EUROOPAN KOMISSIO TERVEYS- JA KULUTTAJA-ASIOIDEN PÄÄOSASTO TIIVISTELMÄ

FI EUROOPAN KOMISSIO TERVEYS- JA KULUTTAJA-ASIOIDEN PÄÄOSASTO Linja B Kuluttaja-asiat B5 Varainhoito TIIVISTELMÄ 1. Tausta Kulutusluotoista annetulla direktiivillä 87/102/ETY 1, joka perustuu komission vuonna 1979 esittämään ehdotukseen ja jota on muutettu vuosina 1990 ja 1998 2, vahvistettiin kulutusluottoja koskevat yhteisön lainsäädäntöpuitteet, joiden tavoitteena oli luoda luottoalalle yhteismarkkinat ja antaa kuluttajansuojaa koskevat yhteiset vähimmäissäännöt. Komissio esitti vuonna 1995 direktiivin soveltamisesta kertomuksen 3, jonka johdosta kuultiin asiaan liittyviä tahoja erittäin laajasti. Vuonna 1997 se esitti tiivistelmän vuoden 1995 kertomukseen saaduista vastineista 4. Prosessin perusteella komissio tuli siihen tulokseen, että direktiivi ei enää vastaa riittävällä tavalla kulutusluottomarkkinoiden nykytilannetta ja että tämän vuoksi sitä olisi syytä tarkistaa 5. Komissio teetti joukon tutkimuksia erilaisista erityiskysymyksistä 6 ja suoritti yksityiskohtaisen ja vertailevan analyysin kaikesta täytäntöönpanolainsäädännöstä jäsenvaltioissa. Eurooppalaisten rajattomien kulutusluottomarkkinoiden analyysi osoittaa, että nämä markkinat ovat kehittyneet vain marginaalisesti. Tämän vuoksi nykyisiä lainsäädäntöpuitteita olisi tarkistettava, jotta kuluttajat ja yritykset voisivat hyödyntää täysimääräisesti sisämarkkinoita. 2. Direktiivin 87/102/ETY tarkistamista koskevan hankkeen suuntaviivat Rajat ylittävien luottomarkkinoiden kehittyminen Euroopassa on ollut vähäistä, ja tähän alhaiseen kehitysasteeseen on useita syitä, joista tärkeimpiä ovat - tekniset tekijät, jotka vaikeuttavat toisille markkinoille pääsyä - kansallisten lainsäädäntöjen riittämätön yhdenmukaistaminen - luottotekniikoiden ja -muotojen kehittyminen sen jälkeen, kun komissio esitti ja neuvosto antoi kyseisen direktiivin. Direktiivin tarkistaminen edellyttää, että - saatetaan lainsäädäntöpuitteet ajan tasalle ottaen huomioon uudet luottotekniikat Rue de la Loi 200, B-1049 Bruxelles/Wetstraat 200, B-1049 Brussel, Belgia Toimisto: B232 7/42 Puhelin: (+32-2)295 69 47, keskus: 299 11 11, faksi: 296 79 18

- tasapainotetaan uudelleen sekä kuluttajien että luotonantajien oikeudet ja velvollisuudet - varmistetaan kuluttajansuojan korkea taso. Tavoitteena on mahdollistaa entistä avoimempien ja tehokkaampien markkinoiden luominen ja toisaalta taata sellainen kuluttajansuojan taso, jonka avulla luottotarjousten vapaa liikkuvuus voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla sekä luoton tarjoajien että kysyjien kannalta. Komission toimivaltaiset yksiköt haluavat tässä yhteydessä esittää suuntaviivat ehdotettavalle direktiivin tarkistukselle ja pyytää jäsenvaltioita ja muita asiaan liittyviä tahoja antamaan lausunnon tekstin päälinjauksista: Monien linjausten kohdalla esitetään komission yksiköiden näkemyksen mukaan olennaisimmat vaihtoehdot. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi direktiivin tarkistustyö on määrä toteuttaa seuraavien kuuden suuntaviivan mukaisesti: 1) direktiivin soveltamisala määritetään uudelleen, jotta direktiivi vastaisi markkinoiden nykytilannetta ja jotta kulutusluoton ja asuntoluoton välinen raja olisi entistä selvempi 2) lisätään uusia säännöksiä, joissa otetaan luotonantajien lisäksi huomioon myös luotonvälittäjät 3) otetaan käyttöön tiedonsaantijärjestelmä luotonantajia varten, jotta ne voisivat paremmin arvioida luotonantoon liittyvät riskit 4) määritetään entistä kattavammat tiedot sekä kuluttajan että mahdollisten takaajien osalta 5) vastuut jaetaan entistä tasaisemmin kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä 6) parannetaan sekä kuluttajan että luotonantajan kannalta sääntöjä ja käytäntöjä, joita elinkeinonharjoittajat noudattavat maksuhäiriötapauksissa. 3. Lausuntopyynnön kohde Komission yksiköt haluavat pyytää erityisesti jäsenvaltioilta ja asiaan liittyviltä tahoilta lausunnon seuraavista aihealueista: Pitäisikö direktiivin soveltamisalaa laajentaa varsinkin ottamalla soveltamisalan piiriin luotot, joiden vakuutena on kiinnitys, mutta jotka on tarkoitettu kulutushyödykkeiden ostoon? Olisiko luotonantajien tiedonsaantia parannettava erityisillä toimenpiteillä noudattaen tarkoin voimassa olevia sääntöjä, jotka koskevat henkilötietojen suojaa? Erityisesti olisi tarkasteltava, onko mahdollista toteuttaa toimia, jotka edistävät seuraavien tietokantojen käyttöä: kansallisten "negatiivisten" tietokantojen, joihin kirjataan maksujen laiminlyönnit 2

kansallisten "positiivisten" tietokantojen, joihin kirjataan kaikki kuluttajan luottositoumukset negatiivisten ja positiivisten kansallisten tietokantojen. Pitäisikö direktiivin 87/102/ETY sääntöjä, jotka koskevat tavaroiden ja palvelujen myyjän sekä luotonantajan yhteisvastuuta, muuttaa? Pitäisikö toteuttaa toimenpiteitä, jotka liittyvät tiettyjä maksulaiminlyöntejä kattaviin vakuutuksiin? Erityisesti olisi tarkasteltava, onko aiheellista luoda järjestelmä, joka perustuu yksittäisiin vakuutuksiin tai luotonantajan luottosalkun (pakolliseen) vakuuttamiseen. Näiden tavoitteiden toteuttaminen käytännössä tarkoittaisi, että pyrittäisiin vähimmäisyhdenmukaistamisen sijaan kohti mahdollisimman suurta, parasta mahdollista yhdenmukaistamista, joka takaisi korkeatasoisen kuluttajasuojan kaikkialle Euroopan Unioniin. 3

Kulutusluottoja koskevan direktiivin 87/102/ETY muuttamista käsittelevä keskusteluasiakirja JOHDANTO Direktiivin 87/102/ETY ja sen kahden muutosdirektiivin päätavoitteena oli kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentäminen, minkä avulla haluttiin luoda alalle yhteismarkkinat ja antaa kuluttajansuojaa koskevat yhteiset vähimmäissäännöt 7. Saattaessaan näitä direktiivejä 8 osaksi kansallista lainsäädäntöä jäsenvaltiot katsoivat, että direktiivien mukainen suojataso oli riittämätön. Tämän näkemyksen perusteella toisaalta haluttiin parantaa kuluttajille annettavaa tietoa ja kuluttajansuojaa ja toisaalta otettiin huomioon luottomuotoja ja/tai uusia luottosopimusmuotoja, jotka eivät kuuluneet direktiivin soveltamisalaan 9. Tämä lähestymistapa yleistyi Euroopan tasolla ja johti siihen, että jäsenvaltiot sovelsivat laajasti vähimmäislauseketta 10. Luottotekniikat ovat sittemmin kehittyneet huomattavasti, ja tapahtuneen kehityksen valossa direktiivi vaikuttaa nykyisin epätarkoituksenmukaiselta. Lisäksi on todettava, että eurooppalaiset kulutusluottomarkkinat ovat kehittyneet vain marginaalisesti. Vuoden 1995 kertomuksen perusteella komission yksiköt arvioivat, että nykyisiä lainsäädäntöpuitteita olisi tarkistettava, jotta kuluttajat ja yritykset voisivat hyödyntää täysimääräisesti sisämarkkinoita. Tavoitteena on mahdollistaa luottotarjousten todellinen vapaa liikkuvuus luomalla entistä avoimemmat ja tehokkaammat markkinat, minkä avulla varmistetaan kuluttajansuojan korkea taso sekä annetaan elinkeinonharjoittajille mahdollisuus arvioida mahdolliset riskit entistä paremmin. Direktiivin tarkistaminen edellyttää, että saatetaan lainsäädäntöpuitteet ajan tasalle ottaen huomioon uudet luottotekniikat ja että tasapainotetaan uudelleen sekä kuluttajien että luotonantajien oikeudet ja velvollisuudet. Näin ollen komission yksiköt katsovat, että direktiivin tarkistaminen olisi toteutettava seuraavien kuuden suuntaviivan mukaisesti: 1) direktiivin soveltamisala määritetään uudelleen, jotta direktiivi vastaisi markkinoiden nykytilannetta ja jotta kulutusluoton ja asuntoluoton välinen raja olisi entistä selvempi 2) lisätään uusia säännöksiä, joissa otetaan luotonantajien lisäksi huomioon myös luotonvälittäjät 3) otetaan käyttöön tiedonsaantijärjestelmä luotonantajia varten, jotta ne voisivat paremmin arvioida luotonantoon sisältyvät riskit 4) määritetään entistä kattavammat kuluttajille ja mahdollisille takaajille annettavat tiedot 4

