16.10. KESKIVIIKKOSARJA 4

16.10. KESKIVIIKKOSARJA 4 Musiikkitalo klo 19.00 Peter Oundjian, kapellimestari Khatia Buniatishvili, piano Frédéric Chopin: Konsertto pianolle ja orkesterille nro 2 f-molli op. 21 30 min I Maestoso II Larghetto III Allegro vivace VÄLIAIKA 20 min John Adams: Harmonielehre (Harmoniaoppi) 40 min I II The Anfortas wound (Amfortaksen haava) II Meister Eckhardt and Quackie Konsertti järjestetään yhteistyössä PianoEspoo-festivaalin kanssa. Väliaika noin klo 19.40. Konsertti päättyy noin klo 20.55. Suora lähetys Yle Radio 1:ssä ja internetissä (yle.fi/klassinen). 1

FRÉDÉRIC CHOPIN (1810 1849): KONSERTTO PIANOLLE JA ORKESTERILLE NRO 2 F-MOLLI OP. 21 Harvalla säveltäjällä musiikillisen ajattelun ja instrumentin suhde on yhtä saumaton kuin Frédéric Chopinilla. Suurin osa hänen tuotannostaan on suhteellisen pienimuotoisia soolosävellyksiä pianolle: hänen kynästään ei lähtenyt ainuttakaan sinfoniaa, oopperaa, kirkkomusiikkiteosta tai jousikvartettoa, ja siinäkin tuotannon vähemmistössä, joka ei ole soolopianomusiikkia, piano on mukana joko kamarimusiikkikumppanina tai orkesterin solistina. Mutta niin pianon runoilija kuin Chopin olikin, hän oli myös tavattoman privaatti niin taiteilijana kuin ihmisenäkin. Chopinin maineen yhtenä ensimmäisen romantikkosukupolven suurista pianotaitureista loi itse asiassa vain kolme neljäkymmentä julkista konserttia; toki hän esiintyi enemmänkin puolijulkisissa tilanteissa, pariisilaisaatelisten salongeissa, mutta Lisztin kaltaista, suurista saleista ja vielä suuremmista yleisöistä nauttivaa lavaleijonaa hänestä ei koskaan tullut. Piano orkesterin solistina oli huomattavasti julkisempi media kuin salonki, eikä Chopin tosiasiassa kahdennenkymmenennen ikävuotensa jälkeen, sävellettyään kaksi konserttoa ja muutaman pienemmän teoksen, palannut siihen enää koskaan. Pianokonsertollaan f-molli op. 21 Chopin kylläkin niitti huomattavaa julkista suosiota. Konsertto, jota on tapana tituleerata toiseksi pianokonsertoksi, onkin tosiasiassa ensimmäinen konsertto, sillä se valmistui ennen e- mollikonserttoa, vaikka orkesteristemmojen valmiiksi saattaminen viivästytti sen julkaisemista aina vuoteen 1836. Ensimmäisen julkisen esityksensä se sai (ilman orkesteria!) Varsovan kansallisteatterissa maaliskuussa 1830. Esitys oli menestys, vaikka Chopinin omasta mielestä kuulijat hurrasivat hänelle vain osoittaakseen omaa asiantuntemustaan. Ensimmäisessä julkisessa konsertissaan Pariisissa 26. helmikuuta 1832 Chopin soitti jälleen samaisen konserton; yleisön seassa istuivat kaikki musiikkielämän silmäätekevät Lisztiä ja Mendelssohnia myöten, eivätkä teoksen pianistinen innovatiivisuus ja Chopinin soiton nerokkuus ja sensitiivinen kauneus jääneet heiltä huomaamatta. Se, että f-mollikonserttoa ylipäänsä saattoi esittää sooloversiona, kertoo jotakin sen työnjaosta. Vaikka orkesteri asianmukaisesti esittelee teoksen avausosan teemoja peräti seitsemänkymmenen tahdin ajan, luvassa ei ole sinfonista vuoropuhelua à la Brahms tai Beethoven: kerran näyttämölle saavuttuaan piano hallitsee sitä suvereenisti, ja orkesterin on tyydyttävä kohteliaan säestäjän rooliin. Onpa Chopinin orkesterinkäyttöä moitittu konventionaaliseksi ja kömpelöksikin (harva on sillä saralla mestari yhdeksäntoistavuotiaana!), mutta sen rinnalla, miten suurenmoisen kaunista ja ehtymättömän rikasta hänen pianorunoutensa on, orkesterinkäytön puutteilla on loppujen lopuksi vähän merkitystä. 2

