Siikajokilaakson asutuksen synty Nimistöhistoriallinen tutkimus Siikajokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvun puoliväliin Oulun yliopisto Historiatieteet Suomen ja Skandinavian historian Lisensiaatintyö Maaliskuu 2011 Matti Leiviskä
SISÄLLYS JOHDANTO... 4 Maantiede ja luonnonolosuhteet... 4 Historiallinen tausta... 6 Tutkimustehtävä, lähteet ja menetelmät... 13 1. ASUTUSKEHITYS 1600-LUVUN PUOLIVÄLIIN MENNESSÄ... 22 1.1. Siikajokilaakson yleiskehitys... 22 1.2. Siikajokisuu... 25 1.3. Keskijuoksu... 28 1.4. Jokilatvat... 32 1.5. Asutuskehitykseen vaikuttaneet tekijät... 38 2. ASUTUS- JA HENKILÖNNIMET... 43 2.1. Siikajokisuu... 44 2.1.1. Putaanojan eteläpuoli... 44 2.1.2. Eteläranta... 48 2.1.3. Soininsaari... 51 2.1.4. Pohjoisranta... 55 2.1.5. Kansainvälinen rannikkoseutu... 64 2.2. Siikajoen keskijuoksu... 68 2.2.1. Revonlahti... 68 2.2.2. Lappi eli Tuomioja... 78 2.2.3. Paavola eli Pehkola... 81 2.2.4. Luohua... 88 2.2.5. Mankila eli Korkala... 93 2.2.6. Rantsila... 98 2.2.7. Sipola... 104 2.2.8. Rannikkolaisten takamaa... 108 2.3. Siikajokilatva... 110 2.3.1. Kestilä... 110 2.3.2. Tavastkenkä... 119 2.3.3. Pyhäntä... 128
2.3.4. Iso Lamujärvi... 130 2.3.5. Vähä Lamujärvi... 132 2.3.6. Piippola eli Kortteinen... 135 2.3.7. Launola eli Laakkola... 139 2.3.8. Pulkkila... 141 2.3.9. Itäinen uudisasutusalue... 145 3. LUONTONIMET... 147 3.1. Jälkiä saamelaisista... 147 3.2. Hämäläinen pohja... 159 3.3. Skandinaavit Pohjanrannalla... 189 3.4. Ohut suomalainen kerros... 192 3.5. Itä menee ylitse muiden... 195 ERÄNKÄYNTI, ASUTUSVIRRAT JA ASUTUKSEN SYNTY... 220 LÄHTEET JA TUTKIMUSKIRJALLISUUS... 226 LIITE 1. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1540-LUVULLA... 245 LIITE 2. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1550-LUVULLA... 246 LIITE 3. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1560-LUVULLA... 247 LIITE 4. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1570-LUVULLA... 248 LIITE 5. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1580-LUVULLA... 249 LIITE 6. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1590-LUVULLA... 250 LIITE 7. SIIKAJOKILAAKSON ASUTUS 1650-LUVULLA... 251 LIITE 8. SIIKAJOKILAAKSON TALONHALTIJALUETTELOT 1548 1654... 252 HAKEMISTO... 265
JOHDANTO Maantiede ja luonnonolosuhteet Siikajoki on yksi Pohjois-Pohjanmaan suurista joista. Se saa alkunsa Pyhännän kunnan alueelta Suomenselältä, aivan Kainuun ja Pohjois-Savon rajan tuntumasta. Oulu- ja Pyhäjoesta poiketen sillä ei ole yhtä suurta lähdejärveä, vaan joki syntyy useiden pienten purojen yhdistyessä toisiinsa. Perämereen joki laskee Siikajoen kunnan alueella. Noin 160 km pitkällä Siikajoella on lukuisia sivu-uomia, joista suurin Lamujärvestä alkunsa saava Lamujoki. Pienempiä sivuhaaroja on laskutavasta riippuen parikymmentä. Jokien lisäksi Siikajoen vesistöalueella on noin 150 järveä, joista suurin osa on pinta-alaltaan alle 10 hehtaaria. Ylivoimaisesti suurin järvi on Iso Lamujärvi. 1 Maastonmuodoiltaan Siikajokilaakso on pääosin tyypillistä alavaa ja loivapiirteistä Pohjanmaata. Vain alueen kaakkoisosissa maasto on kumpuilevaa. Soiden määrä on alueella suuri ja ne peittävät lähes 60 % maapinta-alasta. 2 Siikajokilaakson nykyinen asutus koostuu pääasiassa nauhamaisista jokivarsikylistä, jotka ovat muodostuneet Siikajoen ja sen sivu-uomien rannoille. Tästä perustyypistä poikkeavat vain Siikajokisuun ympäristön rannikkoasutus sekä muutamat järvenrantakylät Kestilässä, Piippolassa ja Pyhännällä. Näiden lisäksi alueella on pari kauempana vesistöistä sijaitsevaa asutuskeskittymää, jotka muistuttavat savolaisia ja kainuulaisia vaarakyliä. 3 Jokivarsikylät ovat olleet Siikajokilaakson vallitseva asutusmuoto aivan asutuksen syntyajoista lähtien, sillä luonnonolot eivät ole alueella ratkaisevasti muuttuneet. Joet ovat tarjonneet helpoimmat kulkuväylät, varmistaneet vedensaannin ja kalastusmahdollisuudet. Niiden rannoilla sijaitsivat yleensä myös hedelmällisimmät peltomaat ja rehevät luonnonniityt, jotka mahdollistivat maanviljelyn ja karjanhoidon. Maankohoaminen on vaikuttanut Siikajokisuun ympäristön merenranta-asutukseen, mutta sen vaikutus on jäänyt pienemmäksi kuin monissa muissa Pohjois-Pohjanmaan rannikkokylissä, esimerkiksi Limingassa. Sen sijaan vedenkorkeuden suuresta vuotuisesta vaihtelusta johtuva eroosio on muuttanut paljon jokiuomaa ja on tehnyt suupuolen jokitörmistä korkeat ja jyrkät. Lisäksi joen pääuoma on vaihtanut paikkaansa ainakin jokisuulla ja muutamissa muissa paikoissa. 4 1 Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen (PPY) tiedot Siikajoen vesistöalueesta. 2 Seppä 1999, 44. 3 Kansalaisen karttapaikka. Järvenrantakyliä ovat mm. Kestilän Järvikylä, Piippolan Lamu ja Pyhännän kirkonkylä. Vaara-asutukseksi voidaan luokitella esimerkiksi Pyhännän Ahokylä ja Viitamäki. 4 Suomenmaa IX1 1929, 127. 4
Kartta 1. Siikajokilaakson kyläjako 1600-luvun puolivälissä. Jako perustuu vuoden 1654 maakirjassa (KA 9138) käytettyyn kyläjakoon, lukuun ottamatta Pyhännän, Iso Lamun ja Vähä Lamun kyliä, jotka tuolloin luettiin yhdeksi Lamun kyläksi. 5
Historiallinen tausta Vallitsevan käsityksen mukaan asutus nykyisen Suomen alueella on jatkunut monin paikoin katkeamattomana kivikaudelta lähtien, vaikka väestön määrä, etnisiteetti, kulttuuri ja kieli ovatkin vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Rautakauden loppupuoliskolle (noin 600 800 jaa.) tultaessa voimakkaimmat asutuskeskukset löytyivät Lounais- Suomen rannikolta sekä Kokemäenjokilaakson ja Vanajaveden ympäristöstä. Kun alueet vähitellen erkanivat kieleltään ja kulttuuriltaan toisistaan, alettiin niitä kutsua eri nimillä: sisämaan asutusta Hämeeksi ja sen asukkaita hämäläisiksi, rannikon asukkaita taas suomalaisiksi ja heidän asuinaluettaan Suomeksi. Myöhempi Satakunta on näiden kahden kulttuurialueen sulautuma, joka yläosaltaan oli pitkälti hämäläinen ja alaosaltaan suomalainen. Tässä vaiheessa myös Kyrönjokilaakso Etelä-Pohjanmaalla muodosti oman voimakkaan asutuskeskuksensa, joka kuitenkin surkastui ja mahdollisesti autioitui 800-luvulla. Hämeessä asutus sitä vastoin laajeni molemmin puolin Päijännetta ja hämäläisen vaikutuksen myötä Karjalaan, Laatokan länsi- ja luoteisrannalle, ja Savoon nykyisen Mikkelin seudulle alkoi kehittyä oma talonpoikainen kulttuurinsa 600- ja 800- luvulla. 