Vaskikirjat. Tenetuloa Amberiin! Roger Zelaznyn ( 1937-1995) Amberin kronikat on yksi kaikkien aikojen

Tenetuloa Amberiin! Carl Corey herää sairaalassa muistinsa menettäneenä. Selvittäessään menneisyyttään hänelle paljastuu pala palalta uskomaton totuus: hän on oikeasti prinssi Corwin, yksi Amberin kuninkaan yhdeksästä pojasta. Amber on ainoa todellinen maailma, josta kaikki muut maailmat ovat pelkkiä heijastumia. Corwin katsoo olevansa oikeutettu sen valtaistuimeen, mutta perintönsä saadakseen hänen on taisteltava tiensä toinen toistaan ihmedlisempien varjomaailmojen halki ja selvittävä juonista, joita hänen omat veljensä ovat hänen päänsä menoksi laatineet. Roger Zelaznyn ( 1937-1995) Amberin kronikat on yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista ja omaperäisimmistä fantasiasarjoista. Prinssi Corwinin seikkailut ovat mielikuvituksen juhlaa ja vauhdikasta toimintaviihdettä, jossa ei ole tylsiä hetkiä. Amberin yhdeksän prinssiä on sarjan avausosa, joka tutustuttaa lukijansa ihmeelliseen Amberiin, missä kaikki mikä on kuviteltavissa on myös mahdollista. Kansikuva Jarno Kantelineo Vaskikirjat www. vaskikirjat.fi

AMBERIN YHDEKSÄN PRINSSIÄ

RoGER ZELAZNY AMBERIN YHDEKSÄN PRINSSIÄ AMBERIN KRONIKAT 1 Suomentanut Mervi Hämäläinen Shakespeare-sitaattien suomennokset Matti Rossi ja Veijo Meri VaskikiRJat Vaskikirjat Tampere 2008 www.vaskikirjat.fi

Englanninkielinen alkuteos Nine Princes in Amber Copyright 1970 by Roger Zelazny Published by agreement with The Amber Ltd. Co. elo Ralph M. Vicinanza Ltd., New York and Licht & Burr Literary Agency, Denmark ISBN 978-952-5722-03-1 Suomennos: Kansikuva: Taitto: Mervi Hämäläinen Jarno Kantelinen Erkka Leppänen Paino: Pilot-kustannus Oy Tampere 2008

1 Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pimeys alkoi viimein haihtua. Yritin kipristellä varpaitani ja onnistuin. Makasin vuoteessa sairaalassa ja molemmat jalkani olivat kipsissä, mutta ne olivat yhä paikallaan. Kolme kertaa puristin silmäni kiinni ja sitten avasin ne. Huoneen liike rauhoittui. Missä helvetissä oikein olin? Sitten usvat rikkoutuivat hitaasti ja mieleeni palautui osia asiasta, jota kutsutaan muistiksi. Muistin öitä ja sairaanhoitajia ja neuloja. Joka kerta, kun mieleni selkeytyi hieman, joku oli tullut huoneeseen ja tökännyt minua jollain. Niin oli tapahtunut. Kyllä. Tosin nyt tunsin oloni puolittain hyväksi. Heidän olisi pakko lopettaa. Eikö olisikin? Minua ahdisti ajatus: ehkä ei. Luontainen epäilys ihmisten motiivien puhtautta kohtaan saavutti minut ja istui rintani päälle. Tiesin yhtäkkiä, että minut oli nukutettu liian usein. Oloni ei tuntunut niin pahalta, että se olisi oikeuttanut jatkuvan huumaamisen, ja jos heille oli maksettu siitä, heillä ei ollut mitään syytä lopettaa nyt. Joten ota rennosti ja näyttele tokkuraista neuvoi ilkein, joskin viisain, puoleni. Joten tein niin. Kymmenisen minuuttia myöhemmin sairaanhoitaja vilkaisi huoneeseen ja minä tietysti kuorsasin edelleen. Hän poistui. 5

Siihen mennessä olin onnistunut selvittämään itselleni osan tapahtumista. Muistin hämärästi, että olin ollut jonkinlaisessa onnettomuudessa. Sen jälkeiset tapahtumat olivat edelleen hämärän peitossa. Minulla ei myöskään ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut ennen onnettomuutta. Mutta muistin, että olin ollut ensin sairaalassa ja sitten minut oli tuotu tänne. Miksi? En tiennyt. Jalkani tuntuivat varsin hyviltä. Ne tuntuivat siltä, että ne pystyisivät kannanelemaan minua, vaikka en tiennyt, kuinka kauan siitä oli, kun ne olivat murtuneet. Tiesin, että ne olivat murtuneet. Joten nousin istumaan. Se vaati ponnistelua, koska lihakseni olivat hyvin väsyneet. Ulkona oli pimeää ja kourallinen tähtiä seisoi alastomina ikkunan takana. Iskin niille silmää ja heilautin jalkani vuoteen reunan ylitse. Päätäni huimasi, mutta hetken kuluttua huimaus väistyi ja nousin ylös. Tartuin vuoteen päässä olevaan tankoon ja otin ensimmäisen askeleeni. Okei. Jalkani kannattelivat minua. Joten teoreettisesti olin niin hyvässä kunnossa, että voisin kävellä ulos. Pääsin takaisin vuoteeseen, oikaisin sille ja ajattelin. Hikoilin ja minua vapisutti. Kuin namu suussa sulaisi jne. Tanskanmaalla haisee pilaantuneelle. Muistin, että onnettomuudessa oli ollut mukana auto. Hemmetinmoinen ajopeli... Sitten ovi avautui ja sisään tuli valoa. Silmäripsieni välistä näin sairaanhoitajan, jonka kädessä oli ruisku. Hän lähestyi vuoteeni viertä. Hän oli leveälanteinen muija, jolla oli tummat hiukset ja paksut käsivarret. Juuri kun hän tuli lähelle, nousin istumaan. "Hyvää iltaa'', sanoin. 6

En tiennyt, kuka olin. Puuhastellakseni jotain nousin istumaan ja riisuin kaikki siteeni. Vaikutin olevan kunnossa niiden alla ja tunsin tekeväni oikein. Rikoin kipsin oikeasta jalastani käyttäen vuoteen päästä ottamaani metallista tukea. Tunsin äkkiä, että minun oli päästävä nopeasti ulos, että minun pitäisi tehdä jotain. Testasin oikeaa jalkaani. Se kesti. Murskasin vasemman jalan kipsin, nousin, menin vaatekaapille. Siellä ei ollut vaatteita. Sitten kuulin askeleita. Palasin vuoteeseeni ja peitin rikotut kipsit ja poisheitetyt siteet. Ovi heilahti jälleen auki. Sitten kaikkialla ympärilläni oli valoa ja näin vankkatekoisen kaverin valkoisessa takissa käsi valokatkaisijalla. "Tekö olette hankaloittanut hoitajan työtä?" hän kysyi enkä voinut enää näytellä nukkuvaa. "En tiedä", sanoin. "Olenko?" Kulmien kurtistus kertoi, että häntä huolestutti muutaman sekunnin ajan. Sitten hän sanoi: "On aika antaa teille pistoksenne." "Oletteko lääketieteen tohtori?" kysyin. "En, mutta minulla on valtuudet antaa teille pistoksenne." "Ja minä kieltäydyn siitä", sanoin, "laillisten oikeuksieni nojalla. Mitäpä siihen sanotte?" "Tulette saamaan ruiskeenne", hän sanoi ja hän kiersi vuoteen vasemmalle puolelle. Hänen toiseen käteensä ilmestyi ruisku, joka oli ollut poissa näkyvistä tähän asti. Isku oli todella likainen ja arvioin, että se osui noin kymmenen senttiä vyönsoljen alapuolelle. Se sai hänet polvilleen. "- -!" hän sanoi hetken kuluttua. "Tulepa vielä lähelle", sanoin, "ja tapahtuu rumia." "Osamme kyllä käsitellä teidänkaltaisianne potilaita'', hän huohotti. 8

