TOINEN SOTA A. N. Saharov Neuvostoliiton ja Suomen sodasta 1939 1940 eli talvisodasta tiedetään paljon. Varsinkin sotatoimet on kuvattu tarkasti sekä neuvostoliittolaiselta että suomalaiselta kannalta. Taistelijoiden uhrautuvaisuus ja sisu on osoitettu. Juuri talvisodassa neuvostosotureiden taistelukunto karaistui niin, että he kykenivät vain hieman yli vuotta myöhemmin ankaraan ja säälimättömään sotaan hyökkääviä saksalaisia vastaan. Näiden neuvostosotilaiden urheudesta, kestävyydestä, hengen vahvuudesta ja Venäjän armeijalle ominaisesta korkeasta isänmaallisuudesta muodostui se pohja, jolle vuosien 1941 1945 Neuvostoliiton suuren isänmaallisen sodan voitot rakennettiin. Talvisotaa edeltäneet Neuvostoliiton ja Suomen väliset neuvottelut ja rauhansopimuksen sorvaaminen tunnetaan pääpiirteissään. Olemme selvillä sodan virallisesta neuvostoliittolaisesta versiosta, jonka mukaan Neuvostoliitto pyrki turvaamaan maan luoteisosat ja erityisesti Leningradin, merkittävän taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen keskuksen, sekä siirtämään rajan kauemmas maalle elintärkeistä alueista. Tunnemme myös virallisen suomalaisen version, jonka mukaan pienen, rauhaarakastavan Suomen kimppuun kävi vaarallinen pohjoinen peto, joka pyrki tuhoamaan sekä Suomen että sen kansan. Viimeisten vuosikymmenten ideologinen taistelu on jättänyt mieliimme sekä Neuvostoliiton propagandan vakuuttelut Suomea hallinneen valkorosvojen klikin ehdottomasta bolševisminvastaisuudesta, että suomalaisten ideologien ja propagandamiesten arviot Leninin ja Trotskin maailmanvallankumousoppien mukaisista Neuvostoliiton väistämättömistä laajentumisaikeista, joiden uhriksi pienen ja harmittoman Suomenkin tuli päätyä. Pystymmekö tänään heittämään kaikki nuo pohdinnat ja syytökset syrjään vain siksi, että ne ovat syntyneet menneestä vastakkainasettelusta? Emme varmaankaan. Kaikessa propagandassa ja ideologisessa kysymyksenasettelussa on aina totuuden siemen, jonka ympärille propagandasavuverho luodaan. Historiatieteen tehtävä on, kuten tässäkin talvisodan kysymyksessä, hälventää menneiden tapahtumien kuvauksen tervettä ydintä ympäröivä valheellinen savuverho ja lisätä ytimen ympärille uusi, asioiden todelliset yhteydet osoittava osuus. Talvisota ei muodosta poikkeusta. Nykyään on jo riittävän selvää, että tuokin sota johtui Euroopan maiden sotienvälisenä aikana muodostuneesta syvistä ristiriidoista. Yksi niiden merkittävimmistä syistä oli keisarillisen Venäjän tilalle Euroopan kartalle ilmestynyt Neuvostoliitto, jonka muu maailma oli julistanut sivistyneiden arvojen viholliseksi ja jossa vallitsi aivan uusi, ennen näkemätön yhteiskuntajärjestelmä. Toinen ristiriitojen syy oli ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versailles'n rauhansopimuksen ympärille muodostunut uusi maailmanjärjestys, joka teki Saksasta Euroopan hylkiön ja auttoi siellä valtaan kansallissosialistit kostosotaa, laajentumista ja nationalismia huutavine iskulauseineen. Näiden suuren mittakaavan kysymysten lisäksi talvisota johtui muistakin syistä. Neuvostoliiton johto pyrki toteuttamaan vallankumousihanteensa käytännössä maailmanlaajuisesti, mikä oli ollut aiempienkin voitokkaiden maailmanvallankumousten lastentauti. Tästä esimerkiksi kelpaavat vaikkapa 1700- luvun lopun Ranskan kumouksellisten maailmanvaltapyrkimykset, jotka johtivat lopulta Napoleonin valloitussotiin. Jotkut talvisodan syyt olivat käytännönläheisempiä. Neuvostoliiton johto näki muodostuvassa maailmantilanteessa mahdollisuuden ratkaista ne geopoliittiset kysymykset, joita Venäjä oli pyrkinyt ratkaisemaan edukseen 1500-
