Suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi Pietari 22.9.2017 Suomen ja Venäjän vuoden 1917 muuttuvat tulkinnat KIMMO RENTOLA V uosi 1917 oli perustavaa laatua sekä Venäjän että Suomen historiassa, sekä erikseen että yhdessä, sillä tuohon vuoteen saakka Suomi kuului Venäjän imperiumiin, niin kuin tiedätte. Vaikka sadan vuoden takaiset tapahtumat kietoutuvat yhteen, nykyisessä muistamisessa ja painotuksissa on luonnollisesti suuria eroja. Venäjä 1917 Venäjällä vuosi 1917 merkitsi suurta vallankumousprosessia. Kun nyt on valmistauduttu merkkivuoteen, lanseerattiin uusi käsite: Venäjän suuri vallankumous. Nimikkeen mallina on ollut jo vakiintunut nimitys: Ranskan suuri vallankumous. Uudella käsitteellä haluttiin epäilemättä sanoa ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin korostaa Venäjän ja sen vallankumouksen maailmanhistoriallista merkitystä mikä onkin kiistatonta. Ja toiseksi: kattaa vuoden 1917 koko ristiriitainen prosessi, sen kaikki kiemurat ja käänteet, monet eri toimijat, korostamatta yksipuolisesti mitään aspektia, esimerkiksi Lokakuun käännettä, joka toi bolševikit valtaan. Sehän oli Neuvostoliiton aikana aina etusijalla. Uusi nimitys on hyvin mietitty, mutta historian erilaisten elementtien yhdistäminen on nimenomaan vuoden 1917 kohdalla osoittautunut varsin vaikeaksi. Nykyään Venäjällä pystytään toki arvostamaan oman historian hyvin erilaisia aineksia samaan aikaan, esimerkiksi keisarillisia perinteitä ja ortodoksisuutta, ja samaan aikaan myös Neuvostoliittoa, etenkin toisen maailmansodan voittoa, ja siinä yhteydessä jopa Stalinia. Mutta nimenomaan vuoden 1917 kohdalla eri traditioiden arvostaminen yhtä aikaa on osoittautunut erittäin vaikeaksi, sillä juuri sinä vuonna nuo eri traditiot olivat murhaavasti vastakkain. Voi olla, että eri ainesten yhteensovittamisen hankaluus on yksi syy siihen, että vuotta 1917 on Venäjällä toistaiseksi juhlittu kenties pidättyvämmin kuin suuria historiallisia merkkivuosia on täällä ollut tapana juhlia. Ja on toinenkin syy: on usein arveltu, että vuoden 1917 juhliminen on Venäjän valtiojohdon kannalta poliittisesti epämukava asia. 1
Vuosi 1917 oli perusluonteeltaan suurten kumousten ja hallitusten kukistumisen vuosi, ja se merkitsi suuren imperiumin luhistumista ja sen monien osien irtautumista. Kumpikaan näistä ei ole sellainen asia, jota Venäjän valtiojohto erityisesti haluaisi juhlia. Toisaalta johto ei voi myöskään liian avoimesti arvostella vuotta 1917, koska sen merkitys on neuvostoaikana niin vahvasti iskostunut kansalaisten historialliseen itseymmärrykseen. Kansainvälisen historiantutkimuksen muotivirtaukset panevat katsomaan Venäjän vallankumousta uusin silmin. Globaalista ja transnationaalisesta näkökulmasta Venäjän vallankumous voidaan nähdä yhtenä osana ja vahvimpana osana kolmen suuren monikansallisen imperiumin romahdusta I maailmansodan loppuvaiheessa. Samassa prosessissa menivät Venäjän imperiumi, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia ja Ottomaanien valtakunta. Mikä näille oli yhteistä, missä ne erosivat toisistaan? tätä on tutkimuksessa nyt kyselty, myös uusin