5) vastuut jaetaan entistä tasaisemmin kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä 6) parannetaan sekä kuluttajan että luotonantajan kannalta sääntöjä ja käytäntöjä, joita elinkeinonharjoittajat noudattavat maksuhäiriötapauksissa. Näiden tavoitteiden toteuttaminen käytännössä tarkoittaisi, että pyrittäisiin vähimmäisyhdenmukaistamisen sijaan kohti mahdollisimman suurta, parasta mahdollista yhdenmukaistamista, joka takaisi korkeatasoisen kuluttajasuojan kaikkialle Euroopan Unioniin. 5

1. DIREKTIIVIN SOVELTAMISALAN UUDELLEENMÄÄRITYS 1.1 Kuluttajan määritelmä Direktiivissä 87/102/ETY kuluttajalla tarkoitetaan "luonnollista henkilöä, jonka tässä direktiivissä tarkoitettujen toimien ei voida katsoa liittyä hänen elinkeinonsa tai ammattinsa harjoittamiseen" 11. Kysymys 1.1: Kun otetaan huomioon tiettyjen jäsenvaltioiden hyväksymät erilaiset määritelmät 12, olisiko aiheellista laajentaa tätä määritelmää siten, että se kattaisi myös luonnolliset henkilöt itsenäiset ammatinharjoittajat tai palkansaajat jotka käyttävät kulutusluottoa ammattinsa harjoittamiseen liittyviin tarpeisiin? Mikäli vastaus on myönteinen, vaihtoehdot ovat seuraavat: 1.1.1 määritelmää muutetaan siten, että se kattaa toisaalta luonnollisten henkilöiden yhteenliittymät ja toisaalta luonnolliset henkilöt, jotka haluavat aloittaa liiketoiminnan 1.1.2 määritelmää muutetaan siten, että se kattaa sekamuotoiset sopimukset eli luotot, jotka myönnetään luonnolliselle henkilölle pääasiassa mutta ei ainoastaan yksityisiä tarpeita varten 13. 1.2 Direktiivissä tarkoitetut luottosopimukset Direktiivin 87/102/ETY 2 artiklassa säädetään tapauksista, jotka eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan. Nykyisin nämä poikkeukset vaikuttavat perusteettomilta. Uutta direktiiviä olisi sovellettava kaikentyyppisiin luottoihin, joita myönnetään luonnollisille henkilöille pääasiassa yksityisiä tarpeita varten riippumatta siitä, mikä on luoton määrä vaadittu vakuus luoton tarkoitus 14 lukuun ottamatta asunnon hankkimiseen tai perusparantamiseen tarkoitettua luottoa 15. Voidaan todeta seuraavaa: a) Kun verrataan toisiinsa kulutusluottomarkkinoita ja markkinoita, joilla tarjotaan kiinteän omaisuuden hankintaan tarkoitettuja luottoja, samoin kuin markkinoita, joilla tarjotaan luottoja, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen, havaitaan, että niiden välinen ero pienenee jatkuvasti. Markkinoilla käytetyt rahoitustekniikat ovat tulleet lähes samanlaisiksi: kiinteä tai vaihtuva korko, mahdollisuus suorittaa yksi tai useampi nosto, luoton lyhennys määräajoin tai luoton takaisinmaksu sopimuksen voimassaolon päättyessä, perinteinen luotto tai käyttöluotto, kiinnitys, vakuus jne. b) Kulutustavaraostoja rahoitettaessa käytetään yhä enemmän kiinnitystä, sillä kiinnitystekniikat kattavat kaikentyyppiset saamiset. Tämä tilanne voi aiheuttaa vakavia riskejä kuluttajalle, mikäli hän kulutustarpeita rahoittaessaan käyttää vakuutena asuntoaan, Yhdistyneessä kuningaskunnassa käytettyjen "equity release" -tekniikoiden 6

tavoin. Useissa jäsenvaltioissa kiinnitys voi olla saamisista riippumaton ja voimassaoloajaltaan määräämätön 16. Toisen (ja jopa kolmannen tai neljännen) sijan kiinnityksellä varustettua luottoa käytetään usein myös kulutusluottojen jälleenrahoittamiseen. Näin ollen ei ole enää syytä pitää yllä keinotekoista jakoa "kulutusluoton" ja "kiinnitysluoton" välillä. Kysymykset 1.2: Seuraavia kysymyksiä tulisi harkita: 1.2.1 Olisiko aiheellista poistaa nykyisen direktiivin mukaiset poikkeukset, jotka liittyvät vähimmäis- ja enimmäismääriin 17, korottomiin luottoihin, vuokrasopimuksiin, joiden avulla rahoitetaan tavaroiden tai palvelujen käyttöoikeus, määrämuotoisiin kulutusluottosopimuksiin jne.? Huom.: Poikkeusten säilyttämistä tai uusien poikkeuksien lisäämistä ehdottavia osapuolia kehotetaan esittämään perustelut. 1.2.2 Onko aiheellista erottaa toisistaan luotto, jonka vakuutena on kiinnitys, ja kiinteän omaisuuden hankintaa koskeva asuntoluotto ja onko syytä poistaa poikkeus, joka koskee luottoja, joiden vakuutena on kiinnitys ja jotka eivät ole tarkoitettuja yksinomaan kiinteää omaisuutta koskevia hankintoja varten, jotta viimeksi mainitut luotot otettaisiin mukaan direktiivin soveltamisalaan? 1.2.3 Olisiko aiheellista käsitellä kiinteän omaisuuden hankintaan tarkoitettua luottoa ja asuntoluottoa kokonaan tai osittain tarkistuksen yhteydessä? 1.3 Todellinen vuosikorko Todellinen vuosikorko on korko, joka "on luotonantajan ja luotonsaajan keskenään sopimien tulevien ja nykyisten sitoumusten (lainojen, lyhennysten ja maksujen) nykyarvon vastine vuositasolla" (direktiivin 1 a artikla). Sen kohdalla on tarpeen tarkastella kahta kysymystä: todellisen vuosikoron laskentaperustaa ja varsinaista laskentaa. 1.3.1 Todellisen vuosikoron laskentaperusta Periaatteessa todellisessa vuosikorossa on otettava huomioon kaikki luoton kustannukset. Direktiivin 87/102/EY muuttamisesta annetuissa direktiiveissä 90/88/ETY ja 98/7/EY on luettelo kustannuksista, joita ei saa ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa. Jotta todellinen vuosikorko olisi kaikilta osin luotettava ja käyttökelpoinen koko Euroopan unionin alueella, olisi ihanteellista, että jäsenvaltiot laskisivat sen yhdenmukaisesti ja ottaisivat laskennassa huomioon samalla tavalla kaikki luottosopimukseen liittyvät kustannustekijät. Näin ei kuitenkaan aina menetellä, vaikka direktiivissä 98/7/EY on säädetty asiaa koskevista muutoksista. Yleisesti on todettava, että on syytä arvioida uudelleen, onko tietyt kustannukset otettava huomioon tai jätettävä huomiotta koron laskennassa. Tällöin on pidettävä lähtökohtana kustannusten taloudellisia perusteita 18, jotta päädytään tulokseen, jossa määräytymisperusteen ulkopuolelle jätetään mahdollisimman vähän kustannustekijöitä. Tällä tavoin saataisiin aikaan todellinen kansallisten "laskentaperustojen" lähentyminen ja entistä yhdenmukaisempi laskentatapa, mikä edistäisi avoimuutta ja vertailukelpoisuutta. 7