luvulta alkaen. Neuvostoliiton oli saatava ensimmäisessä maailmansodassa menetetyt Baltia ja Balkanin reuna-alueet takaisin sekä palautettava keisarinaikaiset rajat lännessä. Näihin käytännönläheisiin syihin kuului tietysti myös luoteisrajan ja erityisesti Leningradin varmistaminen. Saksan ja Neuvostoliiton liitto vuonna 1939 ja erityisesti sen salainen lisäpöytäkirja alleviivasivat näiden tehtävien poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Saksan kanssa tekemänsä sopimuksen ansiosta Neuvostoliitto sai vapaat kädet kaikkiin suuntiin. Ensin Neuvostoliitto kävi käsiksi Puolan Länsi-Ukrainaan ja Länsi-Valko-Venäjään, sitten koitti Suomen vuoro ja sittemmin näiden sopimusten uhreiksi lankesivat Baltian maat sekä Bessarabia. Neuvostoliitto käytti tarjoutuneita mahdollisuuksia kuumeisesti hyväkseen. Hitlerin jatkaessa laajentumispolitiikkansa julistamista Stalin kumppaneineen ymmärsi, että nämä uudet aluevaltaukset saattaisivat jäädä lyhytaikaisiksi, mutta tämä kävi konkreettisesti selväksi vasta Vjatšeslav Molotovin vieraillessa Berliinissä toukokuussa 1940. Vierailulla kaikki Neuvostoliiton geopoliittiset jatkosuunnitelmat kaatuivat Saksan tiukkaan vastustukseen. Molemmille maille hyödyllinen yhteisymmärrys lähestyi loppuaan. Hälyyttävä tulevaisuus läheni. Saksan mielenkiinto Suomea kohtaan kasvoi. Suomi oli osoittanut talvisodassa Neuvostoliiton sotilaallisen heikkouden, ja menetettyjä alueitaan takaisin haluava maa oli nyt mahdollinen tuleva liittolainen, tiukka kommunismin- ja venäläisvastainen etuvartioasema Neuvostoliiton luoteisrajalla. Ennen talvisotaa ja sen aikana Suomen huomioivat ja sitä halusivat tukea lähinnä Saksan viholliset Iso-Britannia ja Ranska, Skandinavian maat Ruotsi etunenässään sekä Yhdysvallat ja Kanada. Saksan pakotettua Ranskan antautumaan ja vallattua Norjan, Jugoslavian ja joukon muita Euroopan maita Suomi kallistui selkeästi Saksaan päin ja valmistautui osallistumaan sen hyökkäykseen itään. Tässä teoksessa julkaistavat Neuvostoliiton ja Suomen salaisten palvelujen asiakirjat osoittavat juuri tämän totuuden siemenen. Esimerkiksi Suomen Kansallisarkiston ja ulkoministeriön arkiston tietojen mukaan Suomi valmistautui jo kauan ennen talvisotaa mahdolliseen yhteenottoon, eikä vain yleisessä mielessä, vaan nimenomaan Karjalan kannaksella ja talviolosuhteissa. Suomen yleisesikunta laati jo vuosina 1928 1929 suunnitelmia tulevaan sotaan Neuvostoliittoa vastaan arvioiden sodan mahdollisia tapahtumavaihtoehtoja ja erityispiirteitä. Näissä asiakirjoissa puhutaan perustellusti hyökkäävän osapuolen vaikeuksista (Neuvostoliitto oli hyökkäävänä osapuolena itsestäänselvyys) vesistöjen halkomassa metsä- ja suomaastossa erityisesti talviaikaan, mikä vaatisi puna-armeijan joukoilta erityistaitojen hallintaa ja asiaankuuluvaa varustusta. Neuvostoliiton sotilaalliselle johdolle tämä melko selvä asia valkeni vasta talvisodan kuluessa, menetettyään Karjalan kannaksella ensin kymmeniätuhansia miehiä ja valtavan määrän kalustoa. Suomen arkistojen materiaalista selviää, että suomalaiset pyrkivät myös tilaamaan länsimaista sotamateriaalia jo kauan ennen sotaa. Suomen pankissa käytyjen ulkoasiainvaliokunnan istuntojen pöytäkirjat osoittavat, että sodan aikana Suomen johtajat Mannerheim, Kallio, Tanner, Paasikivi, Niukkanen, Ryti, Cajander, Erkko ja muut kävivät kiivaita keskusteluja selvittääkseen maan suhdetta muihin maihin, erityisesti Yhdysvaltoihin, Saksaan ja Ruotsiin, harkitakseen parhaita liittolaisvaihtoehtoja ja lopulta löytääkseen mahdollisimman hyvän hetken aloittaa rauhanneuvottelut Moskovan kanssa. Kolme ja puoli kuukautta ennen sodan päättymistä, joulukuun toisena 1939, Mannerheim lausui ulkoasiainvaliokunnassa:
