Tieliikenteen turvallisuuteen on jatkuvasti panostettu

Katsaus Potilaan terveydentila, ajo-oikeus ja lääkärin salassapitovelvollisuus Arto Kauppi Lääkärin mahdollisuus reagoida potilaan ajokyvyn heikentyneisyyteen muulloin kuin varsinaisen ajokorttilausunnon antamisen yhteydessä on voimassa olevan lainsäädännön perusteella varsin rajoitettua. Tietojen ilmoittaminen poliisille voi tulla kysymykseen, jos potilas antaa siihen suostumuksensa tai poliisi erikseen pyytää lääkäriltä lausuntoa potilaan ajokyvystä. Lääkäri voi oma-aloitteisesti ilmoittaa lupaviranomaiselle tietoja liikenneturvallisuutta vaarantavasta potilaastaan lähinnä vain pakkotilaksi luonnehdittavissa tilanteissa. Lääkärin ja poliisin välistä tietojenvaihtoa olisi mahdollista edistää esimerkiksi lääkärille säädetyn ilmoitusvelvollisuuden kautta. Tällainen sääntely kuitenkin horjuttaa aina potilaan ja lääkärin välistä luottamussuhdetta, vaikka sääntelyllä sinänsä olisikin mahdollista edistää sekä potilaan että muiden ihmisten turvallisuutta. Tieliikenteen turvallisuuteen on jatkuvasti panostettu paitsi fyysistä liikenneympäristöä kehittäen myös lukuisin tienkäyttäjiä koskevin kielloin ja rajoituksin. Tärkein osa tieliikenteen turvallisuutta on kuitenkin teillä liikkujien kyky toimia osana liikennekokonaisuutta. Kuljettajana toimivan henkilön ajokykyä kontrolloidaan liikenteessä kyllä alkoholin ja huumausaineiden käytön osalta, mutta millä tavalla hänen muuhun terveydentilaansa voidaan reagoida? Usealle meistä ajo-oikeus on ikään kuin»perusoikeus», jonka menettämistä on vaikea hyväksyä, vaikka terveydentila ei enää sallisi osallistumista tieliikenteeseen kuljettajana. Vaikka lääkäri ajolupaa uusittaessa osallistuu lausuntonsa kautta aktiivisesti tähän liikenneturvallisuustyöhön, hän saattaa joutua vaikeaan tilanteeseen toisessa yhteydessä havaitessaan, että potilas on terveytensä vuoksi vaarallinen muille tiellä liikkujille mutta vastahakoinen luopumaan ajo-oikeudestaan. Lainsäädäntö kun ei meillä oikeuta eikä velvoita lääkäriä oma-aloitteisesti ilmoittamaan tietoja potilaastaan lupaviranomaiselle. Lääkärin ja poliisin välisen tietojenvaihdon edistäminen lainsäädäntöteitse ei tältä osin ole ongelmatonta, kun otetaan huomioon se, että terveydentilatietojen ilmaiseminen potilaan suostumuksetta aiheuttaa väistämättä särön potilaan ja lääkärin väliseen luottamussuhteeseen. Potilaan terveydentilan seuranta ajokorttiasioissa Ajokortin myöntäminen mielletään usein vain seuraukseksi hyväksytysti suoritetusta kuljettajantutkinnosta. Harvemmin kiinnitetään huomiota siihen, että ajokorttiluvan saaminen ja ajo-oikeuden säilyttäminen edellyttävät myös terveydentilaa koskevien vaatimusten täyttymistä. Tieliikennelainsäädännöstä käy ilmi selkeä lähtökohta, jonka mukaan jokaisen kuljettajan on täytettävä tietyt terveydentilalle asetetut, liikenneturvallisuuden edellyttämät vähimmäisvaatimukset. Tieliikennelain (267/81) ja ajokorttiasetuksen (845/90) ohella ajokortin saamiseen 1768 Duodecim 2002;118:1768 75 A. Kauppi

liittyvistä terveydentilavaatimuksista on säännöksiä Suomessa 1.7.1996 voimaan astuneessa EY:n direktiivissä, joka koskee yhteisön ajokorttia (91/439/ETY). Näiden vaatimusten arviointi tulee ajankohtaiseksi erityisesti kuljettajan ikääntyessä tai ajokyvyn heikentyessä sairauden vuoksi.»ajoneuvoa ei saa kuljettaa se, jolta sairauden, vian, vamman tai väsymyksen vuoksi taikka muusta vastaavasta syystä puuttuvat siihen tarvittavat edellytykset» (TieliikenneL 63 ). Vaikka tämä säännös kieltää ajoneuvon kuljettamisen mainittujen edellytysten puuttuessa, se ei kuitenkaan kerro millään tavoin, kuka näiden edellytysten olemassaolon arvioi. Lainkohdan muotoilu antaa kyllä viitteitä käsityksestä, jonka mukaan kuljettajan on itse vastattava siitä, että hän pystyy aina ajotilanteessa turvalliseen suoritukseen. Tätä lähtökohtaa lienee pidettävä