(suomennos venäjänkielisestä tekstistä) Irina Takala, Petroskoin valtionyliopisto (Venäjä) Suomen itsenäisyys ja Karjala Esitys XVIII venäläis-suomalaisen kulttuurifoorumin Suomen itsenäistyminen ja Venäjä -teemaseminaarissa (Pietari, 22.syyskuuta 20179 Esityksessä käsitellään, millä tavoin Suomen 1917 saama itsenäisyys vaikutti Venäjän karjalaisväestön kohtaloihin ja laajemmin Itä-Karjalan kehitykseen. Neuvostoaikainen historiantutkimus yliarvioi Venäjän karjalaisten kansallisen kehityksen ja tietoisuuden tasoa, ja vastaavasti huomattavasti vähemmälle huomiolle jäi ns. suomalainen tekijä Karjalan autonomian muodostumisessa ja kehityksessä. Vähäteltiin niin ikään kohtalon eri käänteiden kautta Karjalaan päätyneiden ja tasavallan kehityksen ensimmäisten 15 vuoden aikana sen johtavissa asemissa olleiden punaisten suomalaisten toimintaa. Karjalan työkansan kommuunin perustaminen kesällä 1920 nähtiin perinteisesti neuvostovallan harjoittaman kansallisuuspolitiikan huipentumana. Sen turvin Venäjän kaikille kansoille oli myönnetty itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus historialliseen valintaan, jonka karjalaiset lähtivät toteuttamaan siinä, missä muutkin Venäjän kansat. Erikoista, mutta näitä teesejä esiintyy edelleen Venäjän nykyaikaisessa historiantutkimuksessa. Suunnan tarkoitus lienee kumota ne suomalaisten ja venäläisten historioitsijoiden tulkinnat, jotka selittävät KTK:n perustamisen ennen kaikkea ajan sotilaallisilla, strategisilla ja ulkopoliittisilla suhdanteilla. Karjalan alue sijaitsee Suomen ja Venäjän välisen rajan molemmin puolin. Se kuuluu niihin lukuisiin raja-alueisiin Euroopassa, jotka ovat historian saatossa olleet valtioiden riitakapulana. Täällä vuosisatojen mittaan löivät yhteen ensin Venäjä ja Ruotsi ja 1900-luvulla Neuvostoliitto ja itsenäinen Suomi, alueen halki kulki kulttuurin raja-aita, joka erotti toisistaan ensin läntistä ja itäistä sivilisaatiota ja sittemmin porvarillista ja neuvostoliittolaista yhteiskuntamallia. Toisaalta Karjala pysyi pitkään merkittävänä ja laaja-alaisena kontaktialueena, jolla kulttuurit toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, johon vaikutti kautta 1800-luvun kestänyt rauhanomaisen kehityksen kausi. Raja-alueen asukkaita yhdistivät toisiinsa taloudelliset, kielelliset, kulttuuriset ja sukulaissuhteet, jotka jatkuivat aina 1920-luvulle saakka. Karjalan väestöä oli vuosisatojen ajan luonnehtinut kahden ylivoimaisesti huomattavimman kansanryhmän venäläisten ja karjalaisten rinnakkaiselo. Tämä oli myös ortodoksista aluetta. Kuitenkin, juuri pohjoisessa sijaitseva Vienan Karjala nousi merkittävään rooliin suomalaisen kulttuurin kehityksessä: aina 1800-luvun puolesta välistä saakka Viena nähtiin inspiraation lähteenä useille suomalaisille kirjailijoille, runoilijoille, kuvataiteilijoille ja säveltäjille, eli kareliaaneille kaikki tuo vaikutti suomalaisen kansakunnan heräämiseen, kansallisen tietoisuuden voimaantumiseen. Tämän ohella voimiaan keräävässä Suomessa Karjala esiintyi hieman toisenlaisena kiinnostuksen kohteena: 1800-luvun loppupuoliskolta alkaen karelianismi alun perin kansallisen kulttuurin julistuksena alkoikin muokkautua pitkälle poliittiseksi aatteeksi, haaveiluksi Suur-Suomesta. Siinä etniset ja kansalliset ihanteet yhdistyivät poliittisiin