"Moskovalle on ehdotettava neuvotteluja. Tilanteemme on niin vaikea, etten edes tiedä, mistä saamme ammuksia". Suomi ei myöskään ollut yhteenoton aikana mikään aatteellisen kommunisminvastaisuuden linnake. Suomalaiset asiakirjat osoittavat, että sodan alkamispäivästä 30. marraskuuta 1939 alkaen Suomen yhteiskuntaa yhdistivät lähinnä venäläisviha ja sen tiivistämä isänmaallisuus. Myös Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun FSB julkistetut asiakirjat osoittavat Suomen kuuluneen länsimaihin. Sodasta Saksaa vastaan huolimatta Suomen todennäköiset liittolaiset Iso-Britannia ja Ranska olivat valmiina liittymään yhteenottoon Neuvostoliittoa vastaan. NKVD:n ulkomaantiedustelu valvoi jatkuvasti Suomen johtajien, hallituksen virkamiesten, sotilaiden, liikemiesten ja erilaisten yhteiskuntajärjestöjen yhteyksiä Englannissa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Ruotsissa ja Saksassa. Raporteissaan Stalinille, Vorošiloville ja Molotoville NKVD:n johtaja Lavrenti Berija onnistui laatimaan riittävän objektiivisen, Neuvostoliitolle kielteisen skenaarion, jonka mukaan käytännössä koko länsimaailma valmistautui tukemaan Suomea ja sodan aikana todella tukikin. Teoksessa julkaistavat suomalaiset ja neuvostoliittolaiset asiakirjat osoittavat täten selvästi, että sota, sen kulku ja lopputulos eivät johtuneet suomalaisten kommunisminvastaisuudesta ja Neuvostoliiton vallankumousekspansionismista, vaan Saksan-sopimuksen muodostamaa edullista kansainvälistä tilannetta hyödyntämään pyrkivän Neuvostoliiton geopoliittisista laskelmista sekä Suomen muodostumisesta merkittäväksi poliittiseksi tekijäksi Euroopassa syttyneessä sodassa ja lähestyvässä Saksan ja Neuvostoliiton yhteenotossa. Teoksessa esitellyt asiakirjat paljastavat talvisodasta tuntemattomia puolia, kuten todellisen voimatasapainon, voimien käyttöön vaikuttaneiden erityisten maasto- ja ilmasto-olosuhteiden osuuden, joukkojen varustuksen, taistelijoiden ruumiillisen ja henkisen tilan, ja mikä merkittävää, myös sotaakäyvien maiden selustan mielialojen, eli, kuten nykyään sanottaisiin, julkisen mielipiteen suhtautumisen sodan päämääriin, tapahtumiin ja tuloksiin. Ennen kaikkea on todettava, että kaikki nämä tiedot, joista suurin osa julkaistaan tässä ensimmäistä kertaa, ovat saatavilla ainoastaan siksi, että sekä Suomessa että Neuvostoliitossa valtion erityiselimet tarkkailivat tiukasti yhteiskuntaa ja sotajoukkoja. Agentit, urkkijat ja kaikenlaiset vakoilijat ja vastavakoilijat toimittivat huippusalaisiksi leimatut raporttinsa virastojensa esimiehille, jotta nämä saattoivat sitten esittää maidensa johtajille todellisuutta vastaavan kuvan yhteiskunnan ja armeijan tilasta sekä kuukausina ennen sotaa, sen aikana kuin sen jälkeenkin. Neuvostoliitossa näitä tietoja keräsivät NKVD:n ja neuvostoarmeijan erityisosastot ja agentuurit, jotka lukivat kaiken joukkojen ja kotiväen välisen kirjeenvaihdon ja keräsivät tietoa salaisilta tiedottajilta, joita oli kirjaimellisesti kaikkialla yhteiskunnassa. Suomessa vastaavaa tietoa keräsivät Valtiollinen poliisi ja Maan Turva -järjestö, joiden tehtävä oli kansan mielialojen tarkkailu sekä Neuvostoliiton propagandan ja yhteiskuntaa vahingoittavien huhujen vastustaminen. Myös lukuisat tiedottajat ja vapaaehtoisverkosto keräsivät salaista tietoa. Minun on vaikea arvioida suomalaisen materiaalin laatua. On silti tärkeää panna merkille, että huolimatta dokumentaation salaisesta luonteesta, joka antaa olettaa sen
