KK 831/1999 vp- Timo Ihamäki /kok KIRJALLINEN KYSYMYS 83111999 vp Lääkekorvausjärjestelmä Eduskunnan puhemiehelle Lääkekorvausjärjestelmä on maassamme muuttunut niin monimutkaiseksi, ettei se ole enää ymmärrettävä. Tästä tuntuvat kaikki toimijaosapuolet olevan yhtä mieltä. Lisäksi järjestelmä on monimutkaisuudessaan jo alkanut tuottaa potilaan näkökulmasta kohtuuttomia ratkaisuja, joiden määrä tuntuu olevan vain kasvussa. Järjestelmä on jakanut potilaat eriarvoiseen asemaan luokitellen heidät sairautensa perusteella ja puitteissa sikäli, että potilaalle parhaiten sopiva lääkehoito on sattumanvaraisesti erilaisissa korvausluokituksissa. Lääkekorvausjärjestelmä on erityisen monimutkainen ilmeisesti siksi, että se pyrkii ohjaamaan lääkkeiden käyttöä standardiratkaisujen suuntaan. Parhaiten tämä näkyy niissä valtioneuvoston päätöksissä, joissa luokitellaan erityiskorvauksiin oikeutetut lääkkeet sairauksien mukaan. Eriarvoistuminen näkyy eri sairauksille asetettujen korvattavuusperusteiden eroina verrattuna lääkkeiden myyntilupien hyväksymisen yhteydessä vahvistettuihin käyttöalueisiin. Tällä hetkellä meillä on peräti neljä päällekkäistä viranomaisjärjestelmää, jotka vaikuttavat lääkkeiden määräämisen ohjaamiseen. Lääkelaitos tutkii lääkkeen tehon, turvallisuuden, laadun sekä käyttökelpoisuuden niihin sairauksiin, joihin lääkkeelle haetaan myyntilupaa. Lääkkeiden hintalautakunta puolestaan tutkii lääkkeen käytöstä aiheutuvat hoitokustannukset ja sillä saavutettavat hyödyt potilaan sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaiskustannusten kannalta hyväksyessään lääkkeelle tukkuhintaa. Sosiaalija terveysministeriö tutkii lääkkeen samasta näkökulmasta, kun lääkkeelle haetaan erityiskorvattavuutta. Lisäksi Kansaneläkelaitos tutkii lääkkeestä saatavaa hyötyä mm. arvioimalla siitä tehtyjä terveystaloudellisia selvityksiä ja lääketieteellisiä tutkimuksia antaessaan lausuntonsa hintalautakunnalle sekä selvittäessään ministeriölle, onko lääkkeelle syytä myöntää erityiskorvattavuutta. Näiden kuvitteellisten standarditapausten valossa suoritettavan arvioinnin lisäksi lääkäri arvioi määrätessään potilaalle lääkettä sen todellisen käytön ja tehokkuuden ottaen huomioon potilaan lääketieteellisen ja taloudellisen tilan. Tämä keskusjobtoinen järjestelmä ei luultavasti tuota hyvää lopputulosta potilaan eikä myöskään yhteiskunnan terveydenhuoltoon käyttämien varojen kannalta. Tällä hetkellä keskusjobtoinen järjestelmä on ainakin saanut aikaan sen, että lääkärillä ei ole käytettävissään kaikkia niitä hoitomuotoja, joista valiten hän voisi tehdä korkeasti koulutettuna ammattilaisena potilaalleen parhaan ratkaisun. Kasvavassa byrokratiassa tehdään paljon kallista ja loppujen lopuksi perustelematoota työtä, jota vielä korostaa yksittäisten, potilaskohtaisten sairausvakuutuspäätösten teon monimutkaisuus ja monien arvioitavien seikkojen punninta ja arviointi, jonka potilas kokee usein kohdistuvan hänen arvoonsa ihmisenä. Nykyisestä järjestelmästä on helppo löytää ongelmia: Lääkkeiden tukkuhinnan määrittelee sosiaalija terveysministeriön yhteydessä toimiva lääkkeiden hintalautakunta. Tämän lautakunnan jä- Versio 2.0