Tiesin, että oli tullut aika toimia. "Missä vaatteeni ovat?" sanoin. "- -!" hän toisti. "Sitten minun on varmaan otettava teidän vaatteenne. Antakaa ne minulle." Keskustelu kävi tylsäksi kolmannen toiston kohdalla, joten heitin vuodevaatteet hänen päänsä ylitse ja kumautin häntä metalli tuella. Noin kahden minuutin kuluttua olin pukeutunut kokonaan valkoiseen, Moby Dickin ja vaniljajäätelön väriin. Karseaa. Työnsin hänet komeroon ja katsoin ulos ristikkoikkunasta. Näin uutta kuuta käsivarsillaan pitelevän vanhan kuun leijuvan poppelirivistön yllä. Ruoho oli hopeista ja kimalsi. Yö hieroi ponnettomasti kauppoja auringon kanssa. Mikään ei kertonut minulle, missä talo sijaitsi. Olin ilmeisesti rakennuksen kolmannessa kerroksessa, ja neliönmuotoinen valo heijastui maahan alempaa ja vasemmalla puolellani. Valo kertoi, että ensimmäisen kerroksen ikkunan takana joku oli valveilla. Lähdin huoneesta ja tarkastelin käytävää. Vasemmalla puolellani se loppui seinään, jossa oli ristikkoikkuna, ja sen varrella oli neljä ovea, kaksi kummallakin puolella. Todennäköisesti ne johtivat omani kaltaisiin huoneisiin. Katsoin ulos ikkunasta ja näin lisää maata, lisää puita, lisää yötä, ei mitään uutta. Käännyin ja lähdin toiseen suuntaan. Ovia, ovia, ovia eikä yhdenkään alta valoa, :tinoat äänet olivat omat askeleeni liian suurissa, lainatuissa kengissä. Hymypojan rannekello näytti ajan olevan neljäkymmentäneljä minuuttia yli viiden. Metallituki oli vyöni sisällä valkoisen sairaalatakin alla ja hankasi kävellessäni lonkkaluuta vasten. Katossa oli neljänkymmenen watin lamppu noin kuuden metrin välein. Tulin portaikkoon, joka johti alas oikealla puolellani. Laskeuduin niitä. Portaat olivat kokolattiamaton peittämät ja hiljaiset. 9

Toinen kerros näytti samanlaiselta kuin oma kerrokseni. Riveittäin huoneita, joten jatkoin matkaani. Kun saavuin ensimmäiseen kerrokseen, käännyin oikealle etsien oven, jonka alta vuoti valoa. Löysin sen lähellä käytävän loppupäätä enkä vaivautunut koputtamaan. Heppu istui räikeässä kylpytakissa suuren, kiiltävän työpöydän takana tutkien jonkinlaista tilikirjaa. Tämä ei ollut minkään sairasosaston huone. Hän katsahti ylös minuun kiihkeät silmät suurina ja huulet paisuen huutoon, jota ne eivät saavuttaneet, kenties päättäväisen ilmeeni takia. Hän nousi nopeasti. Suljin oven takanani, astelin eteenpäin ja sanoin: "Hyvää huomenta. Olette vaikeuksissa." Ihmisten on aina pakko olla uteliaita vaikeuksien suhteen. Ylitin huoneen kolmessa sekunnissa, jonka jälkeen hänen sanansa olivat: "Mitä tarkoitatte?" "Tarkoitan", sanoin, "että tulette saamaan syytteen minun pitämisestä eristettynä, ja toisen hoitovirheestä harkitsemattomasta huumausaineiden käytöstä. Minulla on jo vieroitusoireita ja voin tehdä jotain väkivaltaista..." Hän nousi seisomaan. "Poistukaa täältä", hän sanoi. Näin savukeaskin hänen pöydällään. Otin yhden ja sanoin: "lstukaa ja olkaa hiljaa. Meillä on puhuttavaa." Hän istui, mutta ei ollut hiljaa. "Rikotte useita sääntöjä", hän sanoi. "Annetaan siis oikeuden päättää, kuka on vastuuvelvollinen", vastasin. "Haluan vaatteeni ja omaisuuteni. Lähden pois." "Ette ole siinä kunnossa, että -" "Kukaan ei kysynyt teiltä. Antakaa ne heti tai saatte vastata laille." 10

Hän kurkotti pöydässään olevaan nappulaa kohti, mutta läpsäisin hänen kätensä pois. "Johan nyt!" toistin. "Teidän olisi pitänyt painaa tuota, kun tulin sisään. Nyt se on liian myöhäistä." "Herra Corey, olettepas te hankala..." Corey? "En tullut tänne omasta tahdostani", sanoin, "mutta minulla on kirotun hyvä oikeus lähteä. Ja teenkin nyt niin. Joten kirjatkaa minut ulos." "Selvästikään ette ole tarpeeksi hyvässä kunnossa lähteäksenne laitoksestamme", hän vastasi. "En voi sallia sitä. Kutsun jonkun saattamaan teidät takaisin huoneeseenne ja sänkyynne." "Älkää edes yrittäkö", sanoin, "tai tulette kyllä huomaamaan, missä kunnossa olen. No niin, minulla on paljon kysyttävää. Ensinnäkin, kuka toi minut tänne ja kuka maksaa oleskeluni täällä?" "Hyvä on", hän huokaisi ja hänen pikkuruiset, hiekankellertävät viiksensä notkahtivat niin alas kuin ne pystyivät menemään. Hän aukaisi pöytälaatikon, laittoi kätensä sisään ja minä olin varuillani. Löin aseen sivuun ennen kuin hän sai varmistimen paistettua:. 32 automaattinen, hyvin näppärä, Colt. Napsautin itse varmistimen pois päältä, kun otin sen pöydältä. Osoitin sillä ja sanoin: "Vastaatte kysymyksiini. Selvästikin pidätte minua vaarallisena. Voitte olla oikeassa." Hän hymyili heikosti ja sytytti itsekin savukkeen, mikä oli virhe, jos hän aikoi esiintyä itsevarmana. Hänen kätensä tärisivät. "Hyvä on, Corey - jos vastaaminen tyydyttää uteliaisuutenne", hän sanoi, "sisarenne kirjasi teidät tänne." "?" ajattelin. "Kuka sisaristani?" kysyin. "Evelyn", hän sanoi. 11

Ei umumut tutulta. Joten "Natuettavaa. En ole nähnyt Evelyniä vuosiin", sanoin. "Hän ei tiennyt minun edes olevan täälläpäin maata." Hän kohautti olkiaan. "Siitä huolimatta..." "Missä hän asuu nyt? Haluan soittaa hänelle", sanoin. "Minulla ei ole hänen osoitettaan käsillä." "Hakekaa se." Hän nousi, kulki huoneen poikki arkistokaapille, aukaisi sen, penkoi sitä, veti kortin esiin. Tutkin sitä. Rouva Evelyn Flaumel... Osoite New Yorkissa ei ollut myöskään tuttu, mutta painoin sen silti mieleeni. Kortin mukaan etunimeni oli Carl. Hyvä. Lisää tietoa. Sitten työnsin aseen vyöhöni tuen viereen. Olin tietenkin laittanut varmistimen jälleen päälle ensin. "Okei", sanoin hänelle. "Missä vaatteeni ovat ja paljonko teillä on maksaa minulle?" "Vaatteenne tuhoutuivat onnettomuudessa'', hän sanoi, "ja minun täytyy kertoa, että jalkanne olivat selvästi poikki -vasen kahdesta kohtaa. Suoraan sanottuna en ymmärrä, kuinka te voitte seistä. Onnettomuudesta on vain kaksi viikkoa -" "Paranen aina nopeasti", sanoin. "Ja rahat sitten..." "Mitkä rahat?" "Kanne hoitovirheestä ja siitä toisesta, jotka sovitaan ilman oikeudenkäyntiä." "Älkää naurattako!" "Kuka tässä nauraa? Tyydyn tonniin käteisenä, nyt heti." "En suostu edes keskustelemaan moisesta." "Teidän on parasta harkita sitä. Ajatelkaa tämän paikan mainetta, jos onnistun saamaan aikaan tarpeeksi julkisuutta ennen oikeudenkäyntiä - voitittepa tai hävisittepä jutun. Otan taatusti yhteyttä Amerikan lääkäriliittoon, sanomalehtiin ja ainakin-" 12