5 Eteläisessä Suomessa asutus näyttäisi jatkuvasti voimistuneen kivikaudelta lähtien. Sen sijaan Pohjois-Suomi on perinteisen käsityksen mukaan ollut lähes asumatonta seutua rautakauden lopulta aina varhaiskristillisen ajan alkuun saakka (noin 400 1000 jaa.). Alueella saattoi elellä korkeintaan harvalukuinen, pyyntitaloudessa elävä lappalaisväestö. 6 Heidän kilpailijoikseen tulivat 700-luvulta lähtien länsisuomalaiset, lähinnä hämäläiset, jotka aloittivat säännöllisen eränkäynnin pohjoiseen. Tällöin alueelle saattoi syntyä myös jonkinlaista kausiasutusta. Edelleen länsisuomalaisten kilpailijoiksi Pohjois-Suomeen tulivat 1000-luvulta lähtien karjalaiset, jotka lopulta saivat nautintaalueekseen koko Pohjanrannan eli Pyhäjoen ja Kemijoen välisen rannikkoalueen. Karjalainen ylivalta väistyi alueelta 1300-luvulta lähtien, kun länsisuomalainen pysyvä asutus eteni Pohjanmaan rannikkoa pitkin yhä pohjoisemmaksi. 7 5 Edgren 1999, 330; Vahtola 2003, 9 31. 6 Käytän tässä nimitystä lappalainen Hiltusen ja monien muiden tutkijoiden, kuten Jouko Vahtolan ja Matti Enbusken esimerkin mukaan. Nykyisen käsityksen mukaan lappalaisella on tosin vanhastaan ollut merkitys 'saamelainen' kaikissa suomen murteissa ja merkitykset 'syrjäseudun asukas' tai 'kiertelevä pyytäjä' ovat myöhäissyntyisiä. Ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, että kaikki lappalaiset olisivat olleet saamelaisia sanan nykyisessä etnisessä merkityksessä. Vrt. Vahtola 1999, 111; Enbuske 2008, 67. 7 Luukko 1956, 78-109; Hiltunen 1996, 68. 6
Kartta 2. Suomen asutus rautakauden lopulla asuinpaikka- ja kalmistolöytöjen perusteella. Tiedot perustuvat Museoviraston sivuilta löytyviin karttoihin, http://www.nba.fi/natmus/museum/opetus/kartat.htm. 7
Nykyinen tutkimus on monilta osin kyseenalaistanut edellä kerrotun perinteisen käsityksen Pohjois-Suomen varhaishistoriasta ja tutkijat ovat päätymässä niin sanotun jatkuvuusteorian kannalle. Teorian lähtökohtana on, että ainakin tietyt osat Pohjois- Suomea ovat olleet jatkuvasti asuttuna esihistorialliselta ajalta saakka. 8 Monet arkeologiset löydöt, kuten Pohjanmaan rannikon ja Kainuun kalmistot, tukevat tätä teoriaa ja todisteita löytyy jatkuvasti lisää. Tällä hetkellä näyttääkin vahvasti siltä, että aiempi aukko Pohjois-Suomen asutuksessa on johtunut vain tutkimuksen puutteesta, sillä tutkimustyön laajentuessa on uusia todisteita vanhasta asutuksesta löytynyt lähes kaikkialta, rannikon jokisuista Kainuun sisävesille saakka. 9 KYÖSTI JULKU totesi jo vuonna 1985 Pohjois-Suomen varhaishistorian tutkimuksen olevan voimakkaassa käymistilassa. 10 Runsaasti uutta tutkimusta on ilmestynyt tuon vuoden jälkeen, mutta paljon on edelleen tutkimatta. Käymistila tulee varmasti jatkumaan vielä pitkään. Käsitykset Pohjois-Suomen asutushistoriasta ovat muuttuneet paljon viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana ja todennäköisesti nykyinenkään tulkinta ei ole lopullinen. Kiinteän asutuksen syntyvaihetta on vähitellen jouduttu siirtämään aina vain varhaisemmaksi. 11 Täysin mahdollista on, että tilanne on samanlainen myös Siikajokilaakson osalta. Vaikka Siikajokilaaksosta on verraten vähän rautakautisia esinelöytöjä, eikä sieltä toistaiseksi tunneta tuon ajan asuinpaikkoja, niin alueen läheltä tehdyt löydöt, esimerkiksi Vihannin ja Vaalan rautakautiset asuinpaikat, viittaavat varhaisen asutuksen olemassaoloon. 12 Siikajoen Ylipäästä tehtyjen löytöjen perusteella jokisuussa on voinut olla maanviljelyyn ja karjanhoitoon perustavaa pysyvää asutusta jo sydänkeskiajalla (1000 1300 jaa.). Muutamien jokisuusta sekä jokilatvoilta löydettyjen esineiden perusteella asutus voitaisiin ajoittaa paljon vanhemmaksikin, jopa 600 800-luvuille periytyväksi. 13 Se voisi siis liittyä Julkun ja monien muiden tutkijoiden hahmottelemaan Perämeren rannikon rautakautiseen kainulaisasutukseen, jota pidetään alkuperältään lähinnä hämäläisenä. 14 Vähäisen arkeologisen materiaalin pohjalta ei kuitenkaan voida vetää näin pitkälle meneviä johtopäätöksiä vaan tueksi tarvittaisiin lisää todisteita. 8 Julku 1986a, 138 150; Mäkivuoti 1992, 352; Hiltunen 1996, 68-69. 9 Julku 1985, 83-84; Julku 1986a, 140-150; Mäkivuoti 1992, 343-344. 10 Julku 1985, 83. 11 Forss 1996, 56. 12 Forss 1996, 49. 13 Siikajoen Ylipään Kärnän keihäänkärki ja veitsi ja Pyhännän Tavastkengän Koivulan silmäkirves ajoittuvat välille 600 800 jaa. Hieman myöhemmälle ajalle (900 1100-luvuille) ajoittuu Pyhännän Kirkonkylän Leiviskän maalta löytynyt hevosenkengän muotoinen pronssisolki. Papinkankaan kuoppajärjestelmän kaivauksissa saatu radiohiiliajoitus vuosille 1150 1450; Sarkkinen 2000, 19; Forss 1996, 57; Hiltunen 1996, 83. 14 Erityisesti Vahtola 1980 ja Julku 1986a, myös Koivunen 1992 ja Mäkivuoti 1992. 8
Siikajokilaakson mahdollisen rautakautisen tai keskiaikaisen asutuksen todentaminen on historiantutkimuksen menetelmin vaikeaa, sillä yhtenäiset asiakirjalähteet ovat alueelta vasta vuodesta 1543 eteenpäin. 15 Niiden avulla voidaan tehdä vain epäsuoria päätelmiä asutuksen varhaisvaiheista. Muiden lähteiden avulla on yritetty hahmottaa alueen varhaishistoriaa, mutta toistaiseksi tutkimukset ovat olleet varsin pinnallisia. Nimistössä on kuitenkin havaittu jäänteitä ainakin hämäläisestä, karjalaisesta ja saamelaisesta vaikutuksesta, mutta väestön pysyvästä oleskelusta alueella ei ole uskallettu puhua. 16 Sen sijaan on korostettu satakuntalaisen asutusvirran suurta merkitystä rannikon kiinteän asutuksen synnyssä. Tilanne on siten pitkälti samanlainen muidenkin Pohjanmaan jokilaaksojen kohdalla. 17 JOUKO VAHTOLAN mukaan karjalaisten Perämerelle suuntautunut liikenne hidasti pysyvän asutuksen syntyä varsinkin Oulujokilaaksossa. Sama syy lienee myös Pyhäjokilaakson hitaan asutuskehityksen taustalta. 18 Näiden kahden joen väliin jäävän Siikajoen kohdalla tilanne on ollut varmasti suunnilleen samanlainen, sillä myös se on ollut merkittävä kulkuväylä kuljettaessa sisämaasta Oulujärven kautta Pohjanlahdelle. Se on voinut olla osin jopa Oulujokea tärkeämpi reitti, sillä Neittävänjoen ja edelleen Siikajoen kautta liikuttaessa vältettiin Oulujoen yläosien vaaralliset kosket. 19 Siikajokilaakso kuului Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Novgorodin haltuun jääneeseen alueeseen, joten karjalainen vaikutus on todennäköisesti ollut täällä voimakasta. Jopa pysyvä karjalaisperäinen asutus on mahdollista. Sellaisesta ei tosin ole tähän mennessä tähän mennessä löydetty vankkoja todisteita, toisin kuin Kemi-, Ii- ja Oulujokisuusta sekä Hailuodosta. 20 Pähkinäsaaren rauhan raja murtui nopeasti Perämeren rannikolla, mihin osaltaan vaikuttivat Ruotsin tietoiset asuttamistoimet. 21 Pian rauhan solmimisen jälkeen ruotsalaiset perustivat Pohjois-Pohjanmaan ensimmäiset seurakunnat, Salon ja Kemin, joiden kirkot rakennettiin Novgorodin puolelle jääneelle alueelle. Tavoitteena oli näin säilyttää ote Pohjanmaan rannikosta ja lisätä Ruotsin vaikutusvaltaa alueella asuneeseen väes- 15 Sakkoluettelot vuodesta 1543 eteenpäin, vuotuisverot vuodesta 1548. 16 Hiltunen 1996, 69-73; Leiviskä 2007 passim. 17 Hiltunen 1996, 85. 18 Vahtola 1984a, 31. 19 Huurre 1986, 157; Aulis Forss esittää päinvastoin, ettei Siikajoella olisi juuri ollut liikenteellistä merkitystä, Forss 1996, 58. 20 Vahtola 1980, 383 391; Vahtola 1984b, 36; Vahtola 1991a, 102; Hiltunen 1996,74 77. 21 Julku 1985, 103 106; Enbuske 2008, 78. 9
