Minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan

Minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan Lääketieteellisen asiantuntijalausunnon oikeudellinen merkitys ja ongelmat, erityisesti seksuaalirikoksissa Sabina Mansurow, 505473 OTM- tutkielma Turun Yliopisto Oikeustieteellinen tiedekunta Oikeudellinen argumentaatio Kevät 2017

TURUN YLIOPISTO Oikeustieteellinen tiedekunta MANSUROW, SABINA: Minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan Lääketieteellisen asiantuntijalausunnon oikeudellinen merkitys ja ongelmat, erityisesti seksuaalirikoksissa OTM- tutkielma, X + 75 s. Oikeudellinen argumentaatio Kesäkuu 2017 Turun Yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin Originality Check järjestelmällä. Lääketieteellisillä asiantuntijalausunnoilla on oikeuskäytännön perusteella nykyään erityisen merkittävä rooli tuomioita annettaessa. Kuitenkin sekä oikeustiede, että lääketiede ovat toisistaan merkittävästi eroavia tieteenaloja, niin metodeiltaan kuin teorianäkökulmista katsottuna. Tässä tutkielmassa käsitellään lääketieteellisten asiantuntijalausuntojen ja oikeustieteen yhdistymistä oikeusprosessissa. Tutkielmassa pyritäänkin nimenomaan selvittämään lääketieteellisten ja oikeustieteellisten käsitteiden sekä ajattelutapojen eroja oikeudellisen näyttöharkinnan tilanteissa. Näytölliset ongelmat ajankohtaistuvat tyypillisimmin seksuaalirikostapauksissa, joten tutkielmassa käsitellään asiantuntijalausuntojen ongelmia erityisesti kyseisissä tapauksissa. Tutkimustyön aikana havaittiin merkittäviäkin ristiriitaisuuksia ja eroavaisuuksia lääketieteen ja oikeustieteen välisissä terminologisissa seikoissa sekä ajattelumaailmassa. Tästä huolimatta, kyseisillä asiantuntijalausunnoilla on edelleen merkittävä, ellei jopa perustavanlaatuinen, rooli tuomioistuimen näyttöharkintatilanteissa. Nämä eroavaisuudet luovatkin erityisen haasteen tuomioistuimen ratkaisutoiminnalle. Tutkielman metodologinen lähestymistapa on lainopillinen. Lääketieteellisten asiantuntijalausuntojen merkitystä oikeudellisessa näyttöharkinnassa tutkitaan ensisijaisesti oikeuslähteiden, korkeimman oikeuden tapausten ja muun kirjallisuuden avulla. Aiheen erityspiirteiden vuoksi myös lääketieteellistä aineistoa on hyödynnetty kattavasti tutkielmassa. Pääasiallisina lähteinä käytetään siis lääketieteellistä materiaalia, kuten erilaisia tulkintasuosituksia ja ohjeita lääkäreille. Tämän lisäksi sekä oikeuskirjallisuudella että korkeimman oikeuden tapauksilla on merkittävä arvo tutkielmassa. Ratkaisuja käytetäänkin täsmentämään lääketieteellisten asiantuntijalausuntojen käytettävyyttä sekä merkitystä ja painoarvoa oikeudellisessa näyttöharkintatilanteessa. Tutkielmassa tuodaan siis esille lääketieteen asiantuntijuuteen liittyviä ongelmia näyttöharkintatilanteissa. Tutkielman lopussa käsitellään myös aiheen kannalta varteenotettavia ratkaisuja ja kehitysehdotuksia liittyen kyseisten asiantuntijalausuntojen luotettavuuden arviointiin oikeudenkäynnissä. Asiasanat: asiantuntijalausunto, lääketiede, näyttöharkinta, todistelu, seksuaalirikos, medikalisaatio I

SISÄLLYS KIRJALLISUUS... IV VIRALLISLÄHTEET... VII OIKEUSTAPAUKSET... VIII MUUT LÄHTEET... IX LYHENTEET... X 1 JOHDANTO... 1 1.1 Tutkimuksen tausta... 1 1.2 Tutkielman aihe, rakenne ja rajaus... 3 1.3 Tutkimusmetodit... 8 2 Oikeudellinen näyttöharkinta... 9 2.1 Näytön arvioinnissa noudatettavat normit ja oikeusperiaatteet... 9 2.2 Riittävän näytön harkinta... 11 2.3 Täyden näytön periaate... 15 3 Asiantuntijalausunnot oikeusprosessissa... 19 3.1 Asiantuntijalausunnoista yleisesti... 19 3.2 Asiantuntijan tehtävä... 24 3.3 Asiantuntijan rajat oikeusprosessissa... 27 3.4 Asiantuntijalausunnon merkitys oikeudessa... 31 II

4 Asiantuntijalausuntoihin liittyvät näytölliset ongelmat, erityisesti seksuaalirikoksissa... 35 4.1 Yleiset asiantuntijatodisteluun ja näyttöön liittyvät ongelmat... 35 4.2 Syy- yhteys... 39 4.3 Seksuaalisen luonteen ja seksuaalisesti olennaisen teon määritelmä... 43 4.4 Terminologiset eroavaisuudet... 50 4.5 Medikalisaatio: oikeudellisen päätöksenteon toissijaisuus lääketieteelliseen päätöksentekoon nähden... 52 5 Ratkaisuehdotukset... 56 5.1 Näyttökynnyksen alentaminen, tuomioistuinten määräämät asiantuntijat sekä koulutukseen panostaminen... 56 5.2 Vastakkainkuulustelu... 59 5.3 Daubert standards... 61 5.4 Riippumaton asiantuntijapaneeli... 63 6 Lopuksi... 65 III

KIRJALLISUUS Aaltonen, Pirjo: Kirjoituksia ehdollisen vankeuden perustelemisesta, liiketoimintakiellon määräämisestä ja lääketieteellisen lausunnon merkityksestä oikeudellisessa päätöksenteossa. Helsinki 2011. Brandstack, Aleksandra: Lääketieteellinen asiantuntijuus osana oikeudellista päätöksentekoa psykiatrisen ja neuropsykologisen arvion tekeminen tuomioistuimessa. Helsinki 2017. Ervo, Laura: Oikeustapauskilpailun asiantuntijuuden kehittämisen välineenä. Defensor Legis 2/2011. Fredman, Markku: Rikosasianajajan käsikirja. Helsinki 2013. Frände, Dan: Finsk straffprocessrätt. Helsinki 2009. Gutheil, Thomas G. Stein, Marshall D.: Daubert- based gatekeeping and psychiatric/psychological testimony in court: review and proposal. The Journal of Psychiatry and Law 2000/28. Hemmo, Mika: Vahingonkorvausoikeus. Helsinki 2005. Huovila, Mika: Periaatteet ja perustelut, tutkimus käräjäoikeuden tuomion faktaperusteluista prosessuaalisten periaatteiden valossa arvioituna. Helsinki 2003. Huttunen, Jussi: Lääkäri oikeudessa miten kuvata tiedon varmuutta ja epävarmuutta? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2005;121(19):2038-9. Jokela, Antti: Pääkäsittely, todistelu ja tuomio. Oikeudenkäynti III. Turku 2015. Jonkka, Jaakko: Syytekynnys. Vammala 1991. Juntunen, Juhani: Muuttuuko medisiina oikeudessa? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2006;122:393 4. IV