KK 831/1999 vp- Timo Ihamäki /kok seninä on pelkästään valtionhallinnossa tai Kansaneläkelaitoksessa työskenteleviä henkilöitä. Asiallisesti ottaen lääkkeiden hintalautakunnassa päätetään paitsi sinänsä tärkeästä lääkkeen tukkuhinnasta, myös Kansaneläkelaitoksen varojen käytöstä. Siksi ihmetyttääkin lääkkeiden hintalautakunnan lakimääräinen kokoonpano, joka ei ole puolueeton- ei potilaan, kuntien eikä lääkkeitä tuottavien yritysten näkökulmasta. Kansaneläkelaitos ei korvaa sairaaloissa annettavaa sairaanhoitoa, vaan sairaaloissa tapahtuvasta hoidosta aiheutuvat kustannukset jäävät viime kädessä potilaan kotikunnan maksettaviksi. On luotu tilastollinen harha. Kansaneläkelaitoksen kustannusten kannalta on halvempaa makuuttaa ihmisiä laitostumassa sairaaloissa, vaikka moni potilas voisi hyvin tulla toimeen kotonaan nykyaikaisen tehokkaan lääkityksen avulla. Erityisesti tämä näkyy vanhuspotilaiden sekä vanhuuteen usein liittyvien sairauksien hoidossa. Ei liene epäilystäkään siitä, että mikä tahansa nykyään käytettävä avohoidon menetelmä lääkehoitoineen on huomattavasti halvempaa yhteiskunnalle kuin sairaalahoito. Kansaneläkelaitoksen korvattaviksi tulevat lääkekustannukset ovat olleet sosiaali- ja terveysministeriön ensisijaisena huolena ja suitsimisen kohteena jo muutaman vuoden. Uusimpien Kansaneläkelaitoksen tilastojen mukaan vuonna 1997 lääkkeiden osuus koko terveydenhuollon kustannuksista oli kuitenkin vain 14,9% terveydenhuollon kokonaismenoista. Lääkkeiden hintalautakunnan työtä ohjaavat normit on rakennettu ensisijaisesti Kansaneläkelaitoksen varojensäästön näkökulmasta. Tämä ilmenee mm. siinä, että ainoa lausunnonantaja on Kansaneläkelaitos, joka on itse myös mukana varsinaisena päätöksentekijänä. Siitä huolimatta lääkkeiden hintalautakunta on pyrkinyt ottamaan itselleen lääkkeen tehoon liittyviä arviointitehtäviä, jotka Lääkelaitos on kertaalleen hoitanut. Viimeksi tapahtuneen sairausvakuutusasetuksen muutoksen myötä Kansaneläkelaitokselle annettiin valta määrätä niistä erityisperusteista, jotka potilaan on täytettävä saadakseen lääkkeensä korvatuiksi ns. rajoitetun peruskorvatta- vuuden ryhmään kuuluvien lääkkeiden osalta. Kansaneläkelaitos käyttikin valtaansa mm. siten, että se määräsi Alzheimerin taudin hoidossa käytettävän lääkkeen korvattavuusvaatimukseksi keskivaikean tai vaikean Alzheimerin taudin, vaikka lääkkeelle hyväksytty indikaatio on alkuvaiheen tai keskivaikean Alzheimerin taudin hoito. Keskivaikeat ja vaikeat tapaukset kuuluvat sairaalahoitoon, joten jäljelle jääviä, Kansaneläkelaitoksen maksettavaksi tulevaan korvaukseen oikeutettuja potilaita on häviävän vähän. Kuitenkin lääke hidastaa tämän yhteiskunnalle hyvin kalliin sairauden etenemistä erityisesti alkuvaiheessa jopa usealla vuodella siten, että potilas voi pysyä kotonaan ja nauttia sekä elämästään että ihmisarvostaan huomattavasti enemmän kuin laitoksessa. Vastaavia sairauksiin ja niiden lääkehoitoon liittyviä esimerkkejä on useita. Sairausvakuutuslain muutoksen yhteydessä tässä talossa sattui tapaturma, jonka seurauksena vaikeisiin sairauksiin tarvittavia uusia ja entistä tehokkaampia lääkkeitä ei voida sisällyttää erityiskorvattavien lääkkeiden luetteloon, ennen kuin ne ovat olleet vähintään kahden vuoden ajan peruskorvattavia, toisin sanoen vähintään kahden vuoden kuluttua siitä, kun hintalautakunta on hyväksynyt niille tukkuhinnan. Näin luotiin järjestelmä, jossa vain varakkailla tai itsensä yksityisesti vakuuttaneilla on mahdollisuus saada sitä tehokkainta lääkehoitoa, jota he tarvitsevat. Sen