kirjailija Päivi Tapola Päivi Tapola asuu perheensä kanssa Helsingin Oulunkylässä. Hän opiskeli ensin lasten erikoissairaanhoitajaksi, mutta jatkoi sairaalatyön ohessa ja siitä luovuttuaan psykologian, sosiologian, sosiaalipsykologian ja kasvatustieteen opintoja Helsingin yliopistossa. Esikoisromaani Kuilu (WSOY, 1985) sai hienon vastaanoton. Päivi Tapola on toiminut Uusi Nainen -lehden vakituisena avustajana vuosina 1985 2000 ja kirjoittanut esseitä, novelleja ja kulttuuriaiheisia artikkeleita useisiin merkittäviin julkaisuihin (mm. Helsingin Sanomat, Kanava, Nuori Voima, Suomen Kuvalehti, Iltasanomat, Kotiliesi). Yhteistyössä filosofi Sara Heinämaan kanssa Päivi Tapola on julkaissut teokset Loputtomat hunnut (WSOY, 1988), Shakespearen sisarpuolet (Kääntöpiiri, 1994) ja Isät ja tyttäret (Tammi, 2004). Kokoelmat tekevät naiskirjoitusta ja -kokemusta näkyvämmäksi. Esseekokoelma Äitini puutarhassa Polkuja naiskirjallisuuteen (Kääntöpiiri, 2002) jatkaa samaa linjaa, keskittyen naiskirjallisuuden perinteen esiintuomiseen. Naiskirjallisuuden ohella Päivi Tapola kiinnostui Suomen poliittisesta ja valtiollisesta historiasta sekä sotahistoriasta kirjoittaessaan isoisänsä elämäkerran Ajan paino Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä (Tammi, 2004). Historian alaan liittyy myös uusin teos Kenraalien kirjeet (Tammi, 2007). Päivi Tapolan julkaisut: Kenraalien kirjeet, Tammi, 2007. Ajan paino - Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä, Tammi, 2004. (Ilmestynyt äänikirjana 2005.) Isät ja tyttäret (kirj. ja toim. yhdessä Sara Heinämaan kanssa), Tammi, 2004. (Ilmestynyt ääni- ja pistekirjana 2005.) Äitini puutarhassa - Polkuja naiskirjallisuuteen, Kääntöpiiri/Like, 2002. ( Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan laatukirjatuki 2003.) Shakespearen sisarpuolet - Naisellisia lukukokemuksia (kirj. ja toim. yhdessä Sara Heinämaan kanssa), Kääntöpiiri, 1994 Loputtomat hunnut (kirj. ja toim. yhdessä Sara Heinämaan kanssa), WSOY, 1988. Kuilu, WSOY, 1985. Yli 200 esseetä, novellia, kolumnia, lehtiartikkelia ja haastattelua eri julkaisuissa, muun muassa Helsingin Sanomat, Kanava, Nuori Voima, Suomen Kuvalehti, Ilta Sanomat, Kotiliesi, Me Naiset, Kaks Plus, Demi, Aamulehti, Uusi Nainen, Sunnuntaisuomalainen. Tilattujen luentojen aiheina erityisesti sotahistoria ja naiskirjallisuus.
Päivi Tapola omin sanoin: Kenraalien kirjeet Syksyllä 2004 ilmestyi kirjoittamani isoisäni jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämäkerta Ajan paino (Tammi). Työtäni varten tutustuin sekä isoisäni että muiden sotakenraalien kirjeenvaihtoon Sota-arkistoon tallennetuissa kokoelmissa. Kenraalien kirjeet onkin syntynyt halustani saattaa kirjeiden kautta saamani tiedot ja tunnelmat laajempien lukijapiirien tietoisuuteen. Suomen kenraalikuntaan kuului sotien aikaan monia erityisen lahjakkaita, sivistyneitä ja pitkälle opiskelleita miehiä. Tämän on ajateltu osaltaan vaikuttaneen sotamenestykseemme. Kenraalikunnasta Erik Heinrichs oli kirjailija ja journalisti, Harald Öhquist oli juristi, K. L. (Karl Lennart) Oesch kasvitieteilijä, A. F. (Aksel Fredrik) Airo haaveili insinööriksi kouluttautumisesta ja oma isoisäni K. A. (Kustaa) Tapola opiskeli lääketiedettä. Kukaan heistä ei suunnitellut upseerin uraa. He kaikki ajautuivat sille tärkeimmän päämääränsä, Suomen itsenäisyyden, takia. Kenraalien kirjeet, Tammi, 2007 Kun