lähtökohtiin: ns. luonnollisten kolmen kannaksen rajojen sisällä tulisi yhdistää Suomi, koko Karjala ja Kuolan niemimaa. Vuoden 1917 tapahtumat ajankohtaistivat Karjala-kysymyksen ja heimoaatteen uudella tavalla. Suomen itsenäistyttyä Itä-Karjalan kohtalo nousee yleisen keskustelun valokeilaan. Suomen sisällisodan osapuolet taas kukin omalla tavallaan haki ratkaisua tuohon kysymykseen. Niin, helmikuussa 1918 punaisten suomalaisten edustajien ja bolsevikkien neuvotteluissa pohdittiin mahdollisuutta luovuttaa jatkossa Itä-Karjalan alueet punaiselle Suomelle. Toisaalta, silloin valkokaartin johdossa ollut K.G.Mannerheim piti kuuluisan puheensa Antrean asemalla, jossa lupasi, ettei pane miekkaansa tuppeen, etten kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin. Tämä miekkavalaksi kutsuttu päiväkäsky tulkittiin aktivistien piireissä kutsuna aluevalloituksiin idässä. Sitä seurasivat aseelliset selkkaukset 1918-19, joihin osallistui suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja. Ne suunnattiin Vienan ja Aunuksen alueille, ja ne perusteltiin Suomessa strategisilla ja taloudellisilla syillä sekä vedottiin heimoaatteeseen. Suomalaisten retkikuntien saavuttamat tulokset johtivat siihen toteamaan, ettei Itä-Karjalan kysymystä voida ratkaista aseellisin keinoin. Tämän johdosta Suomen hallitus joutui lisäämään Neuvosto-Venäjään kohdistuvaa diplomaattista painostusta. Argumentaatio heimoalueiden liittämisen puolesta rakentui mm. itäkarjalaisilta puuttuvan itsemääräämisoikeuden sekä itsehallinnon toteuttamisen varaan. Täten kysymykset itsemääräämisoikeudesta ja Itä-Karjalan valtiollisesta asemasta ja sittemmin Karjalan autonomian taloudellisista erityisoikeuksista muodostivatkin 1918-23 varsinaisen johtolangan suomalais-venäläisissä diplomaattisuhteissa. Kuitenkin Itä-Karjalassa tunnelma oli myös hyvin ristiriitaista ja vaihteli olosuhteiden vaikutuksesta. Keväällä 1917 Vienan karjalaisten liiton jatkajaksi perustettu Karjalan sivistysseura toimitti Venäjän väliaikaiselle hallituksella kirjelmän, jossa kuvailtiin Karjalan autonomiaa osana Venäjän valtiota tarkoituksenaan nostaa alueen kulttuurista ja taloudellista potentiaalia. Myöhemmät vallankumoustapahtumat, Suomen harjoittama sotaretkikuntapolitiikka, Karjalan sivistysseuran sekä bolševikkien toiminta, laajeneva Venäjän sisällissota, ulkovaltojen pohjois-venäjälle suunnattu interventio kaikki tuo vaikutti nopeasti Karjalan muuttuvaan tilanteeseen, kiihottaen paikallisten talonpoikien ailahteluja ja liikehdintää entisestään. Eri tahot olivat tarjoamassa karjalaisille erilaisia strategioita, joukossa oli liittyminen Suomeen, autonomia osana Venäjää sekä Karjalan täydellinen itsenäisyys. Tämä johti siihen, että Uhtuan ja Repolan väestön v.1918 suurissa kansalaiskokouksissa päätettiin Vienan liittymisestä Suomeen erinäisin ehdoin. Toisaalta, väestön keskuudessa alkoi saada lisää kannatusta Karjala karjalaisille! -tunnuslause. Keväällä 1918 Vienan Kemissä muodostettiin miehitetyiltä alueilta pakoon lähteneistä karjalaisista taistelukelpoinen joukko-osasto, joka kasvoi myöhemmin ns. Karjalan rykmentiksi. Tämä yhdessä enimmäkseen Suomen sisällissodan aikana