sijaan ne, joille sairausvakuutuskorvauksilla on merkitystä, joutuvat tyytymään vanhempiin, tehottomampiin ja yleensä enemmän haittavaikutuksia sisältäviin lääkkeisiin. Vaikka eduskunta edellytti ministeriön seuraavan tarkoin säädöksen vaikutuksia, ei ensimmäistäkään tiedonantoa, selontekoa, ilmoitusta tai muutakaan selvitystä ole eduskunnalle annettu. Samalla voidaan todeta, ettei laissa olevaa poikkeusmahdollisuutta ole käytetty edes kuolemaan johtaviin sairauksiin käytettyjen uusien lääkkeiden erityiskorvattavuuden myöntämiseksi. Lääkkeen erityiskorvauksesta päätetään lääkkeen myyntiluvan haltijan hakemuksesta. Hakemusprosessi ei johda koskaan hakijalle annetta- 2
KK 831/1999 vp- Timo Ihamäki /kok vaan päätökseen, saati siihen, että hänellä olisi jotakin, minkä lainmukaisuuden voisi saattaa hallintotuomioistuinten arvioitavaksi uudelleen. Kun Euroopan unionin neuvoston direktiivi 89/1 05/ETY edellyttää hakemusten käsittelyä 90 päivän määräajassa, on Suomessa kulunut kolmen vuoden aika niiden kahden viimeisen valtioneuvoston päätöksen välillä, joissa muutettiin luetteloa erityiskorvattavista lääkkeistä hakemukset huomioon ottaen. Kaikkia hakemuksia ei kuitenkaan ole hyväksytty, ja lääketeollisuuden väitteiden mukaan ministeriö ei edes tiedä, mihin ennen vuotta 1998 tehtyjä hakemuksia on joutunut- niistä kun ei ollut ministeriössä edes tietoa, vaikka lääkeyritykset ilmoittivat hakeneensa lääkkeilleen erityiskorvattavuutta. Maailmalta on löydettävissä yksinkertaisempia, tehokkaampia ja hallinnollisesti huomattavasti halvempiajätjestelmiä kuin meille 35 vuoden kuluessa rakentunut erittäin vaikeaselkoinen järjestelmä. Erityisesti lääkkeen erityiskorvauksesta päättäminen on aiheuttanut arvostelua myös Euroopan unionin taholta. Euroopan unionin komissio on päättänyt haastaa Suomen valtion vastaamaan Luxemburgin EY -tuomioistuimeen aiem- min mainitun direktiivin kunnollisesta soveltamatta jättämisestä. Suomen valtion kannalta on häpeällistä lähteä taistelemaan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen sellaisen järjestelmän puolesta, jonka uudistamistarpeesta vallitsee - ehkä ministeriön muutamaa virkamiestä lukuun ottamatta- laaja yksimielisyys. Lääkekorvausjärjestelmä kaipaa selvästikin kokonaisuudistusta. Se on ihmisarvoa loukkaava, vaikeaselkoinen ja muun oikeusjärjestelmän vastainen. Nähdäkseni kokonaisuudistusta varten olisi asetettava mahdollisimman laajapohjainen toimikunta, jotta tämän epäkohdan korjaus ei jäisi vain puheeksi. Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 37 :n 1 momenttiin viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen Jasenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Mihin konkreettisiin toimenpiteisiin ja millä aikataululla ministeriö aikoo ryhtyä lääkekorvausjärjestelmässämme olevien rakenteellisten epäkohtien sekä EU-normiston vastaisuuksien poistamiseksi? Helsingissä 25 päivänä marraskuuta 1999 Timo Ihamäki /kok 3
