Vilja "Kun sain asianajajalta viestin laseihini, pelästyin todella. M haastoi silloin tällöin viljelijöitään oikeuteen, ja korvausvaatimukset olivat valtavia. Hain kaapista Koskenkorvaa, otin kunnon hömpsyt, hengitin hetken rauhallisesti ja avasin viestin. Huoliteltu pukumies tuijotti suoraan kameraan itsevarmuutta huokuen." Näin alkaa Mixu Laurosen ja Anastasia Laitilan tulevaisuuteen sijoittuva novelli "Vilja ". Sen teemana ovat geenimuunnellut kasvit ja kamppailu niitä vastaan. Lue koko novelli täältä. Novelli on julkaistu ekologisen scifin antologiassa Huomenna tuulet voimistuvat [http://osuuskumma.fi/julkaisut/huomenna-tuulet-voimistuvat/] (toim. Saara Henriksson ja Erkka Leppänen, OsuusKumma 2013). Kokoelmassa on myös toinen ruoantuotannon tulevaisuutta käsittelevä novelli, Anni Nupposen "Juuret". Teoksen esipuheessa kirjailija Risto Isomäki on sitä mieltä, että ekoscifi on aikamme tärkein kirjallisuudenlaji. Se auttaa meitä hahmottamaan, mitä on tapahtumassa ja mitä pahimpien uhkakuvien torjumiseksi pitäisi tehdä. * * * Mixu Laurosen ja Anastasia Laitilan kirjoittama novelli on aiemmin julkaistu teoksessa Huomenna tuulet voimistuvat (2013). Vilja Kun sain asianajajalta viestin laseihini, pelästyin todella. M haastoi silloin tällöin viljelijöitään oikeuteen, ja korvausvaatimukset olivat valtavia. Hain kaapista Koskenkorvaa, otin kunnon hömpsyt, hengitin hetken rauhallisesti ja avasin viestin. Huoliteltu pukumies tuijotti suoraan kameraan itsevarmuutta huokuen. "Herra Sääksi, olen Anton Vähälä Vähälä & Sonsista. Tätinne (mies vilkaisi ilmeisesti päätettä pöydällä) Vilja Onninen menehtyi auto-onnettomuudessa viikko sitten. Hän testamenttasi teille jotain, ja teidän tulee tulla vierailulle toimistoomme. Millähän aikataululla tämä onnistuu?" Huokaisin helpotuksesta. Otin yhteyden Vähälään. Lupasin tulla huomenna. Sato oli siinä vaiheessa, että voin aivan hyvin käyttää yhden päivän muuhun. Yritin näyttää välinpitämättömältä, mutta sisälläni kävi myrsky. Olin nähnyt Viljan viimeksi viisitoista vuotta sitten, kun aloin urani maanviljelijänä. Silloin Vilja oli vaikuttanut hyvin, hyvin terveeltä. Hän piti itsestään hyvää huolta ja joogasi. Hänen kuolemansa oli todellinen yllätys. Muistin, että Vilja oli amatööripuutarhuri ja aina vaikeuksissa geeniviranomaisten kanssa. Vilja onnistui jotenkin roikkumaan laillisuuden ja laittomuuden rajalla. Hänet muistaakseni pidätettiinkin pari kertaa, mutta näyttöä ei ollut riittävästi. M jäi nuolemaan näppejään. Mutta miksi testamentata mitään minulle? Olin Viljan sisarenpoika, emmekä olleet kovin läheisiä. Sen täytyi liittyä jotenkin maanviljelyyn. Minun oli kuitenkin turha pohtia asiaa, kaikki selviäisi huomenna. Sovin asianajajan kanssa yksityiskohdista ja suljin videoyhteyden. Seuraavana aamuna saavuin Vähälä & Sonsin toimistolle. Se oli hulppea rakennus aivan kaupungin keskustassa. Kerroksia oli kuusi, ja kaikkialla oli lasia ja marmoria. Ovella yrmeän näköinen portsari tarkisti henkilöllisyyden ja avasi sitten murahtaen oven lakitoimiston eteiseen. En todellakaan tuntenut itseäni tervetulleeksi.
