Oon niin emo et mun keuhkotkin on mustat!

Transkriptio

1 Oon niin emo et mun keuhkotkin on mustat! Välitilassa alakulttuurit, toimijuus ja kommunitas Helsingin seudun nuorten keskuudessa Pro-gradu tutkielma Vilma Nummela Helsingin Yliopisto 2011 Valtiotieteellinen tiedekunta Sosiaali- ja kulttuuriantropologia

2 Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Valtiotieteellinen tiedekunta Laitos Institution Department Sosiaalitieteiden laitos Tekijä Författare Author Vilma Sanna Tuulia Nummela Työn nimi Arbetets titel Title Oon niin emo et mun keuhkotkin on mustat! Välitilassa alakulttuurit, toimijuus ja kommunitas Helsingin seudun nuorten keskuudessa. Oppiaine Läroämne Subject Sosiaali- ja kulttuuriantropologia Työn laji Arbetets art Level Pro gradu Tiivistelmä Referat Abstract Aika Datum Month and year Syyskuu 2011 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 93 Tämä tutkimus on etnografinen katsaus Helsingin seudun yläkouluikäisten nuorten maailmaan. Keskeiseksi kysymykseksi nousee alakulttuurien merkitys ja suhde nuorten toimijuuteen. Nuoruus käsitetään usein aikuistumisen kautta, kehitystehtävänä ja prosessina, joka johtaa täydellistyneeseen aikuiseen subjektiin. Yläkouluikäisten nuorten ja heidän alakulttuuriensa, erityisesti tässä tutkimuksessa tunteellisten, melankolisten ja herkkien emonuorten, kautta väitän kuitenkin, että on hedelmällisempää lähestyä nuoruutta kulttuurina, joka tarjoaa vertaisryhmän ja tavan sijoittaa itsensä osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Nuoret on nähtävä toimijuutensa kautta täydellisinä itsensä tiedostavina yksilöinä, jotka leikin varjolla kokeilevat olemisen muotoja tänä statustransition ja liminaalisuuden määrittävänä aikana, jota yläkoulu ja murrosikä perinteisesti edustavat. Alakulttuurien ja niiden sisällä luotujen merkitysten sekä ympäröivästä valtakulttuurista tuttujen symbolien uudelleenmerkitsemisen myötä alakulttuurit voidaan nähdä luovana tilana, Victor Turnerin termein tietynlaisena liminaalin tai liminoidin ilmiön synnyttämänä kommunitasina, antirakenteena, jossa identiteettiä rakennetaan peilaamalla Itseä Toiseen. Muutos on pysyvää ja ihmisen kehitys on jatkuvaa ja nämä kaksi valtaavat tilan itselleen kommunitaksesta. Siten, vaikka välivaihe ja liminaalisuus tuota määrittävätkin, näkisin, että tuo antirakenne on jatkuvasti olemassa. Alakulttuurin kautta tämä kommunitasin solidaarisuus on väliaikaisen sijaan jatkuva prosessi. Siihen astuvalle yksilölle se on vaihe, joka kestää keskinmäärin kolme vuotta, yläkoulun ajan, ja tämänkin muuttuen ja kehittyen. Ulkopuolelta tarkasteltuna tuo kommunitas on kokonaisuutena kuitenkin jatkuvasti olemassa, vaikka toimijat sen sisällä vaihtuvatkin. Se on erilaistumaton kokonaisuus, jonka osat ovat yksilöitä, jotka kohderyhmäni iässä todella astuvat tuohon liminaalisuuden limboon, löytävät keinoja toimijuutensa vahvistamiseen, rakentavat itseään samankaltaisuuksien ja erilaisuuden ristitulessa, osallistuvat kommunitaksen tuomaan tasa-arvoiseen yhteisöön (alakulttuurin muodossa) erilaistuneen ja segmentoidun yhteiskuntamme sisällä ja lopulta kaiken pyörityksen jälkeen astuvat ulos tuosta limbosta valmiina siirtymään statuksessaan nuoresta aikuiseksi. Ei valmiimmaksi toimijaksi, mutta eri positioon. Symbolien, niin tyylin, musiikin kuin ideologiankin, kautta harjoitellaan rooleja, joita performanssiteorian valossa esitetään kanssaeläjille. Emous on estetisoitua melankoliaa ja angstia, ja tutkimuksessani annan emoille puheenvuoron artikuloida ja valaista merkitysjärjestelmiään ja ajatustaan tyylin takana. Tutkimusmetodeina olen käyttänyt osallistuvaa havainnointia, ryhmähaastatteluja, yksilöhaastatteluja sekä IRC-Gallerian ja ja sähköpostin kautta käytyä vuoropuhelua. Perinteinen nuorisotutkimus katsoo alakulttuurien syntyvän aina vastustuksen kautta, protestina hegemonialle. Itse pyrin suhteellisen laajaan etnografiaani nojaten osoittamaan, että vastustus on sellaisenaan riittämätön selittäjä nykynuorison ryhmittymiselle. Yritän todistaa, että kyse on nykyään enemmänkin itseilmaisusta. Avainsanat Nyckelord Keywords Nuorisotutkimus, emot, tyyli, alakulttuurit, liminaali, liminoidi, kommunitas

3 SISÄLLYS 1 JOHDANTO Tutkimuksen taustaa Tutkimuskysymyksen esittely ja kappalejako Nuorisotutkimuksesta antropologiaan AIKAISEMPAA TUTKIMUSTA Alakulttuuriteorian synty Vastustustamme! tutkimuksen uudet tuulet TEOREETTINEN VIITEKEHYS ja TERMEJÄ Lyhyesti toimijuudesta Liminaali, liminoidi ja kommunitas Performatiivisuus: Ollako vai eikö olla Sosiaalinen draama ja leikki KENTÄLLÄ: AINEISTONKERUU JA ETNOGRAFISEN DATAN ESITTELY Kentän esittely Nuoret koulussa ja vapaa- ajalla Internetyhteisöt - Oon niin emo, et mun keuhkotkin on mustat! Aineiston esittely Ryhmähaastattelut Havainnointia IRC- Galleria Toni ja Sanna: Kuinka minusta tuli emo ANALYSOIDEN Emouden symboleita - Tää on yhtä näytelmää! Musiikki symbolina syvimmät tunnot Tyylilleni uskollisena Alakulttuurista kommunitakseen, välivaiheesta pysyvä tila PÄÄTELMIÄ LÄHTEET LIITTEET 1(1) Valokuvat

4 1 1 JOHDANTO Olen välivaiheessa. Haluan kuulua johonkin ja osoittaa sen. En oo täysin iso, mutta en oo ihan selvillä siitä että mitä sit oon... Enkä mä pienikään enää halua olla. Katsotaan mitä tästä tulee -Emmi, tyttö s Tutkimuksen taustaa Tämä on tutkielma yläkouluikäisistä pääkaupunkiseutumme nuorista ja nuorten muodostamista alakulttuureista; heidän maailmastaan. Nuorison eri tyylejä näkyy katukuvassa pilvin pimein ja olenkin usein miettinyt mitä nuo tarkoin harkitut symboleihin verhotut kehot haluavat ilmaista. Onko heillä jotain asiaa, mitä emme ehkä osaa tulkita? Aivan kuten aikuiset, haluavat nuoretkin, heijastaa ulkoisella olemuksellaan sisäisiä tuntemuksiaan. Laajan etnografisen materiaalin perusteella olen pyrkinyt selvittämään alakulttuurien merkityksiä nuorelle itselleen; mikä motivoi liittymään tiettyyn alakulttuuriin ja mitä siitä seuraa. Aineistonkeruumenetelmiäni olivat osallistuva havainnointi, haastattelut ja keskustelut sekä internetissä käyty vuoropuhelu. Lisäksi pidin jatkuvasti kenttäpäiväkirjaa, johon merkitsin ylös tapahtumia, tilanteita, haastatteluja, havaintoja sekä nuorten sanomisia. Mary Bucholtz kirjoittaa, että ero nuoruuden ja aikuistumisen välillä on otettava huomioon. Aikuistumiseen liitetään kasvaminen, transitiot, ja tietynlainen epätäydellisyys, joka saavuttaa täydellistymisen kun subjektista lopulta kasvaa aikuinen. Nuoruus, sen sijaan, on nähtävä identiteettinä, joka on alati muuttuva, joustava ja toimijuuteen sidottu. Identiteetin luonne on vastaava kaikenikäisillä ihmisillä, mutta nuorisotutkimuksessa sen konteksti on nuorten tässä ja nyt-hetkessä, heiden subjektiivisessa kokemuksessaan. Tuota hetkeä minä pyrin kartoittamaan tutkimuksessani. (Bucholtz 2002, 532.)

5 2 Tutkin ja tarkastelin tuota tietynlaisen marginaalisuuden ja välitilan omaisen statuksen määrittämää elämäntilannetta ennen kaikkea emonuorten näkökulmasta. Emoja, noita hiukset silmien eteen kammattuja tummiin pukeutuvia nuoria, on parveillut pääkaupunkiseutumme turuilla ja toreilla jo vuosikausia, mutta kuinka he tulkitsevat oman alakulttuuriin kategorisoitumisensa. Yritän näyttää, että alakulttuuri on enemmän kuin vain pukeutumistyyli, musiikinkuuntelua ja erityisten ryhmien rakentamista. Alakulttuuri on sosiaalinen kokonaisuus, ryhmä jolla on oma ideologiansa ja ajtusmaailmansa ympäröivästä yhteiskunnasta sekä sisäinen solidaarisuus. Usein tiettyihin alakulttuureihin kuuluvat noudattavat tiettyjä sääntöjä, olivat ne sitten radikaalimpia (esim. punkkareiden anti-valtiolliset aatteet) tai liittyivät ne sitten yleiseen olemiseen, kuten pukeutumiseen. Ryhmän syntyessä luodaan sen sisään tietynlaiset rakenteet (esim. Moore 1973), ikään kuin oma maailma ympäröivän maailman rakenteiden sisään. Oma identiteetti juurrutetaan tyyliin, arvoihin ja aktvitieetteihin. Nyky-yhteiskuntamme on monella tapaa poikkeus ihmiskunnan historiassa, mitä tulee nuorille suunnattujen siirtymäriitttien määrään ja laatuun. Vaikka toki edelleenkin on olemassa joitakin muodollisia riittejä (kuten konfirmaatio, juutalaisten bar mitzvah, valmistuminen ja esimerkiksi ajokortin saaminen) on useimmat nuoret silti jätetty yksin löytääkseen merkityksen ja haasteet näistä initiaatioista. Kun tätä käytäntöä verrataan perinteisiin siirtymäriitteihin, huomataan että yhteisön osuus ja panos ovat melko pieniä. On selvä, että statuksesta ja tilasta toiseen siirryttäessä, statustransitiossa, koko yhteisön, niin vanhusten kuin lastenkin, läsnäolo ja ohjaus helpottavat asianosaisia selvittämään tuon välivaiheen ja tunnistamaan oman uuden paikkansa yhteisössä. Meillä nuo siirtymät tehdään suurimmaksi osaksi yksin ja näenkin, että tämä on yksi syy erilaisten alakulttuurien ja ryhmien jatkuvaan syntymiseen ja niihin kuulumiseen ja liittymiseen nimenomaan teini-iässä, jolloin muutokset mullistavat nuoren maailmaa niin fyysisessä kehossa kuin ajatuksissakin. Alakulttuureista ehkä haetaan vertaistukea aikuiseksi kasvamiseen ja minua kiinnostaakin nuorten asemoituminen sosiaaliseen järjestykseen. Nuorisotutkimuksessa ja aikaisemmmissa alakulttuuriteorioissa ympäröivän yhteiskunnan vastustamisella on ollu merkittävä rooli

6 3 alakulttuurien synnyssä, muodostumisessa ja kehittymisessä. Epäilin jo tutkimukseni alkutaipaleella, ettei väite enää pätisi sellaisenaan. Ajatukseni onkin, että alakulttuurinen tyyli koettaisiin luokkajakoon perustuvan vastustuksen sijaan enemmänkin keinona ilmaista itseään. 1.2 Tutkimuskysymyksen esittely ja kappalejako Tutkimukseni on osa antropologista nuorisotutkimusta, jossa tarkastellaan nykyhetken alakulttuureita ja yksittäisen ryhmän tyyliä tietynlaista toimijuutta luovana symbolina. Teoreettisesti tutkimukseni kytkeytyy antropologiassa käytävään keskusteluun symboleista ja siirtymäriiteistä, ja tarkastelen niiden asemaa nykypäivänä modernissa teollistuneessa yhteiskunnassamme. Perehdyn ennen kaikkea nuoruuteen eräänlaisena statustransitiona ja tarkastelen nuorten toimijuutta ja sen kehittymistä matkalla aikuisuuteen, lähinnä Sherry Ortneriin nojautuen. Nuoruus määritellään usein välitilana, jossa yksilö ei enää ole täysin lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Tarkastelen tuota välitilaa ja sen merkitystä nuoren elämään. Aikuistumiseen siis liittyy ristiriitaiset rooliodotukset ja kehittyminen täydelliseksi toimijaksi, nuoruus sen sijaan voidaan nähdä omana kulttuurinaan, joka tarjoaa vertaisryhmän ja tavan sijoittaa itsensä osaksi ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa. Alakulttuurit ja tyyli sekä niihin liitettävät symbolit ovat tärkeitä avaimia nuoruuden ymmärtämiseen tavoitteeni tämän tutkimuksen myötä olisikin avata silmäni ja oppia lukemaan erinäköisiä ja tyylisiä nuoria paremmin ja edes jonkin asteisella asiantuntijuudella. Perehdyn laajemmalti Victor Turnerin näkemykseen sosiaalisesta draamasta ja performatiivisuudesta. Sidon alakulttuurit kiinni Turnerin liminaalitilan ja kommunitasin ajatukseen, kuljettaen niiden rinnalla Huizingalta lainattua leikkivän ihmisen käsitettä. Tyyliä ja sen symboliikkaa käsittelevään osioon käytän Dick Hedbigen tulkintaa tyylin olemuksesta. Pro graduni alkuun esittelen alakulttuurien historiaa ja sitä, minkälaisia merkityksiä tyyliin on historian erivaiheissa liitetty. Käyn läpi perinteisen alakulttuuriteorian lähtökohdat tarkoituksenani osoittaa niiden riittämättömyys sekä problematisoida niiden käyttö

7 4 yhdenmukaistavan, normalisoivan ja ristiriitaisen luonteensa takia. Tarkasteltuani vanhaa teoriaa ja esitettyäni uudenlaisen lähestymistavan näkisin, että vastaus löytyy niiden välimaastosta. Ajatukseni, jota sivusin jo edellisessä kappalessa on, että perinteisestä alakulttuurien roolista hegemoniaa vastustavina voimina ja vastustukseen perustuvasta käyttäytymisestä ollaan siirrytty ajatukseen toimijuudesta ja erilaisuudesta enemmänkin yksilöllisen itseilmaisun keinona. Tarkastelen voidaanko nähdä, että alakulttuurien kohdalla perinteisesti ohimenevä kommunitasin käsite muuttuisikin pysyvämmäksi struktuuriksi ja liminaalisuus näin jatkuvaksi väliaikaisuuden sijaan. Saksalaisessa kirjallisuus- ja musiikkimaailmassa 1700-luvun loppupuolella vaikuttanut Strurm und Drang - liike (suom. Myrsky ja Kiihko ) painotti yksilöiden tunteiden esittämisen tärkeyttä ja tunteiden voimakkuutta ja merkitsevyyttä. Sturm und Drang- yhteydeltä ei voida välttyä, mitä emoihin tulee. Juuri tuo rakkauden kaipuu ja rakkaudettomuuden melankolia näkyy ja kuuluu emonuorissa. Rakkaus nähtiin Sturm und Drangin kautta korkeimpana kokemuksena, jota oli jopa mahdotonta sovittaa realismiin. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksessä (1774) kiteytyy koko liikkeen käsitys rakkauden välttämättömästä yhteydestä kärsimykseen. Kirjassa nuori Werther kärvistelee saavuttamatonta rakkauttaan, joka lopulta toteutumattomuuttaan suistaa nuoren miehen itsemurhaan. Ilmestyttyään kirja johti itsemurha-aaltoon. Tuon Weimarin klassismin ajatus oli valistuksen ja ihmisen vapautumisen saavuttaminen ajatusten ja tekojen, sekä mielen ja ruumin yhdistymisen ja harmonisaation kautta. Emot, nuo suruisat tummanpuhuvat hahmot, nykypäivän Wertherit, joiden kokemus elämästä on poikkeuksetta tunteellinen emotionaalinen jatkavat tätä tunteilun ja kaipuun perinnettä satojen vuosien jälkeenkin ja hyppäävät tuohon katkeransuloiseen virtaan koko nuoruutensa vimmalla. Emojen itsemurhatilastoista minulla ei ole tietoa ja tilanne tuskin on hälyttävä mutta palaan tähän 1700-luvulta tuttuun nuorten itsetuhoisuuden ajatukseen myöhemmässä vaiheessa tutkimustani. Kaikki haluavat rakkautta ja hyväksyntää, ja mielestäni se on pidettävä mielessä vaikka kuinka teoriaa ja etnografiaa emoihin sovelletaan. Emot tosin puhuvat tunteistaan avoimesti, ja sanaa rakkaus ei pelätä käyttää. Tulen näyttämään, että etnografiani tukee tätä

8 5 näinkin kornia ajatusta. Nuorten kipuilu ja identiteetin hakeminen tilanteessa, jossa arkikokemus on jatkuvasti ristiriitainen ja kaoottinen, jossa jokainen kohtaaminen vaatii tietynlaisen roolin ottamista, edellyttää että persoona sopeutuu rooleihinsa. Tokihan meillä aikuisillakin on useampi roolitus tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, mutta ajan myötä tuo sekasortoinen ja kokeilemiseen perustuva roolijako muuttuu jäsentyneeksi roolien kokonaisuudeksi, meiksi itseksemme. Nuori sen sijaan on täysin erilainen vanhempiensa seurassa kuin ystäviensä kanssa - ja pahin mahdolllinen skenaario onkin tilanne, jossa saman tilan jakavat nuo molemmat samaan aikaan. Kuka minä olen nyt? Entä nyt? Ajatus on uuvuttava ja samalla todellinen, ei vain subjektien kohdalla vaan kulttuurisena kriisinä. Yhteiskuntamme jaettu maailmankuva tuntuu olevan ajatus kehityksestä, ei vain modernisaation ja globalisaation kaltaisten prosessien kautta, vaan yhtä lailla voidaan Itsen nähdä kehittyvän lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi. Näin koenkin, että toimijuus kätkee sisäänsä merkittäviä ajatuksia noista rooleista ja niiden näyttelemisestä tietynlaisissa performansseissa. Alakulttuurit puolestaan tarjoavat kenttiä ja tiloja, joissa syntyneitä symboleita voidaan käsitellä ja ymmärtää sekä luoda ja uudelleenluoda. Emoille suuressa roolissa on estetisoitu melankolia, keino saada angsti ja kärsimys kuuluville ja näkyville. Nyttemmin kirjallisuudessa on siirrytty käsittelemään lähemmin nuorten perspektiiviä ja heidän kohtaamiaan haasteita, mutta kuinka nuoria tulisi tarkastella? Kuinka tulkita heidän kokemuksiaan ja kuunnella heidän ääntään? Historiallinen lähestymistapa kulttuurisesta kehityksestä, jossa kulttuuria ikään kuin siiretään eteenpäin siirtymäriiteissä, sukupuoliroolien selkeyttämisellä ja liminaalitilalla johon nuoret asetetaan kunnes heidän katsotaan olevan aikuisia, lamauttaa nuorten toimijuutta. Niin kuin eräs informanttini totesi: En vielä oo täysin aikuinen, mutta olen mä olemassa ihan täysin.. Lapsi tai aikuinen, on jokainen yhteiskuntamme jäsen aktiivinen kultturiimme myötävaikuttava toimija, joka kokee sosiaalisen maailmansa omalla tavallaan. Kuulumalla ryhmiin nuoret todistelevat omaa toimijuuttaan, joka mielestäni useissa tilanteissa kyseenalaistetaan ajattelumallin lapsuus nuoruus -aikuinen toimija

9 6 perusteella. Alakulttuurit luovat eräänlaisen vaihtoehdon hegemonialle, ja tuohon vaihtoehtoon nuoret ovat hanakasti jo vuosikymmenten ajan tarttuneet. 1.3 Nuorisotutkimuksesta antropologiaan Nuoriso oli antropologisessa tutkimuksessa hyvinkin keskeisessä osassa luvun alkupuoliskon ajan, lähestymistapanaan useimmiten edelleenkin voimassa oleva painotus nuoruusiästä vaiheena, jonka tärkein anti on integraatio aikuiseen yhteisöön. Tämä jättää kuitenkin pimentoon nuorten ihmisten oman kulttuurisen toimijuuden ja peilaa sitä vain suhteessa aikuisten toimiin. Kontrastina tälle, sosiologiassa on jo pitkään katsottu erilaisten nuorisokulttuurien itsessään olevan tutkimuksen arvoisia kohteita, oli sitten kyseessä normista poikkeava alakulttuuri tai luokkaeroihin pohjaava vastarintaliike. Viime aikoina kolmas lähestymistapa nuoruuden antropologia - on alkanut muotoutumaan modernisaation ja globalisaation vaikutusten, sekä myös nuorison lokaaleissa konteksteissa tapahtuvan ambivalenttisen osallistumisen myötä. Tämä laaja-alainen ja poikkitieteellinen lähestymistapa palaa samoihin kysymyksiin, joita aiempi sosiologinen ja antropologinen kehys herätti tuoden mukanaan myös uusia tarkastelun kohteita, jotka nousevat tämänhetkisistä taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista olosuhteista. Nuoruuden antropologiaa määrittää pitkälti sen painopiste nuorten toimijuudessa ja sen pyrkimys dokumentoida, ei vain näkyviä alakulttuureita, vaan nuorten kulttuuriset toiminnot kokonaisuudessaan. Uudenlaisia identiteettejä ilmentyy jatkuvasti näistä verrattain uusista kulttuurisista muodostelmista, jotka luovasti yhdistelevät elementtejä globaalista kapitalismista, transnationalismista ja paikallisesta kulttuurista. Alakulttuurien dynamiikan ja siihen liittyvien rituaalien ymmärtäminen selittää, kuinka usein varsinkin musiikkiin perustuva populaarikulttuuri vetoaa nuorisoon vahvasti. Simon Frithin mukaan nuorille musiikki onkin merkittävässä asemassa sosiaalisten verkostojen kartoittamisessa ja heidän tapaamistensa paikkojen ja aikojen määrittämisessä (1992, 177). Toisin sanoin yhteiskunnissa, joissa populaarikulttuurit ovat pitkälti kaupallistuneita, nuorten

10 7 sosialisoitumisen tärkeä osa onkin rituaalinomaisesti osoittaa lojaaliuttaan ryhmälleen adoptoimalla tiettyjä musiikkigenreihin liitettäviä tyylejä ja käyttämällä hyödykkeitä, joita ko. musiikki-, muoti- ja media-alat markkinoivat ominaan. Frithin näkemyksen mukaan alakulttuurit ja erikoislaatuisten identiteettien ilmaiseminen, joka on organisoitunut tiettyjen rituaalien ja hyödykkeiden ympärille, ovat olemassa suhteessa kulttuurin laajempaan kontekstiin; sosiaalisten merkitysten verkkoihin, suhteisiin ja materiaalisiin kokemuksiin, jotka luovat suuremman taustakulissin tai kehyksen, jota vasten nimenomaiset alakulttuurit määritellään. Populaarikulttuuri on ladattu sukupuoleen, rotuun ja luokkaan liittyvillä ideologioilla, mutta samalla se tarjoaa nuorille tilan, jossa uudelleenmuokata ja särkeä olemassa olevia rajoja. Tämä ajatus populaarikulttuurista tukee hyvin aikaisen alakulttuuriteorian luoneen Birminghamin koulukunnan ajatusta, jonka mukaan nuorison alakulttuurit pohjautuvat rituaaleille, jotka vastustavat dominoivan kulttuurin sisäisiä arvoja tai kulttuurisen voiman (cultural power) dispositiota yhteiskunnassa. Alakulttuurin luominen ymmärretään vastauksena henkilökohtaisille, poliittisille ja taloudellisille kriiseille, joita nuori kohtaa aikuisuuden kynnyksellä. Ne ovat keino, jolla symbolisesti voidaan ratkoa ristiriitoja vallitsevasta kulttuurista tai siitä suuremmasta (aikuisten) ryhmästä, josta alakulttuuri lähtee erottumaan. (Clarke et al. 1976, 13.) Kyseistä argumenttia käytettiin sodanjälkeisessä Britanniassa selittämään nuorison alakulttuureiden syntyä ja merkitystä, ja sitä miksi nuo tuntuivat vetoavan erityisesti työväenluokan nuoriin. Maan sodanjälkeinen uudelleenkehitys nostatti myös uudenlaiset markkinat vapaa-aikaan keskittyneelle teollisuudenalalle, joka näki nuoret tärkeinä musiikin, muodin ja massamedian kuluttajina. Aikaisemmat alakulttuuriteorioitsijat olivatkin erityisesti kiinnostuneita dekoodaamaan nuorten tyylin ja sosialisaation poliittisia implikaatioita. Painotuksen ollessa rituaaleissa ja symboleissa keskityttiin strukturalistiseen ja semioottisiin lähestymistapoihin. (Cohen 1997, 157.) Pysyttelen omassa tutkimuksessani kuitenkin erossa laajemmasta populaarikulttuuria ja musiikkia ja niiden kaupallistumista koskevasta keskustelusta ja pitäydyn emoudessa alakulttuurina tyylinä, ajatuksena ja tunteena.