Klami, Hannu Tapani Rahikainen, Marja Sorvettula, Johanna: Todistusharkinta ja todistustaakka: Johdatus todistusoikeuden perusteisiin. Turku 1978. Klami, Hannu Tapani: Todistusratkaisu. Helsinki 2000. Kuusi, Kai: Mitä sosiaaliturvan muutoksenhaulle pitäisi tehdä? Defensor Legis 5/2013. Lahti, Raimo Siro, Jukka: Asiantuntemustieto ja asiantuntijat oikeudessa. Helsinki 2011. Loiva, Jukka: Asiantuntijatodistelusta de lege ferenda. Defensor Legis 5/2012. Paso, Mirjami: Yksi lensi yli käenpesän vapaudenriisto mielisairauden perusteella. Julkaisu teoksessa Iura novit curia. Juhlakirja Veijo Tarukannel 60 vuotta. Altti Mieho Edita Publishing Oy 2013. Penttilä, Antti Hirvonen, Jorma Saukko, Pekka ym.: Oikeuslääketieteen perusteet. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. Helsinki 1993. Saarnilehto, Ari: Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon merkityksestä oikeudenkäynnissä, Edilex kirjoitus. Edita Publishing Oy, 2005. Saranpää, Timo: Näyttöenemmyysperiaate riita- asiassa. Helsinki 2010. Saranpää, Timo: Whiplash- vammat vahingonkorvaus- ja todistusoikeudellisena ongelmana. Defensor Legis 5/2006. Siltala, Raimo: Johdatus oikeusteoriaan. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut. Helsinki 2001. Solantaus, Tytti Antikainen, Jorma Jerkku, Mona Komulainen, Jorma Pajunen, Tarja Palomäki, Eija Timoska, Rauni: Suomalaisen lääkäriseuran psykiatriseuran Duodecimin ja Suomen lastenpsykiatriyhdistyksen asettama työryhmä. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn tutkiminen. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2007;123 (3):351-2. V

Tenovuo, Juliana: Lääketieteellisen syy- yhteyden arviointi vakuutusoikeudessa mikä johtaa korkeimman oikeuden ja vakuutusoikeuden linjaeroihin? Opinnäytetyö, julkaistu Edilexissä 25.5.2016, verkko- osoite: https://www- edilex- fi.ezproxy.utu.fi/opinnaytetyot/16198.pdf Tikkala, Niko: Onko ihmisarvoa alentavan törkeän pahoinpitelyn passiivinen seuraaminen rangaistava teko? Defensor Legis 1/2015. Utriainen, Terttu: Raiskaus rikosoikeudellisena ongelmana. Rovaniemi 2013. Virolainen, Jyrki Martikainen, Petri: Tuomion perusteleminen. Talentum Media Oy, Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna 2010 Virolainen, Jyrki Pölönen, Pasi: Rikosprosessioikeus I. Rikosprosessin perusteet. Helsinki 2003. Vuorenpää, Mikko: Asiantuntijatodistelun ongelmakohtia. Alma Talent, Helsinki 2012. Vuorenpää, Mikko: Perätön lausuma asiantuntijatodistelussa. Artikkelin julkaisu: Edilex 7.1.2014 Wahlberg, Lena: Legal Questions and Scientific Answers Ontological Differences and Epistemic Gaps in the Assessment of Causal Relations. Media- Tryck, Lund 2010. Wahlsten, Pia Laaksonen, Hannu: Pahoinpitelyvammojen arviointi oikeuskäsittelyä varten. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2007;123 (1):81-7. VI

VIRALLISLÄHTEET Hallituksen esitykset ja valiokuntien mietinnöt sekä lausunnot HE 282/2010 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen hyväksymiseksi ja siihen liittyviksi laeiksi. HE 46/2014 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja siihen liittyvän todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. HE 6/1997 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeudenkäyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia sekä seksuaalirikoksia koskevien säännösten uudistamiseksi. LaVM 19/2014: Lakivaliokunnan mietintö 19/2014: Hallituksen esitys eduskunnalle oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja siihen liittyvän todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Muut mietinnöt ja selvitykset Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisu 30.12.2014: Asiantuntijalääkäreiden valvonta. Dnro 1836/2/10. VII

OIKEUSTAPAUKSET Korkein oikeus KKO 1985, II 166 KKO 1995:53 KKO 2000:90 KKO 2004:60 KKO 2005:93 KKO 2008:117 KKO 2011:1 KKO 2013:60 KKO 2013:96 KKO 2013:97 KKO 2014:48 KKO 2015:51 VIII

MUUT LÄHTEET Honkanen, Juha- Pekka: Aitiopaikalla oikeudessa. Lääkärilehti 3.6.2010. Verkko- osoite: http://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/aitiopaikalla- oikeudessa- 5779/ vierailtu 8.5.2017. Käypä hoito suositus lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn tutkimisesta 22.5.2013: Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen asettama työryhmä. Verkko- osoite: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi34040 vierailtu 10.5.2017. Mattila, Terhi: Lääkäri todistajana. Hovioikeuden verkkosivut. Verkko- osoite: https://oikeus.fi/hovioikeudet/helsinginhovioikeus/material/attachments/ oikeus_hovioikeudet_helsinginhovioikeus/julkaisut/painetutjulkaisut/kirjo ituksiatodistusoikeudesta2006/itjpiefzf/11_laakari_todistajana_terhi_m attila.pdf vierailtu 6.5.2017. Määttä Pekka Luento, Turun Yliopisto 17.3.2017. Savolainen, Jukka: KKO:n kaksi ratkaisua näytön arvioinnista seksuaalirikoksissa. Julkaistu Edilexin uutisissa 20.12.2013. Verkko- osoite: https://www- edilex- fi.ezproxy.utu.fi/uutiset/38597?allwords=seksuaalinen+hyväksikäyttö+lää käri&offset=1&perpage=20&sort=relevance&searchsrc=1&advancedsearc hkey=612639 vierailtu: 25.4.2017. Suomen Lääkäriliiton ohje asiantuntijana ja lausunnonantajana toimivalle lääkärille 20.4.2016. Verkko- osoite: https://www.laakariliitto.fi/edunvalvonta- tyoelama/liiton- ohjeet/asiantuntijaohje/ vierailtu: 10.4.2017. IX

Tilastokeskus: Verkko- osoite: http://stat.fi/meta/kas/virhemarginaali.html vierailtu 20.5.2017. Valvira: Ohjeita asiantuntijoille 11.8.2009. Verkko- osoite: http://www.valvira.fi/terveydenhuolto/valvonta/ammattihenkiloiden_val vonta/pysyvat_asiantuntijat/ohjeita_asiantuntijoille vierailtu 10.5.2017. Virolainen, Jyrki 14.1.2011: 372. KKO 2011:1; Nännijuttu, osa III. Verkko- osoite: http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/2011/01/372- kko- 20111- nannijuttu- osa- iii_14.html vierailtu: 6.5.2017. LYHENTEET HE Hallituksen esitys KKO Korkein oikeus OK Oikeudenkäymiskaari 1734/4 RL Rikoslaki 1889/39 ROL Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 1997/689 TEO Terveydenhuollon oikeusturvakeskus X

1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen tausta Jo vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaressa muinoin lausuttiin jokainen tuomio perustettakoon syihin ja lakiin eikä mielivaltaan, ja pantakoon siihen selvästi ne pääsyyt ja se lainkohta, joihin päätös perustuu. 1 Kyseinen periaate onkin säilynyt laissamme nykypäivään asti. Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa (ROL 1997/689) 11 luvun 4 :n 1 momentin mukaan tuomio on perusteltava. Perusteluista on ilmettävä, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Onkin tuomioistuimen tehtävä vapaasti arvioida, mikä todistusvoima esitetyllä näytöllä on tapauksessa oleva. 2 Haastavimmat tilanteet oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa ajankohtaistuvatkin nimenomaan näyttökysymysten ratkaisemisessa. 3 Oikeudenkäymiskaaren (OK 1734/4) mukaisesti asianosaisten käytössä olevat todistuskeinot voidaan jakaa viiteen ryhmään. Näitä ovat todistajien avulla tapahtuva todistelu, asianosaisen kuuleminen todistelutarkoituksessa, asiantuntijatodistelu, asiakirjatodistelu eli todistelu niin sanottujen kirjallisten todisteiden avulla sekä katselmus. Näistä kolme ensimmäistä muodostavat henkilötodistelun ryhmän, kun taas kaksi viimeistä todistelun muotoa kuuluvat niin sanotun reaalisten todisteiden ryhmään. Asiantuntijatodistelulla pyritäänkin ennen kaikkea selvittämään oikeudenkäynnin kohteena olevan seikan kokemussääntöjä. 4 Näytön arvioinnin 1 Klami 2000, s. 15. 2 Aaltonen 2011, s. 1 3 Saranpää 2010, s. 2. 4 Vuorenpää 2012, s. 15-17. 1