"Juhani Sääksi?" kuului ääni eteishallin toisesta päästä. Nyökkäsin ja yritin hymyillä. Puhuja oli nuorehko nainen, joka oli pukeutunut tiukkaan jakkupukuun, jonka rintamukseen oli kirjailtu Väänänen, sihteeri. "Olkaa hyvä ja seuratkaa minua." Nainen kääntyi ja asteli kohti hissiä. Harpoin perässä. Pian olimme kahdestaan hississä. Haistoin hajuveden. Hissi pysähtyi neljänteen kerrokseen ja astuimme ulos. Edessä oli avara lasiseinäinen halli. Siitä lähti kaksi käytävää, joiden varrella oli useita huoneita. Matkamme vei toisen käytävän päähän, jossa oli suuri toimisto. Oli kuin olisin tullut museoon. Kaikkialla oli vanhoja esineitä. Huonetta hallitsi suuri kirjoituspöytä, jonka takana istui Anton Vähälä. Hän näytti luonnossa vieläkin siistimmältä kuin videolla. Asianajajan kasvoille levisi hymy. Hän viittasi sihteeriä poistumaan ja odotti siihen, kunnes olimme kaksin. "Hauska tutustua, herra Sääksi. Tätinne oli hyvä asiakkaamme. Olemme erittäin surullisia hänen poismenostaan." Nyökkäsin, vaikka Vähälä vaikutti sellaiselta korporaatiojuristilta, jonka tätini olisi kiertänyt kaukaa. "Ymmärsin, että minua odottaa perintö", kysyin hukkamatta aikaa. Koin oloni epämukavaksi. Vähälä naurahti. "Ah, suoraan asiaan. Siitä minä pidän." Hän kumartui kaivamaan laatikkoa kirjoituspöydässä. Sitten Anton suoristautui ja asetti pöydälle pienen avaimen. "Tämä on avain tätinne asuintalon ullakolle. Sen sisältö on teidän. Tiedättekö missä hän asuu?" "Tiedän", vastasin lyhyesti ja otin avaimen käteeni. Avaimenperä oli lehmä. Tädin huumoria. Lehmiä ei ollut Suomessa ollut vuosikausiin. Vilja-täti oli pitänyt sähkölukkoja ja kaikkea modernisaatiota vaarallisena. Hänen talonsa mahtoi olla viimeisiä, jossa oli mekaaninen lukko ja valokatkaisijat. "Tässäkö kaikki?" kysyin hämmästyneenä. Lakimies nyökkäsi. "Kuittaatte vain tähän", hän tokaisi ja ojensi minulle levyn, johon painoin peukaloni. Laite piippasi hyväksyvästi, ja käännyin kannoillani. Pian olin jo ala-aulassa mietteliäänä. Tämä oli todellinen yllätys. Kokonainen ullakko. Järjestin itselleni lomittajan pariksi päiväksi ja matkustin itään kohti tätini asuntoa. Se oli mukavasti radan varrella. Yksikään sukulainen ei ollut ottanut minuun yhteyttä tädin kuoleman tiimoilta tai muutenkaan. Olin jo tottunut siihen. Minua ei koskaan kutsuttu suvun juhliin. Kaikille oli kauhistus se, että lääkärinuran sijasta valitsin maanviljelijän ammatin. Suku oli tarkka imagostaan, ja heinähattu ei sopinut siihen. Vain Vilja oli osoittanut minkäänlaista huomiota siihen, mitä tein. Sukulaiset olivat hyljeksineet häntäkin. En vieläkään tiennyt, mitä odottaa. Talo oli pienempi kuin mitä muistin, mutta ullakko olisi siltikin mukavan kokoinen. Ovi oli auki. Astuin sisään koputtamatta, ja melkein törmäsin veljeeni Eerikkiin. "Terve", sanoin pirteästi. "Terve", Eerikki mutisi ja katsoi pois. Hän näytti siltä, että halusi olla muualla. Näytin avainta. "Sain ullakon", selitin. "Tulin katsomaan sitä saman tien." "Minä sain muun irtaimiston", Eerikki selitti. "Eipä tässä paljoa ole." Katselin ympärilleni. Talossa ei todellakaan ollut montaa huonekalua, ja astiatkin näyttivät likipitäen arvottomilta. "Taidankin tästä mennä. Sano terveisiä äidille", hihkaisin Eerikille kavutessani ullakon portaita. Portaat päättyivät munalukolla suljettuun oveen. Avain sopi siihen täydellisesti. Ovi natisi hieman, kun työnsin sen auki. Astuin sisään, sytytin valot ja katselin ympärilleni. Laskin pikaisesti parikymmentä laatikkoa ja kaksi lipastoa. Näissä menisi jonkin aikaa. Asiaa ei auttanut pölykerros, joka lepäsi kaiken yllä. Enempää miettimättä ryhdyin toimeen. Laatikot sisälsivät vanhoja vaatteita ja koriste-esineitä tädin matkoilta. Niillä tuskin oli mitään arvoa. Lipastoissa oli työkaluja, joitakin, joiden muistelin olevan DVD-levyjä, koruja ja muistitikku. Koruista saisi ehkä jotain. Ihmettelin yhä enemmän, miksi täti oli testamentannut ullakkonsa minulle. Eihän tässä ollut mitään järkeä.
