Nimettomat seksiaddiktit KAKSITOISTA ASKELTA Myonsimme voimattomuutemme pakonomaisen seksuaalisen kayttaytymisemme subteen - etta elamamme oli muuttunut ballitsemattomaksi. Seksiaddikti - sana loihti esiin karmeita mielikuviaja palautti mieleemme toisia sanoja kuten sairas, "perverssi" ja "paheen orja". Useimmat meista myontavat, etta pelko tulia leimatuksi seksiaddiktiksi, teki meidat hyvin haluttomiksi tutkimaan omaa seksuaalista kaytostamme. Mutta kaksitoista askelta kay suoraan taman yleisen pelon kimppuun. Huomaa, etta ensimmainen askel puhuu me-muodossa; sanat vakuuttavat meille, etta toiset tietavat, mita olemme karsineet ja etta karsimyksemme ja epatoivomme syy voidaan tunnistaa. Kun ymmarsimme ja hyvaksyimme sanan "seksiaddikti", saimme myos uuden nakemyksen ajatuksiimme ja kayttaytymiseemme. Opimme, ettemme olleet toivottomasti tylsistyneita, pahoja tai ikuisesti tuomittuja; olimme addikteja. Ja seksiaddikteina olimme sellaisia ihmisia, jotka jatkoivat pakonomaista seksia, vaikka seksuaaliset tekomme jatkoivat kielteista vaikutustaan elamaamme. Suureksi helpotukseksemme opimme, ettei riippuvuus ole oire heikosta tahdonvoimasta tai puuttuvasta itsekurista. Tosiasiassa monet meista osoittivat suurta itsekuria ja tahdonvoimaa muilla elamansa alueilla. Mutta saimme nahda, etta yritys hallita seksiriippuvuutta tahdonvoiman avulla on verrattavissa siihen, etta yrittaa ajatella pois murtunutta jalkaa. Aarimmaisista ponnistuksistamme ja hyvista pyrkimyksistamme huolimatta tahdonvoima ei pysty seksiriippuvuuden monimutkaiseen ongelmakenttaan. Sita paitsi useimmat meista olivat monia kertoja yrittaneet taistella seksiriippuvuuttaan vastaan tahdonvoimansa avulla huonoin tuloksin. Me-muodon kaytto ensimmaisessa askeleessa korostaa myos sita tosiasiaa, ettei addikti voi koskaan toipua yksin. Addiktit tarvitsevat toisten addiktien apua voidakseen lopettaa pakonomaisen kayttaytymisensa. Opimme kokemuksen kautta, etta olimme yksi16ina voimattomia riippuvuutemme suhteen, mutta yhteisona meissa oli voima. Riippuvuutemme oli eristanyt meidat toisista ihmisista emotionaalisesti ja jopa fyysisesti. Mutta opimme ymmartamaan, etta voidaksemme toipua, meidan tuli olla toisten ihmisten kanssa ja jakaa kokemuksemme. Opimme myos olemaan sekoittamatta voimattomuuden hyvaksymistamme/myontamistamme tunteeseen, etta olisimme pohjimmiltamme pahoja ihmisia. Sen sijaan myontamisemme on pelkastaan ilmaus siita, etta ymmarramme ongelmamme realistisesti. Uskomme, etta "myonsimme" on ainoastaan toinen tapa sanoa, etta olemme tietoisia totuudesta tai olemme sen edessa alistuneet. Meidan oli valttamatonta antautua jonkin itseamme suuremman edessa. Taistelurnme jatkaminen olisi johtanut varmaan tuhoon. Meidan useimpien vaihtoehdot supistuivat seuraaviin: vapauden tai mielenterveyden menetys tai ennenaikainen kuolema sairauden, tapon tai itsemurhan kautta. Mutta ohjelma opetti meille, etta oli olemassa toinenkin vaihtoehto: antautuminenja toipuminen sen seurauksena.