menetelmin. Toki myös Saksan keisarikunta kaatui, mutta siinä problematiikka on toinen, se ei ollut monikansallinen imperiumi niin kuin nuo kolme. Suomi 1917 Samalla tavalla Suomen itsenäisyys voidaan nähdä osana prosessia, jonka myötä syntyi joukko uusia pieniä ja keskisuuria valtioita kolmen suuren imperiumin jäännöksistä. Vuonna 1914 hyvin harva Suomessa ja vielä harvempi vastuullisissa tehtävissä uskoi, että Suomi voisi mitenkään olla itsenäinen lähivuosina. Paasikivi josta myöhemmin tuli presidentti leimasi utopistiksi ja mielikuvittelijaksi kollegansa, joka sellaista haaveili. Se ei ollut realismia. Sitten kaikki äkkiä muuttui, avautui otollinen tilaisuus. Prosessi lähti käyntiin heti maaliskuussa 1917, ja kuten tuollaisina vuosina usein, alkoi spiraaliin verrattava liike, jossa radikaalit ideat ja vaatimukset alkoivat seuraavalla, nopeammalla kierroksella näyttääkin maltillisilta, jopa jarrutukselta, ja pysyäkseen tilanteen tasalla oli koko ajan juostava kovempaa. Suomessa päästiin monen eri vaiheen kautta viimein 6. joulukuuta eduskunnan hyväksymään itsenäisyysjulistukseen. Se oli seuraavan päivän lehdissä vain pikku-uutinen, paljon isommat ja hankalammat asiat askarruttivat silloin mieliä. Nykyään muuten tiedetään, että juuri 6. joulukuuta sattuu olemaan Stalinin oikea syntymäpäivä. Venäjän imperiumista irti pyrkivien osien joukossa Suomen itsenäisyys oli sikäli toteuttamiskelpoisin, että Suomi oli jo erillinen valtio, jolla oli omat lait ja hallinto, oma vaaleilla valittu eduskunta (eikä edustajia Venäjän duumassa), oma raha, talous ja verotus. Suomen ja Venäjän välillä oli tulli jo keisariaikana. Aleksanteri III ihmetteli sitä. Omaa ulkopolitiikkaa ei Suomella ollut eikä sotavoimia, eikä suomalaisten tarvinnut palvella Venäjän joukoissa, vaan palvelus korvattiin rahalla. Suomen asema Venäjän imperiumissa 2
muistuttaa Ahvenanmaan asemaa nykyisessä Suomessa, ja alkusyykin oli sama: ei haluttu sotkea suhteita Ruotsiin eikä ruokkia alueen väestössä kaipuuta Ruotsin yhteyteen. Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan ollut yhdellä julistuksella valmis, vaan se vaati toteutuakseen ainakin kolme suurta tapahtumaa ja vielä sen, että ne sattuivat juuri tässä järjestyksessä. Ensimmäinen oli Venäjän keisarivallan romahdus ja bolševikkien pääsy valtaan ilman sitä itsenäisyydelle ei olisi saatu Venäjän tunnustusta, ja se puolestaan helpotti tavattomasti ulkovaltojen tunnustuksen saamista. Toinen oli Saksan tukemien valkoisten voitto Suomen sisällissodassa jos voittajia olisivat olleet punaiset niin kuin Venäjällä, on vaikea nähdä miten Suomi olisi niissä olosuhteissa voinut säilyä itsenäisenä, vaikka punaisten johto toki oli kansallismielistä ja itsenäisyystahtoista. Ja kolmantena Saksan romahdus ja tappio maailmansodassa ilman sitä Suomi olisi jäänyt Saksan protektoraatiksi saksalaisen kuninkaan alaisuuteen, ei oikeasti itsenäiseksi ja kenties vielä autoritaarisesti hallituksi. On siis väärin juhlia Suomen itsenäisyyttä ikään kuin pitkän kehityksen vääjäämättömänä tuloksena. Totta kai tarvittiin itsenäisyystahtoa ja aatteen ajajia, mutta lopputulos oli myös sattuman