11 8 On erityisen tärkeää ja huomion arvoista, että nuoret eivät ole passiivisia muutosten uhreja vaan ennen kaikkea toimijoita, jotka luovivat kulttuurisessa muutoksessa. Margareth Meadin kirjaa, Coming of Age in Samoa (1928), voidaan pitää yhtenä antropologisen nuorisotutkimuksen perusteoksista, vaikka se tarkasteleekin nuoria aikuisen silmin, peittäen tuon nimenomaisen toimijuuden. Meadin ajatus on pelkistettynä se, että nuori on nuori kunnes hänet initioidaan, jonka jälkeen hän muuttuu täydelliseksi toimijaksi, aikuiseksi. Huomiota ei anneta lainkaan nuorten keskinäiselle sosialisoinnille, joka tietysti vaikuttaa kulttuuriin kokonaisuutena. (Bucholtz 2002, 529.) 2 AIKAISEMPAA TUTKIMUSTA 2.1 Alakulttuuriteorian synty Nuorisokulttuureita on läpi niiden historian tutkittu ennen kaikkea sosiologian saralla, ja antropologia on pitkälti seurannut sosiologien viitoittamaa tietä. Erilaiset ja eri tilanteissa olevat ihmiset käyttävät kulttuurisia resursseja luonnollisestikin eri tavoin, eikä tarkasti kulloiseenkin kohteeseen perehtymättä voida olettaa, ikään kuin yhteisestä sopimuksesta ja yleisen uskomuksen mukaan, että ihminen toimisi ja antaisi maailmalle merkityksiä jotain tiettyä logiikkaa seuraten. (Blackwell 1978, 80.) Tätä sudenkuoppaa välttääkseen turvauduttiin etnografiaan, josta tulikin tärkeä työkalu tutkimuksen suorittamiseksi. Nuorisotutkimus sai alkunsa 1900-luvun alussa Chicagossa, jossa nimenomaan etnografiseen tutkimukseen nojaten keskityttiin erityisesti alakulttuureihin, sekä niiden sisällä esiintyvien jaettujen symbolien merkitysjärjestelmiin, jotka saivat merkityksensä poikkeavuudessa. (Bucholtz 2002, 536.) Hieman myöhemmin syntyi Iso-Britanniassa uusmarxilainen kulttuurintutkimustraditio, jonka jo edellisessä kappaleessa mainitsin, jonka varsinkin aikaisemmat tutkimukset ja tulokset tulivat tunnetuiksi ottaessaan etnografisen tutkimuksen ohelle poliittisen kritiikin. John Clarken, Stuart Hallin ja muiden Birminghamin koulukunnan teorioitsijoiden mukaan yksilöt kuuluvat tiettyyn jaettuun alakulttuuriin silloin, kuin on olemassa kokoelma sosiaalisia rituaaleja, jotka tukevat kollektiivista identitettiä, näin määritellen yksilöt

12 9 ennemmin ryhmäksi kuin pelkästään joukoksi ihmisiä. He adoptoivat ja mukautuvat materiaalisiin objekteihin, hyödykkeisiin ja omistuksiin ja uudelleenorganisoivat ne omaleimaisiksi tyyleiksi, jotka ilmaisevat kollektiivia ja tulevat edustetuiksi myös suhteiden, tapahtumien ja toiminnan rituaaleissa. (Clarke et al. 1976,47.) Rituaali tässä tapauksessa tarkoittaa kulttuurista käytäntöä, joka toimii välittäjänä kestävien kulttuuristen rakenteiden ja tämän hetken tilanteen välillä. Rituaali ilmentää ja samalla uudelleenluo ja haastaa sosiaalisia identiteettejä, jotka ovat rakentuneet valtasuhteiden sisälle (Bell 1997,79). Koen, että tutkimukseni kannalta on erityisen tärkeää olla tietoinen aikaisemmasta tutkimuksesta ja sen tuloksista, sillä vaikka nuoret ovat aina nuoria, ovat he kuitenkin ympäröivän kulttuurin eri osa-alueiden tuotos. Birminghamin koulukunnan tapauksessa alakulttuurien selityksenä käytetään kompleksista suhdetta, joka vallitsee dominoivan ja alisteisen sosiaalisen luokan, sukupolvien sekä yhdenmukaisuuteen sulautuvien, ja siitä erottautuvien, välillä. Alakulttuurien jäsenet kuvataan yksilöinä, jotka pyrkivät jatkuvasti löytämään mekanismeja, joiden kautta heidän ideologiaansa (ja sukupolveensa pohjautuva) sorto voitaisiin lävistää tai puhkaista, jolloin muodostuisi uudenlaista tilaa (space) olla omanlaisensa. Tämän henkilökohtaisen ilmaisun kautta tapahtuva vastustus verrataan normaaliin, jolloin syntyy poikkeavuuksia, alakulttuureita. On kuitenkin huomioitava, että Birminghamin koulukunnan lähestymistapa pyrkii pitämään alakulttuureita staattisina antropologisina kokonaisuuksina, kun todellisuudessa näin on vain abstraktilla tasolla. Ajatus tilasta on kuitenkin mieleiseni, ja palaan siihen myöhemmässä vaiheessa. Alakulttuuriteoriassa on siis perimmäisenä kannustimena massan ja erilaisuuden välinen ristiriita. On kuitenkin otettava huomioon, etteivät nämä kitkasta syntyvät tyylit ja alakulttuurit ole millään muotoa pysyviä rakennelmia, vaan jatkuvasti muutosten kourissa. Näiden kahden käsitteen yhteensopivuudesta huolimatta alakulttuuria ei kuitenkaan voi sijoittaa objektiivisen kategorian tyyli sisälle, vaikka Birminghamin teoria sen suuntaiseen viittaisikin. Perinteinen teoria liittää alakulttuurit vapaa-aikaan, ja

13 10 tämä kulttuuri kulttuurin sisällä määritellään tietyjen artefaktien ja tyylien omistamisella, eikä kokonaisina elämäntapoina, joita sosiaaliset (luokkaan, sukupuoleen, rotuun ja ikään pohjaavat) suhteet luovat. Mikäli kuitenkin oletamme alakulttuurien toimivan lähinnä vapaa-ajalla, unohdetaan laskuista hegemonian institutionaaliset kentät; kuten koulu, työ ja koti. Nuorisoalakulttuuri -termi viittaa sosiaaliseen ryhmään joka erottautuu muista iän tai sukupolven perusteella, mutta nuorisokulttuurien teoreetikot ovat myös todenneet, että nuoriso kategoria on sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentunut ja sen määritelmä onkin usein ollut väittelyn kohteena sosiaalisen kontrollin ja musiikki- ja muotiteollisuuden markkinoinnin piirissä (Clarke et al. 1976). Birminghamin koulukunnan teoreetikot valitsivat strategisesti käyttöönsä termin alakulttuuri nuorisokulttuurin sijaan, sillä heidän mukaansa edellinen ei onnistunut kuvaamaan linkkejä, joita nuorison kulttuurinen konstruointi omaksi kategoriakseen ja uudenlaisen teini asiakaskunnan (teenage market) luomisen välillä vallitsi. Alakulttuuri käsitteenä, heidän mielestään, oli upotettu syviin rakenteellisiin selityksiin nuorison ja nuorisotoimialojen (youth industries) välillä käytävään vuoropuheluun (mts 1976, 16). Itse tulen käyttämään termiä alakulttuuri puhuessani nuorten muodostamista tyylillisistä ja ideologisista ryhmistä. Tuo kaupallistumisella kyllästetty populaarikulttuurin määritelmä, joka nuoriin usein liitetään, on käsitteenä hankala ja ladattu nuorisoon liittyvillä ideologioilla, jotka perustuvat etnisyyteen, luokkaan ja sukupuoleen. Toisaalta se myös tarjoaa tilan, jossa nuoret voivat itse uudelleenmääritellä ja särkeä jo olemassa olevia etnisiä, luokkakohtaisia ja sukupuoleen liittyviä rajoituksia ja rajoja. Käsitys populaarikulttuurista uudelleenmäärittelyn kenttänä luo perustan Birminghamin koulukunnan argumentille, jonka mukaan nuorisoalakulttuurit pohjautuvat rituaaleihin, jotka vastustavat dominoivan kulttuurin ominaisia arvoja ja kokonaisvaltaista kulttuurisen voiman (cultural power) dispositiota yhteiskunnassa. Alakulttuurit ymmärrettiin vastauksena henkilökohtaisille, poliittisille ja taloudellisille kriiseille, joita nuoret kohtasivat aikuisuuden kynnyksellä. Katsottiin, että he alakulttuurien avulla, ainakin symbolisesti, ratkoivat dominoivaan kulttuuriin liitettyjä ristiriitoja. (Clarke et al. 1976, 13.)

14 11 Aikaiset alakulttuuriteoriat olivat kiinnostuneita purkamaan nuorisotyylien ja sosialisaation poliittiset implikaatiot ja koodit. Painotuksen ollessa rituaalien tulkinnassa ja symboleissa, lähestymistapa oli strukturalistista ja semiotiikkaan taipuvaista. (Cohen 1997, 157.) Dick Hedbigen mukaan populaarikulttuurin hyödykkeiden, kuten muoti ja musiikki, ympärillä pyörivillä alakulttuureilla on symbolinen ulottuvuus, joka on poliittisten merkitysten läpitunkema, vaikkei se olisikaan ulkopuolisen tai aikuisen tarkkailijan silmillä nähtävissä. Hän kirjoittaa, että dominoivan ja alisteisten ryhmien väliset jännitteet löytyvät heijastettuina alakulttuurin pinnoilta; tavallisista arkipäiväisistä objekteista, jotka eri tyyleissä saavat kaksoismerkityksen. Hän ehdottaa, että vaikka nämä objektit toisaalta toimivat erilaisuuden merkitsijöinä domionoivalle kulttuurille, ovat ne niille, jotka ne korottavat symboleiksi, merkkejä kielletystä identiteetistä ja siten arvonmuodostuksen lähteitä. (1979, 2-3.) Nuorten kulttuuri auttaa nuoria hahmottamaan irtautumistaan lapsuudesta, ja näin nuorten kulttuuriin liittyvät symbolit (pukeutuminen, hiusmuoti, korut, musiikki jne.) kuuluvat nuoruuden marginaalivaiheeseen. Ne viestittävät nuorelle itselleen ja hänen ympäristölleen nuoren itsenäistymistä, kirjoittaa Helena Helve (1987, 87). Alakulttuuriteorian historian valossa ollaan voitu tarkastella toimijuutta luovana ja tyylin merkityksiä esille tuovana ilmiönä, joka saa alkunsa eri konteksteissa, niin poliittisessa, sosiaalisessa kuin ekonomisessakin. Itse kentällä huomasin, että sosiaalinen konteksti oli päällimäinen kimmoke toimijuuden rakentamiseen, ainakin oman kohderyhmäni keskuudessa. Jos alakulttuurit aiemmin koettiin symbolisena vastavirtana ja niiden katsottiin olevan osa vasta-hegemonista taistelua, kulttuurisen tilan puolustamista suhteellisen autonomisella ideologisella tasolla, on ne nähtävä voimakkaana ilmaisullisena keinona. Alakulttuurien voiman todella katsottiin piilevän niiden kyvyssä symboloida toiseutta erilaistumattoman massan rinnalla. (Clarke et al. 1976, 177.) On täysin oletettavissa, että nykyäänkin sosiaalisesssa kontekstissa syntyvä itsensä symboleihin verhoaminen, tyylillä erottautuminen sekä ryhmiin hakeutuminen olisi, jos nyt ei kokonaan, niin ainakin osittain edelleen tärkeä taustavaikuttaja nuorten käytökseen ja taipumukseen liittyä alakulttuureihin.

15 12 ( ) Ja muutenki must on kauheeta, kuinka paljon olettamuksia ihmiset tekee ulkonäön perusteella. Jotenki tuntuu, et "massa" yrittää polkee tohjoks kaikki vähänki poikkeavat yksilöt. Mut kyl mäki tunnen muutaman lissun, jotka pohjimmiltaan on ihan okei tyyppejä, vaikka myönnän et muuten mul on tota kastii vastaan aika lailla urputettavaa. -Karo, tyttö s Vastustustamme! tutkimuksen uudet tuulet Chicagon ja Birminghamin koulukuntien teoreettiset viitekehykset olivat luonnollisesti aikansa tuotteita ja siten näin jälkeenpäin kritisoitavissa. Birminghamin luokkaerojen painotus sekä luokkaan sidottu vastarinnan korostus tuntuu vääjäämättä ajavan monen tärkeän näkökulman yli. Bucholtzin mukaan kritiikkiä on saanut osakseen myös sosiologien fokusoituminen poikkeaviin ryhmiin, jättäen näin nuorten tavallisen kulttuurisen toimijuuden huomioitta (2002, 539). Sosiologista nuorisokulttuurien tutkimusta on mahdollista kritisoida myös alueellisesta suppeudesta ja yrityksistä luoda universaaleja päteviä sääntöjä näiden rajallisten etnografioiden nimissä. Antropologian ajatus olisi tutkia kulttuurit omina kokonaisuuksinaan ja merkitysjärjestelminään, eikä yleistää tuntematta taustaa läpikotaisin (Bucholtz 2002, 544.) Birminghamin koulukunnan lähestymistapa on saanut osakseen kritiikkiä kulttuurintutkimuksen piiristä, sillä sen katsottiin usein ylitulkitsevan sosiaalista toimintaa vastustuksen ja näennäisen merkityksen nimissä, näin ollen esitellen liian siistin ja yhdenmukaistavan analyysin aiheesta (Cohen 1997). Frithin mukaan populaarikulttuurintutkijat syyllistyvät joskus kulutuksen politisoimiseen, jolloin valtavirtaa tulkitaan jatkuvasti mariginaaliksi (1992,180). Yliarvioidessaan populaarikulttuurin poliittisia merkityksiä ja aliarvioidessaan nuorisokulttuurien esteettisiä aspekteja, nämä teoreetikot ovat projisoineet omia myyttejään nuorten toimijuuteen. Birminghamin koulukunta sivuutti musiikin merkityksen kokonaan, ja vain muutama tutkija ymmärsi tarttua siihen (ks. esim. Brake 1985). Bennettin termi neo-tribe (1999) ja mm. post-subculture (Muggleton 2000) saivat aikaan keskustelua, jolla pyrittiin kehittämään vaihtoehtoja alakulttuureille. Kaikkia

16 13 yhdistää ajatus luokkaeroista ja vastustuksesta (esim. Jackson 2002), jonka kumoamista nyt ehdotan oman etnografiani nimissä. Dick Hedbige puolestaan on pitkälti nykyaikaisemman urbaanin alakulttuuriteorian ja siihen liittyvän terminologian takana. Hedbige on tutkinut erityisesti punkkareita ja rokkareita ja näiden kautta tuonut antropologiseen analyysiin taiteen teoriaa keinona ymmärtää kulttuurisen ilmaisun ja marginalisoitujen alakulttuureiden anti-struktuurin symbolista ja kulttuurista roolia. Hän ymmärsi yhdistellä nuorison alakulttuureita poliittiseen analyysiin, jossa luokka, etnisyys ja jaettu kulttuurinen kokemus sosiaalisessa ja ekonomisessa valtavirrassa muovasi symbolisia representaatioita taiteessa, musiikissa, rituaaleissa ja urbaanin nuorison muodissa ja tyylissä. Vuonna 1985 ranskalainen sosiologi Michel Maffesoli kehitti termin urbaani heimo (urban tribe), ja se sai paljon huomiota. Maffesolin mukaan urbaanit heimot ovat mikro-ryhmiä ihmisiä, jotka jakavat samanlaiset mielenkiinnonkohteet urbaaneilla alueilla. Ryhmien jäsenillä on yhtenevät maailmankuvat, pukeutumistyylit ja käyttäytymismallit. Heidän sosiaaliset interaktiot ovat epämuodollisia ja tunnepitosia. Maffesolin mukaan juuri punkkarit ovatkin tyyppiesimerkkejä urbaanista heimosta. Ise pitäydyn silti mielummin käsitteessä alakulttuuri, sillä nuoret itse käyttävät tätä termiä ryhmittymistään. McRobbie korostaa aiempien teorioiden strukturaalisen, historiallisen ja etnografisen datan merkitystä, mutta varoittaa kulttuurisesta populismista, jossa kaikki mikä on kulutusta, on nähdään myös vastustavana (1994, 39). Aikaisia alakulttuuriteorioita on myös kritisoitu nuorten tyylien politisoituneiden tulkintojen priorisoimisesta, sekä näiden alakulttuurien sisäisten ristiriitojen ja konfliktien ohittamisesta (Clarke et al. 1976; Thornton 1997). Feministinen kritiikki puolestaan huomauttaa, että tyttöjen ja naisten roolia vähäteltiin liittämällä se usein valtavirtaan kuuluvaksi, leimaten heidät miehiä ja poikia passiivisimmiksi (McRobbie 1991; Thornton 1997). Nykyajan alakulttuuriteorioitsijoilla ja tutkijoilla on kompleksisempi visio alakulttuureista, vaikka osan mielestä tietyt periaatteet aiemmista teorioista ovat vielä käyttökelpoisia. Sarah Thornton kirjoittaa, että alakulttuuriset ideologiat ovat keinoja, joilla nuoret kuvittelevat oman sekä Toisen sosiaalisen ryhmittymän ja aseman,

17 14 tunnustavat niiden eriävät piirteet ja olemukset sekä todistavat, etteivät he ole erottamattoman massan anonyymejä jäseniä (1997, 201). Sosiologi Ulrich Beck väittää, ettei ihmisen elämänkaaressa sosiaaliluokalla ole enää samanlaista merkitystä kuin ennen, ei myöskään iällä ja sukupuolella, vaan nuoret valitsevat itsenäisesti elämänkaarensa yksilökohtaiset siirtymäriitit (Helve 2002, 228). Tähän tutkimukseen osallistuneet nuoret olivat kaikki iältään vuotiaita. Nuoruus käsitteenä vaatii kuitenkin tarkennuksen, ja Durhamilta lainaankin ajatuksen elämänvaiheesta, jossa etsitään paikkaa ja statusta ympäröivässä yhteiskunnassa. Myöhemmässä vaiheessa työtäni tarkennan käsitettä sellaisissa paikoissa, joissa koen elämänvaiheen syystä tai toisesta riittämättömäksi selittäjäksi. Antropologian voidaankin katsoa tuoneen nuorisotutkimukseen uudenlaisen ajatuksen nuoruudesta sosiaalisena kategoriana, joka on kulttuurisesti konstruoitu (Durham 2000, 155). Käsite toimijuudesta on myös kasvanut teoreettisesti oleelliseksi osaksi nuorisotutkimusta. Kyselin nuorilta emoudesta ja selvisi, että koko emo-tyyli ja ilmiö pohjautuu musiikkityyliin emotional hardrock, jolla viitataan tunteelliseen rockiin ja punkkiin. Tämän hetken suuria yhtyeitä ovat Deep Insight, 30 Seconds to Mars ja My Chemical Romance. Sanoitukset ja kappaleet ovat usein synkkiä, itsetuhoisia, kaipailevia ja masentavia. Emo-musiikki on kehittynyt popin ja punkin pohjalta, ja sen katsotaan yleisesti syntyneen 1980-luvulla. Sellaiset washingtonilaiset punkyhtyeet kuin Embrace ja Rites of Spring mainittiin usein emouden aloittajina ja uranuurtajina. Termistä käytetään myös muunnelmaa "emo-core", eli tunteellinen hardcore luvulla emo-termin käyttö kasvoi räjähdysmäisesti, ja voidaankin puhua suoranaisesta emo-trendistä. Suomalaisia, usein emo-genren alle luokiteltavia yhtyeitä ovat esimerkiksi Disco Ensemble, Hey Heather, Jermaine ja Lapko. Nuorten puheista kävi ilmi, että emo-termin määritelmä on melko hämärä ja monista yhtyeistäkin oltiin eri mieltä. Pyysin nuoria kirjaamaan ylös sanoja, joita tulee mieleen emosta ja useiten mainittiin adjektiivit melankolinen, masentunut, onneton, yksinäinen. Emot siis tuovat pukeutumisellaan ja olemisellaan ilmi näitä tunteita julkisesti. Emo-sanaa käytetään nuorten mukaan pukeutumisessa kuvaamaan henkilöitä, jotka tyypillisesti käyttävät bändipaitoja, raitapaitoja, pillifarkkuja, tummia värejä, kaulahuiveja ja kenkinä Conversen tai Vansin merkkiset tennarit.

18 15 Emoilla on usein mustat tai muuten tummaksi värjätyt hiukset. Shokkiväriset raidat ovat myös suosittuja tukassa. Tyttöjen ja poikien hiustyylit ovat yleensä aika samanlaisia; päältä pystyyn tupeeratut hiukset yltävät olkapäille ja otsatukka roikkuu silmien tai vain toisen silmän päällä. Tytöt yleensä tupeeraavat hiuksista vain yläosan. Tuota joidenkin emojen suosimaa hiustyyliä, jossa on tumman seassa neonvärejä kutsutaan sceneksi, joskin scenetyyli on olemassa myös omanaan, kääntyen emosta hieman ernun tai j rokin suuntaan. Mustasankaiset silmälasit on myös yleisiä. Pinssit ja rannekkeet, joissa on jonkun bändin logo, kuuluvat myös pukeutumiseen. Useilla, sukupuoleen katsomatta, on olkalaukku olan yli asetettuna. Vahva meikki ja etenkin tumma silmien rajaus kuuluu asiaan ja sitä käyttävät myös pojat 1. Emo-sanaa voidaan käyttää myös adjektiivina kuvaamaan melankoliaa, masennusta, onnettomuutta, yksinäisyyttä tai näiden tunteiden ilmaisua julkisesti, mikä on aika kertovaa. Haastatteluissa kävi ilmi, että emoihin liitettävä masennus eli nuorten kielellä angstaus ja maailmantuska johtavat, ainakin puheissa, itsensä viiltelyyn. Juttelin ja kirjoittelin emojen itsensä kanssa asiasta, eikä yksikään myöntänyt aktiivisesti viiltelevänsä itseään, joten jonkin asteinen viiltelyn myytti on syntynyt näiden nuorten ymäpärille. Taas mieleeni palaa Goethe ja se samainen nuori, herkkä ja intohimoinen Werther, jota tutkielmani alussa jo sivusin. Tapaamani nuoret näkivät alakulttuurit ryhminä, joilla on joustavat rajat; yksilöt muuttivat identiteettiään ja liikkuivat alakulttuurista toiseen. Nuorten mukaan oli täysin mahdollista muuttua. Tämä ajatus sotii vastaan Birminghamin koulukunnan kehittelemiä selkeitä rajanvetoja meidän ja muiden välille. Bennet esittääkin, että nuorisokulttuuri on massivinen sateenvarjo, joka määritelmänä kattaa monenlaista variaatiota ryhmistä ja niidne dynamiikoista (Bennett 2002, 133). Lähiaikoina tutkijat ovat keskittyneet yhteisen identiteetin luomiseen käytettäviin symboleihin ja myös käsitteet musiikki, vapaa-aika, viihdykkeet, etnisyys ja sukupuoli ovat esillä keskustelussa. Esimerkiksi julkisen tilan käyttöönotto (emojen ja muiden pääkaupunkiseudulla esiintyvien alakulttuureiden tapauksessa mm. 1 Ks LIITE kuvat

19 16 kauppakeskukset) on ollut tutkimuksen kohteena, ja käykin ilmi, että julkiseen tilaan liitetäänkin usein ystävät, urheilu ja vapaa-ajanvietto sekä yhtälailla pelkoja tuntemattomasta (Robertson & Williams 2004, 90-91). Voitaisiinko ajatella, että alakulttuurin mukanaan tuoman roolin turvin, voisi nuori lähestyä julkista tilaakin rohkeammin? Ikään kuin jonkun suuremman kokonaisuuden osasena? 3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ja TERMEJÄ 3.1 Lyhyesti toimijuudesta Olen tutkimukseni varrella tullut varmaksi siitä, ettei antropologi pärjää ilman toimijuuden käsitettä. Jokainen on toimija ja toimijalla on aina käytössään toimijuutta. Olen työssäni tätä sanaa jo viljellyt ja tulen pitämään siitä kiinni loppuun asti, sillä nähdäkseni kulttuuri koostuu toimijoista joilla on subjektiivinen valta ja voima toimia mahdollisuuksien rajoissa ja näin muokata ympäröivää maailmaansa ja omaa suhtautumistaan siihen sekä tuon ympäröivän maailman suhtautumista häneen itseensä. Aloitan tämän teoriaosuuden siis käymällä lyhyesti läpi, mitä tuo varsinaisesti antropologisessa merkityksessä tarkoittaa. Symbolinen antropologia on koulukunta, joka sisällyttää itseensä antropologit, jotka näkevät kulttuurin merkityksinä, joita ilmennetään symbolisin keinoin. Kulttuurin käsitteellistäminen symbolisena sisältää tulkinnallisen lähestymistavan ja ikään kuin lähtökohtaisesti olettaa tulkitsijan pyrkivän objektiivisuuten, ikään kuin sisältä käsin tulkitsemiseen. Yleisesti ottaen voidaan sanoa symbolien kantavan useampia merkityksiä ja käytettävän ja syntyvän julkisissa ja sosiaalisissa vaihdoissa. Clifford Geertz edustaa symbolisen antropologian kenttää, joka katsoo merkityksen rakentuvan symbolien kautta. Päätyössään The Interpretation of Cultures (1973) Geertz määrittelee kulttuurin systeemiksi perittyjä konsepteja, joita ilmaistaan symboliikan avulla, keinoilla joilla ihmiset kommunikoivat ja kehittävät tietoisuuttaan ja asenteitaan elämään. (1973, 89.)

20 17 Hän katsoi antropologien roolin olevan jokaisen kulttuurin johtavien symbolien tulkitseminen tai ainakin sen yrittäminen. Kulttuurit eivät hänen mukaansa ole lukittuina yksilöiden päiden sisällä, vaan ruumiillistuvat julkisiksi symbolisten systeemien orgaanisten kokoelmien kautta luoden maailmankuvaa sekä jaettuja arvoja. Geertz ymmärsi subjektiivisuuden merkityksen ja pohjasi siihen kulttuurisen teoriansa, jolla on kaksi toisiinsa sidottua ulottuvuutta; ensimmäinen on klassinen amerikkalainen ajatus kulttuurista tietyn ryhmän jäsenten kesken jaettuna todellisuutena. Tämä lähestymistapa helposti homogenisoi ja yhdenmukaistaa kulttuuria konseptina, ja sulkee ulkopuolelle monet kulttuurin sisällä vaikuttavat sosiaaliset epätasa-arvoisuudet ja eroavaisuudet. Toinen Geertzin ulottuvuuksista oli nähdä kulttuuri prosessina, jossa subjektiivisuus ja merkitys rakennetaan sosiaalisen maailman symbolisten prosessien kautta. (Ortner 2006, 112.) Geertziä ei niinkään kiinnostanut symbolien käytännön sosiaaliset vaikutukset, kuten Turneria, vaan enemmänkin selvittää, mitkä teot olivat sinällään jo symboleja, ja kuinka ne vaikuttivat ihmisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Sherry Ortner puolestaan korostaa subjektiivisuutta ja toimijuutta kulttuurisesti ja tilannekohtaisesti määräytyvän voiman ohella (ks. Ortner 2006). Tämän näen liittyvän vahvasti omaan tutkimukseeni korostaen nuorien toimijuutta nuoruuden läpi seikkaillessaan, roolejaan hakien. Hän huomioi dialektisen prosessin, jonka kautta kulttuuriset dominaation ja alistumisen välille muodostuneet kategoriat muokkaavat toisiaan. Turnerilla on sama ajatus, jota olen päätynyt käyttämään työssäni. Ortenrilta lainaan ajatuksen subjektista eksistentiaalisesti kompleksisena olentona, joka tuntee ja ajattelee sekä etsii ja rakentaa merkitystä kokemuksilleen ja olemiselleen. Katson, kuten Ortner, ettei subjektiivisuutta voi kyllin alleviivata antropologisessa tutkimuksessa ja sosiaalisen teorian luomisessa. Sen merkitys on aina valtava, sillä se on loppuviimein suuri osa inhimillistä kokemusta (mts. 110). Toimijuus on tunnustettava olemassa olevaksi voimaksi, jotta voidaan edes yrittää ymmärtää, kuinka ihmiset toimivat maailmassa. Vähemmän toimijuudellista voimaa omaavien kulttuurien ja ryhmien lokaalit maailmat dominoivan kulttuurin sisällä kykenevät silti alisteisesta asemastaan ja marginalisoidusta statuksestaan huolimatta pyrkimään merkityksellisen elämän rakentamiseen. Nuorisokult-

21 18 tuuriryhmät nähtäisiin tällöin perinteisen amerikkalaisen antropologian mukaan jaettuna maailmankuvana, elämäntyylinä ja identiteettinä ja jälleen kerran alakulttuurien katsottaisiin ilmentävän tietyn tasoista vastustusta hegemoniaa kohtaan tai sitä vastoin leikkisinä ja mielihyvää tuottavana osana marginaalitilan elämää. Geertzin mukaan kulttuuri tulisi ymmärtää jaettuina julkisina symboleina, jotka sekä ilmentävät että muokkaavat merkityksiä, joita subjektiivisuuden ja kulttuuristen diskurssien ja käytäntöjen muodot heijastavat ja rakentavat. (Ortner 2006, 114.) Toimijuudella ei voida pyrkiä kulttuurin ulkopuolelle (marginaaliin voi tosin joutua pudottautumalla rakenteen ulkopuolelle, kuten Turner kirjoittaa 2 ) mutta tietoinen toimija on kykenevä kyseenalaistamaan ja kritisoimaan ympäröivää maailmaa. Pohjoismaissa laajalti käytössä olevan nuorisotutkimuksen keskiössä ovat siis nuorten omat kulttuuriset merkitykset ja niiden arvottaminen sekä tyylit ja käyttäytymismallit (ks. esim. Willis 1990). Oletuksena on, että nuoret osaavat itse luoda oman maailmansa ja kulttuurinsa; musiikin, muodin, menestyksen ja asenteet aikuisten maailmaa kohtaan (Helve & Brynner 2007, 33). Bourdieun käsitys sosiaalisesta pääomasta on, että sitä kertyy pysyvien verkostojen kautta, eivätkä nämä verkostot modernissa yhteiskunnassa sijaitse kodin seinien sisäpuolella, vaan esimerkiksi työpaikoilla, sosiaalisissa piireissä ja naapurustoissa. Sosiaalista pääomaa on myös rinnastettu symboliseen pääomaan, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että se jolla on enemmän valtaa, pääsee helpommin käsiksi näihin verkostoihin ja niiden tuomiin etuihin, kuin taas vastaavasti ne joilla on vähemmän valtaa. (Bourdieu 1986, ) Emot esimerkiksi kouluissa tuntuvat kieltäytyvän ja jättäytyvän näiden verkostojen ulkopuolelle, pitävät kuitenkin internetissä huolta, että pääomaa kertyy myös heidän tileilleen. Bourdieun mukaan kulttuurinen pääoma saadaan jo lapsuuden kodissa habituksen kautta. Habituksella hän tarkoittaa mm. alitajuista päätöksentekotapaa, olemista, joka siis opitaan jo lapsena, vaikkakin tuo taito kehittyy ja muuttuu ajan myötä. (Bourdieu 1990 [1980], ) Bourdieun mukaan siis subjekti sisäistää ulkoisen mailman sekä kulttuurisesti määritellyt että objektiivisesti todelliset struktuurit. Nämä sisäistetyt rakenteet muodostavat 2 ks. tämä gradu s