Luoton takaisinmaksua varten edellytettyjen vakuutusten ja vakuuksien "pakollisuuden" (pakollisuus on kriteeri, jonka perusteella kustannus otetaan mukaan korkoa laskettaessa) osoittamisessa on ollut vaikeuksia, minkä vuoksi tietyt jäsenmaat ovat menneet direktiivin säännöksiä pidemmälle ja käyttäneet vähimmäislauseketta. Nämä maat ovat katsoneet, että kuluttajalla ei käytännössä ole valinnan vapautta ja että luotonantaja sisällyttää varovaisuussyistä ja taloudellisen hyödyn takia sopimukseen mieluummin ja asemansa puolesta vakuutuksen, vaikka kuluttaja ei alun perin olisi pyytänyt kyseistä vakuutusta 19. Kysymys 1.3.1: Seuraavat kysymykset tulisi käsitellä 20 : 1.3.1 a) Olisiko laskennassa otettava huomioon sekä henkilö- että reaalivakuuksiin liittyvät kustannukset? 1.3.1 b) Olisiko aiheellista määrittää tarkemmin tietyt osatekijät, kuten verot, luotonvälittäjien palkkiot jne.? 1.3.2 Todellisen vuosikoron laskenta Direktiivissä 98/7/EY annetaan vapaus valita eri aikatekijöiden välillä, mikä johtaa tosiasiassa epätarkkuuksiin todellisen vuosikoron laskennassa 21. Ei ole myöskään annettu tarkkoja sääntöjä sellaisia sekamuotoisia rahoitustuotteita varten, joissa on luottoosuuden lisäksi myös säästö- tai vakuutusosuus (henkivakuutus/yhdistelmä). Kysymys 1.3.2: Olisiko aiheellista a) selkeyttää ja yhdenmukaistaa laskentaa siten, että jokaisesta rahoitustekniikasta esitettäisiin esimerkki b) sopia yhteisestä menettelystä, jonka avulla nämä sekalaiset tekijät - otetaan huomioon - vakioidaan - tai neutraloidaan vaikutuksiltaan? 1.4 Luoton korko "Vuotuisen korkokannan" käsite tuodaan esiin direktiivin 87/102/ETY 6 artiklassa. Käsitettä ei kuitenkaan määritellä. Jos aikomuksena on ottaa säännöksissä huomioon ennakkonostot avistatililtä, tilinylitykset ja yleensäkin kaikki luottosopimukset, joissa veloitettava korko lasketaan jälkeen päin, olisi suotavaa määrittää tämä korko sekä vuositasolla että tietylle jaksolle. Samaa korkoa olisi itse asiassa voitava soveltaa kaikissa jäsenvaltioissa, jotta olisi mahdollista verrata tiliotteita, tarkistaa tietyltä kaudelta perityt korot jne. Kysymys 1.4: 8

1.4 a) Onko tarpeen määrittää vuosikorko ja 1.4 b) olisiko tämä korko laskettava samalla kaavalla kuin todellinen vuosikorko ja muunnettava tarvittaessa käyttäen vastaavaa muuntomenetelmää 22 23? 9

2. LUOTONVÄLITTÄJÄT Direktiivin 87/102/ETY 12 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiolla on kolme vaihtoehtoa, joiden mukaan ne voivat valvoa direktiivin soveltamista varsinkin luotonvälittäjien osalta. Direktiivin täytäntöönpanosta annetussa kertomuksessa esitettiin, että artiklan kolmas vaihtoehto tehtäisiin pakolliseksi. Vaihtoehdon mukaan jäsenvaltioiden on edistettävä sellaisten asianmukaisten toimielinten perustamista, jotka käsittelevät luottosopimuksista ja luottoehdoista tehtäviä valituksia. Perustettavat elimet voisivat myös antaa kuluttajille luottosopimuksia ja luottoehtoja koskevia tietoja tai neuvoja 24. Luotonvälittäjien valvonnan tiukentaminen tuo mukanaan useita toimenpiteitä: - kyseisten henkilöiden rekisteröinti - ammatillista pätevyyttä koskevien vähimmäisedellytysten määrittäminen - mahdollisuus peruuttaa toistaiseksi tai lopullisesti välittäjien toimilupa - tiedottaminen mahdollisista valituksista. Tämä tarkoittaa, että kukin jäsenvaltio rekisteröi luottosopimuksia tarjoavat myyjät ja/tai jakelukanavat. Paras ratkaisu olisi se, että direktiivin 87/102/ETY 12 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut kolme vaihtoehtoa tehtäisiin pakollisiksi kumulatiivisella tavalla. Uudessa 12 artiklassa voitaisiin säätää kaikille luotonvälittäjille tarkoitetusta yhteisestä perustasta ja sallia vähäisiä eroavuuksia luotonvälittäjän valtuuksien laadun ja laajuuden kohdalla sekä varsinkin kysymyksessä, joka koskee luotonantajan vastuuta valittuun tai hyväksyttyyn välittäjään nähden (välittäjä, edustaja, myyjä). Kysymys 2: 2.1 Voidaanko hyväksyä vaihtoehtojen kumulointiin perustuva ratkaisu, jossa on liikkumavaraa eroavuuksia varten? Vai olisiko asia mieluummin ratkaistava jollakin seuraavista tavoista? 2.2 Yhdenmukaistetaan luotonvälittäjänä toimimiselle asetettuja ehtoja, jotka koskevat hyvää mainetta sekä ammatillista pätevyyttä. 2.2 a) Jos määritetään pätevyysehdot, on suotavaa, että ne muistuttavat mahdollisimman paljon vakuutusalan välittäjille asetettuja ehtoja. 2.2 b) Olisi lisäksi määritettävä "myyjien" erityisasema (asettamalla ne luotonantajien vastuulle) tai jätettävä ne ammattikunnan ulkopuolelle ottaen huomioon, että niillä on todettavasti puutteellinen "pätevyys" tällaisen toiminnan harjoittamiseen. 2.3 Varmistetaan tietojen oikeellisuus luotonvälittäjän valtuuksien laatua ja laajuutta koskevien tietojen osalta sekä välittäjän ja luotonantajan väliseen yhteistyöhön liittyvän mahdollisen yksinoikeuden osalta 25. 10

2.4 Luotonvälittäjän mukanaolo mainitaan sopimuksessa ja määrätään, että luotonvälittäjän henkilöllisyys on mainittava. Välittäjien valtuuksien laajuutta koskevat tiedot liittyvät ongelmaan, joka johtuu luotonvälittäjän määritelmän puuttumisesta. 2.5 a) Parannetaan välittäjän palkkioon liittyvää avoimuutta muun muassa mainitsemalla luottosopimuksessa maksettavat palkkiot, jotka olisi lisäksi otettava huomioon todellisessa vuosikorossa 26 27. 2.5 b) Voitaisiin myös harkita menettelyä, jonka mukaan palkkiot porrastettaisiin, jotta välittäjällä olisi osaltaan vastuuta sellaisista luottosopimuksista, joihin liittyy maksuhäiriöitä. 2.6 a) Voidaanko hyväksyä, että luotonvälittäjällä on oikeus periä kuluttajalta suoraan palkkiota silloin, kun kuluttaja jättää luottoanomuksen tai pyytää luottoa koskevia tietoja vai 2.6 b) onko toivottavaa, että tämä kiellettäisiin kokonaan, kuten tietyissä jäsenvaltioissa on tehty, sillä palkkioiden porrastamista koskevan järjestelmän toimivuus edellyttää tämän ehdon käyttämistä? 11