tarjoavan sekä myönteistä että kielteistä tietoa, asiakirjat ovat täynnä optimismia ja ne osoittavat kansan ja armeijan yhtenäisyyttä sekä luottamusta maan johtoon. Lisäksi niissä osoitetaan Neuvostoliiton propagandakoneiston pyrkimys murtaa suomalaisten yhtenäisyys, kylvää tyytymättömyyttä ja lannistaa taisteluhenkeä. Asiakirjat heijastavat Suomen yhteiskunnassa ja armeijassa muodostunutta mielialaa, joka syntyi vihollisen tultua Suomen maahan tuhoamaan itsenäisyyttä ja riistämään maata, kuten suomalaiset käsittivät. Salaiset tiedot, jotka NKVD:n johto esitteli Neuvostoliiton johdolle, olivat huolellisen työn tulosta. Tilannearviot ja henkilökuvat ovat arvoista ja titteleistä riippumatta luonteeltaan objektiivisia, tiukkapiirteisiä ja selkeitä. Näiden tietojen ansiosta voimme nyt muodostaa sodasta Neuvostoliiton näkökulmasta aivan uudenlaisen kuvan, jossa otetaan huomioon sodan epäoikeutetut päämäärät, sodanjohdon vakavat virheet, joukkojen valmistautumattomuus vaativaan taistelutoimintaan ankarissa talviolosuhteissa sekä taistelijoiden sankaruudesta ja uhrautuvaisuudesta huolimatta turhat uhraukset. Teoksessa esitetyt tiedot sodan osapuolten voimista osoittavat neuvostoarmeijan valtavan määrällisen ylivoiman, mutta myös sotaan osallistuneiden aselajien, maa-, ilma- ja merivoimien kirjavan laadun. Tiedoista muodostuu käsitys Neuvostoliiton johdon pyrkimyksestä ratkaista "Suomen ongelma" nopeasti ja päättäväisesti, hinnasta tinkimättä. Kuten teoksen asiakirjat todistavat, sodan kulku osoitti pyrkimyksen onnistuneen, joskin ainoastaan osittain: "hinnasta" ei todellakaan tingitty, mutta nopeudesta ja päättäväisyydestä on turha puhua. Tässä piileekin historiassa tähän asti vaiettu merkittävin johtopäätös neuvostoarmeijan sotatoimien kulusta ja tuloksista talvisodassa: neuvostoarmeija ei tuolloin ollut valmis saavuttamaan nopeasti tarvittavia tuloksia nimenomaan vähin tappioin, mitä yleensä pidetään voitokkaan sodan tuntomerkkinä ja osoituksena sodanjohtajien kyvyistä. NKVD:n päällikön Berijan selonteot maan johtajille osoittavat sen selvästi. Itse asiassa selonteot eivät kuvaakaan vain ja pääasiassa sotaa, vaan kertovat Neuvostoliiton yhteiskunnasta ja asevoimista, niiden johdosta, neuvostoliittolaisten tavoista käsitellä henkisesti asioita, sotaa muiden muassa, sekä muutenkin yhteiskunnan tilasta. Tässä julkaistavat asiakirjat kertovatkin juuri "toisesta sodasta", jota emme tähän asti ole tunteneet tai tunnemme erittäin heikosti. Tuo toinen sota johtui koko yhteiskunnasta, siitä, miten se muodostui, kehittyi ja rakentui Stalinin johtaman puolueen ja hallituksen ohjauksessa 1920-luvun lopulta aina suuren isänmaallisen sodan alkuun asti. Talvisota oli ikään kuin 1920-luvun loppupuoliskon ja kesäkuun 1941 vedenjakaja. Tähän liittyen johdatan lukijan aikaisempien vuosien tapahtumiin. Teoksessa "Soveršenno sekretno": Lubjanka Stalinu o položenii v strane (1922 1934 gg) 1 julkaistut OGPU:n tiedotusjaoksen salaiset tiedonannot Josef Stalinille 1920- luvulta 1930-luvun alkupuoliskolle osoittavat Neuvostoliiton asevoimien katastrofaaliset puutteet ja tilan. Sisällissodassa johtaviin asemiin nousseista komentajista koostuva puna-armeijan päällystö oli ammattitaidoltaan heikkoa, työläisja talonpoikaistaistelijoiden koulutustaso oli alhainen, korruptio, varkaudet ja juopottelu rehottivat yksiköissä, sensuurin tarkastamien kirjeiden mukaan miehistön viha käsittämättömän ankaraa kurinpitoa kohtaan oli kasvussa ja maa- sekä ilmavoimien kalusto teknisesti vanhentunutta. Esimerkiksi vuonna 1930 OGPU:n varapuheenjohtaja 1 "Huippusalaista": Lubjanka Stalinille maan tilasta (vuodet 1922 1934).