22 19 habituksen, kyvyn jonka perusteella toimijalla on taipumus toimia, ajatella ja tuntea yhteensopivasti ja johdonmukaisesti struktuurin rajojen puitteissa. Habitus siis luo sosiaaliselle toimijalle vaihtoehtoja ja vastaavanlaisesti myös rajoittaa niitä. (Ortner 2006, ) Seuraava kommentti emotytöltä on osuva esimerkki haastatteluaineistostani: Siskonikin oli emo, hän on minua kolme vuotta vanhempi. En minä sen takia ole tietenkään, mutta tuntuu kyllä et ihan luontaisestikin meen vähän sen jalanjäljissä, kaikessa. Toivottavasti se ei tee mitään ihan kamalaa koskaan. (naurua) -Eva, tyttö s Bourdieun eräänlainen strukturaalinen determinismi kuitenkin riitelee mielestäni Ortnerin tarjoaman toimijuus-ajatuksen kanssa, vaikka habitus kovin hyödyllinen termi onkin. Bourdieun tapa nähdä toimivien subjektien sosiaalinen tietous laadultaan syvään sisäistettynä ja suurelta osin tiedostamattomanakin oletusarvona pienentää toimijuutta, jonka näen jokaisella olevan, huolimatta siitä että subjekti olisikin kulttuurisesti ja rakenteellisesti tuotettu. Oma tutkimukseni osoittaa, että vastoin monia teorioita, nuoretkin, joita pidetään epätäydellisinä ja vajavaisina toimijoina ovat osittain hyvinkin tiedostavia ja onnistuvat toimimaan joskus noiden rakenteiden vastaisestikin. 3.2 Liminaali, liminoidi ja kommunitas Vimein pääsemme Victor Turneriin, joka puolestaan rekonstruoi strukturalistisfunktionaalisia sosiaalisen koheesion malleja sisällyttämään sosiaaliset liiikkeet, etniset ryhmät ja erilaiset vähemmistöt suurempaan yhteiskunnan kontekstiin. Turner, tavallaan, toi antropologian nykyaikaiseen teollistuneeseen yhteiskuntaan, pois kaukaisten esiteollistuneiden yhteisöjen kentältä. Traditionaalisia terioita tarkasteltiiin hänen jälkeensä uudesta ja tuoreesta näkökulmasta. Turnerin työn keskiössä on Van Gennepin siirtymäriittien ja Geertzin kirjalllisuuskritiikin avulla kehittämä uusi analyysin malli, joka yhdistelee symbolista ja strukturalistis-funktionaalista antropologiaa. Tätä hän

23 20 nimitti kokemuksen antropologiaksi ja tämä salli uusien tutkimusmetodien ja työkalujen käyttöönoton 60-luvun jälkeisen ala- ja vaihtoehtokulttuuriskenen tutkimukselle. Tuo 60-luvun jälkeinen sosiaalinen ilmiö innoitti häntä myös uusien termien kehittelyyn, jotka otankin nyt käsittelyyni. (ks. esim. Turner 1975, 1986.) Käytän työssäni lähinnä Turnerin teoriaa ja edellä mainittuja termejä, pohjaten niihin omia näkemyksiäni ja myöhemmin näiden avulla seuraten Johan Huizingan ajatuksia Homo Ludensista, leikkivästä ihmisestä. Tulen yhdistelemään Ortnerin toimijuutta tilanteisiin, joita peilaan Turnerin kautta. Seuraavaksi avaan nuo käsitteet, jotka ovat hyvin merkittävässä roolissa tutkimukseni edetessä. Turner siis jatkoi Arnold Van Gennepin aloittamaa siirtymäriitin tutkimista laajentaen sen liminaalivaiheen teoriaa. Van Gennep määritteli siirtymäriitit rituaaleiksi, jotka liittyivät jokaiseen paikassa, tilassa, sosiaalisessa asemassa ja iässä tapahtuvaan muutokseen. Turner selventää tilan käsitettä ja korostaa sen tässä yhteydessä tarkoittavan kaikkia niitä vakaita tai toistuvasti esiintyviä olosuhteita, jotka kulttuurissa tunnistetaan. (Turner 1969, 94.) Van Gennepin siirtymäriitit koostuivat esiliminaalisesta tilasta (erotus), liminaalitilasta (siirtymä) ja postliminaalisesta tilasta (uudelleeninkorporointi). Turner huomasi, että liminaalisuudessa, siirtymätilassa ihmiset ovat kahden tason välissä; he eivät enää väliaikaisesti kuuluneet samalla tavalla yhteisöön, jonka jäseniä he aiemmin olivat, eikä heitä ollut vielä varsinaisesti mukaanluettu siihen uudestaan kuuluviksi. Rituaalinen liminaalisuus on moniselitteinen jakso, limbo, jolle ominaista on nöyryys, eristäytyminen, kokeet, seksuaalinen ambiguitteetti ja kommunitas, yhteisö ilman struktuuria, jossa kaikki jäsenet ovat samanarvoisia. (ks. esim. Turner 1969, 95.) Turner korostaa, että liminaalisen vaiheen aikana rituaalisubjektin ominaisuudet todella tulevat moniselitteisiksi; hän kulkee sellaisen kulttuurisen alueen läpi, jota määrittävät vain harvat, jos mitkään, edellisen tai tulevan tilan ominaispiirteistä. Postliminaalinen tila, jossa subjektin uudelleeninkorporointi on jo tapahtunut, on palaamista vakaaseen, selkeästi määriteltyjen rakenteiden tilaan. (mts. 95.) Koitankin nyt tutkimuksessani asettaa nuoret tuohon liminaalivaiheeseen, kynnyksellä seisoviin ihmisiin, asemien väliin. Liminaalisten henkilöiden

24 21 moniselitteisiä ja määrittelemättömiä ominaispiirteitä on usein tapana ilmaista rikkaalla symboliikalla niissä kulttuureissa, joissa ritualisoidaan sosiaalisia ja kulttuurisia siirtymisiä. On tarkoitus osoittaa, etttei rituaalisubjekteilla hetkellisesti ole statusta; heistä karsitaan pois kaikki määrittelevä, jotta he voivat muovautua uudestaan sellaiseksi, millaiseksi rituaali heidät johdattaa, ikäänkuin symbolisesti kuolla ja syntyä uudelleen uuteen asemaan. Liminaalitilassa ihmisen on oltava ikään kuin tabula rasa, tyhjä taulu, johon hänen tulevan asemansa tieto kirjoitetaan (Turner 1969, 103). Näiden rituaalisubjektien välillä vallitsee usein yhteisöllisyyden tunne, tasa-arvon ja toveruuden henki. Turner kirjoittaa, että rituaaleissa on havaittavissa kaksi vastakkaista, vuorottelevaa mallia ihmisten välisten yhteyksien rakentumiselle. Ensimmäisessä mallissa yhteiskunta on hierarkkinen struktuuri, jossa ihmisten statukset ovat tarkoin määriteltyjä ja jonka rakenteet ovat näin ollen muovautuneet poliittisten, taloudellisten ja oikeudellisten asemien segmenteiksi. Toinen malli on liminaalivaiheessa vallalla oleva homogeeninen, yhdenmukainen tasavertaisten yhteisö (mts. 177). Tuota yhteisöä Turner kutsuu kommunitakseksi. Turnerin ajatus oli laajentaa liminaalisuutta pois rituaaliselta kentältä. Sen synnyttämä kommunitas tulisi nähdä eräänlaisena antirakenteena, jonka sisällä yhteiskunnan hierarkia ja normaalit struktuurit lakkaavat olemasta. Hän korostaa, että yhteiskunnassa vaikuttaa jatkuvasti dialektiikka struktuurin ja antistruktuurin välillä, ja että juuri tuo vuorottelu pitää yhteiskunnan toiminnassa. (Turner 1969, 129.) Turnerin mukaan myös ulkopuolisuus, eli yhteiskunnan pysyvä tai väliaikainen yksilön tai ryhmän rakenteen ulkopuolelle jättäminen synnyttää kommunitasia (Turner 1974, 233). Hän jatkaa, että tuon ulkopuolisuuden voi yksilö myös valita, ja nimeää mm. kulkurit, hipit ja kiertävät mustalaiset tuollaisen valinnan tehneiksi, eli tahallaan yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle tiputtautuneiksi. Turner tekee eron marginaalisuuden ja ulkopuolisuuden välille, ja asettaa marginaaleihin henkilöt, jotka ovat samanaikaisesti useammankin ryhmän jäseniä kulttuuristen ja sosiaalisten normien mahdollisessa vastakkaisuudessa, kuten siirtotyöläiset tai maalta kaupunkiin muuttaneet. Marginaaleissa syntyy Turnerin mukaan taiteilijoita ja

25 22 filosofeja, jotka omasta rakenteettomasta tilastaan, muodostamastaan kommunitaksesta, tarkastelevat rakennetta ja ottavat siihen usein kantaa teoksisssaan. (Turner 1974, ) Turner kehitti termin liminoidi kuvaamaan kokemuksia, joilla on liminaalitilankaltaisia piirteitä, mutta jotka ovat vapaaehtoisia, eivätkä välttämättä sidottuja henkilökohtaiseen draamaan - tai toimi sellaisen ratkaisuna (Turner 1982, 126). Liminoidit ilmiöt ovat Turnerin mukaan usein sosiaalista kritiikkiä, tai jopa vallankumouksellisia manifesteja. Rituaalitilanteen luoma liminaalisuus liitetään Turnerin mukaan uskonnollisuuteen ja siten pyhyyteen, siinä missä liminoidit ilmiöt ottavat tilansa sekulaarin sfäärissä. Hän tekee erottelun työn ja vapaa-ajan välille ja nimeää liminoidin puhtaasti vapaa-ajan piiriin. Molemmat on nähtävä symbolien tutkimisena ja tulkintana sosiaalisessa toiminnassa, ja se tarkoittaa, että ekspressiivisen kulttuurin jokainen lokero on otettava osaksi tutkimusta. (mts ) Esimerkiksi opiskelujen päätyttyä juhlittava valmistumisseremonia voidaan Turneria mukaillen nähdä liminaalina, siinä missä teatteriesitys liminoidina, ilmiönä. Liminaali on antirakenteenakin kuitenkin osa yhteiskuntaa, osa sosiaalista tai uskonnollista rituaalia. Liminoidi on yhteiskunnan ulkopuolella tapahtuvaa näytelmää tai leikkiä (play). Turnerin mukaan liminaalit rituaalit ovat kovin harvinaisia teollistuneissa yhteiskunnissa ja liminoidi toimii siis eräänlaisena analogiana, vaikka onkin sekulaarin sfäärissä. (Turner 1982, 127.) Vertailevaa symbolista antropologiaa teoksissaan käsitellyt Turner keskittyi pääosin kompleksisten teollisten yhteiskuntien tutkimiseen ymmärrettyään, että modernimman urbaanin maailman kommunitas ja liminaalisuus eroavat merkittävästi ndembujen rituaaleista (ks. Esim. Turner 1967). Liminoidilla hän tarkoitti tätä tietynlaista kulttuuristen performanssien (kuten teatteriesitykset, konsertit, taidenäyttelyt) rajatilamaista luonnetta, sekä kompleksisen monisyisen yhteiskunnan vapaa-ajan aktiviteetteja (ks esim. Turnen 1982). Turner huomasi, että liminaalisuus ei kertonut vain välitilasta, vaan siitä kuinka yksilöt siihen reagoivat; kuinka liminaalitila muokkaa persoonallisuutta ja korostaa juuri sitä toimijuutta, jota itse haluan tässä progradussani tarkastella (mts. 30). Liminaalit kokemukset siis rajoittuvat etupäässä heimoyhteiskuntiin, vaikka toki niitä esiintyy esimerkiksi

26 23 kirkonmenoissa ja lahkojen käytänteissä (mts. 55). Ne ovat usein kollektiivisesti koettuja sosiaalisten prosessien lopputulemia tai sidottuja biologiaan tai kalenteriin, kuten siirtymäriiteistä voimme päätellä. Liminoidit ilmiöt taas toisaalta tapahtuvat meille tutummassa jokapäiväisessä kontekstissa, ja ne voidaan lukea yksilön tai jonkun tietyn ryhmän tuotoksiksi ja niitä näin ollen generoidaan ja synnytetään jatkuvasti. Turnerin käsitteet eivät ehkä vakuuta tarkalla määrittelyllään, mutta ne tarjoavat hyvät lähtökohdat omaan tutkimukseeni. Turnerin väite ja yleistys rituaalien uskonnollisuudesta sai minut kuitenkin palaamaan Mary Douglasin ajatukseen, että myös heimoyhteiskunnissa esiintyy sekulaareja rituaaleja. Tämän vuoksi olisi ensiarvoisen tärkeää tutkia rituaaleja niiden sosio-strukturaalisen ympäristönsä tuotteena, huolimatta viittauksista yliluonnolliseen. (Douglas 1978, ) Pidän mielessä liminaalin ja liminoidin eron, ja palaan myöhemmin puntaroimaan termien sopivuutta tutkimukseni kannalta. 3.3 Performatiivisuus: Ollako vai eikö olla Onhan tämä tietty esiintymistä, tää on yks show.. Katso nyt noitakin tuolla! Ja tiiätkö kuinka paljon aikaa tohon ulkonäön saavuttamiseen käytetään? Varmaan heräävät joskus viideltä kun koulu alkaa kasilta! Sami s.1997 Edward Schieffelinin merkityskeskeinen rituaalien analysointi perustuu ajatukselle, että symbolit ovat toimivia vähemmän sen takia, että ne kommunikoivat merkityksiä, ja enemmän sen takia, että performanssin kautta merkitykset muodostetaan enemmän sosiaalisessa kuin kognitiivisessa tilassa, jossa osallistujat ovat sidottuja kyseisten symboleihin interaktiivisen performanssitodellisuuden luomisen prosessin kautta, eikä heitä näin nähdä vain tietäjinä ja dekoodaajina (Schieffelin 1985, 707). Näkisin, että nuorten aktiivinen toimijuus perustuu nimenomaan tälle luomiselle. Seuraavaksi esittelen performanssin prosesseja, joita Turner lajittelee vuonna 1985 julkaistussa kirjassaan Anthropology as Experience. Yhteiskuntaa määrittää kokoelma interaktiivisia prosesseja, joihin liittyy eritasoisia

27 24 konfliktitilanteita (1985, 44). Turnerin teatraalinen lähestymistapa on mielestäni omiaan selittämään sosiaalisia liikkeitä ja niiden elämänkaarta. Sosiaalinen draama ja sen neljä vaihetta (murros, kriisi, korjausliike, uudelleenintegrointi) saavat postmodernin käsittelyn Turnerin keskittyessä tarkastelemaan, kuinka konfliktit kulkevat näiden vaiheiden läpi. Perehdyn sosiaaliseen draamaan syvällisemmin seuraavassa kappaleessa ja palaan aiheeseen Analysoiden-kappaleessa. Tutkimukseni valossa selvää on, että nuoret elävät jonkinasteisessa näytellyssä todellisuudessa, jossa jokainen harjoittelee omaa rooliaan Sosiaalinen draama ja leikki Hollantilaisen historioitsijan ja nykyaikaisen kulttuurihistorian perustajan Johan Huizingan päätyö, Homo Ludens: Leikkivä ihminen, erottelee leikin (play) muista aktiviteeteista, joita yksilö elämässään harrastaa. Tämä Huizingan havainto toimii ikään kuin johdantona Turnerin ajatuksille, joita hän esittelee kirjassaan From Ritual to Theatre: the human seriousness of play. Huizinga kuvaa leikkiä totaliteettina, joka täytyy siten ymmärtää historiallisesti ilmeisenä inhimillisen ilmauksen muotona, jota täytyy siis tarkastella kokonaisena konseptina itsessään. Huizingan kehittelemä leikki -käsite on alusta, jonka päälle Turnerin rituaalien tutkimus rakentuu. Nämä kaksi toisiaan täydentävää tekstiä luovat suuntaviivoja tutkimukselleni. Myös George Herbert Mead kirjoittaa, että lapsen kehityksessä leikki ja pelit ovat suuressa merkityksessä. Nämä ovat välttämättömiä, jotta lapsi saavuttaisi tietoisuuden itsestään. Mead erottaa leikkivaiheen peleistä, huomioi, kuinka leikissä lapsi on jatkuvasti roolissa, aina joku muu. Leikitään lääkäriä, kotia, vanhempia, kauppiasta tai poliisia. Tuo vaihe on jatkuvaa imitaatiota, jonka avulla lapsi käsittelee rooleja, joita hän omassa kokemuspiirissään havaitsee. Tämä on hänen tapansa ilmoittaa ja esittää itsessään reaktioita, joita hän kohtaa vastauksina omiin sosiaalisiin tekoihinsa. Leikki on leikkiä, mutta peleissä taas on säännöt. Ne ovat tarkoin sanellut ja niitä pitää noudattaa. Lapsen ei enää pelissä kuulu ottaa toisen roolia, niin kuin leikissä, vaan hahmottaa kaikkien

28 25 pelaajien osat ja asemoitua ja suunnitella toimintansa itse niiden mukaisesti. Pelissä lapsi kokee toisten organisoidun reaktion häneen itseensä ja asemaansa, ja tämä nimenomainen organisoitu reaktio on toiseuden kokemista, yleistetty toinen (generalized other), joka olemassaolollaan ohjastaa itsen käyttäytymistä. (Mead 1925, ) Mead jälleen osoittaa, kuinka itse on olemassa vain suhteessa toiseen ja kuinka aikuistumisen lopputulos on minuus, joka rakennetaan tuon yleistetyn toisen avulla. Meadin mukaan tämä itse ei ole enää sidoksissa rooleihin. Olemme itsejämme niin kauan kuin osaamme ja kykenemme ottamaan vastaan toisten asenteet ja reaktiot meistä itsestmme ja vastaamaan niihin. Oma näkemykseni tosin on että identiteettimme on sosiaalisten suhteiden summa myös aikuisiällä, emmekä välttämättä koskaan pääse eroon rooleistamme. Näin pääsemmekin leikistä ja peleistä näyteltyyn todellisuuteen. Homo Ludensin on tarkoitus kiinnittää huomiomme leikin merkitykseen ihmiselämässä. Huizinga nostaa sen tärkeimmäksi inhimillisen ilmauksen muodoksi. Hänelle leikki itsessään on se toiminta, joka kasvattaa ilmaisevan käyttäytymisemme hyvin korkealle kehittyneeksi sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi organisaatioksi, jonka olemme saavuttaneet. Se on osa elämän prosessia, jonka merkittävävää osaa ihmisen tietoisuuden kehittymisessä ei voida kieltää tai vähätellä. Huizingan mukaan leikki on yksi elämän funktioista, mutta se ei ole selkeästi määriteltävissä logiikan, biologian tai estetiikan avulla. Leikki-käsite on pidettävä erillään muista ajattelun muodoista, joilla ilmennämme mentaalisen tai sosiaalisen elämän struktuuria. (Huizinga 1938, 7.) Huizinga huomauttaa, että eläinten ja lasten leikki käy todisteena siitä, että leikin toiminta voidaan nähdä kulttuurin kehittymisen edellytyksenä. Huizingan mukaan lapsen leikki on leikkiä puhtaimmillaan. (mts. 17.) Hän liittää lapsen leikin arkaaiseen rituaalin muotoon ja aikuisten leikin kehittyneempiin ja kompleksisimpiin rituaalin muotoihin. Aiempi arkaainen leikki on kehittynyt samalla kun ihmiskunta on kehittynyt ja nuo leikin muodot ovat hybridien kautta muotoutuneet aikuisten leikeiksi, urheiluksi, kilpailuiksi, tanssiksi, siirtymäriiteiksi ja lopulta koko sivilisaatioksi. Huizingan arvion mukaan leikkiä määrittää kolme periaatetta. Ensinnäkin leikki on vapaaehtoinen aktiviteetti, oikeastaan se on vapautta itsessään. Näin ollen pakollinen

29 26 uskonnollinen riitti tai seremonia edustaa leikin laajennettua muotoa, jolloin ne on siis nähtävä kulttuurisen funktion kautta, mutta ei leikkinä puhtaimmillaan. (mts. 7-8.) Toiseksi leikki eroaa tavallisesta tai oikeasta elämästä; se on keskeytys normaaleista aktiviteeteista. Se on maailma omine sääntöineen ja prosesseineen sisäisine struktuureineen. Kolmas leikin periaate on sen sekluusio ja fyysinen eristäytyminen- sen lokaalisuus- ja sen rajoittuneisuus, eli kesto. Toisin sanoen sitä leikitään tiettyjen ajan ja paikan rajoituksien sisäpuolella. Leikin ollessa meneillään kaikki on liikettä, muutosta, muuntelua, yhdistymistä ja erottelua. Huizingalle leikki on mekanismi, jonka avulla pystytään luomaan vaihtoehtoinen järjestys. (mts ) Jännitteellä on tärkeä rooli leikissä, ja tutustun siihen tarkemmin Turnerin työn kautta myöhemmin. Jännite syntyy leikin rajoittaman normatiivisen elämän keskeytyksestä, jossa yksilö tai ryhmä vapautetaan oikean elämän tiukoista aikatauluista. Tuon vapauden myötä ihmiset kuljetetaan toiseen runollisempaan ja luonnonläheisempän maailmaan, jossa ilmaisu on vapaata kielen, myyttien ja rituaalien kautta. (Huizinga 1938, 4.) Se on hetkellisesti täydellistynyt, järjestäytynyt ja harmonisoitunut maailma. Leikin kautta se on mahdollista saavuttaa. Tästä ymmärryksestä lähtee ajatus, että sivilisaatio ja sen eri kulttuuriset muodot saavat alkunsa ihmiselämän leikin elementistä, toimien resiprookkisesti ja symbioottisesti näiden kahden maailman välillä jatkuvuuden ja improvisaation innoittavina. Tämä edestakainen liike, normaalista ja tavallisesta elämästä liminaaliin tai liminoidiin rituaalin tilaan, on se nimenomainen liike, jota Turner tarkastelee kirjoituksessaan From Ritual to Theatre (1982). Ensimmäinen luku toistaa paljon Huizingan painotuksia leikin ensisijaisesta roolista rituaalien konstruoimisessa. Turnerille kokemus ei ole koskaan täydellinen ennen kuin se löytää ilmaisumuodon sybolisen toiminnan kautta. Kokemus puolestaan objektifioidaan ilmaisun kautta. Näin siis kaikki kokeminen on sekä läpi elämistä ja taakse katsomista mutta myös eteenpäin toivomista, eli päämäärien ja tulevaisuuden kokemusten muotojen vakinaistamista, joissa, toivottavasti, menneiden kokemuksien virheet ja vaarat vältetään tai eliminoidaan. (Turner 1982, 18.) Toisin sanoen rituaalinen kokemus ja ennen kaikkea sen ilmaisu, tarjoaa ihmisille keinon itsetutkiskeluun. Tilan, jossa yhdistää mennyt ja tulevaisuus nykyiseen tekemiseen. Turner näkee

30 27 kokeellisen teatterin täyttävän modernissa teollistuneessa yhteiskunnassa tuon kulttuurisen funktion, jonka Huizinga ohjasi leikille. Näin teatterista tulee nykyhetken esitettyjen tai ennallistettujen kokemusten muoto. Leikki ja rituaali ovat siis elämän kokemusten symbolisia ilmentymiä, jotka representoivat, jopa liioittelevat, ihmisten ja yhteisöiden elettyä sosiaalista draamaa. Jotta rituaalinen toiminta voisi täyttää tehtävänsä, sen jokapäiväistä olemassaoloa täytyy rajoittaa. Turner käyttää rituaalin tarkasteluun hyödykseen Van Gennepin kehittelemää siirtymäriittien prosessin kuvailuun tarkoitettua kolmea tasoa, joiden kautta tasapaino sosiaalisissa rakenteissa säilyy ja omaksutaan. Siirtymäriiteissä ensimmäinen osa on usein initioitavan erottaminen sekulaarista ja profaanista maailmasta, joka rajaa pyhää tilaa ja aikaa. Kun tämä pyhä aika ja tila on luotu, seuraa jo työssäni sivuttu liminaali siirtymäjakso, jossa initioitava voi tarkasti nähdä sekulaarin sosiaalisen rakenteen tärkeyden normaalin elämän inversiona. Siirtymän aikana initioitavat oppivat kosmoksen rakenteen ja oman paikkansa kulttuurissaan. Tämän aikana uudet symboliset muodot syntyvät ja niitä ilmennetään rituaalisten kokemusten kautta. Nämä uudet symboliset muodot on sisällytettävä sekulaariin elämänpiiriin initioitavan uudelleenliittyessä maalliseen tilaan. (mts ) Huomioitavaa on, että ihmiset siis liminaalitilassa leikkivät arkisten ja tuttujen elementtien kanssa ja loitontavat niitä itsestään. Uutta siis syntyy, kun tutuista elementeistä muodostuu ennennäkemättömiä yhdistelmiä (mts. 27). 4 KENTÄLLÄ: AINEISTONKERUU JA ETNOGRAFISEN DATAN ESITTELY Tämän tutkimuksen nimissä palasin yläasteelle yli kymmenen vuoden jälkeen ja astuin sisään nuorten maailmaan hieman sekavin tuntemuksin. Muistelin omaa kouluaikaani ja silloin esiintyneitä alakulttuureita ja mieleeni piirtyi kuva koulun ainoasta goottitytöstä valkoiseksi meikattuine kasvoineen ja tummine silmineen sekä purppuran värisine samettitylleineen sekä eräs punkkaripoika niittivöineen ja irokeeseineen. Kun tarkemmin uppouduiin muistoihini, tuli

31 28 mieleeni skeittarijengi, joka vietti välitunnit tupakkapaikalla ja lateli näsäviisauksia opettajille. Nörtit ovat aina olleet nörttejä ja nyttemmin tutuksi ja suomen kieleen vakiotermiksi nousseet teinipissikset, eli pissaliisat, taisivat viettää enemmän aikaa vessassa peilin edessä kuin oppitunneilla, muttei heitä silloin vielä taidettu pissiksiksi kutsua. Kenttätyön koin äärimmäisen mielenkiintoisena matkana ja voin vilpittömästi todeta oppineeni nuorilta paljon itsestänikin. Oli tarpeellista muistaa mistä on tullut ja kuinka pitkän matkan. Päällimmäiseksi jäi olo, että yläaste on todella rankkaa aikaa, kun omaa statustaan ja Itseään on jatkuvasti tarkkailtava ja muokattava joukoon sopivaksi. Jokaisen koulun käytävät tuntuivat huutavan ulkopuolisuudenpelkoa ja painetta yksinjäämisestä. Poikkeuksen tähän toi eräs laitakaupungin koulu, jossa osa oppilaista erikoistui liikuntaan. Sitä he olivat, urheilijoita, eikä heillä ollut suurempaa tarvetta määritellä itseään miksikään muuksi, ja sen huomasi ilmapiiristä heti kättelyssä. Toiset tekevät kaikkensa suosion eteen, jotkut tytöt keikistelevät ruokalassa puolialastomina, ennemmin rannalle kuin kouluun pukeutuneina ja toiset pukevat ylleen vain tiettyjä merkkivaatteita. Jokaisen mielessä tuntuu olevan vain yksi ajatus; selviytyä ja kuulua sisäpiiriin. Sitten on emot. Nuo raskaanoloiset tummanpuhuvat hahmot, jotka kuluttavat nurkkia katse maassa. Emot valitsevat ulkopuolisuuden. Se on heidän keinonsa. 4.1 Kentän esittely Emot, fruittarit, skeittarit, hevarit, nörtit, punkkarit, gootit, j-rokkarit, lolitat, hipit, skenet, ernut, kovikset, leijat ja perinteiset rokkarit kuuluvat kaikki yläkoulujen käytävien normaalikattaukseen ja näkyvät ja kuuluvat selkeimmin myös nuorten vapaa-ajanviettopaikoissa samoin kuin cyberyhteisöissä ja erilaisissa internetin tarjoamissa olohuoneissa. Nämä nuorisokulttuurien näyttämöt, paikat, joissa nuoret kokoontuvat, ovat esillä, näkyvät ja tulevat nähdyiksi olivat hedelmällisiä havainnoinnin kannalta. Huolimatta kertyneen aineiston paljoudesta ja monipuolisuudesta käytän rajauksen vuoksi esimerkkinä emo-nuoria eli emoja, alakulttuuriryhmiä tarkastellessani. Hieman syrjäänvetäytyvät, mutta selvästi fiksut ja tiedostavat, joskin surulliset roikkotukat kiinnittivät huomioni heti aineistonkeruun

32 29 alkuvaiheessa. Keräsin materiaalia siis viidestä eri Helsingin yläkoulusta, haastatteluin sekä havainnoiden. Nuorten lisäksi haastattelin Suomen Mielenterveysseuran nuorisotyön projektisuunnittelijaa, Anna Erkkoa, jolta sain käsiini myös mielenkiintoisen nuorisotyöprojektin loppuraportin. Seuraavaksi esittelen lyhyesti viisi suurinta alakulttuuriryhmää, joissa nuoret itse arvioivat olevan eniten seuraajia: Yhdeksi suurimmista ryhmistä nimettiin fruittarit (engl. sanasta fruitcake homppeli ), eli pojat, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja kiinnittävät huomiota ulkonäköönsä. Fruttareita verrataan joskus pissiksiin. Fruittaritpojat nyppivät kulmakarvojaan ja pukeutuvat usein Lacoste-merkkisiin valkoisiin tennareihin sekä pastellivärisiin neuleisiin. Nimen alkuperästä huolimatta alakulttuuriryhmässä seksuaalinen suuntaus on neutraali. Skeittarit nimettiin toiseksi suurimmaksi ryhmäksi. He ovat poikia, jotka skeittaavat ja pukeutuvat sen mukaisesti. Vaatteet ostetaan usein Union Five liikkeestä ja ovat ehdottomasti skeittimerkkejä, muut eivät käy. Hupparit sekä ruudulliset kauluspaidat ja hieman löysät farkut ovat käypiä tunnusmerkkejä. J-rokkarit ja ernut eli japanilaisen rokin fanittajat sekä erilaiset nuoret tulivat kolmantena listalla. Japanityyli on nuorten mukaan ollut nousussa viime vuosina ja fanaattiset nuoret saattavatkin käyttää tuntikausia päivästä oikean tyylin luomiseen. Mustat hiukset usein saparoilla ja babydoll-tyylinen pukeutuminen polvisukilla, korkokengillä ja lyhyillä hameilla on helposti tunnistettavissa. Ernut ovatkin sitten laaja skaala nuoria, jotka kyllä tiedostavat olevansa ernuja, massasta poikkeavia, mutta tyylillisesti he eivät välttämättä ole kovin yhteneviä. Useimmilla on kuitenkin lävistyksiä naamassa ja väriä hiuksissa. Pissiksiäkin on nuorten mukaan riittämiin. Kälätys ja huomiohakuisuus pojilta sekä massatyylin seuraaminen voimakkailla meikeillä on varmin tuntomerkki. Nyt muotia tuntui olevan joko pillifarkut tai löysät harmaat verkkarihousut sekä kireä pastellivärinen paita ja kaulahuivi tietyllä tavalla kaulaan kiedottuna. Viidenneksi suurimmaksi ryhmäksi haastatteluryhmäni nimesivät emot. Ärsyttävät, kamalat, säälittävät emot.