"Kiristystä", hän sanoi, "enkä suostu siihen." "Maksakaa nyt tai myöhemmin tuomioistuimen päätöksen jälkeen", sanoin. "Sama se minulle. Mutta nyt tulisi halvemmaksi." Jos hän suostuisi ehdotukseeni, tietäisin, että arvaukseni olivat osuneet oikeaan ja jotain kieroa oli tekeillä. Hän mulkoili minua jonkin aikaa. Lopulta: "Minulla ei ole tuhatta dollaria täällä", hän sanoi. "Tehkää vastaehdotus", sanoin. Toisen tauon jälkeen, "T ämä on suoranaista varkautta." "Eipäs kun noutotukku, kaveri. Joten ehdottakaa." "Kassakaapissani voi olla viisisataa." "Hakekaa ne." Tarkastettuaan pienen, seinään upotetun kassakaapin sisällön hän kertoi, että siellä oli neljäsataa kolmekymmentä: En halunnut jättää sormenjälkiäni kassakaappiin vain tarkistaakseni hänen sanansa, joten hyväksyin summan. Tungin setelit sivutaskuuni. "Mikä on lähin taksiyhtiö?" Hän kertoi nimen ja tarkistin sen puhelinluettelosta, joka kertoi minulle, että olin osavaltion pohjoisosassa. Laitoin hänet pyörittämään numeron ja tilaamaan minulle taksin, koska en tiennyt paikan nimeä enkä halunnut hänen tietävän muistini kuntoa. Yksi poistamistani siteistä oli ollut pääni ympärillä. Taksia tilatessaan kuulin häneltä paikan nimen: Greenwoodin yksityinen sairaala. Sammutin savukkeeni, valitsin toisen ja otin ehkäpä noin yhdeksänkymmentä kiloa jaloiltani lepäämällä ruskeassa, pehmustetussa tuolissa hänen kirjahyllynsä vieressä. "Odotamme täällä ja saatatte minut sitten ovelle", sanoin. Hän ei puhunut enää muuta. 13

II Kello oli noin kahdeksan, kun taksi jätti minut lähimmän kylän sattumanvaraisesti valitsemaani kulmaan. Maksoin kuljettajalle ja kävelin ympäriinsä noin kaksikymmentä minuuttia. Sitten pysähdyin ruokabaariin, istuin loosiin ja nautin mehua, pari kananmunaa, pekonia ja kolme kuppia kahvia. Pekoni oli liian rasvaista. Syötyäni aamiaista runsaan tunnin ajan lähdin kävelemään, löysin vaatekaupan ja odotin sen avaamista puoli kymmeneltä. Ostin kahdet housut, kolme lyhythihaista paitaa, vyön, alusvaatteita ja hyvin sopivat kengät. Hankin myös kangasnenäliinan, lompakon ja taskukamman. Sitten löysin linja-autoaseman ja nousin New Yorkiin menevään linja-autoon. Kukaan ei yrittänyt estellä minua. Kukaan ei huutanut etsivänsä minua. Arvioin kaikkea, mitä tiesin itsestäni ja olosuhteistani samalla kun istuin katsellen syksyn väreissä hohtavaa maaseutua, jota kutittelivat raikkaat tuulet valoisan, kylmän taivaan alla. Sisareni Evelyn Flaumel oli tuonut minut Greenwoodiin Carl Coreyna. Tätä oli edeltänyt auto-onnettomuus, joka oli tapahtunut noin viisitoista päivää sitten. Useampi luuni oli murtunut onnettomuudessa, mutta ne eivät enää vaivanneet minua. En muistanut Evelyn-sisartani. Greenwoodin väkeä oli määrätty pitämään minut passiivisena ja he olivat pelänneet lakia, kun olin päässyt valloilleni ja uhkaillut heitä sillä. Okei. Joku pelkäsi minua jostain syystä. Ottaisin siitä kaiken irti. Pakotin mieleni palaaman onnettomuuteen. Ajattelin sitä, kunnes päätäni särki. Se ei ollut ollut onnettomuus. Minulla oli 14

se vaikutelma, vaikkakaan en tiedä miksi. Ottaisin asiasta kyllä selvää ja joku maksaisi. Hän maksaisi siitä todella kalliisti. Keskikehossani roihahti pelottavan suuri viha. Kuka tahansa, joka yritti satuttaa minua, käyttää minua, vaarantaisi henkensä ja olipa hän kuka tahansa hän saisi nyt ansionsa mukaan. Tunsin voimakasta halua tappaa, tuhota syyllisen, ja tiesin etten tuntenut näin ensimmäistä kertaa elämässäni. Tiesin myös, että olin toteuttanut haluni aiemmin. Useammankin kerran. Tuijotin ulos ikkunasta katsellen kuolleiden lehtien putoamista. Kun saavuin suurkaupunkiin, menin ensimmäiseksi lähimpään parturiin parranajoa ja hiustenleikkuuta varten. Sitten vaihdoin paitani ja aluspaitani miestenhuoneessa, koska en siedä hiuksia selässäni. Greenwoodin nimettömän henkilön.32 automaattipistooli oli takkini oikeanpuoleisessa taskussa. Jos Greenwood tai sisareni haluaisi löytää minut nopeasti, laittoman aseen kantamissyytös olisi kätevä heille. Mutta päätin silti pitää aseen. Heidän pitäisi ensin löytää minut ja halusin, että heillä olisi syy. Söin lounaan nopeasti ja matkustin metrossa ja linja-autoilla tunnin verran. Sitten taksi vei minut Evelynin Westchesterin osoitteeseen. Hän oli nimellinen sisareni ja toivon mukaan muistini virkistäjä. Olin jo päättänyt taktiikkani ennen saapumistani. Joten tiesin mitä sanoisin, kun valtavan, vanhan talon ovi avautui noin kolmenkymmenen sekunnin odotuksen jälkeen koputuksestani. Olin miettinyt sitä, kun kävelin pitkin pitkää, kiemurtelevaa, valkoista, soran peittämään ajotietä tummien tammien ja vaaleiden vaahteroiden välistä lehdet rapisten jalkojeni alla ja tuuli puhaltaen kylmästi juuri ajeltua niskaani vasten takkini ylös käännetyn kauluksen alla. Hiusrasvani haju sekoittui tunkkaiseen hajuun, joka tuli murattiköynnöksistä, joita tungeksi kaikkialla vanhan tiilitalon seinillä. Paikka ei tuntunut tutulta. En uskonut käyneeni täällä aiemmin. 1 5

Olin koputtanut ja kuullut jonkinlaisen kaiun. Sitten olin tunkenut käteni taskuihini ja odottanut. Kun ovi oli avautunut, olin hymyillyt ja nyökännyt tummaihoiselle, luomien täplittämälle sisäkölle, jolla oli puertoricolainen korostus. "Niin?" hän sanoi. "Haluaisin tavata rouva Evelyn Flaumelin." "Kenet voin ilmoittaa?" "Hänen veljensä Carlin." "Tulkaa sisään, olkaa hyvä", hän sanoi minulle. Astuin eteishalliin. Mosaiikkilattia oli koottu pikkuriikkisistä lohenpunaisista ja turkoosinsinisistä laatoista, seinät olivat mahanginruskeat ja vasemmalla puolellani olevassa tilanjakajassa oli isolehtisiä, vihreitä juttuja. Yläpuolella lasista ja eroalista tehty kuutio heitti keltaista valoa. Tyttö lähti ja yritin löytää ympäriltäni jotain tuttua. Turhaan. Joten odotin. Sisäkkö palasi pian, hymyili, nyökkäsi ja sanoi: "Olkaa hyvä ja seuratkaa minua. Hän ottaa teidät vastaan kirjastossa." Seurasin ylös kolmet portaat ja käytävää pitkin kahden suljetun oven ohitse. Kolmas ovi vasemmalla oli auki ja sisäkkö antoi ymmärtää, että minun pitäisi mennä siitä sisään. Tein niin ja pysähdyin kynnykselle. Kaikkien kirjastojen tavoin tämäkin oli täynnä kirjoja. Siellä oli myös kolme maalausta, joista kaksi esitti hillittyjä maisemia ja kolmas rauhallista merta. Lattia oli vihreän kokolattiamaton peitossa. Suuren työpöydän vieressä oli suuri karttapallo, jonka etupuolella oli Mrikka, ja pöydän takana oli tikasmainen, kahdeksanruutuinen ikkuna seinästä seinään. Mutta mikään huoneessa ei ollut syynä pysähtymiseeni. Pöydän takana olevalla naisella oli leveäkauluksinen, v-kaula- 16

