihmiskäsitykset eivät näin ollen vain kuvaa sitä, mitä ihminen on, vaan niiden omaksuminen voi myös ohjata ja muuttaa ihmisiä. Essentialismin erityisiä muotoja vastaan voidaan myös tehokkaasti hyökätä osoittamalla»ihmisluonnon» muuttuvuus eri kulttuurien piirissä. Jo Ksenofanes totesi huvittuneesti, että hevosten jumalat olisivat hevosen kaltaisia. Tämän yleistyksenä on modernin uskontokritiikin näkemys, jonka mukaan ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. Järki ihmisen olemuksena ei näytä olevan historiallinen vakio vaan saa jatkuvasti uusia muotoja käsitejärjestelmien kehityksen myötä. Vastaavasti tarpeet saavat jatkuvasti kulttuurisesti uusia ilmaisumuotoja, kuten vaikkapa erotiikan, kulinarismin ja muodin historia osoittavat. Naistutkimuksen piirissä on puolestaan haastettu perinteiset näkemykset siksi, että ne implisiittisesti asettavat ihmisen normiksi miehille tyypillisiä ominaisuuksia. Filosofiassa antiessentialismin vei äärimmilleen toisen maailmansodan jälkeen Jean-Paul Sartren eksistentialismi, jonka mukaan olemassaolo edeltää olemusta: jokainen ihminen on»maailmaanheitettynä» vapaa muovaamaan itsensä omien tekojensa kautta. Kuva: Lehtikuva Oy 2564 I. Niiniluoto

3 Biologinen naturalismi Tieteen puolella kuoliniskua vanhalle essentialismille merkitsi darvinilainen evoluutioteoria, jonka mukaan lajit ovat historiallisesti syntyneet vähittäisen kehityksen kautta. Vaikka nykyihminen, Homo sapiens sapiens, on pysynyt biologisesti suunnilleen samanlaisena viimeiset kymmenet tuhannet vuodet, minkä tahansa lajin muuntelu ja kehitys voi tulevaisuudessa yhä jatkua. Ihmislaji on eräänlainen historiallinen yksilö, rengas evoluution pitkässä ketjussa, jolla ei ole mitään pysyvää olemusta. Kehitysoppia on joskus yritetty tulkita ihmiskeskeisesti ikään kuin elämän evoluution perimmäisenä päämääränä olisi ollut tuottaa höyhenettömiä, kaksijalkaisia, aivojensa rakenteelta kompleksisia olentoja. Ajatus suunnatusta evoluutiosta, jonka kärkenä on ihminen, tuli perusteellisesti tyrmätyksi Stephen Jay Gouldin Helsingissä syksyllä 1999 pitämässä Yrjö Reenpää -luennossa. Biologisella evoluutiolla ei ole mitään ennalta asettua suuntaa, jota kohti se etenee, vaan luonnon valinta suosii organismeja, jotka satunnaisen muuntelun tarjoamien keinojen avulla parhaiten sopeutuvat muuttuvaan ympäristöönsä. Gouldin mukaan elämme edelleen bakteerien hallitsemaa aikakautta, jossa ihminen on kiinnostava sivuaihe. Näin biologia tukee naturalistista käsitystä: ihminen on luonnon osa, jossa ei ole mitään»yliluonnollista». Vaikka evoluutioon mahdollisesti sisältyisikin enemmän»hyppäyksiä» kuin vähittäisiä askelia salliva darvinismi alun perin esitti, ihmislajin ja sen yksilöiden muutokseen liittyy jatkuvuus, jonka perustana on DNA:n informaatio. Pian loppuun moitittu ihmisen geenien kartoitustyö auttaa meitä ymmärtämään, miten ihmisen biologiset ominaisuudet määräytyvät. 2565

