Vammaisuus ja ikä Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista. Vammaispalvelulaissa ei ole suljettu mitään vammaisryhmää lain soveltamisen ulkopuolelle. Laissa ei ole ikään perustuvia rajoituksia; niin vanhuksia, kuin esimerkiksi alaikäisiä lapsia iästä riippumatta on tarkasteltava samoin kriteerein ja perustein, kuin muitakin palvelua tai tukitointa hakevia (ks. kuitenkin henkilökohtainen apu ja ikääntymiseen liittyvät esteet ja toimintarajoitteet). Vanhusväestöön kuuluva henkilö voi täyttää vaikeavammaisuuden kriteerit yhtä hyvin, kuin alle kouluikäinen lapsikin
Vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin ja tukitoimiin oikeutetun vammaisen henkilön määrittely sisältää toisistaan eroteltavia määreitä: "pitkäaikaisuus" "henkilön erityiset suoriutumisvaikeudet" "tavanomaiset elämäntoiminnot" ja "välttämätön tarve"
Tavanomaiset elämäntoiminnot ovat sellaisia jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, joiden voidaan katsoa kuuluvan yleisesti yhteiskunnassa liittyviin hyväksyttäviin toimintoihin. Arviointi lähtee kuitenkin aina vammaisen henkilön tarpeista ja hänen elämäänsä yksilöllisesti liittyvistä tekijöistä (palvelutarpeen arviointi ja palvelusuunnitelma). Tavanomaisiin elämäntoimintoihin kuuluvat asuminen, työssä käyminen, opiskeleminen, liikkuminen, asioiminen, yhteiskunnallinen osallistuminen ja vapaa ajan toiminnot, perhe-elämä; esimerkiksi lasten hoitaminen. Tavanomaisessa elämässä tapahtuvia toimintoja voitaisiin verrata vammattomien samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien muiden henkilöiden toimintoihin. Tavanomaisesta elämäntoiminnosta ei ole kyse silloin, jos tilanne poikkeaa merkittävästi yleisen ihmisten yhdenvertaisuuden edellyttämästä tasosta ja niistä aiheutuvat kustannukset eivät ole toiminnan tavoite ja kokonaisuus huomioon ottaen kohtuullisia (vrt kohtuulliset mukautukset).
Palvelujen ja tukitoimien välttämättömyys tulee kuvata (päätöksessä vastaavasti arvioida) niitä koskevassa hakemuksessa nimenomaan vamman tai sairauden aiheuttaman tarpeen kautta ts., mitä rajoituksia, esteitä tai tarpeita juuri kyseessä oleva vamma tai sairaus aiheuttaa ja mitä palvelutarpeita siitä puolestaan aiheutuu. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon mitä rajoituksia, esteitä tai tarpeita vamma tai sairaus aiheuttaa yksilöllisesti ja millaisia palveluja toiminnon toteuttaminen tällöin edellyttää. Henkilöllä voi olla toimintarajoitteita yhdessä tai useammassa toiminnossa. Välttämättömyyden arvioinnissa on otettava huomioon lisäksi henkilön olosuhteet ja elinympäristö sekö niiden suhde haettuun palveluun ja se, onko kyseinen apu tai tuki välttämätön vammaisen henkilön itsenäisen elämän ja itsemääräämisoikeuden turvaamiseksi tavanomaisissa elämän toiminnoissa.
