[sivu 868] LUKU 78 VIOLETTI ROTU AATAMIN AIKOJEN JÄLKEEN TOINEN Eeden oli sivilisaation kehtona lähes kolmenkymmenentuhannen vuoden ajan. Siellä, Mesopotamiassa, aatamilaiskansoilla oli tyyssijansa, sieltä ne lähettivät jälkeläisiään maan ääriin, ja loppuvaiheessa ne nodiitti- ja sangikheimoihin sulautuneina tunnettiin andiitteina. Tältä seudulta tulivat ne miehet ja naiset, jotka panivat alulle historiallisten aikojen tapahtumat ja jotka ovat niin suunnattomasti jouduttaneet sivistyksen edistymistä Urantialla. Tämä luku käsittelee violetin rodun planetaarista historiaa, joka alkaa heti Aatamin rikkomuksen jälkeen, noin vuodesta 35.000 ekr, ja ulottuu siihen, kun rotu noin vuonna 15.000 ekr sulautui nodiitti- ja sangik-rotuihin, jolloin andiittikansanheimot muodostuivat, ja siitä edelleen rodun lopulliseen häviämiseen mesopotamialaisilta kotikonnuiltaan noin vuonna 2000 ekr. 1. ROTUJEN JA KULTTUURIEN LEVINNEISYYS Vaikka rotujen ajattelu ja moraali Aatamin saapumisen aikoihin olivatkin alhaisella tasolla, fyysinen evoluutio oli silti jatkunut kokolailla entisellään Caligastian kapinasta aiheutuneen hätätilan siihen vaikuttamatta. Se, mitä Aatami oli tuonut lisää rotujen biologiseen tilaan, kohensi Urantian ihmisiä suunnattomasti, vaikka hanke osittain epäonnistuikin.
Aatami ja Eeva toivat mukanaan myös paljon sellaista, jolla oli arvoa ihmiskunnan sosiaaliselle, moraaliselle ja älylliselle edistymiselle. Heidän jälkeläistensä täälläolo tarjosi sivilisaatiolle valtavan määrän uutta virikettä. Mutta kokonaisuutena ottaen maailmassa ei kolmekymmentäviisituhatta vuotta sitten esiintynyt paljonkaan kulttuuria. Muutamia sivistyskeskuksia toki oli siellä täällä, mutta enimmältään Urantia virui raakalaisuudessa. Rotujen ja kulttuurin levinneisyys oli seuraavankaltainen: 1. Violetti rotu -- adamiitit ja Aataminpojan jälkeläiset. Adamiittikulttuurin pääkeskus oli toisessa puutarhassa, joka sijaitsi Tigris- ja Eufratvirtojen muodostamassa kolmiossa. Se nimenomaan oli länsimaisen ja intialaisen sivilisaation kehto. Violetin rodun toissijainen eli pohjoinen keskus oli Aataminpojan jälkeläisten pääpaikka, joka sijaitsi Kaspianmeren etelärannikolta itään, lähellä Kopetvuoristoa. Näistä kahdesta keskuksesta eteni ympäristön maihin se kulttuuri ja se elämänplasma, jotka toivat välittömästi uutta eloa kaikkiin rotuihin. 2. Esisumerilaiset ja muut nodiitit. Mesopotamiassa oli lähellä jokien suistoaluetta jäänteitä myös Dalamatian aikaisesta muinaisesta kulttuurista. Vuosituhansien vieriessä tämä ryhmä sekoittui täysin pohjoispuolellaan eläviin adamiitteihin kadottamatta kuitenkaan koskaan täysin nodilaisperinteitään. Monet muut Levanttiin asettuneet nodiitit yleensä sulautuivat myöhemmin levinneeseen violettiin rotuun. [sivu 869] 3. Andoniitit ylläpitivät viittä tai kuutta kohtalaisen edustavaa yhdyskuntaa, jotka sijaitsivat Aataminpojan pääpaikasta pohjoiseen ja itään. Heitä oli hajallaan myös koko Turkestanin alueella, ja lisäksi heitä säilyi erillisinä saarekkeina kaikkialla Euraasiassa, varsinkin vuoristoseuduilla. Nämä alkuperäisasukkaat pitivät edelleen hallussaan Euraasian mantereen pohjoisia maa-alueita samoin kuin Islantia ja Grönlantia, mutta sininen ihminen oli jo kauan sitten karkottanut heidät Euroopan tasangoilta ja levittäytyvä keltainen rotu Aasian kaukaisempien seutujen jokilaaksoista.