33 30 Haastattelemilleni ja tapaamilleni nuorille tuntui olevan selvää itselleenkin, että tyylin kautta luotiin yhteisöllisyyttä ja jokainen osasi nimetä eri alakulttuureja ja kertoa pitkästikin eri ryhmien määrittävistä piirteistä. Haastatelluista nuorista osa identifioi itsensä enemmän tiettyyn alakulttuuriin kuin toiset, ja osa vakuutti tyylinsä olevan oma, ja kieltäytyivät rinnastamasta itseään ryhmittymään, vaikka kaikki pukeutumisesta musiikkimakuun viittasivat oppikirjanmukaiseen emouteen tai esimerkiksi fruittariuteen. Huomio kiinnittyi myös siihen, etteivät nuorison ryhmäilmenemismuodot olleet lainkaan alue- tai kaupunginosasidonnaisia, vaan samanhenkisiä nuoria ympäri pääkaupunkiseutua kokoontui usein iltaisin jollain tietoisesti valitulla tietyllä urbaanilla paikalla. Irc-gallerian yhteisöissä sovittiin myös säännöllisen epäsäännöllisesti miittejä eli tapaamisia, joihin emoja saattoi tulla kauempaakin. Emomiiteistä kerron lisää jäljempänä Nuoret koulussa ja vapaa-ajalla Näen, että tutkimukseni sivuaa myös urbaanin antropologian kenttää kohteen ollessa urbaanit nuoret ja heidän jokapäiväiset askareensa ja tosielämän tilanteensa, joita koitan asetella kauppakeskusta ja koulua laajempiin kehyksiin. Urbaaneissa oloissa, tai kuten tässä tutkimuksessa, Helsingissä, sosiaaliset interaktiot tapahtuvat paljon suuremmalla tiheydellä kuin esimerkiksi Suomen maaseudulla. Jos näihin tavanomaisiin interaktiohin, joiksi voidaan katsoa arkipäiväiset kohtaamiset, lasketaan mukaan myös televisio, radio, puhelinliikenne ja internet, ovat kaupunkilaiset, niin nuoret kuin vanhemmatkin, melkoisen sosiaalisen pommituksen kohteena. Osa näistä interaktioista onkin toki pinnallisia ja häilyviä, mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö juuri tuo samainen tapahtumien tiheys ja viestintäteknologia loisi ja ylläpitäisi erityisen syviä ja henkilökohtaisia suhteita. (Southall 1973, 6-7.) Koulussa emot viettävät aikaa omissa oloissaan. Muiden mekastaesssa käytävillä yhdessä ja erikseen, näkyi emoja lähinnä nurkissa istumassa, nappikuulokkeet korvillaan. Toiset pitivät tätä itsestäänselvyytenä, ja usein totesivat emojan vaan hakevan huomiota näennäisellä yksinäisyydellään. Olivatpa he sitten kuuluisia yksinäisyydestään tai tyylistään, muodostavat emot ryhmän, ja ryhmässä on

34 31 vaikeampaa olla yksin. Ryhmää määrittää kollektiivinen toiminta ja tietyt ajattelumallit. Selkeää oli, ettei nuoret kuitenkaan välttämättä sanoneet ääneen edustavansa jotain alakulttuuria. Kirjassaan Youth and Leisure (1983) Kenneth Roberts esittelee teollistuneen yhteiskunnan piirteitä, jotka ovat muokanneet nuorisoamme sellaiseksi kuin se on tänään. Ajatuksena on korostaa, ettei nuoruus tosiaan ole universaali kategoria, vaan nimenomaan ympäristö luo eron lapsuuden ja aikuisuuden väliin, mikäli näin on tapahtuakseen. (Roberts 1983, 33.) Ensinnäkin Robertsin mukaan teollistuneessa yhteiskunnassa lasten ja aikuisten elämistä suuri on erotettu toisistaan, kuten aikuisten ammatit ja työpaikat, eiväkä perheet ja naapurustot enää tutustuta lapsia elämään, vaan päinvastoin suojavaat heitä siltä. Lapsuus on ikään kuin epätosi legitiimin riippuvaisuuden maailma, jonka perään kuitenkin aikuiselta odotetaan itsenäisyyttä ja kykyä kantaa vastuuta. Toiseksi, modernissa yhteiskunnassa on vallallaan jatkuva paine eteenpäin pyrkimisestä. Meillä on ajatus vapaasta valinnasta, joka on kuitenkin monessa mielessä harhaanjohtava. Yhteiskunnassamme on kehittynyt työnjako, jossa positiot on saavutettavissa, eikä mitään saada annettuna; suurimpaan osaan ammateista päädytään ansioluettelon, eikä syntymän kautta. Käydyt koulut, perhetausta ja asuinpaikka vaikuttavat usein pakostakin siihen, minkälainen on tulevan aviopuolison sosiaalinen tausta, vaikka vapaus valita on toki henkilöllä itsellään. Näin voidaan ajatella, että lapsia täytyy treenata ja heidän taitojaan kehittää laaja-alaisesti, ettei vain rajoittaisi heidän mahdollisuuksiaan elämässä. Kolmantena Robertson listaa tulevaisuuden shokin, jolla hän viittää teollistuneen yhteiskunnan alati muuttuvaan luonteeseen, jossa saattaa käydä niin, että yhteiskunta johon yksilöt sosiaalistetaan lakkaakin olemasta ennen kuin lapsi ehtii aikuisuuteen. Neljäs kohta liittyy myös muutokseen. Sosiaalinen muutos, joka luo kuilun sukupolvien väliin hankaloittaa nuorten suhtautumista ympäröivään mailmaan, sillä jokainen sukupolvi kohtaa aina uudet haasteet, eikä edellisen sukupolven kokemuksista välttämättä ole apua uuden tilanteen edessä. Viidenneksi Robertson toteaa, että modernista yhteiskunnasta puuttuu ritualisoidut transitiovaiheet. Yhteiskunnassamme ei ole tiettyä hetkeä, jolloin junioreista tulee aikuisia - poliittisesti, ekonomisesti ja seksuaalisesti. Nuoret ovat

35 32 betwixed and between, välissä, ja siksi tarvitsemme sanoja kuten nuoruus. (Robertson 1983, ) Huomionsa perään Robertson määrittelee nuorten vapaa-aikaa aikatyyppien, aktiviteettien ja kokemusten perusteella (mts. 45). Vapaa-ajan elementteihin hän laskee siis ajan tyypit, eli sen vapaan ajan, joka jää jäljelle kun fyysisesti tarpeelliset teot, kuten nukkuminen ja syöminen sekä työ ja sosiaaliset velvoitteet on suoritettu. Se kuinka me tuon ajan käytämme itseemme vaihtelee aina maantieteellisistä, taloudellisista ja normatiivisista seikoista johtuen. Aktiviteetit kuuluvat myös vapaa-ajan elementteihin; leikki ja virkistäytyminen erityisesti. Kolmantena elementtinä vapaa-aikaa määrittää kokemus, joka sisältää palkinnon ja tyydytyksen jo itsessään. Robertson väittääkin, että jo ensimmäiset sodanjälkeiset nuorisokulttuurit Britanniassa olivat seurausta vapaa-ajan lisääntymisestä ja että ymmärtääksemme nuoria ja heidän alakulttuureitaan tarvitsee meidän tietää vapaa-ajasta enemmän. (mts ) Robertson väittää, että vapaa-aika saattaa vetää nuoria ihmisiä kohti toisiaan, mutta he ovat kuitenkin erotettavissa muun muassa koulutuksensa ja tulevien työpaikkojensa kautta. Hän jatkaa, ettei nuorten vapaa-aikaa saada valjastettua radikaalien muutosten aloittajaksi, sillä heidän vastustuksensa muuttuu helposti sopeutumiseksi. Heille myönnetään vain sen verran vapauksia, että he voivat erottautua aikuisista muun muassa vanhemmista ja opettajista - ja näin opetella niitä taitoja, joita vaaditaan aikuisten maailmaan pääsemiseksi, kuten kohtelemaan muita aikuisia tasavertaisina. Perhetaustat, koulutus ja uramahdollisuudet tosiaan erottelevat nuoria toisistaan maskuliinisen ja feminiinisen ja loppuviimein sosiaalisen luokan kautta, eivätkä nuorisokulttuurit muserra alleen tätä syntyvää eroa, vaan kunnioittavat luotuja rajoja. (Robertson ) Vapaa-aikaa käytetään usein itseilmaisuun ja nuoret joille tämä itse ei ole vielä niin selkeä käsite, saattavat käyttää rahansa ja oman aikansa todistellakseen normaaliuttaan tekemällä asioita ja menemällä mukaan aktiviteetteihin, joita muut samanikäiset tekevät. Ainoat stabiilit itsen ja oman roolin määrittelyn lähteet ovat ne, joita suurempi konteksti heille osoittaa. (mts. 57.) Nuorten vapaa-aika on silti nähtävä tärkeänä, sillä tarjolla olevista aktiviteeteista ja mahdollisuuksista nuoret rakentavat itselleen kulttuurista pääomaa tulevaisuutta varten, ja tuo pääoma toimii kehyksenä,

36 33 joiden sisään nuori asettaa omat sosiaaliset suhteensa ja merkityksensä (mts. 59). Kontrastiksi Robertsonin ajatuksille tahdon tuoda esiin vastakkaisen näkökulman, jonka Suomen Mielenterveysseuran nuorisotyön projektisuunnittelija Anna Erkko toi ilmi haastattelutilanteessa; huolimatta rahasummista ja suunnittelutyöstä, jota aikuiset käyttävät näiden aktiviteettien ja toiminnan mahdollistamiseen, on nuorilta tullut palaute ollut selkeästi enemmän siihen suuntaan, että mitä ihmeellisempien harrastusmahdollisuuksien sijaan nuoret itse kaipailisivat ihan vain olemista. Paikkaa, jossa voi vaan olla, seinäkiipeilyn sijaan. Tulen palaamaan vapaa-ajan käsitteeseen työni myöhemmässä vaiheessa. Kampin ja Forumin kauppakeskukset, Kaisaniemen puisto sekä Esplanadin puisto ovat erityisesti emojen suosiossa, mitä vapaa-ajanviettopaikkoihin tulee. Hoikkala (1989, 48) kirjoittaakin, että; Tuttu kaupunkimaisia nuoria koskeva kuva lienee: ryhmä, joka kokoontuu julkisilla paikoilla, siis ulkona, kadulla, puistonkulmissa, kioskeilla, urheilukenttien päissä, ostoskeskuksissa, leikkikentillä, kallioilla, rappukäytävissä, pyöräsuojissa yms. paikoissa, jotka ovat nuorten nk. valloittamia ja merkitsemiä. Nuoret tosiaan ottavat julkisen tilan, kaupungin, haltuunsa, ja usein tietyt ryhmät löytävät omat paikkansa joita suositaan yli muiden, joskaan paikat eivät koskaan ole tarkkoja ja pysyviä. Kampin kauppakeskuksessa ensimmäisiä kertoja tutkijan roolissa pyöriessäni kyselin muiden alakulttuurien edustajilta, ovatko he huomanneet, että emot hengaisivat myös Kampissa, ja sain vastaukseksi naurua ja tuhahduksia osoittamaan kysymykseni ääliömäisyyden: Totta kai NE on täällä. Kaikki on. Mut niiden ei tarvis, ne on niin kamalia ja turhia! Aineistoni perusteella yleinen käsitys emoista on, että he ovat syrjäänvetäytyviä ja yksinäisyydessään huomiohakuisia, jopa ärsyttäviä, niinkuin minulle selkeästi artikuloitiin. Sanat, joita useasti käytettiin kuvaamaan heitä olivat angstinen, synkkä ja omituinen tai omalaatuinen. Ilmapiiri tuntui aina kiihtyvän haastattelutilanteissa, kun emot tulivat puheeksi. Muita alakulttuureja edustavat informantit järjestäen vakuuttivat, kuinka emot viiltelevät itseään

37 34 omissa huoneissaan ja angstaavat maailmaa. Emot itse kertovat, kuinka he kokevat olevansa väärinymmärretyjä, ulkopuolisia ja yksinäisiä toisien alakulttuurien tai valtavirran edustajien rinnalla. kyllä mä kaverien kanssa olen, mutta arastelen välillä kertoa mun mielipiteistä ja näin, koska ne on hyvin erilaiset ku heillä, ja enemmän vähän poikamaiset. joten olen niistä yleensä aika hiljaa. Nykyään oon paljon hiljaisempi kun ennen, ja enemmän kuuntelen muitten juttuja kun puhun itse. Ja asenne on välillä sellaista: njaah, jooh, mmh - tyylistä, että ei jaksais oikein piitata mistään. Niinkun se välillä onkin, että mikään ei huvita. Pelkään isoja ihmisjoukkoja, vaikka ne olisivatkin melko tuttuja henkilöitä. niiden seurassa alan jännittää hirveesti ja välillä se ahdistaa. -Saana, tyttö s.1998 Emonuoret sosialisoivat usein ainoastaan keskenään kouluympäristössäkin ja heidät nähdään toisinajattelijoina, siten voitaisiin olettaa heidän vastustavan valtavirtaa ja domivoivaa kulttuuria hiljaisella kapinallaan. Vastustus ei kuitenkaan yksi riitä selittämään nuorten käytöstä, kuten toivon osoittavani. Käytännön sosiaalisuudessa on tärkeää korostaa samanhenkisten ystävien merkitystä ja kokemusten jakoa. Emous on tarkoin harkitun pukeutumisen kautta läsnä jokapäiväisessä elämässä ja jos tunteita ja ajatuksia ei päästä purkamaan kasvotusten, tapahtuu se internetissä. Tiiän et oon epäsuosittu ja en niin pidetty, mut yritän vaan elää omaa elämääni ja olla puuttumatta niihin asioihin. Luonteenpiirre on sellainen välillä ihan iloinen ja aktiivisempi, mutta muuten sitten onkin sellainen ankeampi ja hiljaisempi. Iloa ja puhuttavaa riittää enemmän sellaisten kaverien kanssa jotka olen tuntenut monia vuosia, muitten seurassa se arkuus hiipii esiin. Tini, tyttö s.1998 Mielenkiintoista oli huomata, että alakulttuureiden eroista huolimatta ryhmien vapaa-ajan hengailupaikat olivat melkein samat. Nuoruudessa nuori rakentaa elämäänsä, eikä sitä työtä voi tehdä yksin, kommentoi Anna Erkko. Tällä ei

38 35 tarkoiteta pelkästään aikuisten tukea ja turvaa, vaan myös toisten nuorten, meidän ja heidän välillä käytävää vuoropuhelua. Huomioin nuorten parissa viettämäni ajan perusteella, että he löytävät paikkansa suhteessa toisiin, ikään kuin tarvitsevat erilaisuutta prosessin loppuun saattamiseen. Ero, jonka huomasin luokkalaisten ja yhdeksäsluokkalaisten sekä luokka-asteiden sisällä olevien alakulttuuriryhmien välillä oli huomattava. Tässä tutkimuksessa joudun kohtelemaan kohderyhmäni nuoria kokonaisuutena, mutta mikäli tutkimukseni olisi mittavampi, kiinnostaisi minua jatkaa sitä yläkoulun eri ikäryhmien parissa, perehtyen jokaiseen syvemmin. Huomasin, nimittäin, että seiskaluokkalaiset emot olivat vielä epävarmempia ja herkempiä ulkopuolisten huuteluille ja huomauttelulle, niin koulussa kuin vapaa-ajallakin, toisin kuin yhdeksäsluokkalaiset, joiden identiteetti oli jo selkeytynyt ja vahvistunut, samoin kuin ryhmähenki meidän ja muiden välillä, sekä oman ryhmän sisällä. Seiskat eivät ehkä selkeästi harkitusta tyylistään ja habituksensa emomaisuudesta huolimatta myöntäneet auliisti emouttaan, toisin kuin muutamaa vuotta vanhemmat. Toisten emojen keskuudessa, saatettiin vapautuneemmin puhua omista mielenkiinnon kohteista ja alakulttuurin kiehtovuudesta Internetyhteisöt - Oon niin emo, et mun keuhkotkin on mustat! Perinteisesti yhteisöä on määrittänyt maantieteellinen paikka, mutta nykyään sitä luonnehtivat myös laadulliset tekijät: yhteinen identiteetti, toimintatavat ja kiinnostuksen kohteet. Yhteisö on myös symbolinen, jopa virtuaalinen tila. Kaisa Cooganin ja Sonja Kankaan tutkimuksen mukaan nuorison yhteydenpitoverkostot ja keskustelukanavat internetissä ovat muodostuneet kokonaisiksi virtuaalisiksi maailmoiksi, josta esimerkiksi nuorten vanhemmilla on enää erittäin vähän käsitystä. Nuorten omien keskustelualueiden henkilöt ja tapahtumat rajautuvat salasanojen ja nimimerkkien taakse; matkapuhelin taas on jo lähtökohtaisesti henkilökohtainen kommunikaatioväline (Coogan & Kangas 2000, 12). Tässä mielessä nuorten yhteisöjä määrittää kunkin yhteisön jäsenen halu tai tarve olla yhteisön jäsen kukaan ei voi muodostaa tai olla osa yhteisöä sen ulkopuolelta käsin. Voimakkaaseen ryhmäidentiteettiin ja ryhmän

39 36 jäsenyyteen liitetään perinteisesti negatiivisia attribuutteja, samoin on käynyt myös kaupungilla rellestäville jengiläisille. Media usein kuvaa ryhmiä negatiiviseen sävyyn, oli sitten kyseessä uskonnollisten ryhmien välienselvittely, urheilutiimin kannattajien väkivaltainen tai meluisa kohtaaminen tai skeittareiden tai goottinuorten rehvakas viikonlopunvietto. Voidaanko ryhmää ja sen jäsenyyttä tarkastella positiisvisuutta luovana? Emoille varsinkin internetissä elävä vahva yhteisö tuntuu toimivan eräänlaisena henkireikänä. Liminaalivaiheen eli massasta erottautumisen aikana erot jäsenten välillä katoavat. Haastateltavistanikin huomasin, että toiset olivat ylempää keskiluokkaa ja toiset heikommin toimeentulevia, mutta internetissä sitä ei lainkaan huomioitu. Emomiiteissä vaatemerkit saattoivat paljastaa sosiaalista statusta ja taustaa, mutta internetissä siltä voidaan välttyä. Syntyneessä kommunitasissa jaetaan ihmisyyttä ja tasa-arvoa, eikä tunnettua hierarkiaa. Näkisin, että näin ollen ryhmää voidaan tarkastella positiivisena. Haastatteluissa todettiin yhdessäemoilun luovan yhteenkuuluvuutta, ystävyyttä, lämpimiä kontakteja. Internetyhteisöissä tapahtuu statuksen eräänlainen homogenisoituminen, jonka liitin luonnollisesti ajatukseen tasaarvosta ja toveruudesta, jota kommunitas pitää sisällään. 4.2 Aineiston esittely Aineistonkeruu ajoittui pääasiassa syyskuun 2010 ja maaliskuun 2011 väliselle ajalle ja koostui kolmesta vaiheesta. Aloitin kiertämällä viidessä eri yläkoulussa eri puolilla pääkaupunkiseutua osallistuvaa havainnointia harjoittaen. Tarkkailin ja juttelin nuorten kanssa välitunneilla ja kirjasin muistiinpanoja erilaisista tilanteista, reaktioista ja tyyleistä. Merkitsin muistiin hajontaa selkeimpien ja oletettavasti suurimpien alakulttuuriryhmien välillä sekä kiinnitin huomiota useimmiten yksinään aikaa viettäviin nuoriin, jotka tuntuivat olevan emoja suurimmassa osassa tapauksista. Niin kuin haastateltavien, myös koulujen kanssa sovittiin, etten mainitse niitä nimeltä tutkimuksessani. Tuon informanttieni taustoja tarkemmin esiin heidän puheensa yhteydessä silloin, kun se on analyysin kannalta merkityksellistä. Haastattelemieni henkilöiden yleiset tiedot, kuten sukupuolen ja ikäjakauman lähdeluettelossa. Valokuvatta-

40 37 vaksi nuoret eivät hevin suostuneet. Vain muutama antoi käyttää kuviaan. Informanttieni sitaatit ovat peräisin nauhoitetuista ja litteroiduista haastatteluista sekä keskustelumuistiinpanoistani. Koulujen tunnelmista, oppilaiden sekä opettajien käytöksestä ja kommenteista voin kuitenkin vetää johtopäätöksen, että oppilaiden sosio-ekonomiset taustat vaihtelivat merkittävästi koulusta ja sen sijainnista riippuen. Haastatteluryhmien laatuun tämä ei kuitenkaan tuntunut vaikuttavan, vaan joka paikassa oli havaittavissa samat alakulttuurit, joskin ryhmien koot tosin saattoivat vaihdella koulujen välillä. Mitä omaan tutkijan positiooni tulee, huomasin, että pienen (keskinmäärin 10 vuotta), mutta merkittävän ikäeromme takia sain tietynlaista kunnioitusta osakseni. Minua taidettiin pitää coolina ja usein seuraani hakeuduttiinkin. Lisäksi en kokenut että ikäeromme olisi vaikuttanut negatiivisesti nuorten vastauksiin, päinvastoin ehkä heidän oli jopa helpompi puhua minulle kuin ikätovereilleen Ryhmähaastattelut Ryhmähaastattelu saattaa olla vaikeampaa kuin yhden henkilön haastattelu, sillä ryhmähaastattelussa osanottajat saattavat toimia yhtä hyvin tiedon tukahduttajina kun muistin virkistäjinäkin. Valikoin nuoria innokkuuden ja edustamansa alakulttuurin mukaan. Onnekseni huomasin, että valikoidut ryhmät toimivat pääosin hyvin ja nuoret suorastaan innostivat toisiaan puhumaan. Osassa ryhmiä tosin hiljaisemmat jäivät keskustelussa syrjään. Huomion myös, että ryhmähaastattelut sopivat hyvin alakulttuureiden kartoittamiseen, varsinkin jos ryhmässä oli kaksi tai useampaa saman alakulttuurin edustajaa. Onnistuin kouluista rekrytoimaan ryhmähaastatteluihin tutkimuksestani kiinnostuneita nuoria. Kerroin informanteille, että juttelisimme heidän arjestaan ja vapaa-ajastaan, tyylistään ja tavoistaan ja heitä oli yllättävän helppo saada mukaan. Haastattelut pidettiin loppuvuoden 2010 ja kevään 2011 aikana. Nauhalta litteroitua materiaalia kertyi runsain mitoin, yli 100 liuskaa. Fyysisesti

41 38 pidin haastattelut kahvilassa tai sään salliessa koulun pihalla oppituntien jälkeen. Tein haastattelut melko vapaata puolistrukturoitua taktiikkaa käyttäen, jättäen tilaa keskustelulle. Tietyt kysymykset olin kuitenkin kirjoittanut valmiiksi ja toistin ne joka ryhmälle samassa järjestyksessä. Haastatteluryhmät koostuivat tässä vaiheessa vielä kaikenlaisista nuorista, jotka edustivat osa selkeästi ja osa vähemmän selkeästi jotain tiettyä alakulttuuria. Yritin kasata ryhmät niin, että sukupuolijakauma menisi tasaisesti, ja onnistuinkin. Ryhmiä oli yhteensä kuusi, joista kolme koostui tytöistä ja kolme poijista. Yhdessä ryhmässä haastateltavia oli aina neljästä kuuteen nuorta. Kaikki olivat kotoisin Helsingin seudulta ja asuivat vanhempiensa, tai jomman kumman vanhempansa, kanssa. Informantit tekivät haastattelutilanteissa myös muutamia tehtäviä, joissa he mm. arvioivat ja kirjoittivat lapuille nuorten alakulttuureja ryhmien koon mukaan (5 suurinta), täysin oman kokemuksensa perusteella. Tehtävien tulokset olivat järjestäen lähellä toisiaan. Aikaa haastatteluihin meni ryhmän puheliaisuudesta riippuen puolestatunnista kahteen tuntiin. Analyysia varten aineisto on kuunneltu ja litteroitu. Ryhmien dynamiikka vaihteli ja muutamien kanssa jouduin tekemään kovasti työtä saadakseni heidän avautumaan ja juttelemaan vapautuneesti. Pojat olivat reippaampia kuin tytöt, joskin vastausten äänensävystä saattoi välillä päätellä, että tutkijaa höynäytetään ja pahemman kerran. Tyttöjen kanssa luottamuksen saavuttaminen oli palkitsevaa ja tuntui välillä hieman kuin olisin pitänyt terapiasessiota nuorille, jotka puntaroivat ja perustelivat valintojaan. Toisaalta huomasin myös, että sama nuori saattoi puhua hieman eri tavalla ja ristiin tietyistä asioista. Tuntui kuin osa asenteista olisivat olleet täysin tilannekohtaisia ja riippuvaisia viereisen haastateltavan kommenteista. Myös vapaa-ajalla tehdyssä havainnoinnnissa huomasin tämän, ja voinkin todeta, että nuoruuteen kai kuuluu päällekkäiset asennejärjestelmät ja mielipiteet ovat vielä jäsentymättömiä. Helena Helve kuvaa nuorten arvojen kelluvan, joskin lisää, että samanlaista kelluntaa saattaa esiintyä myös aikuisten arvoissa (1993, 116). Haastattelujen perusteella nuoria pelotti moni asia. Suurin osa nuorten peloista liittyi yksin jäämiseen, rakkaiden menettämiseen ja epäonnistumiseen. Helven (1992) tavoin huomasin, että omaan itseen liittyvien pelkojen rinnalle on

42 39 noussut globaali huoli ympäristöstä ja luonnosta. Varsinkin emot tuntuivat olevan huolissaan, mutta eivät välttämättä osannet selkeästi sanoa, mikä ahdisti. Nähtiinpä haastatteluissa muutama kyynelkin. Ja masennuksesta, ahdistuksesta, bipolaarisesta mielenhäiriöstä ja muista näistä.. Älä väitä, että toinen hakee huomiota jollet itse ole kokenut. Se, että sydän on täysin korjauskelvoton EI ole huomionhakua tai lainkaan mukavaa! Se tekee kipeää, se, että todella tuntuu kuin ei välitettäisi. Se, että joka ilta itkee itsensä uneen. Monet emot peittävät viiltelynsä, he häpeävät sitä, että heihin sattuu. ( ) Masentunut vetäytyy itseensä, jottei tulisi satutetuksi jälleen jonkun toimesta. Hän viiltää, tupakoi, kirjoittaa runoja, mitä vain, unohtaakseen uskomattoman tuskan jota ei kuitenkaan pääse pakoon. Emma, tyttö s Havainnointia Kouluissa alkanut osallistuva havainnointi jatkui haastattelujen lomassa, tällä kertaa nuorten vapaa-ajanviettopaikoissa. Lähestyminen osoittautui hankalammaksi, mutta palkitsevammaksi tällä tavoin. Hankalaksi siksi, että vaikka kohderyhmäni olikin pääasiassa vuotiaat, saattoivat he varsinkin viikonloppua kohti mentäessä olla uhmakkaina ja rehvakkaina, muutaman siiderin jäljltä. Jos kuitenkin onnistui yhyttämään muutaman rauhallisen oloisen emon, oli ympärillä äkkiä viisi nuorta, kaikki valmiina juttelemaan ja jakamaan ajatuksiaan. Huomioin myös, ettei emoista läheskään kaikki käyttäneet alkoholia laisinkaan, mikä erosi suuresti osasta muista ryhmistä, kuten pissiksistä ja skeittareista. Kenttäni koostui tässä vaiheessa Helsingin keskustan tunnetuista nuorison hengauspaikoista, joista Kamppi ja Kampin kauppakeskuksen viides kerros eritoten, osoittautuivat hedelmällisimmiksi emojen tapaamiseen, jututtamiseen ja tarkkailemiseen. Vapaa-ajalla käytyihin keskusteluihin en ottanut nauhuria mukaan, sillä sen virallisuus kostautui keskustelussa pidättyneisyytenä. Onneksi huomasin sen heti alussa. Vihko ja kynä sen sijaan toimivat perinteiseen tapaan kirjaten muistiin tärkeimmät kohdat. Niin kuin useimmat antropologit ennen minua, törmäsin minäkin kentällä tilanteisiin, joissa jouduin miettimään tutkijan positiotani ja eettisiä kysymyksiä. Alaikäisten nuorten viikonlopun juomapolitiikka ja siiderin ja oluen hankkimiseen käytetyt kyseenalaiset keinot oli vain katsottava läpi, niihin