helpottamiseksi tuomioistuin voi avukseen hankkia asiantuntijalausunnon. 5 Keskitynkin tutkimuksessani nimenomaan asiantuntijatodisteluun. OK:n 17 luvun 7 :n mukaan tuomioistuimella onkin aina asian laadusta riippumatta oikeus hankkia omasta aloitteestaan asiantuntijalausunto. Asiantuntijatodistelun hyödyt ajankohtaistuvat tyypillisesti näytöllisesti vaativiin tilanteisiin, joissa joudutaan arvioimaan näytön luotettavuutta ja vertaamaan eri hypoteeseja ja vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja. 6 Yleensä asiantuntijan erityisosaamiseen turvaudutaan, kun oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa pyritään selvittämään rikoksen kannalta olennaisia kokemussääntöjä, joiden tietämystä lainkäyttöviranomaisilla ei ole. 7 Tässä suhteessa onkin selvää, että johtuen yhteiskunnan tieteellisen ja teknisen tiedon kehittymisestä, tulee asiantuntijoiden tärkeys oikeusprosessissa korostumaan entisestään. Mainitsemisen arvoista lisäksi on se seikka, että oikeusministeriön 15.11.2010 asettaman toimikunnan tehtävänä oli laatia ehdotus oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja siihen liittyvän todistelun lainsäädännön uudistamista yleisissä tuomioistuimissa. Asiantuntijatodistelun suhteen työryhmä korosti asettamispäätöksessä, että asiantuntijoita koskevia säännöksiä on erityisen tarpeellista uudistaa. 8 Myös viimeaikaisissa asiantuntijatodistelua käsittelevissä oikeustieteellisissä kirjoituksissa on nimittäin todettu lähes yksimielisesti, että asiantuntijatodistelun määrä oikeudenkäynneissä on lisääntynyt huomattavasti. 9 Tästä johtuen tutkimukseni aihetta voidaankin pitää myös ajankohtaisesti melko merkittävänä. 5 Määttä luento 17.3.2017, Turun Yliopisto. 6 Määttä luento 17.3.2017, Turun Yliopisto. 7 Lahti Siro 2011, s. 167. 8 Vuorenpää 2012, s. 15-17. 9 Loiva 2012, s. 639. 2

1.2 Tutkielman aihe, rakenne ja rajaus Todistelun näyttöarvon arvioinnissa nousevat yleensä esille seuraavat tyypillisimmät ongelmat: Miten erityyppisten tietojen luotettavuutta arvioidaan ja vertaillaan? Mistä tähän saadaan sopivat metodit ja arviointikriteerit? Millaiset normit ja periaatteet tulisi ottaa huomioon näyttöratkaisua tehtäessä, siltä osin kun kysymys on muusta kuin puhtaasti oikeudellisesta ongelmasta? Lisäksi näyttöarvon määrittämisessä tulee ottaa kantaa henkilötodistelun luotettavuuteen. Kyseiset todistelun arviointiin liittyvät tyypilliset kysymykset tulevat erityisesti esille tuomioistuimelle annetun asiantuntijalausunnon näyttöarvoa harkittaessa, sillä asiantuntijaa kuullaan juuri niistä seikoista, joista tuomioistuimella ei ole asiassa vaadittavaa erityistietämystä. 10 Tiedettävästi lääketieteen tuntemus ei kuulu yleissivistyksen piiriin tai muutoinkaan sisälly tuomarin koulutukseen. Kyseinen erityisasiantuntemus onkin tuotava tuomioistuimen ratkaisutoimintaan oikeudellisen koulutuksen ulkopuolelta. Mielenkiintoni kohteena tässä tutkielmassa ovatkin erityisesti kyseiset edellä mainitut näytön arviointiin liittyvät ongelmat, erityisesti silloin, kun asiantuntijalausunnot ajankohtaistuvat oikeudenkäynnissä. 11 Kuten tiedämme, oikeustiede ei toimi omassa eristetyssä tyhjiössä, vaan sen ominaisuudet ja funktiot sekoittuvat yhdessä muiden tieteenalojen kanssa. Oikeudellistumisen seurauksena monen tieteenalan asiantilasta säädetään lailla ja tuomioistuimissa käsiteltävien juttujen aiheet ovat laajentuneet koskemaan useita tieteenaloja samanaikaisesti. Tästä johtuen asiantuntijoiden käyttö onkin tuomioistuimissa kasvanut. Kuitenkin kyseistä tilannetta vaikeuttaa se, että monet tieteenalat kuten aiheen kannalta merkittävä lääketiede ovat jatkuvasti kehittyneet ja monimutkaistuneet tuottaen samalla uutta tieteellistä sisältöä tieteenalansa keskuudessa. Tällöin tuomareille syntyy yhä useammin vaikeuksia hallita jatkuvasti suuri määrä kehittyvää tieteellistä informaatiota eri tieteenaloilta. Tuomarinhan tulee voida ennen kaikkea suorittaa oikeudellinen näyttöharkinta parhaalla mahdollisella 10 Lahti Siro 2011, s. 14. 11 Brandstack 2017, s. 2. 3

tavalla. 12 Erityisesti lääketieteellisten lausuntojen ollessa ristiriidassa, on tuomioistuimen vastuulla selvittää asiassa oikeudellisen totuuden lisäksi myös lääketieteellinen totuus. Lääketieteellisen tietämyksen puutteesta johtuen tuomioistuin joutuukin jatkuvasti turvautumaan lääketieteellisen asiantuntijan erityisosaamiseen. 13 Näytön arvioinnin helpottamiseksi tuomioistuimien käyttöön voidaan myös hankkia asiantuntemustietoa liittämällä tuomioistuimen kokoonpanoon äänivaltainen asiantuntijäsen, kuten esimerkiksi sotilasasioihin liittyvissä tapauksissa. 14 Tällaiset muut tavat hankkia asiantuntijatietoa ovat kuitenkin rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tarkastelu kohdistuu lähinnä asiantuntijatodisteluun yleisissä tuomioistuimissa, eikä erityislakeihin sisältyviä säännöksiä asiantuntijoiden käyttämisestä ole tarpeen selvittää. Lisäksi, luonnollisesti puhtaasti oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin liittyvät kysymykset on myös rajattu tämän tutkielman ulkopuolelle ja pääpaino on lääketieteellisissä asiantuntijalausunnoissa. Pyrinkin selventämään tutkielmassa, miten juridiikka ja lääketiede suhteutetaan oikeustieteellisessä konstruktiossa ja miten molemmat tieteenalat toimivat oikeudellisessa ympäristössä näyttöharkintatilanteissa. Tutkielmani alussa käsittelen aiheen ymmärtämisen kannalta välttämätöntä näyttökynnystä ja sen riittävyyttä rikosasioissa. Tutkinkin yleisellä tasolla näytön riittävyyteen liittyviä seikkoja sekä mitä erityisiä normeja ja oikeusperiaatteita on näytön arvioinnissa välttämätöntä ottaa huomioon. Pyrin luomaan yleiskuvan siitä, mitä rikosasioilta vaaditaan, jotta syytetty voitaisiin ylipäätään tuomita. Selvennänkin tässä kohtaa oikeustapauksin, miten korkea- asteista näyttökynnystä yleensä vaaditaan. Lisäksi käsittelen täyden näytön periaatetta sekä havainnollistan jälleen oikeustapauksin ja erinäisin oikeuskirjallisuudessa mainituin teorioin kyseistä periaatetta, jotta lukeman perusteella syntyisi suuntaa antava kuva täyden näytön periaatteesta rikosprosessissa. 12 Brandstack 2017, s. 1. 13 Brandstack 2017, s. 7. 14 Määttä luento 17.3.2017, Turun Yliopisto. 4