Neuvosto- Karjalaan paenneista punakaartilaisista värvätyn Muurmannin legioonan ja brittijoukkojen kanssa kesällä ja syksyllä 1918 taisteli menestyksekkäästi valkosuomalaisia vastaan ja johti vihollisen vetäytymisen rajaa kohti. Itsenäisyyden aate sai lisäpontta Vienan Karjalan 11 volostin edustajakokouksessa, joka koottiin Karjalan rykmentin johdon aloitteesta helmikuussa 1919 Vienan Kemissä. Tuolloin kaikki 15 edustajaa allekirjoittivat päätöksen Itä-Karjalan julistamisesta riippumattomaksi demokraattiseksi valtioiksi, jossa kaikki luonnon varat jätettäisiin ainaisiksi ajoiksi paikalliselle väestölle kuuluvaksi kansallisomaisuudeksi. Ei kuitenkaan voida puhua karjalaisväestön laajamittaisista kansallismielisistä pyrkimyksistä saati mistään yhteisestä kansallisliikkeestä. Kansalliset aatteet ja iskulauseet sellaisenaan eivät voineet vaikuttaa näkyvästi Karjalan talonpoikiin: niin pohjoisessa kuin etelässäkin vallitsi
varsin alhainen olotila, joten luonnollisesti väestö antautui herkemmin punaisten yhteiskunnallisten vaatimusten kuin suomalaisten ja karjalaisten nationalisien tunnuslauseiden vietäväksi. Kun tuli aika valita oma tulevaisuus, niin suurimmalle osalle väestöä painavimpana tekijänä tulivat lupaukset rauhasta ja turvallisuudesta, talouden vakaudesta ja leipätoimituksista. Aunuksen Karjalassa pyrkimykset liittyä Suomeen saati itsenäistyä olivat vähemmän suosittuja, vaikka nälkävuosi 1918 aiheutti sielläkin todella vakavan tilanteen. Neuvostovallan vahvistaessa asemiaan Itä-Karjalan eteläisillä alueilla vahvistui epäluottamus, jonka aiheutti bolsevikkien harjoittamat leivän takavarikointi, korvausten, sakkojen ja verojen käyttöönotto, köyhälistön perustamien neuvostojen (kombedien) toiminta sekä pakkomobilisoinnit puna-armeijaan. Kesällä 1918 Aunuksen Karjalan joidenkin volostien talonpojat alkoivat lähettää avunpyyntöjä Suomeen, mutta ne jäivät paljolti spontaaneiksi, yksittäisiksi ja vailla yhtenäistä ohjelmaa, eikä niitä voida tulkita itäkarjalaisten kansannousuna. Suurin osa aunuksenkarjalaisia ei todellakaan pystynyt kuvittelemaan elämäänsä irrallaan Venäjästä, mutta kihlakunnissa ja volosteissa järjestettyjen bolševikkijohtoisten talonpoikaisneuvostojen päätöslauselmatkaan, joissa kiellettiin yksioikoisesti mahdollisuus liittyä Suomeen ja julistettiin uskollisuutta Neuvosto-Venäjälle, ovat nykyvalossa vaivoin tulkittavissa näkyvänä esimerkkinä Karjalan kansan kansallisen itsetunnon heräämisestä, kuten väitettiin neuvostotutkimuksissa. Lähinnä niin, että Aunuksen Karjalan talonpoikaisto suhtautui tapahtuvaan odottavasti: se mielellään tarkkaili sivusta uuden hallinnon toimia, sillä tärkeimpänä oli uudelleen järjestettävä maanjako ja nälänvastainen taistelu. Täten Suomen pyrkimykset aiheuttaa kansannousun Itä-Karjalan etelässä eivät tuottaneet tulosta. Vapaaehtoisista kootun joukon Aunuksen sotaretki (huhti-elokuu, 1919) ei edennyt toivotusti: tarkoituksena oli nostattaa aunuslaiset kapinaan suomalaisten puolelle, mutta retki kuihtui paikallisten haluttomuuden liittyä heimosotajoukkoihin ja lähteä tukemaan sotatoimia. Tapahtumat Vienan Karjalassa sekä Suomen diplomatian painostus rauhanneuvotteluissa pakottivat Moskovan keskittymään entisestään Itä-Karjalan