aukkoinen, sinivihreä leninki ja pitkät hiukset ja melkein silmiin ulottuva otsatukka Hän oli sekoitus auringonlaskun pilviä ja muuten tummassa huoneessa olevan kynttilän liekin uloimmaista reunaa ja jotenkin tiesin, ettei hän käyttänyt ehostusta. Hänen silmänsä lasien takana, jotka uskoin tarpeettomiksi, olivat siniset kuin Erie-järvi kolmelta pilvettömänä kesäiltapäivänä ja hänen yhteen puristettujen huuliensa hymy vastasi hänen hiustensa väriä. Mutta hänen ulkonäkönsäkään ei ollut syynä pysähtymiseeni. Tunsin hänet jostain, vaikkakaan en tiennyt mistä. Asteiin huoneeseen hymyillen itsekin. "Hei", sanoin. "Istu", hän sanoi, "ole hyvä." Hän osolttl oranssia, korkeaselkäistä tuolia, jossa oli leveät käsinojat, ja joka pullisteli ja oli kallistettu juuri oikeaan kulmaan vetelehtimistäni silmällä pitäen. Tein niin ja hän tutkiskeli minua. "Hauska nähdä, että olet jälleen jalkeilla." "Niin minustakin. Miten olet voinut?" "Hyvin, kiitos kysymästä. En odottanut, että tulisit tänne." "Tiedän'', valehtelin, "mutta nyt olen täällä kiittääkseni sinua sisareilisesta huolenpidostasi ja ystävällisyydestäsi." Sisällyrio ääneeni häivähdyksen ironiaa, jotta näkisin hänen reaktionsa. Sillä hetkellä valtava koira tuli huoneeseen -irlanninsusikoira -ja se käpertyi pöydän eteen. Toinen seurasi sitä ja kiersi karttapallon kahdesti ennen kuin asettui makuulle. "No", hän sanoi yhtä ironisesti, "se oli vähintä, mitä voin tehdä hyväksesi. Sinun pitäisi ajaa varovaisemmin." "Tulevaisuudessa'', sanoin, "lupaan ryhtyä suurempiin varotoimiin." En tiennyt, millaista peliä pelasin, mutta koska hän ei tiennyt, että minä en tiennyt, päätin saada hänestä irti kaiken tiedon, mitä vain voisin. "Oletin, että haluaisit tietää, missä kunnossa olin, joten tulin tänne näytille." 1 7

"Halusin ja haluan edelleen", hän vastasi. "Oletko syönyt?" "Kevyen lounaan tunteja sitten", vastasin. Joten hän kutsui sisäkön ja järjesti ruokaa. Sitten "Ajattelinkin, että lähtisit itse Greenwoodista", hän sanoi, "kun pystyisit siihen. En kuitenkaan uskonut sen olevan näin pian enkä uskonut sinun tulevan tänne." "Tiedän", sanoin. "Siksi tulinkin." Hän tarjosi minulle savukkeen ja otin sen. Sytytin hänen savukkeensa ja sitten omani. "Olet aina ollut arvaamaton'', hän sanoi lopulta. "Vaikka se onkin auttanut sinua usein aiemmin, en luottaisi siihen nyt." "Mitä tarkoitat?" sanoin. "Panokset ovat aivan liian korkealla hämäykseen ja luulenpa, että yrität juuri sitä tulemalle tänne tuolla tavalla. Olen aina ihaillut rohkeuttasi, Corwin, mutta älä ole hölmö. Tiedät, mi-., ten astat ovat. Corwin? Arkistoin se toistaiseksi "Coreyn'' alle. "Ehkä en tiedä", sanoin. "Muistathan, että olen ollut unessa jonkin aikaa?" "Tarkoitatko ettet ole ottanut yhteyttä kehenkään?" "Ei ole ollut mahdollisuutta heräämisen jälkeen." Hän kallisti päätään sivulleen ja kavensi ihmeellisiä silmiään. "Hätiköityä", hän sanoi, "mutta mahdollista. Niukin naukin mahdollista. Voit tosiaan tarkoittaa sitä. Sinä voisit. Toistaiseksi teeskentelen, että puhut totta. Siinä tapauksessa olet voinut tehdä ovelan ja turvallisen siirron. Annahan, kun ajattelen asiaa." Vedin henkisavut toivoen, että hän puhuisi vielä lisää. Mutta hän ei sanonut mitään, joten päätin tarttua ilmeisesti saarnaani etulyöntiasemaan tuntemattomassa pelissä, jonka pelaajia en tuntenut ja jonka panoksista minulla ei ollut aavistustakaan. "Se, että olen täällä, tarkoittaa jotain", sanoin. "Aivan", hän vastasi, "tiedän kyllä. Mutta olet ovela, joten se 18

voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Katsotaan miten käy." Käy? Katsotaan mitä? Asiaa? Sitten pihvit ja kannullinen kaljaa saapuivat eikä minun tarvinnut vähään aikaan tehdä salaperäisiä ja yleisiä toteamuksia, joiden hienovaraisuutta tai salamyhkäisyyttä hänen pitäisi miettiä. Pihvini oli hyvä. Vaaleanpunainen sisältä ja mehukas ja ahmin nälkääni tuoretta, kovakuorista leipää ja kulauttelin janooni kaljaa. Hän nauroi katsellessaan minua samalla, kun leikkasi oman annoksensa pikkuruisiin palasiin. "Pidän innosta, jolla hyökkäät elämän kimppuun, Corwin. Sen takia en haluaisi sinun eroavan siitä." "Samoin", mutisin. Ja syödessäni mietin häntä. Sieluni silmillä näin hänet merenvihreässä, pitkässä, avokaulaisessa mekossa. Näyssäni oli mukana musiikkia, tanssimista, ääniä takanamme. Minulla oli päällä mustaa ja hopeaa ja... Näky haihtui. Mutta tiesin, että se oli oikea muisto, ja kirosin mielessäni, etten muistanut sitä kokonaan. Mitä hän oli sanonut vihreissään minulle mustassa ja hopeassa sinä iltana musiikki, tanssiminen ja äänet taustanaan? Kaadoin meille kannusta lisää kaljaa ja päätin koettaa näkyä. "Muistan yhden illan", sanoin, "kun sinulla oli päälläsi vain vihreää ja minulla omat värini. Kuinka mukavalta kaikki vaikuttikaan silloin -ja musiikki..." Hänen kasvoilleen tuli hieman kaihoisa ilme ja hänen poskensa silisivät. "Kyllä", hän sanoi. "Ne olivat hyviä aikoja... Etkö todellakaan ole ollut yhteydessä keneenkään?" "Kunniasanallani", sanoin, olipa sillä sitten arvoa tai ei. "Asiat ovat menneet paljon pahempaan suuntaan'', hän sanoi, "ja varjoissa on enemmän kauhuja kuin kukaan olisi uskonut..." a... sym. "Hänellä on edelleen ongelmansa'', hän lopetti. "J, ky. 19

"Ai." "Kyllä", hän jatkoi, "ja hän haluaa tietää, mikä on asemasi. " "Olen juuri tässä", sanoin. "Tarkoitatko...?" "Tällä hetkellä", sanoin hänelle ehkä liiankin nopeasti, koska hänen silmänsä olivat laajenneet liian paljon, "koska en tiedä asioiden tämänhetkistä laitaa'' mitä se sitten tarkoittikaan.,,ai.'' Ja söimme pihvimme ja joimme kaljamme ja annoimme luut koirille. Jälkeenpäin siemailimme kahvia ja mieleeni nousi veljellisiä tunteita, mutta tukahdutin ne nopeasti. Kysyin: "Entä muur?" mikä voisi tarkoittaa mitä tahansa, mutta vaikutti turvalliselta. Hetken pelkäsin, että hän kysyisi, mitä tarkoitan. Sen sijaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan, tuijotti kattoa ja sanoi: "Kuten tavallista emme ole kuulleet yhdestäkään uudesta. Ehkä sinun tapasi on kuitenkin viisain. Nautin siitä itsekin. Mutta kuinka kukaan voi unohtaa - loiston?" Katsahdin alas, koska en tiennyt, mitä silmistäni pitäisi voida lukea. "Ei kukaan voikaan", sanoin. "Ei koskaan." Seurasi pitkä, vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen hän sanoi: "Vihaatko minua?" "En tietenkään'', sanoin. "Kuinka voisin- kaiken tapahtuneen jälkeen. " Sanani tuntuivat miellyttävän häntä ja hän näytti hampaansa, jotka olivat hyvin valkoiset. "Hyvä ja kiitos", hän sanoi. "Olitpa mitä tahansa muuta, olet ainakin herrasmies. " Kumarsin ja virnistin omahyväisesti. "Saat mieleni muuttumaan. " "Tuskinpa", hän sanoi, "kaiken tapahtuneen jälkeen. " Ja tunsin oloni epämiellyttäväksi. 20