Muodon suhteen Chopin ei myöskään ottanut riskejä: Maestoson sonaattimuotoinen rakenne on hahmoteltu klassisten mallien mukaan lähin esikuva näyttäisi olevan Johann Nepomuk Hummel, Mozartin oppilas eikä muodonnallisia yllätyksiä ole luvassa kahdessa muussakaan osassa, jollei oteta lukuun sitä, että briljantin finaalin pääteema on oikeastaan stilisoitu masurkka, ja sen kontrastoiva väliosa merkinnällä Scherzando puolestaan oberek, masurkan nopea versio. Konserton sykähdyttävin osa on kuitenkin nokturnomainen, pidättelemättömän ekspressiivinen Larghetto. Chopin itse tunnusti eräässä kirjeessään, että sen innoittajana olivat hellät tunteet muuatta Constantia Gladkowskaa, Varsovan konservatorion nuorta laulunopiskelijaa kohtaan hän, josta uneksin joka ilta. Romanssista ei tiettävästi tullut mitään, mutta ihana Constantia sai ikimuistoisen rakkaudentunnustuksen yhdessä romanttisen konserttokirjallisuuden kauneimmista jaksoista. JOHN ADAMS (s. 1947): HARMONIELEHRE On vaikea ymmärtää, miksi Schönbergin esikuva vaikutti niin voimakkaasti taidemusiikin säveltäjiin. [ ] Schönbergin torjuminen tarkoitti moukkamaisuutta, ja hänen edustamastaan esikuvasta vapautuminen oli minulle valtava voimainponnistus. Ei ollut yllättävää, että torjumiseni ilmeni parodian muodossa. Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen John Adams teoksensa Harmonielehre kommentaarissa. Joka tuntee Schönbergin tuotantoa, huomaa tietysti, että myös sävellyksen nimi nyökkää Schönbergin suuntaan ei tosin sävellyksiin vaan hänen vuonna 1911 julkaistuun musiikkiteoreettiseen pääteokseensa, joka kantaa samaa nimeä. Adamsin tuotannossa on Schönberg-parodioita useampikin, maanisesta Kamarisinfoniasta Klinghofferin kuolema -oopperan Pierrotmukaelmaan. Nelikymmenminuuttinen sinfonia Harmonielehre vuodelta 1985 on kuitenkin parodia sanan laajassa merkityksessä, johon ei sisälly ivan elementtiä: Jos tämä teos on parodia, se on rakkaudella ja täysin vailla ironiaa tehty parodia, Adams kirjoittaa omaelämäkerrassaan Hallelujah Junction. Sen ekspressiivisyys on vakavaa ja tarkoitettukin vakavasti otettavaksi, ja teos merkitsi Adamsille itselleen tärkeää taiteellista käännekohtaa. Vuonna 1947 Massachusettsin Worcesterissa syntynyt John Adams opiskeli Harvardissa Leon Kirchnerin johdolla, joka itse puolestaan oli ollut Schönbergin oppilas. Kirchner ei opettanut schönbergiläistä dodekafonian tekniikkaa, mutta hän peri opettajaltaan totisen ja traditioon vahvasti nojaavan säveltäjäeetoksen. Tässä traditiossa Schönberg oli mestari samassa mielessä kuin Bach tai Beethoven, ja Adams tunsi häntä kohtaan sekä pelonsekaista kunnioitusta että kapinamieltä. Schönbergin estetiikka näyttäytyi 3