töön. 22 Tässä onnistuttiin ilmeisen hyvin, sillä jo 1400-luvun alkupuolella oltiin tilanteessa, jossa valtakuntien välinen raja käytännössä kulki Pyhäjärven tienoilta Siikajoen latvojen kautta Muhokselle. 23 Näin ollen koko Siikajokilaakso kuului läntisen hallinnon piiriin jo keskiajan lopulla. Paikallishallinnossa alue kuului 1500-luvun alussa Salon pitäjään, jonka ensimmäinen kirkko ja keskuspaikka oli perustettu luultavasti 1320- luvun lopulla Kirkkoluodolle lähellä nykyistä Saloisten kirkkoa. Ensimmäiset varmat asiakirjatiedot siitä ovat vuodelta 1374. Tätäkin vanhempia mainintoja Salosta on, mutta niitä pidetään todellisuudessa myöhemmin syntyneinä. 24 Joka tapauksessa seurakuntien perustaminen Saloon ja toisaalla myös Kemiin tapahtui pian vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. 25 Sijaintinsa puolesta uusi Salon kirkko oli kaukana suurten jokien muodostamista kulkureiteistä, Salonlahden pohjukassa. Lähimmät kulkukelpoiset joet, Pyhäjoki ja Siikajoki, olivat molemmat yli 20 kilometrin päässä kirkosta. Pieneen Pattijokeenkin oli matkaa noin seitsemän kilometriä. 26 Sijainti oli syrjäinen sisämaasta päin katsottuna, mutta mereltä käsin se oli erittäin edullinen. Uuden seurakunnan keskus oli strategisesti täydellinen paikka Ruotsin ja läntisen kirkon tukikohdaksi alueella: se oli helposti rannikon läntisen asutuksen ja toisaalta keskushallinnon saavutettavissa mutta sivussa sisämaasta tulevien vihollisten, venäläisten ja karjalaisten, jokireiteiltä. 27 Kirkon puuttuminen Siikajokisuulta ei siis merkitse sen asutuksen nuoruutta Saloisiin nähden, vaan sen turvattomampaa sijaintia. 28 Alueeltaan Salon seurakunta ja myöhempi pitäjä oli todella suuri. Se ulottui rannikolla etelän Siiponjoesta pohjoiseen Limingan seuduille, alkujaan ehkä Oulujoelle saakka. Sisämaassa sen raja oli aluksi epämääräinen, mutta luultavasti se ulottui aivan suurten jokien latvoille asti. Käytännössä Salon pitäjä käsitti Siikajoki-, Pyhäjoki- ja Kalajokilaaksojen alueet ja ennen 1400-lukua myös Liminka luettiin Saloon kuuluvaksi. 22 Luukko 1954, 257 258. Mielenkiintoinen yksityiskohta Siikajoen varhaisen asutuksen kannalta on, että 1300-luvulla perustettu Saloisten kirkko sijaitsi nykyisen Raahen tienoilla, vain reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä Siikajokisuusta. 23 Julku 1987a, 190, 253; Hiltunen 1996, 79. 24 Luukko 1954, 256 257; Toivanen 1990, 168 170; esimerkiksi kuningas Maunu Eerikinpojan kymmenyssääntö vuodelta 1329, jota on aikaisemmin pidetty vanhimpana Saloa koskevana asiakirjana, on laadittu vasta 1470-luvulla. 25 Luukko 1954, 257 258. 26 Kansalaisen karttapaikka. 27 Pyhäjoesta karjalaisten kulkureittinä. Julku 1987a, 118 125; Siikajokea karjalaiset ovat käyttäneet kulkureittinään Perämerelle ehkä jo 900-luvulta lähtien. Koivunen 1985, 73. 28 Vrt. Vahtola 1992, 614. 10
Tämä kokonaisuus hajosi vähitellen 1500-luvun kuluessa, kun ensin Kalajoki (1544) ja sitten Pyhäjoki (1568) erosivat omiksi seurakunnikseen ja pitäjikseen. 29 Kirjallisia lähteitä Pohjois-Suomen keskiajasta on erittäin vähän, ja vain yhdessä niistä, vuoden 1413 Erik Pommerilaisen verokirjan otteessa, annetaan edes summittaisia tietoja alueen asutuksesta. Tämän lähteen mukaan Pyhä- ja Kemijoen väliin jäävällä Rannan alueella oli tuolloin ainoastaan 40 verotettua savua. 30 Luvun pienuuteen vedoten on vanhassa tutkimuksessa pidetty alueen asutusta pääosin vasta 1400-luvulla syntyneenä, 31 mutta nykyisen lähdetulkinnan valossa tämä ei pitäne paikkaansa. Verokirjassa esiintyvän termin savu (rök) tulkinnasta on keskusteltu paljon vuosien aikana, eikä tässä yhteydessä ole mahdollisuutta puuttua siihen kovin tarkasti. Lyhyesti sanottuna se ei nykyisen tulkinnan mukaan tarkoita yhtä veronmaksukykyistä taloa, kuten aiemmin uskottiin, vaan termi perustuu lähinnä viljellyn maan määrään ja verotusarvoon. Pieni savuluku siis kertoo Rannan olevan verotukseltaan jälkeenjäänyt tai että sen elinkeinot perustuivat muuhun kuin maanviljelyyn, todennäköisesti kalastukseen, eränkäyntiin ja karjanhoitoon. 32 Rannan eli nykyisen Pohjois-Pohjanmaan pienelle veroluvulle 1400-luvulla on olemassa myös toinen, mielestäni varsin todennäköinen selitys. Alue oli ollut 1300- luvun lopulta lähtien lähes sotatoimialuetta, jonne venäläiset ja karjalaiset tekivät toistuvasti hävitysretkiä. Ne varmasti hidastivat ja jopa taannuttivat alueen väestö- ja talouskehitystä. Erityisen paljon hävitysretkiä tehtiin 1400-luvun aikana, mikäli on uskomista Kemin, Iin ja Limingan talonpoikien vuonna 1490 tekemää valituskirjettä. Sen mukaan venäläiset olivat hyökänneet alueelle säännöllisesti viimeisen 80 vuoden aikana eli 1410-luvulta lähtien. Luultavasti sotaisuudet olivat alkaneet 1300-luvun puolella, sillä Oulun vastaperustettu linnaa vastaan oli hyökätty jo 1377. Vuonna 1415 jonkinlainen tuhoamisretki tehtiin Oulunsaloon. Seuraavat maininnat hävityksestä ovat Luukon mukaan vuosilta 1452, 1461, 1478, jolloin mahdollisesti hyökättiin ainakin Kemiin, Iihin ja Liminkaan. Myös vuonna 1489 venäläisten sanotaan yrittäneen hävitysretkeä, mutta sillä kertaa he eivät päässeet rannikkokyliin saakka. Monissa suomalaisissa, ruotsalaisissa ja venäläisissä aikalaislähteissä kerrotaan "suuresta venäläisvihasta", joka vuonna 1496 iski Pohjois-Pohjanmaalle. Tuhon kohteeksi joutui koko Pohjois- Pohjanmaan rannikko Siikajoelta (mahdollisesti jopa Kalajoelta) Kemiin saakka. Ryös- 29 Toivanen 1990,160 161. Vuosiluvut voudintilien mukaan. 30 Luukko 1954, 106; Julku 1970, 3 5; Hiltunen 1996, 79. 31 Luukko 1954, 108 108; Hiltunen 1996, 82 83. 32 Vahtola 1980, 53 56; Vahtola 1984b, 38; Vahtola 1992, 614; Hiltunen 1996, 80. 11