päämäärä oli saavutettu, maalle täytyi luoda tyhjästä omat puolustusvoimat. Miehet jäivät rakentamaan ja kehittämään armeijaa. Suomen armeijaan jääminen ei ollut kenellekään heistä itsestään selvää. He kaikki joutuivat vaihtamaan urasta ja kutsumuksesta uuteen; lääkärin, kirjailijan, insinöörin, juristin tai tutkijan kutsumuksesta isänmaan palvelemisen kutsumukseen. Syvällisesti ymmärrettynä voidaan ajatella kaikkien heidän kutsumustensa olevan saman inhimillisyyden toteuttamista vain eri muodossa. Ajatus henkisestä vapaudesta oli heille aina hyvin tärkeä ja se saattoi toteutua vain vapaassa maassa. Nämä miehet kirjoittivat toisilleen, muille ystävilleen ja perheilleen hienoja ja mielenkiintoisia kirjeitä, joissa käsiteltiin armeijaan liittyviä asioita kuten kehittämistä, koulutusta ja sotatilanteita, mutta myös valtiollista ja poliittista historiaa, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä sekä henkilökohtaisia ihmissuhteita. Sotien jälkeen isänmaa palkitsi itsenäisyyttämme puolustaneet ja suuria uhrauksia tehneet miehet puolustusvoimista erottamisella, vähättelyllä, unohtamisella ja syyttämisellä jopa vankeusrangaistuksilla. Aksel Airo istui vankilassa melkein kolme vuotta, samoin Lennart Oesch, heidät kuten Erik Heinrichskin vapautettiin palveluksesta yleisen edun vuoksi. Heidän vanhuudessaan 1960- ja 1970-luvuilla yleinen mielipide isänmaan puolustajia kohtaan oli syyllistävä. Toisissa piireissä kenraaleja toki arvostettiinkin, mutta laajempi suhtautuminen oli kielteinen. Viime aikoina on tuotu esiin Suomen kenraalikunnan sotien aikaisia suhteita ristiriitojen ja erimielisyyksien kannalta. Monet kenraaleista olivat kuitenkin elinikäisiä ystäviä, jotka tukivat toisiaan monenlaisissa vaiheissa ja vaikeuksissa. Kenraalien kirjeet -teoksessa haluankin tuoda esiin tätä positiivista puolta. Teos etenee kronologisesti kenraalien elämänkaaria seuraten - näin nivon kirjeenvaihdon kontekstiinsa. Sisällysluettelo: Saatteeksi I Lähtökohdat Eja, Hara, Kusti, Leni ja Ake Lehtimies, juristi, lääkäri, kasvitieteilijä ja insinööri II Päämääränä Suomen itsenäisyys Jääkäreitä ja Vimpelin sotakoulu Savon ja Karjalan rintamilla III Puolustusvoimien rakentaminen Päällystöä ja kouluttajia Sotakorkeakoulutus Uudet vakanssit ja rakenneuudistus IV Talvisota Päämajassa ja Kannaksen Armeijassa Erimielisyyttä ratkaisuista Pessimistinen raportti V Välirauhan aika Saksalaissuhteet VI Jatkosota Päämajassa, Kannaksilla ja Saksassa Asemasodan tunnelmat Neuvostoliiton suurhyökkäys Ristiriitoja Taistelujen hiljennyttyä VII Sotien jälkeen, vaaran vuodet Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Asekätkentä Puolustusvoimista erottamiset ja jatkamiset VIII Työ jatkuu Kirjat, julkaisut, puheet, komiteat ja järjestöt Viimeiset vuodet Viitteet Lähteet Henkilöhakemisto
Kustaa Anders Tapola (1895-1971) jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari (Kansallisbibliografian tekstiä) Toisin kuin monet muut talvi- ja jatkosodan aikana kenraalikuntaan kohonneet ammattiupseerit K. A. Tapola ei ollut palvellut Venäjän keisarillisessa armeijassa eikä ollut jääkäriupseeri.) Tapola oli ennen sotia merkittävimpiä suomalaisen taistelutaktiikan kehittäjiä ja kouluttajia. Talvi- ja jatkosodassa hän saavutti menestystä suurten yhtymien (Karjalan Armeija, Kannaksen Armeija) esikuntapäällikkönä sekä myöhemmin jatkosodassa 5. Divisioonan komentajana