Gpimme, ettei ollut olemassa ehdottomasti mitiian syytii havetii sitii, etta halusimme muuttaa el1:imaammeja tehda sen paremmaksi. Prosessi, jonka avulla saimme uuden nakemyksen itseemme ja riippuvuuteemme, oli hyvin tuskallinen. Niin kauan aikaa pakonomainen kayttaytymisemme oli menestyksekkaasti auttanut meitii valttamaan tai tukahduttamaan tunteemme. Gpimme, etta riippuvuuskayttaytymiseemme kuului kaikki sellainen seksuaalinen kaytos tai pakkomielteenomainen ajattelu, johon ryhdyimme kieltaaksemme tunteemme tai vetiiaksemme itsemme niista eroon. Jotkut meista esimerkiksi oppivat nakemaan, etta vaikka me ajelimme autolla paamaarattomasti kuuden tunnin ajan emmeka poimineet seksipartneria, olimme silti riippuvuuskayttiiytymisemme pauloissa - etta pakonomainen ajelumme oli riippuvuuskayttaytymista itsessaan toteutustapansa perusteella. Kun aloimme ensimmaisen askeleen prosessin tarkastelemalla huolellisesti ajatus- ja kayttaytymistapojarnme, jotkut meista kykenivat ensimmaista kertaa nakemaan sen kivun, yksinmsyyden, syyllisyyden ja hapean, jota olimme niin epatoivoisesti yrittaneet valttaa tai kieltaa. Monet meista yrittivat paeta naita nakymia palaamalla pakonomaisiin ajatuksiinsa. Mutta meille on kaynyt selvaksi, etta tiima oli lisaosoitus siita, etta tarvitsimme muita addikteja ymparillemme ensimmmsen askeleen tyon aikana. Tarvitsimme naita ihmisia ymparillemme auttamaan meita pidattymaan riippuvuuskayttaytymisesta vastauksena sisaisten nakymien aiheuttamaan kipuun. Myonnettyamme voimattomuutemme jotkut meistii yrittivat kayttiia sita verukkeena riippuvuuskayttaytymisensa jatkamiseksi. ("No mita muuta minulta voisi odottaa? En voi sille mitaan; minahan olen addikti ja voimaton".) Mutta me opimme, etta voimaton ei tarkoita avutonta. Kun opimme tuntemaan kaksitoista askelta ja toveripiirin, naytti silta, ettei meille jaanyt jaljelle enaa yhtaan patevaa syytii olla astumatta toipumisen tielle. Tyostaessamme ensimmaistii askelta, opimme muutamia tarkeita periaatteita, joista tuli elintarkeita tervehtymisellemme. Ensinnakin opimme, ettei meitii voinut syyttaa ryhtymisesta seksiaddiktiksi; me emme tietoisesti valinneet tiita addiktiota. Mutta me olimme kuitenkin vastuussa toipumisestamme ja niiden vahinkojen korjaamisesta, jotka olimme pakonomaisella kayttaytymisellamme aiheuttaneet itsellemme ja muille. Voimattomuudesta ei koskaan muodostu anteeksipyyntoa riippuvuuskayttaytymisen jatkamiselle. Aluksi useimmat meista yrittivat epatoivoisesti vakuuttaa itselleen (ja muille), etta olimme jollain tavalla erilaisia ihmisia ja etta mika naytti olevan addiktiota, ei ollut sita meidan tapauksessamme. Monet meista tolkuttivat itselleen, em muutkin ihmiset olivat tehneet monia samoja asioita kuin me olimme tehneet, eika heita silti voitu pitiia seksiaddikteina. Jotkut meista selittivat itselleen, ettemme ole seksiaddikteja, koska meidan nimenomainen riippuvuuskayttaytymisemme alkoi uteliaisuudesta tai yksinkertaisesti hauskanpidosta tai seikkailunhalusta. Mutta ohjelma opetti meidat nakemaan, ettei ollut merkityksellistii miten tai miksi kayttaytymisemme alunalkujaan alkoi. Tosiasia on, etta meista tuli addikteja; riippuvuutemme "miten"- tai "miksi"-kysymysten tutkiminen ei saisi meita lopettamaan sitii. Tosiasiassa addiktiomme oli alkanut elaa omaa voimakasta, hallitsematonta el1:imaansa.jotkut meista tutkivat elamantarinoitaan epatoivoisesti, mutta turhaan, nahdakseen missa kohden olivat kulkeneet nakymattoman rajan yli ja muuttuneet addikteiksi. Mutta uusi nakemys pystyi ainoastaan kannustamaan meita etsimaan