töretket jatkuivat vielä 1500-luvun puolella ja muutamien lähteiden mukaan koko Pohjanranta hävitettiin toistamiseen vuonna 1517. 33 Edellä kuvattu sotainen kausi 1400-luvulla ei voinut olla vaikuttamatta Siikajokilaakson ja koko Pohjois-Pohjanmaan talous- ja väestökehitykseen, mutta tarkkojen lähteiden puuttuessa emme voi edes arvioida tuhojen todellista laajuutta. Todennäköistä kuitenkin on, että ilman hävityksiä alueen asutus olisi ollut vankempaa kuin se ensimmäisten verotuslähteiden valossa oli. Vertailukohdaksi voitaisiin ottaa ne naapurialueet, joihin tuhot eivät olleet ulottuneet. Esimerkiksi Tornion- ja Kemijokilaakso samoin kuin Kyrönjokilaakso olivat 1500-luvun puolivälissä asuttuina latvaosiaan myöten. 34 Vuodelta 1548 olevien Pohjois-Pohjanmaan ensimmäisten yksityiskohtaisten veroluetteloiden mukaan 44 talon Siikajoki oli kuitenkin jo yksi alueen suurimmista kylistä. Jokilaakson asutus näyttää tuolloin keskittyneen pääasiassa jokisuulle, sillä samojen luetteloiden mukaan ylempänä Siikajoen varressa oli ainoastaan kahdeksan veroa maksavaa taloutta. 35 Jokisuu oli tässä vaiheessa jo niin tiheään asuttu, ettei talomäärä juuri lisääntynyt koko 1500-luvun aikana. Näin vankka asutus ei tietenkään ole voinut syntyä hetkessä, vaan sen synty on vietävä ainakin pitkälle 1400-luvun puolelle, ellei kauemmaksikin. 36 Mistä tämä asutus oli peräisin? Vanha tutkimus on painottanut erityisesti satakuntalaisten merkitystä Siikajokisuun asutuksen synnyssä, vaikka jonkinlaisia viitteitä karjalaisestakin vaikutuksesta on nähty. 37 Vielä selvemmin on vanhastaan korostettu savolaisten osuutta Siikajokilaakson yläosien asuttamisessa. 38 Uudemmassa tutkimuksessa on kuitenkin todettu, ettei savolaisten osuus Siikasavon eli Siikajoen keski- ja yläjuoksun asuttamisessa ollut niin ylivoimainen, kuin nimi antaisi olettaa. 39 Mikäli Siikajokilaakson keski- ja yläosissa oli asutusta jo ennen varhaisimpia asiakirjalähteitä, se oli luultavasti hyvin harvaa ja luonteeltaan täysin erilaista kuin jokisuun tiivis kyläasutus. Mahdollisesti alueella on ollut jonkinlaista saamelaisperäistä asutusta tai niin sanottuja erätaloja, jotka sijaitsivat kaukana toisistaan ja käyttivät monipuolisesti hyväkseen laajan alueen luonnonvaroja. Jonkinlaisista länsisuomalaisista eräasemista onkin löydetty merkkejä Savosta ja Kainuusta. PENTTI KOIVUSEN mukaan erätalo on voinut jopa olla tärkein Pohjois-Suomen rautakauden ja keskiajan asutusmuo- 33 FMU III 2580, FMU V 4286; FMU VI 4691 a; Luukko 1954, 209, 240 255; Julku 1970a, 7; Julku 1986b, 50; Julku 1987b, 46 55. 34 Vahtola 1980, 47; Vahtola 1984, 31. 35 Vahtola 1984b, 32. 36 Hiltunen 1996, 83. 37 Luukko 1954, 331 332; Hiltunen 1996, 85. 38 Luukko 1954, 333 336. 39 Pirinen 1982, 286-288. 12
to. Tämä selittäisi hyvin alueen löytöjen vähäisyyden tuolta ajalta, sillä arkeologien kannalta tällaisen asutuksen löytäminen on lähes sattuman varassa. 40 Todennäköisesti paras lähde ongelman selvittämiseksi onkin alueen paikannimistö, jossa on voinut säilyä merkkejä myös tästä alueen vanhimmasta asutuskerroksesta. Tutkimustehtävä, lähteet ja menetelmät Pohjois-Suomen asutushistoriaa ja paikannimistöä on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tutkittu melko paljon. 41 Myös Siikajokilaakson asutushistoriaa on jo aiemmin tutkittu muutamassa yhteydessä, mutta alueen nimistöstä ei ole olemassa erikoistutkimusta. Ensimmäinen erityisesti Siikajokilaakson asutushistoriaan keskittynyt tutkimus on Kyösti Julkun vuonna 1970 Kalevassa julkaistu kaksiosainen artikkeli Siikajokilaakson asutuksen alkuperä. 42 Tässä suppeassa esityksessä Julku pitäytyy pitkälti vanhoissa näkemyksissä. Tuorein alueen asutushistoriaa käsittelevä tutkimus on vuonna 1996 ilmestynyt Siikajokilaakson historia I, jossa MAUNO HILTUNEN käsittelee lyhyesti alueen asutuksen syntyä. Hän perustaa tutkimuksensa lähinnä 1500-luvun tilikirjaaineistosta poimittuihin henkilönnimiin eikä juuri käytä hyväkseen alueen paikannimistöä asutuksen alkuperän selvittämisessä. 43 Nämä puutteet ovat ymmärrettäviä, sillä kyse on laajasta paikallishistoriasta eikä tarkoituksellisesta nimistön tutkimisesta. Jonkin verran Siikajokilaakson asutushistoriaa ja paikannimistöä on käsitellyt ARMAS LUUKKO vuonna 1954 ilmestyneessä Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historian toisessa osassa. Luukon harjoittama nimistötutkimus ei kuitenkaan ole nykyisten vaatimusten mukainen. Ongelmana on erityisesti hänen käyttämänsä vertailuaineiston kapeaalaisuus sekä tutkimuksen osittainen tarkoitushakuisuus. Toisaalta Luukon käsittelemä maantieteellinen alue on niin laaja, että Siikajokilaakson osuus jää lopulta melko vähäiseksi. Hiltusen ja Luukon lisäksi Siikajokilaakson nimistöä ovat tutkimuksissaan sivunneet muutamat muutkin tutkijat, esimerkiksi Jouko Vahtola ja VILJO NISSILÄ. 44 Tämän kirjoittaja on aiemmin tutkinut Siikajokilaakson vanhinta kylännimistöä vanhan Salon 40 Lehtosalo-Hilander 1986, 162 170; Huurre 1986, 160; Koivunen 1992, 156. 41 Tärkeimpinä ja vakiintuneita historiakäsityksiä eniten muuttaneina tutkimuksina voisi mainita Jouko Vahtolan nimistöhistoriallisen tutkimuksen Tornio- ja Kemijokilaakson asutuksen synnystä sekä Koivusen ja Mäkivuodin suorittamat arkeologiset kaivaukset eri puolilla Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseutua. 42 Kaleva 28.9. ja 29.9. 1970; Julku 1970a. 43 Hiltunen 1996, 68 73 ja 84 98. 44 Nissilä 1948;Vahtola 1980; Vahtola 1992. 13