hänelle 1800-lukulaisen individualismin ylikypsänä hedelmänä, jossa säveltäjäneroa palvotaan kuin jumalaa, eikä hän myöskään kyennyt löytämään dodekafonisesta musiikista kaipaamaansa kauneutta. Uransa alkuvaiheessa Adams esittäytyi puhdasverisenä minimalistina edellisen sukupolven konkarien Steve Reichin ja Philip Glassin rinnalla. Myöhempää tuotantoa, Harmonielehre mukaan lukien, ei ole yhtä helppo luokitella (Adams itse kutsuu itseään minimalistiksi joka kyllästyi minimalismiin ), vaikkakin yhteisenä nimittäjänä sille on postmoderni viittausten verkosto. Harmonielehren syntyhistoria on ladattu täyteen paitsi musiikillisia alluusioita, myös unien psykologiaa ja jungilaisia viittauksia, ja tähän viitekehykseen sopii paremmin kuin hyvin ajatus Adamsin problemaattisesta suhteesta Schönbergiin psykologisin termein klassisena isänmurha-asetelmana. 80-luvun alkupuolen Adams toimi San Franciscon sinfoniaorkesterin nimikkosäveltäjänä. Yhteistyö oli sujunut hyvin, mutta juuri Harmonielehreä edeltäneinä kuukausina Adams oli juuttunut uransa pahimpaan luovaan kriisiin, jossa hän joutui vakavasti pohtimaan tulevaisuuttaan ja identiteettiään taiteilijana. Pohdiskelut nykymusiikin suunnasta ylipäänsä sen harmoniaopista saivat lopulta muotonsa Adamsin tähän asti laajimmassa orkesteriteoksessa, joka vapautti hänet emotionaalisesta pattitilanteesta. Harmonielehre tarkoittaa harmoniaoppia tai teoriaa harmoniasta. Adamsin mukaan nimen voi ymmärtää myös mentaalisen harmonian, sopusoinnun etsimisen merkityksessä. Hänelle musiikin ilmaisuvoimaisuus on kiinnittynyt tonaaliseen harmoniamaailmaan, duurin ja mollin vivahteisiin. Erityisesti häntä kiinnostaa se, millainen voima on harmonisella muutoksella, modulaatiolla. Minimalistisen estetiikan sävyttämä musiikki etenee tyypillisesti samassa tonaliteetissa pitkän aikaa, jolloin harmoniset käännekohdat latautuvat erityisellä huomioarvolla; näistä jyrkistä harmonisista muutoksista Adams käyttää sanaa gate, portti. Harmonielehre ei ole minimalismin tyyppiesimerkki, mutta siinä on piirteitä, jotka liittävät sen minimalismiin: hypnoottinen toisteisuus, rytminen energia, tonaalisessa kieliopissa pysytteleminen. Musiikki ei myöskään operoi tunnistettavilla motiiveilla eikä kehittelyllä sanan teknisessä merkityksessä. Ensimmäisen sukupolven minimalisteihin verrattuna teoksen harmoninen maailma on kuitenkin ambivalentimpi ja rikkaampi. Musiikissa on paikka paikoin vahva myöhäisromanttinen aromi: Gurreliederin varhainen Schönberg, Mahler, Debussy ja Sibelius sulautuvat siinä mahleriaaniseksi totaliteetiksi, joka katsoo taaksepäin postmodernissa hengessä, mutta vailla ironiaa. Teoksen ensimmäisellä osalla ei ole nimeä, mutta siihen liittyy voimakas uni, jonka Adams on kuvannut yksityiskohtaisesti. Unessa säveltäjä ajaa San Franciscon lahden sillalla ja näkee lahdella valtavan öljytankkerin, voiman ja raskaan massan vertauskuvan. Yhtäkkiä laiva ampaisee kuin raketti veden pinnasta korkeuksiin, ja sen ruosteisen, ruskeanoranssin rungon kauneus tekee häneen valtavan vaikutuksen. 4

Seuraavana aamuna säveltäjä kirjoitti Harmonielehren mahtavat alkutahdit, metallikkaat e-molliakordit. Ensiosan muoto hahmottuu selkeäpiirteiseksi kaareksi, jossa alun pakahduttava rytminen energia palaa lopuksi; jaksojen väliin jää laaja, tempoltaan rauhallinen Sehnsucht-taite, jossa suurin intervallein kurotteleva, myöhäisromantiikalta ilmaisukielensä lainaava melodia vaeltaa soittimelta toiselle. Toisen osan The Anfortas Wound (Amfortaksen haava) taustalla on keskiaikainen legenda Pyhän Graalin ritareiden haavoittuneesta kuninkaasta, ja varsinkin Jungin tulkinta aiheesta. Jungin arkkityyppinä Amfortas edustaa sielun sairautta, luomiskyvyn puutetta ja masennusta epäharmoniaa niin maailman kuin oman sielunkin kanssa. Alakuloiseen maisemaan ilmestyy trumpetin murheellinen huhuilu; maisemasta kohoaa kaksi rajua kliimaksia, joista jälkimmäinen on viittaus Mahlerin keskeneräiseksi jääneeseen kymmenenteen sinfoniaan. Kolmannen osan mainioon zappamaiseen nimeen Meister Eckhardt and Quakie liittyy uni, jonka säveltäjä näki pian Emily-tyttärensä syntymän jälkeen. Mestari Eckhardt oli keskiaikainen teologi, Quackie puolestaan muutaman kuukauden ikäisen Emilyn lempinimi tämä kun piti vauvana hassua ankkamaista ääntä (Quackien voisi kääntää vaikkapa Vaakku ). Adamsin unessa mystikko leijuu ilmassa kantaen vauvaa olkapäällään, ja tämä kuiskaa mestarin korvaan armon salaisuuden tämäkin unikuva on kuin alaviite Mahlerin neljänteen sinfoniaan, jossa viaton lapsi puhuu taivaasta. Lempeänä kehtolauluna alkava finaaliosa kerää vähitellen lisää vauhtia, kun yhä voimakkaammat tonaaliset keskiöt alkavat ottaa mittaa toisistaan. Teos päättyy voitonhuumaisiin Es-duuriakordeihin, joiden sukulaisuus niin Beethovenin Eroica-sinfonian kuin Sibeliuksen viidennen sinfoniankin päätössointuihin on ilmeinen. Lotta Emanuelsson 5