soittoa tai vähintään sellaisten suurten prosessien tulosta, joihin Suomi ja suomalaiset eivät voineet mitenkään vaikuttaa. Suomessa vuoden 1917 juhliminen on sujunut hyvin, mutta silmään pistää tunnus SUOMI 100. Historioitsijan silmin se on epäonnistunut, sillä kansakunta on tietysti paljon vanhempi kuin satavuotias ja valtionkin ikään täytyy panna yli sata vuotta lisää. Erillinen Suomen valtio perustettiin Venäjän yhteyteen vuonna 1809, kun saatiin pitää vanhat lait ja hallinto, mutta jouduttiin pystyttämään uusi erillinen keskusvalta Helsinkiin, kun vanha jäi Tukholmaan. Tässä voi ohimennen huomauttaa ruotsalaisen historioitsijan Torkel Janssonin tulkinnasta, jonka mukaan suomalaisen yhteiskunnan kehitystä hallittiin Ruotsista irtoamisen jälkeen ainakin sata vuotta ja monessa asiassa pitempäänkin Tukholmasta, sillä voimassa olivat sikäläiset lait ja hallinto, ja kaikissa uudistuksissa katsottiin ensin malliksi, miten asia oli hoidettu Ruotsissa. Ongelmallinen on myös juhlavuoden toinen tunnussana YHDESSÄ. Jos juhlimisessa on Venäjällä kiusallisia piirteitä, niitä on myös Suomessa, nimittäin vuoden 1917 prosessin välitön jatke, sisällissota, jonka syttymisestä tulee tammikuussa sata vuotta. Virallinen juhlinta on tarkoitus rajoittaa tiukasti vuoteen 1917 ja lopettaa vuoden vaihteeseen, sillä siitä eteenpäin saattaa olla vaikea juhlia nimenomaan yhdessä. Vaikka virallinen juhlinta loppuu vuoden vaihtuessa, on selvää, ettei ole mitenkään mahdollista tukahduttaa eri tahoilla ilmenevää halua juhlia vuoden 1918 eri aspekteja. Tulkinnat Sisällissotien erilainen lopputulos yhtäällä voittivat punaiset, toisaalla valkoiset loi Venäjän ja Suomen välille jyrkän vastakohtaisuuden, ja se ulottui myös historiantutkimukseen. Kummallakin puolella historiaa 3
kirjoitettiin omien voittajien näkökulmasta. Suomessa sisällissota oli niin arka aihe, että vakavampi lähdekriittinen historiantutkimus vuosista 1917-18 pääsi käyntiin vasta 1950-luvun lopulla. Pääteemoina olivat punainen ja valkoinen terrori ja Suomen suhde Venäjän vallankumoukseen. Suomen ja Neuvostoliiton historiantutkijoiden tulkinnat erosivat, mutta itse faktoista ei ollut kovin vakavia erimielisyyksiä vuosien 1917-20 osalta. Se johtui siitäkin, että noilta vuosilta oli hyvin paljon julkista aineistoa, yhtä ja toista saattoi lukea sanomalehdistä, joten perusfaktat olivat laajalti tiedossa. Tulkinnat ovat tietenkin toinen asia, niissä kirjo on suurempi. Yksi kiinnostava toimijoiden motiiveiden tulkinta koski Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Se esitettiin Neuvostoliiton aikana aina esimerkkinä bolševikkien periaatteellisesta kansallisuuspolitiikasta. Tosin itse dokumentista julkaistiin tavallisesti vain leikattu versio, jossa näkyi vain ensimmäinen allekirjoitus, Lenin. Syynä oli kai se, että muiden allekirjoittajien joukossa oli Trotskin nimi ennen Stalinia. Presidentti Kekkonen hyödynsi tätä ja korosti eri juhlapäivinä voimakkaasti Leninin roolia ja periaatteellisuutta Suomen itsenäisyyden tunnustajana. Hänen ajatuksenaan oli näyttää kiitollisuutta, sillä suurvallatkin voivat olla kiitoksen kipeitä. Mutta