ja sai ansioistaan 2. luokan Mannerheim-ristin. Sotien jälkeen hän keskittyi erityisesti puolustusvoimien koulutus- ja kehittämiskysymyksiin. Kustaa Anders Tapola oli syntyjään lempääläläisen talonpojan poika. Hän tuli ylioppilaaksi Tampereen klassisesta lyseosta 1916 ja opiskeli lääketiedettä Aleksanterin Yliopiston fyysis-matemaattisessa osastossa. Kesästä 1917 Tapola osallistui suojeluskuntien perustamiseen Hämeessä ja Satakunnassa ja kävi Vimpelin sotakoulun vuodenvaihteessa 1917-1918. Vapaussodassa hän toimi ensin kouluttajana ja komppanian päällikkönä ja johti lopulta pataljoonaa. Sodan jälkeen Tapola palveli aluksi joukko-osastoissa, ja suoritti Kadettikoulun aktiiviupseerikurssin (1920) ja Sotakorkeakoulun (1924-1926). Hänet nimitettiin heti Sotakorkeakoulun päätyttyä taktiikan opettajaksi ja ylennettiin everstiluutnantiksi jo 1929. Toimiessaan taktiikan opettajana hän julkaisi kirjan <i>talvitaktiikkaa</i> (1929) ja liittyi näin upseerikriisin jälkeen johtavaan asemaan armeijassa nousseeseen nuoreen upseerikuntaan, joka kehitti armeijan laatua ja vaikutti näin osaltaan sen talvi- ja jatkosodassa saavuttamaan taistelukykyyn. Sotakorkeakoulusta Tapola siirtyi 1930 2. Divisioonan ja Armeijakunnan esikuntapäälliköksi Viipuriin, 1934 Reserviupseerikoulun johtajaksi Haminaan ja 1937 yleisesikunnan (myöhemmin puolustusministeriön) osastopäälliköksi everstiksi ylennettynä. Talvisodassa Tapola oli Kannaksen Armeijan esikuntapäällikkö, välirauhan aikana Maavoimien esikuntapäällikkö ja pääesikunnan operatiivisen osaston päällikkö. Jatkosodassa hän toimi ensin Karjalan Armeijan esikuntapäällikkönä ja kesästä 1942 alkaen 5. Divisioonan komentajana Aunuksen kannaksella sekä sodan lopulla tämän ohella VI Armeijakunnan komentajana. Kenraalimajuriksi hänet ylennettiin 31.12.1941. Tapolan johtama 5. Divisioona kävi raskaat puolustus- ja viivytystaistelut Syväriltä Pitkärantaan ja saavutti lopulta Nietjärven merkittävän torjuntavoiton. Ansioistaan Tapola nimitettiin 18.11.1944 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Nimitysperusteluissa Tapolan taitavasti johtaman 5. Divisioonan todettiin pystyneen torjumaan vihollisen voimakkaat hyökkäykset, pysäyttämään sen etenemisen ja vakiinnuttamaan näin tilanteen Laatokan Karjalan tärkeimmällä operaatiosuunnalla sodan loppuun saakka. Sotien jälkeen varsinkin puolustusvoimien koulutus- ja kehittämiskysymykset olivat Tapolalle tärkeitä. Hän toimi Etelä-Hämeen sotilasläänin komentajana 1944-1945, Sotakorkeakoulun johtajana 1945-1948, Sotakoulujen tarkastajana 1945-1949 ja Jalkaväen tarkastajana 1948-1955. Tapola oli 1945-1949 jäsenenä puolustusrevisiossa, jossa pohdittiin yleisiä maanpuolustukseen liittyviä asioita ja suunniteltiin puolustusvoimien uutta organisaatiota. Puolustusrevision keskeisin tavoite oli valtakunnan poliittisen johdon vaikutusvallan lisääminen maanpuolustusvalmisteluissa ja poikkeusolojen toimintajärjestelyissä. Hän oli myös Puolustusvoimain rationalisointitoimikunnan puheenjohtaja ja kehitti valtakunnallisen aluejaon. Tapola oli useita kertoja ehdolla Puolustusvoimain komentajaksi, mutta ei tullut poliittisista syistä valituksi. Jäätyään eläkkeelle jalkaväenkenraaliksi ylennettynä Tapola tuli joulukuussa 1955 perustetun Puolustustaloudellisen suunnittelukunnan (PTS) puheenjohtajaksi. Tässä työssä hän käytti aluejakokomitean ideoita ryhtyessään