pitäjän kylännimistöä koskeneen tutkimuksen yhteydessä. 45 Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että Siikajokilaakson asutushistoria ja varsinkin sen nimistö on jäänyt melko vähäiselle tarkastelulle. Tarve alueen vanhimman henkilön- ja paikannimistön kattavalle tutkimukselle on siten selvästi olemassa, sillä sen avulla on mahdollista saada uutta tietoa alueen varhaishistoriasta ja asutuksen synnystä. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on tutkia, mitä nimistö kertoo Siikajokilaakson varhaishistoriasta, alueen asuttamisesta ja siellä vaikuttaneista kulttuureista. Tärkeimmät tutkimuskysymykseni ovat: 1) mistä ja milloin ensimmäiset pysyvät asukkaat ovat alueelle tulleet, 2) keitä alueella on liikkunut ennen pysyvää asutusta, 3) miten jokilaakson eri osien asutushistoriat poikkeavat toisistaan. Lähteenä käytän alueen vanhinta asutusnimistöä, johon kuuluvat henkilön-, talon- ja kylännimet. Toinen keskeinen lähde on alueen luontonimistö. Se sisällyttäminen tutkimukseen on kokonaisuuden kannalta välttämätöntä, sillä liikkumiselle ja pyyntielinkeinoille tärkeiden luonnonpaikkojen nimet voivat kertoa paljon alueen varhaishistoriasta. 46 Toisaalta monet kylän- ja talonnimet perustuvat luontonimiin, joten tutkimuksen liian jyrkkä rajaaminen pelkkään asutusnimistöön olisi osin mahdotontakin. Maantieteellisesti tutkimukseni rajautuu Siikajoen ja sen sivuhaarojen muodostamaan Siikajokilaaksoon, joka vielä 1500- ja 1600-luvulla muodosti yhden Siikajoen pitäjän. Nykyisten hallinnollisten rajojen mukaan tutkimusalueeni kattaa kolmen kunnan eli Siikajoen, Siikalatvan ja Pyhännän alueet. Ajallisesti tutkimukseni keskittyy 1600-luvun puoltaväliä edeltäneeseen aikaan, sillä siihen mennessä alueen asutuksen päälinjat olivat jo saaneet lopullisen muotonsa. Lähdeaineiston kohdalla tämä rajaus ei ole aivan tarkka, sillä monet asutushistorian kannalta tärkeät asiat tuleva esille vasta nuoremmassa aineistossa. Nykyisessä tutkimuksessa Siikajokilaakson asutushistoriaa pidetään melko selkeänä ja rannikkoseutua lukuun ottamatta myös suhteellisen nuorena ilmiönä. Yksi tärkeistä tutkimuskysymyksistäni onkin, onko Siikajokilaakson asutushistorian niin yksiselitteinen, kuin tähänastisen tutkimuksen valossa on nähty? Onko Siikajokisuun asutus lähinnä länsisuomalaista alkuperää ja asuttivatko savolaiset uudisasukkaat vasta 1500- luvun kuluessa lähes asumattoman Siikasavon eli Siikajoen keski- ja yläjuoksun aina Revonlahtea myöten, kuten nykyään uskotaan? Vai alkoiko jokilaakson asuttaminen jo paljon aikaisemmin ja oliko kyseessä paljon nykyistä tulkintaa monimutkaisempi pro- 45 Leiviskä 2007, 29 32. 46 Ainiala 2008, 123. 14
sessi? Jotta näihin kysymyksiin pystyy vastaamaan, on jokilaakson asutuskehitystä tutkittava kokonaisuutena. Alueen vanhemmat asutuskeskukset ovat väistämättä vaikuttaneet myöhemmin asutettujen seutujen kehitykseen, aluksi eränkäynnin sekä kaukoniittyjen ja -kaskien kautta, mutta myöhemmin myös uudisasutuksena. Toisaalta uutta väkeä on voinut tulla uudisasutusalueiden kautta vanhoihin kantakyliin. Tämän vuoksi yhtä kylää tai aluetta ei voida käsitellä irrallisena yksikkönä, vaan on otettava laajemmin huomioon alueen sisäinen kehitys ja muuttoliike. Tässä tutkimuksessa Siikajokilaakson asutushistoriaa on tutkittu kahden suuren lähdeaineiston, verotuslähteiden ja paikannimistön avulla. Edellisiin kuuluvat Pohjanmaan vanhempi tilikirjasarja eli voudintilit ja uudempi tilikirjasarja eli läänintilit, joiden avulla asutuksen etenemistä 1500- ja 1600-luvulla voidaan seurata erittäin tarkasti. Voudintilit ovat 1500-luvun puolivälistä lähtien tehtyjä veroluetteloita, joissa tiedot on luokiteltu pitäjittäin, alueittain ja kylittäin. Läänintilit ovat pitkälti samanlaisia mutta tiedoiltaan uudempia ja osin tarkempia. Tätä tutkimusta varten olen käynyt järjestelmällisesti läpi Siikajokilaakson verotiedot vuosilta 1548 1654 ja laatinut aineiston pohjalta kaikkien jokivarren talojen talonhaltijaluettelot kyseisiltä ajanjaksolta. Luetteloista selviää muun muassa useimman talon perustamisajankohta sekä taloa hallinneiden isäntien tai leskiemäntien nimet. Lähteiden tutkiminen näin pitkältä aikaväliltä on välttämätöntä, sillä ensimmäiset kattavat tiedot jokivarren talojen nimistä ovat vasta vuosilta 1653 ja 1654. Koska suurin osa tuolloin käytetyistä talonnimistä ovat säilyneet nykypäiviin saakka, on talonhaltijaluetteloiden avulla mahdollista yhdistää nykyinen asutus vanhimmissa verotiedoissa esiintyvään. Kun vielä hyödynnetään vanhaa kartta-aineisto, voidaan 1500-luvun talot sijoittaa maantieteellisesti oikeille paikoilleen. Vanhat veroasiakirjat myös erinomaisia lähteitä vanhimman asutusnimistön, lähinnä kylännimien, henkilönnimien ja niistä kehittyneiden talonnimien tutkimiseen. Vertailuaineistona käytän ennen kaikkea muualta Suomesta kerättyä, samanaikaista asiakirjanimistöä. Asutusliikkeen myötä henkilönnimistöä siirtyi jo 1600-luvulle mennessä kauas lähtöalueiltaan, joten niiden kohdalla nuoremman vertailuaineiston käyttäminen antaisi väärän kuvan 1500-luvun tilanteesta. Vanhaa asiakirjanimistöä on koottu Nimiarkiston asiakirjanimikokoelmiin, joita olen voinut hyödyntää vertailuaineistona. Niitä käytettäessä on kuitenkin kaksinkertaisen virheen mahdollisuus, sillä nimen kokoelmiin poiminut kerääjä on voinut tulkita nimen väärin. Varsinkin yksittäisiin nimiesiintymiin on suhtauduttava suurella varauksella. Onkin suositeltavaa, että kaikki poiminta- 15
kokoelmista saadut nimiesiintymät tarkistetaan alkuperäislähteestä. Vanhimpien veroluetteloiden lisäksi olen käyttänyt muutamia nuorempia asiakirjalähteitä, muun muassa 1700- ja 1800-luvun henkikirjoja sekä vuosina 1765 1783 laadittuja isonjaon verollapanoasiakirjoja ja karttaselityksiä, joihin alueen paikannimiä on ensimmäisen kerran koottu laajemmin. Nimiä on merkitty melko paljon jo 1600-luvun tuomiokirjoihin, mutta niiden täydellinen läpikäyminen ei ollut tässä yhteydessä mahdollista. Vanhojen asiakirjalähteiden ohella toinen merkittävä lähdeaineisto tässä tutkimuksessa on alueen nykyinen paikannimistö. Sen osalta kattavimmat lähdeaineistot löytyvät Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Nimiarkistosta, jonne on haastattelemalla kerätty tiedot suurimmasta osasta Suomen paikannimiä. Lisäksi arkistoon on koottu laajat poimintakokoelmat vanhoissa asiakirjoissa esiintyvää henkilön- ja paikannimistöä. Ensimmäisen paikannimien keruuohjelman aloitti Muinaismuisto-Yhtiö jo vuonna 1878, mutta näin vanhojen keräysten laatu on hyvin vaihteleva, eikä niihin ole päätynyt aineistoa Siikajokilaaksosta. Systemaattisesti nimiä on kerätty vuodesta 1915 lähtien monien eri organisaatioiden toimesta. Kerääjinä eli nimestäjinä ovat olleet kielitieteellisen peruskoulutuksen saaneet henkilöt. Arviot nykyisten kokoelmien kattavuudesta ovat vaihdelleet. Vielä vuonna 1990-luvulla esitettiin arvioita, että Suomen paikannimistä olisi kerätty jo yli 95 %. Myöhemmin tämä luku on asetettu kyseenalaiseksi, kun paikannimistön on havaittu olevan aiemmin uskottua dynaamisempi, elävä ja alati muuttuva kokonaisuus. Voidaan silti sanoa, että asutushistoriallisen tutkimuksen kannalta kokoelmat ovat riittävän kattavat. 