4. Punainen ihminen piti hallussaan Amerikan mantereita; hänethän oli yli viisikymmentätuhatta vuotta ennen Aatamin saapumista karkotettu Aasiasta. 5. Keltainen rotu. Kiinalaiset kansanheimot olivat jo lujittaneet asemansa itä- Aasian haltijoina. Heidän edistyneimmät yhdyskuntansa sijaitsivat nyky-kiinasta luoteeseen, Tiibetiin rajoittuvilla alueilla. 6. Sininen rotu. Siniset ihmiset olivat hajallaan pitkin Eurooppaa, mutta heidän parempitasoiset kulttuurin keskuksensa sijaitsivat Välimerenaltaan tuohon aikaan viljavissa laaksoissa ja luoteis- Euroopassa. Neandertalilaisten rotuainesten sulautuminen siniseen rotuun oli taannuttanut sinisen ihmisen kulttuuria tavattomasti, mutta muussa mielessä hän oli kaikkiin Euraasian evolutionaarisiin kansanheimoihin verrattuna tarmokkain, seikkailuvalmein ja tutkimishaluisin. 7. Dravidakansoja edeltänyt Intia. Intian moninainen rotujen sekoitus -- johon sisältyi kaikkia maailman rotuja, mutta eritoten vihreää, oranssia ja mustaa -- ylläpiti kulttuuria, joka oli syrjäseutujen kulttuuria hivenen korkeammalla. 8. Saharan sivilisaatio. Indigon rodun korkeammantasoisilla aineksilla oli edistyvimmät asutuskeskuksensa siellä, missä nyt on suuri Saharan autiomaa. Tuolloin jo näyttämöltä hävinneiden oranssin ja vihreän rodun perintöaineksia sisältyi suurin määrin tähän indigonmustaan ryhmään. 9. Välimerenallas. Ellei Intiaa oteta lukuun, niin eniten sekoittunut rotu piti hallussaan aluetta, joka nykyään on Välimerenallas. Pohjoisesta tulleet siniset ihmiset ja etelästä tulleet saharalaiset tapasivat siellä idästä saapuneita nodiitteja ja adamiitteja ja sekoittuivat heihin. Tällaiselta maailma näytti ennen kuin violetin rodun suuri levittäytyminen alkoi, noin kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten. Tulevaisuuden sivilisaation toivo oli toisessa puutarhassa Mesopotamian jokien välissä. Siellä, lounais-aasiassa, piili suuren sivilisaation potentiaali, Dalamatian päiviltä ja Eedenin ajoilta pelastuneiden ideoiden ja ihanteiden maailmaanleviämisen mahdollisuus.
Aatami ja Eeva olivat jättäneet jälkeensä määrällisesti rajallisen mutta kyvykkään jälkeläisjoukon, ja Urantialla toimineet taivaalliset tarkkailijat odottivat innokkaina nähdäkseen, miten nämä hairahtuneen Aineellisen Pojan ja Tyttären jälkeläiset tehtävästään suoriutuisivat. 2. TOISEN PUUTARHAN ADAMIITIT Tuhansia vuosia Aatamin pojat ahersivat Mesopotamian jokien varsilla, ratkoivat kasteluun ja tulvienhallintaan liittyviä ongelmiaan etelän suunnalla, vahvistelivat puolustuslinjojaan pohjoisessa ja pyrkivät säilyttämään perinteitään ensimmäisen Eedenin loiston ajoilta. Toisen puutarhan johtajissa ilmennyt uljuus on eräs Urantian historian hämmästyttävistä ja innoittavista sankarirunoelmista. Koskaan nämä uljaat sielut eivät kadottaneet kokonaan näköpiiristään Aatamin tehtävään sisältynyttä tavoitetta, ja sen tähden he taistelivat urhoollisesti ympäröivien ja alemmantasoisten heimojen vaikutuksia vastaan [sivu 870] samalla, kun he katkeamattomana virtana ja auliisti lähettivät oivallisimmat poikansa ja tyttärensä lähettiläiksi maailman rotujen keskuuteen. Välillä tämä levittäytyminen oli kuluttaa kotimaan kulttuurin voimavarat loppuun, mutta kerran toisensa jälkeen nämä verrattomat kansanheimot onnistuivat sellaisesta toipumaan. Adamiittien sivilisaatio, yhteiskunta ja kulttuuritaso olivat Urantian evolutionaaristen rotujen yleistasoa verrattomasti korkeammalla. Vain Vanin ja Amadonin vanhojen yhdyskuntien sekä Aataminpojan jälkeläisten keskuudessa kukoisti sivilisaatio, joka oli edes jossakin mielessä verrattavissa adamiittien sivilisaatioon. Mutta toisen Eedenin sivilisaatio oli keinotekoinen rakennelma -- se ei ollut evoluution tulos -- ja siksi se oli tuomittu rappeutumaan niin pitkälle, että se painuisi luonnolliselle, evoluution mukaiselle tasolle.
Aatami jätti jälkeensä suuren älyllisen ja hengellisen kulttuurin, mutta jos puhutaan mekaanisista laitteista, niiden osalta se ei ollut kovinkaan pitkälle edistynyt, sillä jokaisen sivilisaation rajoituksena ovat saatavilla olevat luonnonvarat, synnynnäinen nerokkuus ja riittävä joutoaika, jotka takaavat, että keksintöjä myös syntyy. Violetin rodun sivilisaatio perustui Aatamin läsnäoloon ja ensimmäisen Eedenin perinteisiin. Aatamin kuoleman jälkeen ja sitten, kun nämä perinteet vuosisatojen saatossa hämärtyivät, adamiittien kulttuuritasossa tapahtui tasaista laskua, kunnes se saavutti sellaisen tilan, jossa se oli vastavuoroisessa tasapainossa ympäristön kansojen tason ja violetin rodun luonnollista tietä kehittyvien kulttuuristen kykyjen kanssa. Mutta adamiitit olivat vuoden 19.000 ekr paikkeilla eittämätön kansakunta, jonka väkiluku oli neljä ja puoli miljoonaa, ja he olivat lähettäneet jo miljoonia jälkeläisiään ympärillään asuvien kansojen keskuuteen. 3. ADAMIITTIEN ENSIMMÄISET LEVITTÄYTYMISET Violetti rotu säilytti eedeniläiset rauhanomaisuuden perinteet monien vuosituhansien ajan, mikä selittää, miksi se niin pitkään vitkasteli ennen kuin ryhtyi alueiden valloittamiseen. Aina kun he kärsivät väestöpaineesta, he sen sijaan, että olisivat ryhtyneet sotimalla hankkimaan lisää maa-aluetta, lähettivätkin liikaväestönsä opettajiksi muiden rotujen keskuuteen. Näiden ensimmäisten muuttoaaltojen sivistyksellinen vaikutus ei ollut pysyvää, mutta adamiittiopettajien, -kauppiaiden ja -tutkimusmatkailijoiden sulautuminen ympäristön kansanheimoihin oli näiden kannalta biologisessa mielessä elvyttävää. Jotkut adamiitit matkasivat jo varhain länteen: Niilinlaaksoon; toiset tunkeutuivat idän suunnalle eli Aasiaan, mutta he olivat vähemmistössä. Myöhempien aikojen joukkomittainen muuttoliike suuntautui laajasti pohjoiseen ja sieltä länteen. Se oli pääasiassa asteittaista mutta hellittämätöntä työntymistä kohti pohjoista niin, että valtaosa raivasi tiensä pohjoiseen ja kääntyi sen jälkeen länteen, Kaspianmeren taitse Eurooppaan.
