20.9. KESKIVIIKKOSARJA 2

20.9. KESKIVIIKKOSARJA 2 Musiikkitalo klo 19.00 Andrew Manze, kapellimestari Francesco Piemontesi, piano Hubert Parry: Elegy for Brahms, ensiesitys Suomessa 13 min W. A. Mozart: Pianokonsertto nro 27 B-duuri K 595 32 min I Allegro II Larghetto III Allegro VÄLIAIKA 20 min Johannes Brahms (sov. Arnold Schönberg): Pianokvartetto g-molli I Allegro II Intermezzo (allegro ma non troppo) III Andante con moto IV Rondo alla zingarese (presto) 40 min Väliaika n. klo 20.00. Konsertti päättyy noin klo 21.10. Suora lähetys Yle radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena. 1

HUBERT PARRY (1848 1918): ELEGY FOR BRAHMS Yhden erityisen suosituksi tulleen sävellyksen kirjoittaminen ei aina ole eduksi tekijälleen. Norjalaisen Christian Sindingin eloisa pianokappale Kevään kohinaa on lähes jättänyt varjoonsa hänen suurisuuntaiset myöhäisromanttiset sinfoniansa. Tšekkiläisen Zdeněk Fibichin aikanaan äärettömän suosittu Poem kätki taakseen kunnianhimoisen, monia laajamuotoisia teoksia käsittävän tuotannon. Ja olipa jopa Sibeliuksen maine sinfonikkona uhattuna Valse tristen suosion vuoksi. Englantilaisessa musiikissa samanlaisen tapauksen muodostaa Hubert Parry, jonka lyhyt kuoroteos Jerusalem ("And did those feet in ancient time") (1916) ei ole vain äärimmäisen suosittu vaan suorastaan osa englantilaista sielunmaisemaa. Se soi lähes puolipakollisena numerona kansallisissa ja musiikillisissa juhlatilaisuuksissa, koulujen yhteislauluna ja kirkoissa virtenä. Muutaman vuoden takaisessa äänestyksessä sopivimmasta kansallishymnistä se selvisi voittajaksi ja jätti taakseen sekä God Save the Queenin että Land of Hope and Gloryn. Paljoa muuta ei Parryn tuotannosta sitten ainakaan saarivaltakunnan ulkopuolella tunnetakaan. Ja silti kyseessä oli tuottelias viiden sinfonian (1882 1912) ja muiden orkesteriteosten, näyt tämömusiikin, suurten kuoro-orkesteriteosten, laajojen kamarimusiikkiteosten, piano- ja urkumusiikin sekä yksinlaulujen säveltäjä. Sellaisena hän oli tärkeä edeltäjä ja perustanrakentaja sille englantilaisen musiikin uudelle renessanssille, joka Edward Elgarin myötä puhkesi 2 esiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tyylilliset esikuvansa Parry haki Keski- Euroopasta. Varsinkin Brahms oli hänelle tärkeä säveltäjä, ja 1870-luvun lopulla hän jopa yritti turhaan - päästä tämä oppilaaksi. Brahmsin kuolema 1897 oli Parrylle suuren surun hetki, ja Elegia Brahmsille syntyi vielä samana vuonna spontaanina reaktiona menetykselle. Parry koki teoksen syvän henkilökohtaisena, ennen muuta häntä itseään varten tehtynä luomuksena, eikä hän editoinut sitä esitys- tai julkaisukuntoon vaan sulki sen pöytälaatikkoonsa. Vasta hänen kuoltuaan lokakuussa 1918 hänen säveltäjätoverinsa Charles Stanford editoi teoksen ja johti sen Parryn muistokonsertissa marraskuussa 1918. Englantilaisen säveltäjän kunnianosoituksessa saksalaiselle mestarille voitiin henkilökohtaisen muistoteoksen lisäksi kokea laajempiakin merkityksiä, sillä vain kolme päivää esityksen jälkeen solmittiin ensimmäisen maailmansodan päättänyt aselepo. Elegia Brahmsille alkaa tunteikkaan elegisesti alkutahtien laskevien linjojen saadessa vastaan intohimoisesti nousevia huokausaiheita. Kuuluville välähtelee Brahmsin teoksista tuttuja aihelmia, ja myös yleisemmällä tyylillisellä ja ilmaisullisella tasolla yhteys tähän on vahva. Elegisyyden lisäksi teoksessa on vuolasta tunnevoimaa ja lopussa myös valaistunutta seestyneisyyttä, ikään kuin suru suuren säveltäjän menettämisestä vaihtuisi kiitollisuudeksi niistä monista mestariteoksista, jotka tämä oli ehtinyt luoda.

