TARTTUVIEN VIRUSTAUTIEN RISKIEN TIEDOSTAMINEN VANKIEN KOKEMANA Haikara Susanna Jakokoski Maija Sohlman Satu Opinnäytetyö Syksy 2003 Diakonia-ammattikorkeakoulu Pieksämäen yksikkö Hoitotyön koulutusohjelma Sairaanhoitaja (AMK)
Ystävänä vankilassa Tartuin sinun käteesi virkatakin alta. löysin ahdistetun sydämen, kiven sisältä, sellistä, - ihmisen. En hyväksynyt töitäsi, joita olit tehnyt. Tahdoin ojentaa sydämeni neuvomaan sinua. Ymmärsin sielusi murheen, etsit elämääsi uutta tietä. Kaduit, tunsin omantuntosi tuskat, voimakkaina, kuin meren raivoisat myrskyt. Sydämesi ei kestä, eikä sielusi saa rauhaa ennenkuin uskot Luojasi ihmetekoihin. Irma Takkinen
TIIVISTELMÄ Haikara Susanna, Jakokoski Maija, Sohlman Satu. Tarttuvien virustautien riskien tiedostaminen vankien kokemana. Pieksämäki 2003 53 s. 4 liitemäärä Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Diakoninen sosiaali- ja terveysalan koulutusohjelma, Sairaanhoitaja (AMK). Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää vankien riskikäyttäytymistä, tietopohjaa ja lisätiedon tarvetta sekä terveyskasvatuksen ja ohjauksen tarvetta. Tutkimus oli kvalitatiivinen eli laadullinen. Vankien kokemusten keräämiseen käytettiin avoimia kysymyksiä sisältäviä kyselylomakkeita, jotka toimitettiin Naarajärven vankilaan. Kyselylomakkeessa selvitettiin vankien kokemuksia aiheesta. Teoriaosassa käsittelemme tarttuvia virustauteja ja niihin liittyvää riskikäyttäytymistä, suonensisäisesti käytettäviä huumausaineita sekä vankilaa ja vankeinhoitoa. Teoriatietoa keräsimme alan kirjallisuudesta, tutkimuksista, artikkeleista ja internetistä. Saatujen tulosten mukaan osa vangeista tiedosti tarttuviin virustauteihin liittyvää riskikäyttäytymistä. Ainakin seksuaaliseen käyttäytymiseen ja suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyvät riskitekijät tunnistettiin ja tiedettiin. Vastaajat tiesivät tartuntariskeistä yleisellä tasolla. Vastaajista osalla oli kuitenkin havaittavissa epävarmuutta joidenkin tietojen suhteen. Tutkimuksesta nousee esille vankien tarve saada lisää tietoa, neuvontaa ja ohjausta tarttuvista virustaudeista ja niihin liittyvistä seikoista. Tietoa haluttiin muun muassa sairauksien etenemisestä, hoitomahdollisuuksista ja lääkityksestä. Asiasanat: tarttuvat virustaudit, riskikäyttäytyminen, suonensisäiset huumausaineet, vanki, vankila
ABSTRACT Haikara Susanna, Jakokoski Maija, Sohlman Satu. Being Aware of the Risks Associated With Infectious Diseases, as Experienced by Prisoners. Pieksämäki 2003 53 pages, 4 appendices Diaconia Polytechnic, Pieksämäki Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education, Nurse. The purpose of this diploma work was to clarify prisoners risk-related behaviour, educational background, as well as their need for additional information, health education, and guidance. The study is of the qualitative type. Prisoners experiences were collected using questionnaires with open questions, which were sent to the inmates of the Naarajärvi Prison in Pieksämäki, Central Finland. The questionnaire focused on the prisoners experiences relating to the theme of the study. The theoretical part of the study deals with infectious viral diseases and related risk behaviour, intravenous drugs, the prison environment, and correctional treatment. The theoretical data were collected from literature in the field, research reports, articles, and information available on the Internet. According to the results obtained, a portion of the prisoners studied were aware of the risk behaviour associated with infectious viral diseases. At