KK 83111999 vp- Timo Ihamäki /kok Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Valtiopäiväjärjestyksen 37 :n 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Timo Ihamäen /kok näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 831/1999 vp: Mihin konkreettisiin toimenpiteisiin ja millä aikataululla ministeriö aikoo ryhtyä lääkekorvausjärjestelmässämme olevien rakenteellisten epäkohtien sekä EU-normiston vastaisuuksien poistamiseksi? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: Sairausvakuutuslain mukaan erityiskorvaus maksetaan vaikean ja pitkäaikaisen sairauden hoidossa tarvittavasta välttämättömästä lääkkeestä. Valtioneuvosto päättää erityiskorvattavuuteen oikeutetut sairaudet ja lääkkeet. Päätöstä annettaessa otetaan huomioon sairauden laatu, lääkkeen tarpeellisuus ja taloudellisuus sekä käytössä ja tutkimuksissa osoitettu lääkkeen hoidollinen arvo. Sairausvakuutuksen peruskorvaus ei edellytä, että kysymyksessä olisi vaikea ja pitkäaikainen sairaus, vaan peruskorvaus maksetaan sairausvakuutuksen yleisten periaatteiden mukaisesti tarpeellisesta sairaanhoidosta, tarpeettomia kustannuksia välttäen vakuutetun terveydentilaa kuitenkaan vaarantamatta. Lääkkeen myyntiluvan myöntämisen keskeisimmät perusteet ovat, että valmiste on todettu lääkkeenä tarkoituksenmukaiseksi ja että sitä ei voida käyttötarkoitus huomioon ottaen pitää käyttäjälle vaarallisena. Myyntilupaa myönnettäessä ei selvitetä, onko lääke samanarvoinen, huonompi tai parempi kuin markkinoilla jo mahdollisesti oleva saman sairauden hoitoon käytettävä lääkevalmiste. Lääkkeen hinnan puolestaan määrittelee lääkettä myyvä yritys. Sairausvakuutuslain mukaan hinnan on oltava kohtuullinen, jotta siitä voitaisiin maksaa sairausvakuutuskorvaus. Hinnan kohtuullisuuden vahvistaa lääkkeiden hintalautakunta. Lääkkeen määrääminen erityiskorvattavaksi erityistä tarkoituksenmukaisuusharkintaa käyttäen on kansanterveyden edistämiseksi taloudellisella ja tehokkaalla tavalla perusteltua. Lääkkeen tullessa markkinoille sen ominaisuudet eivät kaikilta osin välttämättä ole selvillä. Tästä on viimeaikaisina esimerkkeinä muun muassa skitsofrenian hoitoon käytetty sertindolia sisältänyt Serdolect-valmiste ja tolkaponia sisältänyt Tasmar-valmiste. Nämä valmisteet vedettiin pois markkinoilta yllättävien haittavaikutusten vuoksi. Uuden lääkkeen todelliset hyödyt ja haitat selviävätkin yleensä vasta laajamittaisen käytön myötä. Korvausjärjestelmällä voidaan ohjata lääkkeiden käyttöä kustannustehokkaaseen suuntaan edellyttämällä erityiskorvattavaksi hyväksyttäväitä lääkkeeltä, että sen hoidollinen merkitys sairauden hoidossa on sekä käytössä että tutkimuksin osoitettu ja että lääkehoidon hyödyllisyydestä vaihtoehtoihin nähden on selkeä käsitys. Kahden vuoden määräajan mainitseminen sairausvakuutuslaissa on omiaan selkiyttämään korvaustoimintaa lääkkeen hoidollisen hyödyn osoittamiseksi. Kahden vuoden määräaika ei estä valtioneuvostoa sisällyttämästä lääkettä erityiskorvattavien luetteloon jo aikaisemmin, jos poikkeamalle on erityiset terveystaloudelliset tai hoidolliset perusteet ja riittävä näyttö hoidollisesta 4
Ministerin vastaus KK 83111999 vp- Timo Ihamäki /kok arvosta on jo aikaisemmin saatu. Elleivät erityiskorvattavuuden kriteerit täyty, lääke ei voi tulla erityiskorvattavaksi, vaikka se olisi ollut kaksi vuotta peruskorvattuna. Säännös koskee kaikkia lääkeaineita. Valtioneuvosto ei päätä erityiskorvattavia sairauksia ja lääkeaineita hakemuksesta. Suomen eduskunta on säätänyt lailla valtuudet valtioneuvostolle määritellä erityiskorvattavat sairaudet ja kyseisten sairauksien hoidossa käytettävät lääkkeet. Päättäessään asian valtioneuvosto tekee lainsäädäntötoimen. Suomen valtion näkemyksen mukaan menettely on EU-direktiivien