WOLFGANG AMADEUS MOZART (1756 1791): PIANOKONSERTTO NRO 27 B-DUURI K. 595 B-duuri-konsertolla K. 595 on erikoisasema Mozartin pianokonserttojen joukossa, sillä se jäi tämän hänen tuotannossaan keskeisen ja hänelle erityisen luonteenomaisen teossarjan päätökseksi. Mozart on päivännyt sen valmistuneeksi 5. tammikuuta 1791, ja teoksessa on haluttu kuulla hänen viimeisen vuotensa alistuneiksi kuviteltujen tunnelmien heijastumia, jopa pianistisen jäähyväisteoksen tuntua. B-duuri-konsertossa on omaa kiistatonta duurin läpi säteilevää melankoliaansa, mutta mikään Mozartin viimeisen vuoden jäähyväisteos se ei ole. Itse asiassa konserton sävellystyö tapahtui olennaisilta osiltaan jo kaksi vuotta aiemmin 1788, samana vuonna kuin "Kruunajaiskonserttona" tunnettu D-duuri-konsertto K. 537. Mozart on saattanut ajatella teosta alun perin osaksi syksyllä 1788 Wienin kasinolle suunnittelemaansa tilauskonserttien sarjaa, jossa on saatettu kuulla yksi tai useampia Mozartin kolmesta viimeisestä saman vuoden kesällä sävelletystä sinfoniasta. Konsertto jäi kuitenkin tässä yhteydessä valmistumatta. Mozart palasi teoksen pariin vasta loppuvuodesta 1790, kun hänellä oli tiedossa sille esitys; pöytälaatikkoa tai jälkimaailmaa vartenhan hän ei teoksia kirjoittanut. Tuo esitystilaisuus oli 4. maaliskuuta 1791, jolloin Mozart soitti teoksen klarinetisti Joseph Bährin tilauskonsertissa. Se jäi hänen viimeiseksi esiintymisekseen pianosolistina. B-duuri-konserttoa on usein pidetty eräänlaisena g-molli-sinfonian komplementääriteoksena, sen henkisenä täydentäjänä ja sukulaisteoksena mutta toisesta, rinnakkaisduurin näkökulmasta koettuna. Moniin 1780-luvun pianokonserttoihin verrattuna ilmaisu on tullut pelkistetymmäksi mutta samalla henkevämmäksi ja paikoin myös harmonisesti rohkeammaksi. Mozartia on selvästi kiinnostanut enemmän musiikin ilmaisullinen eheys ja sielukkuus kuin ulkoinen, yleisön hurmaamiseksi suunniteltu solistinen taituruus. Jo teoksen avaus eroaa lempeydessään 1780-luvun konserttojen valtavirrasta: ensin luodaan pehmeä säestyspinta, jonka ylle pääaiheen melodia alkaa piirtyä, ja kun piano tulee orkesteriesittelyn jälkeen sisään, se ei esittelee omaa teemaansa vaan muunnelman orkesterin pääteemasta. Osan tematiikassa on sekä laulavasti virtailevia aiheita että monista Mozartin konserttojen avausosista tuttuja joskin tässä hivenen hillitymmin hyödynnettyjä marssimaisia rytmejä. Harmoninen rohkeus korostuu kehittelyssä, jossa sävellajit seuraavat toisiaan vapaan epäsovinnaisesti (B-duuri, h-molli, C-duuri, es-molli), ja ylipäätään monet mollivarjostukset syventävät osan ilmaisua. Hidas osa alkaa pianon esittelemällä rikkumattoman kauniilla, puhdasta lempeyttä henkivällä pääaiheella. Tarvitaan todella suuri mestari, että näin yksinkertaiselle aiheelle voidaan antaa näin suuri merkitys. Pääaiheessa piano ja orkesteri 3