least, those risk factors that are associated with sexual behaviour and the use of intravenous drugs were identified and known. The respondents were aware of the infection risks at a general level. However, a portion of the respondents were found to be uncertain concerning a number of issues. What clearly emerges from this study is the prisoners need for more information, guidance and counselling concerning infectious viral diseases and related issues. Among other things, the respondents wanted to learn more about the progress of various diseases, available treatment, and medication. key words: infectious viral diseases, risk behaviour, intravenous drugs, prisoners, prison
SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 7 2 TARTTUVAT VIRUSHEPATIITIT... 8 2.1 Hepatiitti A (HAV)... 8 2.2 Hepatiitti B (HBV)... 9 2.3 Hepatiitti C (HCV)... 10 2.3.1 Tartuntatavat ja oireet... 10 2.3.2 Tartunnan toteaminen ja diagnosointi... 11 2.3.3 Lääkehoito ja hoidon tavoitteet... 11 2.4 Hepatiitti tartunnat vankilassa... 12 3 HIV-IMMUUNIKATOVIRUS... 13 3.1 Hiv:n esiintyminen... 14 3.2 Hiv:n tartuntatavat... 15 3.3 Hiv-infektion vaiheet... 16 3.4 Hiv ja viruslääkkeet... 17 3.5 Suomen aids-politiikasta... 17 4 RISKIT JA RISKIKÄYTTÄYTYMINEN... 18 4.1 Suonensisäisesti huumeita käyttävien riskikäyttäytyminen... 18 4.2 Seksuaalinen riskikäyttäytyminen... 19 4.3 Terveyskasvatus ja sen merkitys tarttuvien virustautien ehkäisyssä... 19 5 SUONENSISÄISESTI KÄYTETTÄVÄT HUUMEET TARTUNNAN LÄHTEENÄ... 21 5.1 Käytön laajuus Suomessa... 21 5.2 Amfetamiini... 22 5.3 Kokaiini... 22 5.4 Opiaatit (heroiini, morfiini)... 23
6 VANKILA... 24 6.1 Vankiluku ja sen muutokset... 24 6.2 Vankilan työntekijät... 25 6.3 Vankien terveydenhuolto... 25 6.4 Vankiloiden päihdetyön yleisperiaatteet... 27 6.5 Keskeinen lainsäädäntö... 28 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN... 31 7.1 Tutkimuksen tavoitteet... 31 7.2 Tutkimustehtävät... 31 7.3 Tutkimusmenetelmä... 31 7.4 Tutkimuksen toteutus ja kohderyhmä... 32 8 TUTKIMUSTULOKSET... 35 8.1 Riskit ja riskikäyttäytyminen... 35 8.1.1 Suonensisäisiin huumeisiin liittyvä riskikäyttäytyminen... 36 8.1.2 Jokapäiväiset toiminnot ja riskikäyttäytyminen... 37 8.1.3 Seksuaalinen riskikäyttäytyminen... 37 8.1.4 Vankien kokemat tulevaisuuden näkymät tarttuvien virustautien suhteen... 37 8.2 Vankien tietopohja ja tiedon tarve tarttuvien virustautien suhteen... 38 8.2.1 Olemassa olevat tiedot... 38 8.2.2 Lisätiedon tarve... 39 8.2.3 Tietolähteet... 39 8.3 Terveysneuvonta ja ohjaus tarttuvien virustautien suhteen... 40 8.3.1 Vankien saama terveysneuvonta ja ohjaus... 40 8.3.2 Vankien kokemat puutteet terveysneuvonnassa ja ohjauksessa... 40 9 POHDINTA... 41 9.1 Johtopäätökset... 41 9.2 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys... 43 9.3 Opinnäytetyöprosessin arviointia... 45 9.4 Jatkotutkimushaasteet... 46 9.5 Tutkimuksen hyödynnettävyys... 46
LÄHTEET... 47 LIITTEET Liite 1: Tutkimuslupa-anomus ja tutkimuslupa... 54 Liite 2: Tiedote... 55 Liite 3: Saatekirje ja kyselylomake... 56 Liite 4: Sisällön analyysi... 60