muutosta; uusi nakemys ei pystynyt muuttamaan meita. Me emme pystyneet ajattelemaan itseamme pois elamantilanteestamme; meidan au sen sijaan raivattava tiemme uuteen ajattelutapaan. Oli ehdottomasti tekojen aika. Aluksi huomasimme, etta aivomme tyoskentelivat kiihkeasti yota paivaa yrittaen saada tolkkua tahan riippuvuutemme mielettomyyteen. Jotkut meista jopa kuvittelivat, etta voisimme lopulta saada uudestaan seksuaalisen kayttaytymisemme hallintaamme ilman mitaan apua tai tukea. Mutta vilkaistessamme taaksepilin huomaamme, etta monet meista tiesivat, etta seksuaaliset tapamme hallitsivat elamaamme. Ohjelman vaikutuspiirissa meidan tuli edeta pisteeseen, jossa pystyimme hyvaksymaan sen tosiasian, ettemme pystyneet omin pain lopettamaan sita, mita teimme. Itseasiassa saimme nahda, etta pystyimme lopettamaan tekomme vasta, kun tiedostimme ja hyvaksyimme taman ristiriidan. Niin kauan kuin jatkoimme tyydytyksen hakemista niista ajoista, jolloin pelkastaan naytti silta, etta hallitsimme tilanteen, me yksinkertaisesti emme olleet valmiit lopettamaan riippuvuuskayttaytymistamme. Ne meista, jotka kulutimme aikaa ja energiaa sen osoittamiseen, ettei meidan seksuaalinen kayttaytymisemme aiheuttanut ongelmia, onnistuivat vain valttamaan ydinkysymykset. Erilliset, satunnaiset hallintatilanteet eivat olleet tarkeita. Opimme nakemaan, etta kaikkein tarkein asia oli ajatus-ja kayttaytymistapojemme yleinen ilme ja, etta sen lisaksi maaratyt ajattelu-ja kayttaytymistapamme aiheuttivat ongelmia elamassamme. Kun tarkastelimme asiaa aarimmaisen puolueettomasti, havaitsimme, etta jos asiat olisivat olleet hallinnassarnme, meilla ei olisi ollut niin paljon ongelmia. Meidan esimerkiksi ei olisi tarvinnut ponnistella niin paljonja vaarantaa tyomme, terveytemme, ystavamme, perheemme ja itse asiassa jopa elamamme riippuvuutemme vuoksi. Jos pakonomainen kayttaytymisemme olisi ollut vain huono tapa, niin ne suunnattomat ongelmat, jotka siita seurasivat elamaamme, olisivat riittaneet muuttamaan meidat tai lopettamaan tapamme. Mutta se tosiasia, ettajatkoimme kayttaytymistamme huolimatta niism ongelmista, mim siita aiheutui, kertoi meille, etta kyseessa oli riippuvuus. Tarkastelimme huolellisesti tekojamme ja niiden vaikutusta elamaamme ja milta se kaikki meista tuntui. Monissa tapauksissa perimmainen ongelmarnme ei ollut itse pakonomainen kayttaytymisemme, vaan se aarimmainen tapa, jolla se vaikutti elamaamme. Useimmat meista havaitsivat, ettei suurin ongelmamme suinkaan ollut kayttaytymisemme lopettaminen, vaan siita jatkuvasti erossa pysyminen. Vaikka monilia meista oli suhteellisen pitkia ajanjaksoja, jona emme antautuneet riippuvuudellemme, me lopulta kuitenkin palasimme pakonomaisiin tapoihimme. Lukemattomia kertoja lupasimme