replikoivat vuorotellen mutta yhdistyvät toisessa teemassa. Kaiken seesteisyyden rinnalla osassa on myös omat tuskaisemmat ulottuvuutensa. Finaali soljuu sujuvasti ja elegantimmin kuin muiden pianokonserttojen vastaavat 6/8-tahtilajiin kirjoitetut "metsästysfinaalit". Osan viehkeä pääteema pukeutui joitakin päiviä konserton valmistumisen jälkeen uuteen asuun laulussa Sehnsucht nach dem Frühling (Kaipuu kevääseen), sanoilla "Komm, lieber Mai, und mache die Bäume wieder grün" (Tule, rakas toukokuu, ja tee taas puista vihreitä). Jotain tästä kaipauksesta tuntuu tarttuneen myös konserttoon. JOHANNES BRAHMS (1833 1897): PIANOKVARTETTO G-MOLLI OP. 25 (ORKESTROINUT ARNOLD SCHÖNBERG) Nuorelle keskieurooppalaiselle modernistisäveltäjälle 1800-luvun lopun asetelmat olivat selvät: Wagner oli ns. "uussaksalaisten" säveltäjien johtohahmo ja jokaisen kunnon uudistushenkisen säveltäjän esikuva, Brahms taas perinteeseen sitoutunut konservatiivi, jonka vaikutusta oli syytä karttaa. Asetelma oli tietenkin kovasti yksioikoinen ja vääristynyt, ja ainakin yksi nuori nouseva modernisti ja musiikin tuleva vallankumouksellinen näki sen läpi: Arnold Schönberg (1874 1951), joka pyrki rakentamaan synteesiä kahden vastakohtaiseksi koetun säveltäjän antamista virikkeistä. Schönbergin Brahms-ihailu kesti läpi hänen elämänsä. Sitä kuvastaa hänen vuonna 1933 pitämänsä luento Brahmsista, jonka hän muotoili 1947 uudelleen kuuluisaksi esseeksi "Brahms the Progressive" (Edistyksellinen Brahms) ja sisällytti esseekokoelmaan Style and Idea (1950). Perinteisten käsitysten valossa otsikko oli provosoiva - ja sellaisek si se oli tietenkin tarkoitettukin mutta Schönberg pystyi perustelemaan sen löytämällä Brahmsin musiikin perinteisen julkisivun takaa omaperäisiä ja edistyksellisiä ratkaisuja. Schönbergin suurin kunnianosoitus Brahmsille oli hänen vuonna 1937 tekemänsä orkesteriversio tämän pianokvartetosta g-molli. Siinä Schönberg nostaa alun perin kamarimusiikillisesti hahmotellun teoksen orkestraaliseen loistoon ja painokkuuteen; hän kutsuikin sovitustaan leikillisesti "Brahmsin viidenneksi sinfoniaksi". Hän mainitsi yhdeksi perusteeksi sovitukselle sen, että alkuteos "esitetään aina huonosti, sillä mitä parempi pianisti, sitä voimakkaammin hän soittaa, etkä voi kuulla mitään jousista. Minä halusin kerrankin kuulla kaiken, ja sen minä saavutin." Oman versionsa lähtökohdaksi Schönberg mainitsi tehneensä orkestraation tiukasti Brahmsin tyylissä, mikäli tämä olisi elänyt hänen aikanaan. Vaikka Schönberg on ollut uskollinen 4

Brahmsin nuoteille, hän on tuonut mukaan uudemman ajan orkesteritekniikkaa; esimerkiksi joitakin kromaattisia vaskiosuuksia, jousten col legno -soittoa tai värielementtiä rikastavia lyömäsoitintehoja Brahms ei itse olisi varmastikaan käyttänyt. Brahmsin g-molli-pianokvartetto (1859 61) on ansaitusti yksi kamarimusiikkikirjallisuuden suosituimmista teoksista. Se edustaa hänen nuoruutensa kuohuvaa "Sturm und Drang" -kautta ja komeasti edustaakin. Kun teos sai kantaesityksensä Wienissä marraskuussa 1862, Brahms istui itse pianon ääressä. Esityksen ensiviulisti Josef Hellmesberger oli ihastuksissaan ja luonnehti teosta