43 40 sen kummemmin puuttumatta. Tilanteet olivat todella kaukana haastattelujen puolivirallisuudesta ja rupattelun aiheet kulkivat luonnonsuojelun kautta musiikkiin ja masennukseen. Nuorisohankkeiden projektisuunnittelija Anna Erkko kommentoi, että toteutetuista projekteista voi päätellä nuorten kaipaavan turvaverkkoa ympärilleen ja toivovan siihen aikuisia, joille avautua. Usein kuitenkin painotetaan, ettei omat huoltajat käy, vaikka heidät turvallisiksi nimettiinkin. Ehkä tämä selittää asemani helppouden ; nuoret kokivat minut kuuntelijana, ja vaikka en neuvoja, saati tuomioita, jakanutkaan, heille ehkä riitti se, että he itse saivat jakaa. Seuraavassa ote kenttäpäiväkirjastani, johon kirjasin ylös emonuorten kohtaamisen vartijan kanssa Kampin kauppakeskuksen viidennessä kerroksessa. Kello on Nuoret istuvat catwalkiksi kutsumallaan korokkeella kauppakeskuksen yläkerroksessa. Neljä nuorta keskustelevat, välillä nauravat kovaa. Ohikulkijat katselevat hiukan pelokkain silmin. Tai ainakin katseessa on uteliaisuutta. Päällään nuorilla on kireät mustat farkut sekä jaloissaan Conversen tennarit. Yhdellä mustat, toisella kuviolliset ja kahdella keltaiset. Poika on kammannut tukkansa täysin naaman eteen ja melko geometrinen leikkaus kulkee pitkänä poskilla leukaan koskien ja edessä nenän peittäen, sun vapaaksi jättäen. Huulessa on lävistys. Korvassa hänellä on koru, joka tarkemmin katsottuna muodostaa isohkon reiän korvanlehteen. Sitä on varmaan venytetty monta vuotta aina vain hiukan isommilla koruilla. Päässä hänellä on musta lippalakki, jonka alta hiukset näkyvät. Musta huppari kertoo We are not a cult, we are MCR-fans! eli Me emme ole kultti, me olemme My Chemical Romance faneja!. En näe pojan kasvoja, nähdäkseni meikkitilanteen. Tytöillä on paksut kajaalit, ja yhdellä on lyhyt ruudullinen hame, polvien alapuolelle ulottuvat paksut mustat sukat sekä viininpunainen villakangastakki, jonka sivusta on lävistetty isoilla hakaneuloilla. Muiden farkut saavat seurakseen tummat talvitakit, joiden alla olevaa asukokonaisuutta en näe. Pitkät hartioille ulottuvat lähes mustat tukat on kaikilla leikattu edestäpäin rikkoen, ja yhdellä on vaaleita raitoja tumman seassa. Vartija lähestyy nuoria. Kyllä me saadaan tässä olla! Ketä me häiritään? Suako? Olkaa vähän hiljempaa, tai muuten ainakin lähdette ulos täältä. Me ollaan

44 41 ihan hiljaa jo nyt, eikö täällä nyt puhua saisi. Eikö missään? Ette saa mölytä. Kohta tuun sanoo uusiks ja sit meette. Joo. Sovitaan että ollaan hiljempaa. OK. Todistamani kohtaaminen tuo mielestäni hyvin esiin emojen taipumuksen näyttää hurjalta, tai luoda ainakin useimmiten voimakas tuntemus katselijaan tai vastaantulijaan, mutta olla pohjimmiltaan ujoja ja kilttejä, hyväksyntää hakevia nuoria. Se, että heitä oli neljä antoi heille hieman uhmakkaan auran, joka sulki heidät sisäänsä aiheuttaen pientä kiusaantuneisuutta ohikulkijoissa ja lähimmissä liikkeissä asioivissa ihmisissä. He ikään kuin säteilivät jonkinasteista kapinaa. Kuitenkin vartijamiehen tullessa he melko nopeasti hyväksyivät tämän kehotuksen olla hiljempaa, ja ihan mukisematta. Jos punkkarijoukko olisikin haistattanut lainvalvojalle, käyttäytyivät emot mielestäni täysin asiallisesti IRC-Galleria IRC-Galleria on suomalainen yhteisöpalvelu, Facebookin edeltäjä, johon suomalaiset internetin käyttäjät voivat lisätä valokuvia ja tietoja itsestään. Gallerian toiminta-ajatuksena on mahdollistaa keskustelukumppanin näkeminen muutoin tekstipohjaisessa IRC-keskustelussa. IRC-Galleria on hämärtänyt irkki- ja irkkaus-käsitteiden merkitystä ja nuorten puhekielessä niillä viitataankin usein nimenomaan Galleriaan ja sen käyttöön. Termien alkuperäinen merkitys on kuitenkin Internet Relay Chat. Nuoret käyttävät IRC- Galleriasta nimityksiä galleria tai galtsu. IRC-gallerian käyttäjien keski-ikä on 21-vuotta, mutta alle täysikäisiä käyttäjistä on n. 40%. Tammikuussa 2011 liityin IRC-galleriaan ja tutkimuksen fokus oli tässä vaiheessa jo selkeästi siirtynyt emojen suuntaan. Galleria on täynnä erilaisia emo-yhteisöjä, joihin muutaman kentällä tapaamani nuoren vihjeestä liityin. Kirjoitin yhteisöiden blogeihin etsiväni emoja vastaamaan muutamiin emoutta koskeviin kysymyksiin ja viestejä alkoi sadella sähköpostiini. Olen kahden nuoren kanssa nyt käynyt mielenkiintoista ja syvällistäkin sähköpostivaihtoa

45 42 emouden eri puolista, sillä emot tykkäävät ilmaista ja avata itseään kirjallisesti, kuten ersäskin informanttini totesi. Kirjoittaminen osoittautui hyväksi tavaksi kysellä ja saada pitempiä ja syvempiä vastauksia kuin kyllä tai ei. Ryhmästä Oon niin emo, et mun keuhkotkin on mustat! löysin nuoria, jotka olivat halukkaita käymän kanssani keskusteluja emoudestaan. Tässä ote nimimerkiltä emogirl-97: Siitä, että emoa käytetään nykyään adjektiivista lähes kaikkeen synkkään viitaten ei kannata hermostua. Myös se, että emosta on tullut vähän mitä on tullut osoittaa vain sen, että tyyliä halutaan soveltaa itselle sopivaksi. Näkisin sen ehkä enemmän positiivisena asiana. Onhan japaniernuja, gootteja ja hevareitakin moneen junaan. Miksei siis emojakin? Toivon syvästi, ettei emo koe samaa "vitun wannabe!"-ilmiötä. Kaikki jotka ei halua kangistua tiettyyn kaavaan on sitten niin kamalan wannabeja kuin olla ja voi. Pääasia on kuitenkin, että itse pitää pukeutumisestaan ja kuuntelemastaan musiikista. :) Nähtävissä on kehitys, jossa pukeutuminen todella on henkilökohtainen valinta ja puheenvuoro. On silti helpompaa niin yksilölle itselleen, kuin ulkopuolisillekin kategorisoida kokemansa, liittää se johonkin suurempaan. Monet informanteistani totesivat tavalla tai toisella alakulttuuriin kuulumisen olevan niin heidän oma (itsekategorisointia 3 ), kuin ulkopuolistenkin (sosiaalista kategorisointia) tekemä päätös. Alakulttuurit todellakin vahvistavat toimijuutta, niin kuin työni alussa ehdotin. Media, myös viime vuosina räjähtävään nousuun ampaissut sosiaalinen media, nähdään usein klassisen radikaalin tradition mukaan eräänlaisia mystifikaatiota luovana toimijana, joka vääristelee todellisuutta mielensä mukaan, luoden epätosia tietoisuuksia. Liberaalimpi käsitys olettaa median, todellisuuden ja ihmisten välillä vallitsevan yhdenmukaisuuden, jossa media enemmänkin heijastelee kuin muokkaa yhteiskuntaa. (Curran et al. 1996, 124.) James Carey (1992) väittää, että suurella osalla massamedian viestintää on rituaalinen merkitys, joka vetää ihmisiä kohti toisiaan ja varmistaa asioiden jatkuvuuden. Onkin totta, että jotkut alakulttuurit ja tietyllä tavalla pidättyväiset yksilöt, 3 Termi itsekategorisointi(self- categorization)on poimittu Charles Stangorin kirjasta Social Groups in Action and Interaction vuodelta 2004 s. 113.

46 43 kuten emot, voivat sosiaalisen median kautta visualisoida yhteisönsä ja tuntea kuuluvansa siihen. Helena Helve kirjoittaa tulleensa tulokseen, että vuotiaiden maailmankuvaan vaikuttaa ratkaisevasti massamedia; televisioohjelmat, lehdet, seikkailutarinat sekä uutiset, joita nyttemmin yhä useampi seuraa verkosta. Helve huomauttaa, että television ja nuorisokulttuurien vaikutus pienenee statuksen transitioituessa kohti aikuisuutta. (Helve 1987, 285.) Tutustuin Irc-gallerian kautta Etelä-Suomen emomiittiyhteisöön ja pääsin mukaan yhteen miittiin eli tapaamiseen. Miiteissä on selkeät säännöt ja kaikki tuntuivat luonnollisesti noudattavan niitä. Pyytäessäni tapaamiseen saapuneita nuoria kuvailemaan miittejä, tuli selväksi, että tarkoitus on hyvässä hengessä tavata samanhenkisiä ihmisiä, tutustua ja pitää hauskaa. Ketään ei saa syrjiä ja tappelut ja kinastelut on hoidettava omalla ajalla. Mietin emojen angstausta ja sitä, kuinka se ilmenee ryhmässä tavattaessa ja huomasinkin, että moni kyllä valitti elämän kulusta ja purki ahdistustaan ja surujaan, mutta kaikille tuntui olevan selvää, ettei ylilyöntejä tehtäisi. Saa olla surullinen, mutta on otettava muut huomioon!, kuten eräskin tyttö sanoi. Emomiitit pidetään usein Helsingissä ja kohtauspaikkana toimii sään salliessa Kampin aukion yrittäjäpatsas. Talvisin tai sateella tapaaminen siirretään Kampin kauppakeskuksen ylimpään kerrokseen. Miitit alkavat usein jo keskipäivällä ja kestävät niin pitkään, kuin paikallaolijoita riittää. Tapaamisessa pelattiin pullonpyöritystä, leikittiin emohippaa puistossa, pyörittiin kaupoissa ja napsittiin valokuvia muista osallistujista. Tiedustellessani osallistumiskriteereitä sain kuulla, että mukaan saa tulla henkilöt, jotka tuntevat kuuluvansa porukkaan ja sisäistävät emo-sanan ja liittävät sen itseensä tavalla tai toisella; joko musiikki- tai pukeutumistyylinä tai ajatusmaailmana. Kuitenkin tarkennettiin, että vaikka joukkoon mahtuisikin ja miiteissä pidettäisiin hauskaa, ei mukaan sovi tulla ellei ole emo. Miiteissä osallistujien lukumäärä on maksimissaan 40 henkilöä, mutta tapaamisessa johon itse otin osaa paikalla oli vain 22 emonuorta, 14 tyttöä ja kahdeksan poikaa. Kaikki käyttäytyivät hillitysti ja hyvin ja ainoastaan naurunremakan yltyessä kovaäniseksi kävivät Kampin kauppakeskuksen vartijat (jälleen kerran, tämä tuntuu olevan täysin normaalikäytäntö!) hieman hyssyttelemässä joukkoa. Haastattelin

47 44 miittiyhteisön perustajaa, 15-vuotiasta poikaa, joka kertoi perustaneensa yhteisön tammikuussa Hänen jälkeensä miittejä on organisoinut kaksi samanikäistä tyttöä. Miittiyhteisö löytyy myös IRC-galleriasta, joskaan osallistuminen tapaamisiin ei millään lailla velvoita internetyhteisön jäsenyyttä Toni ja Sanna: Kuinka minusta tuli emo Tässä alakappaleessa annan kahdelle emonuorelle äänen. He kirjoittivat lyhyesti tarinansa ja pohtivat minkälaiset asiat olivat johtaneet siihen, että he nyt, 14-vuotiaina kokivat itsensä emoiksi. Toni: Minua kiusattiin paljon ala-asteella ja minusta tuli hiljainen ja vetäydyin omiin oloihini. Aloitin kuuntelemaan synkempää musiikkia ja piilotin tunteeni muulta maailmalta, etten vaikuttasi niin heikolta. Ajan kanssa opin purkamaan pahaa oloani kitaran kautta ja kirjoittamalla lauluja. Tuosta tuntuu olevan jo paljon aikaa mutta en huomannut ajan kulua tai muutoksia itsessäni. Kuva, jonka itse itsestämme kehitämme, ei hevillä muutu. Pukeuduin ihan normaalisti, hiukseni olivat niinkuin kenellä tahansa ja näytin ulospäin todella tavalliselta, kunnes puoli vuotta sitten tajusin mitä oli tapahtunut ja kuinka olin muuttunut ja päätin näyttää se muillekin. Syy miksi minä olen emo, on se, että koko elämäni on yhtä helvettiä. Pakenen sitä musiikkiin ja runoihin. Nyt vanhempana ymmärrän, että tunteikkuuteni on voimavarani mitä luomiseen tulee. Surusta tulee jotain kaunista. Sanna: Minä olen emo, koska viidennestä luokasta asti elämäni on ollut aika perseestä. Olen aina masentunut. Toisaalta sen myötä olen avoimempi asioille ja toisaalta taas en välitä juuri mistään. Emotyyli myös pukee minua. Vaatteet joita käytämme ovat kivoja. Olin aiemmin aika nörtti ja saan ehkä enemmän arvostusta emona. Olen aina ollut vähän friikki ja perheeni on ihan sekava. Kamala elämä, lyhyesti sanottuna. Semmoinen minä olen. Kirjoitan paljon. Ennen olin hyvä piirtämään, nykyään ihan surkea. Kirjoitan juttuja, aika paljon tunteistani, se tuntuu luonnolliselta. Toisaalta aika monet tytöt ovat ylitunteellisia. Tajusin, että olen emo kun olin 4-vuotias. Ennen kirjoitin runoja

48 45 kuolemasta ja itkin joka ilta. Sitten seiskaluokalla menetin isovanhempani ja kaikki vain paheni. Minua ei ole rakastettu kasvaessani, koska minulla on kaksonen joka saa kaiken huomion aina. Emous ehkä alkaa sieltä missä ei ole rakkautta. Toisaalta nyt on semmonen olo, että en ole ihan yksin kuitenkaan. 5 ANALYSOIDEN Jos Goethe aloittikin aikoinaan Bildungsroman-perinteen ja toi framille ajatuksen ihanteesta, jossa itseoivalluksen 4, kasvun ja kehityksen kautta pyritään tuottamaan hyvää koko yhteisölle, voidaan tutkimukseni valossa sanoa, ettei ajatus mene aivan metsään nykypäivänäkään. Sisäisen pitkälle jalostuneen luonteen katsottiin Bildung-ihanteessa ohjaavan ihmistä ja hänen pyrkimyksiään, eikä motiiviksi sopinut niinkään toisten imitoiminen ja massaan sopeutuminen. (Bruford 1975, ) Yksilön tuli jalostaa lahjansa ja kutsumuksensa siten, että hän voisi samalla myötävaikuttaa kulttuurinsa kasvuun ja kehittymiseen; tällä tavoin mieli ja ruumis yhdistyvät, mutta myös Itse ja yhteisö harmonisoituvat. Ajatus oli, että ihmiset erilaisuudessaan tarvitsevat elääkseen ja itseään toteuttaakseen yhteisön, jossa kunkin uniikit lahjat ja osaaminen tukevat toisiaan. Näin ollen siis hyväksi kehittynyt yhteiskunta sallisi laajan skaalan yksilöllistä kehitystä sosiaalisen harmonian luomiseen. Sosiaalinen vastuu ja sen ymmärtäminen sekä yksilön harmonia yhteisössä johtaisi Itsen kehitykseen. Saksalaisen humanismin mukaan yhteisö tukisi tätä prosessia, mutta tuo itseoivallus siis olisi mahdotonta saavuttaa, mikäli yksilö tavoittelisi ainoastaan omaa etuaan. Koulutuksen elementti toimisi orgaanisena transitiona sisäänpäinkääntyneisyydestä objektiivisuuteen, jossa Yksi kasvaa luonnollisesti Toisesta. Hegelin Bildung- ajatus teorisoida kategorioita, joiden mukaan me koemme todellisuutta korostaa kokemuksen merkitystä ja tuon kokemuksen saavuttamiseen liittyvää toimintaa. (ks. mm. Good 2005.) Toimijuus jo sanana viittaa toimintaan, ja ideana onkin, ettei objektiivista tietoa tarvitse kertätä passiivisen katsojan roolissa, vaan että 4 Termin Bildung kääntäminen on monimutkaista, käytän ajatusta itseoivalluksesta, kehityksestä

49 46 oppiminen suorastaan vaatii aktiivista totuuden etsintää ja siihen ryhtyminen on tietoinen valinta. Hegelille, siis, tuo täyttymys ja Itsen lopullinen kehittyminen saavutetaan tosi elämästä ja aktiviteeteista, joilla yksilö tuon elämänsä täyttää. Nyt kun teoriat ja perusterminologia sekä tärkeimmät ajatukset on avattu ja aineistoa sekä kenttää esitelty, siirryn tarkastelemaan tämän kaiken suhdetta alakulttuureihin ja emouteen erityisesti. Huomasin moneen otteeseen, että emouteen liittyy hyvinkin erityinen sosiaalinen aspekti, joka tuli esille haastatteluaineistossani sekä kevyemmissä havainnoinnin ohessa käydyissä keskusteluissa. Jos muut alakulttuurit ja ryhmät keskustelivat ja kävivät tietoista keskinäistä vuoropuhelua tyylillään ja käyttäytymisellään, emot eivät siihen suoraan ottaneet osaa. Selkeä jako meidän ja muiden välillä on olemassa ja sitä uusinnetaan molemmilta puolilta, sisä- ja ulkopuolelta, eli itse emojen mutta myös toisten ryhmien toimesta. Sosiaalinen kategorisointi tapahtuu usein ryhmien kautta ja sekin tapahtuu molempiin suuntiin; usein sitä asetta myös itsensä johonkin tiettyyn kategoriaan, ja tätä prosessia varten on tehtävä vertailua eri ryhmien välillä. Sosiaalinen kategorisointi on ilmeisesti luonnollinen osa Toiseuden käsittelemistä. Siihen liittyy ajatus, että kategorisoimalla saamme tietoa siitä ihmisestä, jonka kategorisoimme. Usein toimintaa värittää ennakkoluulot. (Stangor 2004, ) Merkitsemisen edellytys on, että erotamme sen mikä on siitä mitä se merkitsee, samoin kuin erotamme merkityn merkistä. Jos nyt oleminen käsitetään tulkittuna olemiseksi, niin näyttää myös välttämättömältä tehdä tämä ero: tulkitessa tulkitaan jotakin; siis toisaalta on meidän tulkintamme, toisaalta se mitä tulkitaan, nimittäin itse oleminen. ( ) Mitä hyvänsä tiedämmekin, on tietomme vain oman tulkintamme valokiila olemiseen tai ehkä se on tarttumista ainoastaan yhteen useista tulkinnan mahdollisuuksista, kirjoittaa Karl Jaspers (2005, 85). Kaikki on siis tulkinnanvaraista, ja päästessään lähimmäs totuutta, olisi tulkitsijan pyrittävä objektiivisuuteen. Kategoriat eivät kerro meille olemisesta, vaan merkityksistä. Yhteisöllisyyden ymmärtämiseen kommunitas on mielestäni pätevä työkalu. Se kuvaa hyvin samankaltaisuuden ja yhteisen jaetun tilan tajua, jota

50 47 liminaalitilassa elävä joukko kokee. Se käytännössä luo jaetusta tilasta jaetun kokemuksen. Turner erottelee eksistentiaalisen, spontaanin, normatiivisen ja ideologisen kommunitaksen toisistaan (1969, ). Palaan näihin termeihin myöhemmässä vaiheessa tutkimustani. Näkyväksi ja avoimeksi kommunitas muuttuu vastakkainasettelussaan, tai hybridisaatiossaan, sosiaalisen rakenteen aspektien kanssa. Antirakenne voidaan ymmärtää vain tietyssä suhteessa rakenteeseen. Liminaalisuus, marginaalisuus ja rakenteellinen alempiarvoisuus ovat tiloja, joissa myytit, symbolit, rituaalit, filosofiset ajattelumallit ja taide syntyvät. Tuota tilaa pidetään usein pyhänä, sillä se rikkoo ja hajottaa normeja, jotka ylläpitävät institutionalisoituja rakenteita ja tällaisenaan kätkee sisäänsä valtavan määrän potentiaalia, voimaa. (mts ) Kaikesta voisi kuvitella, että liminaali ja liminoidi -käsitteillä on implisiittinen toisensa poissulkeva vaikutus. Sutton-Smithin kritiikki erottaa liminaalin antistruktuurin liminoidista protostruktuurista tavalla, joka ehdottaa ettei näillä termeillä olisi keskinäistä yhteyttä, ja tästä Turner on eri mieltä. Hänen mukaansa liminaalia ja liminoidia kumpaakin esiintyy kulttuurisessa pluralismissa. Liminoidin hän laskee enemmän hyödykkeeksi, ja usein se onkin sitä. Hyödyke, joka valitaan ja josta maksetaan. Liminaali sen sijaan tuo esille lojaaliutta ja on sidottu yksilön jäsenyyteen jossain tietyssä järjestäytyneessä ryhmässä. Molempien tapauksessa symboleja on tarkasteltava sosiaalisessa toiminnassa (Turner, 55). Tällä hän tarkoittanee, että riippuen siitä, kuinka joku tietty ilmiö tai tilanne toimii kulttuurissa, se voidaan laskea lähemmäksi jompaa kumpaa tyyppiä, mutta että niiden välillä vallitsee aina pluralistinen kanssakäyminen, jota täytyy tutkia ja ymmärtää. Liminaalin tai liminoidin tilan, anti- tai protostruktuurin, läpäisee normatiivisen sosiaalisen struktuurin vaikutus, mitä kulttuuristen symbolien tutkimukseen tulee. Modernien prosessien ja liikkeiden liminoiditila, kulttuuristen transformaatioiden lähde, joka kumpuaa sosiaalisesta kritiikistä ja tyytymättömyydestä asioiden nykytilaan, joka on implisiittisesti läsnä myös esiteollistuneessa liminaalissa, on muodostunut tilanteellisesti keskeiseksi. Se ei ole enää vain pysyvien struktuurien väliin jäävä rajapinta, vaan se on nähtävä kokonaisvaltaisesti itsessään kehittyvänä tilana (Turner, 45).

51 48 Kuten olen työssäni pyrkinyt osoittamaan, on nuorison tyylisuuntausten kautta aikain katsottu perustuvan vastustukseen ja nyt tahtoisinkin siirtyä ajatuksesta eteenpäin ja osoittaa tutkimuksellani ja ennen kaikkea oman etnografisen aineistoni perusteella, ettei vastustus sellaisenaan ole enää pätevä teoria alakulttuurien selittämiseen. Mikäli Sherry Ortner on oikeassa, ja oman uskoni mukaan hän on, ovat ihmiset aina edes osittain tietoisia subjekteja. Väitän, että sama pätee sellaisenaan nuoriin. Toisaalta etnografiani perusteellakin emonuoret, jos ketkä, ovat itsetietoisia, harkitsevia ja pohdiskelevia toimijoita. Mikäli väittämä on tosi, subjektiivisuudet ovat kompleksisia siksi että ne ovat kulttuurisesti ja emotionaalisesti monimutkaisia jo oletusarvoltaan - ja myös koska jatkuvan refleksiivisyyden ja tarkkailun kohteena on itsen suhde maailmaan. Nuorten päivittäinen elämä pitää sisällään lukuisia kohtaamisia, joissa itseä uudelleenmääritellään ja tuo määrittely ei ehkä ole vielä millään tavalla rutinoitunutta toimintaa, eikä välttämättä vastustustakaan, vaan toimijuudella pelailua ja rajojen kokeilua. Jos ajatellaan nuoruuden olevan statustransition aikaa, jossa luovitaan toimijuutta kehitellen, liittyy siihen ajatus sosiaalisesta pääomasta. Se on hyvinkin löyhä käsite teoreettisesti, mutta toimii vahvana metaforana nuorten elämissä (Helve & Brynner 2007, 31). Nuorisotutkimuksessa se törmää ongelmiin, sillä sosiaalisen pääoman tukimus kuuluu eri tutkimustraditioon. Siinä missä nuorisotutkimus perustuu vahvaan analyysiin teini-ikäisten kulttuurista ja ryhmistä, on sosiaalisen pääoman tutkimuksen tavoite tutkia nuorten positioita perheessä, yhteisöissä ja valtiossa. Näin ollen nuorten nähdään vastaanottavan sosiaalista pääomaa, eikä luovan sitä itse. (mts. 32.) Statuskeskusteluun liittyy aina ajatus arvovallasta, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Yhteisöt tosin eroavat tavoissaan liittää arvovaltaa tiettyihin positioihin (Biddle 1979, 105). Huomasin kentällä ollessani, että vaikka alakulttuurit korostavat yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta sekä tasa-arvoa jäsenten kesken, löytyi lähes joka ryhmästä joku henkilö, joka tuntui pitelevän käsissään eniten sosiaalisia siteitä, kuten useampia puhelinnumeroita, enemmän irc-galleria- ja facebook-kavereita ja läheisempiä suhteita vanhempien luokkaasteiden saman alakulttuurin edustajiin. Nuo henkilöt toimivat ikään kuin moottoreina ja kannustavat alakulttuurinsa edustajia aktiviteetteihin,

52 49 viikonloppujen tai iltojen kokoontumisiin, ja johdattelivat keskustelua välitunneilla. Tämän voidaan nähdä edustavan toimijuutta selkeimmillään, valintojen tekemistä ja pyrkimystä vaikuttaa annetussa kontekstissa. 5.1 Emouden symboleita - Tää on yhtä näytelmää! Emous alakulttuurina käsittää siis joukon tunteellisia nuoria, joita elämä on useimmissa tapauksissa kohdellut kaltoin tavalla tai toisella. On selvää, niinkuin edellisessä kappaleessa Toni havainnoitsi, että päätös ryhtyä emoksi on tietynlainen julkilausuma omasta itsestä. Kanava, jota pitkin kulkiessa rohkaistutaan olemaan omia itsejään ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Kumpikaan, Toni tai Sanna, ei tarinassaan maininnut emoyhteisön tärkeyttä, mutta ehkä Sanna sanoessaan nyt on sellainen olo, etten ole ihan yksin kuitenkaan, tarkoittaakin juuri sitä. Näin itse asian tulkitsin. Kuulumalla johonkin he kokevat saavansa rakkautta tuohon rakkaudettomaan tilaan, jossa emouden nähtiin syntyvän. Liian voimaantuneeksi ei kuitenkaan sovi ryhtyä, sillä se ei olisi emoa. Alakulttuuri ja ryhmätapaamiset luovat siis tilan jossa olla voi olla yksinäinen ja surullinen, mutta jakaa tämän muiden kanssa, jotka kokevat samaa. Saatoin silloin tällöin huomata emojenkin koulussa juttelevan normaalisti, nauravan ja viihtyvän ja kysyessäni sain kuulla, ettei aina jaksa olla surkeana. Tähän emouteen liitettävät symbolit siis liittyvät! Nuoret saattavat osoittaa ympäristölleen keitä he ovat, eikä heidän näin ollen tarvitse kantaa ilmeillään, sanoillaan ja teoillaan tuota jatkuvaa melankoliaa, johon he itse itsensä ovat tiukasti sitoneet. Se näkyy heidän valitsemistaan ja alakulttuurikollektiivin merkitsemistä symboleista; vaatteistaan, tyylistään, hiuksistaan, lävistyksistään, väreistään ja musiikistaan. Heidän identiteettinsä rakentuu tuon rikkinäisyyden varaan ja nyt siitä voidaan emouden kautta rakentaa eheys. Onneksi minulle ei ole vielä huudeltu mitään pahoja sanoja, vaikka tosin olenkin kuullut kuinka minusta on jauhettu paskaa. Yleensä ohitan sellaiset puheet käden heilautuksella sillä minusta on ala-asteelta puhuttu pahaa sekä kiusattu, mikä aiheutti syrjäytymisen ja siitä sitten