Istahdin lipaston reunalle piittaamatta pölystä ja annoin katseeni kiertää ympäri ullakkohuonetta. Ei niin mitään. Seinät oli rapattu, eikä niissä taatusti ollut minkäänlaisia salalokeroita tai alkoveja. Kohautin olkapäitäni ja lähdin. "No, onnistuiko?" veljeni kysyi. Hän oli nostanut pöydälle arvokkaimman näköiset esineet. Niistä saisi enemmän kuin ullakon sisällöstä. "Ei todellakaan. Sinulla on sentään jotain", vastasin ja näytin tyhjät käteni. Eerikki naurahti. "Viljan huumorintajua." "Tässä meni koko päivä. Ei naurata yhtään", puuskahdin ja menin talon keittiöön. "Otatko kahvia?" "No mikä ettei", Eerikki huokaisi ja laski viimeisen tavaran käsistään. "Viime kerrasta taitaa olla kymmenisen vuotta", totesin jotakin sanoakseni. "Enemmän. Karoliina on kaksitoista, emmekä ole hänen syntymänsä jälkeen olleet kahdestaan edes pientä hetkeä." Kahvi oli pian valmista ja istuimme yhdessä keittiön pöydän ääreen. Pidimme visusti etäisyyttä toisiimme, mutta ainakin me keskustelimme. Viljan kuolema ihmetytti molempia. Siitä vähästä, mitä hänestä olimme viime vuosina kuulleet, oli saanut kuvan, että hän voi varsin hyvin. Vilja oli juossut maratoneja ja asunut ulkomailla. Sitten Eerikki sanoi jotain, joka herätti muiston. "Muistatko, kun leikimme Viljan kanssa hakkereita hänen vanhalla tietokoneellaan? Siitä se minun tieni kohti ammattilaista alkoi." Kyseessä oli ollut yksi lempileikeistäni. Erityisen hauskaa oli ollut leikkiä muistitikuilla. Salaiset agentit kuljettivat niitä kehoonsa piilotettuina ruumiintarkastusten läpi. Tikkuihin talletettiin tiedostoja, joiden nimet muodostivat salaisen viestin. Välillä niitä kätkettiin ja etsittiin. Muistitikku. Siinä oli jotain tärkeää. Pyysin anteeksi Eerikiltä ja riensin takaisin ullakolle. Otin tikun mukaani ja lukitsin oven. Minun tuskin tarvitsi enää käydä ullakolla. Annoin avaimen veljelleni. "Katso, jos saisit ullakon tavaroista taskurahaa. Siellä on muutamia koruja. Minä en niitä tarvitse." Hörppäsin loput kahvit ja poistuin paikalta pikavauhtia. Tikunlukijan löytäminen oli operaatio sinänsä. Kävin läpi kaikki kaupungin elektroniikkaliikkeet, mutta yhdessäkään ei sellaista ollut, eikä edes tietoa siitä, mistä voisin kysyä. Seuraavaksi kävin läpi osto- ja myyntiliikkeet yhtä laihoin tuloksin. Lopulta, aivan epätoivoisena, yksi osui silmääni erään liikkeen romukasasta. Ostin sen ennen kuin se menisi romutukseen. Toimisiko se? Toimihan se. Tikku heräsi eloon ja näytölle tuli sen sisältö. Yksi videotiedosto. Siinä kaikki. Avasin sen, ja ohjelma kysyi salasanaa. Kirjoitin "Juhapuha", joka oli tätini lempinimi minusta. Tiedosto käynnistyi kauniisti. "Hei Juhapuha", Vilja sanoi katsoen tiukasti kameraan. "Hienoa, että olet päässyt näin pitkälle. Tämä on vasta alkua. Varsinainen lahjasi - ajattele sitä enemmänkin lahjana kuin testamenttina - sijaitsee ihan muualla kuin talossani. Sinun pitää mennä suvun kesämökille. En pyydä, vaan käsken. Tämä on tärkeää. Pidä huolta, ettei siellä ole ketään sinun lisäksesi. Saunan takaseinällä on vanha linnunpönttö. Nosta se pois paikoiltaan, niin löydät seinänkolosta avaimen. Se käy pieneen metallilaatikkoon, joka on olohuoneen kirstun pohjalla matonkuteiden alla." Siinä kaikki. Mietin, oliko kaikki tämä sen arvoista. Mökille oli pitkä matka, eikä minulla ollut henkilökohtaista kuljetinta. Lähin pysäkki oli yli viiden kilometrin päässä. Mielenkiintoni oli kuitenkin herännyt. Tilasin lipun viipymättä. Sää oli kaunis, ja kävelymatka melkein miellyttävä. Perillä ei ollut ketään, mikä oli tarkoituskin. Linnunpönttö löytyi helposti, samoin laatikko. Otin sen käteeni ja väänsin avainta lukossa. Kansi rasahti auki. Sisältä paljastui paperinen muistikirja sekä suljettu kirjekuori. Tunnistin tätini käsialan. Avasin kuoren varovaisesti. Siellä oli kourallinen siemeniä muovipussissa. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta
jotain outoa niissä oli. Siemenet muistuttivat kauraa, mutta olivat pienempiä ja keskenään eri kokoisia ja sävyisiä. Sujautin siemenpussin taskuuni ja vilkaisin ympärilleni. Tätini salamyhkäiset viestit alkoivat vaikuttaa perustellulta vainoharhalta. M ei ollut sallinut siementen säästämistä vuosikymmeniin, ja niiden eteenpäin antaminen oli vakava rikos. Päätin siirtyä sisätiloihin tutustumaan muistikirjan sisältöön. Käskin ikkunaluukkuja sulkeutumaan. Muistikirja oli täytetty tädin käsialalla. Sen tulkitsemiseen meni hetken aikaa, sillä en ollut tottunut lukemaan käsin kirjoitettua tekstiä. Vaikutti siltä, että täti oli luetteloinut kasveja. Yhdellä aukeamalla oli piirroksia, jotka näyttivät geenikartoilta. Luetteloita ja piirroksia oli useita aukeamia, jotka oli merkitty päivämäärillä ja ilmeisesti paikkakuntien nimillä. Osa oli ulkomailta. Intian kohdalle oli merkitty hirssiä, vaikka siellä viljeltiin pelkästään riisiä. Kylmä hiki puski iholleni. Vilja oli sekaantunut johonkin, josta voisin joutua suuriin vaikeuksiin. Siemenet oli tutkittava. Mietin kuumeisesti, kehen voisin luottaa riittävästi. Ja kuka pääsisi laboratorioon helposti? Poikani Petja opiskeli kemiaa, joten hän saattoi käyttää yliopiston tiloja. Petja ei tuntenut kasveja ja tietämättömyys on tässä tilanteessa vain eduksi. Piilotin muistikirjan ja siemenet takkini vuoriin ja otin laseilla yhteyden verkkoon. Seuraava kuljetin lähtisi kahden tunnin päästä, joten ehtisin kävellä pysäkille. Petja oli valmiiksi yliopistolla, kun sain häneen yhteyden. Onneksi, sillä niin vältyin selittelemästä entiselle vaimolleni, miksi tarvitsin poikani palveluksia laboratoriossa. "Moi. Miten menee?" aloitin varovasti. Olin aina ollut huono tällaisessa. "Ihan jees, koejakso on ohi ja nyt voi keskittyä leikkimään uusien laitteiden kanssa", Petja intoili. "Viime viikolla saatiin uusi hiukkaskidespektroanalysaattori!" "Mukava kuulla", jatkoin epävarmana. Hänen äidistään en kyllä kysyisi mitään. "Tarvitsisin pienen palveluksen. Voitaisiinko tavata yliopiston kahvilassa?" "Tauko ei olisi pahitteeksi", Petja tuumi. "Tavataan alakahvilassa puolen tunnin kuluttua. Saat tarjota minulle lounaan." Alakahvilassa oli varsin täyttä, mutta ehkä tungos auttaisi minua pysymään huomaamattomana. Petja heilutteli nurkkapöydästä, kun pysähdyin epäröiden ovelle. Askelsin Petjan luokse ja istuin alas. Otin esille pienen purkin, johon olin laittanut osan siemenistä. "Nämä pitäisi analysoida. Ne näyttävät kauralta, mutteivät ehkä ole." Petja otti purkin ja katseli siinä olevia siemeniä. "Joudunko tästä vaikeuksiin?" Petja kuiskasi. "Et", valehtelin. "Mutta minulla on vähän kiire. Onnistuuko?" "Täysi DNA-tunnistus vie tunnin. Odota täällä." Nyökkäsin. Petja kokosi tavaransa ja poistui. Pöydälle jäi puolikas kuppi kahvia. Ostin salaattia ja kupin teetä ja jäin odottamaan. Meni lähes tarkalleen tunti ja vartti, kun Petja tuli takaisin. Hän näytti hämmentyneeltä. Raivasin pöydälle tilaa. Hän pisti sille purkin ja joitakin papereita. Poikani istui alas. "Järjestelmä antoi automaattisen geenirikosvaroituksen. Sinun kannattaa lähteä." "Ovatko ne kauraa?" kysyin kärsimättömänä. Petja oli hetken hiljaa. "Ovat, mutta eivät M:n kauraa. Näiden siementen DNA:ssa ei ole yhtään muuntogeeniä." Hymyilin ja vilkaisin ikkunasta ulos. Pihalle laskeutui juuri M:n lennin. Poliisi tulisi varmasti kohta perässä. Sieppasin todisteet ja pomppasin pystyyn. "Pärjäätkö varmasti?" "Sanon heille, että sinä pakotit. Mene jo." "Olen sinulle lounaan velkaa", sanoin ja poistuin kiireesti paikalta.
Riensin yhdelle yliopiston lukuisista sivuovista ja luikahdin ulos. Etupihalta kuului sireenin ääntä. Suunnistin vastakkaiseen suuntaan ja poistuin yliopiston alueelta ennen kuin se suljettiin. Kotiin ei olisi paluuta. Vasta kun istuin kuljettimessa uskalsin hengittää vapaasti. Avasin muistikirjan uudelleen. Nyt osasin lukea muistiinpanoja eri tavalla. Vilja oli viljellyt kumppaniensa kanssa vuosikausia laittomia maatiaislajikkeita ja kaiken lisäksi kerännyt geenipankkia. Tila sijaitsi koordinaateissa, jotka syötin kämmentietokoneeseeni. Kartta osoitti nälkämaata, eteläistä Kainuuta. Ähkäisin. Sinne ei päässyt mitenkään helposti. Tulisi pitkä patikkamatka. Minua etsittäisiin kohta, ja jokaisesta lipunostosta jäisi jälki. Minulla oli idea. Nousin pois keskusasemalla. Ostin lipun Helsinkiin. Menin pankkiin ja muunsin kaikki krediittini käteiseksi. Kurssi oli hävytön, koska käteistä käytettiin niin vähän. Minulla ei kuitenkaan ollut varaa jättää itsestäni sähköisiä jälkiä. Tarvitsin henkilökohtaisen kuljettimen. Onneksi kaupungista löytyi vielä liikkeitä, joista niitä sai käteisellä. Halvempikin kelpasi. Sain ostettua ikivanhan auton, joka oli muunnettu kulkemaan alkoholilla. Tankki oli täysi, mutta ostin muutaman pullon