Beethovenin perilliseksi, luultavasti viitaten sen väkevään tunnelataukseen. Vaikka Brahms rakentelee teoksessa kuohuvia nousuja, hän on täydellisesti vapauttamiensa voimien hallitsija. Tämä tulee esiin jo sinfonisen laajassa ensiosassa, joka on Brahmsille tyypilliseen tapaan motiivisesti aukottoman tiivis konstruktio. Osan musiikissa on sekä myrskyisät että levollisemmat ulottuvuutensa. Scherzoa vastaava osa on normaalista sinfonisesta muotokaavasta poiketen jo toisena. Scherzoksi Brahms sitä itsekin alun perin kutsui mutta vaihtoi sitten otsikon Intermezzoksi. Hidasta osaa hallitsee lämminhenkinen, leveä laulavuus. Osa keskella nousee kuitenkin esiin vastakohtaisena elementtinä marssimainen, soinnilliseen loistoon kasvava taite. Finaali on Brahmsin räiskyvimpiä luomuksia, ja juuri siinä Schönbergin sovitus on värikkäimmillään. Jo osan otsikossa Rondo alla Zingarese tulee esiin osan kiihkeä mustalaisväritys. Pääaihetta hallitsee raisusti rynnistävä energisyys, mutta sen vastapainona osassa on myös vilkasliikkeistä kepeyttä ja hehkuvan tunteikasta melodisuutta. Koodassa lataus yltyy äärimmilleen pääaiheen edetessä villisti kieppuvina pyörteinä kohti iskevää päätöstä. Kimmo Korhonen ANDREW MANZE Englantilaista Andrew Manzea on kehuttu hänen energisestä otteestaan, ohjelmiston syvällisestä tuntemuksesta sekä hyvistä kommunikointitaidoista. Cambridgessa suoritettujen antiikin kulttuurin opintojen jälkeen Manze keskittyi viulunsoiton opiskeluun ja on sittemmin esiintynyt lukuisilla palkituilla äänitteillä. Manze on tunnettu erityisesti vanhan musiikin asiantuntijana. Syyskuussa 2014 Manze aloitti Hannoverin Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Orkesteri on konsertoinut Saksan lisäksi muun muassa Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Vuosina 2006 2014 Manze toimi Helsingborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Manze on vieraillut johtamassa mm. Los Angelesin, Münchenin ja Oslon filharmonikkoja, Leipzigin Gewandhausorkesteria, Göteborgin sinfoniaorkesteria sekä Camerata Salzburgia. Tulevina kausina Manze johtaa mm. Bambergin ja Melbournen sinfoniaorkestereita sekä Amsterdamin Concertgebouworkesteria. 5

FRANCESCO PIEMONTESI Ilmaisuvoimainen ja teknisellä taituruudellaan häikäisevä Francesco Piemontesi on tunnettu etevänä Mozartin ja varhaisromanttisen ohjelmiston tulkitsijana. Yhtä lailla hän on saanut kiitosta myös Brahmsin, Lisztin, Ravelin sekä Bartókin teosten tulkkina. Locarnossa, Sveitsissä syntyneen Piemontesin opettajia ovat olleet Arie Vardi, Alfred Brendel, Murray Perahia, Cécile Ousset sekä Alexis Weissenberg. Hänen kansainvälistä uraansa vauhditti menestyminen monissa kilpailuissa, kuten Queen Elisabeth-pianokilpailussa 2007. Vuosiksi 2009 2011 hänet valittiin BBC:n uusia kykyjä esittelevään New Generation Artist -ohjelmaan. Piemontesi on esiintynyt mm. Lontoon, Los Angelesin ja Münchenin filharmonikkojen, Leipzigin Gewandhausorkesterin, Clevelandin ja Pittsburghin sinfoniaorkesterien sekä Lontoon