itsellemme, rakkaillemme ja Jumalallemme, etta lopettaisimme ikuisiksi ajoiksi ja "ettemme koskaan tekisi enaa sellaista". Ymmarramme nyt, ettei kukaan addikti voi antaa sellaisia lupauksia. Se, etta epaonnistuimme sanarnme pitarnisessa naissa asioissa, ei tarkoittanut, etta valehtelimme. Epaonnistuimme pidattyvyyspyrkimyksissamme riippuvuutemmevuoksi. Ja voimattomuutemme vuoksi addikteina me yksinkertaisesti emme pysty tekemaan "ei koskaanlaina"-tyyppisia lupauksia. Lukemattomat itsea ja muita kohtaan tehdyt rikotut lupaukset seka pakonomainen tarpeemme asettaa riippuvuusyllykkeemme kaiken muun edelle elamassamme sai meidat itsemme ja laheisemme uskomaan, etta olimme arvottomia ihmisia. Tama uskomus pahensi huonoa itsetuntoarnme ja hapeaamme ja teki riippuvuuteemme lankeamisen viela ilmeisemmaksi. Mutta vaikka olimme taman tuhoisan kehan
vankina, saatoimme niihda, etta jotain oli aarimmaisen vaarin. Meilla ei ollut nimea sille, mika oli vaarin, tuohon aikaan tai ehka yritimme syyttaa kaikesta jotakuta tai jotain muuta. Siita huolimatta monet meista tiesivat sydamessaan kaiken aikaa, etta seksuaalisella kayttaytymisellamme oli tekernista sen kanssa, etta tunsimme asioiden olevan vaarin. Monet ihmiset elamassamme olivat ehka yrittiineet kertoa meille, etta he niikivat meidan tuskamme, mutta me olimme aina Iiian peloissamme, liian vihaisia tai liian tukossa "kuullaksemme" heita todella. Aluksi useimmat meista pelkasivat itse asiassa enemman elamaa ilman riippuvuuttamme kuin tuskallisen riippuvuuselamamme jatkamista. Mutta kun riippuvuuskayttaytymisemme aiheuttamasta tuskasta tuli niin musertava, etta toipuminen naytti helpommalta vaihtoehdolta, pystyimme Iopultakin myontamaan voimattomuutemme. Pitkan aikaa me kielsimme, ettei meilla ollut Iainkaan ongeimia, vaikka toiset nakivat selvasti, mita meille tapahtui. Muistelimme yipeasti "hyvia aikoja" ja muistimme noina aikoina kokemiamme "huippuhetkia". Kun ongeimamme Iopuita kasvoivat niin valtaviksi, ettemme entia voineet niita kieltaa tai mitatoida, olimme artyneitajoutuessa Iuopumaan parhaasta osasta elamaarnme, kuten epaterveesti olimme ajatelleet. Seksuaalinen kayttaytymisemme oli aina ollut kanssamme meita varten ja uskoimme todella, ettei se koskaan hylkaisi meita. Olimme vihaisia siita, etta kayttaytymisemme oli muuttunut yksinkertaisesta tavasta paeta kipua paaasialliseksi kivun lahteeksi elamass1imme. Olimme vihaisia ja halusimme syyttaa elam1imme muita ihrnisia ongelrnistamme: ("Ellei hiin olisi pukeutunut silla tavalla!" "He saivat rninut tekemaan sellaista!" "Se on heidan vikansa!" "Sina nait rniten han tyrkytti itsea1in;mita muuta olisin voinut tehda! ") Pystyimme syyttamaan monia asioita kayttaytymisest1imme - kaikkea muuta paitsi addiktiotamme. Panimme kayttaytymisemme syyksi elamankumppanimme kaytoksen tai tyomme. (Useimmat meista halusivat olla huomaamatta, etta kaikkialla ymparillamme oli ihrnisia, jotka elivat vaativamrnissa ihrnissuhteissa ja/tai samankaltaisissa tyotehtavissa kuin me, eivatka he kuitenkaan tehneet Iainkaan sellaisia tekoja.) Monet meista olivat sen lisaksi vihaisia ajatuksesta, etta oli olemassa Jumala, joka antoi