3. LUOTONANTAJAN TIEDONSAANNIN PARANTAMINEN Luoton kustannukset riippuvat luotonantajalle aiheutuvasta riskistä. Tämä riski puolestaan riippuu siitä, minkälaisia tietoja luotonantajalla on, kun se tekee päätöksen luoton myöntämisestä kuluttajalle. Luotonantajan tiedonsaanti on näin ollen tärkeää luottomarkkinoiden ja varsinkin kulutusluottomarkkinoiden toimivuudelle. Luotonantajan käytössä olevien tietojen laatu on sitäkin tärkeämpää, kun kyseessä on luoton myöntäminen kuluttajille, jotka asuvat toisessa jäsenvaltiossa. Siksi luotonantajan tiedonsaannin parantaminen on keskeinen edellytys kulutusluottoja koskevien sisämarkkinoiden luomiselle, mitä ilman kuluttajalla on suuria vaikeuksia tehdä luottosopimus toisessa jäsenvaltiossa. Kaikissa jäsenvaltioissa on negatiiviset tiedostot joihin viedään maksulaiminlyönnit ja/tai positiiviset tiedostot joista käy ilmi kaikki kuluttajien luottositoumukset. Tiedostot ovat joko yksityisiä tai julkisia. Positiivisia julkisia tai yksityisiä tietokeskuksia on Saksassa, Alankomaissa, Itävallassa sekä Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Tällainen keskus otetaan pian käyttöön myös Belgiassa. Lisäksi keskukset ovat tehneet tietojenvaihtoa koskevia sopimuksia, joita on voimassa esimerkiksi Belgian ja Alankomaiden välillä ja Belgian ja Saksan välillä. Joissakin jäsenvaltioissa 28 on määrätty, että luotonantajan on arvioitava ja tarkistettava kuluttajan luottokelpoisuus keskitetyn tietokannan avulla. Tämä velvoite on yhdenmukainen myös siihen pyrkimykseen nähden, jonka mukaan kuluttajien ja (tarvittaessa) takaajien luottokelpoisuuden arvioinnissa halutaan käyttää avointa ja objektiivista järjestelmää. Jos kyseisiä tietoja koottaisiin keskitettyyn järjestelmään noudattaen tarkoin yksityisyyden suojaa koskevia sääntöjä voitaisiin välttää tilanteet, joissa luotonantajat käyttävät epäsuoria ja epävarmoja keinoja, joiden yhteydessä kuluttaja ei voi tarkistaa häntä koskevia tietoja; tällaisina keinoina käytetään muun muassa vaaliluetteloja ja tiettyjä aloja koskevia yksityisiä tietokantoja. Lisäksi on yleisen edun mukaista, että kuluttajien henkilötietoja kerättäessä ja käsiteltäessä käytetään turvallisia avoimia tiedostoja, joita ylläpidetään yksityisyyden suojaa koskevien sääntöjen mukaisesti ja joiden avulla mahdollistetaan rajat ylittävät luotot kaikille kuluttajille ja voidaan olla varmoja, että luottoja ei enää myönnetä tapauksissa, joihin liittyy ylivelkaantumisen riski. Kysymys 3: Yleisessä tarkastelussa voidaan käsitellä useita kysymyksiä, jotka perustuvat eri yhdenmukaistamistasoihin: Yhdessä jäsenvaltiossa hyväksytyllä luotonantajalla tulee olla pääsy samoin ehdoin toisissa jäsenvaltioissa sijaitseviin tietolähteisiin ja tietokantoihin. 12

3.1 Miten taataan, että luotonantajat saavat käyttöönsä kuluttajia koskevat tiedot? 3.2 Onko tarpeen, että yksinomaan säädetään kuluttajia koskevien riittävien ja objektiivisten tietojen käyttöön asettamisesta kussakin jäsenvaltiossa vai onko tyydyttävä nykyiseen tilanteeseen? 3.3 Mitä säännöksiä olisi pantava täytäntöön, jotta ensiksi mainitun vaihtoehdon kohdalla taattaisiin kyseisten tietojen saanti? 3.3 a) Olisiko tietojen keräämistapaa yhdenmukaistettava siten, että ainoana tavoitteena on kuluttajan tai takaajan luottokelpoisuuden arviointi? 3.3 b) Olisiko täsmennettävä, että näitä tietoja voidaan käyttää ainoastaan sen lainmukaisen tavoitteen saavuttamiseksi, joka on asetettu tietojen käsittelystä vastaavalle taholle, ja sillä edellytyksellä, että tiedot eivät ole ristiriidassa kyseisen henkilön perusoikeuksien ja -vapauksien kanssa? 3.3 c) Jos kuluttaja antaa elinkeinonharjoittajalle tietoja luoton saamista varten, onko kuluttajalla oltava varmuus siitä, että tietoja käsitellään ainoastaan kyseisen tarkoituksen yhteydessä? Toisin sanoen olisiko määrättävä, että kolmannet osapuolet, joilla ei ole suoranaista yhteyttä kuluttajaan luotto-operaatiossa, eivät saa kerätä, markkinoida, myydä tai säilyttää näitä tietoja? 3.4 a) Pitäisikö edistää "responsable lending" ajatusmallia, jonka mukaan luotonantajan velvollisuutena on arvioida ja tarkistaa kuluttajan luottokelpoisuus käyttämällä perustana neutraaleja, luotettavia ja riippumattomia tietoja, jotka ovat unionin kaikkien luotonantajien käytössä samoin kuin kuluttajien käytössä heitä koskevien tietojen osalta? 3.4 b) Jos "responsable lending" -malli hyväksytään, olisiko annettava säännöt, joiden mukaan kuluttajan on vastattava esitettyihin kysymyksiin tarkasti ja kaikilta osin, ja olisiko tuolloin määrättävä, että luotonantajan ja/tai luotonvälittäjän on osoitettava, että ne ovat esittäneet asianmukaiset kysymykset (tarvittaessa kysymyslomaketta käyttäen)? 3.5 Onko yhteisen toimintatavan perustuttava tiedostoihin? Minkä tyyppinen tiedosto olisi kehitettävä, mikäli tiedostoihin perustuva järjestelmä katsotaan tarpeelliseksi? 3.5 a) Olisiko negatiiviset tietokannat asetettava etusijalle? 3.5 b) Olisiko kaikissa jäsenvaltioissa päin vastoin muodostettava positiivisia tiedostoja? 3.5 c) Onko pidettävä yllä molempia? Komissio toivoo, että eri osapuolet ilmoittavat, millainen tiedosto olisi sopivin, jotta edellä mainitut tavoitteet voidaan ottaa tasapuolisesti huomioon. 13

4. KULUTTAJAN JA TAKAAJIEN TIEDONSAANNIN PARANTAMINEN 4.1 Kuluttajan tiedonsaannin parantaminen Luotonantajan tiedonsaannin parantaminen ja kuluttajan tiedonsaannin parantaminen liittyvät toinen toisiinsa. Luottotarjouksen ehtojen avoimuus on tärkeä tekijä, joka lisää markkinoilla tarjottujen tuotteiden vertailukelpoisuutta, muista jäsenvaltioista peräisin olevat tuotteet mukaan luettuina. Se on välttämätön edellytys tarjousten todelliselle vapaalle liikkuvuudelle. Direktiiviä olisi sovellettava kaikkiin luottosopimuksiin, minkä vuoksi sitä olisi muutettava siten, että se kattaa uudet luottomuodot, jotka ovat tulleet markkinoille direktiivin 87/102/ETY antamisen jälkeen. Rahoitustekniikoilla on suurempi merkitys kuin luottosopimusten muodolla, ja siksi on tärkeää jo nyt antaa säännökset, joiden tarkoituksena on taata, että kuluttajalle annetaan riittävät tiedot ottaen huomioon kulloinkin käytetty tekniikka. Näiden tietojen olisi sisällettävä erityisesti seuraavat kohdat: Korko: Vähimmäisedellytys on, että kuluttajalle on ilmoitettava, minkä ehtojen mukaan korko voi vaihdella, miten korko lasketaan, mihin ajanjaksoon korkoa sovelletaan jne. Takaisinmaksu: Onko kuluttajan maksettava määräajoin, yhdellä kertaa, pieniä eriä tietyn jakson ajan ja suuri erä lopussa 29, käteisenä vai luontoissuorituksena? Luoton nosto: Voiko kuluttaja nostaa käyttöön asetetut summat yhden vai useamman kerran, porrastettuina vai toistuvina nostoina, ja sisältääkö sopimus määräyksen "alkutilanteeseen palaamisesta" jne.? Lyhennystaulukko: Taulukko olisi annettava kuluttajalle aina, kun sopimuksen korot ja kulut määritetään ja lasketaan ennalta. Kysymys 4.1: Olisiko 3 (mainonta), 4 ja 6 (sopimukset yleensä, ennakkonostot avistatililtä) artikla muotoiltava uudelleen, jotta kuluttajan olisi mahdollista saada riittävät tiedot kaikkien luottosopimusten osalta? 4.2 Takaajat Useissa jäsenvaltioissa on kiinnitetty huomiota kysymyksiin, jotka koskevat kuluttajien takaajina toimivien henkilöiden asemaa. Nämä henkilöt jäävät nykyisin direktiivin 87/102/ETY soveltamisalan ulkopuolelle 30. Direktiivin soveltamisalaa olisi laajennettava siten, että huomioon otettaisiin luottosopimukseen liittyvät vakuudet sekä näiden vakuuksien asettajat. Toisaalta direktiivin olisi katettava tapaukset, joissa henkilöiltä, joiden toimien ei voida katsoa liittyvän heidän elinkeinonsa tai ammattinsa harjoittamiseen, pyydetään vakuus nykyisen direktiivin soveltamisalaan kuulumatonta luottosopimusta varten. Nämä takaajat 14