suunnittelemaan koko Suomen kattavaa huoltovarmuusorganisaatiota. Hänen ajatuksenaan oli jakaa maa pääosin luonnollisen talousaluejaon mukaisesti puolustustaloudellisiin piireihin, jotka kykenisivät hätätilassa toimimaan itsenäisesti. Tapolan keväällä 1957 luonnostelema lakiehdotus ahdinkoajan taloudellisesta turvaamisesta sai PTS:ssa kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Monet jäsenet pitivät sitä poliittisesti uhkarohkeana, jopa vaarallisena. Lakiehdotuksen käsittelystä ja toiminnan tavoitteiden painotuksista jäikin PTS:aan kytemään paljon epäluottamusta. Kun vuoden 1958 lisäbudjetissa esitettiin PTS:lle osoitettujen määrärahojen siirtämistä puolustusministeriölle puolustustaloudellisen suunnittelun jatkamiseksi, Tapola erosi puheenjohtajan tehtävästä kesäkuun alussa 1958. Tapola oli Sotatieteellisen ja Sotilaspsykologisen seuran perustajia ja Korkeimman oikeuden sotilasjäsen. Eläkevuotensa hän omisti monien komiteoiden, säätiöiden ja toimikuntien vaatiman työn ohella kansanurheilulle, metsänhoidolle ja vapaaehtoiselle maanpuolustustyölle.
Ajan paino Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä Jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Kustaa Anders Tapola (29.3.1895 2.4.1971) toimi merkittävissä tehtävissä sekä Suomen puolustusvoimien että valtiollisen historian kannalta. Hän oli syntyjään lempääläläisen talonpojan poika, jonka lääketieteen opinnot vapaussota katkaisi. Seurasi vaikea päätös omistautumisesta upseerin uralle. Talvisodassa Tapola oli Kannaksen Armeijan esikuntapäällikkö, välirauhan aikaan Maavoimien esikuntapäällikkö ja operatiivisen osaston päällikkö. Jatkosodassa Tapola toimi ensin Karjalan Armeijan esikuntapäällikkönä ja kesästä 1942 alkaen 5. Divisioonan komentajana Aunuksen kannaksella sekä sodan lopulla tämän ohella VI Armeijakunnan komentajana. Hänen taitavalla johdollaan saavutettiin Nietjärven merkittävä torjuntavoitto, jossa portit pantiin kiinni vihollisen etenemiselle. Sotien jälkeen varsinkin koulutuskysymykset olivat Tapolalle tärkeitä. Hän toimi Sotakorkeakoulun johtajana, Sotakoulujen ja Jalkaväen Ajan paino - Jalkaväenkenraali K. A. tarkastajana, ( Puolustusrevision jäsenenä ja Puolustusvoimain Tapolan elämä, Tammi, 2004 rationalisointitoimikunnan puheenjohtajana sekä valtakunnallisen aluejaon kehittäjänä. Hän oli myös Sotatieteellisen ja Sotilaspsykologisen seuran perustajia ja Korkeimman oikeuden sotilasjäsen. Poliittisista syistä häntä ei koskaan valittu Puolustusvoimain komentajaksi, johon hän oli ehdolla useita kertoja.) Merkittävän työuransa ohessa K. A. Tapola oli lämmin ja rakastava puoliso, isä ja isoisä, jolle perhe merkitsi tärkeintä kiinnekohtaa elämässä. Hän oli myös moraalinen ajattelija, kirjoittaja ja puhuja. Kirjailija Päivi Tapola rakentaa isoisästään kirjoittamassaan elämäkertateoksessa kuvaa lahjakkaasta, itsenäisestä ja tasapainoisesta miehestä, joka eli hyvän elämän. Hänen aineistonaan ovat aikalaisten kuten Jalmari Finnen, Jaakko Haavion ja Martti Santavuoren kuvaukset, sota- ja valtiohistorialliset teokset, arkistomateriaali, kirjeenvaihto ja läheisten muistelmat. Teoksesta on kirjoitettu mm.: Päivi Tapola tuntee aiheensa hyvin. K. A. Tapolan kirjeistä, puheista, muistiinpanoista, muistelmapätkistä ja artikkeleista poimitut runsaat lainaukset tekevät kirjan eläväksi. Niiden takaa kuuluu päähenkilön ääni. Raine Rautio, Aamulehti Tämä