itsestään selvänä: kuljettajan on kannettava vastuu esimerkiksi siitä, ettei hän lähde liikenteeseen väsyneenä tai alkoholin vaikutuksen alaisena. Arveluttavana voidaan sen sijaan pitää kuljettajan kykyä arvioida objektiivisesti omaan terveydentilaansa liittyviä edellytyksiä ajoneuvon kuljettamiseen. Tieliikennelain 73.1 :n perusteella kuljettajan terveydentilaa kontrolloivat myös viranomaiset: 45 vuotta täytettyään ajo-oikeuden haltijan on toimitettava lupaviranomaiselle lääkärin tai optikon antama todistus näkökyvystään. Tämän jälkeen laajempi terveystarkastus suoritetaan ammattikuljettajia lukuun ottamatta vasta ajo-oikeuden haltijan täyttäessä 60 vuotta. Kuljettajan terveydentilaa ei siten ilman erityistä syytä tarkasteta ikävuosien 18 45 ja 45 60 välillä. Oikeudentila muuttui tältä osin v. 1997 toteutetulla lainmuutoksella. Aikaisemmin muidenkin kuljettajien kuin ammattiajoluvan haltijoiden oli toimitettava lääkärintodistus lupaviranomaiselle kahden kuukauden kuluessa täytettyään 50, 55 ja 65 vuotta. Lääkärin ja poliisin välinen tietojenvaihto perustuu ajokorttia myönnettäessä tai uusittaessa potilaan suostumukseen. Tietyt sairaudet tai vammat saattavat kuitenkin johtaa siihen, että edellytykset ajo-oikeuden säilyttämiseen tulevat arvioitavaksi mainittua tiheämmin ja myös varsinaista tarkastusikää nuorempien kuljettajien osalta. Viittaan tällä lähinnä ajokykyä heikentäviin, eteneviin neurologisiin sairauksiin (esim. multippeliskleroosi). Potilaan ajokykyä arvioitaessa kysymykseen voivat tosin yhtä lailla tulla myös erilaiset näkökykyyn, kuuloon, psyykeen tai tajunnantilaan vaikuttavat sairaudet. Tällaisia sairauksia voivat olla mm. etenevä harmaakaihi, kohtalainen sepelvaltimotauti, sydämen rytmihäiriöt, alkuvaiheen Alzheimerin tauti, epilepsia ja vakavat psyykkiset häiriöt (Wallin ym. 1996, Hakamies Blomqvist ym. 1998, Devereux 2002). Tiettyjen pitkäaikaissairauksien kuten MStaudin eteneminen on hyvin yksilöllistä; sairaus saattaa edetä varsin nopeasti tai hyvinkin hitaasti. Niinpä myös lihasten hallinnan ja yleensäkin motoriikan muutokset voivat olla nopeita tai vähittäisiä. Tällaisen pitkäaikaispotilaan edellytykset toimia kuljettajana arvioidaan säännöllisesti ajokorttiluvan uusimiseksi tehtävässä lääkärin- tai erikoislääkärintarkastuksessa. Lääkärintodistuksen perusteella lupaviranomainen voi myöntää potilaalle ajokortin tämän senhetkisen terveydentilan huomioon ottaen määräajaksi. EY:n ajokorttidirektiivin ilmaiseman periaatteen mukaan lääkäri harkitsee mainitun määräajan tarkoituksenmukaisen pituuden kussakin yksittäistapauksessa. Ajokorttiasetuksen 16 :n perusteella ajo-oikeuteen voidaan erityisistä syistä sisällyttää myös nimenomainen ehto, jonka mukaan ajo-oikeuden haltijan on toimitettava määräajan kuluttua asuinpaikkansa poliisille lääkärin- tai erikoislääkärintodistus. Juuri ajokykyyn vaikuttavat sairaudet ovat tällainen erityinen syy. Tieliikennelain 73 :n 2. momentin perusteella poliisi voi näiden määräaikaistarkastusten lisäksi milloin tahansa velvoittaa henkilön toi- Potilaan terveydentila, ajo-oikeus ja lääkärin salassapitovelvollisuus 1769

mittamaan uuden lääkärin- tai erikoislääkärintodistuksen tai suorittamaan uuden ajokokeen tai ajonäytteen, jos on syytä epäillä, ettei hän enää täytä ajokorttiluvan saamisen edellytyksenä olevia terveysvaatimuksia tai ettei hän terveydentilansa vuoksi enää kykene kuljettamaan turvallisesti sellaista ajoneuvoa, jonka ajo-oikeus hänellä on. Lääkäri voi todistuksessa tai lausunnossa esittää näkemyksensä siitä, onko erillisen ajokokeen tai ajonäytteen suorittaminen välttämätöntä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ole lupaviranomaista sitova, vaikka poliisi noudattanee yleensä suhteellisen orjallisesti lääkärintodistuksessa lausuttua. Vastaavalla tavalla henkilön ajo-oikeus Millä tavalla potilaan heikentyneeseen