esimerkiksi toimintaansa aloittavan liikkeenharjoittajan vanhemmat toimivat kuluttajien ominaisuudessa ja tarvitsevat siksi samanlaista tietoa ja suojaa kuin he saisivat, mikäli kyseessä olisi varsinainen kulutusluottosopimus. Olisi aiheellista sisällyttää takaajat direktiivin soveltamisalaan. Kysymys 4.2: Jos oletetaan, että takaajat lisätään direktiivin soveltamisalaan, 4.2.1 onko säädettävä ainoastaan takaajista, jotka asettavat vakuuden direktiivin tarkoittaman luottosopimuksen yhteydessä, vai 4.2.2 onko lisäksi otettava huomioon sitoumukset, jotka koskevat direktiivin soveltamisalaan kuulumatonta luottosopimusta, mutta joiden antajina ovat luonnolliset henkilöt, joiden toimien ei voida katso kuuluvan ammattitoimintaan? Henkilö- tai reaalivakuuden asettajalle olisi ilmoitettava luottosopimusten olemassaolosta ja päävelallisten takaisinmaksun laiminlyönnistä. Vakuuksia koskevissa sopimuksissa olisi oltava tietyt vähimmäistiedot, kuten summa, jolle vakuus annetaan ja joka voi käsittää ainoastaan luottosopimuksen pääomamäärän ja kuluttajan maksettavaksi tulevat mahdolliset viivästyskorot. Summa ei voi sisältää muita korvauksia tai sakkoja, sillä ei ole normaalia, että takaaja maksaa kuluttajan aiheuttamat kulut, jotka liittyvät sopimuksen täyttämättä jättämiseen. Velkoja voi vaatia takaisinmaksun takaajilta vasta todettuaan päävelallisen takaisinmaksun laiminlyönnin. 15

5. ENTISTÄ TASAPAINOISEMPI SUOJA KULUTTAJALLE 5.1 Myyntimenetelmä Kotimyyntiä ja muita myyntimenetelmiä samoin kuin peruuttamisaikaa koskevat kansalliset säännöt vaihtelevat varsin paljon 31. Monet jäsenvaltiot ovat kieltäneet tiettyjä markkinointimuotoja, jos niiden perustana ei ole nimenomaista pyyntöä, ja jopa kokonaan kieltäneet 32 tarjoamasta kuluttajalle luottosopimuksia kuluttajan kotona tai työpaikalla. Kysymys 5.1: 5.1.1 Kotimyynnin kieltämistä koskevat kysymykset: 5.1.1 a) Onko kotimyyntiä koskeva kielto yhdenmukaistettava? 5.1.1 b) Missä määrin kyseistä kieltoa olisi pyrittävä yhdenmukaistamaan? 5.1.2 Mitä tulee muiden tapausten peruuttamis- ja harkinta-aikaan, olisiko syytä säätää yhdenmukaistettu ja yleinen seitsemän päivän peruuttamisoikeus? 5.2 Enimmäiskorot ja koronkiskonta Useissa jäsenvaltioissa on otettu käyttöön enimmäiskorkoja ja/tai koronkiskontaa sääntelevä järjestelmä 33. Direktiivin täytäntöönpanoa koskevassa kertomuksessa todettiin, että jäsenvaltioiden välillä on suuria näkemyseroja, ja samalla esitettiin komission toivomus, jonka mukaan koronkiskonnasta olisi keskusteltava yhteisön tasolla 34. Kysymys 5.2: Komissio haluaa koota näkemykset siitä, onko syytä toteuttaa toimenpiteitä, joiden avulla perustetaan Euroopan tasoinen enimmäiskorkoja ja/tai koronkiskontaa koskeva järjestelmä. 5.3 Luoton käyttöön asettaminen Kuluttajalla ja vain hänellä on oikeus käyttää luottonsa täysin vapaasti ja mahdollisimman avoimesti. Luotonantajan on perusteltava mahdolliset rajoitukset, joita hän asettaa "käyttöön asettamiselle" tai nosto-oikeudelle. Näiden rajoitusten olisi oltava avoimia, eikä niiden avulla pitäisi voida maksaa peiteltyä palkkiota luotonantajalle tai välittäjälle tai edellyttää, että kuluttajan on tehtävä sopimus tuntematta kaikkia kustannuksiin ja takaisinmaksuun liittyviä ehtoja. Näitä rajoituksia olisi myös tarkasteltava käyttäen lähtökohtana kohtuuttomia ehtoja, esimerkiksi ehtoa, jonka mukaan kuluttajan on (luoton noston edellytyksenä) luovutettava lainaksi otettu pääoma kokonaan tai osittain pantiksi tai talletettava pääoma kokonaan tai osittain taikka käytettävä koko pääoma tai osa siitä arvopapereiden tai muiden rahoitusvälineiden hankintaan. Kysymys 5.3: 16

Olisivatko seuraavat säännöt aiheellisia? 5.3.1 Niin kauan kuin kuluttaja ei ole allekirjoittanut luottosopimusta, luotonantaja ei voi asettaa luottoa kuluttajan käyttöön. 5.3.2 Niin kauan kuin luottoa ei ole asetettu kuluttajan käyttöön, kuluttajalta ei voida edellyttää takaisinmaksua. Luoton koron pitäisi alkaa juosta vasta luoton käyttöön asettamisesta lähtien. 5.3.3 Luotonantaja vastaa luotonvälittäjälle luottosopimuksen täytäntöönpanon yhteydessä antamistaan summista (tai tavaroista), kunnes ne on maksettu (tai toimitettu) kokonaan kuluttajalle tai kuluttajan nimeämälle kolmannelle osapuolelle. 5.3.4 Summat (tai tavarat/palvelut) voidaan asettaa kolmannen osapuolen käyttöön edellyttäen, että kuluttaja on antanut siihen nimenomaisen hyväksynnän. 5.4 Takaisinmaksu ennen eräpäivää Voidaan todeta, että entistä yleisemmin pyritään lujittamaan ja laajentamaan oikeutta ennenaikaiseen takaisinmaksuun 35, varsinkin kiinteän omaisuuden hankintaan tarkoitettujen lainojen yhteydessä. Kysymys 5.4: Onko yhä perusteltua edellyttää, että kuluttajan on maksettava korvaus ennenaikaisen takaisinmaksun aiheuttamista ylimääräisistä kustannuksista tai yleensäkin rahallinen korvaus direktiivissä tarkoitettujen luottojen tapauksessa, kun otetaan huomioon, että on mahdollista sijoittaa pääoma uudelleen kansainvälisillä markkinoilla? 5.5 Luotonantajan ja toimittajan yhteisvastuu Kuluttajien ja luottosopimuksella rahoitettujen tavaroiden tai palvelujen toimittajien välillä syntyy paljon riitoja. Direktiivin 87/102/ETY alkuperäisessä ehdotuksessa komissiolla oli Common Law'n säännösten mukaisesti tarkoitus antaa kuluttajalle mahdollisuus vaatia oikeuksiensa täyttämistä suoraan luotonantajalta ilman että kuluttajan olisi täytynyt ryhtyä vastaaviin toimiin tavaroiden tai palvelujen toimittajaan nähden. Tällainen lähestymistapa perustuu näkemykseen, jonka mukaan luottosopimuksen olemassaolo on edellytyksenä tavaroiden tai palvelujen toimittamista koskevan sopimuksen teolle. Näin ollen tavaroiden ja palvelujen toimittajan ja luotonantajan välille syntyy tietynlainen yhteisvastuu, josta aiheutuu tiettyjä oikeudellisia seurauksia luotonantajalle. Direktiivin 11 artiklan lopullinen muoto niin sanottu toissijainen vastuu on kompromissiratkaisu. Artiklan mukaan kuluttaja voi tietyissä olosuhteissa vaatia maksua luotonantajalta, jos toimittajalle esitetty valitus on perusteltu ja jos toimittaja ei suorita korvausta kuluttajalle. Tämän artiklan saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä on johtanut joissakin jäsenvaltioissa huonosti toimiviin säännöksiin 36. Joissakin jäsenvaltiossa, varsinkin Ranskassa, Saksassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa, lainsäädännössä on menty paljon pidemmälle verrattuna 11 artiklassa säädettyyn periaatteeseen 37. Näiden lähestymistapojen tarkastelun pohjalta on perusteltua pyytää, että 11 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja ehtoja lievennetään. Näin ollen "ainoastaan"-sanan käytöstä 17