1 JOHDANTO Opinnäytetyössämme käsittelemme tarttuvia virustauteja ja riskikäyttäytymistä. Kartoitamme työssämme vankien tietopohjaa ja lisätiedon tarvetta, riskikäyttäytymistä sekä terveyskasvatuksen ja ohjauksen tarvetta. Olemme valinneet aiheen sen ajankohtaisuuden, tärkeyden, oman kiinnostuksen ja ammatillisen kehittämisen vuoksi. Tarttuvien virustautien suurin leviämisreitti on suonensisäisten huumeiden käyttö. Monissa maissa huumausaineiden käytöstä johtuvat virustaudit ovat merkittävä ongelma (Holopainen 2001, 79.) Hiv-infektion osalta tilanne suomalaisten huumausaineiden käyttäjien keskuudessa on parempi kuin monissa muissa maissa, kun taas hepatiittitartuntojen osalta tilanne on ollut viime vuosina huonontumassa. Erityisesti C- hepatiittitartuntojen lisääntyminen on ollut huomattavaa (Partanen 1998, 11.) Huumerikollisuuden ja huumausaineiden lisääntyminen yhteiskunnassa näkyy myös vankiloissa. Suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyy fyysisiä ja psyykkisiä terveysongelmia, joista etenkin tarttuvat virustaudit nousevat esiin vankilan terveydenhuollossa (Vankeinhoitolaitoksen julkaisuja 2002.) Vuonna 2001 tehdyssä tutkimuksessa ilmeni, että tiedossa on 1029 vankia, joilla on vähintään yksi tarttuva virustauti. Luku oli kolmannes koko vankimäärästä. Kaikista vangeista C-hepatiittitartunnan saaneita oli 28 prosenttia ja hiv positiivisia yksi prosentti. Tartuntoja torjutaan vankiloissa terveyskasvatuksella sekä varmistamalla suojautumismahdollisuudet (Rinne 2/2002, 4.) Opinnäytetyössämme tarttuvilla virustaudeilla tarkoitamme A-, B-, C-hepatiitteja ja hiv:tä. Riskikäyttäytymisellä tarkoitamme tarttuvien virustautien leviämiselle altistavaa käyttäytymismuotoa: huumausaineiden käyttötapoihin liittyvää riskikäyttäytymistä sekä seksuaalista riskikäyttäytymistä. Työssämme käsittelemme huumeita, joilla tarkoitamme suonensisäisesti käytettäviä laittomia huumausaineita. Vangilla tarkoitamme ihmistä, joka on tuomittu rikoksesta vankeuteen. Vankilalla tarkoitamme laitosta, missä vapausrangaistukseen tuomitut ja tutkintavangit suorittavat rangaistustaan.
8 2 TARTTUVAT VIRUSHEPATIITIT Virushepatiitit ovat maailman laajuisesti merkittäviä infektiotauteja ja tärkeimpiä maksasairauksia aiheuttavia etiologisia tekijöitä. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana virushepatiittien tuntemus on lisääntynyt huomattavasti. Tärkeimpiä hepatiitteja aiheuttavia viruksia ovat A-, B-, C-, D- ja E-virukset. Olemassa on myös virukset F ja G, joista ei vielä paljon tiedetä (Meurman & Lumio 1998.) Tässä työssämme käsittelemme ainoastaan yleisimmät virushepatiitit, joita ovat A-, B-, ja C-hepatiitit. 2.1 Hepatiitti A (HAV) Hepatiitti A tarttuu pääasiassa uloste-suutietä ja leviää kontaminoituneiden elintarvikkeiden tai saastuneen juomaveden välityksellä. Virus aiheuttaa ohimenevän maksatulehduksen. Tauti on usein lievä, eikä jätä pysyviä jälkihaittoja ja johtaa elinikäiseen immuniteettiin (Leinikki 2003, 183.) Vuonna 2000 Suomessa todettiin 51 hepatiitti A tartuntaa. Näistä 23 oli kotimaista ja 19 ulkomaista alkuperää. Lopuissa tapauksissa tartunnan lähteestä ei ole tietoa (Hovi, Kiiski, Kuronen, Nohynek, Oksi, Pekkanen, Siitonen & Ölander 2002, 78.) Hepatiitti A:n tartunnanvaara on Suomessa nykyään vähäinen. Eniten sitä esiintyy kehitysmaissa, Baltiassa sekä entisissä Ivy-maissa. Harvinainen se ei ole myöskään Itä- ja Etelä-Euroopassa. 1950- luvulla tauti oli vielä tavallinen Suomessakin, mutta parantuneen hygienia-tason vuoksi se on nykyään harvinainen. Suomessa kuitenkin todettiin vuosina 1994 ja 2002 levinneet A-hepatiittiepidemiat, lähinnä suonensisäisesti huumeita käyttävien keskuudessa. Huumeiden käyttäjillä esiintyvien epidemioiden syy on usein suonensisäisesti käytettävän huumeen saastuminen ulosteesta peräisin olevalla viruksella. Vuonna 2002 pääkaupunkiseudulla onnistuttiin rajoittamaan epidemian leviämistä huumeiden käyttäjien keskuudessa, toteuttamalla joukkorokotuksia terveysneuvontapisteissä (Hovi, Kuronen, Nohynek, Pekkanen, Ölander, Nuorti, Kilpi & Postila 2003, 129.)