47 Vaikka Nimiarkiston kokoelmat ovat ainutlaatuisia ja tarjoavat asutushistorian tutkimukselle korvaamattoman lähdeaineiston, liitty niiden käyttöön omat ongelmansa, jotka täytyy ottaa huomioon tietojen luotettavuutta arvioitaessa. Keräyksissä koottu aineisto ei ole homogeenistä, vaan laatu vaihtelee alueesta, kerääjästä ja keräysajankohdasta riippuen. 48 Yleisesti voidaan todeta, että vanhemmat keräykset ovat nuoria parempia ja maaseudulta on saatu enemmän aineistoa kuin taajamista. Asutushistoriallisen tutkimuksen kannalta hedelmällisimmät kokoelmat on yleensä kerätty maaseutukylistä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Siikajokilaaksossa tähän parhaimpaan kastiin voidaan lukea Kestilän, Piippolan ja Pyhännän nimikokoelmat, 47 Kiviniemi 1978b, 21; Närhi 1978, 52 53, 61 62; Vahtola 1980, 84 85; Kiviniemi 1990, 33; Ainiala 2001, 9; Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kotisivut. 48 Virrankoski 1978, 14. 16
jotka on kerätty vuosina 1971 79. Ennen 1960-lukua tehtyjen keräysten ongelmana ovat kerääjien huonot ohjeistukset, joiden vuoksi nimien taustatietoja ei ole osattu kerätä riittävän laajasti. 49 Tämä puute näkyy Rantsilan kokoelmissa, jotka on kerätty vuosina 1954 55. Nuorempien keräysten kohdalla ongelmana on maaseudun väestökato, rakennemuutos ja vanhempien kertojasukupolvien katoaminen, jolloin varsinkin pienialaisten viljelysten ja niittyjen nimiä ei ole saatu enää talteen. 50 Nämä ongelmat tulevat hyvin esille Pulkkilan ja Siikajoen kokoelmissa, jotka on kerätty vasta vuosina 1979 ja 1981 83. Revonlahden ja Paavolan kokoelmat ovat laadultaan vaihtelevia, sillä niissä on sekä vanhempia, 1960-luvulla kerättyjä, että nuorempia, 1990-luvulla kerättyjä nimiä. Siikajokilaakson paikannimikokoelmat sisältävät noin 28 000 nimilippua, jotka on käyty läpi tätä tutkimusta varten. Jokainen nimilippu sisältää paikannimen kirjakielisen asun (normaaliasu, hakuasu), paikallisen murreasun ja taivutusmuodon, paikan sijaintitiedot ja selvityksen paikan lajista (talo, mäki, joki jne.). Tämän jälkeen seuraa usein laajempi selvitys paikasta ja sen nimestä, esimerkiksi niihin liittyvä tarina tai kansanetymologia. 51 Nimilippujen lukumäärä on suunnilleen sama kuin alueelta kerättyjen paikannimien kokonaismäärä, sillä jotkin liput sisältävät useampia nimiä, kun taas toisten nimien tiedot jakaantuvat useammalle lipulle. Määrä vastaa Suomen keskimääräistä nimitiheyttä, jonka on arvioitu olevan 6 7 nimeä neliökilometrillä. 52 Suurin osa Siikajokilaakson, kuten muunkin Suomen, paikannimistä on sellaisia yleissuomalaisia paikannimiä, jotka eivät ole asutushistoriallisen tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia (esimerkiksi Kivimäki tai Riihipelto). Kun tällaiset karsitaan pois, jää Siikajokilaaksosta jäljelle noin 1100 paikannimeä, jotka sisältävät jonkin harvinaisemman määriteosan (Jylhänkangas) tai ovat muuten erikoisia (Uljua). Lopulta tutkittavaksi jäi noin 150 nimipesyettä, joihin sisältyy yksi tai usempia paikannimiä. Esimerkiksi Pulkkilan Jylhänkangas, -koski, -niska, -lampi ja -ranta muodostavat yhden nimipesyeen, jota on tutkimuksessa käsitelty yhdessä Siikajokilaakson muiden Jylhänimien kanssa. Käyttämäni tutkimusmenetelmä on nimistöhistoriallinen. Jo hieman kuluneen sanonnan mukaan paikannimet ovat paikan muisti. Ne voivat säilyttää tietoa satojen tai 49 Närhi 1978, 57 58; Ainiala 2001, 8; Tärkein nimestystyön laatua parantanut tekijä oli Terho Itkosen vuonna 1961 ilmestynyt Nimestäjän opas. 50 Kiviniemi 1990, 32 33. 51 Närhi 1978, 56 57. 52 Kiviniemi 1990, 35. Siikajokilaakson kokonaispinta-ala on 4731,6 m2, joten laskennallisesti tällä alueella voisi olla 28 000 33 000 paikannimeä. 17
jopa tuhansien vuosien takaisista tapahtumista ja ovat tästä syystä niitä harvoja lähteitä, joita meillä on ajalta ennen varsinaisten asiakirjalähteiden syntyä. Luonteeltaan paikannimet ovat jätelähteitä, jotka ovat säilyneet sukupolvelta toiselle perimätietona siirtyen tai joissakin tapauksissa myös vanhoihin asiakirjoihin tallennettuina. Ne ovat erittäin pysyviä jäänteitä, ellei aivan täydellistä autioitumista ole tapahtunut. Paikannimetkään eivät voi kertoa alueen menneisyydestä, jos perimätieto on päässyt kokonaan katkeamaan. Säilyminen ei välttämättä vaadi pysyvää asutusta vaan jatkuvaa ihmisen vaikutusta alueella, esimerkiksi eränkäynnin muodossa. 53 Paikannimet voivat säilyä, ehkä hieman äänteellisesti mukautuen, vaikka alueelle tulisi suurikin uusi etninen ryhmä. Niiden kyky säilyä on suoraan verrannollinen nimetyn kohteen kokoon ja pysyvyyteen. Suuret järvet tai joet säilyttävät nimensä paremmin kuin vaikkapa pelto, koska niiden käyttäjäryhmät ovat laajempia. Myös paikan sijainti ratkaiseen paljon, sillä voimakkaiden asutuskeskusten läheisyydessä erilaiset omistukseen (Väinönpelto) tai maankäyttöön (Myllykangas) viittaavat nimet voivat helposti peittää alleen aiempaa nimistöä. Sen sijaan syrjäisemmiltä seuduilta voi löytyä erittäin vanhoja nimikerrostumia jopa melko pienien paikkojen nimissä, koska nimien muutospaine eivät ole ollut yhtä suuri. 54 Vanhojen nimien kohdalla täytyy ottaa huomioon, että pysyvyydestään huolimatta ne ovat voineet aikojen kuluessa muuttua huomattavasti ääntämisasultaan. Alkuperäisen muodon jäljille voidaan kuitenkin päästä vanhojen asiakirjatietojen avulla. 55 Paikannimet voivat kertoa paljon alueen entisestä elämästä ja elinkeinoista, esimerkiksi maanviljelystä tai eräkäynnistä. Suurin merkitys niillä kuitenkin on, kun tutkitaan, mistä seudun asutus tai ensimmäiset siellä liikkuneet ihmiset olivat peräisin. Asutushistoriallisen nimistötutkimuksen perusajatuksena on, että uusi väestö tuo alueelle mukanaan uutta nimistöä. Jos voidaan todeta samanlaista nimistöä kahden eri alueen välillä, niillä on todennäköisesti ollut jonkinlainen yhteys keskenään. Johtopäätöksiä ei kuitenkaan pidä tehdä yhden tai kahden nimen perusteella, vaan nimiä tai nimiryhmiä täytyy olla useita. 56 Kun nimiä on käytettävissä riittävästi, voidaan niitä tutkia karkeasti ottaen kolmen tekijän perusteella, jotka ovat: 1) nimien alkuperäiskieli, 53 Nissilä 1968, 56; Kiviniemi 1978b, 21 22; Kiviniemi 1978a, 73 77; Vahtola 1980, 13-14; Vahtola 1984a, 82 83; Vahtola 1990, 1. 54 Nissilä 1968, 56; Kiviniemi 1978a, 73 77; Virrankoski 1978, 12 13; Vahtola 1980, 13; Kiviniemi 1990, 36 43; Ainiala 1997, 238. 55 Virrankoski 1978, 14 17; Vahtola 1984a, 83, 89 90. 56 Nissilä 1968, 54 55; Vahtola 1984a, 84. 18