ajokykyyn voidaan reagoida silloin, kun potilaan ja lääkärin kohtaaminen ei alun perin liity millään tavalla ajokorttiasioihin? voidaan lääkärintodistuksen perusteella evätä määräajaksi, jos hän on sairauden vuoksi tilapäisesti kykenemätön toimimaan ajoneuvon kuljettajana. Tällaiseen tilanteeseen voivat johtaa esimerkiksi veren pienestä glukoosipitoisuudesta johtuvat tajunnan häiriöt (KHO 29.4.1985/1618). Lainsäädäntö ei aseta näkökykyä koskevia vaatimuksia lukuun ottamatta tarkkoja kriteerejä siihen nähden, milloin ajo-oikeus tulisi evätä terveydentilasta johtuvin perustein (ks. ajo-korttiasetuksen 9 ). Euroopan yhteisön direktiivi yhteisön ajokortista ja erityisesti sen liite III määrittää kyllä suuntaviivat sille, miten eri tautitiloja potevien potilaiden ajokykyyn tulisi suhtautua, mutta käytännössä ratkaisut jäävät suurelta osin lääkärin asiantuntemuksen ja tapauskohtaisen harkinnan varaan (Wallin ym. 1996). Lääkärin ja poliisin välinen tietojenvaihto perustuu ajokorttia myönnettäessä tai uusittaessa potilaan suostumukseen. Potilas antaa kirjallisen suostumuksensa siihen, että lääkärinlausuntoon sisältyviä tietoja voidaan antaa poliisille kyseessä olevan ajokorttiasian käsittelemistä varten. Suomen Lääkäriliiton lomakkeessa nro 1 suostumus on kirjoitettu seuraavaan asuun:»annan suostumukseni tällä lomakkeella olevien terveystietojen luovuttamiseen poliisille ajokorttiasiani käsittelemistä varten». Potilaalla on kuitenkin oikeus vaikkapa kesken tutkimuksen perua antamansa suostumus, vaikka hän olisi jo ehtinyt kirjoittaa nimensä lomakkeeseen. Tilanne voi tulla eteen esimerkiksi silloin, jos tutkimuksen aikana käy ilmi, ettei ajolupaa myönnetä. Tällöin tietoja ei luonnollisestikaan toimiteta poliisille. Suostumus ei näin ollen anna lääkärille mahdollisuutta luovuttaa tietoja poliisille muuta tarkoitusta varten kuin vireillä olevan ajokorttiasian ratkaisemiseksi. Monimutkaisempi ongelma tietojenvaihdon kannalta liittyy kysymykseen siitä, millä tavalla potilaan heikentyneeseen ajokykyyn voidaan reagoida silloin, kun potilaan ja lääkärin kohtaaminen ei alun perin liity millään tavalla ajokorttiasioihin. Reagointi potilaan heikentyneeseen ajokykyyn muussa yhteydessä Lääkäri ja potilas kohtaavat luonnollisesti muulloinkin kuin ajokorttia uusittaessa. Hoitava lääkäri saattaa joutua eettisesti vaikeaan tilanteeseen silloin, kun hän tällaisessa yhteydessä havaitsee, että potilaan terveydentila ei enää edellyttäisi ajo-oikeuden säilyttämistä. Ajokyvyn menettämistä koskevan tiedon ilmoittaminen on esimerkiksi pyörätuolissa olevalle pitkäaiskaispotilaalle vaikeaa, koska ajo-oikeuden epääminen saattaa olennaisesti supistaa potilaan elämänpiiriä ja vaikeuttaa jokapäiväistä toimintaa. Tilannetta voi kärjistää se, ettei potilas lääkärin huomautuksesta välittämättä myönnä olevansa liikenteessä vaaraksi sivullisille eikä näin suostu omaehtoisesti luopumaan ajo-oikeudestaan. Ajo-oikeuden epäämisen tarve sinsänsä saattaa kohdistua yhtä lailla äkillisesti ajokykynsä menettäneeseen kuin pitkäaikaispotilaaseen. Tietojenvaihdon edellytysten kannalta ongelmia syntyy silloin, kun selvästi liikenneturvallisuutta vaarantava potilas ei suostu siihen, että 1770 A. Kauppi

lääkäri ilmoittaisi tietoja hänen heikentyneestä ajokyvystään lupaviranomaiselle. Näissä tapauksissa joudutaan arvioimaan, kuinka pitkälle lääkärin on varjeltava potilassuhteen luottamuksellisuutta ja voidaanko tietoja ilmoittaa lupaviranomaiselle ylipäänsä potilaan suostumuksetta. Tätä kysymystä analysoitaessa on lähtökohdaksi otettava voimassa olevat säädökset. Potilassuhteen luottamuksellisuus on yksi hoitotoiminnan eettisiä kulmakiviä terveydenhuollossa. Terveydenhuollon asiakkaana olevan yksityisyyttä suojataan erityisesti terveydenhuollon ammattihenkilöitä velvoittavien salassapitosäännösten kautta. Potilastietojen salassapitovelvollisuus perustuu