tärkeämpi oli taka-ajatus: näin pyhitettiin Suomen itsenäisyys. Minkä Lenin antoi ja takasi, sitä ei kukaan hänen seuraajistaan voi ottaa pois. Samalla tavalla suomalaiset vielä 1800-luvun lopulla vetosivat keisari Aleksanteri I:n lupauksiin ja lausumiin. Kekkonen suuttui, kun historiantutkija Tuomo Polvinen osoitti, että Leninillä oli toimilleen myös ajankohtaisia taktisia motiiveja. Lenin halusi vahvistaa vasemmiston asemia Suomessa ja pohjustaa vallankumousta, ja ajatus oli se, että voittoisa Punainen Suomi sitten tietysti liittyisi vallankumoukselliseen maailmanyhteisöön eli siinä vaiheessa Neuvosto-Venäjään. Toinen tekijä Leninin toimien taustalla oli välttämättömyys. Hän ei voinut mitään, Venäjän joukot Suomessa olivat kurittomia ja hajoamistilassa eikä Suomen eroa voitu estää. Miksei siis mukautua väistämättömään ja korjata siitä niin suuri hyöty kuin tarjolla on? Nyt Leniniin ei enää kannata vedota. Presidentti Putin on näet moittinut Leniniä siitä, että hyväksymällä vähemmistökansallisuuksien eroamisoikeuden Lenin asetti Neuvostoliiton perustusten alle pommin, joka lopulta räjähti. Eroamisoikeus oli vakava virhe ja Stalin oikeassa siitä käydyssä keskustelussa. Näin meiltä suomalaisilta menee tämäkin Kekkosen perintö. Arin kohta Suomen ja Neuvostoliiton historiasuhteissa ei siis koskenut vuosia 1917-18, vaan myöhempää aikaa, toista maailmansotaa ja erityisesti talvisotaa. Sen ajan Neuvostoliiton politiikan taustoista ei ollut paljonkaan lähdeaineistoa saatavilla ja virallista linjaa leimasivat vielä pitkään Stalinin kuoleman jälkeenkin erilaiset sepitelmät. Rehellisempi asenne tuli mahdolliseksi vasta 1980-luvun lopulla. 4
Neuvostoliiton jälkeen Neuvostoliiton luhistuminen loi uuden kurkistusaukon menneisyyteen, sillä menneisyyttä katsotaan aina kulloisenkin nykypäivän kurkistusaukosta ja nykyisten näkemysten ja tarpeiden varassa. Ja se muutti myös historiantutkimuksen edellytykset, kun valtavia määriä arkistoaineistoa alkoi tulla saataville eikä ollut enää puolueen virallista linjaa rajaamassa johtopäätöksiä. Tämä johti seurausvaikutuksiin myös Suomessa ja monissa muissa länsimaissa, joissa katsottiin nyt mahdolliseksi avata esimerkiksi vastavakoilun tai kansalaisten poliittisen valvonnan dokumentteja. 1990-luvulla onnistuttiin jopa talvisodasta valmistamaan tutkimus, kirja, jossa oli venäläisten ja suomalaisten tutkijoiden yhdessä kirjoittamia artikkeleita. Se oli melkein uskomatonta. Puolalaisten ja venäläisten tutkijoiden kesken on tutkittu jopa kaikkia ns. vaikeita kysymyksiä, mutta Suomen osalta riitti tämä yksi, koska se oli kaikkein vaikein. Vuosi 1917 jäi tässä tutkimuksen aallossa jossain määrin katveeseen, päähuomio kiinnittyi myöhempiin vaiheisiin, joihin nyt päästiin kunnolla kaivautumaan. Mutta myös vuosi 1917 ansaitsisi tarkempaa huomiota. Punaiset pakolaiset toivat mukanaan Suomesta suuren määrän dokumentteja, jotka koetettiin kerätä talteen vuonna 1927, kun vietettiin vallankumouksen 10-vuotisjuhlaa. Myös Venäjän eri poliittisten voimien, sotilasviranomaisten ja sotilaiden järjestöjen aineistoissa on paljon aiemmin tuntematonta. Oma lukunsa