2) nimien sisältö sekä 3) nimien, nimityyppien ja niihin sisältyvien appellatiivien (yleisnimien) maantieteellinen levintä. 57 Yksittäinenkin nimi voi olla asutushistorian kannalta merkityksellinen, jos voidaan todeta sen olevan nykyiseen valtaväestöön nähden erikielinen, esimerkiksi saamelainen tai ruotsalainen. Selvästi vierasperäisten elementtien lisäksi nimissä voi esiintyä sellaisia murrepiirteitä, jotka ovat ominaisia vain jollekin tietylle Suomen murteelle. Näissä tapauksissa pitäisi kuitenkin pystyä erottamaan alkujaan vierasperäiset lainanimet sellaisista tapauksista, joissa nimielementti on lainattu kieleen ensin, minkä jälkeen se on vasta siirtynyt paikannimeen. Rajanveto näiden kahden mahdollisuuden välillä ei ole aina kovin helppoa, mutta se on välttämätöntä, sillä molemmat mahdollisuudet antavat erilaisia viitteita asutushistoriasta. Jos kokonainen paikannimi voidaan todeta lainatuksi, osoittaa se yleensä, että väestöryhmät ovat olleet pysyvästi tekemisissä toistensa kanssa ja jopa sulautuneet toisiinsa. Sen sijaan nimeen sisältyvien appellatiivien erikielinen alkuperä ei merkitse vieraan väestöryhmän asumista alueella, sillä sanat on voitu ottaa käyttöön myös välillisesti, muilta suomalaisilta opittuina. 58 Pelkän kielellisen taustan ohella tärkeä osa nimistön tutkimuksessa on paikannimien sisällön ja asiataustan alkuperän selvittäminen, sillä nimiä ei ole koskaan annettu ilman syytä. Nykyisin tuo alkuperäinen nimeämisperuste voi tosin olla hämärä tai täysin tavoittamattomissa. Tulkinnassa on kuitenkin hyvä muistaa, että perusteena on usein ollut jokin ominaisuus, jolla lähekkäiset, samankaltaiset paikat on pyritty erottamaan toisistaan. Perusteet ovat vaihdelleet ajanjaksosta, kulttuurista, elinkeinoista ja monista muista tekijöistä riippuen. Yleisesti voidaan todeta, että vallitsevan kulttuurin ja maankäytön kannalta tavanomaiset asia näkyvät harvoin nimissä, koska ne eivät olisi yksilöineet paikkoja riittävän hyvin. Jos kylässä on esimerkiksi paljon koivumetsiä, siellä tuskin on yhtään Koivukangasta tai muuta Koivu-alkuista paikannimeä. Jos kylä sen sijaan on havupuuvaltainen, saattavat kaikki vähänkin koivua kasvavat paikat olla nimettyjä tämän ominaisuuden mukaan. Oikein tulkittuna nimen asiatausta voi auttaa paljon sen alkuperän selvittämisessä ja ikäämisessä. Jos nimen epäillään olevan vierasperäinen, pitäisi nimen merkityksen vastata tarkoittamansa kohteen ominaisuuksia. Nykyisin puuttuvat ominaisuudet ovat voineet löytyä kohteelta jossakin historian vaiheessa. Varsinkin tällaisen muuttuneen piirteen löytäminen voi auttaa nimien ikäämisessä. Esimerkiksi annikkoalueilla voidaan nykyisin kuivalta maalta 57 Kiviniemi 1978b, 22; Vahtola 1984a, 85. 58 Kiviniemi 1978b, 22 23; Kiviniemi 1984, 329 332; Vahtola 1984a, 85 89; Vahtola 1990, 5 19
löytyviä, mutta asiataustaltaan vesistöön liittyviä nimiä ajoittaa maankohoamisen avulla. 59 Monet paikannimet sisältävät johonkin elinkeinoon, uskomukseen tai kulttuuriin viittaavan merkityksen, joista osa voidaan yhdistä johonkin tiettyyn väestöryhmään tai ajanjaksoon. Asutushistorian kannalta tärkeitä ovat erilaiset heimo- tai kansallisuusnimiä sisältävät paikannimet, kuten Hämeen- tai Karjalan-alkuiset nimet, jotka edellyttävät kyseisten väestöryhmien liikkumista tai oleskelua alueella. Syntyäkseen ne edellyttävät myös jotakin vastakkaista väestöryhmää, sillä heimoon tai kansallisuuteen viittaavat nimet ovat aina jonkun muun ryhmän antamia. Useita henkilönnimiäkin voidaan yhdistää tiettyyn väestöön (esimerkiksi ruotsalais- tai karjalaisperäiset etunimet), mutta niiden kohdalla on usein vaikea sanoa, onko kyse suorasta vai välillisestä vaikutuksesta. 60 Minkään alueen paikannimistö ei ole syntynyt yhdellä kertaa, vaan siihen kuuluu useita eri-ikäisiä ja eri alkuperää olevia kerroksia. Nimien maantieteellistä sijoittumista vertailemalla voidaan tutkia eri asutuskerrosten keskinäisiä ikäsuhteita ja jopa asutuksen syntyajankohtaa. 61 Tämä ajatus pätee laajemmastikin, sillä nykyisessä asutushistoriallisessa nimistöntutkimuksessa keskeisellä sijalla eivät ole niinkään yksittäiset nimet, vaan nimenomaan paikannimien levikit eli niiden sijoittuminen paikallisesti ja koko Suomen mittakaavassa. Nimet ovat voineet levitä asutuksen mukana siirrynnäisinä, jolloin nimi on annettu samanlaiselle paikalle kuin lähtöseudulla, vaikka sen merkitys olisi ollut kielenkäyttäjälle tuntematon. Toisaalta suurin osa nimistä näyttäisi syntyneen vakiintuneiden nimeämismallien mukaan, jolloin nimien taustalta löytyvät opitut ja tietoisesti käytetyt mallit sekä nimeämisperusteille että nimenmuodostukselle (analoginen nimeäminen). Monet nimeämismallit ovat olleet yleisiä koko kielialueella, joten niiden perusteella ei asutushistoriallisia päätelmiä voida tehdä. Useimmille nimeämismalleille on kuitenkin ominaista ajallinen tai paikallinen vaihtelu eli ne ovat olleet vain tietyn väestöryhmän käytössä tai malli on ollut aktiivinen vain tiettynä historian ajanjaksona. Tästä seuraa, että kun tarkastellaan eri paikannimien ja nimityyppien levikkiä Suomessa, voidaan saada selville asutuksellisia yhteyksiä eri 59 Kiviniemi 1978a, 80 82; Kiviniemi 1978b, 24 25; Kiviniemi 1984, 327, 331 332, 335 337; Vahtola 1984a, 104. 60 Vahtola 1984a, 104 112. 61 Saloheimo 1971; Virrankoski 1978, 9. 20
alueiden välillä eri aikakausina. Levikistä voidaan saada hyödyllistä tietoa silloinkin, kun niiden asiatausta ei paljasta mitään mitään erikoista. 62 Lähteet ja menetelmät Siikajokilaakson asutushistorian tutkimiseen ovat olleet käytettävissä jo parin vuosikymmenen ajan, mutta tähän mennessä niitä ei ole hyödynnetty perusteellisesti. Tämä tutkimus pyrkii täyttämään tuon puutteen ja valaisemaan omalta osaltaan sitä epätietoisuutta, joka Pohjois-Suomen varhaishistorian vaiheista vielä vallitsee. Mikään tieto ei ole lopullista ja täydennettävää löytyy vielä Siikajokilaaksonkin asutuhistorian osalta, mutta sen pääpiirteet lienevät tämän jälkeen selvillä. 62 Kiviniemi 1975, 12 13, 50 53; Kiviniemi 1977, 4 9, 207 208; Kiviniemi 1978a, 84 88; Kiviniemi 1984, 337 338; Vahtola 1984a, 91 93; Vahtola 1990, 3; Ainiala 2008, 118. 21