Vihani oli edelleen sisälläni ja ihmettelin, tiesikö hän, kenen takia minun piti lykätä sen tyydyttämistä. Tunsin, että hän tiesi. Kamppailin suoraan kysymisen kanssa ja tukahdutin kysymyksen. "No, mitä aiot tehdä?" hän kysyi lopulta ja vastasin saman tien: "Tietenkään et luota minuun... " "Kuinka voisimmekaan?" Päätin muistaa me-muodon. "No, sitten. Tällä hetkellä voin asettaa itseni sinun valvontasi alle. Voin hyvin jäädä tänne, jossa voit pitää minua silmällä." "Ja jälkeenpäin?" "Jälkeenpäin? Se nähdään sitten." "Nokkelaa'', hän sanoi, "hyvin nokkelaa. Ja asetat minut tukalaan asemaan." (Olin ehdottanut tätä paikkaa, koska en voinut mennä muuallekaan ja kiristysrahani eivät kestäisi kovin pitkään.) "Tietenkin voit jäädä. Mutta varoitan sinua''- ja hän sormeili kaulassaan olevaa riipusta, jota olin pitänyt ihan tavallisena koruna - "tämä on ultraääninen koirapilli. Petterillä ja Kipinällä on neljä veljeä, jotka on kaikki koulutettu hoitamaan ilkeät ihmiset, ja ne kaikki vastaavat pilliini. Joten älä mene paikkoihin, joihin sinun ei haluta menevän. Tuuttaus tai pari ja sinäkin kaadut niiden alle. Kuten tiedät, niiden sukulaisten takia Irlannissa ei ole enää susia." "Tiedän", sanoin ja tajusin, että tiesinkin. "Aivan'', hän jatkoi, "Eric tulee pitämään siitä, että olet minun vieraanani. Hänen pitäisi jättää sinut sitten rauhaan ja sitähän sinä haluat n'est-ce pas?" "Out', sanoin. Eric! Nimi tarkoitti jotain! Olin tuntenut jonkun Ericin ja jotenkin oli ollut hyvin tärkeää, että tunsin hänet. Ei viime aikoina. Mutta tuntemani Eric oli yhä maisemissa, mikä oli tärkeää. Miksi? 21

Yksi syy oli se, että vihasin häntä. Vihasin häntä niin paljon, että olin miettinyt hänen tappamistaan. Ehkä olin yrittänytkin. Lisäksi tiesin, että välillämme oli jown side. Sukulaiset? Kyllä. Kumpikaan meistä ei pitänyt siitä, että olimme - veljekset... Muistin, muistin... Kookkaan, voimakkaan Ericin, jolla oli märkä, kihara parta ja hänen silmänsä - ne olivat samanlaiset kuin Evelynillä! Uusi muistojen aalto piinasi minua, kun ohimoissani alkoi jyskyttää ja niskani tuli yllättäen lämpimäksi. Pidin kasvoni ilmeettöminä. Pakottauduin vetämään uugelleen henkeen savukkeesta ja juomaan kaljaa samalla, kun tajusin, että Evelyn oli todellakin sisareni! Paitsi, että hänen nimensä ei ollut Evelyn. En muistanut, mikä se oli, mutta hän ei ollut Evelyn. Päätin olla varovainen. En puhuttelisi häntä millään nimellä ennen kuin muistaisin hänen oikean nimensä. Entä minä? Ja mitä ympärilläni oikein tapahtui? Äkkiä tunsin, että Erici lä oli ollut jotain tekemistä onnettomuuteni kanssa. Minun olisi pitänyt kuolla siinä, mutta jotenkin olin selviytynyt. Hän oli kaiken takana, eikö ollutkin? Kyllä, tunteeni vastasivat. Järjestäjän oli ollut pakko olla Eric. Ja Evelyn työskenteli hänen kanssaan maksaessaan Greewoodille, jotta he pitäisivät minut koomassa. Parempi sekin kuin kuolleena, mutta... Tajusin, että tulemaila Evelynin luokse olin juuri jotenkin toimittanut itseni Ericin käsiin ja jos jäisin, olisin Ericin vanki ja haavoittuvainen uudelle hyökkäykselle. Mutta Evelyn oli antanut ymmärtää, että jos jäisin hänen luokseen, Eric jättäisi minut raupaan. Kummastelin. En voinut uskoa mihinkään suoralta kädeltä. Minun pitäisi olla koko ajan varuillani. Ehkä olisi parasta, jos vain lähtisin ja antaisin muistini palata vähitellen. 22

Mutta samalla tunsin koko ajan, että minulla oli kiire. Minun täytyisi saada selville kaikki mahdollisimman nopeasti ja toimittava heti. Tunne oli kuin pakkomielle. Mutta jos muistamisen hintana olisi vaara ja mahdollisuudesta pitäisi maksaa riskillä, niin olkoon sitten niin. Jäisin. "Ja muistan", Evelyn sanoi ja tajusin, että hän oli puhunut jo jonkin aikaa enkä ollut edes kuunnellut. Ehkä se johtui hänen pohtivasta äänensävystään, joka ei vaatinut vastauksia, ja omien ajatusteni itsepintaisuudesta. "Ja muistan päivän, jolloin voitit Julianin hänen suosikkipelissään, ja hän heitti sinua viinilasilla ja kirosi sinua. Mutta sinä voitit palkinnon. Ja hän pelkäsi äkkiä, että oli mennyt liian pitkälle. Mutta silloin sinä nauroit ja joit lasillisen hänen kanssaan. Hän taisi tuntea olonsa vaikeaksi menetettyään malttiinsa niin näyttävästi, koska hän oli yleensä niin hillitty, ja hän taisi kadehtia sinua sinä päivänä. Muistatko? Sen jälkeen h14n on tainnut matkia jossain määrin monia sinun tapojasi. Mutta vihaan silti häntä ja toivon, että hän kärsii tappion pian. Tunnen, että niin käykin..." Julian, Julian, Julian. Kyllä ja ei. Muistin jotain ottelusta ja miehen härnäämisestä ja melkein tarunhohtoisen itsekontrollin murskaamisesta. Kyllä, kuvaus oli jotenkin tuttu, ja ei, en voinut kertoa tarkemmin, mistä oli ollut kyse. "Ja kuinka huijasit Cainea! Muistathan, että hän vihaa sinua vieläkin..." Ymmärsin etten ollut kovin pidetty. Jostain syystä tunne miellytti minua. Ja Caine kuulosti myös tutulta. Hyvin. Eric, Julian, Caine, Corwin. Nimet pyörivät päässäni ja kaikki tuntui liian paljolta sisällä pidettäväksi. "Kaikesta on niin kauan..." sanoin melkein tahtomattani ja se tuntui totuudelta. 23

"Corwin", hän sanoi, "älkäämme kierrdkö enää. Tiedän, että haluat muutakin kuin turvallisuutta. Ja jos pelaat korttisi oikein, olet edelleen tarpeeksi vahva saadaksesi jotain itsellesi. En pysty arvaamaan, mitä sinulla on mielessäsi, mutta ehkä me voimme tehdä sopimuksen Ericin kanssa." Me-muodon merkitys oli selvästi muuttunut. Hän oli tehnyt jonkinlaisen johtopäätöksen minun arvostani siinä, mitä olikaan tapahtumassa. Huomasin, että hän näki mahdollisuuden hyötyä tilanteesta. Hymyilin hieman. "Siksikö tulit tänne?" hän jatkoi. "Onko sinulla Ericille ehdotus, jota varten voisit tarvita välikäden?" "Ehkä", vastasin, "sen jälkeen, kun olen vielä ajatellut asiaa. Toipumisestani on vidä niin vähän aikaa, että minun täytyy pohtia vielä lisää. Halusin kuitenkin olla parhaassa paikassa, josta voisin toimia nopeasti, jos päättäisin, että etuni on Ericin suunnalla." "Ole varovainen", hän sanoi. "Tiedäthän, että tulen raponoimaan jokaisen sanasi." "Tietenkin'', sanoin, vaikka en tiennytkään, ja hain nopeaa tapaa pelata varman päälle, "paitsi jos sinun etusi yhdistyisivät minun etuihini." Hänen kulmakarvansa liikkuivat lähemmäksi toisiaan ja pieni juonne ilmestyi niiden väliin. "En ole varma, mitä ehdotat." "En ehdota mitään, vielä", sanoin. "Olen vain täysin vilpitön sinua kohtaan ja myönnän etten tiedä. En ole varma, haluanko tehdä sopimusta Ericin kanssa. Loppujen lopuksi..." Annoin sanojeni vaimeta, koska en voinut lisätä mitään. Kuitenkin minusta tuntui, että minun pitäisi. "Sinulle on tarjottu vaihtoehtoa?" Hän nousi yllättäen ja tarttui pilliinsä. "Bleys! Tietenkin!" "Istu", sanoin "äläkä ole naurettava. Tulisinko käsiisi näin rauhallisesti ja auliisti, jotta minusta tulisi koiranruokaa, koska satuit muistamaan Bleysin?" 24