voitaisiin luopua. Jos yhdenmukaistaminen katsotaan aiheelliseksi, olisi pyrittävä moitteettomasti määritettyyn järjestelmään, eikä tuloksena saa olla epätäydellinen järjestelmä tai sekajärjestelmä, joka ei käytännössä toimisi. Vaikka ei ole syytä sulkea pois muita ehdotuksia tai lähestymistapoja, olisi kuitenkin tarpeen pyrkiä selkeyteen ja mahdollisimman hyvään suojaan kaikkien luottosopimusten kohdalla. Kysymys 5.5: Olisi tarkasteltava seuraavia kysymyksiä: - Yhteisvastuuta koskevat kysymykset: 5.5.1 Onko aiheellista säilyttää 11 artikla ja poistaa siitä pelkästään käsite "ainoastaan"? 5.5.2 Olisiko aiheellista mennä vielä askel eteen päin ja ottaa käyttöön yhteisvastuuta koskeva periaate, jota sovellettaisiin aina kun kuluttaja käyttää maksutapaa, jossa hänen käyttöluotostaan suoritetaan suora tai epäsuora nosto? 5.5.3 Jos vastaus on myönteinen, onko aiheellista perustaa mekanismi, joka perustuisi johonkin nykyiseen kansalliseen järjestelmään? Jos tähän on aihetta, mihin järjestelmään mekanismin olisi perustuttava? 5.5.4 Jos tällaiseen mekanismiin päädytään, edellytettäisiinkö joka tapauksessa sitä, että tavaroiden ja palvelujen toimittajan ja luotonantajan välillä on oltava ennalta sopimus? 5.5.5 Jos näin meneteltäisiin, voidaanko hyväksyä se, että kuluttajan ei tarvitse todentaa ennalta tehdyn sopimuksen olemassaoloa, jos toimittaja on myös luotonvälittäjä ja on auttanut luottosopimuksen tekemisessä? 5.5.6 Jos pidetään kiinni luotonantajan ja toimittajan välisestä yhteisvastuusta ja jos luotonantajan ja toimittajan välillä on ennalta sopimuksia, olisiko Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädännön tavoin asetettava rajat tämän mekanismin piiriin kuuluville summille? - Vaatimusten esittämisjärjestystä koskevat kysymykset: 5.5.7 Onko toivottavaa, että kuluttajalle myönnetään oikeus vaatia oikeuksiensa täyttämistä suoraan luotonantajalta, jos on ilmeistä, että luotonantaja saa kaupallista hyötyä toimiessaan tiettyjen toimittajien kanssa ja voi käyttää (kaupallisia) keinoja toimittajia vastaan? 5.5.8 Onko aiheellista, että kuluttaja kääntyy ensin toimittajan puoleen tällaisissa tilanteissa? 18

6. MAKSULAIMINLYÖNTIEN KÄSITTELYN PARANTAMINEN 6.1 Mahdollisilta maksulaiminlyönneiltä suojautuminen: vakuutukset On sekä luotonantajan että kuluttajan edun mukaista suojautua mahdollisilta maksulaiminlyönneiltä. Direktiivin 87/102/ETY 1 a artiklassa (2. versio) tarkoitetut vakuutukset ovat tässä suhteessa paras suojautumiskeino. Nykyinen tilanne on kuitenkin epätyydyttävä. Tähän on pääasiassa seuraavat kolme syytä: On erittäin vaikeaa erotella tilanteet, joissa vakuutus on vapaaehtoinen, ja tilanteet, joissa vakuutus on pakollinen. Jos vakuutus on pakollinen, sen kustannukset olisi otettava huomioon laskettaessa todellista vuosikorkoa. Vapaaehtoisen vakuutuksen tapauksessa tilanne on kuitenkin toinen. Tämä aiheuttaa keinotekoista kilpailun vääristymistä silloin, kun luotonantajan hyväksynnän hiljaisena edellytyksenä on se, että kuluttaja ottaa vakuutuksen, vaikka vakuutus onkin vapaaehtoinen. Kun vakuutus on pakollinen ja välttämätön, kuluttaja ei kovinkaan usein voi todella valita vakuutuksenantajaa. Tämä valintamahdollisuuksien puute voi aiheuttaa kuluttajalle merkittäviä seurauksia, jotka vaikuttavat luoton kokonaiskustannuksiin. Toisaalta luotonantajat voivat saada tämän puutteen vuoksi lisäkatetta. Kysymys 6.1: Mikä seuraavista neljästä vaihtoehdosta olisi tarkoituksenmukaisin? 6.1.1 Parannetaan kuluttajan valinnanvapautta antamalla hänelle oikeus järjestää vakuutus omin keinoin (jo tehdyt vakuutukset mukaan luettuina) ja huolehtimalla samalla siitä, että maksut ja palkkiot, joita kuluttajan on maksettava kun hän valitsee luotonantajan, luotonvälittäjän tai näiden nimeämän ulkopuolisen vakuutuksenantajan tarjouksen, ovat mahdollisimman avoimia. 6.1.2 Lisätään direktiivin 87/102/ETY 1 a artiklaan säännöksiä, joiden mukaan vakuutuskustannukset on otettava huomioon todellisessa vuosikorossa lukuun ottamatta tapauksia, joissa tarjottu vakuutus ei ole implisiittinen eikä eksplisiittinen edellytys luoton myöntämiselle. Lisäksi edellytetään, että tämä on ilmoitettu kuluttajalle selvästi ja kirjallisesti ja että kuluttaja on toisaalta vahvistanut nimenomaisesti, että hän haluaa ottaa vakuutuksen sen jälkeen kun hänelle on ilmoitettu vakuutusmaksun määrä. On myös taattava, että maksut ja palkkiot ilmoitetaan avoimesti. 6.1.3 Hyväksytään järjestelmä, jonka avulla on mahdollista tehdä ero vakuutuksen sisältävän todellisen vuosikoron ja ilman vakuutusta lasketun todellisen vuosikoron välillä, ja sovelletaan järjestelmää koko Euroopan unionin alueella. 6.1.4 Sisällytetään direktiiviin velvoite, jonka mukaan alkuperäisen luotonantajan on yleisesti vakuutettava koko luottosopimussalkkunsa mahdollisten takaisinmaksun laiminlyöntien varalta, joiden syinä ovat direktiivin 1 a artiklassa (nykyinen eli toinen versio) tarkoitetut tapaukset 38. Velvoitteella olisi monia etuja: jokainen kuluttaja olisi 19