Henkilökohtaista apua järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään henkilöä, joka tarvitsee pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua suoriutuakseen säännöksen ( vpl 8 c 1 momentin) mukaisista toiminnoista eikä avuntarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista. Vammaisen henkilön ikääntyessä on arvioitava, liittyykö lisääntynyt tai uusi toimintarajoite jo olemassa olevaan vammaan tai sairauteen vai onko kyseessä ikääntymiseen liittyvästä sairaudesta ja toimintarajoitteesta ja siitä seuraavasta toimintakyvyn heikkenemisestä. Vammaisella henkilöllä ikääntyminen voi vaikuttaa pitkäaikaisen vamman tai sairauden pahenemiseen tai heikentää toimintakykyä entisestään tai normaalia ikääntymistä aiemmin. Arvio perustuu henkilön iän ja sairauden väliseen yhteyteen eikä siis pelkästään henkilön ikään. Ikääntymiseen liittyvä vammaisuus tulee erotella tavanomaiseksi katsottavasta ikääntymisestä ja tästä aiheutuvista sairauksista tai toimintarajoitteista. Ikääntymiseen liittyviä sairauksia ovat ne sairaudet, jotka normaalistikin liittyvät vanhenemiseen ja joita on siis pidettävä tyypillisinä tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen liittyvinä sairauksina tai toimintarajoitteina. Vertailuryhmänä oman ikäryhmän tavanomainen toimintakyky; onko kyseinen sairaus ja siitä johtuva toimintarajoite tyypillinen ja sen esiintyvyys yleinen tietyssä ikäryhmässä ja siten katsottavissa yleisesti iästä johtuvaksi sairastavuuden ja avuntarpeen lisääntymiseksi. Asianomaisen henkilön avuntarve johtui hänen sairastamastaan aivoverenvuodosta, joka oli seurausta ikääntyessä väistämättä tapahtuvasta elimistön heikkenemisestä ja rappeutumisesta. Avuntarve johtui näin ollen pääasiassa ikääntymiseen liittyvästä sairaudesta, eikä henkilöllä ollut oikeutta henkilökohtaiseen apuun. Aivohalvauksen ilmaantuvuus kasvaa voimakkaasti iän myötä. Yli 85-vuotiailla on 15-kertainen riski sairastua aivohalvaukseen (KHO 10.12.2012 T 3389). Vrt Riski sairastua silmänpohjan ikärappeumaan lisääntyy iän myötä. Silmänpohjan rappeumaan sairastumiseen vaikuttaa kuitenkin myös muita riskitekijöitä kuin ikääntyminen, ja tautiin voivat sairastua myös nuoret henkilöt. Vaikka taudin aiheuttajaa ei tiedetä, esitetyn selvityksen perusteella on katsottava, ettei silmänpohjan ikärappeuman ole katsottava liittyvän ikääntymiseen sillä tavoin, kuin vammaispalvelulaissa ja sen esitöissä asialla tarkoitetaan (KHO 2.12.2016 T 5125).
Vaikeavammaisella lapsella on oikeus vammaispalvelulain mukaiseen henkilökohtaiseen apuun silloin, kun he eivät ole vanhempiensa ja muiden huoltajiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa, vaan voivat itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan. Tässä arvioinnissa ei voida lapselta edellyttää jotain ikärajaa, vaan lapsen yksilölliseen tilanteeseen ja kehitystasoon tulee kiinnittää asiaa ratkaistaessa huomiota. Henkilökohtaisen avun tulee vastata lapsen vammaisuudesta eikä iästä johtuviin tarpeisiin. Avun tarpeen arvioinnissa tulee lähteä siitä, mikä on vammattoman lapsen mahdollisuus ja kyky toimia itsenäisesti kullakin ikätasolla ja miten henkilökohtaisella avulla voidaan turvata vammaiselle lapselle nämä samat mahdollisuudet liikkumiseen, sosiaalisiin suhteisiin, harrastuksiin ja muihin tavanomaisen elämän toimintoihin. Päätöksenteossa on kiinnitettävä huomiota lapsen yksilölliseen tilanteeseen ja kehitysasteeseen sekä siihen, mihin tarkoitukseen henkilökohtaista apua haetaan. Merkitystä sillä mihin hakee kotona selviytymiseen vai kodin ulkopuolelle esim. harrastuksiin Merkitystä on myös sillä, mitä lapsi on aikaisemmin tehnyt haetun toiminnon osalta ja mitä saman ikäiset samassa elämänvaiheessa olevat lapset normaalisti tekevät. Arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota myös siihen ylittääkö lapselle annettava hoito normaalin vanhemmuuteen kuuluvan hoitovastuun. Valittavan järjestämistavan on oltava lapsen edun mukainen ja myös sellainen, jonka lapsen kasvatusvastuussa olevat vanhemmat voivat hyväksyä.
Vaikeavammaisuutta määriteltäessä ja arvioitaessa henkilön oikeutta palveluasumiseen ei mitään vammaisryhmää voida sulkea säännöksen soveltamisen ulkopuolelle. Vammaispalvelulaissa ei ole myöskään asetettu ikärajoja lain soveltamiselle. Tarvittaessa palveluasumista voidaan siten järjestää esimerkiksi lapselle, vanhukselle tai mielenterveyspotilaalle. Vanhuspalvelulain 3 :n 2 kohdan mukaan iäkkäällä henkilöllä tarkoitetaan vanhuspalvelulaissa henkilöä, jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi tai korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta. Mikäli kysymys on tällaisesta vanhuusväestöön kuuluvasta henkilöstä, jonka toimintakyky on heikentynyt iästä aiheutuvista syistä ja jonka päivittäinen hoito järjestetään (tai on järjestettävissä?) vanhainkodissa tai tehostetussa palveluasumisessa, ei henkilö yleensä kuulu vammaispalvelulain palveluasumisen soveltamisen piiriin. Tällaista henkilöä ei siis ole pidettävä suhteessa palveluasumiseen, vaikeavammaisena henkilönä. Palveluasumisella tuetaan vaikeavammaisen henkilön osallistumismahdollisuuksia ja oikeutta päättää omasta hoidostaan ja huolenpidostaan. Mikäli henkilöllä ei tällaista kykyä ole ei häntä välttämättä ole pidettävä sairauksiensa tai vammansa johdosta vaikeavammaisena henkilönä.