Philharmonia-orkesterin solistina. Hän on vieraillut myös New Yorkin Mostly Mozart -festivaalilla, Varsovan kansainvälisellä Chopin-festivaalilla sekä Lucerne-festivaalilla Sveitsissä. Piemontesi tunnetaan taidokkaana kamarimuusikkona. Hän esiintyy mm. Emerson-kvartetin, Antoine Tamestitin ja Jörg Widmannin sekä Angelika Kirchschlagerin kanssa. Soolokonsertteja hän on pitänyt Amsterdamin Concertgebouwssa, New Yorkin Carnegie Hall ssa sekä Lontoon Wigmore Hall ssa. Piemontesi on levyttänyt Debussyn preludeja, Mozartin pianoteoksia sekä Dvořákin ja Schumannin pianokonserttoja Deccalle, Warnerille ja Naïve Classiquelle. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin ylikapellimestarina on vuodesta 2013 toiminut Hannu Lintu. Häntä ennen RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Kaudella 2017 2018 RSO juhlii 90-vuotissyntymäpäiväänsä 10-jäse ninen Radio-orkesteri esiintyi ensimmäisen kerran 1.9.1927 Aleksanterinkatu 46:n studiossa, Helsingissä. Muutama vuosi myöhemmin aloitettiin myös julkinen konserttitoiminta ja sinfoniaorkesterin mitat RSO saavutti Paavo Berglundin ylikapellimestarikaudella 1960-luvulla. Nyt orkesteri nauttii suosiosta niin konserttikävijöiden määrän kuin menestyneiden levytysten ja kiertueidenkin suhteen. Täyttöaste Musiikkitalon konserteissa oli vuonna 6

2016 95 % ja verkossa sekä television äärellä konsertteja seurasi yli 1,4 miljoonaa katsojaa. Radiolähetyksien kuulijoita oli n. 100 000 lähetystä kohti. Suurten klassis-romanttisten mestariteosten ohella RSO:n ohjelmisto sisältää runsaasti nykymusiikkia ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella 2017 2018 orkesteri kantaesittää kuusi Yleisradion tilaamaa teosta. Lisäksi ohjelmassa on kolmen oopperan konserttiesitykset, ensimmäinen oma RSOfestivaali ja keskeisiä viulukonserttoja 1900-luvulta. RSO on levyttänyt mm. Mahlerin, Ligetin, Eötvösin, Sibeliuksen, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Lau niksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Orkesterin levytyksiä on palkittu mm. BBC Music Magazine -, Académie Charles Cros n ja MIDEM Classical Award -palkinnoilla. Sibeliuksen Lemminkäisen ja Pohjolan tyttären levytys oli Gramophonelehden Critic s Choice joulukuussa 2015. Lisäksi levytys toi RSO:lle ja Hannu Linnulle kotimaisen Emma-palkinnon Vuoden klassinen albumi 2015 -kategoriassa. Kaudella 2017 2018 julkaistavat levyt sisältävät teoksia Sibeliukselta, Prokofjevilta, Lindbergiltä ja Bartókilta. RSO esiintyy myös Ylen tuottamassa dokumentissa, joka esittelee säveltaiteemme varhaisia modernisteja. RSO konsertoi säännöllisesti ympäri maailmaa. Kaudella 2017 2018 orkesteri tekee Hannu Linnun johdolla Euroopan kiertueen mm. Berliiniin, Kölniin ja Madridiin. RSO:n kotikanava on Yle Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Yle Areenassa (yle.fi/areena) voi konsertteja kuunnella sekä katsella korkealaatuisen livekuvan kautta. Yle Teemalla nähdään sunnuntaisin RSO:n konserttitaltiointeja, jotka uusitaan myös Yle TV 1:ssä. 7