PETER OUNDJIAN KHATIA BUNIATISHVILI Peter Oundjian on toiminut vuodesta 2004 Toronton sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Viime vuonna hän aloitti myös Skotlannin kuninkaallisen kansallisorkesterin musiikillisena johtajana. Oundjian vierailee säännöllisesti johtamassa myös muita orkestereita kuten Stuttgartin radion sinfoniaorkesteria, Tukholman kuninkaallisia filharmonikkoja, Israelin filharmonista orkesteria sekä Pariisin orkesteria ja Berliinin radion sinfoniaorkesteria. Oundjian on johtanut myös lukuisia yhdysvaltalaisia orkestereita sekä Sydneyn sinfoniaorkesteria ja japanilaista NHKsinfoniaorkesteria. Alun perin viulistiksi kouluttautunut ja aikoinaan 14 vuotta maineikkaassa Tokyo String Quartetissa soittanut kanadalaissyntyinen Oundjian on toiminut jo 32 vuotta vierailevana professorina Yalessa, ja vuonna 2009 hänet nimettiin San Franciscon konservatorion kunniatohtoriksi. Vuonna 2013 Yalen yliopisto myönsi Oundjianille arvostetun Samuel Simon Sanford -mitalin. Georgialaispianisti Khatia Buniatishvili debytoi orkesterin solistina jo 6-vuotiaana ja on sittemmin esiintynyt ympäri maailmaa. Tällä kaudella hän esiintyy mm. Ranskan kansallisorkesterin, Wienin sinfonikkojen, Los Angelesin filharmonikkojen ja Venäjän kansallisorkesterin solistina. Tbilisissä ja Wienissä opiskellut Buniatishvili on voittanut lukuisia palkintoja ja hänet nimettiin Wienin Musikvereinin ja Konzerthausin nousevaksi tähdeksi kaudella 2011 2012. BBC Radio 3 New Generation Artists -ohjelmassa mukana ollut Buniatishvili tekee säännöllisesti yhteistyötä BBC:n orkestereiden kanssa. Buniatishvili on esiintynyt mm. Lontoon Wigmore Hallissa, Amsterdamin Concertgebouw ssa ja Wienin Musikvereinissa. Vuonna 2008 hän debytoi Yhdysvalloissa esittäen New Yorkin Carnegie Hallissa Chopinin 2. pianokonserton. 6

RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin uusi ylikapellimestari on Hannu Lintu. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Saraste ja Oramo ovat RSO:n kunniakapellimestareita. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella 2013 2014 orkesteri kantaesittää kuusi kotimaista Yleisradion tilaamaa teosta. RSO on levyttänyt mm. Eötvösin, Nielsenin, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Orkesterin levytykset ovat saaneet merkittäviä tunnustuksia, kuten BBC Music Magazineja Académie Charles Cros -palkinnot. Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot sisältävä levy Lisa Batiashvilin kanssa (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon 2008. Samana vuonna New York Times valitsi toisen Lindberglevytyksen vuoden levyksi. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa. Kaudella 2013 2014 orkesteri tekee Hannu Linnun kanssa Keski-Euroopan kiertueen. RSO:n kotikanava on Yle Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Osoitteessa yle.fi/klassinen voi konsertteja kuunnella sekä katsella korkealaatuisen livekuvan kautta. Syksyllä 2013 Yle Teema lähettää kaikki Hannu Linnun johtamat konsertit suorina lähetyksinä. 7