keskeisesti terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/1994) 17 sekä potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/92) 13 :ään. Säännöksissä todetaan seuraavaa:»terveydenhuollon ammattihenkilö ei saa sivulliselle luvatta ilmaista yksityisen tai perheen salaisuutta, josta hän asemansa tai tehtävänsä perusteella on saanut tiedon. Salassapitovelvollisuus säilyy ammatinharjoittamisen päättymisen jälkeen» (TAHL 17 ).»Potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ovat salassa pidettäviä. Terveydenhuollon ammattihenkilö tai muu terveydenhuollon toimintayksikössä työskentelevä taikka sen tehtäviä suorittava henkilö ei saa ilman potilaan kirjallis-ta suostumusta antaa sivulliselle potilasasiakirjoihin sisältyviä tietoja» (PotOikL 13 1. ja 2. mom.). Näissä lainkohdissa potilastietojen ilmaiseminen sivulliselle on asetettu luvanvaraiseksi. Yleensä tällaisen luvan voi antaa vain potilas itse. Lainsäädäntö sisältää tästä pääsäännöstä kuitenkin eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi PotOikL 13 :n 3. momentin perusteella potilasasiakirjoihin sisältyviä tietoja voidaan luovuttaa edellä sanotun estämättä muun muassa tuomioistuimelle ja muulle viranomaiselle, jolla on tiedonsaantiin laissa säädetty oikeus. Näin esimerkiksi poliisille lupaviranomaisena voidaan luovuttaa tietoja Lääkäri voi vaitiolovelvollisuutensa rikkoen ilmoittaa poliisille potilaasta, joka aikoo päihtymystilastaan välittämättä asettua ratin taakse. niissä rajoissa, joita poliisin tiedonhankintaa koskevat toimivaltasäännökset ja yleiset hallinto-oikeudelliset periaatteet tiedonsaantioikeudelle asettavat. Poliisin tiedonhankintaa lupahallintotehtävissä ohjaavat poliisilakiin (493/1995), ampumaaselakiin (1/1998) ja tieliikennelakiin otetut säännökset. PoliisiL 35.2 :n ja 36.3 :n perusteella poliisilla on oikeus perustellusta pyynnöstä saada muun muassa ajo-oikeuden voimassaolon harkitsemiseksi luvanhaltijan terveydentilatietoja salassapitovelvollisuuden estämättä, jos on syytä epäillä, ettei luvanhaltija enää täytä luvan saannin edellytyksiä. Näiden säännösten perusteella väistyy myös lääkärin salassapitovelvollisuus, toimipa tämä sitten julkisyhteisössä tai yksityisellä sektorilla. Lääkärillä ei kuitenkaan ole terveydenhuoltolainsäädännön perusteella kuten ei poliisin tiedonhankintasäännöstenkään perusteella oikeutta tietojen oma-aloitteiseen ilmoittamiseen. Tietojen ilmaiseminen voi tulla kysymykseen vain poliisin aloitteesta, toisin sanoen silloin, kun poliisille syntyy PoliisiL 35.2 :ssä ja TieliikenneL 73.2 :ssä tarkoitettu»syy epäillä» kuljettajan ajokykyä. Tietojen luovuttaminen edellyttää lisäksi poliisin esittämää perusteltua pyyntöä, jossa on esitettävä tiedonsaannin oikeudellinen peruste, tietojen käyttötarkoitus ja tarvittavien tietojen sisältö (Hallituksen esitys eduskunnalle poliisilaiksi 57/1995 vp, Kauppi 1999). Toisaalta lääkäri voi kyllä rikoslain 3 luvun 10 :n sääntelemän pakkotilan perusteella ilmoittaa poliisille sivullisia uhkaavasta vaarasta, ellei vaara muutoin ole poistettavissa. Pakkotilasäännös toimii näin muutoin lainvastaisen teon oikeuttamisperusteena. Sen soveltaminen edellyttää aina intressivertailua suojeltavien oikeushyvien välillä. Kysymys ei tässä esityksessä tarkoitetuissa tapauksissa kuitenkaan välttämättä ole sellaisesta välittömästä vaaratilanteesta, johon Potilaan terveydentila, ajo-oikeus ja lääkärin salassapitovelvollisuus 1771