Genrih Jagoda teki Stalinille ja muille hallituksen jäsenille selkoa tilanteesta ilmavoimissa, joissa ohjaajien ja kouluttajien valmennus oli heikkoa, kalusto loppuun kulunutta, uusien konetyyppien hallinta tuotti vaikeuksia, lento- ja kenttähenkilökunnan osaamattomasta toiminnasta seurasi tiheään onnettomuuksia ja konerikkoja, ja niin edelleen. 2 Samanlaisia puutteita oli tykistössä, merivoimissa ja muissa armeijan sekä laivaston haaroissa. Selitys keksittiin äkkiä: syynä oli tuholaisuus. Mahdollisesti sitäkin esiintyi. OGPU:n salaisten selontekojen perusteella voi kuitenkin päätellä asevoimien sekasorron johtuneen ammattimaisen suhtautumisen puutteesta, huolimattomuudesta, välinpitämättömyydestä ja kurittomuudesta kaikilla tasoilla. Sama, mikä päti armeijaan, päti myös sen synnyttäneeseen yhteiskuntaan. Yritys korjata asiat terrorilla 1930-luvun toisella puoliskolla tuskin onnistui. Stalin toki antoi lujan iskun armeijan johtoryhmälle, jolla oli menneiden tapahtumien vuoksi siteitä hänen todellisiin ja kuviteltuihin poliittisiin vastustajiinsa. Samalla terrorin lihamylly kuitenkin jauhoi myös merkittävän osan päällystöä, jonka OGPU:n ja myöhemmin NKVD:n selonteot osoittivat Stalinille, Vorošiloville ja kumppaneille vastuullisiksi armeijan ja laivaston tilasta. Henkilöstöä harvennettiin, mutta tilanne ei parantunut. Se päin vastoin huononi, kun korkeisiin tehtäviin nousi pikaisesti koulutettua uutta kantahenkilökuntaa, joka ei talvisodan ajan NKVD-raporttien perusteella päätellen ollut kyennyt kohentamaan armeijan kuntoa sotaan mennessä. NKVD:n tiedottajat kiinnittivät talvisodan aikana ensimmäiseksi huomiota joukkojen yhteistoiminnan huonoon ohjaukseen koko sodan ajan, alusta alkaen. Rajavartiojoukot ja kenttäarmeijan yksiköt eivät päässeet loputtomissa riidoissaan yksimielisyyteen siitä, mitä kenenkin tuli tehdä. Karjalan kannakselle talvella 1939 päätyneet valtavat muodostelmat häiritsivät toisiaan muodostaen ruuhkia, jalkaväki haittasi tankkeja ja nämä puolestaan hidastivat tykistön kulkua. Sekasorto, selvien taktisten kuvioiden puuttuminen, sotatoimien ohjauksen jäykkyys ja joukkojen kömpelyys johtivat turhaan mieshukkaan ja kalustomenetyksiin. Syksyiset suot ja myöhemmin syvät hanget estivät joukkojen liikkeet muualla kuin teiden pinnassa. Suomalaiset puolestaan tulittivat ja miinoittivat teitä. Armeija ei saanut ajoissa suksia, ja kun niitä lopulta saapui yhtymiin, niiden mukana ei ollut siteitä eikä sauvoja. Jopa silloin, kun joukot oli saatu varustettua suksille ja olivat valmiita paikallisten talviolosuhteiden edellyttämiin operaatioihin, saattoi sattua kuten 8. armeijassa, jossa hiihtomarssiin kykenemättömät punaarmeijalaiset hylkäsivät suksensa ja palasivat suomalaisten tulittamille teille. Toisinaan suksia tuotiin joukkoihin, joissa miehistö ei tiennyt, mitä niillä pitäisi tehdä. Esimerkiksi Ukrainasta Suomen rintamalle tuodun 75. divisioonan taistelijat olivat saaneet hiihtokoulutuksen lähes lumettomassa aukeassa maastossa, mutta päätyivätkin pohjoisessa toimimaan metsässä umpihangessa. Kaikki tämä johti lisävaikeuksiin ja -menetyksiin. NKVD:n selontekojen punaisena lankana on armeijan tiedustelun täysin kyvytön toiminta. Toisinaan joukkoihin saapui tiedustelutiedoja, mutta piittaamattomat ja vastuuttomat komentajat jättivät ne huomiotta. Sattui, etteivät joukot suorittaneet vartiopalvelusta edes rintamalla. Salaisten palvelujen raporteissa osoitetaan usein puna-armeijan viestijoukkojen heikkous. Joukoilta puuttui karttoja ja jopa kompasseja, mikä johti yleiseen taktiseen sekasortoon, huonoon joukkojen yhteistyön ohjaamiseen sekä epäselvyyksiin oman ja 2 Ks. Saharov A. N. Narod i vlast v 1930 g. teoksessa "Soveršenno sekretno": Lubjanka Stalinu o položenii v strane (1922 1934 gg.) osa 8 luku 1, Moskova 2008 s. 57.