kysymyksen lopulliseen ratkaisuun. Uhtuan maapäiväkokouksen itsenäisyysjulistus tulkittiin askeleena kohti puskurivaltion perustamista, joka myöhemmin lähtisi pyrkimään Suomen yhteyteen. Tämä aiheutti protesteja myös aunuksenkarjalaisten keskuudessa. Rajajoen rauhanneuvottelujen kaatuminen tuloksettomina viesti siitä, että rauhansopimuksen allekirjoittaminen on mahdollista vain jos Karjala-kysymyksessä saavutettaisiin molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Hankalassa poliittisessa tilanteessa, Tarton rauhanneuvottelujen lähestyessä Neuvosto-Venäjän hallitus hyväksyi suomalaisen sosiaali-demokraatin Edvard Gyllingin 1919-1920 eri yhteyksissä ja asiakirjoissa esittämän suunnitelman. Nimittäin syksyllä 1919 Gylling lähetti Moskovaan ehdotuksen, jossa kuvaili sitä, että perustamalla Karjalan kommuuni Vienan meren, Äänisjärven, Suomen rajan ja Pohjoisen jäämeren väliselle alueelle voitaisiin ratkaista kolme pääongelmaa: karjalaisten keskuudessa havaittu nationalismi saadaan tyydytetyksi, torjutaan Suomen pyrkimykset vaatia osia Itä-Karjalasta heimoaatteen perustein, sekä toimia tukialueena vallankumouksen valmistelulle Suomessa ja Skandinavian maissa. Näin ollen Karjalan kommuunista tulisi sosialistinen vastapaino porvarilliselle Suomelle. Karjalan kysymystä käsiteltiin Venäjän kommunistipuolueen politbyroon (puhemiehistön) istunnossa V.Leninin johdolla. 7.kesäkuuta 1920 VTsIK (Venäjän toimeenpaneva keskuskomitea) tavoitteenaan Karjalan raatajarahvaan sosiaalinen vapautuminen päätti perustaa itsehallintoalueen, Karjalan työkansan kommuunin, Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamille alueille. Toiminnan toteuttamiseksi muodostettiin väliaikainen hallintoelin, Karjalan vallankumouskomitea, johon määrättiin punaiset suomalaiset
Edvard Gylling ja Jaakko Mäki sekä Aunuksen aluekomitean sihteeri karjalainen Vasili Kudžijev. Ratkaisevana tekijänä Karjalan autonomian lopullisessa määrittämisessä oli se, että Gyllingin suunntelma meni yksi yhteen bolševikkien silloista kansallispolitiikkan kanssa. KTK:n perustaminen ja sen myöhäisempi muuttaminen autonomiseksi tasavallaksi olivat kaiketi osa alkanutta NL:n muodostamista. Karjalan autonomian laajuutta ja tasoa koskevat erimielisyydet Moskovan päässä eivät estäneet sitä julistamasta Itä-Karjalaa autonomiseksi tasavallaksi ja hyväksymästä päätöslauselmaa, jossa Karjalalle myönnettiin erityisoikeudet. Suomalaiset punaiset asetettiin autonomian keskeisiin hallintotehtäviin, mikä antoi keskushallinnolle keinon ratkaista koettujen bolševikkikaadereiden ja kansallisen sivistyneistön puutteen ongelma sekä käyttää poliittisten emigranttien valtiorajat ylittäviä etnisiä siteitä oman vaikutusvallan laajentamiseen Suomeen ja naapurivaltioihin. Samoihin aikoihin huhtikuussa 1920 alkaa puna-armeija laajamittainen hyökkäys Arkangelin kuvernementin puoleisessa Karjalassa. Elokuuhun mennessä bolševikit valloittivat kaikki rajan läheisyydessä olevat volostit Repolaa ja Porajärveä lukuun ottamatta. Karjalan väliaikainen hallitus pakeni Suomen puolelle. Kesäkuussa ensimmäisen yleiskarjalaisen neuvostojen edustajakokouksen jäsenet tervehtivät KTK:n perustamista ja vahvistivat edustajakokouksen valmisteluvaiheessa todetun