Tarkastelen tämän jälkeen kolmannessa luvussa, milloin asiantuntijatodistelua yleisesti käytetään ja mikä on sen rooli oikeudenkäynnissä. Tutkin, millä edellytyksillä asiantuntijatodistelua voidaan ottaa vastaan sekä milloin asiantuntijaa kuullaan suullisesti ja milloin toisaalta kirjallinen lausuma riittää. Tuon tässä luvussa enemmän jo esille lääketieteellistä asiantuntijanäkökulmaa tutkielmaan. Pyrin siis selvittää, missä olosuhteissa asiantuntijalausunnot otetaan oikeudessa huomioon vapaan todistusharkinnan ja muiden perusperiaatteiden vallitessa sekä, mikä on lausuntojen tehtävä erityisesti näytöllisesti vaativissa tilanteissa. Näyttöharkinnan osalta tutkin yleisellä tasolla, mikä on tuomarin ja asiantuntijoiden rooli riittävän näytön näkökulmasta. En koe tutkielmassa tarpeelliseksi enempää erottaa asiantuntijoiden nimeämien asiantuntijoiden kuin tuomioistuimien määräämiä asiantuntijoita. Tarkastelu kohdistuu nimittäin itse asiantuntijalausunnon luotettavuuteen ja tuomarin näyttöharkintaan liittyviin konflikteihin. Tämän vuoksi en ole katsonut välttämättömäksi selventää, kenen nimeämistä asiantuntijoista on kyse, vaan tarkastelu kohdistuu puhtaasti lääketieteellisen asiantuntijatodistelun ja tuomioistuimen näyttöharkinnan ongelmatilanteisiin ja eroavaisuuksiin. Tämän lisäksi tutkin ja selvennän muun muassa muutamilla korkeimman oikeuden tapauksilla, milloin erityisesti lääketieteellistä asiantuntijatodistelua käytetään. Tässä yhteydessä joudun paikoitellen käyttämään myös muitakin, kuin puhtaasti rikosoikeudellisia korkeimman oikeuden tapauksia selventämään asiantuntijatodistelun käyttämistä, sillä juuri kyseisten tapauksien avulla saadaan parhaiten esille asiantuntijatodisteluun liittyviä näkökulmia, joita haluan tutkielmassa tuoda näkyviin. On joka tapauksessa todettava, että olen tutkielmassa kuitenkin pyrkinyt suurimmaksi osaksi käyttää nimenomaisesti seksuaalirikostapauksia asiantuntijuuden erinäisiä näkökulmia selventäessäni. Pohdin ja havainnollistankin muutamilla korkeimman oikeuden tapauksilla, mikä on asiantuntijan tehtävä asiantuntijan esittämien kokemussääntöjen selventäjänä. Lisäksi korkeimman oikeuden tapauksilla ja erityisesti lääketieteen keskuudessa operoitavien ohjeiden avulla pyrin hahmottamaan asiantuntijoiden rajoja oikeusprosessissa. Tässä kohtaa on syytä mainita, että oikeusprosessilla tarkoitan tutkielmassa oikeudenkäynnissä tapahtuvaa prosessia. Tiedettävästi asiantuntijatodisteluun voidaan nimittäin 5

turvautua myös rikosasioiden esitutkintavaiheessakin. Kuitenkin aiheen rajallisuuden vuoksi käsittelen tutkielmassani ainoastaan asian oikeudenkäynnin pääkäsittely- ja valmisteluvaiheessa tapahtuvaa asiantuntijatodistelua ja jätän esitutkintaprosessin käsittelyn ulkopuolelle. 15 Syvennyn neljännessä luvussa käsittelemään asiantuntijatodistelun merkitystä niin yleisesti, kuin erityisesti seksuaalirikosten valossa. Kuten kolmannessa luvussa, tulen neljännessäkin luvussa käsittelemään aiheen ymmärtämisen sekä selvyyden vuoksi riittävää näyttöä ja asiantuntijatodistelun merkitystä myös muidenkin kuin yksinomaan seksuaalirikosten esimerkein. Käsittelen aluksi yleisellä tasolla erityisesti seksuaalirikoksiin liittyviä näytöllisiä ongelmia sekä erityispiirteitä. Sen jälkeen tutkin, miten lääketieteellinen asiantuntijatodistelu yhdistyy yleensä seksuaalirikostapauksissa. Käsittelen esimerkiksi syy- yhteyden käsitteeseen liittyvän problematiikan avulla lääketieteellisten ja oikeudellisten käsitteiden ristiriitaisuuksista johtuvia ongelmia. Pohdin muutoinkin kyseisessä luvussa paremmin lääketieteellisten ja oikeudellisten termien sekä ennen kaikkea ajattelutapojen eroja. Aiheen laajuuden vuoksi en tutkielmassani kuitenkaan käsittele kaikkia lääketieteen ja oikeustieteen välisiä terminologisia eroja, vaan ainoastaan niitä, jotka olen kokenut aiheen kannalta olennaisimmiksi käsitellä tutkielmassa. Näin ollen, en valitettavasti aiheen rajallisuuden vuoksi myöskään ota tutkielmassa kantaa mielentilatutkimuksiin taikka syyntakeettomuus ja syyntakeisuus kysymyksiin sekä niiden erinäisiin eroihin ja ristiriitaisuuksiin oikeustieteen käsityksien sekä lääketieteen diagnoosien välillä. Syvennyn tämän jälkeen käsittelemään asiantuntijatodistelun ja oikeudellisen näytön harkintaan liittyviä ongelmia erityisesti seksuaalirikosten valossa. Eräs ongelmallinen seikka kyseisissä tapauksissa on esimerkiksi se, ettei seksuaalirikoksista ole yleensä saatavia yleistettäviä kokemussääntöjä, joista asiantuntijat voisivat yksimielisesti lausua. 16 Tässä kohtaa tutkin, miten lain tunnusmerkistöt ja lääketieteellisten termien vastaamattomuus kyseisten seksuaalirikoksiin liittyvien määritelmien kanssa on luonut erityisen haasteen lainkäyttäjille. Tarpeen ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan käsitellä kaikkia rikoslain (RL 1889/39) tunnusmerkistöjen kattavia seksuaalirikoksia vaan vain 15 Vuorenpää 2014, s. 304. 16 Klami 2000, s. 33-34. 6

sellaisia, jotka ovat oikeuskäytännössä olleet erityisen haastavia tapauksia ja joissa erityisesti lääketieteellistä asiantuntijuutta on käytetty selventämään näytöllisesti vaikeaa kysymystä. Tarkastelen loppua kohden terminologisten eroavaisuuksien lisäksi myös erästä aiheen kannalta erityisen tärkeää ilmiötä, medikalisaatiota. Kyseisessä ilmiössä käsitelläänkin erityisesti oikeustieteen ja lääketieteen keskinäistä suhdetta. Medikalisaatiosta johtuen katsotaan oikeudellisen päätöksenteon syrjäytyvän lääketieteellisen päätöksenteon edestä. On nimittäin olemassa erittäin suuri vaara siitä, että oikeudellinen päätöksenteko perustuu yksinomaan lääkärin kokemuksen perusteella. 17 Pyrinkin avaamaan ilmiötä ja selventämään, miksi medikalisaatio on erityisen suuri riski oikeudelle. Tutkielmani lopussa, viidennessä kappaleessa, pyrin tuomaan esille muutamia kehitysehdotuksia kyseisille asiantuntijalausuntojen ja oikeudellisen konstruktion paremmalle yhteensovittamiselle oikeusprosessissa. Huomioin tässä kohtaa esimerkiksi näyttökynnyksen alentamista ja tuomioistuimen määräämien asiantuntijoiden käyttämistä. Lisäksi yleisen koulutuksen lisääminen tuomioistuintoiminnassa selventäisi monia lääketieteen ja oikeustieteen välisiä käytännön ongelmia oikeusprosessissa. Kehitysehdotukset laajenevat myös koskemaan ennen kaikkea yhdysvaltalaista mallia, jossa eritoten hyödynnetään Daubert standards kriteereitä. 18 Käsittelen kriteereitä ratkaisuehdotuksissa, sillä kyseiset kriteerit voisivat hyvinkin sellaisenaan soveltua myös suomalaiseen oikeusjärjestelmään. Kyseisten kriteerien lisäksi, ja niihin läheisesti liittyen, käsittelen lisäksi erästä toista varteenotettavaa ratkaisuehdotusta asiantuntijalausuntojen luotettavuuden mittaamiselle. Kyseinen ratkaisuehdotus sisältääkin ehdotuksen riippumattoman asiantuntijapaneelin perustamisesta tuomioistuimiin. Tutkielman lopussa, sekä Daubert kriteereillä, että riippumattomalla asiantuntijapaneelilla on erityisen merkittävä painoarvo tutkielmassa ratkaisuehdotusten osalta. 17 Brandstack 2017, s. 7. 18 Lahti Siro 2011, s. 25. 7