vetoamista pakkotilasäännös lähtökohdiltaan edellyttää. Tämän lainkohdan klassisen soveltamisesimerkin mukaan lääkäri voi vaitiolovelvollisuutensa rikkoen ilmoittaa poliisille potilaasta, joka aikoo päihtymystilastaan välittämättä asettua ratin taakse. Säännöksen henkeen kuuluu käsitykseni mukaan kuitenkin poikkeuksellisuus, toisin sanoen se, ettei siihen turvautuminen voi olla säännönmukaista vaan yksittäistapaus. Mainittua lainkohtaa ei ole tarkoitettu aukollisen tai muuten puutteellisen sääntelyn paikkaajaksi. Terveydenhoitaja oli tekemänsä näöntarkastuksen perusteella havainnut potilaan näkökyvyn heikentyneen siinä määrin, ettei ajoneuvon kuljettaminen ilman silmälaseja olisi tullut missään tapauksessa enää kysymykseen. Kun terveydenhoitaja kysyi, miten potilas oli saapunut vastaanotolle, tämä vastasi ajaneensa omalla autolla. Potilas suostui terveydenhoitajan kehotuksesta jättämään autonsa paikoitusalueelle ja hakeutumaan silmälääkäriin. Jos hän olisi kehotuksesta välittämättä poistunut tarkastuksesta ajamalla, olisi terveydenhoitaja ollut salassapitovelvollisuutensa tiedostaen vaikeassa tilanteessa tietäessään, että potilas voi aiheuttaa liikenteessä vaikkapa jalankulkijan vammautumisen tai kuoleman. Terveydenhoitajalla olisi ollut tilanteessa voimassa olevan sääntelyn puitteissa kaksi vaihtoehtoa: sulkea silmänsä asialta tai tehdä ilmoitus poliisille pakkotilaan vedoten. Lainsäädäntö näyttää siten lähtökohtaisesti antavan potilaalle varsin pitkälle menevän suojan henkilöään koskeviin tietoihin, vaikka hän sitten yksityisyydestään kiinni pitäen muodostaisi todellisen uhan liikenneturvallisuudelle. Tiedonkulun mahdollistavan sääntelyn puuttuminen johtaa luonnollisesti siihen, ettei tieto potilaan ajokykyyn vaikuttavista terveydentilan muutoksista käytännössäkään siirry lääkäriltä poliisille (Hallituksen esitys eduskunnalle tieliikennelain muuttamisesta 123/1997 vp.). Mahdollisuus kyseenalaistaa potilaan kyky ajoneuvon kuljettamiseen rajoittuu näin lähinnä poliisin tai sivullisten liikenteessä tekemiin havaintoihin. Jos tämä havainto tehdään vasta potilaan aiheutettua liikenneonnettomuuden, saattaa reagointi tulla sivullisen kannalta liian myöhään. Kysymys on näin mitä suurimmassa Lainsäädäntö näyttää antavan potilaalle huomattavan suojan henkilöään koskeviin tietoihin, vaikka hän muodostaisi uhan liikenneturvallisuudelle. määrin yleisen edun sekä lääkärin ja potilaan välisen luottamussuhteen vastakkainasettelusta. Mahdollisuudet kehittää tietojenvaihtoa Vallitseva tilanne antaa väistämättä aiheen pohtia, tulisiko poliisin ja lääkärin välistä tietojenvaihtoa ajokorttiasioissa edistää ja ennen kaikkea millaisia lainsäädännöllisiä mahdollisuuksia tähän on olemassa. Saman ongelman ovat nostaneet esille kansanedustajat Päivi Räsänen ja Jari Vilén hallitukselle esittämissään kirjallisissa kysymyksissä (43/1999 vp. ja 593/1999 vp.). Myös eduskunnan liikennevaliokunta on tieliikennelain muuttamista koskevassa mietinnössään pitänyt tärkeänä, että mahdollisuudet lainsäädännön muuttamiseen tältä osin otetaan selvitettäväksi (Liikennevaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä tieliikennelain muuttamisesta 12/1997 vp.). Oikeudentilan muuttamiseksi on käsitykseni mukaan käytettävissä kaksi lainsäädännöllistä perusvaihtoehtoa: joko tehdään mahdolliseksi tietojen luovutus poliisille siihen oikeuttavan säännöksen kautta tai asetetaan lääkärille nimenomainen velvoite tietojen ilmoittamiseen. Ensin mainittu vaihtoehto, johon myös STM:n asettama»ajoterveys ja tiedonkulku» -työryhmä äskettäin antamassaan muistiossa päätyi, poistaisi potilastietojen ilmaisemisen oikeudenvastaisuuden. Se mahdollistaisi tietojen luovuttamisen potilaan vastustuksesta huolimatta, mutta sääntely ei olisi kuitenkaan millään tavalla lääkäriä velvoittava. Tietojen ilmoittaminen jäisi näin ollen lääkärin harkinnan varaan, johon voisi vaikuttaa esimerkiksi pitkäaikaisen potilassuhteen aikana syntynyt ystävyys tai vaikkapa vain se, ettei lääkäri katso ammattietiikkansa antavan mahdollisuutta toimia potilaan tahdon vastaisesti. Tämä voisi johtaa siihen, että tiedot jäisivät ilmoittamatta myös objektiivisesti arvioiden perustelluissa tilanteissa, etenkin kun 1772 A. Kauppi