mukaan varmuuden vuoksi. Jompi kumpi meistä tarvitsisi niitä ennen pitkää. Autossa ei ollut navigaattoria, joten turvauduin asemalta ostamaani karttaan. Se oli ollut vaikea löytää. Auto kulki kuin unelma, kunhan moottorin meluun ensin tottui. Matkaa oli nelisensataa kilometriä. Kartan mukaan koordinaateissa ei ollut asetusta lähimaillakaan. Paikassa näkyi pelkkä villiintynyt niitty keskellä metsää. Ei rakennuksia, ei tietä, ei mitään. Joutuisin jättämään auton jonnekin matkan varrelle. Kaiken lisäksi olin matkalla tyhjin käsin. Minun oli ostettava ainakin ruokaa, makuupussi ja puukko. Kiroilin ääneen. Minulla oli ollut parempiakin päiviä. Tulentekovälineet minulla oli. Ne olivat jäänne tupakanpolttoajoiltani enkä ollut raskinut heittää niitä pois. Tie muuttui hiljaisemmaksi, ja lopulta autot katosivat kokonaan. Pidin silmällä tienvarsia, jotta huomaisin mahdolliset maatilat. Minun oli pakko ostaa tarvikkeet sellaisesta. Kaupoissa jäisin kiinni välittömästi. Minut oli varmasti etsintäkuulutettu. Lopulta näin pienen tilan vasemmalla puolella tietä. Kaarsin sen pihaan. Ohraa näemmä. Se oli se toinen viljelykasvi, johon Suomi oli erikoistunut. Muuta ei sitten ollut viljeltykään viimeiseen kuuteenkymmeneen vuoteen. Siitä M oli pitänyt valtiovallan avustuksella huolen. Ehkä maatilalla olisi tuontitavarana muutakin. Astuin ulos autosta, ja jalkoihini juoksi suomenpystykorva. Se ei vaikuttanut vihamieliseltä. Sisältä talosta kuului huuto: "Sauli! Paikka!" Seisoin pihalla tietämättä mitä tehdä. Lopulta kuului: "Älkää nyt siellä pihalla seisoko. Tulkaa sisään sieltä." Astuin eteiseen ja sitä kautta tupaan. Sisällä istui vanha pariskunta kahvikuppien ääressä. Tupa oli sisustettu niukasti ja siististi. "Päivää taloon", sanoin iloisesti. Isäntä viittasi minua istumaan. Tein työtä käskettyä. Eteeni ilmestyi kupillinen kahvia. Se oli väkevää ja ilmeisesti aitoa. "Mitäs tulija kaipaa?" isäntä kysyi. Molemmat tuijottivat minua. Tunsin punastuvani. "Anteeksi, että näin häiritsen", vastasin varovasti. "Minä tarvitsen vähän ruokaa ja jos mahdollista huovan tai makuupussin." Puukkoa en uskaltanut edes pyytää. Oli tultava toimeen ilman. "Maksan hyvin", jatkoin ja otin esille setelinippuni. Emännän naama vääntyi hymyyn. "Eiköhän tuolta kellarista jotain löydy", hän totesi ja jatkoi: "Ja makuupussikin on. Haepas Seppo se tuolta ullakolta." Isäntä murahti jotain ja kömpi yläkertaan. Emäntä puolestaan avasi lattiasta luukun, josta lähti jyrkät portaat. "Tämä talo on yli kaksisataa vuotta vanha ja pystyssä edelleen", muori naurahti. "Kellari on niin hyvä, ettemme tarvitse jääkaappia." Sitten hän katosi alas. Istuskelin kahvia siemaillen. Ulkona oli
hiljaista. Se oli hyvä juttu. Ehkä onnistuisin tässä. Ajattelin Petjaa. En halunnut, että hän joutuisi takiani pulaan. Hän oli hyvä poika. Isäntä ja emäntä saapuivat lähes yhtä aikaa. Sovimme hinnasta, joka oli yllättävän alhainen. Kumarsin ja kiitin ja palasin autolleni. Juuri ennen kuin laitoin oven kiinni, sanoi muori ikkunasta: "Onnea matkaan." Mietin, tunsivatko he minut. Ehkä uutisista? Jos olin uutisissa, tilanne oli todella paha. Minua siis etsittiin toden teolla. Onneksi minulla oli ollut järkeä ottaa vanha, paikantalaitteeton auto. Tällä seudulla teillä ei ollut edes kameroita. Ehkä selviäisin tästä. Etsin rauhaisan paikan ja söin. Kartan mukaan en enää ollut kaukana, mutta tie muuttui ikivanhaksi metsätieksi, jota autoni ei pystyisi kulkemaan. Minun oli jätettävä se taakseni. Olisi pitänyt ottaa maastoauto. Keräsin vähäiset kantamukseni ja astuin ulos. Satoi vähän vettä. Noin sadan metrin päästä käännyin takaisin, ajoin auton tien sivuun ja naamioin sen parhaani mukaan. Se ei pettäisi sellaisia, jotka osaisivat etsiä, mutta satunnaiset ohikulkijat kyllä menisivät lankaan. Tallustin hiljaa metsätietä, joka muuttui pian kinttupoluksi. Sitä ei ollut kartassa, mutta menin kämmentietokoneeni kompassin perusteella oikeaan suuntaan. Kiersin pienen kukkulan ja siinä se oli, suvun mökki. Rakennus oli hirsistä tehty ja näytti vanhalta mutta tukevalta. Piha oli umpeenkasvanut. Kokeilin ovea. Se oli auki. Tupa oli niukasti kalustettu mutta siisti. Täällä asui joku. Kamarin seiniä kiersivät kirjahyllyt, joista pikaisella silmäyksellä löytyi kasvikirjoja. Oppaat tms. käsittelivät hedelmäpuita, marjapensaita, keittiöpuutarhoja, yrttejä, perinneparannusta