osaksemme sellaisen tuskan, jota aktiiveina addikteina jouduimme kestamaan. Vihassamme oli jiirkea; rninne ja miten me sen suuntaisimme muodosti ensisijaisen ongelmamme. Kun opimme suuntaamaan vihamme takaisin kohti riippuvuuttamme - minne se kuuluikin - kaytimme siita tuievaa energiaa ennemminkin toipumiseen kuin hyodyttomaiinja epahe-delmalliseen syyttelyyn. Aluksi me yritimme tinkia tukihenkiloittemme, perheittemme ja itsemme kanssa - "Antakaa minun pitaa tama pala menneisyydestiini; turvaan tiihiin kayttaytymistapaani vain erityistilanteissa!" Mutta vastuu sen todistamisesta tai vakuuttamisesta, etta olimme addikteja, ei kuuiunut tukihenkiloillemme - eika kenellakaiin muulle; sen asian toteaminen kuului kokonaan meille itsellemme. Huomasimme, etta todellisuudessa yritimme kayda kauppaa oman addiktiomme, emme toisten ihrnisten kanssa. Mutta addiktion kanssa ei voi kayda kauppaa. Kuten Iso Kirja muistuttaa me ita, "Puolinaiset toimenpiteet eivat auttaneet meita viihaakaiin" (s. 59). Kun todella naimme oman voimattomuutemme, monet meista tunsivat aluksi lahes ylivoimaista toivottomuuden tunnetta. Naytti silm, ettei tasm loukusta, jossa olimme, ollut mitaan tieta ulos. Valitessamme toipurnisen tien luovuimme muustakin kuin pelkastaiin pakonomaisesta kayttaytymisestamme. Itse asiassa havaitsimme, etta voidaksemme edistya toipumisessamme, meidiin tuli
luopua joistakin ystavistamme, harrastuksistamme, eraista mieluisimmista rentoutumis-ja seurustelupaikoistamme, jopa osasta huumoriamme. Useimmille meista oli aanmmaisen vaikea luopua naista, mutta tukihenkilomme ja ryhmamme muut jasenet auttoivat meita paasemaan eroon peloistamme ja sopeutumaan asianmukaisesti. Keskustellessamme toisten addiktien kanssa saatoimme itse nahda miten ihanat asiat ja ainutlaatuiset tunteet, jotka pystyimme kohtaamaanja joiden kanssa tulimme toimeen, saattaisivat tayttaa elamamme toipuvina addikteina. He kertoivat meille, ettemme aina tulisi tuntemaan oloamme niin masentuneiksi ja he vakuuttivat meille,etta toipumisemme antaa meille sellaisen palkkionja kasvun, josta saatoimme ainoastaan haaveilla, kun aluksi tulimme ohjelman piiriin. Aloimme luottaa ja hyvaksya sen tuen, minka nama toipuvat addiktit tarjosivat meille. Seksiriippuvaisina kohtaamamme ongelmat eivat tietenkaan rajoittuneet seksuaaliseen kayttaytymiseemme. Useimmat meista saattoivat nahda seksiriippuvuutensa vaikuttaneen haitallisesti koko terveydentilaamme-fyysiseen, sielulliseen ja henkiseen. Itseasiassa ensimmaisen askeleen toinen osa kohdistuu tahan koko henkiloa koskevaan kaikenkattavaan vaikutukseen. Saimme huomata, ern hallitsemattomuus oli hinta, jonka jouduimme maksamaan voidaksemme jatkaa pakonomaista kaytostamme. Huomatkaa, etta ensimmainen askel kayttaa ajatusviivaa eika ja-sanaa erottamaan sanoja voimatonja hallitsematon. Olemme oppineet nakemaan tamanjohtuvan siita, etta voimattomuus ja hallitsemattomuus eivat edusta kahta erillista osatekijaa, vaan kahta toisiinsa kietoutunutta osatekijaa addiktion vastustamattomassa etenemisessa. Itse asiassa tama ajatusviiva on enneminkin yhtalaisyysmerkin kaltainen. Kun olimme pakonomaisen kayttaytymisemme vallas