vakuutettu tiettyjen "elämäntilanteisiin liittyvien vahinkotapauksien" varalta, luotonantajan riski pienenisi, kustannukset laskisivat, sillä luotonantaja neuvottelisi vakuutussopimuksen ja riski jakautuisi luotonantajan koko luottosalkulle, kilpailutilanne säilyisi jne. Komission toimivaltaiset yksiköt ovat tehneet toteutettavuustutkimuksen neljännen vaihtoehdon osalta. Tutkimuksessa päädyttiin seuraaviin tuloksiin: Luottosopimussalkun pakollinen ja yleinen vakuuttaminen on teknisesti mahdollista. On kuitenkin tärkeää, että vakuutuksenantajalla on mahdollisuus analysoida ennen vakuutussopimuksen tekemistä luotonantajan lainasalkku sekä kaikki uudet luottosopimukset, jotka tehdään vakuutussopimuksen teon jälkeen. Vakuutuksenantajalle on myös annettava mahdollisuus kieltäytyä kattamasta riskejä, jotka luotonantaja vakuutuksenantajan näkemyksen mukaan ottaa jättäessään noudattamatta varovaisuutta ja hyvää liiketapaa koskevia sääntöjä. Vakuutuksen antajalle on myös taattava mahdollisuus kieltäytyä kattamasta riskejä, joista vakuutuksenantaja on tietoinen saatuaan kuluttajan tilanteesta tietoja, joiden mukaan on todennäköistä, että kuluttaja ei pysty täyttämään velvoitteitaan; tuolloin on noudatettava yksityisyyden suojaa koskevia voimassa olevia sääntöjä. Edellä mainitut riskit pienenisivät, jos tietokeskuksiin (positiiviset ja negatiiviset tiedostot) liittyvät suunnitellut järjestelyt olisivat käytössä. Vakuutusvelvoitteen avulla olisi mahdollista luoda tämän tyyppisiä vakuutuksia koskevat todelliset markkinat, välttää kahdenväliset sopimukset ja pienentää kyseisistä vakuutuksista aiheutuvia kustannuksia. 6.2 Sopimusten täyttämättä jättäminen Sopimusten täyttämättä jättämiseen liittyvät ongelmat koskevat sekä luottosopimuksia että vakuussopimuksia ja niissä on kyse maksuviivästyksistä, hiljaisista tai ilman hyväksyntää tehdyistä ylityksistä sekä täydellisestä täyttämättä jättämisestä. Kaikki kulut ja korot, joita peritään sopimusvelvoitteiden täyttämättä jättämisen perusteella, olisi yleensäkin ilmoitettava luottosopimuksessa. Toisaalta jäsenvaltioita olisi kehotettava valvomaan, että osapuolten oikeuksien ja velvoitteiden välinen tasapaino säilyy. Hiljaiset tai ilman hyväksyntää tehdyt ylitykset, jotka osaltaan aiheuttavat ylivelkaantumista ja muodostavat todellisen vaaran sekä luotonantajalle että kuluttajalle, olisi pääsääntöisesti kiellettävä. Voitaisiin kuitenkin ottaa huomioon joitakin poikkeuksia tai tietty toleranssiaika. Tuolloin olisi aiheellista yhdenmukaistaa ylitykseen sovellettavan koron laskenta, ja siitä tulisi joka tapauksessa ilmoittaa kuluttajalle. Mikäli hiljainen ylitys jatkuu toleranssiajan päätyttyä, tilanne olisi hoidettava uuden luottosopimuksen avulla ottaen huomioon asiakkaaseen liittyvän riskin uudelleenarvioinnista saadut tulokset. Tarvittaessa sopimus olisi sanottava irti. Kyseeseen voisi tulla useita eri järjestelyjä, joita esitellään seuraavassa: 1) Menettelyt 20

- Olisi pidettävä kiinni ennalta annettavaa virallista ilmoitusta koskevasta periaatteesta (edellyttäen, että sopimus ei voi automaattisesti purkautua), jonka mukaan kuluttajalle annetaan kohtuullinen aika kuroa kiinni viivästys tai pyytää velan uudelleenjärjestelyä. - Sekä kuluttajan että takaajan olisi pyynnöstä saatava välittömästi käyttöönsä ilmainen ja yksityiskohtainen tiliote. - Luotonantajan olisi ensin otettava yhteys kuluttajaan ja annettava hänelle virallinen ilmoitus sekä todettava hänen maksulaiminlyöntinsä, ennen kuin luotonantaja kääntyy takaajien puoleen. - Joitakin perintätoimia olisi pidettävä lainvastaisina 39. - Tavaroiden takaisinoton kohdalla olisi parannettava oikeudellista valvontaa 40. Kysymys 6.2.1: Komission yksiköt pyytävät Teitä ottamaan kantaa komission esittämiin ajatuksiin. 2) Kulut, joita voidaan periä maksun laiminlyönnin yhteydessä - Tietyissä jäsenvaltioissa on mahdollista periä ainoastaan viivästyskorkoa, eikä niissä voida periä muunlaisia kuluja (muita kuin tuomioistuimen määräämiä). Velvoitteiden täyttämättä jättämistä koskevat säännöt ja perintäkeinot vaihtelevat eri maiden välillä. Esimerkiksi Belgiassa suurin osa täyttämättä jättämistä koskevista tapauksista ratkaistaan vähentämällä vastaavat erät suoraan palkasta tai korvauksista 41 työnantajalle, eläkekassalle tms. lähetetyn kirjatun kirjeen perusteella, kun taas Ranskassa tällainen menettely edellyttää käsittelyä tuomioistuimessa. Kustannusrakenne on siis erilainen. Kysymys 6.2.2: Näin ollen ehdotetaan, että toistaiseksi ei oteta käyttöön korvaustapoja koskevia uusia sääntöjä. Halutaanko ehdotukseen esittää vastaväitteitä? 6.3 Ylivelkaantuminen Luottosopimuksista annettujen kansallisten säännösten yhdenmukaistamista koskeva direktiivi ei ole oikea väline ylivelkaantumisongelmien yleistä ratkaisemista varten, sillä nämä ongelmat ovat monitahoisia. Tässä ehdotuksessa esitetään kuitenkin joitakin ennalta ehkäiseviä aloitteita, sillä kulutusluotto varsinkin sen nykymuodot on epäilemättä merkittävä ja yhä merkittävämmäksi muodostuva ylivelkaantumiseen johtava tekijä. Ennalta ehkäiseviä toimia voidaan parantaa erityisesti säännöksin, esimerkiksi osapuolten vastuuta koskevien suunniteltujen säännösten avulla. Parannuskeinoihin kuuluvat myös esimerkiksi tietokantoja koskevat säännökset, lainasalkkua koskevan vakuutusjärjestelmän mahdollinen perustaminen tiettyjä vahinkotapauksia varten jne. 21

Täytettävä taulukko Kysymykset Vastaukset 1.1 Kuluttajan määritelmä 1.1.1 1.1.2 1.2 Direktiivissä tarkoitetut luottosopimukset 1.2.1 1.2.2 1.2.3 1.3.1 Todellisen vuosikoron laskentaperusta 1.3.1 a) 1.3.1 b) 1.3.2 Todellisen vuosikoron laskenta 1.3.1 a) 1.3.1 b) i) 1.3.1 b) ii) 1.3.1 b) iii) 1.4 Luoton korko 1.4 a) 1.4 b) 2. Luotonvälittäjät 2.1 2.2 a) 2.2 b) 2.3 22

Kysymykset Vastaukset 2.4 2.5 a) 2.5 b) 2.6 a) 2.6 b) 3. Luotonantajan tiedonsaannin parantaminen 3.1 3.2 3.3 3.3 a) 3.3 b) 3.3 c) 3.4 a) 3.4 b) 3.5 3.5 a) 3.5 b) 3.5 c) 4.1 Kuluttajan tiedonsaannin parantaminen 4.2 Takaajat 4.2 a) 4.2 b) 5.1 Myyntimenetelmä 5.1.1 a) 23

Kysymykset Vastaukset 5.1.1 b) 5.1.2 5.2 Enimmäiskorot ja koronkiskonta 5.3 Luoton käyttöön asettaminen 5.3.1 5.3.2 5.3.3 5.3.4 5.4 Takaisinmaksu ennen eräpäivää 5.5 Luotonantajan ja toimittajan yhteisvastuu 5.5.1 5.5.2 5.5.3 5.5.4 5.5.5 5.5.6 5.5.7 5.5.8 6.1 Mahdollisilta maksulaiminlyönneiltä suojautuminen: vakuutukset 6.1.1 6.1.2 6.1.3 24