ilmoittamatta jättämisestä ei seuraisi lääkärille minkäänlaisia sanktioita. Pitkäaikainen potilassuhde sinänsä saattaa vaikuttaa myös varsinaisen ajokorttilausunnon sisältöön. Viime aikoina onkin viritelty keskustelua siitä, että potilasta hoitava lääkäri ei vastaisuudessa toimisi ns.»ajokorttilääkärinä», vaan ajokortin uusimiseksi tehtävän lääkärintarkastuksen suorittaisi muu kuin potilaan varsinaiseen hoitoon osallistuva lääkäri, esimerkiksi erityinen liikennelääkäri (Saarnio 2000). Yleistyessään käytäntö paitsi vahvistaisi lääketieteellistä asiantuntemusta tällä sektorilla myös edistäisi potilaan terveydentilan arvioinnin objektiivisuutta. Toisaalta Suomen Lääkärilehden numeron 18 19/96»Ajokorttien uudet terveysvaatimukset» -liitteeseen sisältyvässä artikkelissa (Wallin ym.) on esitetty seuraavaa:»on suositeltavaa, että lääkärintarkastuksen tekisi ja lääkärintodistuksen ajokorttiasiaa varten laatisi potilaan terveydentilan ennestään tunteva lääkäri, ajokykyyn vaikuttavia pitkäaikaissairauksia poteville mieluimmin oma hoitava lääkäri». Vaikka lääkärinlausunto ajokorttiasiassa on lääkintölaillinen todistus, jonka oikeellisuuden lääkäri vakuuttaa kunniansa ja omantuntonsa kautta, lienee objektiivisuuden varmistamiseksi perusteltavissa, että myös muu kuin potilasta hoitava (erikois)lääkäri voi omien tutkimustensa ja aikaisempien potilaasta laadittujen asiakirjojen perusteella antaa pätevän lausunnon tämän ajokyvystä. Toinen edellä mainituista vaihtoehdoista olisi tietojenvaihdon kannalta tehokkaampi, koska se asettaisi lääkärille nimenomaisen velvoitteen tietojen ilmoittamiseen. Tehokkuus perustuu ennen muuta siihen, että ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti voisi johtaa myös sanktioihin. Laajaa lääkäriin kohdistettua ilmoitusvelvollisuutta (erityisesti rikosasioissa) on kuitenkin lainsäädäntötyössä vierastettu ja pidetty Suomen oikeusjärjestykseen soveltumattomana (Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeudenkäyttöä 6/1997 vp.). On katsottu, että suhtautumalla kriittisesti lääkärin ilmoitusvelvollisuuteen ylläpidetään toisaalta potilassuhteen luottamuksellisuutta ja toisaalta luodaan edellytykset sille, että potilas voi hakeutua hoitoon tarvitsematta pelätä luottamuksellisten tietojen leviämistä hoitosuhteen ulkopuolelle. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi Ruotsissa tietojenvaihdon toteuttamista ilmoitusvelvollisuutena ei ole pidetty ongelmallisena vaan lääkäri on nimenomaan velvoitettu ilmoittamaan lupaviranomaiselle, jos ajokortinhaltija ei lääkärintarkastuksen perusteella ole lääketieteellisesti arvioiden kykenevä ajoneuvon kuljettajaksi. Ennen ilmoitusta lääkärin on annettava tästä ajokortinhaltijalle tieto, jolloin tämä voi vielä oma-aloitteisestikin luopua ajokorttia edellyttävän ajoneuvon kuljettamisesta (Körkortslag 1998:488 10 kap. 2, Norström ja Sverne 1996). Ulkomaisessa oikeuskirjallisuudessa on tuotu esille myös käsitys siitä, että lääkärille syntyisi eräissä tapauksissa jopa vahingonkorvausvastuu potilaansa liikenteessä aiheuttamista vahingoista, jos hän ei ole tietoisena kuljettajana varaa aiheuttavan potilaan aikeista jatkaa ajamista ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin ajamisen estämiseksi. Käsitys on tosin saanut vastaansa jyrkkää kritiikkiä, koska aina ei pystytä etukäteen arvioimaan potilaan terveydentilan tosiasiallista vaikutusta hänen ajokykyynsä (Mason ja McCall Smith 1999, Devereux 2002). Lainsäädännössämme poliisille on jo annettu liikenneturvallisuuden ylläpitämiseksi yksilön perusoikeuksiin puuttuvia toimivaltuuksia, jotka ulottuvat alkoholin ja huumausaineiden käytön valvonnasta oikeuteen saada viranomaisilta terveydentilatietoja. Tässä valossa onkin hieman vaikea mieltää, miksi potilaan vastustus voisi estää liikenneturvallisuuden ylläpitämisen kannalta välttämättömän tietojenvaihdon, kun otetaan huomioon juuri se, että poliisilla on kuitenkin vaatiessaan oikeus saada nämä tiedot. Toisin sanoen potilaan suostumuksesta riippumaton yksityisyyden suojan rajoittaminen on ajokorttiasioissa jo legitimoitu siltä osin kuin poliisi on tietojenvaihdossa aktiivisena osapuolena. Kysymys onkin lainsäädännön mahdollisuuksien kannalta lähinnä siitä, ollaanko lainsäädännöllä valmiita puuttumaan ajokorttiasioissa lääkärin ja potilaan välisen luottamuksen suojaan siten, että lääkäri velvoitettaisiin nimenomaan omaaloitteiseen luottamussuhteen rikkomiseen. Potilaan terveydentila, ajo-oikeus ja lääkärin salassapitovelvollisuus 1773