53 50 varmaankin tämän emouden. Mutta välillä kuulee kuinka toiset puhuvat selän takana tähän tyyliin, "Taas tossa menee toi yksinäinen ja avuton. Pitäisköhän meijän alkaa sen kavereiks tai puhuu sille nätisti kun se on tommonen?" Ikinä ei kuitenkaan näe mitään muutosta ja se jää pyörimään päähän kauaksikin aikaa. -Sohvi, tyttö s Nuoret eivät ole tyhmiä, se tuli selväksi kentällä. Aluksi huolestuin masentuneiden emojen määrästä, mutta mitä syvemmälle keskusteluissa menimme, huomasin, ettei suurta uhkaa itsetuhoisuudesta oikeastaan ollutkaan. En lainkaan pyri vähättelemään nuorten pahaa oloa tai riskiä tuhoisaan käytökseen. Korostan vain, että omien kokemusteni perusteella he ovat tietoisia tilastaan ja puheistaan, ja jos joku olikin itseään viiltänyt, ei hän itse tuntunut olevan asiasta huolissaan. Kokeilin vain. Se kuulu tähän. Kyseessä tuntui nimenomaan olevan ennen kaikkea jonkin asteinen itsetuhoisuuden myytti, eikä varmasti vähiten emojen itsensä ylläpitämä. Jos Werther oli valmis tappamaan itsensä epäonnisen rakauden tähden, emot taitavat suureksi osaksi tyytyä puhumaan siitä ja ilmentämään sitä itse rakentamillaan symboleilla. Itse en ainakaan ole nyt masentunut, enkä todellakaan yritä esittää, että olisin. Tiedän, millaista on olla masentunut, eikä se todellakaan ole hienoa. Tietenki sellasia ihmisiä löytyy, jotka esittää masentuneita vaan sen takia, että se olisi jotenkin coolia tai haluaa huomiota. Minusta se on typerää. Ja minä vihaan myös yleistämistä. Jos nyt sattuu olemaan emo, niin tarkoittaako se suoraan, että ollaan viiltämässä ranteet auki ja ottamassa lääkkeiden yliannostusta? Vaikka tätä varmaankin eniten emot tekee, niin ei se kuitenkaan kaikkiin päde. Muutenkin, tuntuu välillä vaan että tuota itsemurha, masennus- ja itsetuhoisuusteemoja käsitellään turhan kevyesti ja vaikka moni sanookin olevansa masentunut yms, tuntuu että se on turhan romantisoitu juttu. -Hellu, tyttö s.1998 Funktionalismiin nojaavan nuorisotutkimuksen oletuksena on, että suuret muutokset nuoren elämässä merkitsevät aina uhkaa. Tilannetta tarkastelemalla

54 51 kuitenkin huomataan, että uhkan edessä muutoksesta tuleekin ratkaisu. (Helve 1998, 93.) Draamassa jokainen tilanne vaikuttaa seuraavaan tilanteeseen (Turner 1985, 48). Yleisemmän tason esimerkkinä sosiaalisesta draamasta ja sen vaiheista voisi käyttää globaaleja konfliktitilanteita, joihin kansan syvät rivit reagoivat. Otetaan vaikka Irakin sota, johon miljoonat amerikkalaiset ja eurooppalaiset vastasivat järjestämällä mielenosoituksia ja marsseja, joilla konflikti yritettiin lopettaa. Kun hallitus viimein virallisesti lopetti sodan (vaikka sotatoimet eivät loppuneetkaan), palasi suuri osa ihmisistä takaisin sosiaalisen elämän normaaleihin kuvioihin. Sosiaalisen draaman vaiheita määrittää usein sorron ja alistamisen kohtaama vastustus (mts. 44). Kiistanalaiset kysymykset pidetään epävarmuuden tilassa eli ratkaisemattomina rituaalisissa tilanteissa, mutta ne saattavat nousta uudelleen pinnalle julkisissa tilanteissa; poliittiset tilanteet saattavat yllättäen kääntyä väkivaltaisiksi, niin vastustuksen kuin sen alistajankin puolelta. Ratkomatta jääneet konfliktit siirtävät painetta seuraaviin rituaalisiin tilanteisiin vaikuttaen näin käytösmalleihin. Konfliktitilanteiden voidaan siis katsoa olevan keskinään riippuvaisia. Ehkä tämä voisi päteä alakulttuureihin ja nuorisotyyleihin. Lähtökohtaisesti oletan, että nuoret ovat välitilassa. Sanotaan nyt, että siihen joutuminen olisi murros, josta seuraa ehkä useimmiten identiteettiä ja olemista koskeva kriisi, johon he hakevat ratkaisua liitymällä alakulttuureihin ja sitomalla persoonallisen itsen ryhmään. Muutaman vuoden jälkeen, havaintojeni perusteella yläasteelta lukioon siirryttäessä, tapahtuu tietynasteinen uudelleenintegrointi, jossa ryhmäidentiteetti korjaantuu uudeksi minäksi. Väärinkäsityksiä välttääkseni tahdon korostaa, että pro graduni ei perustu kehityspsykologiaan, vaan ainoastaan entnografiaan ja antropologiseen kirjallisuuteen. Myöhemmin seuraavat päätelmät ja analyysi, kuten äskettäinkin esittämäni väite, on nuorten suusta kuultua ja minun tulkintaani siitä. En ole mitä olen ollut, enkä sitä mitä minusta tulee. Tini s Liminaalitilassa alakulttuureissaan olevat nuoret eivät ole vielä saavuttaneet mitä haluavat, mikä johtaa siihen että he eivät suostu uudelleenintegraatiovaiheeseen kunnes tämä tapahtuu. Ja koska yksilöt yksitellen ajan kanssa kasvavat ulos alakulttuurista, joka kuitenkin tilana jää olemaan uusien

55 52 jäsenien ylläpitämänä, ei tuota lopullista emouden utopiaa saavuteta. Eikä ehkä ole tarkoituskaan. Emot ajattelevat maailmanrauhaa, onnistunutta rakkaussuhdetta, melankoliaa, sademetsien säilyttämistä, sitä miltä näyttävät, uusia vaatteita Halutaan vain ilmentää että näin me ajatellaan, tämänlaisia me ollaan, ja vaikka nuo ajatukset eivät koskaan oikeastaan muuttuisi saavutetuksi Todeksi, niin pysyy se aina erillään normaalista ja tavallisuudesta. Se taitaa olla päämääräkin Musiikki symbolina syvimmät tunnot Mä en aiemmin oikein pitänyt emoista, mutta en mä niitä oo mitenkään inhonnutkaan. Yhdistin aina viiltelyn ja My Chemical Romancen sekä mustansävyisen tyylin ja angstaamisen niihin. Meidän koulussa ei näitä ääritapauksia minun silmin ollut, joten en osaa sanoa, mitenkä heihin suhtauduin. Sivuutin kai. Sitten rakastuin itse My Chemical Romanceen, ja tyyli muuttui sitä kautta vähän emommaksi. Siinä sitten lukiessa MCR-fanit vastaan muu maailma -keskusteluja joutui vähän itsekin pohtimaan, mitä emous on itselle ja miten millaisiinkin itseään emoksi kutsuviin tai muiden emoiksi kutsumiin ihmisiin suhtautuu. Tällä hetkellä olen melko vahvasti sitä mieltä, että mulle emous on henkilökohtaisesti tyyli- ja musiikkisuuntaus. En ole My Chemin vaikutuksesta vaipunut mihinkään kaikennielevään synkkyyteen tai alkanut viillellä näyttääkseni, mitä musiikkia kuuntelen tai kuinka paskasti mulla menee. Tekevätkö paksut kajaalirajaukset tai Conversen kengät ihmisestä masentuneen yhteiskunnallisen hylkiön, jolla ei ole elämässä mitään muuta sisältöä kuin oman surkean kohtalonsa voivottelu? Enpä usko. Eiköhän se ole ihan korvien välissä, että millaisen kuvan itsestään antaa. Niiden emojen, jotka tätä tekevät, on turha sitten valittaa, että sellaiseksi leimataan. Senni, tyttö s Kuten jo mainitsin (ks. tämä gradu s. 15) käyttävät emot bändeihin ja musiikkiin liitettäviä somisteita, vatteita, pinssejä, huiveja ja laukkuja. Se on

56 53 siis selkeästi tärkeä osa emoutta. Olen itse musiikkia rakastavana ihmisenä vakuuttunut, että musiikki voi luoda ja vaikuttaa identiteettiin ja musiikista kiinnostuneen nuorison väliseen keskinäiseen kanssakäymiseen. Siitä, onko aiheesta vakuuttavia tutkimuksia ja etnografista dataa, en ole varma. Oma kokemukseni kentällä tukee näkemystäni musiikista vaikuttavana tekijänä. Mielestäni tämä emomusiikki ei ole kovin laadukasta. Tai sitten vain en pidä siitä. Mutta liian pliisua minun makuuni ja kaikki kappaleet ja bändit kuulostavat samalta minun korvaani. En ymmärrä sitä. Samoin on tämän masentuneisuuden korostamisen kanssa. Onko siinä jotain hienoa olla masentunut? Se on perkeleen inhottavaa eikä siinä ole mitään ihailtavaa. Olen sitä mieltä, että osoittaa henkistä vahvuutta olla "epämasentunut" ja henkisesti vahvat ovat cooleja. -Antti, poika s.1997 Seuraavaksi esittelen osan My Chemical Romance yhtyeen Famous Last Words 5 kappaleesta, jonka kirjoittajiksi on merkitty bändin jäsenet Frank Iero, Raymond Toro, Bob Bryan, Gerard Arthur Way ja Michael James Way. Kappale löytyy yhtyeen kolmannelta vuonna 2007 julkaistulta studioalbumilta The Black Parade. Kyseistä laulua kuunneltiin ahkerasti emomiitissä. Lyriikoiden suomennos on vapaamuotoinen ja omani. My Chemical Romance Famous Last Words (2007) Now I know That I can't make you stay But where's your heart? But where's your heart? And I know There's nothing I can say To change that part To change that part So many bright lights they cast a shadow But can I speak? Nyt tiedän etten saa sinua jäämään Missä on sydämesi? Missä sydämesi on? Ja nyt tiedän ettei ole mitään mitä sanoa Muuttaakseni sen Muuttaakseni sen Niin monet kirkkaat valot luovat varjoja Mutta osaanko puhua? 5 Suom. Kuuluisat viimeiset sanat

57 54 Well is it hard understanding I'm incomplete A life that's so demanding I get so weak A love that's so demanding I can't speak Onko niin vaikea ymmärtää että olen keskeneräinen Elämä niin vaativaa on Minusta tulee niin heikko Rakkaus niin vaativaa on Ei, en puhua osaa I am not afraid to keep on living En pelkää jatkaa elämää I am not afraid to En pelkää walk this world alone yksin kulkea If you stay, I'll be forgiven Jos jäisit, saisin anteeksi kaiken Nothing you can say can stop memitään et voi sanoa, joka estäisi minua going home Kulkemasta kotiin Can you see My eyes are shining bright 'Cause I'm out here On the other side Of a black hotel mirror And I'm so weak Is it hard understanding I'm incomplete A love that's so demanding I get weak Bright lights have always blinded me I see you lying next to me With words I thought I'd never speak Awake and unafraid Asleep or dead Näetkö, silmäni kirkkaina loistaa Koska olen täällä toisella puolella hotellin mustan peilin Niin heikko olen Onko vaikeaa ymmärtää Olen vaillinainen Rakkaus niin vaativaa on Se minut heikoksi saa Kirkaat valot minut aina sokaisevat Näen sinun makaavan vierelläni Sanojen kanssa, joita luulin etten koskaan sanotuksi saa Hereillä ja pelottomana Nukkuvana tai kuolleena Toinen kappale, joka tuntui nostattavan tunteita kenttätyöni aikana on Adam&Andrew-duon tekemä satiirinen pilalaulu emoista. Osa otti sen huumorilla, toiset pahoittivat mielensä. Liitän tähän osan lyriikoista. Laulu on pitkähkö, mutta sen sanoma ja sävy kuvastaa todella yleistä mielipidettä ja koen sen selkeyttävän oleellisesti emojen tilannetta ja muiden ryhmien suhtautumista heihin. Sanat ovat englanniksi, lähestyn niitä vapaasti suomentaen, taas kerran. Adam and Andrew - Emo kid (julkaisuvuosi tuntematon) Some days you know I m an emo kid, non-conforming as can be You d be non-conforming too if you look just like me Joinain päivinä olen emo, sopeutumaton nuori Sinäkin olisit, jos näyttäisit

58 55 I have paint on my nails and makeup on my face I m almost emo enough to start shaving my legs Cause I feel real deep when dressing in drag I call it freedom of expression, most just call me a fag Our dudes look like chicks and chicks look like dykes Cause emo is one step below transvestite Stop my breathing and slit my throat minulta Olen kynteni ja naamani maalannut Olen kyllin emo ajaakseni jalkakarvani Tunnen syvällisesti kun pukeudun dragiin Kutsun sitä ilmaisunvapaudeksi, muut minua homoksi Meillä kundit näyttää tytöiltä ja tytöt lesboilta Emo on askeleen transvestiitin alapuolella Lopetan hengittämisen ja leikkaan kurkkuni auki I must be emo I don t jump around when I go to shows Taidan olla emo, en villiinny I must be emo I m dark and sensitive with low self esteem The way I dress makes everyday feel like Halloween I have no real problems but I like to make believe keikoillakaan Taidan olla emo, olen pimeä ja herkkäluontoinen itsetuntoni alhainen on Joka päivä pukeudun kuin naamiaisiin Oikeita ongelmia minulla ei ole, mutta uskottelen että on I stole my sister s mascara now I m grounded for a week Varastin siskoni ripsivärin, Sulking and writing poetry are my hobbies Girls keep breaking up with me, it s never any fun Stop my breathing and slit my throat I must be emo Dye in my hair and polish on my toes I must be emo I play guitar and write suicide notes I must be emo My life is just a black abyss, it s so dark And it s suffocating me, grabbing a hold of me and tightening its grip, kotiarestia viikoksi sain Murjottaminen ja runoilu ovat harrastuksiani Tytöt aina jättävät, se ei ole mukavaa Lopetan hengittämisen ja leikkaan kurkkuni auki Taidan olla emo, väriä hiuksissani ja lakkaa varpaissain Taidan olla emo, soitan kitaraa ja kirjoittelen itsemurhaviestejä Olen emo, elämäni on pimeä kuilu vain Se minut tukehduttaa, saavuttaa tiukalla otteellaan

59 56 tighter than a pair of my little sisters jeans which look great on me by the way. When I get depressed I cut my wrist in every direction tiukemmalla kuin pikkusiskoni farkut Jotka kylläkin näyttävät päälläni hyvältä Kun masentaa, viillän ranteitani I write in a live journal and wear thick rimmed glasses kirjoitan päiväkirjaa ja käytän I tell my friends I bleed black and cry during classes I m just a bad, cheap imitation of goth You can read me Catcher in the Rye and watch me jack off I look like I m dead and dress like a homo I must be emo Me and my friends all look like clones I must be emo My parents don t get me I feel like tacos. paksusankaisia laseja Kerron ystävilleni, että vereni on mustaa ja itken koulutunneilla Olen huono imitaatio gootista Luen Siepparia Ruispellossa ja huomaat että runkkaan Näytän kuolleelta ja pukeudun kuin homo Taidan olla emo, näytämme kaikki toistemme klooneilta Taidan olla emo, vanhempani eivät minua ymmärrä Haluaisin tacoja. Tuo My Chemical Romancen kappale tuo hyvin esille synkkyyden ja kaipauksen, joka emoille on niin ominaista. Adam&Andrew n satiiri puolestaan ilmentää sitä faktaa, että kaikki kyllä selviävät aikuisuuteen, eikä mitään pidä ottaa niin vakavasti. Kuten jo sanoin, osa piti kappaletta ihan oikeutettuna, toiset puolestaan olivat verisesti loukkaantuneita sen olemassaolosta. Internetpalstoilla asiasta kuhistiin puolin ja toisin. On joillakin "normaaleillakin" ihmisillä masennusta ja ne saattaa viillellä. Ei pidä heti haukkua emoksi, jos tykkää MCR:n musiikista ja pukeutuu mustaan. Oon ite varmaan just saman näköinen kuin muut emot. Mustat hiukset toisen silmän päällä ja takaa pystyssä, sekä mustat vaatteet ja kajaalia. Mut tarkottaako se heti että mä oon emo? Ja että mä angstaan, viiltelen ja valitan paskaa elämääni? Ei se kyllä niin oo. Mä rakastan mun elämää. Mä oon ilonen ja pyörin mielelläni kaikkien kanssa ja teen kaikkea hauskaa. Tympeetä siltikin

60 57 kuunnella, kun välillä jotkut huutelee kaikkea että "Emo!" ja "Näytäppä rantees." ja muuta paskaa. Se on kuule ihan ihmisten oma asia mistä tyylistä ne tykkää, mitä musaa ne kuuntelee ja miten niillä menee. Voihan se tietty olla et jotku emot just haluaa huomiota sillä viiltelyllä ja muulla, mut ei sitä tarvis siltikään yleistää. -Sami, poika s Musiikin symbolinen arvo tuntuu kuitenkin olevan selkeä. Kaikki liittävät emouden ja sen lieveilmiöt ja luonnehdinnat emobändeihin. Jos pidät tästä, viiltelet itseäsi. -tyyyppinen ajattelu on toki mustavalkoista, mutta kovin yleistä kohderyhmäni keskuudessa. Kaikesta päätellen alakulttuurin tyylistä ja ilmaisullisista keinoista puhuttaessa on tehtävä selväksi, ettei kyse ole siis vain vaatteisiin liitettävästä latautuneesta merkityksestä. Nuoret ovat kautta aikain muodostaneet ryhmiä musiikin kautta. Itse olen sitä mieltä, että teinitytöt, tavallaan, ovat keksineet popmusiikin ja popkulttuurin. Fanitus ja omistautuminen kun ovat niin oleellisia idoleiden luomisessa. Musiikki yksin alakulttuurin luojana ei kuitenkaan mielestäni ole riittävä selitys. Mistä voisin tietää, mitä hiphopparit tai hevarit tekevät silloin kun he eivät kuuntele mielimusiikkiaan? Eroavatko he tavallisista ihmisistä? Saatamme tietää heidän kulutustottumuksistaan erilaisten tutkimusten perusteella ja tuohon listattuun tietoon onkin helppo päästä käsiksi ostettujen cd-levyjen, myytyjen konerttilippujen ja muiden sellaisten kautta, mutta se, kuinka päästä käsiksi ihmisten kulttuurisiin toimintoihin ja motiiveihin niiden takana, onkin antropologin haaste. Resiprookkisuus on ollut tärkeä antropologian käsite jo Malinowskin ajoista (ks. esim. Malinowski 2003 [1922]), josta Melanesian kulavaihto toimii hyvänä ja kuuluisana esimerkkinä. Marcel Mauss analysoi Malinowskin dataa kirjassaan The Gift (1990 [1922]) ja osoitti, että resiprookkisuus ja sen luoma obligatorinen velvollisuus on aina vastata lahjaan lahjalla. Havainnon päälle on rakentunut ajatus strukturalismista, jota Levi- Strauss kehitti luodakseen resiprookkisuudesta strukturoitujen transaktioiden ja lahjanannon kautta yhtenevän systeemin, jolla hän perusteli tunnetun teoriansa vaihdosta (ks. Levi-Strauss 1966). Marshall Sahlins jakaa kirjassaa Stone Age Economics (1972) resiprookkisuuden kolmeen tyyppiin. Tasapainoitettu vastavuoroisuus oli Sahlinsin mukaan se, mistä Mauss ja Malinowski puhuivat.

61 58 Yleinen resiprookkisuus puolestaan vähemmän strukturoitua ja virallista vaihtoa. Negatiivisen vastavuoroisuuden Sahlins liittää huijaamiseen tai varastamiseen. Näiden perinteisten antropologien mielissä vastavuoroisuuden periaate pyöritti yhteiskuntia ja yhteisöjä. Päteeköhän sama alakulttuureihin? Kommunitasin ajatus tasavertaisten joukkona tukisi ajatusta tasapainoisesta tai yleisestä resiprookkisuudesta. Mitä alakulttuurissa vaihdetaan? Haastattelujen perusteella nimenomaan emot, jotka korostavat musiikin merkitystä kokivat musiikillisen tiedon ja taidon täysin omanlaisena sosiaalisena pääomana 6. Puhe pyöri usein tietyissä cd-levyissä tai livetaltioinneissa ja nuorempien tyttöjen keskuudessa laulajien ulkonäössä. Jos joku ei ollut tietoinen jostain, koettiin se häpeänä. Tuon tiedon jakamisen tärkeyttä ei voi korostaa tarpeeksi ja jakaminen lähensi osapuolia toisiinsa, sillä musiikkia saatettiin kuunnella jakamalla kuulokkeet tai menemällä kaksin tai kolmin tietokoneluokkaan tarkastamaan fanitetun bändin nettisivuja. Tällöin kehot fyysisestikin yhdistyivät, koskivat toisiaan. Haastattelemani Anna Erkko Suomen Mielenterveysseurasta korosti, kuinka tärkeää yläasteikäisille nuorille on harjoitella ikätovereidensa kanssa läheisyyttä, halailua ja kosketusta, ihan ilman seksuaalista latausta, jotta hiukan vanhempana ihmissuhteet ja läheisyys tuntuisivat turvallisilta, eikä läheisyydestä muodostuisi pelkoa. Muiden nuorien näin tekevän sitä jatkuvasti. Käsikädessä olemista, halailua ja hierontavuoroja ovat koulun käytävät täynnä, varsinkin pissikset ovat kuin liimautuneita toisiinsa. Emoilla se on vähäisempää, mutta erityisesti musiikin kautta mahdollista. Väitänkin siis, että kommunitas toimii myös täysin epävirallisena ja omanlaisenaan vaihdon verkostona, jossa jokaisella on oikeutensa ja velvollisuutensa. Se, että huomioin musiikin olevan vaihdon keskiössä muodossa tai toisessa, on sinällään ovela huomio, sillä se muistuttaa musiikin todella kaupallistuneesta puolesta ja kuinka se on nuorille markkinoitu kulutuksen kohde ekonomisella sektorilla kommunitaksen ulkopuolella. Musiikki on kaiken kaikkiaan voimakas ja latautunut symboli ja ikärajattomilla keikoilla käyminen selkeä statuksennostattaja ryhmän sisälläkin. Musiikki ja sen kautta tapahtuva sosialisaatio on ilmiselvästi tärkeä tapahtuma emoille 6 ks. tämän gradun sivu 18. Termit sosiaalinen/symbolinen pääoma selitettynä.

62 59 alakulttuurina. Musiikin nimittäin voidaan kaikesta päätellen luovan sosiaalisen tilan (keikkoina, konsertteina ja jaettuina kuunteluhetkinä) ja sosiaalisen aktiviteetin (yhdessä vietettyä aikaa ja läheisyyttä), jotka korostavat ryhmäidentiteettiä Tyylilleni uskollisena Ihmiset käyttävät ja näyttävät tunteitaan niin luontevasti, ettei omien sisäisten kokemusten ja toisten kanssa vuorovaikutuksessa olemisen strukturointi voi olla ainoastaan oppimisen tulosta. Oppiminen on toki avain tunteiden ymmärtämiseen käytetyn sisäsyntyisen potentiaalin herättämiseen, mutta se ei yksin riitä selittämään ihmisen valmiutta tuntea. (Turner, J., 2000, 153.) Tunteet ja herkkyys tuntuvat määrittävän emoja niin hyvässä kuin pahassakin. Me kaikki tiedämme myös, että ihmiset pyrkivät pitämään sisimmät tuntonsa ja julkiset tekonsa yhtenevinä, ja että näiden ollessa ristiriidassa keskenään tuntuu ahdistus painavan sydäntä. 14-vuotias Simo kommentoi osuvasti: En viitsi teeskennellä että maailma on ihana paikka ja kukat kukkii. Tiedostan toisten tuskan ja ihmisten hädän. Minusta on itsekästä sulkea siltä silmänsä. Sitä minä kai vaan haluan tyylilläni sanoa ja aion pysyä tyylilleni uskollisena. Ehkä nuoret eivät alakulttuureillaan oikeastaan ratkaise ongelmiaan, vaan ainoastaan näyttelevät ratkaisut olemisellaan. Jokaisen on kuitenkin istuttava maanantaina koulunpenkille ja elettävä tavallista nuoren elämää, kajaalit silmissään tai ilman. Kaikki statustransitiot lapsuudesta aikuisuuteen, avioliitosta eronneeseen ja työllisyydestä eläkkeelle jäämiseen vaativat sopeutumista. Edellämainitun kaltaiset suoraviivaiset muutokset voidaan institutionalisoida ja pääsääntöisesti voidaan yleistää, että kun konfliktit ja ambiguiteetit ovat selkeän transitionaalisia, voidaan ne ratkaista. Nuorten alakulttuureiden mahtaileva ja kapinallinen karaktääri ei kuitenkaan voi johtua ainoastaan tuosta transition vaikeudesta, vai voiko? Ehkeivät kaikki nuorten konfliktit liity tuohon transitioon, vaan ilmentävät syvempiä vastakohtaisuuksia nuorten maailman ja aikuisten maailman välillä. Taas palaamme siihen

63 60 prosessiin, jossa Itse samaistuu ryhmän osaksi, tässä tapauksessa nuorten maailmaan. Saksalainen ihanne Bildungista, jonka työni alussa toin esille, näkee filosofian ja koulutuksen synonyymeina, jotka määrittävät niin henkilökohtaista kuin kulttuurillistakin aikuistumista. Itse huomioin yhteiskuntamme korostavan kehitystä. Tämän Bildung-henkisen kypsymisen päämäärä olisi harmonisoida yksilön mieli ja sydän ja tämä prosessi on nähtävissä yhteisön yhdentymisessä ja eheytymisessä. Tuo itsen harmonisointi saavutetaan erilaisilla kokemuksilla ja haasteilla, jotka kyseenalaistavat yksilön hyväksyttyjä arvoja. Kokeilemalla ja erehtymällä, siis, voidaan löytää ja saavuttaa identiteetti, joka on oikeampi ja omanlaisempi, ilman jatkuvia pelejä ja leikkejä. Emo ei mielestäni ole tyylisuuntaus siinä missä mikä tahansa muu. Sitä ei voi missään määrin verrata esimerkiksi hippeyteen, jossa mielipiteet ovat suuremmalla sijalla kuin ulkonäkö tai musiikkimaku. Itse en kuitenkaan ainakaan ole vielä huomannut mitään suurempaa ajatusta tämän emotyylin takana - ihmisistä nyt vain sattuu olemaan siistiä sotkea silmät kajalilla, vaikka ne eivät edes näy mustaksi värjätyn ja roikkuvan tukan takaa sekä kuulutella puolelle maailmaa hautovansa itsemurhaa ja käyvänsä psykiatrilla. Se on kaikki yhtä näytelmää. Me aina sanotaan et emot ei oo ihmisiä, ne on eläimiä, jotka juovat omaa vertansa, jota saavat haavoista, joita viiltelevät käsivarret täyteen. Tuomas, poika s Toistuvat maininnat esittämisestä, showsta, näyttelemisestä tukevat performanssiteorian osuvuutta. Emot tuntuvat olevan vielä liminaalitilassa elävien nuortenkin keskuudessa kaukaa kierrettäviä ja paheksuttuja. Turner kirjoittaa, että halveksutut ja torjutut ovat usein saaneet osakseen symbolisen funktion representoida ihmisyyttä, ilman statukseen liitettäviä ominaisuuksia ja kelpoisuutta. Näissä tapauksissa voidaan alimman katsoa edustavan totaliteettia, pahimman tapauksen kuvastavan parhaiten kokonaisuutta. Monissa heimoyhteiskunnissa rakenteellinen alempiarvoisuus usein toimii arvonkannattelijana (value-bearer) tilanteissa, joissa rakenteellinen voima on asettuneena rakenteellista heikkoutta vastaan. (Turner 1974, 234.) Esimerkkinä

64 61 hän mainitsee monet afrikkalaiset yhteisöt, joissa ulkopuolelta tullut sotilaallinen johto kontrolloi poliittista toimielintä, mutta joissa alkuperäiskansojen on päällikköineen katsottu vallanvaihdosta huolimatta säilyttävän mystisen voiman vaikuttaa maan hedelmällisyyteen ja kaikkeen maan päällä kasvavaan. Tätä uskonnollista voimaa Turner kutsuu heikkojen voimaksi. Erilaistumaton kokonaisuus, jonka osaset ovat ihmisyksilöitä asetetaan vasten erilaistunutta systeemiä, jonka osaset ovat statuksia ja rooleja. Tämä kahtiajako ja kontrasti on läsnä kaikissa yhteiskunnissa joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti; joko yhteiskunta nähdään erilaistuneena, segmentoituna strukturaalisten positioiden systeeminä tai homogeenisena erilaistumattomana kokonaisuutena. (mts ) Jälkimmäinen muistuttaa meitä kommunitasista. Voidaan Turneria soveltaen katsoa alakulttuurien luovan jäsenilleen kommunitasin kaltaisen tilan, jossa he voivat tarkoin stratifikoidussa ja segmentoidussa struktuurien maailmassa kokea hetkellisesti elävänsä homogeenisen tasa-arvon piirissä. Emouden symboliikka on siis monitasoista. Symbolit kertovat emouden merkityksestä, mutta samalla ne ilmaisevat kommunitasia, sekä keinoa saavuttaa tuo tila. Tuohon tilaan pääseminen ja siinä pysyminen on subjektiivisuuden tulos; päätös siitä millainen on itse. Toimijuus, kuten lukijalle on varmasti tullut jo selväksi, on olennaisessa osassa tutkimustani. Se voitaisiin määritellä yhteneväksi sen voiman ja vallan kanssa, mikä kullakin ihmisillä on käytettävissään. Se on heidän kykyään toimia omasta puolestaan, vaikuttaa toisiin ihmisiin ja asioihin sekä säilyttää jonkinasteinen kontrolli omaan elämäänsä. Toimijuus on siis oleellista sekä alistamisen että vastustuksen kannalta, nimittäin vastustuskin on eräänlainen muoto voima-toimijuutta (power-agency). Projekti-toimijuus on toinen Sherry Ortnerin käsitteistä, ja sille ominaista on kyky saavuttaa haluamansa ja toteuttaa aikomansa (kulttuuriset) projektit. Tämä ei välttämättä sisällä sorron ja vastustuksen ajatusta, vaan ihmisiä joiden toiveet syntyvät heidän omista struktuureistaan, varsinkin heidän omista epätasa-arvon rakennelmistaan, ja jotka osallistuvat leikkiin, jossa toiset, vahvemmat, pelaajat pyrkivät aliarvottamaan heitä. (Ortner 2006, ) Katson, että alakulttuurit ovat tässäkin jaottelussa rajatapauksia ja sisältävät molempien toimijuuskategorioiden piirteitä.