monipuolinen ja monikerroksinen elämäkerta antaa kuvan Kustaa Tapolasta sotilaana, johtajana ja ihmisenä. Hänestä paljastuu pehmeitä arvoja, alaisistaan huolehtivia arvoja, mutta myös tarpeen niin vaatiessa vaativuutta jopa kovuutta. Tapio Skog, Helsingin seudun sotaveteraani Kirjailija Päivi Tapola on luonut kattavan, kiintoisan ja sujuvasanaisen elämäkerran miehestä, joka niin sodan kuin rauhan toimissa noudatti elämänohjettaan: Täytyy tehdä niin kuin hyvä tulee, ei niin kuin mieli tekee. Simo Kärävä, Sotaveteraani Päivi Tapolan kirja on mielenkiintoinen ja sisältörikas teos. Kirja on tekijän kaunis kiitos ja kunnianteko huolehtivalle isoisälle ja ansioituneelle suomalaiselle kenraalille, yhdelle suurimmista vertaistensa joukossa. Hannu Särkiö, Kylkirauta Elämäkerta on kieltämättä poikkeava, mutta poikkeava on tekijän näkökulmakin. Hän pystyy kertomaan isoisänsä sotatiestä asiallisesti, mutta kertoo myös K. A. Tapolasta yksityishenkilönä poikkeuksellisen runsaasti. Tapio Skog, Helsingin seudun sotaveteraani Tapola tunnettiin joukoistaan huolehtivana komentajana, jota nimitettiin leikkisästi myös mehukenraaliksi. Hannele Tulonen, Helsingin Sanomat Päivi Tapolan kirjassa yhdistyy maamme sotahistoria, valtiollinen ja poliittinen historia sekä jalkaväenkenraali Tapolan yksityiselämän historia. Anni Erkko, Hämeen Sanomat Päivi Tapolan Suomen sotahistoriaa käsitteleviä sekä muita tekstejä on ladattavissa pdf-tiedostoina OULUNKYLÄN KOTISIVULTA osoitteesta www.oulunkyla.info
Isät ja tyttäret Toimittajat Sara Heinämaa ja Päivi Tapola Isät ja tyttäret-antologia kuvaa kirjoittavan naisen suhdetta isään, tämän suhteen monia tasoja ja vaiheita, lapsuudesta vanhuuteen. Kirjoittajat pohtivat, miten Isä vaikuttaa heidän teksteissään sekä innostavana että ilmaisua rajoittavana voimana. Isäsuhdettaan tyttäret ovat perinteisesti kuvanneet joko kielteisesti tai ihannoivasti. Tämä teos etsii kokemuksia näiden kahden ääripään väliltä ja ulkopuolelta. Isä ei ole tyttärelle vain laki ja jumala, vaan myös toveri, vanhempi, ystävä, vihollinen, läheinen, muukalainen toinen ihminen. Teoksen teksteissä keskiössä on juuri isän ja tyttären välisen suhteen moninaisuus. Isät ja tyttäret, Tammi 2004 Isät ja tyttäret-teoksessa kymmenen merkittävää suomalaista naiskirjailijaa punoo kirjan teemasta itsensä näköisen, henkilökohtaisen ja koskettavan kokonaisuuden. Mukana kirjoittajina ovat muun muassa Leena Lehtolainen, Riina Katajavuori, Kaari Utrio, Terhi Utriainen ja Märta Tikkanen. Heidän tekstinsä tarjoavat välähdyksenomaisia muistoja, satunnaisia kohtaamisia, käsin kosketeltavia yksityiskohtia mutta myös näkemyksiä isyyden abstraktista ideasta. Teos tavoittaa niin tunteet ja toiveet kuin todellisuuden. Isät ja tyttäret-teos on Sara Heinämaan ja Päivi Tapolan kolmas yhteinen naisten kirjallista ilmaisua ja siihen vaikuttavia tekijöitä tutkiva teos. Äitini puutarhassa - Polkuja naiskirjallisuuteen Äitini puutarhassa on kuulaankaunis esseekokoelma, joka esittelee kuudenkymmenen naiskirjailijan kiehtovaa tuotantoa. Käsiteltävät tekstit ulottuvat ajallisesti 900-luvulta nykypäivään. Päivi Tapola kirjoittaa teoksista lukijana, jonka henkilökohtainen innostus siivittää temaattisia pohdintoja ja tekstianalyysejä. Kokoelma osoittaa, miten elävä ja voimakas naiskirjallisuuden perinne on. Arviointeja Äitini puutarhassa Polkuja naiskirjallisuuteen