9 Hepatiitti A: n itämisaika on keskimäärin 28 päivää. Useimmille aikuisille infektio aiheuttaa selviä kliinisiä oireita, joiden vaikeusaste vaihtelee. Tauti alkaa usein vatsaoireilla ja huonovointisuudella, joita saattaa seurata keltaisuus. Muita oireita saattavat olla ruokahaluttomuus, lihassäryt ja väsymys. Tautiin ei yleensä liity korkeaa kuumeilua. Pahimmassa tapauksessa saattaa kehittyä vaikea, jopa kuolemaan johtava maksatulehdus. Pienillä lapsilla infektio yleensä on oireeton (Leinikki 2003, 184.) Hepatiitti A:ta voidaan ehkäistä ennen altistusta gammaglobuliini-injektiolla, jolla saadaan noin 80 %:n suoja noin 2-4 kuukauden ajaksi. Gammaglobuliinia voidaan käyttää vaihtoehtona rokotukselle, mikäli taudin esiintymisalueella oleskelu on lyhytaikaista, tai rokotusta ei haluta käyttää. Rokotus antaa suojan tautia vastaan noin 10 vuodeksi (Hovi ym. 2003, 130.) 2.2 Hepatiitti B (HBV) B-hepatiitti on virusmaksatulehdus, joka tarttuu veriteitse, sukupuoliyhdynnässä sekä äidistä lapseen. Nykyään suonensisäisten huumeiden käyttö on taudin merkittävin riskitekijä, joskin sukupuoliteitse saatujen tartuntojen osuus on ilmeisesti lisääntymässä. Suomessa yli puolet suonensisäisiä huumeita käyttävistä on saanut hepatiitti B- tartunnan jossakin elämänsä vaiheessa (Leinikki 2003, 186-187.) Tartunnan saaneista noin 5-10%:lle tauti jää pysyvästi. Sairastuneista suurin osa paranee ja jää vastustuskykyiseksi mahdollista uutta tartuntaa vastaan (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 25.) B-hepatiitin itämisaika on keskimäärin 70 päivää. Noin puolessa tapauksista tauti menee ohi vähäoireisena. Lopuilla taudinkuva on kohtalaisen voimakasoireinen ja keltaisuuden lisäksi yleisoireet, esimerkiksi väsymys, voivat olla huomattavia. Oireita ilmaantuu vain noin 40 prosentille tartunnan saaneista (Leinikki 2003, 187.) Hepatiitti B voidaan todeta verikokeella aikaisintaan 8-12 viikon kuluttua tartunnasta. Infektion toteaminen perustuu vasta-aineiden osoittamiseen verestä. Sairastuneista 5-10% jää viruksen krooniseksi kantajaksi. Osalle kantajista kehittyy krooninen aktiivinen
10 hepatiitti, joka voi ajan mittaan johtaa maksakirroosiin tai maksasyöpään (Hietala & Roth-Holttinen 1999, 130.) Taudin akuuttiin vaiheeseen hoidoksi riittää yleensä lepo. Osa potilaista saattaa tarvita sairaalahoitoa. Kroonisen B-hepatiitin hoidossa voidaan käyttää interferonia, mutta hoidon tulokset ovat vaatimattomat (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001, 25-26.) B-hepatiittitartunta voidaan ennaltaehkäistä rokotteella. Suonensisäisiä huumeita käyttävä saa rokotuksen ilmaiseksi. HBV:n kantajan vakituinen seksikumppani sekä samassa taloudessa asuvat ovat myös oikeutettuja saamaan rokotuksen veloituksetta (Hietala & Roth-Holttinen 1999, 131.) 