65 Alakulttuurista kommunitakseen, välivaiheesta pysyvä tila Oletetaan, kuten jo luvussa 3 selvitin, että leikki on ensisijaisen tärkeä symbolisen ilmaisun kulttuurinen funktio. Oletetaan sen jälkeen, että teollistuneessa yhteiskunnassa aiemmin toisiinsa kiinnittyneet työn ja vapaaajan piirit ovat erotettu toisistaan siten, ettei asioilla ja ideoilla leikkiminen ole enää kulttuurisesti funktionaalista, niinkuin se oli esiteollistuneille tai heimoyhteiskunnille. Tämä asettaa painon vapaa-ajan aktiviteeteille, jotka nykyään nähdään vapautuksena työn pakollisuudesta ja näin ollen vastapainona, ennen kaikkea valintana. (Turner 1992, 37.) Vapaa-aika tarjoaa vapauden normaalista sosiaalisesta organisaatiosta ja pakotetuista teollisista rytmeistä, mutta myös vapauden luoda uusia symbolisia muotoja ja ylitää sosiaalisia rakenteellisia rajoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vapaa-aika ei edellyttäisi lainkaan työtä, vaan että tuo työ on erilaatuista. Tämä painotus, jonka asetan työ/vapaa-aika- jaottelulle tulee hieman tarkentumaan tutkielmani edetessä. Kommunitasia voisi siis kuvailla intensiivisenä yhteisöhenkenä, sosiaalisen tasa-arvon, samankaltaisuuden ja solidaarisuuden tunteena. Kommunitas tyypillisesti esiintyy ihmisjoukoissa, jotka kokevat ja elävät liminaalitilassa keskenään. Rakenteen ja kommunitasin eroista ehkä suurimpana voidaan nähdä sekulaarin ja pyhän erotus. Jokainen sosiaalinen positio on jollain tavalla pyhä. Tuo pyhyyden komponentti saavutetaan siirtymäriiteillä, positionmuutoksen kautta sekä näiden tasojen kautta oppimalla. Kommunitas vie yhteisön uudelle tasolle ja antaa koko yhteisölle jaetun kokemuksen. Useimmiten tämä tapahtuu rituaalien kautta, jolloin kaikki ikään kuin tulevat samalle tasolle. Turner tekee jaottelun eksistentiaalisen ja spontaanin kommunitaksen, normatiivisen kommunitaksen ja ideologisen kommunitaksen välille (Turner 1969, 132). Eksistentiaalinen kommunitas perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen yhteisöllisyydestä, normatiivinen on puolestaan organisoitu pysyväksi sosiaaliseksi systeemiksi ja ideologista kommunitasta voidaan soveltaa monista utopistisista sosiaalisista malleista puhuttaessa.

66 63 Pukeutuminen, tarkat tyylisäädökset ja musiikki tekevät erottautumisen normista helpoksi. Tuo dramaattinen muutos nuoren ulkonäössä ja olemuksessa toimii kontrastina ympäröivälle normaalille maailmalle ja tarjoaa nuorelle erilaisen olemisen kokemuksen. Kuitenkin kuuluessaan ryhmään, ollessaan emo, on nuori samalla mukana järjestäytyneesä sosiaalisessa organisaatiossa, joka muistuttaa tätä normaalia yhteisöämme. Pukeutumisen ja tyylin symboliikka itseilmaisun kielenä pakottavat meidät laajentamaan määritelmäämme kulttuurista käsittämään kaikki ilmaisukykyiset keinot, jotka antavat merkityksellisen muodon ryhmän kokemiselle. (Hedbige 1987, 136.) Se minkä muodon nuo ottavat on tavallaan sivuseikka; värjääkö emo hiukset mustiksi ja kampaa ne silmien eteen vai laskeeko skeittari housuja lähemmäs polvia - näyteltyä rituaalisuutta yhtä kaikki. Allan ja Dyck kirjoittavat, että siirtymäriitin psykologiset vaikutukset auttavat nuorta luomaan positiivista itsekonseptia kompetenttina ja kykenevänä nuorena aikuisena (l987, 26). Siirtymäriittiin kuuluu heidän mukaansa jonkin asteinen eristäytymien perheestä, lapsuuden pelkojen kohtaaminen, uusien taitojen oppiminen, lapsuuden identiteetille kuoleminen, sekä uuden sisäisen ja ulkoisen identiteetin syntyminen. Jos siirrämme saman ajatuksen siirtymäriitin sijaan liminaaliin siirtymävaiheeseen jossa nuoret elävät, on väite minustakin paikkansa pitävä. Olen mielestäni onnistuneesti osoittanut nuoren identiteetin syntyvän ja muodostuvan alakulttuurin kautta luodun kommunitaksen kaltaisen yhteisöllisyyden turvin. Dick Hedbige kuvaa kirjassaan Subculture. The meaning of Style (1979), kuinka ulkopuolisen silmin tietyille alakulttuurisille symboleille annetut arvot saattavat olla vaikeita dekoodata. Jokin tietty symboli saattaa olla jo valmiiksi ladattu, jolloin sen lisämerkityksen selvittäminen hankaloituu. Tyyli on tahallista ja tietoista kommunikointia, ladattu valinta ja näkyvä rakennelma. Tämä erottaa alakulttuurien visuaaliset asukokonaisuudet muista. Emoilla, kuten useimmilla alakulttuureilla on selkeästi kehitelty tyyli, jossa omat koodit ovat näkyvillä ulkopuolisellekin vastaantulijalle. On todella tärkeää osoittaa, että koodit ovat olemassa (Barthes 1972), toisin kuin normaalit, joiden tarkoitus on sulautua ja masquerade as nature, naamioitua. Nuoret nimesivät normaalit yhdeksi ryhmäksi. Tosin joku totesi, että nykyään suuremmin

67 64 erottautuu olemalla normaali, kun kaikki muut kuuluvat eri ryhmiin. Alakulttuurinen ideologia, jota voi eksplisiittisesti ilmentää antaa implisiittisesti vaihtoehtoisia tulkintoja ja arvoja nuoren alempiarvoiselle ja alisteiselle statukselle; se uudelleentulkitsee sosiaalista maailmaa. On selvää, että alakulttuuriin määrittely hankaluudesta huolimatta se on ryhmä ihmisiä, joilla on jotain yhteistä, joka erottaa heidät muista sosiaalisista ryhmistä (Gelder et al. 1997, 1-3). En ole vain nuori ja tavallinen, vaan jotain muuta, sanoi Sanja 14-v haastattelussa. Hän jatkaa: Tässä joku mainitsikin, että voi olla emo pukeutumatta emoon. Minä olen eri mieltä. Samahan se on kuin kuuntelisi heviä ja väittäisi olevansa hevari, vaikka tosiasiassa näyttäisi pissikseltä, tai kuuntelisi goottimusaa ja pukeutuisi lolitaan väittäen silti olevansa gootti. "Vaatteet on mun aatteet"-sanonta taitaa pitää paikkansa ihan emonkin kohdalla. Tietysti tästäkin voi olla todella montaa mieltä.. Toisaalta voihan ihmisellä olla pitkät hiukset, eikä hän ole hevari tai voi kuunnella My Chemical Romancea olematta emo. Kuten kaikki muutkin luokittelut, ei emouskaan koostu pelkästään yhdestä seikasta. Emouteen kuuluu paljon muitakin tunnuspiirteitä kuin emotionaalisuus. Eivät pelkät luonteenpiirteet sinua mihinkään lokeroi, vaan myös mieltymykset musiikki- ja vaatemaun suhteen, erinäiset asenteet ja mielipiteet. Eivät emotkaan siis ole millään tavalla muita ihmisryhmiä tunteikkaammiksi luokiteltuja, mutta tämä luonteenpiirre on vain yksi olennainen osa emoutta. Kirjassaan The Ritual Process (1969), Turner kirjoittaa naamioitumisesta statuksen kääntämisen funktiona. Hänen mukaansa länsimaisessa yhteiskunnassa on nähtävissä merkkejä ikä- ja sukupuoliroolien vaihtamisen rituaaleista. Hän mainitsee Halloweenin kaltaiset juhlat perinteinä, joissa rakenteellisesti alempiarvoisten valtaa ilmennetään alle murrosikäisten lasten liminaalisella valta-asemalla. (Turner 1969, 172.) Turnerin mukaan

68 65 naamioituneet pikkulapset, jotka kepposilla uhaten vaativat hyvitystä itselleen, heijastavat liminaalisuutta monellakin tavalla; he ovat moniäänisiä symboleja, liitettävissä sekä elämään että kuolemaan; kohtuun, josta he ovat juuri tulleet, ja hautaan, sillä liittyväthän molemmat maahan, josta elämä kumpuaa ja johon elämä lopulta päättyy. Lisäksi he ovat naamioituina anonyymejä, ja niinkuin statuksen kääntämisen rituaaleissa tavallisesti, on anonyymiyden tarkoitus mahdollistaa aggressio, ei nöyryyttää osallistujia. (mts. 173.) Alakulttuureja edustavat nuoret ovat tyylivalinnoillaan ikään kuin naamioituneet ja yrittävät tällä todistaa sitä, ettei mikään ole sitä miltä näyttää. Nuorten naamioituminen ja esityksen toiminta tuovat tietyllä tavalla mieleen statuksen kääntämisen, vaikkea rituaalien tavoin näitä järjestetäkään vain tiettynä aikana vuodesta. Nuoret saattavat ajatella omalla toimijuudellaan verhoavansa itsensä heikompana aggressiiviseen voimaan, joka vastaavasti leimaa vahvat passiivisuuteen ja voimattomuuteen, mikä on myös statuksen kääntämisen rituaalin ominaisuuksia (mts.185). Mikään ei korosta säännönmukaisuutta niin kuin absurdius, eikä mikään tyydytä emotionaalisesti, niin kuin liioiteltu tai normaalisti kielletty käyttäytyminen, joka hetkellisesti sallitaan. Turner lisää, että usein se, mikä on koulutetun antropologin silmissä rakenteellisesti näkyvää, on tarkkailun kohteena olevan yhteiskunnan jäsenelle tiedostamatonta (mts. 176). Muodin ja eri tyylien ymmärtäminen helpottaa yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen hahmottamisessa. Tyylit kietovat sisäänsä monia moderniin ja ennen kaikkea urbaaniin elämään ja sen kokemiselle ominaisia jännitteitä. Yksilötasolla muoti tarjoaa mahdollisuuden sekä sosiaaliseen kuuliaisuuteen että yksilölliseen erottautumiseen. Yksilö voi saada tyylillään tunteen yksilöllisyydestään ja toisaalta samalla kuulua johonkin suurempaan. Laajemmassa perspektiivissä muoti ja tyyli heijastelevat mobiilin yhteiskunnan piileviä tapahtumia ja tilanteita, nimittäin tyylin symbolisissa merkityksissä yksilö ja yhteiskunta kohtaavat eri tasoilla. Toivon tutkimuksellani selvittäväni hieman tyylin ja alakulttuurien merkitystä emonuorille. Erilaisten nuorisokulttuurien ja -ryhmien tarkastelu paljastaa keskenään keskustelevia identiteettejä, sillä ne luovat kontekstin, jossa nuoret sosialisoivat keskenään ja jossa heidät samalla sosiaalistetaan tiettyyn vallitsevaan paikalliskulttuuriin. Samalla alakulttuurit kätkevät sisäänsä myös keskenään ristiriitaisia

69 66 ryhmittymiä ja ajatusmalleja, jotka kirjaimellisesti sekä symbolisesti näytellään ja esitellään samassa kontekstissa. Nuorison alakulttuurit ja niihin upotetut ristiriidat kiehtovat minua tutkijan roolissa, ja toivon pystyväni selvittämään ja avaamaan niistä muutamia tämän tutkimuksen nimissä. Käsite nuoriso ei ole yksiulotteinen kategoria, mutta yksinkertaistaen käytän tutkimuksessani sitä viittaamaan ihmisiin, jotka elävät tiettyä ikävaihetta, toisin sanoen ovat tietyn ikäisiä. Nuoruuden alkamisen ja loppumisen rajat ovat häilyvät, mutta noiden rajojen sisältä voidaan erottaa monia keskenään erilaisia ryhmiä, asemia ja käytäntöjä. (Hoikkala 1989, 22.) APU-lehti puolestaan kirjoittaa numerossaan 15/59, että Nuoret halusivat pukeutua samoin kuin toverinsa. Pukeutumisellaan, kuten muussakin käytöksessään nuoret usein aivan tietoisen korostuneesti erottuvat omaksi ryhmäkseen, johon he tuntevat voimakkaasti kuuluvansa. Aikuisten ja nuorten muodin erot osoittavat omalla tavallaan sitä leveää ja syvää juopaa, joka aikuisten ja nuorten maailman välillä vallitsee. Tämä juopa kapenisi varmasti, jos aikuiset suhtautuisivat nuoriin ja heidän ongelmiinsa myötätuntoisemmin ja vakavammin kuin nykyään on laita. Nuorille on tärkeämpää saavuttaa hyväksyminen oman ikäryhmänsä keskuudessa kuin aikuisten silmissä. Näin on asian laita myös sukupuoleen liittyvissä seikoissa. Tytöille on tärkeintä, että hänet tunnustetaan naiseksi omien ikätovereiden keskuudessa, ja enemmän kuin vanhempien käsitys merkitsee pojalle se, että hänen toveripiirinsä tunnustaa hänet mieheksi. (Heiskanen&Mitchell 1985, 144.) Nuorison käyttäytymistä ja nuorisoryhmiä koskeva keskustelu lähti Suomessa käyntiin 1950-luvun puolivälin jälkeen. Tavallaan jopa odotettiin, että nuoriso alkaisi käyttäytyä huonosti ja syitä etsittiin urbanisoitumisesta ja amerikkalaisista elokuvista. 60-luvulla nuorisoryhmät yhdistettiin jo selkeästi nuorison alakulttuureihin, joskin lähinnä nuorison tyylien ja kulttuurien kahtiajakoon (popparit ja rasvikset). (mts ) Sittemmin kahtiajaosta ollaan siirrytty loputtomalta tuntuvaan alakultttuurien värisuoraan. Nuoret puhuvat vaatteillaan ja vaikka tiedostamattaankin, on jokainen objekti nähtävä merkkinä. Tyylivalinnat pitävät sisällään viestejä ja nämä erottavat alakulttuurit ympäröivästä kulttuurista. Alakulttuurien tyyli on selkeästi keksitty ja kehitelty nimenomaan erilaiseksi. Uudelleenasemoimalla ja -kontekstualisoimalla

70 67 erilaisia hyödykkeitä, niiden perinteiset käyttötavat sivuuttamalla ja uusia keksimällä alakulttuurit luovat ikäänkuin vaivihkaa vastakkaisiakin merkityksiä tutuille objekteille. Noiden eroavaisuuksien kommunikointi luo merkityksen alakulttuureiden tyyleille. (Hedbige 1979, ) Claude Lévi-Straussin kirjassa The Savage Mind (1966) esittelemä käsite bricolage, sopii hyvin kontekstiin. Sanakirja kertoo bricolagen tarkoittavan askartelua tai puuhastelua, mutta Levi-Straussin mukaan sen merkitys on paljon laajempi. Sillä tarkoitetaan kulttuurin tuottamista käsillä olevan materiaalin tai abstraktienkin ainesten ehdoilla. Se on myyttistä ajattelua, jonka vastapariksi Levi-Strauss määrittelee tieteellisen ajattelun. Alakulttuurien tyylien kehittämisessä ja symbolien luomisessa bricolage on merkittävässä asemassa, sillä tuo ajatusmallien ero piilee nimenomaan tuon bricoulerin, myyttisesti ajattelevan yksilön, taipumuksessa luoda jotain merkityksellistä jo olemassa olevasta järjestelemällä ja kierrättämällä ideoita, siinä missä tieteellinen ajatus pyrkisi synnyttämään jotain täysin uutta. (Levi-Strauss 1966, 17) Tämän hän nimeää villin maagiseen ajatteluun taipuvaisen mielen ja käsitteellistävän mielen eroksi. Joskaan villillä hän ei viittaa kehittymättömiin villimiehiin, vaan strukturalistina hän toteaa näiden samojen piirteiden ja myyttisen ajattelun olevan läsnä myös omassa yhteiskunnassamme muun muassa taiteessa ja luomisprosesseissa. Levi-Strauss painottaa, ettei näitä kahta ajattelumallia voida pitää evoluution eri asteina, vaan toisiaan täydentävinä. Bricolagea käytetään usein kulttuurisesta muuntelusta yksilöiden tai ryhmien tasolla puhuttaessa. Se on kyky nähdä asiat tuoreella tavalla ja valmiutta muuttamaan jo annettuna pitämänsä totuus. Itse käytän sitä apuna emojen luoman kommunitaksen tarkstelussa. Birminghamin koulukuntaan kuuluva Dick Hedbige hyödynsi bricolagea analysoidessaan alakulttuurien tyylejä. Keskiössä on ajatus, että alakulttuuri ottaa tuttuja ympäröivän kulttuurin symboleja ja positioi ne uudella tavalla, synnyttäen uusia merkityksiä. Uudet ja vaihtoehtoiset merkityksen haastavat hegemoniaa, ja näin ollen Hedbige näkee tilanteen tietynlaisena vastustuksena. (1979, ) Muuntelemalla symboleiden merkityksiä, irroittamalla niitä kontekstistaan, muutetaan koko ympäröivän järjestelmän todellisuuden rakenteita. Toisinaan tiettyjen alakulttuurien tunnistaminen on hankalaa, sillä tyylit, erityisesti vaatetus ja

71 68 musiikki, kaupallistuvat levitessään valtavirran puolelle. Oma huomioni on, että eri alojen liikeyritykset saattavat usein etsiä alakulttuureista uusia tuulia massamuotiin, muuttaen tällöin alakulttuurin symboleille annettuja merkityksiä. Tällöin alakulttuuri joko löytää uusia tyylejä itselleen tai alkaa korostamaan ryhmän jäsenyyden ideologista puolta. Näin, jälleen, voidaan katsoa alakulttuurin olevan pysyvä, vaikkakin alati muuttuva rakennelma. Roland Barthes kirjoittaa (1972) ettei eron tekeminen korkean kulttuurin ja alemman kulttuurin välille ole tähdellistä, vaan kaikki teatterista ja oikeudenkäynneistä ruokaelämyksiin on kirottua ja kiedottu turmiolliseen ideologiaan, jossa jokainen spontaani teko tai tapahtuma on mahdollinen saalis myytille. Barthes ei tarjoa pelastusta tästä ahdingosta, mutta myöntää kuitenkin mahdollisen sovittelevan kiirastulen piilevän tilanteiden ja tapojen lukemisessa ja tulkitsemisessa: myytit ovat merkkejä ja merkit, jos mitkään, ovat luettavia. Hedbige, jonka ajatuksiin olen aiemmin tässä työssä nojannut, on ammentanut Barthesin ajattelusta omaan tapaansa lukea tyyliä. (Hedbige 1979, 137.) Hedbige pyrkii tunnustamaan alempiarvoisen luokan, kuten nuorten, oikeuden tehdä jotain siitä, mitä heistä on tehty, kuten koristella, somistaa tai parodisoida tyylejään ja tyylinsä merkityksiä noustakseen alisteisesta asemasta, joka heidän päälleen on leimattu. Nuoret ovat välivaiheessa omasta tahdostaan riippumatta. Mary Douglasin (1966) ajatus, että kaikki, mitä ei voida selvästi luokitella klassisin luokittelun kriteerein ikään kuin tippuu klassifikatoristen rajojen väliin, ja muuttuu näin ollen saastuttavaksi ja vaaralliseksi, sopii myös ajatukseen antirakenteesta. Alakulttuurin, tässä tapauksessa emouden, erottautuminen normista luo sille erityisen tilan nuorten mielissä. Tämä tila luodaan, kuten jo aiemmin on tullut esille, muun muassa tyylin ja erityisten ajatusmallien kautta. Tämä erityisyys luo olemisen tilan, joka toimii kontrastina tavalliselle eli taviksille, joita nuoret havaintojeni perusteella pitivät hieman tylsinä, mutta ryhmänä ja valittuna tyylinä turvallisena muihin verrattuna. Oli myös mielenkiintoista huomata, että moni nuori, joka näytti selkeästi esimerkiksi emolta tai fruittarilta, saattoi kysyttäessä sanoa että kuuluu niin sanottuihin taviksiin. Mainitsin kappaleessa , että tässä oli eroja seitsemäs- ja yhdeksäsluokkalaisten välillä. On siis loppuviimein myönnettävä, että

72 69 normaalista poikkeaminen vaatii rohkeutta. Useimmat kyllä kuuluvat johonkin alakulttuuriin, mutta taviksena oleminen nähtiin helppona ratkaisuna. Mielestäni tämä korostaa nuoren toimijuutta ja tietoista valintaa päättää vaikka joka päivä uudelleen ja taas uudelleen, kuka hän on. Kuten jo sanottu, jokainen ryhmä kuitenkin pitää sisällään jonkin asteisen sosiaalisen organisaation, joka toimii ja saa käsinkosketeltavan muodon samanhenkisten nuorten kohtaamisissa arkielämässä tai internetissä, keskenään tai muiden ryhmien kanssa. Nämä ryhmät, jotka niin usein kategorisoidaan yleistäen käsitteen nuoriso alle, muodostavat keskenään tuon iän kartoittaman tilan sisälle omanlaisensa yhteisön, joka muistuttaa meitä normaalielämän vaiheista. Emous symboloi nuoruutta, kasvun ja iän kertymisen kautta liikettä, lapsuudesta ja normaaliudesta lähtöä ja lopulta siihen palaamista vaiheen mennessä ohi. Alakulttuureissa heijastuvat menneisyys ja tulevaisuus elävässä ja näkyvässä nykyhetkessä, Tässä ja Nyt. Normista erottaumista, tai sitä edeltänyttä aikaa, värittää itsetutkiskelu, jonka tarkoitus on Itsen kehittäminen täydemmäksi ja ehkä paremmaksi, omaksi aikuiseksi itsekseen. Kysyttäessä minulle kerrottin, että alakulttuurista toiseen on mahdollista siirtyä sosiaalisten ympyröiden ja tyylinmuutoksen kautta. Tämmöinen statuksen vaihtaminen ei ollut lainkaan eriskummallista nuorten mielestä, vaan jopa aika yleistä. Gootista ei nyt hevillä saisi pissistä, mutta emosta saattaisi tulla ernu 7 tai fruittarista skeittari. Nuoret ovat ennalta-arvaamattomia käänteissään ja siten vaikeita tulkita. Tuo oman paikkansa hakeminen ja eri tyylien kokeilu johtaa alakulttuurin kommunitasissa bricolagen kaltaiseen tyylien valikoivaan yhdistelyyn ja kehittelyyn. Nuoret poimivat vallitsevasta kulttuurista symboleja, jotka saavat muotoilun ja käsittelyn ja sitä kautta uuden merkityksen. Esimerkiksi emotytöillä näkyvät polvisukat on perinteisesti liitetty koulupukuun ja siten kuuliaisuuten ja ahkeruuteen, mutta yhdistettynä mustiin silmillä roikkuviin hiuksiin ja naamalävistyksiin, saavat ne täysin uuden merkityksen. Tyyli on jatkuvasti muutoksessa ja koska symboliikka on pitkälti sidottu tyyliin, on tuo symboliikkakin muutoksessa. 7 Ernu eli erilainen nuori. Pukeutuu omaperäisesti ja käyttää värejä rohkeasti.

73 70 Nykyisin koen itseni vieläkin aika emoksi, vaikka tukka on blondi ja vaatteet värikkäitä. Käytän hei skottiruudullisii vekkihameita ja ties minkävärisiä paitoja, mutta hiusten tupeeraus ja pieni scenekidmäisyys on jäänyt mulle ja tietty musiikki ja se ajattelutapa, että osaa kunnioittaa elämän pieniä juttuja ja että tunteet on tosi okei. Itse arvostan emoa filosofiana ja niitä emopiirejä, joissa itse oon liikkunut, koska ne tuntuu tosi avarakatseisilta ja mukavilta. Eikä kukaan tule aukomaan, etten ole tarpeeksi emo. Se on oikeasti tosi hienoa. Tietenkin mustaa kajalia kuluu ja tiedän paljon itsetuhoisiakin emoja, mutta ei se tarkoita, että kukaan olisi huono tai paha ihminen. Tässä maailmassa ei vaan mene aina nallekarkit tasan ja jotkut oikeasti nauttii siitä kivusta. Miksi siis muita pitäisi arvostella niiden mieltymysten mukaan? Kyllähän voisi sanoa myös että lolitat tekevät pahaa itselleen harjoittamalla eskapismiä prinsessamekkojensa ja söpöilyn kautta. Niin, ja esineellistävät itseään aivan yhtä paljon kuin scene- ja emoihmiset voivat tehdä. Kaikki olemme kuitenkin yksilöitä. Käytän emoa musiikin yhteydessä lähinnä adjektiivina: "Oho, en tiennytkään, että tää on näin emoa". Jos esimerkiksi joku hc-bändi on tehnyt biisin, joka on tosi tunteellinen siis esimerkiksi rakkauslaulu tai ahdistusbiisi, niin voin todeta sen olevan aika emo. Mutta itselleni emo merkitsee enemmän elämäntapaa ja ihmisiä, eikä vaatteita, musaa tai arpia ranteissa. Nautin tavatessani emoja ja scenejä, mutta en lähde valitsemaan kavereitani sillä perusteella. -Siiri, tyttö s Koko elämä on jatkuvaa muutosta, kasvamme kaikki lapsista vanhuksiksi enemmän tai vähemmän samankaltaisten prosessien läpi kulkien. Nuoruus on aikaa, jolloin todellista itseä etsitään ja saa luvan kanssa muokata. Nuorena virheet ovat sallittuja ja jopa toivottuja, sillä arvokkain oppi kertyy usein niiden kautta. Tämä kaikki rakentaa identiteettiä ja persoonaa. 6 PÄÄTELMIÄ Emous on kiehtova alakulttuuri ja nuoruus toden totta kiehtovaa aikaa. Jokaisella kohtaamallani yläkoululaisella tuntui, tyyliin katsomatta, olevan meneillään itsensä määrittelyn prosessi. Sain sellaisen käsityksen haastatteluista

74 71 ja havainnoista, että yhteisöllisyyden koetaan olevan emoudessakin ensisijaisen tärkeää, vaikkakin monen tarina siitä, kuinka emoksi tullaan, alkoikin henkilökohtaisella liminoidilla, ehkä sosiaalista draamaa lähentelevällä kohtauksella, jota kuvailtiin useampaan otteeseen samalla tavalla; alakulon ja kuunnellun musiikin katsottiin vieneen mennessään tiettyihin tunnelmiin, jotka vasta myöhemmin on tunnistettu emoksi. Turner kirjoittaakin, että yksittäinen artisti luo liminoidin ilmiön ja kollektiivi kokee kollektiivisia liminaaleja symboleja (1963, 52). Jos ajatellaan vaikka emomiittejä, jotka ovat saaneet alkunsa Helsingissä muutaman emonuoren spontaanista tarpeesta jakaa yhteisenä kokemaansa maailmantuskaa tuona symbolina, voidaan niihin osallistuvat yksilöt nähdä spontaanin kommunitaksen jäseninä. Voitaisiinko emoutta siis yksinkertaisesti tarkastella Turnerin sosiaalisen draaman vaiheiden mukaan? Lähdetään liikkeelle henkilökohtaisesta kriisistä, joka tässä tapauksessa saa alkunsa alakulosta tai lievästä masennuksesta ja ympäröivään maailmaan pettymisestä. Kriisiä seuraa aina jokin reaktio ja reagointitapa (korjausliike), joka voitaisiin nähdä emouden löytämisenä, oman tyylin ja ajattelun selkeytymisenä. Alakulttuuri tuo ratkaisun, joka luo pysyvän loven ympäröivään yhteiskuntaan, eräänlaisena antistruktuurina, poikkeuksena. Vaikka se hetki, muutamat vuodet, jotka nuori omistaa emoudelle, päättyykin usein täysikäisyyden partaalla, alakulttuuri itsessään kuitenkin uudelleenluo itseään jatkuvasti ajassa ja paikassa, nuoruudessa. Ehkä alakulttuurit, emous mukaan lukien, voidaan nähdä tuona Turnerin tarkoittamana korjausliikkeenä. Tuon korjausliikkeen synnyttämä kommunitas koetaan selkeästi voimaannuttavana; yhteisöllisyys selkeyttää nuorten maailmaa ja ajatuksia, tukee luovuutta ja johtaa itsetietoisuuteen ja toimintaan, kuten emomiitteihin, samankaltaisten tapaamisiin, joissa Meadin mainitsema Itsen määrittely Toisen kautta on selkeimmillään. Selkeästi nuoret kaikesta määrittelystään ja rajanvedoistaan huolimatta olivat harvinaisen tietoisia siitä, että heidän ilmaisullinen olemisensa on tietyssä määrin näyteltyä. Ehkä tuota voitaisiin katsoa myös toimijuuden korostamisen kautta. Olen mitä olen, koska voin olla. Turnerin käsitys sosiaalisesta draamasta (ks. tämä gradu, luku 3) johtaa ajatteluun, että hyvityksen vaihe onkin itseasiassa kaikkien performanssialojen alkuperä - siellä kaikki saa alkunsa. Van Gennepin teoria kuvaa sosiaalisen