Kunnan on järjestettävä vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalvelut vaikeavammaiselle henkilölle, jolla on erityisiä vaikeuksia liikkumisessa ja joka ei vammansa tai sairautensa vuoksi voi käyttää julkisia joukkoliikennevälineitä ilman kohtuuttoman suuria vaikeuksia. Vammaispalvelulaki ja -asetus eivät sisällä vamma- tai sairausluetteloa. Kuljetuspalveluihin on siten oikeutettu iästä riippumatta vaikeavammaisena pidettävä lapsi tai vanhus. Kunta ei voi perustuslain 6 :n yhdenvertaisuussäännös huomioon ottaen määritellä kuljetuspalvelukriteereitään sillä tavoin syrjivästi, että se estäisi edes yleisesti vanhusväestöön kuuluvilta kuntalaisilta kuljetuspalvelujen saamisen. Pelkkä ikääntymisestä aiheutuva raihnaisuus ja iän tuomat esteet liikkumiset eivät sinänsä täytä kuljetuspalvelujen saamisen edellytyksiä. Kuljetuspalvelujen saamiselle ei ole asetettu ylä- eikä alaikärajaa vaan ainoana perusteena on henkilön vammasta tai sairaudesta aiheutuva tarve saada kuljetuspalveluja. Kuljetuspalveluja koskevaan säännökseen ei liity samanlaista rajoitusta kuin esimerkiksi henkilökohtaisen avun (ja osin palveluasumisen) osalta sillä tavoin, että henkilön ikääntymisestä aiheutuvat sairaudet ja toimintarajoitteet voitaisiin ottaa huomioon arvioitaessa sitä, onko henkilöä pidettävä vaikeavammaisena henkilönä. Mikäli henkilöllä ei ole suoranaisia fyysisiä esteitä käyttää julkisia joukkoliikennevälineitä, voi se merkitä sitä, että henkilöä ei ole pidettävä kuljetuspalveluihin oikeutettuna vaikeavammaisena henkilönä (esim alzheimer). Diagnoosiperusteella ei päätöstä voida koskaan tehdä. Mutta! Pohdintaa! Esim alzheimer-potilaan henkinen suorituskyky ja siinä olevat rajoitukset vaikuttavat henkilön kykyyn liikkumiseen ja käyttää julkisia joukkoliikennevälineitä (vrt. mielenterveyspotilaat ja heidän oikeutensa kuljetuspalveluihin). Tilanne on toinen, mikäli henkilöllä on lisäksi muita rajoitteita; sellainen muu vamma tai sairaus, joka vaikuttaa liikkumiseen ja mahdollisuuteen käyttää julkisia joukkoliikennevälineitä.
Lapsella (iästä riippumatta) voi olla oikeus kuljetuspalveluihin. Merkitystä ei ole sillä, pystyykö lapsi itse määrittelemään palvelujensa tarpeen. Oleellista on tarkastella lapsen vammasta tai sairaudesta aiheutuvaa haittaa ja arvioida aiheutuuko tästä vammasta ja haitasta kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää joukkoliikennevälinettä. Arvioitavaksi tulee myös vammaispalvelulain 1 :n mukaisesti se, mitä sen ikäiset lapset yleensä tavanomaisesti tekevät ja millä tavoin kuljetuspalvelut edistävät lapsen itsenäistymistä. Liikkumisen tavanomaisuudella (ottaen huomioon lapsen ikäkauden) on merkitystä päätöksenteossa. Mikäli vaikeavammainen lapsi tarvitsee joukkoliikennevälineissä liikkuessaan esimerkiksi apuvälineitä vammasta tai sairaudestaan johtuen, voi hänen vaikeutensa liikkua joukkoliikennevälineitä käyttäen olla säännöksen tarkoittamassa mielessä kohtuuttoman vaikeaa.