kasveilla, villivihanneksia... aiheita oli paljon. Kirjoja, ei av-tallenteita. Täällä kaikki tehtiin vanhanaikaisesti. Otin hyllystä kasvikirjan ja selailin sitä. Tunnistin kasvin, jonka olin nähnyt jossakin. Palasin ulos. Rakennuksen läheisyydessä oli ilmeisimmin ollut keittiöpuutarha, jossa kasvoi edelleen jotain, joka kirjan mukaan oli viherminttua. Maatalouslakia rikottiin ja rankasti. Polvistuin haistamaan kasvia. Tuoksu oli ihanan raikas. Nenäni oli tottunut synteettiseen minttuun, ja nyt se meni melkein tukkoon aromin vahvuudesta. Henkäisin syvään. Äkkiä tuntui, kuin joku katselisi minua. Käännähdin ja näin naisen. Tuijotimme hetken toisiamme. "Oletko sinä Juhani?" nainen sanoi äkkiä, kuin olisi tunnistanut minut. "Älä pelkää, olen - olin - Viljan kumppani Lumi." Suoristauduin. "Vilja ei koskaan kertonut sinusta." "Ei ihme. Olin yksi hänen salaisuuksistaan. Hän ei halunnut tulla ulos kaapista." Ajattelin sukuani. "Ymmärrän. Minua se ei haittaa." "Vilja sanoikin, että sanoisit noin." Lumin nauru oli helisevä ja elämäniloinen. Sellaista kuuli enää harvoin. Minunkin oli pakko hymyillä. Lumi viittasi minut takaisin sisään. Hän alkoi puuhata hellan kimpussa. "Tämä talo on ikivanha", hän sanoi. "Hella lämpiää puulla. Teetä?" "Kiitos", sanoin. "Oli aika työ löytää tänne." "Meidän on pysyttävä piilossa. Toimintamme on laitonta. Moraalisesti kyllä oikein, mutta laitonta." "Mitä te täällä oikein viljelette?" "Ruokaa", Lumi sanoi. "Meillä on täällä geenipankki." "Geenipankki?" "Olemme osa laajempaa verkostoa", nainen selitti. "Pankkeja on kahdessakymmenessä maassa ja lisää on tulossa. M:n monopoli on murtumassa." "Eikö se ole vaarallista?" "Onhan se", Lumi totesi ja laski katseensa. "M tappoi Viljan. Hän oli liian vaikea tapaus heidän bisneksilleen." "M... M:hän tienaa miljardeja vuodessa! Ei yksi ihminen..."
"Meitä on koko ajan enemmän", Lumi keskeytti minut. "Jokainen geenipankkiin viety siemen on uhka markkinoille. Ennenhän viljelijät säästivät omat siemenensä. M on päättänyt ottaa kovat otteet käyttöön.se asianajaja, joka hoiti perunkirjoituksen, on myös heidän palkkalistoillaan. Sinua on seurattu siitä lähtien, kun hait avaimen. Toivottavasti olet ollut varovainen." Punastuin. "En erityisemmin, paitsi tänne tullessa." "Oletko varma?" Lumi sanoi ja kalpeni. "Jos sinua on seurattu..." Hän pudisti päätään. "Luulen, että karistin heidät kannoiltani." "Hyvä. Erittäin hyvä." Joimme teen hiljaisuuden vallitessa. Lumi kertoi sen olevan suomalaisista yrteistä tehtyä. Olinkin ihmetellyt makua. Sitten Lumi laittoi sohvan valmiiksi. "Voit nukkua tuossa. Huomenna meillä on paljon tehtävää." "Onko?" "Voit luottaa siihen. Nuku nyt." Viruin valveilla vielä pitkään sen jälkeen, kun Lumin kuorsaus oli alkanut. Aamulla Lumi herätti minut melkein väkivalloin. "Ylös! Nyt on aika osoittaa, mistä sinut on tehty." Kömmin sängystä ja haukottelin pitkään. Aamiainen oli jo pöydässä: kaurasämpylöitä, yrttivoita, teetä ja höyrytettyjä porkkanoita. "Kaikki omaa tuotantoa", Lumi sanoi ja iski silmää. "Sanoit eilen, että M otti kovat otteet käyttöön. Se auto-onnettomuus... "Ei ollut onnettomuus, Lumi keskeytti minut. Rekka törmäsi häneen." "Saanko arvata? Se oli M:n rekka." "Aivan oikein", Lumi sanoi tylysti ja vaikeni sitten. "Mitä me tänään teemme?" kysyin sämpylää mutustaessani. Se oli vielä lämmin. Tällaista leipää en muistanut syöneeni koskaan. "Me tunkeudumme M:n laariin", Lumi sanoi ohimennen. Minulta meni leipäpala väärään kurkkuun. "Ja sekoitamme sinne omia siemeniämme", hän jatkoi aivan kuin ei olisi huomannut reaktiotani. "Niin ne leviävät kaikkialle Suomeen." "Emmehän... köh köh... me voi... köh", köhisin vastalauseen. Lumi nosti kätensä. "Usko vaan, kyllä me voimme. Se on tehty ennenkin. Tässä suhteellisen lähellä on yksi laari. Jos lähdemme nyt, olemme siellä illalla." Lumi ei kuunnellut vastalauseitani. Hän jakoi siemenet kahtia M:n siemenpusseihin ja antoi kummallekin puolet. "Jos toiselle sattuu jotain, niin toinen saa tehtyä työn", hän selitti. Reppuihin laitettiin myös ruokaa ja vettä. Vyöllemme ripustimme kommadopipot. "Osaisitko käyttää tällaista?" Lumi kysyi ja näytti vanhanaikaista mekaanista kompassia. Pudistin päätäni. "Minulla on kämmenessä oma." Vilja puristi huulensa yhteen mutta nyökkäsi sitten. "Älä missään nimessä pidä