75 72 konstruoinnin ja ylläpidon esiteollistuneessa yhteisössä ja sitä on muunneltava ja laajennettava sopimaan teollistuneeseen malliin. Turner aloitti tämän projektin sosiaalisella draamallaan. Tämän draaman kautta palaan taas jo aiemmin esiin tulleeseen liminaali ja liminoidi -käsitteiden hankaluuteen. Yritän löytää niille sopivat lokerot ajatuksistani. On siis nähtävä, että esiteollisessa yhteiskunnassa leikki ja työ olivat kytköksissä toisiinsa tavoilla, jotka eivät enää onnistu teollisessa; työ ja vapaa-aika ovat nykypäivänä selkeästi eroteltu toisistaan. Tämän vuoksi leikistä tulee vakavamielisyyden antiteesi. Luterilaisen työetiikan voidaan kuvitella nostavan työnteon pyhän piiriin, jättäessään leikin ja vapaa-ajan maalliseen, ja tästä erottelusta löydämme Van Gennepin liminaalin ja Turnerin liminoidin eron: liminaalit tapahtumat esiteollisessa yhteiskunnassa eivät monissa tapauksissa erota työtä ja leikkiä toisistaan. Liminoidi taas on olemassa ainoastaan teollistuneen sosiaalisen järjestyksen työ/vapaa-aika polarisaation tuotteena. Liminoidi-käsite voidaan näin ymmärtää itsenäisenä ja kriittisenä luovan toiminnan lähteenä, joka luo antistruktuuria, joka puolestaan voi tuottaa ja pitää sisällään moninaisia vaihtoehtoisia elämäntapoja ja malleja. (Turner 1992, 33.) Tutkimuksessani olen pyrkinyt korostamaan nuorten toimijuutta sekä sen hedelmällistä käyttöönottoa kommunitasin kaltaisessa sallivassa tilassa. Tuolla antistruktuurilla voidaan tarkoittaa yksinkertaisesti inhimillisen kognitiivisen kapasiteetin, vapaan tahdon ja luovuuden vapautumista normatiivisista pakotteista. Nuo pakotteet pitävät valtaa sosiaalisten statusten ja sosiaalisten roolien näyttelemisen kautta ja johtavat jatkuvaan oman jäsenyyden ja paikan tiedostamiseen tietyissä sosiaalisissa ryhmissä, kuten perhe, sukujuuret ja kansallisuus. Tietoisuutemme lävistää jatkuvasti myös osallisuutemme sosiaalisiin kategorioihin kuten luokka, sukupuoli ja ikäjaottelu (mts. 44). Tämän vastapainona nuoruus voidaan nähdä aikana, jolloin nuo normatiiviset pakotteet voidaan hetkeksi sulkea ulkopuolelle ja kuvitella oma rooli uudestaan. Nuoret tiedostavat, ettei tuon roolin tarvitse olla sitä mitä oma sosiaalinen status edellyttää. Nuoret voivat itseasiassa kuvitella koko ympäröivän maailman omanlaisekseen. He käsikirjoittavat elokuvaa, jossa ovat itse pääosassa. Turnerin mukaan liminaalisuus on hetkellinen rajapinta, jonka kautta merkitys voidaan synnyttää vakiintuneiden kulttuuristen alasysteemien

76 73 välitiloissa, jotka kuitenkin institutionalisoidaan ja lujitetaan kyseessä olevien systeemien keskuksissa (Turnen 1992, 41). Liminaalisuus näin ollen tarjoaa tilaisuuden olla olemassa epäjärjestyksessä, jännitteissä, epävarmuudessa; tilassa, jossa todellisuuta voidaan uudelleenmääritellä, vaikka vain hetkellisesti. Liminaalisuus kätkee sisäänsä todellisen luovan toiminnan hetken. Olen työssäni pyöritellyt liminaalin ja liminoidin käsitteitä, sillä tykästyin niiden monimerkitykselliseen loputtomaan potentiaaliin. Yritän nyt loppuun sitoa ne alakulttuurin ja kommunitasin kautta merkityksellisesti yhteen. Tarjoan muutaman eri vaihtoehdon niiden käsittelylle ja ehdotan uudenlaista lähestymistapaa. Liminoidi siis eroaa liminaalista sillä, että sen painotus on yksilöllisyydessä, siinä missä liminaali on ensisijaisesti kollektiivinen rakennelma normatiivisia sosiaalisia struktuureja. Liminaali esiintyy mekaanisen solidaarisuuden yhteiskunnissa, joita status dominoi ja liminoidi puolestaan on ominaista orgaanisen solidaarisuuden yhteiskunnissa, joissa se sitoutuu resiprookkisuuteen sopimuksenvaraisten suhteiden kautta (Turner 1992, 53). Liminaali kuitenkin synnyttää liminoidin siemenen, joka odottaa vain sosiokulttuurisen kontekstin muutoksia voidakseen kasvattaa liminoideja kulttuurisia genrejä (mts. 44). Liminoidit ilmiöt tarvitsevat liminaalia edeltäjäänsä, mutta teollistuneessa kontekstissa ne tuovat esiin individualisoituneita ja usein kumouksellisiakin piirteitä generoidessaan uusia ja epätavallisia symbolisia muotoja. Kerrataan loppuun vielä lyhyesti. Liminaali on ensisijaisesti yhteyksissä esiteollisiin heimoyhteisöihin, kuten olen jo esittänyt, sekä luo näissä spatiaalisesti ja temporaalisesti eriytyvän antikulttuurin ja toimii siinä systeemin ylläpitäjänä, kulttuuriselle eheyden ja solidaarisuuden kannattelijana. Se on funktio, joka tasapainottaa normatiivista sosiaalista olemassaoloa rituaalin kautta. Rituaalin avulla astutaan tuon tutun rakenteen ulkopuolelle hetkellisen inversion myötä, jonka aikana osallistujat tai initioitavat kokevat syvän ymmärryksen kosmoksesta ja heidän kulttuurinsa paikasta siinä. Tuo mystinen ymmärrys oikeuttaa normatiivista sosiaalista järjestystä. Liminaali epäjärjestys luo mahdollisuuden uudelleenyhdistellä ja järjestellä kosmoksen elementtejä, tuoden niitä samalla lähemmäksi. Liminoidin kohdalla on

77 74 huomioitava sen taipumus esiintyä teollistuneissa sosiaalisissa syteemeissä, joissa jaotttelu työn ja vapaa-ajan välillä on vallitsevaa. Tämän jaottelun valossa voitaisiin nähdä, että meillä Suomessa esimerkiksi on jäljellä enää liminoideja yhdennäköisyyksiä liminaaleista ilmiöistä - eli liminaalisesta rituaalisuudesta - joka ottaa muodokseen vapaa-ajan aktiviteetit, kuten jo toin ilmi pro graduni aiemmassa vaiheessa. Palataan tässä lopussa vielä tarkastelemaan Turnerin työ ja vapaaaika -jaottelua, ja sen sopivuutta alakulttuureihin. Nuorisoon ajatus suuresta erosta vapaa-ajan ja työn välillä, saati sitten työelämästä sellaisenaan, ei tunnu pätevän, sillä Suomessa yläkouluikäiset nuoret usein keskittyvät lähinnä koulunkäyntiin. Melko harva informanteistani vain kourallinen - kävi töissä, ja hekin vain viikonloppuisin. Koulun ja vapaa-ajankaan ero ei tuntunut eri alakulttuurityhmillä olevan järisyttävä, sillä sama porukka, eri ryhmien edustajat, tapaavat usein niin koulussa kuin viikonloppuisinkin bileissä tai kaupungilla (miittejä lukuunottamatta, jolloin tapaamisiin osallistuu vain emoja). Voitaisiinko työnä ajatella emotyylin saavuttamista? Haastateltavani kertoivat käyttävänsä aikaa ja vaivaa päivittäin ulkonäköönsä ja pientenkin tyylillisten yksityiskohtien hiomiseen. Hiusten kampaaminen, värjääminen, lakkaaminen, muotoileminen, meikkaus, vaatteet, vaatteiden tuunaus oikeanlaiseksi ja niin edelleen, kaikki vievät aikaa ja resursseja nuorilta. Karkeasti Turneria soveltaen siis voitaisiin katsoa kaiken tuon valmistautumisen olevan työtä ja valmiin saavutetun oikeanlaisen habituksen vapaa-aikaa. Kaikki edellä mainittu viittaa enemmän esiteolliseen työ/vapaa-aika synteesiin, jossa työ tehdään rituaalisen näytelmän vuoksi, ennen kaikkea sen liminaalisuuden säilymisen nimissä. Työ on täten kulttuurisesti funktionaalisessa roolissaan, jossa sen tulokset ovat heti nähtävissä ja koettavissa ja joka on yksilölle merkityksellistä ilmaisullisena muotona liminaalisen kontekstin sisällä. Näinpä työ ja vapaa-aika ovat korvaamattomia toisilleen, sillä tyyliä ei luoda olevaksi, mikäli sen eteen ei nähdä vaivaa. Jos alussa olikin liminoidi ilmiö, joka muistutti esiteollisen yhteiskunnan liminaalia, saatetaan se tällaisenaan nähdä myös täysin kehittyneenä liminaalina teollistuneen yhteisön kokemuksena. Tämä liminaalin, välitilan, muodostaminen itselleen tietoisesti (tyylin tekemisellä ja

78 75 panostuksella ja sitä kautta alakulttuuriin kuulumisella) muistuttaa heimoyhteiskuntien liminaaleja tapahtumia tavoin, joita tavalliset nykyajan rituaalimme tai siirtymäriitit (ajokortin saamiset tai valmistumisjuhlat) eivät enää yhteiskunnassamme saavuta. Mielestäni kuitenkin saattaa olla, ettei emous alakultttuurina välttämättä täydellisesti täytä minkään Turnerin kehittelemän kommunitaksen määritelmää, vaikka siinä hetkellisesti tuntuu olevan määrätynlaisia piirteitä. Normatiivinen kommunitas ei sovi emouden määritelmäksi, koska alakulttuuria ei voida hallita ja normalisoida ja säännönmukaistaa, sillä se on nimenomaan poikkeus ei normi (Turner 1992, 49). Se ei myöskään ole ideologia, vaikka emoilla on yhteneviä ajatuksia. Sillä ei ole syvempää tarkoitusta tai agendaa, se vain on. Se ei ole utopistinen, jotain tiettyä tavoitteleva, ajatus. Siteraan erästä informanttiani, joka totesi, että Emoutta on vaikea erottaa meistä ja selittää Se on vain me. Me olemme emous. Emomiitit, nuo emojen järjestämät tapaamiset, voidaan kuitenkin mielestäni nähdä fokusoituna liminaalisuutena, joka tarjoaa tuon liminaalin, pyhän, tilan, jossa spontaani kommunitas saattaa syntyä emonuorten hakeutuessa toistensa seuraan enemmän tai vähemmän. Alakulttuurissa, emoudessa, kohtaa kokoelma ihmisiä ja tyylejä, nykypäivän nuoria Werthereitä, musiikkia ja tekstejä, merkkejä ja symboleja, spontaaniutta ja tarkkuutta vaativia yksityiskohtia, joiden summa on suurempi kuin sen osat. Se on myös kuin kokeellista teatteria, jossa esittäjän ja yleisön eroa on vaikea nähdä. Turnerin teorisoinnit tuntuvat tavalla tai toisella pätevän emouteen, hieman muunneltuina ja venytettyinä. Jollain tavoin siis tuo monimutkainen sosiaalinen rakenne, alakulttuuri, luo pyhää tilaa liminaalille ja siihen astuville yksilöille. Kaikki pukeutuminen ja meikkaaminen - itsensä naamioiminen - jota emot harrastavat, vaikka vakavissaankin, sisältää kuitenkin leikkiä. Emon osa on kova, sillä ulkopuolelta tuleva ankarakin tuomitsevuus yhdistettynä omaan melankoliaan on kenelle tahansa nuorelle rankka paikka. Silti väitän, että jokainen emo on emo omasta valinnastaan ja jokainen on sen verran vakavasti mukana ryhmässään, että on valmis kantamaan tuon harteilleen asetetun marttyyrin viitan. Leikin piirteisiin kuuluu, että osallistuja valitsee osallistua, mutta samalla hän sitoutuu sääntöihin, jotka leikkiin kuuluvat. Niin kuin leikissä, osallistujat (leikkijät) alistuvat näihin pyhää tapahtumaa koskeviin

79 76 sääntöihin ja velvollisuuksiin. Emoudessa sääntöjä on vain yksi; Ole emo. Elä se. Palaan taas aiempaan informanttini lausahdukseen, joka on implisiittisenä tässäkin säännössä; emous on sitä mitä emot siitä tekevät. Jokainen ryhmään kuuluva on siis velvollinen ilmaisemaan itseään, oli se sitten kävellessään kaupungilla, hengaillessaan koulun pihalla, kirjoitellessaan internetin palstoille tai ottaessaan osaa miitteihin. En itse edes tiedä kuulunko siihen ryhmään, sillä toiset sanovat että olen emo ja toiset että olen vain öttimöttiäinen, vaikka minulla onkin melkeimpä aina hiukset silmillä (vaikka muut väittävätkin mitä, minä näen ihan hyvin niitten alta), emomaiset kuteet ja emomusa on todella lähellä sydäntäni sekä huulilävistys löytyy (se on rakkaani<3). Pukeudun näin vain sen takia kun se tuntuu hyvältä. Eikä vain hyvältä, vaan luontevalta, mukavalta ja siltä kuin eläisin. -nimimerkki emogirl-97 Ehkä ihmisen koko elämänkaarta kokonaisuutena tutkittaessa saataisiin nuorisotutkimukseenkin laajempi perspektiivi. Tämä vaatisi kuitenkin laajan elämänmittaisen seurantatutkimuksen, josta voin tässä vaiheessa vain haaveilla. Statustransitioiden painottuminen ihmisen elämässä ja niiden aiheuttamasta paineesta selviytyminen olisi mielenkiintoista tutkittavaa monitieteellisestikin, sillä nuorten elämään liittyvät asiat ovat aina sidoksissa ja yhteydessä ympäröivän yhteiskunnan poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen, kulttuurisiin arvoihin ja niiden muutoksiin ja yheiskunnan instituutioihin. Ihmisen elämä on alati muutosten värittämää, mutta tärkein näistä saattaa hyvinkin olla aikuistuminen ja ennen kaikkea nuoruus. Elämänkaaret ovat individualisoituneet. Nuoret ovat tulleet arvaamattomiksi. He käyttävät uudella tavalla markkinoiden mahdollisuuksia, erilaisia sosiaalisia verkostoja ja yhteiskunnan instituutioita. He voivat valita monista vaihtoehdoista. Nuoret tekevät itsenäisiä valintoja, kirjoittaa Helena Helve (2002, 228). Väitänkin siis, että alakulttuurit ovat siirtyneet vastustuksesta ja itseilmaisuuun. Kommunitas antirakenteena luo tilan, jossa nuorilla on lupa ilmaista itseään ja opetella elämään.

80 77 Connell (1987, 220) kirjoittaa, että persoona täytyy nähdä sosiaalisena toimintatapana, eikä ainoastaan entiteettinä, joka olisi irrallaan yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta. Persoona on se, mitä ihminen tekee ja kuinka hän ratkoo sosiaalisia tilanteita. Sosiaaliset suhteet ovat tismalleen samaa tekemistä, juuri noita kyseisiä tekoja, toimijuutta. Valitessaan kuulua johonkin alakulttuuriin, tehdään eli muodostetaan omaa persoonaa ja samalla tehdään yhteiskuntaa. Connell ehdottaa, että yksilön sosiaalisen identiteetin muodostumista tarkasteltaisiin projekteina, jotka kehittyvät monista lähteistä; sukupuolesta, sosiaalisesta luokasta ja etnisyydestä. Mielestäni sama projekti voi hyvin käynnistyä myös alakulttuurista. Tämä itsensä aktiivinen konstruointi merkitsisi, että identiteetti olisi jotain alati muuttuvaa ja luotua, eikä suinkaan ennaltamääritelty kaava, joka levittäytyy eteemme elämän eri tilanteissa aina tietynlaisena. Tästä päätellen ihmiset identiteettiä synnyttäessään pyrkivät luomaan itselleen positioita, jotka ovat rinnastettavissa heidän menneisyyteensä ja tulevaisuutensa merkityksellisellä tavalla. Persoona, identiteetti ja luonteenpiirteet ovat siis keinoja yhdistää ja yhdistellä tilanteet ja tapahtumat, erilaiset elämän ihmissuhteet, jotka määrittävät kunkin elämää. (Wetherell 1996, ) Tämä yhdistäminen aiheuttaa usein tietynlasta taistoa ja sisäisiä ristiriitoja. Connellin mukaan identiteettiprojektissa on aina mukana konflikteja, sillä ihminen luovii keskellä kollektiivisen logiikan mukaan toimivien käytäntöjen merta. Ja nuo käytännöt, kuten koulun, perheen tai työpaikan suunnalta tulevat vaatimukset saattavat olla ristiriidassa ajatusten kanssa ja keskenään. (Connell 1987, 222) Connell lainaa selkeästi ajatuksia Sartrelta, joka myös kirjoitti identiteetin luomisesta projektina muun muassa kirjassaan Saint Genet (1988). Sartren mukaan ihmisten ponnistukset kohti yhtenäistämistä ja tuon eri elementtien yhdistelyn tuloksena syntyvän kokonaisen ja erityislaatuisen persoonallisuuden voidaan katsoa olevan täydellinen representaatio kyseisestä henkilöstä. Barthes (1977) on kritisoiden kuitenkin todennut, ettei kukaan voi koskaan löytää todellista perimmäistä totuutta kenestäkään. Vaikka nuoret ovat kuin tuuliviirejä, kuten eräs informanttini luonnehti, ja kuitenkin usein täysin vakavissaan ja vakaumuksellisia omien sen hetkisten näkemystensä suhteen, sain kuulla ja ymmärtää, ettei aikuisena enää ketään kiinnostaisi emoilut sun

81 78 muut. Selkeä ajatus, joka kulki läpi kenttätyöni oli, että aikuisena ihminen on rohkeammin oma itsensä, eikä sitä tarvitse enää todistella kellekään. Olen pyrkinyt osoittamaan, että alakulttuurit muodostavat kommunitaksen kaltaisen tilan, jossa nuoret voivat bricolagen tapaan muunnella ja kehitellä jotain uutta vanhoja symboleja hyväksi käyttäen. Muutos on pysyvää ja ihmisen kehitys on jatkuvaa ja nämä kaksi valtaavat tilan itselleen kommunitaksesta. Siten, vaikka välivaihe ja liminaalisuus tuota määrittävätkin, tohtisin ajatella, että tuo antirakenne on jatkuvasti olemassa. Alakulttuurin kautta tämä kommunitasin solidaarisuus on väliaikaisen sijaan jatkuva prosessi. Siihen astuvalle yksilölle se on vaihe, joka kestää keskimäärin kolme vuotta, yläkoulun ajan, ja tämänkin muuttuen ja kehittyen. Ulkopuolelta tarkasteltuna tuo kommunitas on kokonaisuutena kuitenkin jatkuvasti olemassa, vaikka toimijat sen sisällä vaihtuvatkin. Se on erilaistumaton kokonaisuus, jonka osat ovat yksilöitä, jotka kohderyhmäni iässä todella astuvat tuohon liminaalisuuden limboon, löytävät keinoja toimijuutensa vahvistamiseen, rakentavat itseään samankaltaisuuksien ja erilaisuuden ristitulessa, osallistuvat kommunitaksen tuomaan tasa-arvoiseen yhteisöön erilaistuneen ja segmentoidun yhteiskuntamme sisällä ja lopulta kaiken pyörityksen jälkeen astuvat ulos tuosta limbosta valmiina siirtymään statuksessaan nuoresta aikuiseksi. Haluan vielä korostaa, ettei nuorten toimijuus itsessään eroa aikuisten toimijuudesta, vaikka toki se voima mikä heillä on käsissään ja vaikutusmahdollisuudet eriäviä ovatkin. Nuoruus on kulttuurinomaisesta luonteestaan huolimatta myös statustransitio, jonka jälkeen toimijuus jatkuu aikuisena, nyt vain uudesta positiosta käsin. Itsensä, toimijuutensa ja rooliensa hallitsemisen opettelun kautta ehkä yläkoulusta tosiaan valmistutaan eheämpänä. Emotkin ovat valmiimpina siirtymään nuoren Wertherin kohtalosta kohti uusia olemisen muotoja ja oikeita päätöksiä, joita aikuiset tekevät, kuten eräs kahdeksasluokkalainen emotyttö totesi.

82 79 7 LÄHTEET Kirjallisuusluettelo: Allan, John& Dyck, Pat Betwixt and Between Patterns of masculine and feminine initiation. Illinois: Open Court Publishing Company. Barthes, Roland Mythologies. Lontoo: Paladin. Barthes, Roland Roland Barthes. New York: Hill and Wing. Beck, Ulrich Risk Society: Towards a New Modernity. London: Sage. Bell, Wendell Foundations of Futures Studies. Vol 1., New Brunswick: Transaction Publishers. Bennett, Andy 'Subcultures or Neo-Tribes? Rethinking the Relationship Between Youth, Style and Musical Taste. Sociology 33 (3): Bennett, Andy Music, Media and Urban Mythscapes: A Study of the Canterbury Sound, Media Culture and Society. 24 (1): Biddle, Bruce J., Role Theory: Expectations, Identities and Behaviors. New York: Academic Press. Bourdieu, Pierre 1990 [1980]. The logic of practice. Stanford: Stanford University Press.

83 80 Bourdieu, Pierre The Forms of Capital. Teoksessa Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education (toim.) J. Richardson. New York: Greenwood. Brake, Michael Comparative Youth Culture: The sociology of youth culture and youth subcultures in America, Britain and Canada. New York: Routledge Bruford, W.H The German Tradition of Self-Cultivation: Bildung from Humboldt to Thomas Mann. London: Cambridge University Press Bucholtz, Mary Youth and Cultural Practice. Annual Review of Anthropology, Vol. 31: Carey, James Communication as culture. London: Routledge Clarke, John, Stuart Hall, Tony Jefferson, and Brian Roberts Subcultures, Cultures, and Class. Birmingham: Centre for Contemporary Cultural Studies, University of Birmingham. Cohen, Stanley Symbols of Trouble. London: Routledge. Connell, Robert Gender and Power. Cambridge: Polity. Coogan, Kaisa ja Kangas, Sonja Nuoret ja Kommunikaatioakrobatia. Elisa Tutkimuskeskus Raportti nro 158. Curran, James; Morley, David and Walkerdine, Valerie Cultural Studies and Communications. London: Arnold. Douglas, Mary Natural symbols: Explorations in cosmology. London: Barrie & Jenkins. Douglas, Mary 2000 [1966]. Puhtaus ja Vaara. Tampere: Vastapaino.

84 81 Durham, Deborah Youth and the Social Imagination in Africa: Introduction to parts 1 and 2. Anthropological Quarterly Vol. 73: Erkko, Anna ja Hannukkala, Marjo Raportti: Nuorisoverkkoprojekti. Suomen mielenterveysseura: Kirjapaino Jaarli. Frith, Simon The Cultural Study of Popular Music. New York: Routledge. Geertz, Clifford The Interpretation of Cultures. New York: Basic Books. Gelder, Ken and Thornton, Sarah The Subcultures Reader. New York: Routledge. von Goethe, J.W [1774]. The Sorrows of Young Werher. Keuruu: Otava. Good, James A Search for Unity in Diversity: The Permanent Hegelian Deposit in the Philosophy of John Dewey. Lanham: Lexington Books. Hall, Stuart & Jefferson, Tony Resistance Through Rituals. Essex: The Anchor Press. Hebdige, Dick Subculture: The Meaning of Style. London: Methuen. Heiskanen, Ilkka ja Mitchell, Ritva Lättähatuista punkkareihin. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Helve, Helena Arvot, Muutos ja Nuoret. Helsinki: Yliopistopaino. Helve, Helena Nuorten Maailmankuva: Seurantatutkimus pääkaupunkiseudun erään lähiön nuorista. Helsinki: Painokaari Oy.

85 82 Helve, Helena Nuoret humanistit, individualistit ja traditionalistit. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. Helve, Helena and Brynner, John Youth and Social Capital. London: the Tufnell Press. Hoikkala, Tommi Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen. Helsinki: Gaudeamus. Huizinga, Johan Homo Ludens: a study of the play element in culture. Boston: Beacon Press. Jaspers, Karl Johdatus filosofiaan. Keuruu: Otavan kirjapaino. Lévi-Strauss, Claude The Savage Mind. Chicago: The University of Chicago Press. McRobbie, Angela Feminism and Youth Culture: From Jackie to Just Seventeen. London: Macmillan. Maffesoli, Michel The Time of the Tribes: The Decline of Individualism in Mass Society. London: Sage Publications. Mead, George Herbert The Genesis of the Self and Social Control. International Journal of Ethics, Vol. 35(3): Chicago: University of Chicgo Press. Mead, Margaret Coming of Age in Samoa. New York: The New American Library of World Literature. Malinowski, Bronislaw 2003 [1922]. Argonauts of the Western Pacific. London: Routledge. Mauss, Marcel 1990 [1922]. The Gift: The Form and Reason for Exchange in

86 83 Archaic Societies. New York: W.W.Norton. Moore, Sally Falk Law and Social Change: The Semi-Autonomous Social Field as an Appropriate Subject of Study. Law & Society Review 7: Muggleton, David Inside Subculture. Oxford, New York: Berg. Ortner, Sherry B., Anthropology and Social Theory: Culture, power and the acting subject. London: Duke University Press. Roberts, Kenneth Youth and Leisure. London: George Allen & Unwin Publishers. Robertson, Margaret and Williams, Michael Young People, Leisure and Place. New York: Nova Science Publishers. Robertson, Roland Meaning and Change. Southampton: The Camelot Press Ltd. Sahlins, Marshall Stone Age Economics. London: Tavistock Publications. Schieffelin, Edward L Performance and the Cultural Construction of Reality. American Ethnologist, Vol. 12(4): Stangor, Charles Social Groups in Action and Interaction. New York: Psychology Press. Southall, Aidan Urban Anthropology: Cross-cultural Studies of urbanization. New York: Oxford University Press. Turner, Jonathan H On the Origins of Human emotions. Stanford: Stanford University Press.

87 84 Turner, Victor The Forest of Symbols. London: Cornell University Press. Turner, Victor The ritual process. Chicago: Aldine Publishing Company. Turner, Victor Dramas, Fields, and Metaphors: Symbolic Action in Human Society. London: Cornell University Press. Turner, Victor From ritual to theatre. New York: PAJ Publications. Turner, Victor 1992 [1987]. The anthropology of performance. New York: PAJ Publication. Turner, Victor and Bruner, Edward M The Anthropology of Experience. Illinois: University of Illinois Press. van Gennep, Arnold 1960 [1909]. The Rites of Passage. Chicago: University of Chicago Press. Wetherell, Margaret Identities, groups and Social Issues. London: Sage Publications. Willis, Paul 1990 Common Culture. Suffolk: St Edmundsbury Press. Julkaisemattomat lähteet: Kenttäpäiväkirja Nauhoitetut haastattelut: Nuorten ryhmät, ryhmäkeskustelut: Ryhmä 1. Haastateltu Helsingissä 5 tyttöä, syntyneet vuosina

88 85 Ryhmä 2. Haastateltu Helsingissä 6 poikaa, syntyneet vuosina Ryhmä 3. Haastateltu Helsingissä 5 poikaa, syntyneet vuosina Ryhmä 4. Haastateltu Helsingissä 4 tyttöä, syntyneet vuosina Ryhmä 5. Haastateltu Helsingissä 4 tyttöä, syntyneet vuosina Ryhmä 6. Haastateltu Helsingissä 5 poikaa, syntyneet vuosina Erkko, Anna Suomen mielenterveysseuran projektisuunnittelija: Mielenterveystiedot ja taidot nuorisotyöhön, Haastateltu Helsinki, Suomi Sähköpostivaihto: Ajalta Poika ja tyttö, syntyneet vuonna 1997 Kuvat: LIITE 1 (1) Mielen hyvinvointi opintokokonaisuus terveystietoon Hannukkala&Törrönen: Suomen Mielenterveysseura 2009