2.3 Hepatiitti C (HCV) C-hepatiitti on virusperäinen maksatulehdus, jonka aiheuttajavirus löydettiin USA:ssa 1989. Maailmassa arvioidaan olevan hepatiitti C-viruksen kantajia noin 250 miljoonaa. Suomessa tartunnan kantajia arvioidaan olevan 8000-10 000. Suomessa todetaan vuosittain 1000-1500 uutta C-hepatiitti tapausta (Ranki, Valle & Ristola 2003, 112.) Noin 70-80 prosenttia suonensisäisiä huumeita käyttävistä narkomaaneista on saanut tartunnan. Tartunta aiheuttaa lähes aina viruksen pysyvän olemassaolon ja krooninen maksatulehdus kehittyy noin 50 prosentille (Färkkilä 11/1997, 1061-1063.) 2.3.1 Tartuntatavat ja oireet C-hepatiitti tarttuu pääasiallisesti verikontakteissa. Tartunnan saaminen myös muista kehon eritteistä on mahdollista. Kuivunut veritahra ei ole riski tartunnan saamiselle (Suomen Punainen Risti, 2003.) Sukupuoliyhteydessä C-hepatiitti tarttuu erittäin harvoin. Tavallisin riskitilanne saada tartunta on suonensisäisten huumeiden käyttö. (Meurman & Lumio 1998, 306). C-hepatiitin voi saada yhteisistä neuloista ja ruiskuista sekä muista huumeiden valmistamiseen ja pistämiseen käytettävistä välineistä. Tartunnan saaminen on mahdollista myös parranajoteristä, hammasharjoista tai tatuointivälineistä, mikäli näissä on toisen verta (Rinne 1/2003, 17.)
11 Tartunnan saanut on usein pitkään oireeton. Alkuvaiheessa vain noin 25 prosentille tartunnan saaneista kehittyy oireinen sairaus. Oireet voivat olla väsymystä, ruokahaluttomuutta, kuumeilua ja flunssan kaltaisia oireita. Silmänvalkuaisten ja ihon keltaisuutta esiintyy joka viidennellä sairastuneella. Taudin kantajista noin joka viidennelle kehittyy maksakirroosi 20 vuoden kuluessa. Runsas alkoholinkäyttö kiihdyttää kirroosin kehittymistä. Taudilla on todettu myös yhteys maksasyöpään (Sammalkorpi 16/2000, 1725-1727.) 2.3.2 Tartunnan toteaminen ja diagnosointi Hepatiitti C:n itämisaika on 45-60 päivää. Tartunta todetaan osoittamalla HCV-vastaaineita verestä. Vasta-aineet kehittyvät yleensä 1-4 kuukauden kuluessa infektiosta. Krooninen kantajuus todetaan osoittamalla toistetusti viruksen RNA:ta veressä. C- hepatiitti on kuulunut lääkärin ilmoitettaviin tartuntatauteihin 1.1.1998 alkaen (Sosiaalija terveysministeriö 1998, 10. Hietala & Roth-Holttinen 1999, 131). C-hepatiitti potilaista vain n. 10%:lle kehittyy ikterus eli keltaisuus, joten akuutti HCV-infektio jää useimmiten diagnosoimatta (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 25). 2.3.3 Lääkehoito ja hoidon tavoitteet Akuutissa C-hepatiitissa hoidon tavoitteena on lyhentää taudin kestoa ja vähentää oireita. Virusinfektion saaneista noin 80% jää krooniseksi viruksen kantajaksi. Kroonistumiseen johtavia tekijöitä ei tunneta (Leinikki 2003, 192.) Hoidossa tärkeää on taudin etenemisen ja siihen liittyvien komplikaatioiden ja liitännäissairauksien ehkäisy sekä tartuttavuuden vähentäminen. C-hepatiitin hoitaminen on kallista ja hoitotulokset vaatimattomia. Potilas saa kuitenkin lääkkeensä ilmaiseksi tartuntatautilain perusteella. Nykyisin käytettävä interferonin ja ribaviriinin yhdistelmähoito ei kuitenkaan tehoa kaikkiin. Pitkäaikainen hoitovaste saadaan 30-60%:lle potilaista, riippuen taudin aiheuttajatyypistä. Vakavien sivuvaikutusten ja hoidon monimutkaisuuden vuoksi, ei hoitoa voida aloittaa ennen kuin päihdeongelmat ovat hallinnassa (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 25).