Noin kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten monet adamiittien puhdasrotuisimmista aineksista olivat päässeet jo pitkälle matkallaan kohti pohjoista. Ja kuta pohjoisemmaksi he tunkeutuivat, sitä vähemmän aatamilaisiksi he kävivät, kunnes he Turkestanin haltuunottoon mennessä olivat jo perin pohjin sekoittuneet muihin rotuihin ja eritoten nodiitteihin. Kovin monet puhdasrotuiset violetit kansat eivät koskaan tunkeutuneet kauas Eurooppaan tai Aasiaan. Noin vuodesta 30.000 vuoteen 10.000 ekr kaikkialla lounais-aasiassa tapahtui käänteentekeviä rotujen sekoittumisia. Turkestanin ylänkömaan asukkaat olivat miehuullinen ja voimakas kansa. Intian luoteispuolella oli säilynyt vielä paljon Vanin aikojen kulttuuria. Vielä näitäkin yhdyskuntia pohjoisempana olivat säilyneet parhaat alkuaikojen andoniiteista. Ja pohjoiseen liikkeessä olevat adamiitit sulauttivat itseensä nämä kummatkin kulttuurinsa ja luonteenominaisuuksiensa puolesta muita korkeammantasoiset rodut. Tämä [sivu 871] yhteensulautuminen johti monien uusien ideoiden omaksumiseen. Se helpotti sivilisaation etenemistä ja edisti kaikkia taiteen, tieteen ja sosiaalisen kulttuurin osa-alueita suuresti. Kun adamiittien ensimmäisten vaellusten ajanjakso noin vuonna 15.000 ekr päättyi, Euroopassa ja keski-aasiassa oli jo enemmän Aatamin jälkeläisiä kuin missään muualla maailmassa, jopa enemmän kuin Mesopotamiassa. Euroopan sinisten rotujenkin sekaan oli jo laajassa mitassa tunkeuduttu. Nykyisin Venäjäksi ja Turkestaniksi kutsuttujen maiden eteläinen kaistale oli koko matkaltaan nodiitteihin, andoniitteihin sekä punaisiin ja keltaisiin sangikeihin sekoittuneiden adamiittien suurena tyyssijana. Etelä-Eurooppaa ja Välimeren reunamaita asutti andoniittien ja sangik-kansojen -- oranssin, vihreän ja indigon - - sekoittunut rotu, jossa oli aavistuksen verran aatamilaista rotuainesta. Vähän- Aasian ja itä-euroopan keskiosien maita pitivät hallussaan heimot, jotka olivat valtaosaltaan andonilaisia. Sekoittunut värillisrotu, joka tähän aikaan sai merkittävää vahvistusta mesopotamialaistulokkaista, piti puoliaan Egyptissä ja valmistui ottamaan vastuulleen Eufratinlaakson katoamassa olevan kulttuurin vaalimisen. Mustat
kansanheimot olivat siirtymässä yhä etelämmäksi Afrikkaan, ja punaisen rodun tavoin nekin olivat käytännöllisesti katsoen eristyksissä. Kuivuus oli katkaissut Saharan sivilisaation jatkuvuuden, ja tulviminen oli tehnyt saman Välimerenaltaan sivistykselle. Siniset rodut eivät tähän mennessä vielä olleet onnistuneet kehittämään edistynyttä kulttuuria. Andonilaiset olivat edelleenkin hajallaan pitkin arktisia ja keski-aasian alueita. Vihreä ja oranssi rotu olivat rotuina lakanneet olemasta. Indigonvärinen rotu siirtyi Afrikassa kohti etelää, jossa alkoi sen hidas mutta pitkään jatkunut rodullinen heikkeneminen. Intian kansanheimot edistymättömine sivilisaatioineen polkivat paikallaan, keltainen ihminen lujitti saavuttamiaan jalansijoja keski-aasiassa, ja ruskea ihminen ei ollut vielä aloittanut sivilisaationsa rakentamista Tyynenmeren lähisaarilla. Tällainen rotujen levinneisyystilanne samoin kuin laajamittaiset ilmastolliset muutokset muodostivat maailman näyttämön Urantian sivilisaation andiittisen ajanjakson alkaessa. Nämä ensivaiheen vaellukset jatkuivat kymmenentuhannen vuoden ajan, vuodesta 25.000 vuoteen 15.000 ekr. Myöhemmät eli andiittien vaellukset jatkuivat noin vuodesta 15.000 vuoteen 6000 ekr. Varhaisempien adamiittiaaltojen siirtyminen Euraasian poikki kesti niin kauan, että niiden kulttuuri matkan varrella suurelta osin katosi. Vasta myöhempien aikojen andiitit liikkuivat sen verran nopeasti, että he säilyttivät Eedenin kulttuurin pitemmänkin matkan päässä Mesopotamiasta. 4. ANDIITIT Andiitit olivat puhdasverisestä violetista rodusta ja nodiiteista sekä evolutionaaristen kansanheimojen sekoittumisesta ilman välivaiheita syntynyt rotu. Andiiteista tulisi yleisesti ottaen ajatella, että heissä on paljon suurempi osuus Aatamin verta kuin on nykyajan roduissa. Termiä "andiitti" käytetään pääasiassa silloin, kun tarkoitetaan niitä kansoja, joiden rotuperimässä oli yhdestä kahdeksasosasta yhteen kuudesosaan violettia. Nykyisissä urantialaisissa, jopa