karjalaisen väestön halun jäädä osaksi Neuvosto-Venäjää. Tutkimuksen mukaan 88,3% kysytyistä halusivat pysyä Venäjän yhteydessä, itsenäisen valtion puolesta äänesti 10,8% ja liittymistä Suomeen kannatti 0,9%. Näin ollen ennen Tarton rauhanneuvottelujen alkamista neuvostovaltuuskunnalle oli käsillä todistus siitä, että Itä- Karjalalle oli myönnetty itsehallinto-oikeudet. KTK:n perustaminen ja Tarton rauhansopimus antoivat Neuvosto-Venäjälle syyt puhua kansalaissodan päättymisestä ja Karjala-kysymyksen ratkaisemisesta. Kuitenkin taloudellinen ja poliittinen tilanne pysyi erityisen vaikeana. Sitä ei voinut olla hyödyntämättä Suomi, joka muutenkin tulkitsi Tarton rauhansopimuksen joitain pykäliä edukseen syyttäen bolševikkeja Itä- Karjalaa koskevien velvoitteiden laiminlyönnistä. Täten suomalaiset aktivistit sekä Suomessa maanpaossa olevat itäkarjalaiset osittain järjestivät ja tukivatkin kansannousua Vienan Karjalassa (marraskuu 1921 helmikuu 1922). Syynä siihen oli huutava elintarvikepula ja nälänhätä. Kapinoitsijat toimivat Karjalan väliaikaishallituksen johdolla sekä Karjala karjalaisille - tunnuslauseen alla. Vapaaehtoisjoukkoja ja talonpoikia vastaan lähetettiin Puna-armeijan miesvahvat joukot, jotka helmikuun puoliväliin mennessä työnsivät kapinoitsijat KTK:n alueelta Suomen puolelle. Yhdessä suomalaisten vapaaehtoisten ja metsäsissien kanssa Suomen puolelle saapui noin 11-12 tuhatta karjalaista, mikä teki kolmasosan Kommuunin pohjoisten alueiden väestöstä. Vienan Karjalan tapahtumien johdosta Moskova tiedosti tehokkaan avun tarpeellisuuden, asettui Karjala-hankkeen taakse ja antamaan Gyllingin linjalle aktiivista tukea. Hänen 1920 esittämän ajatuksensa karjalaisen nationalismin kautta kohti kommunismia ytimessä oli ei niinkään kansallisten ja kulttuuristen vaan taloudellisten haasteiden ratkaiseminen. Vuodesta 1922 Karjalaan alettiin suunnata merkittäviä rahallisia satsauksia, samoihin aikoihin käynnistettiin laajamittaiset metsätyöt, joiden avulla onnistuttiin nujertamaan työttömyys ja nälänhätä alueella. Näiden muutosten luonnollisena seurauksena oli Karjalan työkansankommuunin muuttaminen 1923 Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Siis, Suomen Itä-Karjalaa koskevat vaatimukset, unelma Suur-Suomesta, aktivistien ja karjalaismieleisten järjestöjen toiminta tulivatkin merkittäväksi tekijäksi, joka vauhditti neuvostohallituksen toimintaa Karjala-kysymyksen ratkaisemisessa. Itä-Karjalan säilyttäminen osana Neuvosto-Venäjää ja itsehallinnon perustaminen olivat merkittävässä määrin Edvard
Gyllingin ja hänen taistelutoveriensa toiminnan ansiota. Ei ole sattuma, että Kominternin pitkäaikainen sihteeri Otto Wille Kuusinen luonnehti KSNT:n perustamisen yhteisen toimintamme tärkeäksi tulokseksi. Kaiken kaikkiaan Venäjällä 1917 tapahtuneet vallankumoukset, Suomen itsenäistyminen ja kahden valtion naapuruussuhteet 1920-30-luvuilla tekivät tämän raja-alueen karjalaisväestöstä suuren politiikan panttivankeja. Ne joutuivat ensin verisen kansalaissodan jalkoihin ja myöhemmin neuvostovallan raja-alueiden väestöön kohdistettujen vainojen uhreiksi. Myytti Karjalan sissikapinoitsijoista tuli suorastaan turvallisuuselimien pakkomielteeksi sotaa edeltävillä vuosikymmenillä.