12 Hoidon vasta-aiheita ovat mm. autoimmuunisairaudet, reuma ja autoimmuunihepatiitti, jotka aktivoituvat interferonihoidon aikana. Samoin selvä depressio saattaa pahentua. Krooninen alkoholismi, suonensisäisten huumeiden käyttö kahden vuoden sisällä ennen hoidon aloittamista sekä hiv-positiivisuus ja raskaus ovat myös esteitä interferoni hoidon aloittamiselle (Färkkilä 11/1997, 1064-1067.) 2.4 Hepatiitti tartunnat vankilassa Huumerikollisuuden ja huumausaineiden lisääntyminen yhteiskunnassa näkyy myös vankiloissa. Säännöllisesti huumeita käyttäneiden vankien työkyky ja terveydentila on usein heikko. Suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyy fyysisiä ja psyykkisiä terveysongelmia, joista etenkin tartuntataudit nousevat esiin vankilan terveydenhuollossa. Huomattavalla osalla huumeiden käyttäjistä ja siten myös vangeista on hepatiittitartunta. Vankilassa on mahdollisuus saada rokotus A- ja B-hepatiittia vastaan, mutta C- hepatiitilta rokotus ei suojaa. Vanhojen tartuntojen lisäksi vankiloissa todetaan tuoreitakin B- ja C-hepatiitteja. Tämä merkitsee sitä, että taudit leviävät myös vankiloissa yhteisiä pistosvälineitä käyttämällä. Tartuntatautien ehkäiseminen onkin vakava haaste vankeinhoidolle. Näiden vakavien tartuntatautien vastustamisessa pääpaino on terveyskasvatuksessa sekä suojautumismahdollisuuksien turvaamisessa. Luottamuksellisuuden varjelemisella terveydenhuollossa mahdollistetaan tartuntojen varhainen toteaminen ja tartunnan saaneiden saaminen neuvonnan, seurannan ja tarvittaessa hoidon piiriin (Vankeinhoitolaitoksen julkaisuja 2002.)
13 3 HIV-IMMUUNIKATOVIRUS Hiv on virus, joka tuhoaa ihmisen elimistön puolustusjärjestelmää. Hiv kiinnittyy CD4- pintarakenteen omaaviin soluihin, joista yleisimpiä ovat valkosoluihin kuuluvat auttaja lymfosyytit ja makrofaagit (Ranki ym. 2003, 76.) Käänteiskopioijaentsyyminsä avulla hiv pystyy muuttamaan oman RNA:na olevan genominsa DNA:ksi. Hiv:n DNA:ksi muuttunut genomi liitetään osaksi isäntäsolun DNA:han. Sen jälkeen isäntäsolu alkaa tuottaa uusia hi- viruksia ja samalla se tuhoutuu. Kaikissa isäntäsoluissa viruksen tuottaminen ei kuitenkaan käynnisty välittömästi. Tällöin on kyseessä latentti infektio. Mutta tällainen latentisti infektoitunut solu voi kuitenkin herätä tuottamaan hi- virusta vuosienkin kuluttua esimerkiksi jonkun muun infektion aktivoidessa puolustusjärjestelmää. Kun CD4- solut tuhoutuvat, ihmisen elimistön vastustuskyky erilaisia tulehduksia ja tartuntatauteja sekä pahanlaatuisia kasvaimia kohtaan heikkenee (Hovi & Järvinen 2003, 154-156.) 1970-luvun lopulla Yhdysvalloissa liikkui huhu epätavallisesta oireyhtymästä, jota oli tavattu länsirannikon homoseksuaaleilla. Taudin syyksi arveltiin aluksi nuuskan tavoin käytettävää ainetta, jonka tarkoituksena oli lisätä seksuaalista kiihottumista. Aineen käytön arveltiin vaikuttavan immuunijärjestelmän vaurioitumiseen. Hyvin varhaisessa vaiheessa esitettiin, että on kysymyksessä tarttuva tauti. Yhdysvaltojen tartuntatautitilannetta tarkkaileva laitos, Centers for Disease Control, kuvasi heinäkuussa 1981 ensimmäistä kertaa tautia aidsiksi (Leinikki & Löytönen 1993, 19-21.) Hiv-epidemian esiintymisen alkuvuosina esiintyi useita teorioita siitä, mistä virus on lähtöisin, sekä siitä, miten se on siirtynyt ihmiseen. Tutkimus on osoittanut, että hi-virus on mitä todennäköisimmin siirtynyt ihmiseen kolmen apinalajin kautta. Hi-viruksen lähtöalueeksi on tutkimuksissa pystytty osoittamaan Itä-Afrikka (Leinikki & Löytönen 1993, 23.)