teoksesta: Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi sopii selailla kirjailija Päivi Tapolan juuri ilmestynyttä esseekokoelmaa Äitini puutarhassa. ( ) Äitini puutarhassa etenee temaattisia polkuja rakkaudesta politiikkaan, köyhyyteen ja rasismiin, naisten arjesta kotiin ja työhön, hulluudesta kärsimykseen, äitiydestä seksuaalisuuteen, kuolemaan, suruun ja yksinäisyyteen. Eli lähes kaikkeen maanpäälliseen. ( ) Kirjallisuudentutkijat jakaantuvat kahteen vastakkaiseen leiriin. Tapola kallistuu modernisteihin, joiden mukaan on olemassa miehisestä perinteestä erillinen naisten kirjallinen jatkumo. Helsingin Sanomat 8.3.2002. Irma Stenbäck: Naiskirjallisuus kukoistaa, mutta vain miestä arvostetaan kirjailijana. Äitini puutarhassa - Polkuja naiskirjallisuuteen Kääntöpiiri/Like, 2002 Essee on lajina jossakin eksaktin faktatekstin ja subjektiivisen, vapaan kirjoittamisen välimaastossa. Tämä esseistisen diskurssin nyrkkisääntö toteutuu Äitini puutarhassa. ( ) Äitini puutarhassa osoittaa, että naispuoliset kirjailijat ovat jo tuottaneet herstoryn (vrt. history) eli perinteen ja perinnön. Kirjailijanaiset eivät ole irtopisteitä miehisellä kentällä, vaan aiheiltaan ja teemoiltaan kiinni täsmälleen samassa maailmassa miesten kanssa, tiettyjen painotuserojen ollessa rikkaus. Savon Sanomat 24.3.2002. Helena Miettinen: Jako kirjailijaan ja naiskirjailijaan. Äitini puutarhassa -teoksen tekstejä lukiessa tuntuu ensin, että ne ovat hyvin lyhykäisiä, että haluaisin mielihyvin kuulla lisää teoksista ja niiden tekijöistä. Sitten oivallan: kirjan alaotsikon polut ovat todellakin polkuja: suunnannäyttäjiä, viittoja itse teosten lukemiseen, ja ennen kaikkea kokonaisen polkuverkoston piirtämistä. Ah, mitä lukemattomia herkkuja onkaan odottamassa. Uusi Nainen 3/2002. Minna Takkunen: Naisia kirjallisuuden maailmankartalle. Päivi Tapolan aivan liian vähälle huomiolle jäänyt esseekokoelma Äitini puutarhassa kannattaa hankkia ja ottaa mukaan kirjastoon, kun etsii sopivaa lomalukemista. Tapola esittelee innostavasti 60 naiskirjailijan tuotantoa, kutakin kirjailijaa muutaman sivun verran. Esimerkiksi Katherine Mansfieldistä Tapola kirjoittaa: Jännite novelleissa syntyy siitä, että jokainen yksilö etsii intohimoisesti omaa ainutkertaista sieluaan ja elää pelossa, että menettää sen perheen yhteisyydelle. Kysymys on taistelusta saada pitää jotain omaa, olla oma itsensä. Luenpa uudelleen Mansfieldin Puutarhakutsut. Virke 2/2002. Tuula Uusi-Hallila: Fragmentteja.
Muusana toinen naiskirjoittaja Shakespearen sisarpuolet - Naisellisia lukukokemuksia Toimittaneet Sara Heinämaa ja Päivi Tapola Kääntöpiiri 1994 Anne Kauramäki http://www.uta.fi/lehdet/aviisi/9508/sisaret.html Sara Heinämaan ja Päivi Tapolan aiemmin yhdessä toimittama Loputtomat hunnut (WSOY 1988) toi esiin naisten kirjoittamia eroottisia tekstejä. Kokoelman toivottiin tekevän naiskirjoitusta ja -kokemusta näkyvämmäksi. Shakespearen sisarpuolet (Kääntöpiiri 1994) jatkaa tältä linjalta, keskittyen nyt naiskirjallisuuden perinteen esiintuomiseen. Shakespearen sisarpuolet on kokoelma kirjoittavien naisten lukukokemuksia. Kirjan toimittajat ovat pyytäneet pariakymmentä suomalaista kirjailijaa, tutkijaa, kriitikkoa ja runoilijaa kirjoittamaan vaikutuksen tehneestä naiskirjailijasta. Artikkelien muoto vaihtelee kaunokirjallisesta tekstistä tutkielmaan, ja joukossa on hyvin henkilökohtaisiakin tilityksiä. Liikkeelle