sitä verkkoon kytkettynä." "En minä niin tyhmä ole", vastasin ärsyyntyneenä. Sitten lähdimme elämäni kummallisimmalle retkelle. Lumi näytti minulle määränpäämme. Se oli muutaman kymmenen kilometrin päässä. "On onnenpotku, että laari on noin lähellä. M ei ole tajunnut etsiä meitä täältä", Lumi selitti ohjatessaan kulkuamme metsän halki. Minulla oli hienoisia vaikeuksia pysyä perässä. Metsä tuntui hyvinvoivalta. Sieltä täältä kuului lintujen laulua. Kerran läheltämme lähti jotain lentoon pensaikosta. En ehtinyt nähdä, mikä se oli. Lumikaan ei sanonut mitään. Hän kulki varmajalkaisesti kohti määränpäätämme. Se pelotti minua. M:n laarille tunkeutuminen oli sulaa hulluutta. Siemeniä emme pystyisi sekoittamaan millään. Pidin kuitenkin mölyt mahassani. Pidimme kaksi lyhyttä ruoka- ja juomataukoa välissä. Ilta ehti kuitenkin pitkälle, ennen kuin olimme perillä. Laari oli iso rakennus, jota ympäröi verkkoaita. Lumi kiersi aitaa välimatkan päästä.
Valvontakameroita, hän sanoi ja osoitti mustia laatikoita, joita oli aidalla säännöllisin välimatkoin. Lopulta saavuimme tielle, joka johti siilolle. Lumi viittasi minut ojaan. Odota siellä, kunnes käsken sinut esiin. Tein työtä käskettyä. Aika kului, ja aioin kysyä Lumilta jatkammeko, kun kuulin kuljettimen äänen. Lumi meni polvilleen, ja veti repusta esiin kokoontaitettavan kiväärin. Tottunein ottein hän kokosi sen ja tähtäsi tietä pitkin. Esiin tuli kuljetin, joka pysähtyi noin kymmenen metrin päähän Lumista. Siinä oli kolme miestä. Keulassa komeili iso vihreä M-kirjain. Pelkääjän paikalla oleva pisti päänsä ulos. Te siellä! Meillä ei ole aikaa leikkiä! Ei minullakaan, Lumi sanoi ja heilautti kivääriään. Ulos sieltä. Miehet eivät reagoineet, joten Lumi ampui laukauksen kuljettimen viereen. Pää vetäytyi takaisin sisään. Seuraava laukaus tulee kohti. Vauhtia nyt! Ei minulla ole koko päivää aikaa, Lumi huusi. Miehet kömpivät ulos kuljettimesta. Lumi nyökkäsi suuntaani. Sido heidät. Repussani oli ilmastointiteippiä, ja pian miehet oli paketoitu ja siirretty ojaan. Lumi astui kuljettimeen ja viittasi minut mukaan. Heidät löydetään kyllä, hän totesi ja käynnisti kuljettimen. Se lähti liikkeelle tasaisesti ja ääneti. Kallis malli, ajattelin. Pian olimme siilon portilla. Emme ehtineet edes pyusähtyä, kun portti jo avattiin. Lumi hymyili leveästi. Firman logo tekee ihmeitä. Lumi kurvasi nurkan taakse ja pysäköi kuljettimen. Edessämme oli seinä, jossa ei ollut ikkunoita. "Tämä on siemenvaraston seinä. Vasemmalla seinustalla on ovi. Nopeasti", Lumi kuiskasi. Riensimme vasemmalle, ja siellä todellakin oli ovi. Kokeilin sitä. Se oli auki. "Hyvä meille", Lumi sanoi ja astui sisään. Menin perässä. Saavuimme varastoon, jossa oli valtava laari. Siihen ja siitä johti useampi liukuhihna, joita pitkin kulki siemeniä. "Kaikki ovat geenimuunneltuja ja steriilejä", Lumi selitti. "Siemeniä on tehtävä jatkuvasti lisää. Tule", hän jatkoi ja kaivoi esille siemenpussinsa. Sitten Lumi harppoi lähimmän liukuhihnan luo ja kaatoi pussinsa sisällön sille. Siemenet katosivat pian laarin uumeniin. Heitin hänelle oman siemenpussini, ja pian sekin oli sekoitettu M:n siemeniin. Lumi kaappasi siemenpusseihin muutamia M:n siemeniä ja tunki pussit taskuihinsa. Kävelimme ovelle, kun kuulimme askelten ääniä. Lumi painautui seinää vasten. "Sulje ovi!" Sain oven lukkoon ja piilouduin nurkassa olevan siemensäkkikasan taakse. Joku kokeili ovea, sitten askeleet jatkuivat. "Meidät löydetään, ellemme tee jotain." Lumi kuiskasi. Hän avasi oven ja livahti ulos. Kömmin esiin ja menin perässä. Pihalla ei näkynyt mitään. Oikealta kuului ääniä. Kiersin nurkan taakse ja näin Lumin käsikähmässä vartijan kanssa. Lumi oli häviämässä. "Odota!" huusin ja ryntäsin vauhtiin. Vartija sai Lumin kaadettua maahan ja ojensi pienen sauvan minua kohti. En ehtinyt väistää, ja törmäsin suoraan sähkölamauttimeen. Kouristukset kulkivat pitkin kehoani, ja olin täysin avuton. Vartija niputti meidät ja puhui sitten viestimeensä. "Kaksi terroristia kiinni. Tulkaa hakemaan." "Pysy hiljaa. Minä hoidan tämän", Lumi kuiskasi ja iski silmää. Olin kauhuissani. Tämä voi päättyä vain huonosti. Kohta paikalle saapui kaksi vartijaa lisää, ja he tempaisivat meidät pystyyn. Matkamme vei vuoropäällikön toimistoon. "Keitä te olette? Mitä te täällä teette?" hän vaahtosi ensin minulle, sitten Lumille.