Hän rentoutui ja taisi jopa painua hieman notkolle. Sitten hän istui uudestaan. "Ehkäpä et", hän sanoi lopulta, "mutta tiedän, että olet uhkapeluri ja tiedän, että olet petollinen. Jos tulit tänne poistaaksesi kannattajan pelistä, älä edes yritä. En ole niin tärkeä. Sinun pitäisi jo tietää se. Sitä paitsi luulin, että pidit minusta." "Pidin ja pidän'', sanoin, "eikä sinun tarvitse murehtia mistään, joten älä murehdi. Mutta on mielenkiintoista, että mainitsit Bleysin." Täkyä, täkyä, täkyä! Halusin tietää paljon! "Miksi? Onko hän ottanut yhteyttä sinuun?" "En halua vastata'', vastasin toivoen saavani vastauksella jonkinlaisen edun. "Jos hän olisi, olisin antanut hänelle saman vastauksen kuin Ericille - 'ajattelen asiaa'." "Bleys", hän toisti ja Bleys sanoin itselleni mielessäni. Pidän sinusta Bleys. En muista miksi ja tiedän, että on syitä, miksi minun ei pitäisi pitää sinusta - mutta pidän sinusta. Tiedän sen. Istuimme jonkin aikaa ja olin väsynyt, mutta en halunnut näyttää sitä. Minun pitäisi olla vahva. Tiesin, että minun pitäisi olla vahva. Istuin ja hymyilin ja sanoin: "Sinulla on mukava kirjasto", ja hän sanoi: "Kiitos". "Bleys", hän toisti jonkin ajan kuluttua. "Luuletko, että hänellä on oikeasti mahdollisuuksia?" Kohautin olkapäitäni. "Kukapa tietää? En minä ainakaan. Ehkä hänellä on. Toisaalta ehkä ei." Sitten hän tuijotti minua, hänen silmänsä hieman suurina ja suu avautuen. "Etkö sinä tiedä?" hän sanoi. "Et kai aio itse yrittää?" Sitten nauroin pelkästään vastustaakseni hänen tunteitaan. "Älä ole höpsö", sanoin ennen kuin lopetin nauramisen. 25

"Minäkö?" Mutta samalla, kun hän oli puhunut, tiesin, että hänen sanansa olivat herättäneet tunteita syvällä sisälläni ja ne vastasivat voimakkaasti: "Miksi en?" Äkkiä minua pelotti. Hän vaikutti huojentuneelta, kun kiistin sen, mitä olinkaan kiistämässä. Sitten hän hymyili ja osoitti baaria vasemmalla puolellani. "Haluaisin pienen lrish mistin", hän sanoi. "Totta puhuen niin haluaisin minäkin", vastasin ja nousin ja hain kaksi. "Tiedätkös", sanoin, kun olin jälleen istuutunut, "on miellyttävää viettää aikaa kanssasi, vaikka vain vähän aikaa. Se nostaa mieleeni muistoja." Ja hän hymyili ja näytti ihastuttavalta. "Olet oikeassa", hän sanoi siemaillen lasistaan. "Kun olen sinun lähelläsi, tuntuu melkein kuin olisin Amberissa" ja melkein pudotin lasini. Amber! Yksi sana oli kuin salamanisku selkäpiihini! Sitten hän alkoi itkeä ja nousin ja kiedoin käsivarteni hänen olkapäilleen lohduttaakseni häntä. "Älä itke, pikkuinen. Pyydän. Se tekee minutkin surulliseksi." Amber! Sanassa oli jotain sähköistä ja väkevää! "Hyviä päiviä on edessäkin", sanoin hiljaa. "Uskotko todella niin?" hän kysyi. "Kyllä", sanoin äänekkäästi. "Kyllä, uskon niin!" "Olet hullu", hän sanoi. "Ehkä sen takia olitkin aina suosikkiveljeni. Voin melkein uskoa mitä tahansa, mitä sanot, vaikka tiedänkin, että olet hullu." Sitten hän itki hieman lisää ennen kuin lopetti. "Corwin", hän sanoi, "jos annistut- jos annistut jonkin varjomaailmojen villin ja oudon oikun ansiosta- muistatko nuorempaa 26

siskoasi Florimelia?" "Kyllä", sanoin tietäen, että Florimel oli hänen nimensä. "Tulen muistamaan sinut." "Kiitos. Kerron Ericlie vain keskeiset asiat enkä mainitse Bleysiä tai uusimpia epäilyksiäni ollenkaan." "Kiitos, Flora." "Mutta en luota sinuun tippaakaan'', hän lisäsi. "Muista sekin." "Sehän on selvää." Sitten hän kutsui sisäkkönsä näyttämään minulle huoneen. Onnistuin riisuutumaan, kaaduin vuoteeseen ja nukuin yksitoista tuntia. 27

111 Aamulla hän oli lähtenyt viestiä jättämättä. Hänen sisäkkönsä tarjoili minulle aamiaista keittiössä ja meni sitten tekemään sisäkön hommiaan. Jätin huomiotta haluni yrittää pumpata naisesta tietoja, koska hän joko ei tietäisi tai ei haluaisi kertoa minulle mitään, mitä halusin tietää ja epäilemättä hän raportoisi yritykseni Floralle. Koska vaikutti siltä, että koko talo oli käytössäni, päätin palata kirjastoon katsomaan saisinko sieltä tietoja. Sitä paitsi pidin kirjastoista. Tunnen oloni mukavaksi ja turvalliseksi, kun joka puolella ympärilläni on seinittäin kauniita ja viisaita sanoja. Tunnen oloni aina hyväksi, kun näen, että jokin estää varjojen tuloa. Petteri tai Kipinä tai yksi niiden sukulaisista ilmestyi jostain ja seurasi minua eteishallissa kävellen kankeasti ja nuuskien jälkiäni. Yritin ystävystyä sen kanssa, mutta tulos oli sama kuin olisi yrittänyt vaihtaa kohteliaisuuksia liikkuvan poliisin kanssa, joka oli juuri pysäyttänyt minut. Katsoin ohi kulkiessani sisälle muihin huoneisiin, ja ne olivat vain viattoman näköisiä paikkoja. Joten menin kirjastoon ja näin jälleen Mrikan. Suljin oven perässäni pitääkseni koiran ulkopuolella ja kuljeskelin ympäriinsä huoneessa lukien hyllyillä olevien kirjojen nimiä. Huoneessa oli paljon historiankirjoja. Itse asiassa suurin osa hänen kokoelmastaan vaikutti olevan historiaa. Hyllyillä oli myös paljon suuria ja kalliita kirjoja taiteista ja selailin muutamia. Ajattelen yleensä parhaiten silloin, kun ajattelen jotain muuta. Ihmettelin, mistä Floran ilmeinen varakkuus oli lähtöisin? Jos 28

olimme sukulaisia, ehkäpä minäkin nautin vauraudesta? Ajattdin varallisuuttani, sosiaalista asemaani, ammattiani, alkuperääni. Minusta tuntui, etten ollut koskaan liiemmälti huolehtinut rahasta ja sitä oli aina joko ollut tai sitä oli saatu kasattua tarpeeksi, jotta olin ollut tyytyväinen. Omistinko tällaisen suuren talon? En muistanut. Mitä tein elääkseni? Istuin hänen pöytänsä taakse ja yritin löytää mielestäni erikoistuneita tietoja. On vaikeaa tutkia itseään kuin muukalaisena. Ehkä siksi en löytänyt mitään. Se, mikä on minun, on minun ja osa minua ja tuntuu vain kuuluvan sisälleni. Siinä kaikki. Lääkäri? Ammatti tuli mieleeni, kun katselin Da Vincin anatomisia piirroksia. Melkein automaattisesti olin alkanut käydä mielessäni läpi kirurgisten toimenpiteiden eri vaiheita. Tajusin silloin, että olin leikannut ihmisiä aiemmin. Mutta en ollut lääkäri. Samalla kun ymmärsin, että olin opiskellut lääketiedettä, tiesin, että se oli osa jotakin muuta. Jotenkin tiesin etten työskennellyt kirurgina. Mikä oli ammattini? Mitä muuta osasin? Jokin kiinnitti huomioni. Istuessani pöydän ääressä näin koko takaseinän, jossa riippui muiden esineiden joukossa antiikkinen ratsuväen sapeli, jota en ollut huomannut kävellessäni ensimmäistä kertaa huoneessa. Nousin ja menin sen luokse, otin sen alas telineestä. Midessäni äännähdin paheksuvasti sen kuntoa. Halusin öljytyn rievun ja hiomakiven saadakseni sen jälleen kuntoon, jossa sen pitäisi olla. Tiesin jotain antiikkisista aseita ja etenkin teräaseista. Sapeli tuntui kevydtä ja käyttökdpoisdta käsissäni ja sen kanssa tunsin oloni tai tavaksi. Otin en garde -asennon. Torjuin ja viiisin muutaman kerran. Osasin käyttää sitä. Millainen taustani sitten oli? Etsin ympäriltä muita muistin virkistäjiä. 29