4 Uusi naturalismi on kuitenkin johtanut myös ylilyönteihin, jotka edustavat toista ääripäätä kuin ihmisen vapautta absolutisoinut eksistentialistinen filosofia. Sosiobiologit pyrkivät soveltamaan evoluutioteoriaa myös kaikkiin ihmisen käyttäytymiseen liittyviin piirteisiin. Sinänsä legitiimi ja kiinnostava tutkimusohjelma on kuitenkin muuttunut ideologiaksi, jonka pohjana on geneettinen determinismi. Ajatus, että ihminen toimivana sosiaalisena olentona olisi geeniensä vanki, aliarvioi niitä ihmistä muuttavia vaikutuksia, joita voi olla kasvatuksella, kulttuuriympäristöllä ja itsensä tuntemiseen perustuvalla omakohtaisella harkinnalla. Emergentti materialismi Uusia edistysaskelia ihmisen tutkimuksessa edustavat nykyinen neurotiede, kognitiivinen psykologia ja kognitiotiede. Empiirinen ja teoreettinen ihmistutkimus ei ole kuitenkaan voinut sivuuttaa vanhaa mind-body-ongelmaa vaan on pikemminkin antanut uutta innostusta mielen filosofian pohdiskeluille. Aikamme filosofian valtakäsitykseksi on kohonnut ontologinen materialismi, jonka mukaan ihmismielen tiloja ja tapahtumia ei voi esiintyä itsenäisinä, aineellisista aivotoiminnoista irrallisina. Radikaaleinta materialismin muotoa edustavat eliminativistit, joiden mukaan»arkipsykologian» olettamia ajatuksia, uskomuksia ja tunteita ei ole olemassakaan sen enempää kuin tieteellisen maailmankäsityksen jo hylkäämiä tonttuja ja noitiakaan. Reduktionistien mukaan tällaiset mielen tilat ovat olemassa, mutta ne ovat palautettavissa aivojen tai ruumiin tiloiksi samaan tapaan kuin lämpö voidaan määritellä molekyylien liike-energiaksi. Sen sijaan emergentin materialismin mukaan ihmismieli on evoluution tuottama uusi ominaisuuksien taso, jonka tekevät mahdolliseksi ihmisen keskushermoston monimutkainen rakenne ja sosiaalinen vuorovaikutus kulttuuriympäristön kanssa. Vaikka ihminen rakentuu aineesta ja energiasta, hänellä on hallussaan myös kulttuurievoluution tuottama henkinen perintö, erityisesti kieli, jonka avulla hän voi ajatella ulkoista maailmaa ja itseään. Tähän itsetiedostukseen perustuu esimerkiksi vapaaksi tahdoksi kutsuttu inhimillinen kyky harkita ja säädellä omia toimintoja. Näin ihmismielen tasolla voi esiintyä ominaisuuksia ja säännönmukaisuuksia, joita ei ole mahdollista johtaa ja selittää pelkästään fysiikan tasolla tapahtuvan kuvailun avulla. Suomessa on esitetty huolestuneita puheenvuoroja siitä, että uusi aivotutkimus»kieltää moraalisen persoonan» ja unohtaa»ihmisen ainutlaatuisuuden». Tämä kokonaisten tutkimusalojen leimaaminen yksinkertaistaa kuitenkin todellista tilannetta. Ensinnäkin aivotutkija voi tehdä tutkimustyötään ottamatta itse suoraan kantaa mielen filosofian kysymyksiin. Toiseksi vaikka materialismi onkin nähdäkseni neurotieteilijän luonnollinen lähtökohta, hänen ei tarvitse sitoutua eliminaktivismiin tai reduktionismiin, vaan myös emergentti materialismi on mahdollinen kanta. Kiista näiden materialismin eri muotojen välillä on parhaillaan erittäin vilkkaassa ja jännittävässä vaiheessa filosofian piirissä. Nähdäkseni emergentin materialismin kanssa sopii hyvin yhteen myös se uusi kiinnostus ihmisen ruumiillisuuteen, jonka inspiraationa on ollut Maurice Merleau-Pontyn fenomenologia: sielu-ruumis-dualismin sijasta ihminen on nähtävä dynaamisiin vuorovaikutussuhteisiin perustuvana psykofyysisenä kokonaisuutena, jonka suhteita ympäröivään maailmaan välittää»eletty ruumis» I. Niiniluoto

5 Ihminen artefaktina Ihmiskäsitykseen liittyvänä ajankohtaisena haasteena voidaan pitää myös tiedepohjaisen teknologian tarjoamia uusia mahdollisuuksia muuttaa ihmistä. Geenitekniikan avulla pystytään jo manipuloimaan ihmisen perimää, eikä ihmisen kloonauskaan ole mahdottomuus. Lääkkeet ja kirurgia muokkaavat ihmisen ruumista, psyykenlääkkeet hänen mieltään ja persoonallisuuttaan. Lääketieteessä on yhä laajemmin onnistuttu korvaamaan ihmisruumiin osia toisesta ruumiista siirretyillä elimillä tai keinotekoisilla laitteilla, jolloin elintoimintojen ylläpitämistä voidaan jatkaa pitkiäkin aikoja. Tulevaisuuden näköaloihin kuuluu aivojen kytkeminen miltei kokonaan uuteen ruumiiseen tai suoraan toimintoja ylläpitävään koneeseen. Virtuaalitodellisuus antaa ihmiselle mahdollisuuksia aivan uudenlaisiin havaitsemisen tapoihin. Inhimillinen ajattelu saa jatkeekseen tekoälyn järjestelmät. Ihmisen ja koneen käyttöliittymien kehittäjät unelmoivat jo mahdollisuudesta siirtää sähköisesti informaatiota aivojen ja tietokoneohjelmien välillä, jolloin tuloksena voi olla tieteistarinoiden jo käsittelemiä keinotekoisia ihmiskoneita eli kyborgeja. Teknologian kehitys haastaa perinnäiset tavat ymmärtää ihmistä ja hänen persoonallista identiteettiään. Missä mielessä voidaan enää puhua yksikäsitteisellä tavalla ihmisyksilöstä, jos ruumiin osat sekä mieleen sisältyvät ajatukset ja muisti ovat vaihdettavissa? Tulevaisuuden ihminen ei ole enää vain luonnonolento, kuten naturalismi väittää, vaan yhä enemmän ihmisen itsensä luoma artefakti. Sartren eksistentialismin visio ihmisestä itsensä tekijänä alkaa toteutua pelottavalla tavalla, jota hän tuskin itse tarkoitti. Samalla ihmisen vastuu itsestään ja tulevista sukupolvista kärjistyy. Nämä tosiseikat tuovat ihmisten ratkaistaviksi erittäin vaikeita eettisiä kysymyksiä. Niihin vastaaminen edellyttää, että tunnemme itsemme eli tiedämme, mitä olemme, mitä haluamme olla ja mitä emme halua olla. ILKKA NIINILUOTO, professori Helsingin yliopiston filosofian laitos PL 24, Helsingin yliopisto 2567