naapuriyksiköiden sijainnista sotatoimikartalla. Seurauksena joukot tulittivat usein omia, ilmavoimat hyökkäilivät omien maavoimien kimppuun, miehistön keskuudessa puhkesi pakokauhua ja siinä syntyi sotatapahtumien todellisia merkityksiä vääristäviä huhuja. Erityisosastot kiinnittivät selonteoissaan erityistä huomiota puna-armeijan huonoon varustetasoon. Osa puna-armeijalaisista joutui palvelemaan kovilla pakkasilla kesälakeissaan ilman lämpimiä kintaita, saappaat jalassa, koska huopatossuja ei tullut joukkoihin ajoissa. Puoliturkkejakaan ei ollut. Paleltuneiden määrä kasvoi, mutta teiden tungoksessa haavoittuneita ja paleltuneita ei saatu kuljetettua selustan sairaaloihin, ja taistelijat tekivät toisinaan päivätolkulla kuolemaa Karjalan kannaksen lumisilla lakeuksilla. Sairaalat puolestaan pystytettiin miten ja minne sattui, pahasti myöhässä ja armeijan entisestäänkin ylikuumentunutta selustaa sotkien. Raporteissa on tietoja myös pitkistä ajoista rintamajoukoissa ilman lämmintä ruokaa. NKVD:n pikkutarkat tiedottajat ottavat kantaa myös neuvostojoukkojen miehistön oloihin ja kiinnittävät huomiota saastaan ja ahtauteen majoituksessa sekä joukkojen lepo- ja peseytymismahdollisuuksien olemattomuuteen. Tilanne johti yleiseen täisyyteen ja tulehdusepidemioihin. NKVD:n yhteenvedoissa annetaan runsaasti sivutilaa myös yhtymien muodostusalueiden olosuhteisiin, joissa päällystön juopottelutapaukset, miehistön omavaltaiset lomat ja suoranainen karkuruus yleistyivät. Kuri oli heikkoa, ja käskyjä täytettiin myöhässä, vapaasti tulkiten tai jätettiin kokonaan täyttämättä. Tämä kaikki täydentää kuvaa neuvostojoukoista talvisodan rintamilla. Kaiken tämän lisäksi huomioitiin myös joukkojen huono varustus ja sen toimitus armeijaan sekä lentäjien ja panssarimiesten heikko tekninen koulutustaso. Lentokoneiden moottorit hajoilivat ilmassa, ja lentäjien oli palattava kentilleen tehtävää täyttämättä. Lentäjät oli koulutettu huonosti, ja lentohenkilökunnan virheistä sattui usein konerikkoja. Tankit palasivat huollosta heikossa kunnossa koneiden sylinterit jumissa ja öljyä vuotaen, ja monet niistä kulkivat huonosti tarjoten suomalaisten tykistölle helpon saaliin. Erityisosastojen tiedotuksissa puna-armeijan toiminnasta esiintyy sellainenkin usein mainittu värikäs yksityiskohta kuin ryöstely suomalaisilta vallatulla alueella. Hylätyistä ja jopa asutuista taloista raahattiin kaikkea mahdollista, kuten polkupyöriä, ompelukoneita, levysoittimia, naisten silkkihameita, muuta vaatetta, kenkiä ja mitä milloinkin. Ryöstelyn mittakaava kasvoi ryöstäjän sotilasarvon mukaan. Kylien mökeistä, esikaupunkien parakeista ja yhteisasuntoloista väkeen nostetut neuvostosotilaat valtasi lapsellinen riemu heidän päästessään suomalaisten hyvin varustettuihin, siisteihin, hoidettuihin ja kaiken Neuvostoliitossa ennen näkemättömän maallisen hyvän täyttämiin asuntoihin, jota he kiirehtivät ottamaan ennen kuin toiset ehtisivät. Päällystö käytti tällaiseen evakuointiin jopa armeijan kuorma-autoja. Viileään tapaansa Berija selosti ryöstelykäytännöistä ja mielestään törkeimmistä rosvouksista Stalinille, Vorošiloville ja Molotoville, unohtamatta mainita, että suomalaiset käyttivät neuvostosotilaiden tavaranpersoutta hyväkseen miinoittamalla asuntoihin jätettyjä ja teiden varsiin hylättyjä kulutustavaroita, lisäten vastustajansa elävän voiman tappioita. Suomeen hyökkäävät neuvostosotilaat tunsivat suomalaisten vastarinnan nahoissaan ja näkivät ahdistetun maan, jota he olivat tulleet vapauttamaan "kapitalismin ikeestä". NKVD:n asiakirjojen ja sotilaiden kirjeenvaihtoa tarkkailemalla koottujen tietojen