mukaista. Eri maiden lääkekorvausjärjestelmät poikkeavat toisistaan ja eräissä maissa on käytössä Suomea yksinkertaisempia järjestelmiä. Näissä maissa myös lääkemenot asukasta kohti voivat olla suuremmat kuin Suomessa. Tosin monissa ED-maissa korvausluokkia on Suomen tapaan useampi kuin yksi. Suomessa lääkekorvausjärjestelmän hallintokulut on pitkälle viedyn automaation avulla saatu pysymään kohtuullisina. Suomessa asuville sairausvakuutusetuudet ovat samat kaikille iästä, sukupuolesta, varallisuudesta, huollon tarpeesta tai asuinpaikasta riippumatta. Sairausvakuutuksen tehtävänä on mahdollistaa tarpeellinen lääkehoito avohoidossa kustannusten estämättä. Lääkekustannusten ja -korvausten kasvunopeus on Suomessa jatkunut myös silloin, kun muut terveydenhuollon menot ovat taloudelliseen tilanteeseen sopeutuen vähentyneet Lääkkeiden myynnin kasvunopeus on Suomessa ollut ajoittain nopeampaa kuin Euroopan suurilla myyntialueilla. Lääkekorvausten suhteellinen kasvunopeus on viime vuosina ollut noin 10 %:n suuruusluokkaa. Vuonna 1998 lääkkeiden arvon- lisäveron alentaminen, apteekkien lääketaksan muuttuminen ja velvoitevarastointilisän poistaminen vaikuttivat lääkkeiden hintoihin siten, että korvaukset kasvoivat vain 2 % edellisvuodesta. Vuonna 1999 lääkekorvausten kasvunopeus näyttää palaavan entiselle tasolleen, todennäköisesti lähes 10 %:iin. Reseptilääkkeiden tukkumyynnin kasvu oli avohoidossa vuonna 1998 aikaisempien vuosien tavoin noin 10 %. Tammisyyskuussa 1999 reseptilääkkeiden tukkumyynnin kasvu oli 12 % edellisvuoden vastaavaan ajankohtaan verrattuna. Sairausvakuutuksen lääkekorvausten osuus keskimääräisen reseptin hinnasta on vaihdellut kahdentoista viime vuoden aikana 60 %:sta 64 %:iin. Potilaiden maksettaviksi jääviä kustannuksia voidaan keskimääräiset korvaukset huomioon ottaen pitää kohtuullisina. Suurten lääkekustannusten korvaaruismenettely (vuotuinen omavastuuraja 3 283 mk vuonna 1999) takaa, etteivät potilaan maksettaviksi jäävät kustannukset korvausjärjestelmään kuuluvista lääkkeistä muodostu potilaalle kohtuuttomiksi. Sairausvakuutus korvaa vuodessa noin 17 miljoonaa lääkeostoa, jotka perustuvat noin 25 miljoonaan reseptiin. Lähes kaikki lääkekorvaukset hoidetaan suorakorvauksina apteekeista asiakkaan lääkeoston yhteydessä. Lääkekorvauksia sai viime vuonna 3,3 miljoonaa suomalaista. Lääkekorvausjärjestelmä on näin ollen varsin toimiva. Sosiaali- ja terveysministeriö on tietoinen niistä paineista, jotka kohdistuvat lääkekorvausjärjestelmän uudistamiseen. Sen vuoksi asetetaan toimikunta selvittämään lääkekorvausjärjestelmän uudistamistarpeita. Tarkoituksena on vuoden 2000 toukokuun loppuun mennessä selvittää välttämättömät muutostarpeet Helsingissä 17 päivänä joulukuuta 1999 Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho 5
KK 831/1999 vp- Timo Ihamäki /kok Ministerns svar Tili riksdagens talman I det syfte 3 7 1 mom. riksdagsordningen anger har Ni, Fru talman, tili vederbörande medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsman Timo Ihamäki /saml undertecknade skriftliga spörsmål SS 831/1999 rd: Vilka konkreta åtgärder ämnar ministeriet vidta för att avhjälpa de strukture/ la missförhållandena i vårt läkemedelsersättningssystem samt dess motstridigheter med EU-normerna och viiken är tidtabellenför åtgärderna? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Enligt sjukförsäkringslagen betalas specialersättning för nödvändiga läkemedel som används vid behandlingen av svåra och långvariga sjukdomar. Genom beslut av statsrådet bestäms de sjukdomar och läkemedel som berättigar till specialersättning. När beslutet utfårdas beaktas sjukdomens art, i viiken mån läkemedlet är nödvändigt och ekonomiskt fördelaktigt samt läkemedlets terapeutiska värde, bevisat genom användning och forskning. Grundersättning enligt sjukförsäkringen förutsätter inte att det är fråga om en svår och långvarig sjukdom, utan grundersättning betalas enligt de allmänna principerna inom sjukförsäkringen för nödvändig sjukvård med undvikande av onödiga kostnader, men utan äventyrande av den försäkrades hälsa. De viktigaste grunderna för beviljande av försäljningstillstånd för ett läkemedel är att preparatet har konstaterats vara ändamålsenligt som läkemedel och att det med beaktande av sitt ändamål inte kan anses farligt att nyttja. Då försäljningstillstånd beviljas utreds inte om läkemedlet är likvärdigt med eller sämre eller bättre än ett läkemedelspreparat som eventuellt redan finns på marknaden och som används för behandling av samma sjukdom. Läkemedlets pris bestäms av det företag som säljer läkemedlet. Enligt sjukförsäkringslagen skall priset vara skäligt för att sjukförsäkringsersättning skall kunna betalas för det. Det skäliga priset fastställs av läkemedelsprisnämnden. För främjande av folkhälsan på ett ekonomiskt och effektivt sätt är det motiverat att använda särskild ändamålsenlighetsprövning då det bestäms att ett läkemedel skall vara specialersättningsgillt. När ett läkemedel släpps ut på marknaden är alla dess egenskaper inte nödvändigtvis kända. Som aktuella exempel på detta kan nämnas bl.a. preparatet Serdolect, som innehåller sertindol och används för behandling av schizofreni, och preparatet Tasmar, som innehåller tolcapon. Preparaten drogs bort från marknaden på grund av överraskande biverkningar. Ett nytt läkemedels faktiska nytta och skada frarnkommer vanligen först vid omfattande användning. Med hjälp av ersättningssystemet kan användningen av läkemedel styras i en kostnadseffektiv riktning genom att det för att ett läkemedel skall godkännas som specialersättningsgillt förutsätts att dess terapeutiska betydelse vid behandlingen av sjukdomen har visats både i praktiken och genom forskning och att det finns en klar uppfattning om läkemedelsbehandlingens nytta jämfört med alternativen. Att en tidsfrist på två år nämns i sjukförsäkringslagen är ägnat att precisera ersättningsverksarnheten när det gäller att visa ett läkemedels terapeutiska nytta. Tidsfristen på två år hindrar inte att statsrådet tar in läkemedlet i förteckningen över specialersättningsgilla läkemedel redan tidi- 6
Ministems svar KK 83111999 vp- Timo Ihamäki /kok gare, om det finns särskilda hälsoekonomiska eller terapeutiska grunder för undantaget och tillräckliga bevis på det terapeutiska värdet har erhållits redan tidigare. Om kriteriema för specialersättning inte uppfylls, kan läkemedlet inte bli föremål för specialersättning, även om det har omfattats av grundersättningen i två år. Bestämmelsen gäller alla läkemedelssubstanser. Statsrådet fattar inte beslut om de sjukdomar och läkemedelssubstanser som berättigar till specialersättning på ansökan. Finlands riksdag har genom lag bemyndigat statsrådet att bestämma de sjukdomar som berättigar till specialersättning och de läkemedel som används vid behandlingen av dessa sjukdomar. När statsrådet fattar beslut om saken vidtar statsrådet en lagstiftningsåtgärd. Enligt finska staten överensstämmer förfarandet med EU-direktiven. Läkemedelsersättningssystemen i olika Iänder avviker från varandra och vissa Iänder har ett enklare system än det som används i Finland. 