sa (voimattomia) - karsimme naitten toimien seuraamuksista (hallitsemattomuutemme). Ja toisaalta, kun sallimme elamamme muuttua hallitsemattomaksi (toimimattomaksi, epajarjestyneeksi ja tasapainottomaksi), aloimme uudestaan riippuvuuskayttaytymisemme. Tama kiertokulku jatkui ja lopulta kehittyi seuraavanlainen kierre: voidaksemme haudata pakonomaisen kayttaytymisemme aiheuttaman tuskan/hapean turvauduimme pakonomaiseen kayttaytymiseemme. Alkoi ndyttdd ja tuntua siltd, etta olimme loukussa. Emme pystyneet lopettamaan riippuvuuskayttaytymistamme. Huomasimme, ettei meidan yksinkertaisesti auttanut ajatella, etta jos vain saisimme elamamme kuntoon, voisimme palata pakonomaiseen kayttaytymiseemme emmeka enaa joutuisi koskaan kamppailemaan ongelmien kanssa. Meiddn oli pakko kohdistaa huomiomme kaikille eldmdmme alueille. Aivan kuten addiktiomme vaikutti kaikilla elamamme alueilla, niin toipuminenkin vaikuttaisi kaikilla elamamme alueilla. Eras ensimmaisen askeleen tyostamisen ensisijaisia paamaaria on saada ymmarrysta ja hyvaksyntaa addiktiollemme. Mutta huomasimme, etta taman ymmarryksen ja hyvaksynnan tulee olla enemman kuin alyllista hyvaksyntaa, sen tuli myos olla tunteiden tasolla tapahtuvaa hyvdksyntdd. Tiesimme saaneemme taman tunnetason hyvaksynnan, kun lopulta myonsimme olevamme seksiaddikteja ja pystyimme vapaasti puhumaan addiktiostamme muiden addiktien kanssa tuntematta hapeaa. Saadaksemme tayden tunnetason ymmarryksen addiktiomme vaikutuksesta meihin, kirjoitimme oman pakonomaisen kayttaytymisemme historian, joka keskittyi tuntemuksiimme ja tekojemme seuraamuksiin. Kirjoittaessamme tata historiaa nousi mieleemme monia sellaisia muistoja ja
tuntemuksia, joiden olimme toivoneet pysyvan ikuisesti unohduksissa. Tassa kohden monet meista retkahtivat sairaalloisiin onnen tunteisiinja muistoissa piehtarointiin ja alkoivat todella suunnitella tapoja toteuttaa uudelleen riippuvuustekojaan. Ilmaisimme asian suunnilleen tahan tapaan "Se ei todellakaan ollut hullumpaa," ja "Ohhoh, kylhipa tekisi mieli kaikkia noita hauskojajuttuja." Laatiessamme historiaamme olimme kaikki yhta mielta siita, etia oli parasta soittaa toiselle toipuvalle addiktille pilivittain. Tfuna sitoutuminen yhteydenpitoon toisten addiktien kanssa toimi eraanlaisena vakuutuksena sille, ettemme uudestaan painaisi itseamme pakonomaiseen kayttaytymiseemme. Keskustellessamme toisten addiktien kanssa puhelimessa ajatuksistamme ja tunteistamme noina aikoina aloimme ymmartaa taas kerran, etteivat sellaiset sanat kuin "hauska" ja "jannitiava" kuvanneet oikealla tavalla sita, mita olimme joutuneet kokemaan. Polvistuminen julkisen kaymalan eriossa, seksi vastenmielisen henkilon kanssa tai taysin tuntemattoman henkilon vieresta herafuninen ovat kokemuksia, joita paremmin kuvataan sanoilla "pelko", "yksinaisyys", "epatoivo" ja "hapea". Kerroimme tarinamme tukihenkilollemme jaltai ryhmallemme; vastavuoroisesti tukihenkilomme ja ryhmamme osoittivat meille rakenteita, joita he saattoivat nahda elamassfunme ja kysyivat meilta kysymyksia, niista tosiasioista, joita he tunsivat meidan kaunistelleen tai valrtaneen kokonaan yrittaen talla tavoin valttaa