Kysymykset Vastaukset 6.1.4 6.2 Sopimusten täyttämättä jättäminen 6.2.1 6.2.2 1 Neuvoston direktiivi 87/102/ETY, annettu 22 päivänä joulukuuta 1986, kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä. 2 Neuvoston direktiivi 90/88/ETY, annettu 22 päivänä helmikuuta 1990, kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä annetun direktiivin 87/102/ETY muuttamisesta (EYVL L 61, 10.3.1990, s. 14 18); kyseistä direktiiviä on muutettu 16 päivänä helmikuuta 1998 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 98/7/EY (EYVL L 101, 1.4.1998, s. 17 23). 3 4 5 Euroopan komissio: Kertomus direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta, KOM(95) 117 lopullinen. Euroopan komissio: Tiivistelmä kannanotoista ja huomautuksista, KOM(97) 465 lopullinen. Komission tiedonanto Rahoituspalvelut: kuluttajien luottamuksen vahvistaminen Vihreän kirjan "Rahoituspalvelut: kuinka kuluttajien odotuksiin vastataan" jatkotoimet, KOM(97) 309 lopullinen. 6 LEA, M.J., WELTER, R., DÜBEL, A., "Study on the mortgage credit in the European Economic Area. Structure of the sector and application of the rules in the directives 87/102 and 90/88. Final report on tender n XXIV/96/U6/21 SECKELMANN, R., "Methods of calculation, in the european economic area, of the annual percentage rate of charge, Final report 31 october 1995 contract n AO 2600/94/00101; REIFNER, U., "Harmonisation of cost elements of the annual percentage rate of charge, APR", Hamburg 1998, Project n AO-2600/97/000169. DOMONT-NAERT, F., et LACOSTE, A.-C., "Etude sur le problème de l usre dans certains états membres de l espace économique européen", Louvain-la-Neuve 1997, sopimus nro AO-2600/96/000260; DOMONT-NAERT, F., et DEJEMEPPE, P, "Etude sur le rôle et les activités des intermédiaires de crédit aux consommateurs", sopimus nro AO-2600/95/000254, 1996; BALATE, E., et DEJEMEPPE, P., Conséquences de l inexécution des contrats de crédit à la consommation. Tutkimus AO-2600/95/000270 Euroopan komissio, loppuraportti. 7 8 9 Katso direktiivin 87/102/ETY johdanto-osan kappaleet (EYVL L 42, 12.2.87, s. 48). Sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 90/88/ETY. Direktiiviehdotus esitettiin 1970-luvun lopussa, jolloin osamaksukauppaa koskevien sopimusten rinnalle alkoi vasta kehittyä muita luottomuotoja, ja direktiivi saatettiin osaksi kansallista lainsäädäntöä 1980-luvun lopussa, jolloin henkilökohtaisesta luotosta/lainasta oli tullut pääasiallinen luottomuoto. Siksi komissio ehdotti jo direktiivin täytäntöönpanosta antamassaan kertomuksessa, että direktiiviä olisi muutettava, jotta se vastaisi rahoitusmenetelmissä tapahtunutta kehitystä (ks. kertomus direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta, KOM(95) 117 lopullinen, s. 2, kohta 15). Sitä paitsi komissio olisi jo alun perin halunnut, että direktiiviä sovellettaisiin kaikkiin kulutusluottomuotoihin. Joitakin poikkeuksia jouduttiin määräämään, mutta komissio halusi rajata niiden määrän mahdollisimman pieneksi. Neuvosto, jonka vielä tuolloin oli tehtävä ratkaisunsa yksimielisesti, ei kuitenkaan ollut komission näkemyksen kannalla, vaan se hyväksyi suuren määrän poikkeuksia 2 artiklaan, vaikka jäsenvaltiot eivät kuitenkaan sovella niitä järjestelmällisesti. 10 Katso kertomus direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta, KOM(95) 117 lopullinen, s. 104, kohta 384, ja tiivistelmä kannanotoista ja huomautuksista, KOM(97) 465 lopullinen, s. 20, kohta 87. 25

11 Tämä määritelmä vastaa soveltuvin osin määritelmää, joka sisältyy muihin kuluttajansuojaa koskeviin direktiiveihin. 12 Saksan lainsäädännössä määritelmä kattaa kaikki luonnolliset henkilöt lukuun ottamatta tapauksia, joissa luotto on sopimusehtojen mukaan tarkoitettu jo olemassa olevan ammattitoiminnan harjoittamista varten. Ammattitoiminnan aloittamisen rahoittamiseen tarkoitettu luotto kuuluu näin ollen Saksan lain soveltamisalaan. Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädännössä olevan määritelmän mukaan kuluttaja tai pikemminkin velallinen on henkilö ("the individual"), joka on kulutusluottosopimuksen perusteella saanut luottoa; myös henkilö, jonka oikeudet ja velvoitteet ovat siirtyneet luovutuksen yhteydessä tai suoraan lain nojalla. Tämä henkilö voi olla henkilöyhtiö tai mikä tahansa muu henkilöiden yhteenliittymä, joka ei kokonaisuudessaan muodostu oikeushenkilöistä. 13 Esimerkkejä: asianajaja, joka ostaa luotolla auton sekä ammatti- että yksityiskäyttöä varten; luotto, jota käytetään olemassa olevien kulutusluottojen jälleenrahoitukseen sekä liiketoimintaan liittyvän velan takaisinmaksuun. 14 Luottosopimuksen mahdolliset erityispiirteet olisi sinänsä otettava huomioon antamalla tarpeen mukaan muutettuja säännöksiä. 15 Eurooppalainen sopimus vapaaehtoisista menettelysäännöistä, jotka koskevat ennen asuntolainasopimuksen tekemistä annettavia tietoja. 16 Esimerkiksi Saksan Grundschuld : katso VORMS, B., L expression du taux effectif global en matière de crédit hypothécaire (Euroopan komission toimeksiannosta suoritettu tutkimus nro B5 1030/92/013150), 1993, s. 37; Belgiassa on nykyisin käytössä kiinnitys, joka kattaa kaikki velat jne. 17 Kysymyksen havainnollistamiseksi voidaan esittää seuraavat tiettyjä jäsenvaltioita koskevat tiedot: Saksassa ei ole käytössä enimmäismäärää lukuun ottamatta tapauksia, joissa yksityishenkilölle myönnetään luotto ammattitoiminnan aloittamista varten [100 000 DEM (eli 52 000 euroa), muutettu 50 000 euroksi]. 400 DEM:n vähimmäismäärä muutettiin 200 euroksi. ( 3, (1) 1 2 Verbraucherkreditgesetz) Itävallan lainsäädännössä ei ole säädetty enimmäismäärää. Säännöksiä sovelletaan yli 20 000 euron luottosopimuksiin. Belgia on käyttänyt poikkeuksia vain osittain tiettyjen muotoa koskevien säännösten osalta, ja enimmäismäärää sovelletaan yksinomaan 4 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen tapauksessa. Tanskassa ei ole säädetty enimmäis- eikä vähimmäismääriä; poikkeuksena on kuitenkin alkuperäiselle luotonantajalle ilmoittamista koskevaa velvoitetta käsittelevä luku, jossa on 1 500 DKK:n (196 euron) vähimmäismäärä (3, 3 mom., 1 kohta, Lov om kreditaftaler). Suomessa tiettyjä kansallisia säännöksiä ei sovelleta alle 200 euron luottoihin, ja yli 20 000 euron suuruisten summien ennenaikaiseen takaisinmaksuun sovelletaan erityissääntöjä. Tosiasiallista enimmäismäärää ei kuitenkaan ole säädetty. Ranskassa ei ole säädetty vähimmäismäärää. Ranskan säännösten ulkopuolelle jäävät sopimukset, jotka koskevat vähintään 140 000 FRF:n (21 342,86 euron) suuruisia luottoja; poikkeuksena ovat kuitenkin säännökset, jotka koskevat korottomia tai edullisen korkotason luottoja käsittelevää mainontaa (art. L.311-3, al. 1er, 2, et al. 2, Code de la consommation ; décret n 88-293, article D.311-1 ). Näitä määriä ei ole tarkistettu vuoden 1988 jälkeen. Arvioitaessa luotollisen tilin muodossa määräämättömäksi ajaksi myönnetyn käyttöluoton määrää luottomääräksi on katsottava luotollisen tilin summa, joka on saavutettu asiakkaalle annetun luottomahdollisuuden kolmen ensimmäisen käyttökuukauden jälkeen (Cour d Appel de Toulouse, 3. jaosto, 2.4.1996, n 96-498, Bull. Inf. Cass. 01/10/1996 : laissa säädetään ainoastaan lainaksi annetusta määrästä, minkä vuoksi ei ole aiheellista ottaa huomioon luoton kokonaiskustannuksia). Irlannissa ei ole säädetty vähimmäis- eikä enimmäismäärää. Hyväksyttyjen panttilainaamojen myöntämät lainat on kuitenkin suljettu ulkopuolelle (sect. 3, (2), c Consumer Credit Act). Luxemburg on määrittänyt vähimmäis- ja enimmäismäärän käyttäen lähtökohtana 19 päivänä heinäkuuta 1957 annettua Belgian lakia (laki kumottiin vuonna 1991): 7 500 LUF 26