lähdetään Virginia Woolfin Omasta huoneesta, jossa pohditaan naisena kirjoittamisen edellytyksiä. Oma tila, tietty väljyys ja riippumattomuus ovat artikkelin kirjoittajankin mukaan tarpeen. Nyt omaa tilaa halutaan myös kirjallisuushistoriasta: kun naiskirjallisuuden perinne saadaan näkyviin, naiskirjoittajien keskinen dialogi ja teemojen kehittely tulee niin ikään näkyville. Valokeilan alle otetaan myös naiskirjailijan persoona: miten kirjoittava nainen tappelee kulttuurin asettamia rooleja vastaan. Äiti-tytär -suhteen setvimisten lomassa oli virkistävää lukea Tiina Pystysen artikkeli Suojeleva arki, jossa hän huomauttaa, miten usein juuri naiselle lankeavat arjen velvollisuudet toisaalta pitävät kirjoittajan pään sopivasti kasassa. Kirjailijasta siirrytään lukijaan, ja nyt käsitellään kirjan lupaamia naisellisia lukukokemuksia. Kirjoittajat eläytyvät lukemaansa ja luetunymmärtämistä seuraa edelleenkirjoitus. Yksi kuvittelee mielessään dialogin joka olisi voitu käydä, ja toinen paikkaa tekstin jättämiä aukkoja. Moni muistelee nuoruutensa lukuelämyksiä ja pohtii niitten vaikutusta elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Naisdekkaristi paljastaa muusakseen Agatha Christien. Tutkijanaisten näkökulmat tuovat esille erityisesti sukupuolten väliset suhteet. Artikkeli Rakkauden anatomiasta ruotii vahvan naispäähenkilön ongelmallisia miessuhteita. Gertude Steinin kielestä tehty tutkimus tuo esiin, miten kokeellinen kieli pakotti tutkijan pohtimaan omaa ja samalla myös vallitsevan miehisen kirjallisuuskäsityksen edellyttämää lukutapaa. Aino Kallaksen satiiri Nainen jolla oli aivot sai tutkijan kiinnostumaan vuosisadan alun naiskuvasta. Lopuksi kirjoittavaa naista tarkastellaan vielä laajakulman kautta. Katsaus antiikin mytologioihin ja kristinuskoon tuo esille kielikuvia ja käsityksiä, joissa käy ilmi naisen suhde kieleen ja puhumiseen. "Sopusuhtaisesti ja tarkoituksellisesti avautuva nainen ei myöskään avannut suutaan suhteettomasti ja tarkoituksettomasti." Naisen ruumiis on käsitetty lihallisemmaksi ja siksi epäpyhemmäksi kuin miehen, ja tämän vuoksi nainen on haluttu pitää kaukana pyhistä teksteistä. Kuitenkin kirjoittavia naisia on ollut omissa luostareissaan, ja näitten naisten teksteissä voi havaita naiskirjoitukselle tyypilliseksi nimetyn piirteen: ruumiin kokemuksen ja ylipäätään arjen liittämisen muihin aiheisiin. Shakespearen sisarpuolet sai kiinnostumaan näistä toisiin naisiin voimakkaasti vaikuttaneista kirjailijoista. Naiskirjallisuutta esiintuovana kokoelmana sen soisi myös pian kuuluvan kirjallisuuden tutkintovaatimuksiin. Kääntöpiirin kansien väliin saattama teos tunnustaa alusta loppuun Virginia Woolfin lailla naisen oman tilan vaadetta. ( ) Naisilla on ominaislaatunsa. Naisille on suotava myös ilmaisulaatunsa. Sen laadun perinne syntyy tunnustuksin, viittauksin. Kytköksin sidotaan silloin toisiinsa naiset kautta aikain. ( ) Tapolan puutarha on kansainvälinen eikä vain valkoinen. Kaikkia yhdistävä juonne on arjen älyäminen oli sitten kyse kansalaisaktivismista tai omasta sisäisestä murheesta. Kaleva 8.3.2002. Sirpa Heikkinen: Kuudenkymmenen naiskirjailijan jana. Shakespearen sisarpuolet - Naisellisia lukukokemuksia toim. Sara Heinämaa ja Päivi Tapola Shakespearen sisarpuolet -teos koostuu 22 naisen - runoilijoiden, kirjailijoiden ja tutkijoiden - lukukokemuksista. Kirjoittavat naiset