pohjoisen valkoisissa roduissa, on Aatamin verta paljon tätä pitoisuutta vähemmän. Varhaisimmat andiittikansat saivat alkunsa Mesopotamiaan rajoittuvilla alueilla yli kaksikymmentäviisituhatta vuotta sitten, ja ne koostuivat adamiittien ja nodiittien sekoituksesta. Toista puutarhaa ympäröivät samankeskiset, yhä vähemmän violettia rotuainesta sisältävät kehät, ja andiittirotu syntyi tämän rotujen sekoituskattilan äärimmäisellä reunalla. Kun Mesopotamiasta [sivu 872] muuttavat adamiitit ja nodiitit myöhemmin saapuivat Turkestanin siihen aikaan viljaville seuduille, he ennen pitkää sekoittuivat siellä alueen korkeampitasoisiin asukkaisiin, ja tällä tavoin ilmaantunut rotusekoitus levitti andiittista rotutyyppiä pohjoisen suunnalle. Andiitit olivat puhdasveristen violettien kansanheimojen aikojen jälkeen Urantialle ilmaantuneista paras joka suhteessa inhimillinen rotuaines. Heihin sisältyivät useimmat vielä jäljellä olleiden adamiitti- ja nodiittirotujen jäänteiden korkeimmat tyypit, ja myöhemmin mukaan tuli jonkin verran keltaisten, sinisten ja vihreiden ihmisten rotuaineksia. Nämä varhaiset andiitit eivät olleet arjalaisia, he olivat esiarjalaisia. He eivät olleet valkoisia, he olivat valkoisten edeltäjiä. He eivät olleet länsimainen eivätkä itämainen kansanheimo. Mutta nimenomaan andiittien rotuperimä antaa niin kutsuttujen valkoisten rotujen monikieliselle sekoitukselle sen yleispiirteisen homogeenisuuden, jota on kutsuttu kaukasidiseksi piirteeksi. Violetin rodun puhdasverisemmät sukuhaarat olivat säilyttäneet Aatamin rauhantavoitteisen perinteen. Ja se selittää, miksi rodun varhaisemmat muuttoliikkeet olivat olleet luonteeltaan paremminkin rauhanomaisia vaelluksia. Mutta kun adamiitit yhdistyivät nodiittisukuihin, jotka tuohon aikaan jo olivat sotaisa rotu, heidän andiittijälkeläisistään tuli -- oman aikakautensa pituiseksi jaksoksi -- Urantialla koskaan eläneistä militaristeista kaikkein taitavimpia ja ovelimpia. Mesopotamialaisten muuttoliikkeet kävivät siitä lähtien luonteeltaan yhä sotilaallisemmiksi ja yhä enemmän varsinaisten valloitusten kaltaisiksi.
Nämä andiitit olivat seikkailunhaluisia, heillä oli vaeltamisen taipumusta. Kun he saivat joko sangik- tai andoniittisen rotuaineksen lisäystä, se oli omiaan vakiinnuttamaan heitä. Mutta vaikka näin olikin, eivät heidän myöhemmät jälkeläisensä kuitenkaan koskaan pysähtyneet, ennen kuin he olivat purjehtineet maapallon ympäri ja löytäneet viimeisenkin kaukaisen mantereen. 5. ANDIITTIEN VAELLUKSET Toisen puutarhan kulttuuri pysyi voimissaan kahdenkymmenentuhannen vuoden ajan, mutta noin vuoteen 15.000 ekr. asti se kulki tasaisesti kohti rappiota, kunnes seetiläisen papiston elpyminen ja Amosadin johtajuus laskivat perustan loistavalle aikakaudelle. Mahtavat sivilisaation aallot, jotka myöhemmin levisivät Euraasian yli, olivat välitön seuraus puutarhan sivistyksen renessanssista, ja se puolestaan johtui adamiittien laajamittaisesta yhdistymisestä ympäristön sekoittuneisiin nodiitteihin, ja siitä muodostuivat andiitit. Nämä andiitit antoivat sysäyksen uudelle edistymiselle kaikkialla Euraasiassa ja pohjois-afrikassa. Andiittien kulttuurilla oli hallitseva asema alueella, joka ulottui Mesopotamiasta Sinkiangiin, ja Mesopotamiasta jatkuvasti saapuneet uudet tulokkaat korvasivat kohti Eurooppaa tasaisena soljuneen muuttajien virran. Mutta lienee paikallaan puhua andiiteista varsinaisen Mesopotamian rotuna vasta sitten, kun Aatamin sekoittuneiden jälkeläisten viimeiset vaellukset ovat alkamassa. Tuolloin toisen puutarhan rodutkin olivat jo siinä määrin sekoittuneita, ettei niitä enää voinut pitää adamiitteina. Turkestanin sivilisaatiota elvyttivät ja virvoittivat Mesopotamiasta tavan takaa saapuneet uudet tulokkaat, varsinkin andiitteja edustaneet myöhempien aikojen ratsumiehet. Niin kutsuttu arjalainen kantakieli oli muotoutumassa Turkestanin ylängöillä. Se oli tuon seutukunnan andonilaismurteen sekä Aataminpojan jälkeläisten ja myöhempien andiittien kielen sekoitus. Monet nykykielet juontuvat tästä varhaisesta puhekielestä, jota käyttivät mainitut Euroopan, Intian ja Mesopotamian tasankojen pohjoiskaistaleen valloittaneet keski-aasialaisheimot. Tästä muinaisesta kielestä johtuu se länsimaisten kielten samankaltaisuus, jota kutsutaan arjalaisuudeksi.