mukaan sotilaat olivat täynnä peiteltyä ihailua suomalaisten taitavaa ja tiukkaa vastarintaa, heidän kestäviä linnoituksiaan, "joista meidän ammuksemme kimpoilevat", ja suomalaisten elintasoa kohtaan. "Ei tässä kyllä käsitä," kirjeissä sanotaan, "ketä tässä vapautetaan kestä", "kansa siellä elää hyvin", "miten me täällä vaan soditaan vaikka kansa kuolee nälkään", ja valitellaan kaatuneiden, haavoittuneiden ja paleltuneiden määriä kokonaisten yksiköiden tuhoutuessa kerralla ja vain yksittäisten miesten jäädessä henkiin. Tarkkailijoiden havainnot eivät jääneet johtajan ja hänen seurueensa huomaamatta. Lääke oli yleensä aina sama rankaiseminen. Kurielimet ja maan johto pitivät silkkana tuholaisuutena lukuisia tapauksia, joissa todellisina syinä olivat heikko ammattitaito, välinpitämättömyys, huolimattomuus, miesten ja kaluston tuhlaavainen käyttö, kurittomuus tai Venäjälle tyypillinen omaan kotiseutuun rajoittunut näkökulma suuriin asioihin. Ratkaisuna vangittiin, haastettiin kenttäoikeuteen, teloitettiin ja perustettiin selustaan varmistusosastoja keräämään ja rankaisemaan karkureita. Niinpä koko 44. tarkka-ampujadivisioonan esikunta teloitettiin tammikuussa 1940 epäonnisen taistelun päätteeksi. Tämä kaikki ei kuitenkaan vaikuta juuri auttaneen, sillä samat tarinat toistuvat NKVD:n johdon huipulle laatimissa selonteoissa aina sodan loppuun asti. Nämä selonteot antavat erittäin selkeän läpileikkauksen puna-armeijan tilasta 1930- ja 1940-lukujen taitteessa, vain hieman ennen suursotaa Hitlerin Saksaa vastaan. Tappiot olivat raskaat. NKVD:n tietojen mukaan neuvostoarmeija menetti talvisodassa kaatuneina 150 000 sotilasta Suomen tappioiden ollessa 23 000 miestä, kuusi kertaa vähemmän. Jopa pelkästään näiden numeroiden perusteella voi tehdä sodan todellisesta luonteesta selkeän johtopäätöksen, jonka mukaan neuvostoliittolaiset sotivat uhrautuvasti, mutta huonosti ja taitamattomasti. Saksan sodanjohto sai selvän käsityksen Neuvostoliiton armeijan todellisesta tilasta suomalaisten ja omien lähteidensä ansiosta, ja otti sen huomioon suunnitellessaan tulevia sotaretkiä. Myös Neuvostoliiton johto otti talvisodan kokemuksista opikseen. Saksan hyökkäystä edeltänyt reilu vuosi ei kuitenkaan riittänyt armeijan todelliseen uudistamiseen, minkä ensimmäiset sotavuodet 1941 1942 osoittivatkin. Neuvostoliitto onnistui vasta vuonna 1943 kääntämään sotatilanteen edukseen pinnistettyään kaikki valtavan maan voimavarat, kärsittyään uskomattomat menetykset ja katkerat tappiot, vaihdettuaan epäonnistuneen vanhan päällystön uudella tavalla koulutettuun komentajasukupolveen, juurrutettuaan armeijaan uuden ammattimaisen, järjestystä ja ankaraa kuria soveltavan ajattelumaailman sekä varustettuaan joukot nykyaikaisimmalla sotatekniikalla. Toisen maailmansodan voitot johtuivat siitä, että kansa ja armeija olivat oppineet suoriutumaan talvisodan kaltaisista esteistä. Sodassa oli vielä yksi osa-alue, josta on Venäjän historiankirjoituksessa aivan viime aikoihin asti vaiettu ja jonka selvittäminen on nykyisen tieteellisen avoimuuden ansio. Se on Neuvostoliiton yhteiskunnan tila ja suhtautuminen talvisotaan, selustan tilanne. Hämmästyttävää kyllä, ameijassa ja kaikilla yhteiskunnan aloilla oli täysin selvää kaikki, mistä Neuvostoliiton propangandakoneisto vaikeni koko sodan ajan tiukasti. Erityisesti sodan syyt ja sen niin sanottu vapautusluonne olivat kaikkien tiedossa. Salaisten palvelujen raportit osoittavat kansan mielialan muuttuneen. Kansa ja armeija seisoivat sodan alussa täysin "puolueen ja hallituksen politiikan" takana ja olivat sitä mieltä, että sota voitetaan lakkeja heittelemällä tuhoten "suomalaiset valkorosvot" nopeasti ja vaivatta. Sodan päättyessä kansa piti sotaa jo epäoikeutettuna hyökkäyssotana, joka oli lähes ajanut koko muun maailman Neuvostoliittoa vastaan.