kertovat siinä kirjailijoista ja kirjoista, jotka ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet heihin. Naiset puhuvat sekä kirjoittajina että lukijoina, he kuvaavat miten toisen naisen ajatukset kietoutuvat osaksi omaa elämää ja työtä. He kertovat miten läheisyys ja yhteys ovat syntyneet ja miten ne ovat heihin vaikuttaneet; mitä kaikkea toinen kirjoittava nainen on heille antanut. Omassa huoneessa Virginia Woolf kirjoittaa: "Jos tahdotte miellyttää minua - ja tuhansia kaltaisiani - kirjoitatte matkakirjoja ja seikkailukertomuksia, tutkimuksia ja tieteellisiä teoksia, ja historiallisia teoksia ja elämäkertoja, ja kritiikkiä ja filosofiaa ja luonnontieteitä. Siten tekemällä olette aivan varmasti olleet hyödyksi romaanikirjallisuudelle. Sillä kirjoilla on tapana vaikuttaa toinen toisiinsa." Kokoelman tarkoitus onkin osoittaa, miten elävää ja Shakespearen sisarpuolet, voimakasta naisten kirjoittamisen perinne ja vaikutus Kääntöpiiri, 1994 ovat. Jos naiskirjailijoiden tekstejä luetaan vain suhteessa miesten kirjallisuuden perinteeseen, nähdään naiskirjailijan teksti usein puutteellisena, keskeneräisenä tai hajoavana, jopa vain jonkinlaisena itsehoitona. Toisaalta kun naisten kirjoittaminen yhdistetään toisten naisten teksteihin, voidaan nähdä, että tekstit keskustelevat keskenään; ne kehittelevät uusia ilmaisutapoja ja teemoja. Ne eivät aina edes pyri hallitsevien ja arvostettujen kirjoitustapojen saavuttamiseen, vaan myös purkavat, horjuttavat ja hajottavat niitä. Kirjallisuudenhistorioissa ja -kritiikeissä tämä naisten kirjoittamisen perinne kuitenkin usein unohdetaan tai jätetään ilman huomiota. Perinteestä erottaminen on eräs niistä keinoista, joilla kulttuurimme on ehkäissyt ja rajoittanut naisten kirjoittamista, väittää amerikkalainen feministikirjailija Joanna Russ. Toisia keinoja, jotka myös naiset ovat omaksuneet itsesensuurinsa osiksi, ovat: poikkeavaksi, kiusalliseksi ja hankalaksi leimaaminen, vähättely sekä luomiskyvyn ja mahdollisuuksien rajoittaminen. Joanna Russin sanoin: "Oikealla lailla toteutettuina nämä keinot johtavat sosiaaliseen tilanteeseen, jossa "väärät" ihmiset (myös muut marginaaliset ryhmät) ovat vapaita tuottamaan
kirjallisuutta, taiteita tai mitä hyvänsä, mutta hyvin harvat heistä tuottavat ja ne, jotka tuottavat tekevät sen huonosti." Virginia Woolf ilmaisee saman ajatuksen vähän toisella tavalla: "Maailman välinpitämättömyys, joka Keatsille ja Flaubertille ja muille neroille on ollut niin raskasta kestää, ei naisen kohdalla ollut välinpitämättömyyttä vaan vihamielisyyttä. Maailma ei sanonut naiselle kuten se sanoi heille: "Kirjoita jos huvittaa; minulle ei sillä ole väliä." Maailma sanoi pilkallisesti nauraen: "Kirjoittaa? Mitä hyötyä sinun kirjoittamisellasi on?" Woolfin ajatus oli, että ilman edeltäjiä Jane Austen, Brontë-sisarukset tai George Eliot eivät olisi voineet kirjoittaa teoksiaan, kuten Shakespeare ei olisi voinut kirjoitta ilman Marlowea tai Marlowe ilman Chauceria. Mestariteokset eivät synny ilman edeltävää perinnettä, vaan vaativat monien vuosien samansuuntaista ajattelua; yksittäisen äänen takana on edeltäjien kokemus. Vähättely ja negatiivinen arvostelu ovat ehkäisseet naisten kirjoittamista, mutta Woolf piti niiden vaikutusta vähäpätöisenä verrattuna naisellisen perinteen puuttumisen vaikutukseen: "Sillä me haemme ajatuksillemme tukea äideiltämme jos olemme naisia."