1.3 Tutkimusmetodit Tutkielmassa käytetty tutkimusmetodi on pääsääntöisesti lainopillinen. 19 Olen käyttänyt tutkielmassa ensisijaisina ja tärkeimpinä lähteinä lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä, lakien esitöitä sekä oikeuskirjallisuutta. Hyödynnän tutkielmassani lisäksi poikkitieteellistä metodia. Tarkastelenkin siis lääketieteellisten lausuntojen luotettavuutta myös useamman tieteenalan materiaalin avulla. Keskeisenä tutkimusmetodina on oikeuskirjallisuuteen perehtyminen niin yleisteosten kuin erityisen lääketieteellisten asiantuntijalausuntojen hahmottamiseen tarkoitetun aineiston avulla. Lääketieteelliset artikkelit sekä lääketieteellinen aineisto ovatkin olleet tutkielmassa melko keskeisessä roolissa, sillä kyseistä puhtaasti lääketieteellisen näkökulman omaavaa materiaalia ei juurikaan ollenkaan esiinny oikeuskirjallisuudessa. Lisäksi tarkastelun kohteena ovat myös lääkäreille annetut erilaiset ohjeet asiantuntijana toimimisesta, niin oikeuskirjallisuudessa, kuin lääketieteellisissä teoksissa. Oleellista tutkielmassa on selvittää, millaisia eroja ja ongelmia lääketieteellisissä asiantuntijalausunnoissa on, kun ne tuodaan ja suhteutetaan oikeustieteelliseen ympäristöön. Koska tutkimuksen tavoitteena on selvittää lääketieteellisen ja oikeustieteellisen tiedon eroja näyttökysymysten osalta, on yhtenä keskeisimmistä tutkimusmetodeista oikeuskäytännön tarkasteleminen. Ratkaisujen analysoinnissa keskitytään erityisesti näyttämään ne seikat, jotka aiheuttavat ristiriitaa ja jatkuvia haasteita lääketieteellisen asiantuntijatodistelun ja oikeustieteellisen kannanoton välillä oikeudellisen näyttöharkinnan yhteydessä. Lisäksi ratkaisuissa keskitytään osoittamaan tapaukset, joissa korkein oikeus on perustanut ratkaisunsa yksimielisesti asiantuntijalausunnon kannanoton mukaisesti sekä, joissa korkein oikeus on taas päätynyt päinvastaiseen kannanottoon. 19 Lainopillisella metodilla tarkoitetaan voimassa olevan oikeuden systematisointia ja tulkitsemista. Siinä muodostetaan tulkintakannanottoja, joita perusteellaan oikeuslähteiden ja tulkintateoria avulla. Tarkemmin lainopillisesta tutkimusmetodista ks. esim. Siltala 2001, s. 22. 8

Tarkoituksenani on ennen kaikkea luoda yleiskäsitys siitä, miten lääketieteellisiä lausuntoja oikeudessa hyödynnetään ja mitkä ovat suurimmat kulmakivet oikeuden arvioidessa tapauksen näyttöä yhdessä lääketieteellisen asiantuntijalausunnon kanssa. Kyseisten seikkojen sisältöä selvennetään ja tutkitaankin edellä mainittujen oikeuslähteiden, oikeustapausten ja muun materiaalin avulla. 2 Oikeudellinen näyttöharkinta 2.1 Näytön arvioinnissa noudatettavat normit ja oikeusperiaatteet OK:n 17 luvun 1 :n 2 momentin mukaan, tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä toteen. Todistelulla pyritään siis aina lähtökohtaisesti selvittämään totuus. Todistelun lähtökohdiksi voidaankin asettaa muun muassa totuus, varmuus, tuomarin perusteluvelvollisuus ja ratkaisupakko. Lisäksi vapaalla todistusteorialla on merkittävä rooli sekä vapaan todistelun että vapaan todisteiden harkinnan muodossa. 20 Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. 21 Vapaa todistusharkinta ilmentääkin pääsääntöä, ettei tuomioistuin todistusharkinnassaan ole minkäänlaisten muodollisten määräysten sitoma, vaan se on oikeutettu ja ennen kaikkea velvollinen harkitsemaan vapaasti sen todistusvoiman, joka esitetyillä 20 Määttä luento 17.3.2017, Turun Yliopisto. 21 Ilmaistu myös KKO 2015:51, kohta 16. 9

todisteilla katsotaan olevan. Tämä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita mielivaltaa tai pelkästään intuitiivista yleisvaikutelmaa, vaan tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden sekä muiden seikkojen näyttöarvo. Harkinnan tulee siis olla objektiivista ja kriittisen arvioinnin kestävää. 22 Sen sijaan vapaalla todistelulla taas tarkoitetaan OK:n 17 luvun 1 :n 1 momentin mukaisesti esimerkiksi asianosaisen oikeutta esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle. Samaisen lainkohdan 2 momentin mukaisesti, tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Vapaalla todistelulla tarkoitetaankin tuomioistuimen vapautta käyttää ratkaisunsa perustaksi kaikkea asiassa esitettyä näyttöä. 23 Tiivistetysti voidaan tästä lausua johtopäätöksenä, että tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, 24 jollei laissa toisin säädetä. 25 Itse vapaan todistelun periaate taas luetaan osaksi oikeudenkäynnin tärkeitä ratkaisuperiaatteita. Kyseisillä ratkaisuperiaatteilla on erityisesti rikosprosessissa keskeinen asema. Näillä tarkoitetaankin erityisesti periaatteita, jotka ohjaavat tuomioistuimen ratkaisutoimintaa varsinaisen käsittelyn päätyttyä. Tällaisiin ratkaisuperiaatteisiin luetaan esimerkiksi in dubio pro reo periaate, jonka mukaan epäselvissä näyttötilanteissa asia on ratkaistava syytetyn eduksi. 26 Epäselvissä tilanteissa syytetyn eduksi ratkaisemisen puolesta lausuu myös OK:n 17 luvun 4 :stä johdettu pääsääntö siitä, että rikosasiassa tunnustus ei sido asianosaista, vaan oikeuden on lain sanamuodon mukaisesti tutkittava mikä vaikutus tunnustuksella todisteena on oleva. Tästä johdettuna, esimerkiksi rikosasian oikeudenkäynnissä tunnustus ei siis yksin ole riittävä edellytys vastaajan syylliseksi tuomitsemiseksi, vaan 22 Jokela 2015, s. 191-192. 23 Aaltonen 2011, s. 1. 24 Ennen vapaata todistusharkintaa todistusharkintajärjestelmä perustui legaaliseen todistusharkintaan. Legaalisen todistusteoria ydin esiintyy jo Mooseksen laissa. Legaalisessa todistusharkinnassa lähdetään siitä lähtökohdasta, että tietyissä asioissa tuomitsemisen vähimmäisedellytykset on määriteltävä kiintein kriteerein mielivallan välttämiseksi. Tässä yhteydessä tiettyjen todisteiden merkityksestä annetaan sääntöjä. Käytännössä ero vapaaseen todistusharkintaan verrattuna ei ole merkittävä. Ks. Klami ym. 1987, s. 22-23. 25 Jokela 2015, s. 191-192. 26 Huovila 2003, s. 77. 10