1 dessa Iänder kan också läkemedelsutgiftema per invånare vara större än i Finland. Flera ED-Iänder har visserligen flera än en ersättningsklass på samma sätt som Finland. 1 Finland har man kunnat hålla de administrativa kostnadema för läkemedelsersättningssystemet på en skälig nivå med hjälp av långtgående automation. Sjukförsäkringsförmånema är desamma för alla som bor i Finland, oberoende av ålder, kön, förmögenhet, behov av omsorg eller boningsort. Sjukförsäkringens uppgift är att möjliggöra nödvändig läkemedelsbehandling inom öppenvården utan att kostnadema utgör något hinder. Tillväxttakten när det gäller läkemedelskostnader och läkemedelsersättningar har fortgått i Finland också då de övriga utgiftema för hälsooch sjukvård har minskat genom att de anpassats tili det ekonomiska läget. Tillväxttakten när det gäller försäljningen av läkemedel har tidvis varit snabbare i Finland än i de stora europeiska försäljningsområdena. Den relativa tillväxttakten när det gäller läkemedelsersättningar har varit kring 10 % de senaste åren. År 1998 påverkade sänkningen av mervärdesskatten på läkemedel, ändringen av apotekens medicinaltaxa och slopandet av ti11lägget för obligatorisk upplagring läkemedlens priser så att ersättningama endast ökade med 2 % j ämfört med året innan. År 1999 tycks tillväxttakten när det gäller läkemedelsersättningama återgå tili den tidigare nivån och sannolikt vara närmare 10 %. Tillväxten när det gäller partiförsäljningen av receptbelagda läkemedel inom öppenvården 1998 var liksom tidigare år ca 10 %. 1 januari-september 1999 ökade partiförsäljningen av receptbelagda läkemedel med 12 % jämfört med motsvarande tidsperiod året innan. Läkemedelsersättningamas andel av priset för ett genom- snittsrecept inom sjukförsäkringen har varierat mellan 60 och 64 % de tolv senaste åren. De kostnader som patientema måste betala kan anses skäliga med beaktande av de genomsnittliga ersättningama. Förfarandet när det gäller ersättning av stora läkemedelskostnader (den årliga självriskgränsen 1999 är 3 283 mk) garanterar att de kostnader som patienten måste betala för läkemedel som omfattas av ersättningssystemet inte blir oskäliga. Sjukförsäkringen ersätter årligen ca 17 milj. läkemedelsinköp, som grundar sig på ca 25 milj. recept. Nästan alla läkemedelsersättningar sköts som direktersättningar på apoteken i samband med att kunden köper läkemedlen. Senaste år fick 3,3 milj. finländare läkemedelsersättningar. Läkemedelsersättningssystemet fungerar således rätt väl. Social- och hälsovårdsministeriet är medvetet om trycket på en revidering av läkemedelsersättningssystemet. Därför kommer en kommitte att tillsättas för att utreda behoven av en revidering av läkemedelsersättningssystemet. A vsikten är att de nödvändiga ändringsbehoven skall vara utredda före utgången av maj 2000. Helsingfors den 17 december 1999 Social- och hälsovårdsminister Maija Perho 7