En huomannut mitään muuta, joten asetin terän takaisin ja palasin pöydän luokse. Istuessani päätin käydä pöydän laatikot lävitse. Aloitin keskimmäisestä laatikosta ja jatkoin matkaani ylös vasenta puolta ja alas oikeaa laatikko kerrallaan. Kirjepaperia, kuoria, postimerkkejä, paperiliittimiä, lyijykynien pätkiä, kuminauhoja - kaikkia tavallisia esineitä. Olin vetänyt jokaisen laatikon kokonaan ulos ja pitänyt sitä sylissäni tutkiessani sen sisältöä. En ollut vain saanut äkillistä ideaa. Jonkinlainen koulutus, jonka olin kerran käynyt lävitse, neuvoi minua tutkimaan myös Iaatikoiden sivut ja pohjat. Minulta oli vähällä jäädä huomaamatta yksi asia, mutta viime hetkellä huomasin sen: oikealla alhaalla olevan laatikon takaosa ei noussut yhtä korkealle kuin muiden laatikoiden. Se merkitsi jotain ja kun polvistuin ja katsoin sisälle laatikon jättämään tilaan, näin pienen laatikon tapaisen esineen kiinnitettynä yläpuolelle. Esine oli itsekin laatikko. Se oli aivan takana ja lukossa. Avaaminen kesti jonkin aikaa, kun kokeilin paperiliittimiä, hakaneuloja ja viimein metallista kenkälusikkaa, jonka olin nähnyt toisessa laatikossa. Kenkälusikka avasi viimein pikkulaatikon. Laatikossa oli korttipelipakka. Ja paketissa oli vaakuna, joka sai minut jäykistymään paikoilleni. Hiki kohosi yllättäen otsalleni ja aloin huohottaa. Vaakunassa oli takajaloilleen kavahtanut, oikealle katsova valkoinen yksisarvinen vihreällä taustalla. Ja vaakuna oli tuttu, ja minuun sattui se, etten pystynyt nimeämään sitä. Avasin paketin ja vedin kortit ulos. Ne olivat tarot-kortit, jotka oli jaoteltu sauvoihin, kolikkoihin, maljoihin ja miekkoihin, mutta valttikortit olivat erikoiset. Ennen tutkimukseni jatkamista laitoin molemmat laatikot 30

takaisin ja varoin lukitsemasta pienempää. Valttikortit olivat melkein elävän näköisiä ja valmiita astumaan kiiltävien pintojen lävitse. Kortit tuntuivat käsiini kylmiltä ja sain niiden käsittelystä mielihyvää. Äkkiä tiesin, että minullakin oli kerran ollut tällainen korttipakka. Aloin levittää niitä eteeni imupaperille. Ensimmäiseen korttiin oli maalattu lyhyt, viekkaan näköinen mies, jolla oli terävä nenä, naurava suu ja oljenvärinen hiuspehko. Hänen oranssi, punainen ja ruskea asunsa näytti renessanssin aikaiselta. Hänellä oli päällään pitkät sukat ja kireä, kirjailtu jakku. Ja tunsin hänet. Hänen nimensä oli Random. Seuraavassa kortissa olivat Julianin passiiviset kasvot. Pitkät, tummat hiukset reunustivat sinisiä silmiä, joissa ei ollut intohimoa tai myötätuntoa. Hänet peitti täysin valkoinen suomuhaarniska, joka ei ollut hopeinen tai metallinhohtoinen, vaan näytti siltä kuin se olisi ollut lakattu. Tiesin kuitenkin, että se oli hirvittävän luja ja iskuja kestävä, vaikka näyttikin koristeelliselta ja juhlavalta. Tässä oli mies, jonka olin voittanut hänen suosikkipelissään, minkä takia hän oli heittänyt minua viinilasilla. Tunsin hänet ja vihasin häntä. Sitten näin Cainen tummaihoiset ja -silmäiset kasvot. Hän oli pukeutunut mustaan ja vihreään satiiniin ja rempseästi vinossa olevaan tummaan kolmikolkkahattuun, jonka takaosasta ryöppysi pilvi vihreitä sulkia. Hän oli sivukuvassa, toinen käsi puuskassa, ja hänen saappaidensa kärjet käpristyivät ylöspäin. Hänen vyöllään oli smaragdiupotuksin koristeltu tikari. Tunteeni häntä kohtaan olivat ristiriitaiset. Seuraavana oli Eric. Hänen kasvonsa olivat komeat jokaisen silmissä ja hänen hiuksensa niin mustat, että ne olivat melkein siniset. Hänen partansa kienyi aina hymyilevän suun ympärille. Hän oli pukeutunut yksinkertaisesti nahkatakkiin ja housuihin, koristelemattomaan viittaan, korkeisiin, mustiin saappai- 31

siin, ja hänellä oli punainen miekkavyö, jossa oli pitkä, hopeinen sapeli ja rubiinisolki. Hänen korkea viitankauluksensa oli uurrettu punaisella ja hänen hihansa oli koristeltu samalla tavoin. Hänen kätensä, joiden peukalot oli työnnetty vyön alle, olivat hirvittävän voimakkaat ja silmiinpistävät. Vyöstä lähellä hänen oikeaa lannettaan työntyivät esiin mustat hansikkaat. Juuri hän, olin varma siitä, oli yrittänyt tappaa minut sinä päivänä, jolloin olin melkein kuollut. Tarkastelin häntä ja pelkäsin häntä jonkin verran. Sitten näin Benedictin, joka oli pitkä, juro ja laiha. Hänellä oli laiha keho ja laihat kasvot, mutta laaja mieli. Hänellä oli yllään oranssia ja keltaista ja ruskeaa, mikä muistutti minua heinähangoista ja kurpitsoista ja linnunpelättimistä ja Päättömästä ratsumiehestä. Hänellä oli pitkä, voimakas leuka ja pähkinänruskeat silmät ja ruskeat hiukset, jotka eivät koskaan kihartuneet. Hän seisoi keilanruskean hevosen vieressä ja nojasi peitseen, jonka ympärille oli kieroutunut vyyhti kukkia. Hän nauroi vain harvoin. Pidin hänestä. Pysähdyin, kun paljastin seuraavan kortin. Sydämeni hypähti eteenpäin ja takoi rintalastaani vasten pyytäen päästä ulos. Kortissa olin minä. Tunsin kasvot, joista ajoin parran, ja tässä oli kaveri peilin toiselta puolelta. Vihreät silmät, mustat hiukset, pukeutuneena mustaan ja hopeaan, aivan. Minulla oli viitta, ja tuuli oli käärinyt sitä hieman kokoon. Jalassani olivat mustat saappaat samoin kuin Ericillä ja minullakin oli miekka. Minun aseeni oli vain raskaampi, vaikkakaan ei ihan yhtä pitkä kuin hänellä. Käsissäni oli hansikkaat, jotka olivat hopeiset ja suomuiset. Solki kaulassani oli hopeisen ruusun muotoinen. Minä, Corwin. Seuraavasta kortista minua katseli kookas, voimakas mies. Hän muistutti paljon minua paitsi, että hänen leukansa oli jykevämpi, 32