Vuoden 12.000 ekr paikkeilla maailman andiittiroduista kolme neljäsosaa asui pohjois- ja itä-euroopassa, ja kun myöhempi ja lopullinen exodus Mesopotamiasta tapahtui, [sivu 873] kuusikymmentäviisi prosenttia näiden viimeisten muuttoaaltojen kuljettamasta väestä päätyi Eurooppaan. Paitsi Eurooppaan andiitit vaelsivat myös pohjois-kiinaan ja Intiaan samalla, kun monet ryhmät tunkeutuivat maan ääriin lähetyssaarnaajina, opettajina ja kauppamiehinä. He antoivat merkittävän rodullisen lisän Saharan sangikkansojen pohjoisiin ryhmiin. Mutta vain muutamat opettajat ja kauppiaat tunkeutuivat koskaan Niilin latvavesiä etelämmäksi Afrikkaan. Sekoittuneet andiitit ja egyptiläiset kulkivat sittemmin Afrikan sekä itä- että sen länsirannikkoa hyvän matkaa päiväntasaajan alapuolelle, mutta Madagaskarille asti he eivät ehtineet. Nämä andiitit olivat Intian niin kutsuttuja dravidalais- ja myöhempiä arjalaisvalloittajia; ja heidän läsnäolonsa keski-aasiassa jalosti suuresti turaanilaisten esi-isiä. Monet tämän rodun edustajat vaelsivat sekä Sinkiangin että Tiibetin kautta Kiinaan ja toivat tervetulleita ominaisuuksia myöhempiin kiinalaisiin rotukantoihin. Pienet ryhmät raivasivat aika ajoin tiensä Japaniin, Formosaan, Taka-Intiaan ja etelä-kiinaan, silti vain muutamat saapuivat etelä- Kiinaan rannikkoreittiä. Satakolmekymmentäkaksi niistä tämän rodun jäsenistä, jotka lähtivät Japanista purjehtimaan pienaluksista koostuneella laivastollaan, päätyi lopulta Etelä- Amerikkaan, ja Andien alkuasukkaiden kanssa aviositeitä solmimalla he perustivat myöhempien inkahallitsijoiden kantasuvun. He ylittivät Tyynenmeren kiirettä pitämättä ja viipyivät aikansa niillä monilla saarilla, jotka he matkan varrella löysivät. Polynesian saariston saaret olivat tuolloin sekä lukuisampia että suurempia kuin nykyään, ja nämä andiittipurjehtijat yhdessä joidenkuiden heidän mukaansa lyöttäytyneiden kanssa toivat biologisia muutoksia heidän kohdalleen matkan varrella osuneisiin alkuasukasryhmiin. Andiittien maahantunkeutumisen tuloksena näille nykyään veden alla oleville maille kehkeytyi useita kukoistavia
sivilisaation keskuksia. Pääsiäissaari oli kauan aikaa erään tällaisen kadonneen ryhmän uskonnollinen ja hallinnollinen keskus. Mutta muinaista Tyyntämerta purjehtineista andiiteista vain mainitut satakolmekymmentäkaksi pääsivät koskaan Amerikoiden mantereelle. Andiittien siirtolaisvalloitukset jatkuivat aina heidän lopullisiin hajaantumisiinsa saakka, jotka tapahtuivat vuodesta 8000 vuoteen 6000 ekr. Sitä mukaa kuin heitä virtasi pois Mesopotamiasta, he jatkuvasti tyhjensivät kotiseutujensa biologisia reservejä ja samalla vahvistivat merkittävästi ympäristön kansoja. Ja jokaiselle sellaiselle kansakunnalle, jonka luokse heidän matkansa vei, he toivat antinaan huumorintajua, taidetta, seikkailumieltä, musiikkia ja teollisuutta. He olivat taitavia eläinten kesyttämisessä ja asiantuntijoita maanviljelyn alalla. Tavallisesti heidän läsnäolonsa kohensi ainakin joksikin aikaa vanhempien rotujen uskonnollisia käsityksiä ja moraalitapoja. Ja tällä tavoin Mesopotamian kulttuuri levisi hiljalleen Eurooppaan, Intiaan, Kiinaan, pohjois-afrikkaan ja Tyynenmeren saarille. 6. ANDIITTIEN VIIMEISET HAJAANTUMISET Andiittien kolme viimeistä aaltoa virtasivat ulos Mesopotamiasta vuosien 8000 ja 6000 välillä ekr. Mesopotamian itäpuolisten ylänköheimojen paine ja läntisten tasankolaisten harjoittama ahdistelu pakottivat nämä kolme suurta sivistyksen aaltoa ulos Mesopotamiasta. Eufratinlaakson ja sen lähialueiden asukkaat siirtyivät viimeisessä exoduksessaan useille tahoille: Kuusikymmentäviisi prosenttia päätyi Kaspianmeren reittiä pitkin Eurooppaan, jossa he alistivat siellä vast'ikään ilmaantuneet valkoiset rodut -- sinisten ihmisten ja aikaisempien andiittien sekoituksen -- ja sulautuivat näihin. Kymmenen prosenttia, johon kuului myös suuri seetiläispappien ryhmä, muutti Elamin ylänköjen kautta idän suunnalle: Iranin ylätasangolle ja Turkestaniin. Monet