tulee olla myös muitakin todisteita, joiden perusteella vastaaja kytketään syytettyyn tekoon. 27 Käsitelenkin tähän liittyen seuraavaksi näytön riittävyyden harkintaa, siihen vaikuttavia tekijöitä ja niiden vaikutusta käytännön esimerkein. 2.2 Riittävän näytön harkinta There is no great mystery in this matter, he said, taking the cup of tea I had poured for him, the facts appear to admit only one explanation. Sherlock Holmes. 28 Sherlock Holmesin lausuman tavoin, myös oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkemyksiä siitä ideaalisesta tilasta oikeudenkäynnissä, jossa näytön suhteen olisi olemassa edellä mainituin tavoin pelkästään yksi ja ainoa oikea vaihtoehto totuudesta näyttöharkintatilanteessa. Valitettavasti näin ei kuitenkaan aina ole ja oikeus usein joutuu itsenäisesti harkitsemaan, miten asia tullaan ratkaisemaan näytöllisesti vaikeissa tilanteissa. 29 Näytön harkinta voidaan jakaa kahteen osaan: todistusharkintaan ja näytön riittävyyden harkintaan. 30 Näytön riittävyyden harkinta ilmenee rikosasian näyttökynnyksessä, jossa lähtökohtana ilmentää tuttu sanonta: parempi vapauttaa kymmenen syyllistä kuin tuomita yksi syytön. 31 OK:n 17 luvun 3 :n 2 momentissa onkin varsin selvästi lausuttu, että langettavan rikostuomion edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. 32 27 Huovila 2003, s. 102. 28 Saranpää 2010, s. 243. 29 Saranpää 2010, s. 243. 30 Jonkka 1991, s. 53. 31 Huovila 2003, s. 179-180. 32 Vrt. Common law oikeus, jossa samantyyppisesti painotetaan, että rikosasiassa syytetyn syyllisyyden tulee olla kaiken järkevän epäilyn yläpuolella (beyond a reasonable doubt) Ks. Klami 2000, s. 32. 11

Todistelun tulee taata todistusharkintaa suorittavalle tuomioistuimelle mahdollisimman suotavat edellytykset aineelliseen totuuteen pääsemiseksi. Jos todistelun jälkeen havaitaan todistelussa huomattavaa epävarmuutta, on tuomarin tehtävänä harkita, miten epävarmuuteen tulee suhtautua. Tällöin oikeuden ratkaistavaksi jää, miten korkea- asteista näyttökynnystä käsillä olevassa tapauksessa tulee vaatia. Kyseinen haaste onkin viime kädessä yksin tuomarin ratkaistavissa. 33 Tällöin väistämättä keskeiseksi kysymykseksi nousee, mikä on hyväksyttävä ja siedettävä epävarmuus punnittaessa myös ratkaisun eri oikeusvaikutuksia. Toisin sanoen, miten epävarmoja syytetyn syyllisyydestä saamme olla, jotta voimme katsoa hänet syylliseksi? Samalla on myös kuitenkin kyseenalaistettava hyvin korkealle yltävää näyttökynnystä. Mikäli rikosjutussa vaaditaan syytetyn syyllisyydestä hyvin vahvaa näyttöä, on olemassa riski, että syyllinen jääkin rangaistukseen tuomitsematta. 34 Kyseiseen epävarmuuteen syytetyn syyllisyydestä näyttöharkinnassa on korkein oikeus ottanut kantaa esimerkiksi tapauksessa KKO 2013:96. Kyseisessä seksuaalirikostapauksessa tapahtumilla ei ole ollut ulkopuolisia todistajia ja korkein oikeus arvioi näytön riittävyyttä seuraavasti: Korkeimmassa oikeudessa kysymys on asianosaisten keskenään ristiriitaisten kertomusten luotettavuuden arvioinnista sen suhteen, oliko seksuaalinen kanssakäyminen perustunut väkivaltaiseen pakottamiseen vai ollut vapaaehtoista ja oliko A:n vastustelu ollut niin havaittavaa, että X:n on katsottava menetelleen tahallisesti. Laajemmin kysymys on siitä, osoittaako esitetty näyttö kokonaisuudessaan arvioituna riittävällä varmuudella X:n syyllistyneen sukupuoliyhteyteen pakottamiseen vai jääkö hänen syyllisyydestään vähintäänkin varteenotettava epäily. Korkein oikeus toteaa perusteluissaan, että silloin kun väitetylle rikokselle ei ole ulkopuolisia todistajia tai kun teosta ei ole seurannut ulkoisesti havaittavia vammoja tai niitä ei ajan kulumisen seurauksena enää ole havaittavissa, näyttö perustuu suurelta osin asianosaisten kertomusten varaan. Riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden 33 Klami 2000, s. 19-20. 34 Klami 2000, s. 32. 12

varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista. Rikosasiassa vastaaja voi kertomuksellaan ja väitteillään sekä näitä koskevilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan käsitystä asianomistajan kertomuksen oikeellisuudesta taikka vastaaja voi kertomuksellaan tarjota vaihtoehtoisen tapahtumien selityksen. Vastaajan kertomuksen uskottavuuden arvioiminen korostuu silloin, kun asianomistajan kertomusta muuta näyttöä vasten on pidettävä luotettavana. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella poissulkea. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen. Tapauksessa kuultiin todistajana psykiatriaan suuntautunutta sairaanhoitaja C:ta, joka on kertonut tavanneensa A:ta tapahtuman jälkeen viikon tai kahden välein tämän asuessa opiskelupaikkakunnallaan. Keskustelut olivat koskeneet koko ajan väkisinmakaamista ja asian oikeuskäsittelyä. C:llä ei ollut koskaan herännyt epäilystä A:n kertomuksen osalta. A:n oireet olivat olleet vakavia ja pahenevia ja ne olivat sopineet seksuaalirikoksen uhriksi joutuneelle. C on kertonut, että lamaantuminen on hänen työssä saamansa käsityksen mukaan ylivoimaisen hyökkäyksen uhrille ominainen psyykkinen suojautumismekanismi. Hänen mukaansa on hyvin tavallista, etteivät seksuaalirikoksen uhrit mene suoraan ilmoittamaan asiasta poliisille. Lisäksi A:n terveydentilasta annetun lääkärintodistuksen ja sairaanhoitaja C:n potilastiedoista kokoaman lausunnon mukaan A on viikon kuluessa tapahtumasta hakeutunut psykiatriseen hoitoon, ollut noin kaksi viikkoa psykiatrisessa osastohoidossa, tavannut tämän jälkeisten kuukausien aikana yhteensä 13 kertaa psykiatriaan erikoistuneen sairaanhoitajan tai lääkärin ja ollut ainakin neljä kuukautta sairaslomalla. A:lla on todettu traumaperäinen stressireaktio sekä dissosiatiivisia oireita, unettomuutta ja masentuneisuutta. Lääkärintodistuksen mukaan A:ssa ei ole havaittu ulkoisia väkivallan merkkejä lääkärintarkastuksessa, joka on tehty vajaan kahden vuorokauden kuluttua epäillyn raiskauksen jälkeen. A:ssa ei myöskään ole havaittu merkkejä pakotetusta yhdynnästä, kun häntä on tutkittu vajaan kahden vuorokauden kuluttua tehdyssä lääketieteellisessä tutkimuksessa. A:lla on kuitenkin ollut meneillään lääkärintodistuksessa mainittu tulehduslääkitys, mikä on ollut omiaan vähentämään yhdynnästä aiheutuvien jälkien syntymistä. Kuvatunlaisesta pakottamisesta ei välttämättä edes aiheudu fyysisiä vammoja. Esitutkintakertomuksessa mainittu pieni mustelma A:n rintakehässä on sen kaltainen, ettei sillä ole näyttönä merkitystä. Korkein oikeus katsoo, ettei väkivallan merkkien puuttuminen tässä tapauksessa heikennä A:n kertomuksen luotettavuutta. Eräissä poikkeuksellisissa tilanteissa ei myöskään vaadita edes uskottavaa näyttöä vaan tyydytään tätä alhaisempaan todennäköisyysnäyttöön. 35 Esimerkkinä tästä mainittakoon OK:n 17 luvun 2 :n 3 momentin säännös vahingon arvioimisesta silloin, kun vahingon määrästä ei ole saatavissa näyttöä taikka kun se olisi saatavissa vain 35 Jokela 2015, s. 192. 13

vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla. 36 Yleisin tutkimuksin on osoitettu, että suomalaiset lakimiehet uskovat kuitenkin korkeiden näyttövaatimusten toteutuvan oikeudenkäynnissä. Sekä siviili- että rikosasioissa kanteen hyväksyvän päätöksen pohjaksi otettavien faktojen todennäköisyys arvioidaan melko korkeaksi. Syytteiden alhaisesta hylkäämisprosentista näyttävät lakimiehet uskovan myös, että oikeudenkäynneissä päästään riittävään todennäköisyyteen. Se, miten realistinen tämä ajatustapa on, voidaan kuitenkin vielä kyseenalaistaa. Millään tutkimuksilla ei nimittäin saada tarkkaa tutkimusta vaadittavan vakuuttumisen asteesta erilaisissa oikeusjutuissa. 37 Erityisesti luonnontieteellisten tutkimusten lisääntynyt käyttö oikeudellisessa todistusharkinnassa tuo esille tilastollisen todennäköisyyden tärkeyden subjektiivisen todennäköisyysarvioinnin perustana. Todennäköisyysarvioinnissa väistämättä tulee harkittavaksi kysymys siitä, miten pitkälle ihmisen mittaamia todennäköisyystutkimustuloksia kyseisestä seikasta voidaan laskelmoinnilla selvittää. 38 Selvää kuitenkin on, että pelkkä todennäköisyys ei saa rikosasiassa yksinään olla riittävä peruste langettavaan tuomioon, ellei todennäköisyys perustu kausaaliseen tai loogiseen suhteeseen todistusaineiston kanssa. 39 Myös tilastollisella todennäköisyysteorialla on näytön arvioinnissa entistä lisääntyvä merkitys. Empiiristen tieteiden tilastolliseen todennäköisyyskäsitteeseen pohjautuvilla tutkimustuloksilla korjataan ja täsmennetään yleiseen elämänkokemukseen perustuvia tutkimustuloksia. 40 Voidaan kuitenkin perustellusti kyseenalaistaa eri todennäköisyysmallit kysymällä, milloin katsotaan saavuttaneen sellainen todennäköisyys, joka riittää todistusteeman 41 toteennäyttämiseksi? 42 36 Huovila 2003, s. 175. 37 Klami 2000 s. 40. 38 Jonkka 1991, s. 21. 39 Klami Rahikainen Sorvettula 1987, s. 28. 40 Huovila 2003, s. 175. 41 Todistusteemalla tarkoitetaan sitä, mitä kyseisellä todisteella halutaan näyttää toteen. Oikeuskirjallisuudessa on ilmaistu ajatus siitä, että todistusteema tulee ilmaista väittämänä siten, että vastapuoli voi sen saatuaan harkita sen paikkansapitävyyttä. Todistusteemoja ovatkin esimerkiksi seuraavat väittämät: "Kuvasta 1 ilmenevä kahden metrin etäisyys tuolin ja vuoteen välillä." "Yhtiö oli 14

2.3 Täyden näytön periaate OK:n 17 luvun 3 :n 2 momentista johdettuna rikosasiassa syytetyn tuomitseminen rangaistukseen edellyttää, että hänen syyllisyytensä näytetään toteen. Kysymys onkin, milloin jotain seikkaa voidaan säännöksen tarkoittamalla tavalla pitää totena? Paljon puhuttu täysi näyttö on yksi lähestymistapa. Kyseinen käsite onkin ollut huomattava mielenkiinnonkohde oikeuskirjallisuudessa. Tätä ovatkin monet oikeusoppineet yrittäneet selventää. 43 Esimerkiksi Tirkkosen käsityksen mukaisesti täysi näyttö on verrattavissa korkeamman asteen todennäköisyyteen, joka riittää tekemään järkevän ja tunnollisen henkilön vakuuttuneeksi tosiseikasta. Halila sen sijaan toteaa, että prosessissa ei voi edes pyrkiä ehdottomaan varmuuteen, vaan ainoastaan riittävänä pidettävään todennäköisyysasteeseen, tavallisesti niin sanotun täyden näytön saavuttamista. Heinonen sen sijaan on rikosasioiden osalta katsonut olevan asianmukaista vaatia joko varmuutta tai korkeanasteista todennäköisyyttä. 44 Heinosen mukaan syytetty voidaan tuomita vain, jos toteen näytetystä syyllisyydestä on saatu varmuus ja, josta ei jää järkevää epäilystä. Lisäksi Heinosen mukaan syyllisyydestä on esitettävä täysi näyttö ja syyllisyyttä on pidettävä totena korkeamman asteen todennäköisyydellä sekä, jos tuomari on vakuuttunut syytetyn syyllisyydestä. 45 Vaikka oikeusoppineet ovat esittäneet erilaisia käsityksiä näytön riittävyydestä, on oikeuskirjallisuudessa kuitenkin päästy yksimielisyyteen sen suhteen, että syytetyn syyllisyyttä tukevan näytön on oltava varsin vahvaa, ellei jopa varmaa. Jollei näin vahvaan näyttöön ole päästy, katsotaan, että syyte on jäänyt toteennäyttämättä. 46 maksukyvytön 31.12.2012." "Uhrille on aiheutettu tylpällä väkivallalla oikean ranteen murtuma." Ks. esim. Fredman 2013, s. 620-621. 42 Klami 2000, s. 31. 43 Jonkka 1991, s. 72. 44 Klami 2000, s. 31. 45 Jonkka 1991, s. 73. 46 Klami 2000, s. 30. 15