ovat erilaiset salaiset operaatiot ja tiedustelu. Neuvostotiedustelun kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaanoperaatio kohdistui vuodenvaihteessa 1917-18 Suomeen, jonne Dzeržinski lähetti pietarilaisen Dengi-sanomalehden julkaisijan Aleksei Filippovin hankkimaan tietoja tilanteesta. Kannattaa panna merkille, että Suomi siis luettiin jo tuossa varhaisessa vaiheessa ulkomaaksi. Tilanteen kaoottisuutta kuvaa, että seuraavana kesänä samainen Filippov joutui Pietarissa pidätetyksi ja ammutuksi vastavallankumouksellisena porvarina, jollaiselta hän epäilemättä näyttikin. Myös venäläisten valkoisten tutkimiselle on nyt uudet edellytykset. Suomeen ja Suomen kautta tuli tuhansia pakolaisia, joiden edesottamuksista on tukevasti aineistoa. Suomalaissyntyiset kenraalit yleensä jatkoivat Suomen puolustusvoimien palveluksessa, kuten Mannerheim ja keisarillisen sotilastiedustelun kanslian viimeinen päällikkö, Oscar Enckell. Suuri tarina On kuitenkin selvää, että vuoden 1917 Venäjän ja Suomen suurta tarinaa ei voi yhdistää, siis sitä laajempaa asiayhteyttä ja näkökulmaa, jonka valossa tapahtumien kulkua tulkitaan. Suuria tarinoita säilyy ainakin kaksi ellei useampia. 5
Venäläisessä tutkimuksessa katse on luonnollisesti kiinnittynyt imperiumin hajoamiseen tai maailmanhistorialliseen vallankumousprosessiin ja uuden yhteiskunnan syntyyn. Sitä toki tulkitaan eri tavoin, hyvinkin vastakkaisesti, mutta tämä on suuri kuvio. Tässä katsannossa pienten kansojen vaiheet ovat sivujuonteita ja ne voidaan jopa sivuuttaa. Suomessa taas perinteinen näkökulma on ollut kansallisen identiteetin kehittyminen, kansakunnan tulo tietoiseksi itsestään, jos sovelletaan Hegelin ideoita niin kuin niitä tulkitsi kansallisfilosofi J.V. Snellman. 1960-luvulta lähtien tutkijat ovat haastaneet tätä kuviota ja sijoittaneet Suomen asiaa kansainvälisiin puitteisiin ja Venäjän imperiumin yleiseen kehityskulkuun. Mutta populaarissa historiankäsityksessä tämä kansallinen näkökulma dominoi edelleen. Mitä Venäjä-suhteeseen tulee, suomalaisten tutkijoiden vanha helmasynti on ollut tarkastella sitä ikään kuin maailmassa ei muita olisikaan kuin me ja naapuri. Kahdenvälinen suhde jätetään usein sijoittamatta osaksi kansainvälisten suhteiden mutkikasta kokonaisuutta, eikä aina muisteta, että Venäjä tarkasteli Suomea ja suomalaisia yhtenä läntisenä vähemmistökansana, ei ainutkertaisena, niin kuin me toivoisimme. Paras historiankirjoitus on tietysti jo aikaa sitten ylittänyt nämä rajoitteet, usein ulkomaisten tutkijoiden panoksen ja kysymysten herättäminä. Kokonaan ulkopuoliset David Kirby ja Anthony Upton ovat antaneet huomattavan panoksen vuoden 1917 tulkintaan. Mutta mitä tulee yleiseen mielipiteeseen ja yleisön historiakiinnostukseen (mikä Suomessa on edelleen korkea) sekä historian julkiseen käyttöön, niissä perinteiset ja vaistomaiset suuret kertomukset säilyvät vielä pitkään ja heräävät aina varsinkin tasavuosien juhlinnoissa. Pitäisikö tätä yrittää muuttaa? Mielestäni ei. Kunhan perinteistä näkökulmaa ei yritetä pakottaa ainoaksi sallituksi tulkinnaksi, voimme me historiantutkijat hyvin elää sen kanssa. 6