[sivu 874] heidän jälkeläisistään ajettiin myöhemmin Intiaan yhdessä arjalaisveljiensä kanssa, jotka olivat kotoisin pohjoisilta seuduilta. Matkallaan pohjoista kohti kymmenen prosenttia mesopotamialaisista kääntyi itään, jolloin he päätyivät Sinkiangiin. Siellä he sekoittuivat andiittis-keltaisiin asukkaisiin. Valtaosa tämän rotusekoituksen kyvykkäistä jälkeläisistä meni myöhemmin Kiinaan, ja se myötävaikutti suuresti keltaisen rodun pohjoisen lohkon välittömään kohenemiseen. Kymmenen prosenttia näistä pakenevista andiiteista raivasi tiensä Arabian poikki ja saapui Egyptiin. Ne viisi prosenttia andiiteista, jotka edustivat Tigrisin ja Eufratin jokisuiden rannikkoseudulla vallalla ollutta sangen korkeaa kulttuuria ja jotka olivat pidättyneet solmimasta aviositeitä alempitasoisten naapuriheimolaisten kanssa, eivät suostuneet lähtemään kotikonnuiltaan. Tämä ryhmä edusti monien oivallisten nodiitti- ja adamiittikantojen jäännettä. Vuoteen 6000 ekr mennessä tämä alue oli jo lähes kokonaan tyhjentynyt andiiteista, vaikka heidän jälkeläisiään, jotka olivat laajassa mitassa sekoittuneet ympäristön sangik-heimoihin ja Vähän-Aasian andoniitteihin, siellä paljon myöhempänä ajankohtana vielä olikin taistelemassa pohjoisesta ja idästä tulevia maahanhyökkääjiä vastaan. Ympäristön alemmantasoisten rotuainesten yhä laajempi maahansoluttautuminen teki lopun toisen puutarhan kulttuuriaikakaudesta. Sivilisaatio siirtyi länteen: Niilille ja Välimeren saarille, jossa sen kukoistus ja edistyminen jatkuivat vielä pitkään sen jälkeen, kun mesopotamialainen alkulähde jo oli rappeutunut. Ja tämä alemmantasoisten kansanheimojen pidäkkeetön maahanvirtaaminen valmisti tien pohjoisten barbaarien myöhemmin suorittamalle koko Mesopotamian valloittamiselle. Nämä ajoivat tiehensä vielä jäljellä olleet kyvykkäät rotuainekset. Vielä myöhempinäkin vuosina paheksui paikalle jäänyt sivistynyt väestö näiden tietämättömien ja moukkamaisten maahantunkeutujien läsnäoloa.
7. MESOPOTAMIAN TULVAT Jokivarren asukkaat olivat tottuneet siihen, että joet tiettyinä vuodenaikoina tulvivat yli äyräittensä; nämä ajoittain toistuneet tulvat kuuluivat vuotuisina tapahtumina heidän elämäänsä. Mutta pohjoisessa vähä vähältä tapahtuneiden geologisten muutosten seurauksena Mesopotamianlaaksoa uhkasivat uudet vaarat. Välimeren itärannikon liepeillä sekä Mesopotamian luoteis- ja koillispuolella sijaitsevien vuorten kohoaminen jatkui ensimmäisen Eedenin mereenvajoamisen jälkeen tuhansia vuosia. Tämä ylänkömaiden kohoaminen nopeutui merkittävästi noin vuonna 5000 ekr, ja kun tähän liittyi pohjoisilla vuorilla suuresti runsastunut lumentulo, siitä aiheutui joka kevät kaikkialla Eufratinlaaksossa ennennäkemättömiä tulvia. Nämä kevättulvat pahenivat pahenemistaan niin, että jokialueiden asukkaat joutuivat lopulta siirtymään itäisille ylängöille. Kymmenet kaupungit olivat näiden laaja-alaisten vedenpaisumusten takia lähes tuhannen vuoden ajan käytännöllisesti katsoen autioina. Kun heprealaispapit Babylonian vankeudessa lähes viisituhatta vuotta myöhemmin yrittivät juutalaisen kansanheimon vaiheita seuraamalla päästä aina Aatamiin asti, heillä oli suuria vaikeuksia saada tarinan palasia yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja silloin eräälle heistä juolahti mieleen luopua koko yrityksestä, antaa koko maailman hukkua pahuuteensa Nooan tulvan aikana ja päästä sillä keinoin parempiin lähtöasemiin johdattamalla Abrahamin sukujuuret yhteen Nooan kolmesta eloonjääneestä pojasta. [sivu 875] Perimätiedot ajasta, jolloin vesi peitti alleen koko maanpiirin, ovat yleismaailmallisia. Monien rotujen hallussa on kertomus joskus ammoisina aikoina sattuneesta maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta. Raamatun kertomus Nooasta, arkista ja vedenpaisumuksesta on Babylonian vankeuden aikainen heprealaispapiston sepitelmä. Koskaan elämän Urantialle juurruttamisen jälkeen ei ole ollut mitään yleismaailmallista vedenpaisumusta. Ainoa sellainen