Rikosasioiden niin sanottua täyden näytön vaatimusta voidaan selventää esimerkiksi seuraavilla korkeimman oikeuden (KKO) ratkaisujen KKO 1985, II 166, KKO 2013:96 ja KKO 2004:60 perusteluilla: KKO:n ratkaisu 1985, II 166:ssa kyse oli puhelinhäirinnästä. Asiassa oli selvitetty, ettei kyseiseen puhelimeen pääsyä ollut muilla kuin aviopuolisoilla A ja B, joista A oli syytteessä. Tapauksessa, vaikka motiivin perusteella A:n syyllisyys oli todennäköisempi kuin B:n, ei KKO pitänyt A:n syyllisyyttä riittäväksi näytettynä. KKO 2013:96:ssa sen sijaan kysymys oli näytön arvioinnista pakottamista sukupuoliyhteyteen koskevassa rikosasiassa, jossa asianomistaja ja vastaaja olivat antaneet vastakkaiset kertomukset sen suhteen, oliko seksuaalinen kanssakäyminen perustunut pakottamiseen vai ollut vapaaehtoista. Korkein oikeus toteaa perusteluissaan, että rikoksen syyksilukeminen edellyttää, että tuomioistuin näyttöä kokonaisuudessaan harkittuaan katsoo, ettei syytetyn syyllisyydestä ole jäänyt varteenotettavaa epäilyä. Näyttökynnys ei seksuaalirikoksissa ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, vaikka suoran ja yksiselitteisen näytön hankkiminen jo tekojen luonteen vuoksi on usein vaikeaa. Korkein oikeus kuitenkin huomauttaa perusteluissaan, että näytön arviointi tuomioistuimessa perustuu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 :n mukaan vapaaseen todistusharkintaan. Näyttökysymykset vaihtelevat tapauksittain, eikä todisteiden arvottamisesta tai punnintamenetelmistä voida antaa kiinteitä ja kaavamaisia ohjeita. Yleisesti noudatettaviin periaatteisiin kuitenkin kuuluu muun muassa, että todisteita arvioidaan objektiivisesti, tasapuolisesti ja yleisten kokemussääntöjen mukaisesti ja myös yksilöidysti ennen kokonaisarvioinnin tekemistä. Jos syytteen tueksi on esitetty riittävää näyttöä, sen kestävyyttä on vielä tarkasteltava asiassa esitettyjen muiden mahdollisten tapahtumainkulkujen valossa. Näitä seikkoja on myös käsiteltävä tuomion perusteluissa. KKO 2004:60 tapauksessa kyse oli henkilön tunnistamisesta ja näytön arvioinnista rikosasiassa. B oli 23.9.2000 Espoon Matinkylässä poistunut yksin Ravintola West Pointista kello 3.30 annetun valomerkin jälkeen ja lähtenyt kävelemään muutaman kilometrin matkaa kotiinsa Nöykkiöön Länsiväylän pohjoispuolelle. B:n käyttämää reittiä kulkien kolmen neljän sadan metrin päässä ravintolasta Mårtensbron koulun pihalla hänet oli kertomansa mukaan raiskattu. Tekijän poistuessa paikalta raiskauksen jälkeen B oli lähtenyt koulun pihalta ja saanut pysäytetyksi auton, jossa olleiden kahden miehen ja naisen kanssa hän oli alkanut etsiä raiskaajaa. Noin puolen tunnin ajelun jälkeen B oli nähnyt kadulla ystävänsä C:n, jolle B oli rynnännyt kertomaan raiskauksesta. Melkein heti B oli havainnut lähellä miehen, jonka hän oli tunnistanut hänet raiskanneeksi henkilöksi. Hän oli puheillaan sekä osoittamalla ja tönimällä miestä ilmaissut syytöksensä. Mies oli A, joka B:n ryhdyttyä syyttämään häntä oli kiireesti poistunut paikalta. Ravintola West Pointissa olivat olleet myös A sekä Korkeimmassa oikeudessa kuullut kolme todistajaa, A:n työtoverit D ja E sekä B:n ystävä C. Hekin olivat poistuneet valomerkin jälkeen ja viimeistään kello neljältä, jolloin ravintola suljettiin. Noin puoli 16

tuntia myöhemmin A oli koulun lähellä olleelta bussipysäkiltä lähtenyt seuraamaan C:tä, joka veljensä ja tämän kahden ystävän kanssa oli kävellyt Jälkimainingilla olevan kotinsa ja lähellä asuvan A:n kodin suuntaan. Näin A on C:n seurueen mukana päätynyt paikalle, jossa B tunnisti hänet tekijäksi. B oli viety autolla kotiinsa. Alemmat oikeudet, jotka ovat todenneet B:n toistuvasti tunnistaneen A:n tekijäksi, ovat antaneet täysin uskottavaksi toteamalleen tunnistamiselle, jota ensimmäisen tunnistamisen nähneen todistaja C:n kertomuksen on katsottu tukevan, suuren merkityksen katsoessaan A:n syyllisyyden tekoon tulleen näytetyksi. Korkein oikeus toteaa, että harkittaessa tunnistamisten merkitystä on tarkasteltava, paitsi tunnistamistilanteita, myös sitä, mitä B on muutoin eri vaiheissa kertonut tekijästä ja tekijän tuntomerkeistä. B:n on käräjä- ja hovioikeudessa kirjattu kertoneen, että A on varmuudella hänet raiskannut henkilö. Samoin B on kertonut Korkeimmassa oikeudessa ja ilmoittanut olevansa tunnistamisestaan täysin varma. B:stä ja A:sta oli esitutkinnan yhteydessä otettu näytteet DNA- tutkimuksen tekemistä varten. B:n emätinnäytteessä on havaittu viitteitä ihmisen siemennesteestä, mutta siinä ei ole voitu osoittaa vierasperäistä DNA:ta. Tutkimuksella ei siten ole saatu näyttöä tekijästä. B:stä on lääkärintutkimuksessa tehty lääkärinlausunnosta ilmenevät, hänen kertomiinsa raiskausta koskeviin tapahtumatietoihin sopivat havainnot, joilla ei kuitenkaan ole merkitystä näyttönä tekijästä. A:lle lähes viikko tapahtumapäivän jälkeen tehdyssä lääkärintutkimuksessa ei ollut havaittu ulkoisen väkivallan aiheuttamia vammoja tai vieraita materiaaleja. A:n asuntoon on tehty kotietsintä henkilön ja tämän vaatteiden löytämiseksi, jolloin A on viety kuulusteltavaksi ja lääkärintarkastukseen. Tuolloin ei ole todettu ulkoisen väkivallan aiheuttamia vammoja eikä löydetty muitakaan todisteita, jotka olisivat voineet viitata osallisuuteen tutkittavana olevaan tekoon. Epäselväksi on lääkärinlausunnonkin sisältö huomioon ottaen myös jäänyt, olisivatko mahdolliset vähäisemmät merkit ja jäljet voineet jo hävitä tai parantua ja onko siten merkitystä voinut olla sillä, että tekoajasta oli ennen tutkimusta ehtinyt kulua jo kuusi päivää. Korkein oikeus toteaa, että esitutkintapöytäkirjaa ja todistusaineistoa kokonaisuutena tarkasteltaessa syntyy käsitys, että tutkinnassa ei ole nimenomaisesti ja asianmukaisesti pyritty varmistumaan siitä, että käytettävissä olisi kaikki mahdollinen aineisto niin A:han kohdistetun rikosepäilyn puolesta kuin sitä vastaankin. Esitutkinnan puutteellisuudet ovat siten kaventaneet jutun todistelumateriaalia. Kun tutkinnan kohteena on vakava rikos, tutkinnan puutteellisuudesta johtuva näytön epävarmuus ei saa koitua vastaajan vahingoksi. Sen seikan, että yksiselitteistä näyttöä A:n syyllisyyttä vastaan ei ole esitutkinnassa voitu saada, ei voida katsoa puhuvan merkittävästi hänen syyllisyytensä puolesta. Kokonaisuutena arvioiden B:n tunnistamista ei voida pitää, toisin kuin alemmat oikeusasteet ovat arvioineet, niin luotettavana, että syyksilukeminen voitaisiin perustaa lähes yksinomaan siihen ja sitä sellaisenaan tukevaan C:n lausumaan, jolla ei ole itsenäistä merkitystä näyttönä. Tunnistamista ei muutoinkaan voida pitää yksin riittävänä näyttönä syyllisyydestä vakavana pidettävään rikokseen. Ulkopuolisia silminnäkijöitä raiskauksella ei ilmennyt olleen. Muutakaan ulkopuolista näyttöä A:han kohdistetun syytteen tueksi ei ole voitu esittää. Suoritetutkaan tutkimukset eivät ole antaneet tuloksia, joilla voisi olla merkitystä. Tällaisessa tilanteessa on tarkasteltava myös aihetodisteita ja ottaen huomioon niin syytettä tukevat kuin sitä vastaankin puhuvat seikat sekä harkittava, onko näyttö kokonaisuutena arvioiden niin vakuuttavaa, että vastaaja voidaan todeta syylliseksi ilman, että hänen syyllisyydestään jää varteenotettavaa epäilystä. Vaikka B on tunnistanut A:n raiskauksen tekijäksi, asiassa esitetty muu näyttö puhuu näin ollen sen puolesta, että A ei ole voinut olla tekijä. Tunnistamisen luotettavuuteen liittyy edellä todetuin tavoin siinä määrin epäilyjä, ettei tunnistamiselle sitä vastaan puhuva näyttö huomioon ottaen voida antaa ratkaisevaa merkitystä. Johtopäätöstä, jonka mukaan A ei ole ollut raiskauksen tekijä, ei voida myöskään kumota sen seikan 17