"Olemme viattomia ohikulkijoita", Lumi melkein nauroi. "Satuitte vain olemaan kävelyllä suljetulla alueella, niinkö?" työnjohtaja kysyi minua tuijottaen. Hiki kihosi otsalleni. Mitä tässä pitäisi sanoa? "Pääsimme alueelle portista", Lumi sanoi. "Tulimme hakemaan näytteitä. Teillä ei voi olla puhtaita jauhoja pussissanne." Minua hymyilytti. Johtaja tuijotti meitä pitkän aikaa. "Tutkikaa heidät." Vartijat kävivät läpi taskumme ja reppumme. He löysivät vain Lumin siemenpussit sekä eväämme. Lumi kohautti olkapäitään. "Minähän sanoin." "Meidän on tarkistettava henkilötietonne", pomo vastasi ja ojensi eteenpäin sormenjäljen lukijaa. Vavahdin. Johtaja ilmeisesti huomasi, koska hän hymyili leveästi. Lumi painoi peukalonsa laitteeseen itsevarmasti. Työnjohtaja kurtisti kulmiaan. "Opettaja. Helsingissä?" hän kysyi Lumilta. "Sapattivapaalla, mutta muuten oikein." "Seuraavana sitten te", johtaja sanoi ja työnsi laitteen minulle. Suljin silmäni ja painoin peukaloni siihen. "Maanviljelijä. Olisi pitänyt arvata. Meidän siemeniämme ette varasta", pomo raivostui. "Ottakaa siemenpussit pois ja viekää heidät odottamaan poliisia." Vartijat tekivät työtä käskettyä. Meitä vietiin tiukassa otteessa kohti varastorakennusta, joka ilmeisesti toimisi putkanamme. Yhtäkkiä Lumi aukaisi suunsa. Minulla on kengännauha auki. Saanko? hän osoitti kohti kenkäänsä. Vartija nyökkäsi ja päästi irti. Lumi kumartui. Näin, miten hän kohotti lahjettaan. Yhtäkkiä Lumin kädessä oli sylinteri, josta hän suihkautti molempien vartijoiden silmille. Nämä vajosivat polvilleen silmiään pyyhkien. Nyt mentiin! Lumi sanoi ja tarttui käsivarteeni. Ryntäsimme aidalle ja kapsuimme sen yli niin nopeasti kuin pääsimme. Katosimme metsään. "Mitä tapahtui?" sopersin. "Onnenpotku. Sinua ei näköjään ollutkaan etsintäkuulutettu. Olin jo hetken huolissani", Lumi selosti tilannetta kävellessään. Mietin sitä tosiasiaa, etteivät poliisit halunneet minua. Se tarkoitti, että he epäilivät Petjaa. Tavallaan he olivat oikeassa. Hän oli tehnyt laittomat tutkimukset. Olin kuitenkin vastuussa siemenistä, jotka olivat johtaneet tähän sotkuun. Minun oli joskus korvattava tämä Petjalle tavalla tai toisella. Lumi pysyi hiljaa tuntikausia, ja seurasin perässä tiiviisti. Lopulta hän avasi suunsa. "Pärjäsit tänään hyvin. Ensi kerta menee vielä paremmin." "Ensi kerta?" kysyin kauhistuneena. Minulle riitti. "Totta kai. Sotkemme siemeniä niin kauan kuin on tarpeen. Tällä samalla hetkellä parissakymmenessä siilossa ympäri maailmaa on vääriä siemeniä, jos kaikki on mennyt kuin pitikin. Tämä on vasta alkua. Tämä on sitä, mitä Vilja halusi." En vastannut, mutta ajattelin, etten voinut enää perääntyäkään. Saatoin vain kävellä kohti tilaa, josta tulisi kotini.