aika, jolloin maapallon pinta on ollut kokonaan veden peitossa, oli arkeotsooisina aikakausina, ennen kuin maa oli alkanut nousta veden alta. Nooa toki on elänyt. Hän oli viininvalmistaja Aramista, lähellä Urukia sijainneesta joenvarsiyhdyskunnasta. Vuodesta vuoteen hän piti kirjaa joen paisuntapäivistä. Hän teki itsestään yleisen pilkanteon kohteen, kun hän kulki pitkin ja poikin jokilaaksoa puhumassa sen puolesta, että kaikki talot rakennettaisiin puusta veneen muotoisiksi ja että kotieläimet tulvakauden lähestyessä vietäisiin joka ilta veneeseen. Hänellä oli tapana käydä lähiseudun jokiyhdyskunnissa joka vuosi varoittelemassa asukkaita siitä, että niin ja niin monen päivän kuluttua tulva alkaisi. Lopulta tulikin vuosi, jolloin vuosittaiset tulvat harvinaisen rankkojen sateiden johdosta paisuivat niin valtavasti, että vesien äkillinen nousu pyyhkäisi mennessään koko kylän. Vain Nooa ja hänen lähimmät perheenjäsenensä pelastuivat asuntolaivassaan. Nämä tulvat johtivat andiittisivilisaation lopulliseen hajoamiseen. Tämän vedenpaisumuskauden päätyttyä toista puutarhaa ei enää ollut. Vain etelään ja sumerilaisten keskuuteen jäi hiipumaan se, mitä aikaisemmasta loistosta vielä oli jäljellä. Tämän kaikkein vanhimpiin kuuluvan sivilisaation jäännökset ovat löydettävissä näiltä Mesopotamian alueilta sekä niiden koillis- ja luoteispuolelta. Mutta vielä niitäkin vanhempia, Dalamatian ajalta olevia jäännöksiä, on Persianlahden aaltojen alla, ja ensimmäinen Eeden lepää mereen vajonneena Välimeren itäosan alla. 8. SUMERILAISET -- ANDIITEISTA VIIMEISET Andiittien viimeisen hajaantumisen murrettua Mesopotamian sivilisaation biologisen selkärangan tämän oivallisen rodun pieni vähemmistö jäi kotikonnuilleen jokisuiston lähelle. Kysymys on sumerilaisista, ja vuoteen 6000 ekr mennessä heistä oli syntyperänsä puolesta tullut suurelta osin andiitteja, vaikka heidän kulttuurinsa olikin luonteeltaan lähes yksinomaan nodiittista, ja lisäksi he pitivät kiinni Dalamatian muinaisista perinteistä. Nämä
rannikkoseutujen sumerilaiset olivat kaikesta huolimatta viimeiset andiitit Mesopotamiassa. Mutta Mesopotamian rodut olivat tähän myöhäiseen aikamäärään mennessä jo läpikotaisen sekoittuneita, kuten tämän aikakauden haudoista löydettyjen kallojen tyypeistä on luettavissa. Tulvakausien aikana Susa koki suuren kukoistuskauden. Ensimmäinen ja alempi kaupunki joutui veden alle niin, että toinen eli ylempi kaupunki otti alemman kaupungin paikan tuolle aikakaudelle ominaisen käsityöteollisuuden pääpaikkana. Näiden tulvien myöhemmin heikettyä tuli Uurista savenvalantateollisuuden keskus. Noin seitsemäntuhatta vuotta sitten Uur sijaitsi Persianlahden rannalla, mutta joen mukanaan kuljettamat ainekset ovat kerrostuessaan lisänneet maa-alan siihen, missä rajoissa se nyt on. Parempien vedensäätelyjärjestelmien ansiosta ja jokisuiden laajenemisen vuoksi nämä yhdyskunnat kärsivät tulvista muita vähemmän. Turkestanin ja Iranin ylätasangon barbaarit olivat yllätyshyökkäyksillään jo pitkään ahdistelleet Eufratin ja Tigriksen jokilaaksojen rauhanomaisia viljanviljelijöitä. Mutta ylängön laidunmailla yhä pahemmaksi käyvä kuivuus antoi aiheen yhteishyökkäykselle Eufratinlaaksoon. Ja tämän hyökkäyksen teki [sivu 876] entistäkin vakavammaksi se, että näiden ympäristön paimenten ja metsästäjien käytössä oli suuret määrät kesyhevosia. Juuri se, että heidän käytössään oli hevosia, antoi heille sotilaallisessa mielessä suunnattoman edun heistä etelään asuviin rikkaisiin naapureihin verrattuna. Lyhyessä ajassa he levittäytyivät koko Mesopotamian yli ja ajoivat liikkeelle viimeiset sivistyksen aallot, jotka levisivät kaikkialle Eurooppaan, länsi-aasiaan ja pohjois-afrikkaan. Nämä Mesopotamian valloittajat kuljettivat riveissään monia Turkestanin sekoittuneiden pohjoisten rotujen parempia andiittisia rotuaineksia, joihin sisältyi jonkin verran Aataminpojan sukujuurta. Nämä vähemmän edistyneet mutta elinvoimaisemmat pohjoisesta tulleet heimot omaksuivat nopeasti ja halukkaasti sen, mitä Mesopotamian sivilisaatiosta oli jäljellä, ja ennen pitkää niistä kehkeytyivät ne sekoittuneet kansanheimot, jotka tapaamme Eufratinlaakson historian aikakirjojen ensimmäisiltä lehdiltä. Nopeasti ne elvyttivät