Jo tuolloin kansa tunsi jo omalla, ainoastaan sen tuntemalla tavallaan suuren onnettomuuden lähestyvän. Se kuului keskusteluissa, joiden mukaan "selusta ei kestä sotaa", ja pohdiskeluissa, tyyliin "elämä on käynyt mahdottomaksi, kaikki lähetetään Saksaan ja kansalle jää luu kouraan". Sodan sytyttyä julkinen mielipide oli lähes yksimielinen kielteisessä suhtautumisessaan sodan päämääriin, sen käyntiin ja selustan tilaan. Yhteiskuntaa valvovien tahojen huippusalaisiksi leimattujen asiakirjojen tiedot raskaista ja toivottomista taisteluista ankarissa talviolosuhteissa, joukkojen huonosta järjestyksestä, taidottomasta johdosta sekä luvuttomista turhista kaatuneista, haavoittuneista ja paleltuneista muuttuivat koko kansan puheenaiheiksi sen saatua kirjeitä rintamalta, kuultua sairaaloihin saapuvien kertomuksia ja tutustuttua suomalaisten propagandaan. "Toisen sodan" koko totuus paljastui kaikessa laajuudessaan. Sitä aprikoi koko yhteiskunta. Kansa sai hyvin pian tuntea sodan koettelemukset nahoissaan. Toreilla elintarvikkeiden hinnat nousivat, valtion kaupoissa ei riittänyt mitään ja leivästä tuli pula. Monissa kaupungeissa syntyi leipäjonoja. Kansa ei kuitenkaan ottanut tätä vielä vakavasti, vaan jonoissa vitsailtiin ja jopa laulettiin ja pantiin ripaskaksi, eihän tätä kai kauan kestäisi. Vasta myöhemmin, syksyllä 1941 ja erityisesti talvella 1941 1942 nälkäinen, viluinen ja valoton selusta koki todella koko sota-ajan ankaruuden. Jonoista tuli loputtomia, ja niissä seistiin yöt läpeensä pakkasissa täristen. Talvisodan talven kokemukset osoittautuivat vasta esimauksi, josta tuolloin kyllä puhuttiin ja kirjoiteltiin, mutta ilman myöhempien aikojen hengenhädän tuntua. NKVD huomioi silti tämänkin ilmiön selonteoissaan, mikä täydentää sodan kokonaiskuvaa. NKVD:n elimet pyrkivät kaikin voimin katkaisemaan moisilta keskusteluilta, huhuilta ja arvostelulta siivet pidätyksillä ja rankaisemisella. Tällaisilla jyrkillä toimenpiteillä Berijan laitos pyrki poistamaan omien, maan johdolle tarkoitettujen selvitystensä aiheet. Ristiriita oli hämmästyttävä, "Berijan paradoksi". Meidänkin perheemme joutui tuon paradoksin uhriksi. Perheemme asui tuolloin Tšeljabinskissa, ja muistan selvästi, kuinka isäni keskusteli Neuvostoliiton ja Suomen rintamatilanteesta ystäviensä, kahden insinöörin, lääkärin ja taidemaalarin kanssa. Sodanjohto oli taidotonta, armeijalla ei ollut tarpeeksi lämmintä vaatetta ja tappiot olivat käsittämättömän suuria. Äänet korottuivat ja sävy jyrkkeni. Isä sanoi: "Mikä se Vorošilovkin muka on armeijaa johtamaan!". Kohta heitä tultiin hakemaan, vaikka kello oli yksitoista illalla ja isän piti lähteä seuraavana aamuna Moskovaan uuteen virkaan rakennushallinnossa. Niin perheemme elämä heitti täyden kuperkeikan, ja minusta, pääinsinöörin hyvän perheen pojasta, tuli "kansanvihollisen" penikka. Pääsin hiljattain tutustumaan isäni tutkinnan aineistoon. Sen ensimmäisen kansion alussa oli kouluvihon sivulle vinoon kirjoitettu ilmianto, jossa kerrottiin, että se ja se kävi neuvostovastaisia keskusteluja sodasta Suomea vastaan, ja että ilmiantaja haluaisi kutsun NKVD:hen antaakseen tarkempia tietoja. Allekirjoitus oli sen lääkärin, joka istui isäni kotona samassa seurueessa pohdiskelemassa sodan "toista puolta". Isä sai tuomion 58. pykälän mukaan "neuvostovastaisesta propagandasta". Sillä lailla armeijan ja maan kohtalot kietoutuivat tavallisten ihmisten kohtaloihin noina talvisodan raskaina kuukausina. Tuona yönä Tšeljabinskissa vangittiin paljon, myös meidän tuttujamme. Syytteet olivat erilaisia, mutta niiden joukossa myös Neuvostoliiton asevoimien arvostelua talvisodassa pidettiin raskauttavana. Sen illan tulen muistamaan koko ikäni.
Tämä asiakirjakokoelma on täynnä muitakin aiemmin tuntemattomia seikkoja. Siinä on jälkiä Stalinin Suomen "kansanhallituksen" perustamisseikkailusta, Suomesta sodan jälkeen palautettujen neuvostoliittolaisten sotavankien surullinen tarina sekä kertomusta rauhanhieronnasta, joka päätti sodan, josta, kuten tulevat tapahtumat osoittivat, Neuvostoliiton johto ei omasta mahtavuudestaan pyörällä päästään oppinut mitään. Talvisodassa siitä maksettiin kymmenillä tuhansilla uhreilla, ja hieman yli vuoden päästä lasku nousi jo miljooniin.