ja tiesin, että hän oli kookkaampi, vaikkakin hitaampi. Hänen voimansa oli tarunhohtoinen. Hänellä oli päällään sininen ja harmaa aamutakki, joka oli sidottu keskeltä leveällä, mustalla vyöllä, ja hän seisoi nauramassa. Hänen kaulastaan roikkui paksussa nuorassa hopeinen metsästystorvi. Hänellä oli hapsottava parta ja ohuet viikset. Hän piti oikeassa kädessään viinipikaria. Tunsin äkkiä kiintymystä häntä kohtaan. Sitten muistin hänen nimensä. Gerard. Sitten näin punaiseen ja oranssiin silkkiin pukeutuneen miehen, jolla oli liekehtivän punainen parta ja yhtä hehkuvat hiukset. Hänen oikeassa kädessään oli miekka ja vasemmassa viinilasi ja itse paholainen tanssi hänen silmiensä takana, jotka olivat yhtä siniset kuin Ploraila ja Ericillä. Hänen leukansa oli pieni, mutta parta kätki sen. Hänen miekkansa oli koristeltu taidokkaalla, kullan värisellä filigraanilla. Hänen oikean kätensä sormissa oli kaksi valtavaa sormusta ja vasemmassa yksi: järjestyksessä smaragdi, rubiini ja safiiri. Tiesin, että tässä oli Bleys. Seuraava hahmo muistutti sekä minua että Bleysiä. Minun piirteeni vaikkakin pienempinä, minun silmäni, Bleysin hiukset, parraton. Hänen yllään oli vihreä ratsastuspuku ja hän istui valkean hevosen selässä suunnaten kohti kortin oikeaa laitaa. Hänessä oli sekä voimaa että heikkoutta, sekä etsijää että hylkääjää. Hänet minä hyväksyin ja samalla paheksuin häntä. Pidin hänestä ja samalla hän inhotti minua. Tiesin, että hänen nimensä oli Brand. Tiesin sen heti, kun näin hänet. Itse asiassa ymmärsin, että tunsin hyvin heidät kaikki. Muistin heidät, heidän vahvuutensa, heidän heikkoutensa, heidän voittonsa, heidän tappionsa. Koska he olivat minun veljiäni. Sytytin savukkeen, jonka olin näpistänyt Floran pöydällä olevasta laatikosta ja nojauduin taaksepäin ja mietin asioita, jotka olin muistanut. 33

Kahdeksan outoa miestä oudoissa asuissaan olivat veljiäni. Ja tiesin, että oli vain oikein ja kohtuullista, että he pukeutuivat niin kuin halusivat, samoin kuin oli oikein, että minä pukeuduin mustaan ja hopeaan. Sitten hykertelin, kun huomasin, mitä minulla oli päälläni ja mitä olin ostanut pienestä vaateliikkeestä pienessä kylässä, johon olin pysähtynyt Greenwoodista lähtöni jälkeen. Päälläni olivat mustat housut ja kaikki kolme paitaa, jotka olin ostanut, olivat olleet väriltään hopeanharmahtavia. Ja takkini oli myös musta. Palasin korttien pariin. Ensimmäiseksi näin Floran merenvihreässä leningissä aivan kuin olin muistellut edellisenä iltana. Seuraavaksi näin mustahiuksisen tytön, jolla oli samanlaiset siniset silmät ja pitkät hiukset. Hän oli pukeutunut täysin mustaan ja hänen vyötärönsä ympärillä oli hopeinen vyö. Silmäni täyttyivät kyynelistä, vaikka en tiennyt miksi. Hänen nimensä oli Deirdre. Sitten näin Fionan, jonka hiukset olivat samanlaiset kuin Bleysillä ja Brandilla, ja hänen hipiänsä oli helmiäinen. Vihasin häntä heti, kun käänsin hänen korttinsa näkyviin. Seuraavana oli Llewella, jonka hiukset sopivat hyvin yhteen hänen jadenväristen silmiensä kanssa. Hänen asunsa oli kimaltelevaa harmaata ja vihreää, ja hänen vyönsä oli laventelinvärinen. Hän näytti kostealta ja surulliselta. Jostain syystä tiesin, ettei hän ollut samanlainen kuin me muut. Mutta hänkin oli sisareni. Tunsin olevani kammottavan kaukana ja erossa heistä kaikista. Samalla he vaikuttivat jotenkin olevan fyysisesti lähellä. Laskin kortit käsistäni, koska ne tuntuivat niin kylmiltä sormenpäissäni. Luovuin vastahakoisesti niiden kosketuksesta. Useampia ei kuitenkaan ollut. Kaikki muut olivat vähäisempiä kortteja. Ja tiesin jotenkin, jälleen jotenkin - niin jotenkin! - että muutama puuttui. Ei voinut kuolemaksenikaan muistaa, keitä tai mitä puuttuvat valtit esittivät. 34

Se suretti minua oudosti ja tarruin savukkeeseeni ja pohdiskelin. Miksi nämä asiat palasivat mieleeni niin helposti, kun katselin kortteja - palasivat ilman asiayhteyttään? Tiesin nyt aiempaa enemmän nimiä ja kasvoja. Mutta en juuri mitään muuta. En ymmärtänyt, mitä tarkoitti se, että meidät oli maalattu korneihin. Minulla oli kuitenkin pelottavan voimakas halu omistaa samanlainen korttipakka. Mutta tiesin, että jos ottaisin Floran pakan, hän huomaisi nopeasti sen kadonneen ja sitten olisin vaikeuksissa. Siksi laitoin ne takaisin pieneen laatikkoon suuren laatikon takana ja lukitsin sen. Sitten, Luoja, kuinka kovasti mietin! Mutta turhaan. Kunnes muistin taikasanan. Amber. Edellisenä iltana sana oli järkyttänyt minua suuresti. Olin ollut niin järkyttynyt, että olin väitellyt sen ajattelemista siitä asti. Mutta nyt piiritin sitä. Nyt pyörittelin sitä mielessäni ja tarkastelin kaikkia sen esiintuomia assosiaatioita. Sana oli ladattu valtavalla kaipuulla ja mahtavalla määrällä nostalgiaa. Sen sisään oli kääriytynyt tunne hylätystä kauneudesta, valtavasta saavutuksesta ja tunne voimasta, joka oli kauhea ja melkein suurin missään. Jotenkin sana kuului sanavarastooni. Jotenkin olin osa sitä ja se oli osa minua. Tiesin silloin, että se oli paikan nimi. Olin kerran tuntenut Amber-nimisen paikan. Muistin vain tunteita enkä kuvia. En tiedä, kuinka pitkään istuin miettimässä. Aika oli jotenkin eronnut unelmistani. Kesken kaiken tajusin, että ovelle oli koputettu hiljaa. Sitten kahva kääntyi hitaasti ja sisäkkö, jonka nimi oli Carmella, astui sisään ja kysyi halusinko lounasta. Syöminen tuntui hyvältä ajatukselta, joten seurasin häntä takaisin keittiöön ja söin puolikkaan kanaa ja join melkein litran maitoa. 35

Otin kahvipannun mukaani takaisin kirjastoon ja välttelin koiria. Join toista kupillista, kun puhelin alkoi soida. Halusin vastata siihen, mutta ajattelin, että talossa olisi varmasti monta sivupuhelinta ja Carmella vastaisi siihen jostain. Olin väärässä. Puhelin jatkoi soimista. Lopulta en voinut enää vastustaa sitä. "Päivää", sanoin, "Flaumeleilla." "Saisinko puhua rouva Flaumelin kanssa?" Puhelimesta kuului miehen ääni, joka kuulosti nopealta ja hieman hermostuneelta. Hän kuulosti hengästyneeltä, ja hänen äänensä ylitse ja ympärillä kuului heikkoa kilahtelua ja haamuääni, joita kuuluu pitkän matkan päästä soittaessa. "Valitettavasti", kerroin hänelle, "hän ei ole täällä nyt. Vo inko ottaa viestin tai numeron, johon hän voi soittaa?" "Kenen kanssa puhun?" hän vaati tietää. Epäröin, sitten: "Corwin on nimeni", kerroin hänelle. "Hyvä Luoja!" hän sanoi ja seurasi pitkä hiljaisuus. Aj attelin, että hän oli sulkenut puhelimen. Sanoin "Hei?" juuri, kun hän alkoi puhua. "Onko Flora yhä elossa?" mies kysyi. "Tietenkin hän on yhä elossa! Kenen pirun kanssa oikein, p uh un. "Etkö tunnista ääntäni, Corwin? Random täällä. Kuule, olen Kaliforniassa ja pulassa. Soitin Floralie pyytääkseni turvapaikkaa. Oletko hänen luonaan?" "Väliaikaisesti", sanoin. "Vai niin. Suojdetko minua, Corwin?" Hetken hiljaisuus, sitten: "Pyydän?" "Niin paljon kuin voin'', sanoin, "mutta en voi velvoittaa Floraa mihinkään neuvottelematta hänen kanssaan." "Suojeletko minua häneltä?" "Kyllä." 36