hammennysta, hapeaa tai tuskaa. Omien henkilokohtaisten kokemustemme jakaminen toisille oli aluksi kauhistuttavan pelottavaa. Kaikkein eniten pelkasimme hylkaamista. Mutta meidat yllatti osaksemme tullut valtava hyvaksynta ja hellyys, kun kerroimme kaikkein tuskallisimmat salaisuutemme. Ja joka kerta, kun kerroimme tarinamme erillisistunnoissa, kokouksissa tai kahdennentoista askeleen tyon yhteydessa, eristyneisyytemme ja hapeamme vahem. Me myos opimme jotain uutta joka kerta, kun kerroimme tarinamme tai kuulimme toisten ihmisten tarinoita. Jajoka kerta, kun saimme muistutuksen tuohon elfunantapaan liittyvasta tuskasta, halumme toipua sai uutta voimaa. Tarkastellessamme henkilokohtaisia tarinoitarnme saatoimme nahda pisteen, jossa olimme iskeneet pohjaan taijopa mahdollisesti sen tasmallisen hetken,jolloin sanoimme lopultakin "Tama on liikaa; en pysty jatkamaan nain. Teen mita tahansa, ettei minun tarvitsisi enaa elaa talla lailla." Kullekin meista tuo hetki tuli eri aikana ja eri vaiheessa - pidatyksen yhteydessa, laheisen ihmissuhteenjalleen katketessa, aarimmaisessa yksinaisyydessa, vaikkka ymparillfunme oli toisia ihmisia ja halutessamme kuolla voidaksemme vapautua lopullisesti koko jutusta. Mita tapahtui tai ei tapahtunut, kun lopulta kypsyimme? Jokaisen addiktin tulee itse maarittaa, milloin han iski pohjaansa. Jotkut niista, jotka eivat koskaan iskeneet pohjaan tai muuttuneet sen seurauksena millaan tavoin, kuolivat tuskallisen kuoleman aktiiveina addikteina. Tukihenki15rnme rohkaisivat meita pitamaan ikuisesti mielessamme ne olosuhteet ja tuntemukset, jotka liitiyivat pohjaan iskemiseemme. Meita opastettiin tekemaan nain, jotta voisimme hyodyntaa naita tuntemuksia oppainamme. Joka kerta, kun kohtasirnme mahdollisuuden kayttaytya pakonomaisesti, palautimme mieleemme yksityiskohdat pohjaan iskemisestarnme ja kysyimme itseltamme seuraavan kysymyksen: "Onko se, mita aion tehda, sen elamantavan aiheuttaman tuskan arvoista? /I Niin kauan kuin sailytimme mielessamme rehellisen kuvan pohjaan iskemisemme kokemuksesta, vastaus itsellemme oli aina "EI". Niin pian kuin olirnme jakaneet ensimmaisen askeleemme tukihenkilomme ja
ryhmarnme jasenten kanssa, tunsimme kiusausta jakaa tarinamme ystaviemme ja perheittemme kanssa. Olimme innokkaita tekemaan sen selittaaksemme mennytta kaytostfunme heille. Mutta huomasimme olevan eduksi odottaa ja kertoa tarinamme vasta, kun olimme toipuneet pidemman aikaa ja tyost8.ileet useampaa askelta. Vielapa silloinkin turvauduimme ryhmamme omaantuntoon voidaksemme paattaa keiden elamamme ihmisten tulisi tietaa ja mita tosiasioita addiktiostamme j a kuinka paljon heidan tulisi tietaa. Rehellisyys ei tarkoita sita, etta manipuloimme ja hyvaksikaytamme toisia paljastamalla tietoja sellaisella tavalla, joka saattaisi vahingoittaa heita. Useimmat meista pysyivat huonosti sallittujen rajojen sisalla ja olisimme saattaneet vahingoittaa itseamme ja muita lisaa kertomalla valikoimatta tarinoidemme yksityiskohdista heille. Kuten monien muidenkin toipumisemme osatekijoiden suhteen saimme havaita, etta "Hiljaa hyva tulee" ("Easy does it") on hyva muistuttaja tyostaessamme ensimmaista askelta.