Kun Ruotsissa tämä askel on siis jo otettu, voidaan arvioida sitä, miten malli soveltuisi Suomen oikeusjärjestykseen. Tämä edellyttää huomion kiinnittämistä sellaisiin lainsäädäntöömme jo sisältyviin säännöksiin, jotka velvoittavat lääkärin oma-aloitteiseen ja potilaan suostumuksesta riippumattomaan tietojen ilmoittamiseen poliisille tai muulle viranomaiselle. Näitä säännöksiä on tarkasteltava silmällä pitäen erityisesti niitä intressejä, joita ilmoitusvelvollisuuden kautta pyritään suojelemaan. Lääkärin velvollisuus ilmoittaa tietoja poliisille tulee voimassa olevien säädösten perusteella kysymykseen lähinnä kuolemansyyn selvittämistoimenpiteissä sekä rikoslain 15 luvun 10 :n tarkoittamissa tilanteissa. Lääkärille syntyy jälkimmäisen säännöksen perusteella ilmoitusvelvollisuus, jos hänellä on tietoja tietyistä hankkeilla olevista, luonteeltaan törkeistä rikoksista, joiden rangaistusmaksimi on vähintään kuusi vuotta vankeutta. Sairauden aiheuttamasta ajokyvyn heikkenemisestä johtuva liikenteen vaarantaminen ei näin törkeänäkään tekomuotona kuulu mainitussa säännöksessä tarkoitettujen, ilmoitettavien rikosten joukkoon. Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain (459/73) 8 :n mukaan lääketieteellisen ruumiinavauksen suorittajalääkärin on puolestaan viipymättä saatettava poliisille tieto, mikäli ruumiissa on sellaisia merkkejä, jotka edellyttäisivät oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvittämistä. Näiden tietojen ilmoittamiseen velvoittavien säännösten tarkoituksena voidaan pitää toisaalta yleisen turvallisuuden ylläpitämistä, toisaalta pyrkimystä rikosvastuun toteuttamiseen. Tartuntatautilaki (583/86) velvoittaa lääkärin ja hammaslääkärin tekemään ilmoituksen toteamastaan tai epäilemästään yleisvaarallisesta ja ilmoitettavasta tartuntatautitapauksesta terveyskeskuksen tai sairaanhoitopiirin vastaavalle lääkärille. Sosiaali- ja terveysministeriö voi edelleen harkintansa mukaan määrätä sairastuneen On vaikea mieltää, miksi potilaan vastustus voisi estää liikenneturvallisuuden ylläpitämisen kannalta välttämättömän tietojenvaihdon. tai sairastuneeksi epäillyn henkilötiedot merkittäväksi tartuntatauti-ilmoitukseen, jos se on tartuntatautien epidemioiden selvittämisen ja leviämisen ehkäisemiseen kuuluvien tehtävien hoitamiseksi välttämätöntä (TTautiL 23 ). Lainvalmistelussa edelliseen säännökseen perustuvaa ilmoitusvelvollisuutta on perusteltu muun muassa sillä, että vaarallisten tartuntatautien leviämisen estämiseksi ja väestön suojelemiseksi on välttämätöntä saattaa asianomaisille viranomaisille heti tieto mainituista tapauksista (Hallituksen esitys Eduskunnalle tartuntatautilaiksi 44/1986). Edellä sanottu viittaa toisin sanoen välttämättömiin toimenpiteisiin laajemman väestönosan terveyden suojelemiseksi. Edelleen lastensuojelulain (683/83) 40 :n mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön on tehtävä ns. lastensuojeluilmoitus kunnan sosiaaliviranomaisille, mikäli hän työssään havaitsee, että lapsi on ilmeisen suojelun tarpeessa. Näissä tilanteissa ilmoitusvelvollisuuden perustana voidaan pitää lapsen tasapainoisen kehityksen turvaamista ja joskus myös suoranaisesti lapsen fyysisen turvallisuuden ylläpitämistä. Lopuksi Uppoutumatta tämän esityksen puitteissa syvemmälle intressianalyyttiseen pohdiskeluun voidaan edellä esitetyn perusteella todeta, ettei lääkärille säädetty velvollisuus tietojen ilmoittamiseen ole meilläkään täysin vieras lainsäädäntöratkaisu. Potilaan ja lääkärin välisen luottamussuhteen kunnioittaminen ei toisin sanoen ole poikkeuksetta estänyt painavista syistä tapahtuvaa tietojenvaihtoa lääkärin ja viranomaisten välillä. Vaikka edellä tarkastellut säännökset eroavat kohteeltaan jonkin verran tämän esityksen aihepiiristä, voidaan niiden tarkoituksesta saada tukea analysoitaessa mahdollisuutta kytkeä ilmoitusvelvollisuus myös ajokorttiasioihin. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että lääkäs- 1774 A. Kauppi

rille säädetty velvollisuus potilastietojen ilmoittamiseen horjuttaa aina jossain määrin lääkärin ja potilaan välistä luottamussuhdetta. Kun potilaan terveydentilaa koskevat tiedot nauttivat vielä perusoikeutena turvattua suojaa, edellyttää kuvatunlaisen sääntelyn mahdollinen toteuttaminen aina suojeltavien intressien tarkkaa punnintaa. Pyrkimys lainsäädännön kehittämiseen edellä tarkoitetussa mielessä on konkretisoitunut muun muassa kansanedustaja Pertti Hemmilän eduskunnalle jättämässä lakialoitteessa (47/ 2001 vp.), jossa hän esittää lisättäväksi tieliikennelain 63 :ään seuraavansisältöisen momentin:»mikäli lääkärin tietoon tulee ajokortin haltijan terveydentilaa koskeva oleellinen tieto, jonka perusteella ajo-oikeuden edellytykset eivät täyty, hänen on ilmoitettava havaitsemastaan ajo-oikeuden edellytysten puuttumisesta poliisiviranomaiselle. Oleellisina ajo-oikeuteen vaikuttavina seikkoina voidaan pitää esimerkiksi päihteiden tai huumausaineiden pitkäaikaista väärinkäyttöä tai ajokykyä huomattavasti heikentävää ruumiillista tai henkistä sairautta.» Kuten tunnettua, lainsäädäntöuudistukset vievät usein aikaa, varsinkin jos sääntelykohteeseen liittyy intressiristiriitoja ja arvonäkökohtia. Lainsäädäntöprosessin käynnistymistä edeltää monesti yhteiskunnassa havaittujen ongelmien esiintuonti, jota tehtävää toivoakseni myös tämä kirjoitus palvelee. Kirjallisuutta Devereux JA. Epilepsy and driving licences. Med Law 2002;21:121 32. Hakamies-Blomqvist L, Henriksson P, Falkmer T, Lundberg C, Bra-ekhus A. Körkortsdiagnostik i allmänläkares dagliga patientarbete med äldre. En jämförelse av svenska och finska allmänläkares aktiviteter, kunskaper och attityder. Väg- och transportforskningsinstitutet. VTI rapport 431/1998. Hallituksen esitys Eduskunnalle tartuntatautilaiksi (HE 44/1986 vp.). Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeudenkäyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia sekä seksuaalirikoksia koskevien säännösten uudistamiseksi (HE 6/1997 vp.). Hallituksen esitys Eduskunnalle tieliikennelain muuttamisesta (HE 123/ 1997 vp.). Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi (HE 57/1994 vp.). Kirjallinen kysymys 43/1999 vp. Lääkärin oikeus ilmoittaa ajokorttiviranomaisille liikenneturvallisuutta vaarantavasta potilaastaan (Päivi Räsänen). Kirjallinen kysymys 593/1999 vp. Ajokortin myöntämiseen tarvittava lääkärintodistus (Jari Vilén). Liikennevaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä laiksi tieliikennelain muuttamisesta (LiVM 12/1997 vp.). Mason JK, McCall Smith RA. Law and medical ethics. 5. painos. London, Edinburgh, Dublin: Butterworth, 1999. Norström C, Sverne T. Sekretess i hälso- och sjukvården. Stockholm: Gothia AB, 1996. Saarnio P. Liikennelääkäriä tarvitaan. Suom Lääkäril 2000;55(23):2551. Wallin A, Söder J, Laaksonen H, Kujala S, Wuoma E. Ajokorttien uudet terveysvaatimukset. Suom Lääkäril 1996;51(18 19): Liite, s. 2 7. ARTO KAUPPI, hallintotieteiden lisensiaatti, julkisoikeuden, erityisesti lääkintäoikeuden ma lehtori arto.kauppi@urova.fi Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta PL 122, 96101 Rovaniemi Potilaan terveydentila, ajo-oikeus ja lääkärin salassapitovelvollisuus 1775