Mesopotamian katoamassa olevan sivilisaation monia osa-alueita ja omaksuivat laaksoheimojen taiteet ja suuren osan sumerien kulttuurista. Nämä kansanheimot yrittivät jopa rakentaa kolmannen Baabelin tornin ja ottivat myöhemmin tämän sanan kansallisuutensa nimeksi. Kun nämä koillisesta tulleet barbaariratsumiehet tallasivat jalkoihinsa koko Eufratinlaakson, he eivät alistaneet valtansa alle niitä andiittien jäänteitä, joiden asuinseudut sijaitsivat jokisuulla Persianlahden rannalla. Kyseiset sumerilaiset kykenivät pitämään puolensa korkeamman älykkyytensä, parempien aseidensa ja laajan, sotilaallista puolustusta varten rakennetun kanavaverkostonsa ansiosta. Nämä kanavat liittyivät heidän kastelujärjestelmäänsä, joka koostui keskenään yhteydessä olevista lammikoista. He olivat yhtenäinen kansa siksi, että heillä oli yhdenmukainen ryhmäuskonto. Näin he pystyivät ylläpitämään rodullisen ja kansallisen eheytensä vielä kauan sen jälkeen, kun heidän luoteisten naapureidensa keskuudessa oli tapahtunut hajoaminen erillisiksi kaupunkivaltioiksi. Yksikään näistä kaupunkivaltion muodostaneista ryhmistä ei kyennyt voittamaan yhtenäisiä sumereja. Ja pohjoisesta tulleet maahantunkeutujat oppivat kohta luottamaan näihin rauhaa rakastaviin sumerilaisiin ja arvostamaan heitä taitavina opettajina ja hallintomiehinä. Sumerit olivat kaikkien pohjoisten kansojen keskuudessa ja Egyptistä lännessä aina Intiaan saakka idässä erittäin kunnioitettuja ja haluttuja taiteen ja teollisuuden opettajina, kaupallisen toiminnan johtajina ja siviilihallitsijoina. Sumerilaisten ensimmäisen valtioliiton hajoamisen jälkeen myöhempien aikojen kaupunkivaltioita hallitsivat seetiläispappien luopiojälkeläiset. Vain naapurikaupunkeja valloittaessaan nämä papit kutsuivat itseään kuninkaiksi. Myöhemmät kaupunkikuninkaat eivät ennen Sargonin aikaa onnistuneet muodostamaan voimakkaita valtioliittoja siksi, että he pitivät mustasukkaisesti kiinni omista jumaluuksistaan. Jokainen kaupunki uskoi kaupunkijumalansa olevan kaikkia muita jumalia korkeammalla, ja tästä syystä ne kieltäytyivät alistumasta yhteisen johtajan alaisuuteen. Tämän kaupunkipappien pitkään jatkuneen heikon hallinnon aikakauden lopetti Kishin pappi Sargon, joka julistautui kuninkaaksi ja ryhtyi valloittamaan koko Mesopotamiaa ja sen naapurimaita. Ja se teki toistaiseksi lopun pappien vallankäytöstä ja pappien komennossa olevista kaupunkivaltioista, joista jokaisella oli oma kaupunkijumalansa ja omat seremoniakäytäntönsä.
Tämän Kishin valtioliiton hajoamisen jälkeen seurasi pitkä vaihe, jonka kuluessa nämä laaksokaupungit kävivät keskinäistä taistelua ylivallasta. Ja herruutta piti hallussaan milloin Sumer, milloin Akkad, Kish, Uruk, Uur tai Susa. Noin vuonna 2500 ekr sumerilaiset kokivat ankaria vastoinkäymisiä pohjoisesta tulleiden suittien ja guittien käsissä. Tulvaveden kasaamille kukkuloille rakennettu sumerilaisten pääkaupunki Lagash kukistui. Uruk piti puoliaan kolmekymmentä vuotta Akkadin kukistumisen jälkeen. Hammurabin hallituskauden alkuun mennessä sumerit olivat jo sulautuneet pohjoisten seemiläisten riveihin, ja Mesopotamian andiitit hävisivät historian lehdiltä. [sivu 877] Vuodesta 2500 vuoteen 2000 ekr riehuivat nomadit alueella, joka ulottuu Atlantilta Tyynellemerelle. Neriläiset olivat viimeinen purkauma sekoittuneiden andoniitti- ja andiittirotujen mesopotamialaisten jälkeläisten kaspialaisesta ryhmästä. Mikä barbaareilta jäi tekemättä Mesopotamian raunioittamiseksi, sen ilmaston muutokset myöhemmin täydensivät. Ja tällainen on kertomus violetista rodusta Aatamin jälkeiseltä ajalta sekä rodun Eufrat- ja Tigrisvirtojen välissä sijainneen kotimaan kohtalosta. Violetin rodun muinainen sivilisaatio luhistui lopulta korkeammantasoisten kansanheimojen maastamuuttoon ja siihen, että maahan muutti niiden alemmantasoisia naapureita. Mutta jo kauan ennen kuin barbaariratsumiehet valloittivat laakson, oli suuri osa puutarhan sivistyksestä levinnyt Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan. Näissä maanosissa se tuotti ne käyteaineet, joiden vaikutuksen tuloksena on Urantian kahdennenkymmenennen vuosisadan sivilisaatio. [Esittänyt muuan Nebadonin Arkkienkeli.]