1. ASUTUSKEHITYS 1600-LUVUN PUOLIVÄLIIN MENNESSÄ 1.1. Siikajokilaakson yleiskehitys Ennen Siikajokilaakson nimistöhistorian ja asutuksen synnyn käsittelyä on syytä tarkastella 1500- ja 1600-luvun asutuskehitystä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Vuosina 1548 1654 Siikajokilaakson asutus kasvoi moninkertaiseksi, mikä näkyy selvimmin verotalojen lukumäärän kasvussa. Kun ensimmäisissä verotiedoissa koko jokilaaksossa oli vain 62 veroa maksanutta taloa, niin vuoteen 1654 mennessä talojen lukumäärä oli kasvanut jo 225:een. 63 Koska tältä ajalta ei ole saatavilla tarkkoja väkilukutietoja, on taloluvun muutosten seuraaminen ainoa tapa tutkia asutuskehityksen kulkua jokilaakson eri osissa. Talolukuja voidaan myös verrata lähialueiden tietoihin, ennen kaikkea Pyhä- ja Kalajokilaakson ja Oulujärven länsilaidan talolukuihin. Valitettavasti tämän tutkimuksen puitteissa ei ole mahdollista koota näiltä alueilta yhtä tarkkoja tietoja kuin Siikajokilaaksosta, vaan olen joutunut käyttämään aiemmissa tutkimuksissa esiintyviä lukuja. 64 Koska ne ovat vain muutamalta poikkileikkausvuodelta, jotka eivät aina ole edes samoja kuin käyttämäni, on vertailukelpoisten taulukoiden tekeminen vaikeaa. Siksi vertailutietojen talolukuihin pitää suhtautua lähinnä vain suuntaa-antavina. Siikajokilaakson taloluvun kehitystä on käsitelty aiemmissakin tutkimuksissa, 65 mutta näissä tiedoissa on lukuisia puutteita. Niiden tekijöillä ei ole ollut käytätettävissä tietoja talojen tarkasta maantieteellisestä sijainnista. Lisäksi tiedot ovat vain muutamalta poikkileikkausvuodelta. Tällaisissa otannoissa asutuksen todellinen tilanne jää helposti huomaamatta ja tiedot vääristyvät, sillä yksittäisten vuosien veroluetteloissa taloja jäi usein merkitsemättä. Tavallisin syy oli veronmaksukyvyttömyys, jolloin talo kirjattiin autioksi (öde) tai sitä ei merkitty luetteloon lainkaan. Vuosittaisesta vaihtelusta johtuen en ole käyttänyt talolukuja verratessani yksittäisten vuosien tietoja, vaan olen pyrkinyt arvioimaan asuttuina olleiden talojen todellista määrää viisivuotiskausittain. Apuna olen käyttänyt laatimiani taulukoita, joihin olen merkinnyt jokaisen talon veronmaksutiedot vuosittain. Taulukossa yksittäisten talojen veronmaksutiedot voivat näyttää tällaisilta: 63 Nokkaveroluettelot 1548 KA 4534e:14, 4537:11 12; maakirja 1654 KA 9138:72 75v; Pääluvun tiedot perustuvat laatimiini talonhaltijaluetteloihin, jotka perustuvat vuosien 1548 1654 nokkavero-, vuotuis- ja kymmenysveroluetteloihin sekä maakirjoihin. 64 Pyhä- ja Kalajoen sekä Oulujärven länsilaidan tiedot perustuvat seuraaviin teoksiin: Matinolli 1969, 101; Virrankoski 1956, 109, 115; Keränen 1986, 620 621. 65 Hiltunen 1996 passim; Luukko 1954 passim. 22
15-48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 Michil Nilsson päävero x x x x x x x x x x x x x x x x x x Kymmenysluettelo x x x x x x x x x x x x x x x x Kuten taulukosta nähdään, saattoi talo joinakin vuosina jäädä merkitsemättä veroluetteloihin, vaikka se selvästi olikin asuttu. Joskus merkintä on jäänyt pois vuotuisten verojen luettelosta, joskus taas kymmenysluetteloista. Toisilla taloilla aukot sattuvat eri vuosille, joten veroluetteloiden taloluvut voivat vaihdella vuosittain paljon, vaikka todellista muutosta ei olisikaan tapahtunut. Sekaannusta saattaa aiheuttaa myös se, että nimien kirjoitusasut vaihtelivat ja sama isäntä voitiin merkitä joko sukunimellä tai patronyymillä. Joskus taas veron maksoi joku toinen henkilö, kuten isännän isä, poika tai veli. Seuraavissa taulukoissa ja kaavioissa olen ottanut huomioon nämä vaihtelut. Taloluvut on merkitty viisivuotiskausittain ja luvut tarkoittavat jokaisen jakson alussa (esimerkiksi 1.1.1555) asuttuna olleiden verotalojen todellista määrää. Tutkitun ajanjakson eli vuosien 1548 ja 1654 välisenä aikana koko Siikajokilaakson taloluku kasvoi suunnilleen 3½-kertaiseksi. Ensimmäisen vuoden verotiedot eivät tosin anna aivan todenmukaista kuvaa, sillä se on selvästi puutteellinen sekä jokisuun että jokivarren osalta. Seuraavissa kuvioissa käytän ensimmäisenä lukuna vuoden 1550 alussa asuttuna olleiden talojen määrää, joka kuvastaa paremmin todellista tilannetta. Oheisesta kuviosta näkyy hyvin, että Siikajokilaakson taloluku kasvoi Siikajokilaakson taloluvun kokonaiskehitys alueittain 1550 1655 300 250 200 Jokilatvat Taloluku 150 100 Keskijuoksu 50 Jokisuu 0 1550 1555 1560 1565 1570 1575 1580 1585 1590 1595 1600 1605 1610 1615 1620 1625 1630 1635 1640 1645 1650 1655 Vuosi Kuvio 1. Siikajokilaakson taloluvun kehitys alueittain vuosina 1550 1655. Tiedot perustuvat vuosien 1548 1654 nokkavero-, vuotuis- ja kymmenysveroluetteloihin sekä maakirjoihin. 23
ajanjakson aikana eniten joen keskijuoksulla ja latva-alueilla, kun taas jokisuulla Siikajoen kylässä kasvu jäi paljon vaatimattomammaksi. Kun verrataan Siikajokilaaksoa Pyhä- ja Kalajokilaaksoon, havaitaan niiden asutuskehityksen kulkeneen hyvin samanlaisia uomia. Niissä kaikissa taloluku kasvoi ajanjakson kuluessa moninkertaiseksi: Siikajokilaaksossa 3½-kertaiseksi, Kalajokilaaksossa kolminkertaiseksi ja Pyhäjokilaaksossa peräti kuusinkertaiseksi. Kaikkien taloluku siis kasvoi selvästi, mutta kasvu ei ollut tasaista. Välillä se oli hitaampaa ja muutamina vuosina tapahtui selvä kasvupyrähdys. Kaikissa kolmessa jokilaaksossa nämä hyppäykset sattuivat samalle ajalle. Ensimmäinen tapahtui 1560- luvulla, jolloin jokilaaksojen ensimmäinen uudisasutuskausi oli vilkkaimmillaan. Tämän jälkeen 1570- ja 1580-luvulla asutus osin jopa taantui. Päätekijänä oli vuonna 1570 alkanut sota Ruotsin ja Venäjän välillä, joka rasitti asukkaiden taloutta ja jonka seurauksena Pohjois-Pohjanmaallekin tehtiin hävitysretkiä. Uusi nousukausi alkoi 1590- luvun lopulla, jolloin valtakuntien välillä solmittiin rauha ja olot vakiintuivat. Seuraavan vuosisadan alkupuolisko oli vaikea sotien ja katovuosien takia, joten taloluku polki Siika-, Pyhä- ja Kalajokilaakson taloluvun kehitys 1550-1655 300 250 Kalajokilaakso 200 Siikajokilaakso Taloluku 150 Pyhäjokilaakso 100 50 0 1550 1555 1560 1565 1570 1575 1580 1585 1590 1595 1600 1605 1610 1615 1620 1625 1630 1635 1640 1645 1650 1655 Vuosi Kuvio 2. Siika- Pyhä- ja Kalajokilaakson taloluvun kehitys vuosina 1550 1655. Siikajokilaakson tiedot perustuvat vuosien 1548 1654 nokkavero-, vuotuis- ja kymmenysveroluetteloihin sekä maakirjoihin. Pyhä- ja Kalajokilaakson osalta tiedot teoksista Matinolli 1969, 101; Virrankoski 1956, 109, 115. 24