14 3.1 Hiv:n esiintyminen Hiv on levinnyt maailmassa huomattavasti suuremmalla vauhdilla kuin mitä osattiin ennustaa 1990-luvun alussa. UNAIDS:n ja WHO:n antamien arvioiden mukaan vuoden 2000 lopussa maailmassa oli 36,1 miljoonaa hivin kantajaa tai aidsiin sairastunutta. Aidsiin on kuollut vuoden 2000 loppuun mennessä 3 miljoonaa ihmistä. (UNAIDS 2000, 3.) Hiv on erityisesti kehitysmaiden ongelma, hiv-tartunnan saaneista 95 % elää kehitysmaissa. Joillakin alueilla maailmassa hiv on levinnyt nopeasti koko väestöön, kun taas toisilla alueilla vain jotkin tietyt väestön osat ovat olleet hiv-tartunnoille alttiita. Näitä erityisryhmiä ovat olleet prostituoidut ja heidän asiakkaansa, homoseksuaalit ja huumeidenkäyttäjät. Vuonna 2000 tartuntojen määrä on näyttänyt hieman laskevan tai pysähtyvän, ensimmäistä kertaa hi-viruksen ensiesiintymisen jälkeen. Menestyksekkäät aids-kampanjat ovat alkaneet tuottaa toivottua tulosta joissakin maissa. Teollisuusmaiden kohdalla uusien tartuntojen luvut ovat joko pysähtyneet tai lievässä laskussa. (UNAIDS 2000, 9.) Ensimmäiset hiv-tartunnat todettiin Suomessa 1980-luvulla ja ensimmäiset aidsiin sairastumiset vuonna 1983. Erityisesti merkille pantavaa on se, että viimeisten vuosien aikana hiv-tartunta on saatu useimmiten suonensisäisten huumeiden käytön seurauksena (Kansanterveyslaitos 2001.) Suomessa on todettu 2003 maaliskuuhun mennessä kaikkiaan 1515 hiv-tartuntaa ja kuolemantapauksia on ollut 314. Heistä aids- vaiheessa kuolleita on 246 henkilöä (Positiiviset ry 4/2003.) Suomalaisten vankien hiv- tartunnat ovat lisääntyneet viime vuosina, hiv:n on saanut joka sadas vanki. Vankiloissa ei vaihdeta käytettyjä neuloja puhtaisiin. Asiasta kiistelevät sosiaali- ja terveysministeriö ja vankeinhoitolaitos. Vankeinhoitolaitos ei kannata ruiskujen vaihtamista puhtaisiin, kun taas ministeriö on asiasta eri mieltä. Tartuntatautien vastustamistyö vankiloissa on tartuntatautilain mukaan valtion velvollisuus. Hivtartuntoja torjutaan vankiloissa terveyskasvatuksella sekä varmistamalla suojautumismahdollisuudet. Jokaiselle vangille jaetaan hygieniapakkaus, joka sisältää ohjeet kondomin käytöstä, pistosvälineiden puhdistamisesta ja hävittämisestä. Vankilan poliklini
15 kalta on mahdollisuus saada puhdistusvälineitä omaan käyttöön. Desinfioimisainetta tulee olla myös yleisissä tiloissa, joita harva vanki kuitenkaan käyttää kiinnijäämisen pelossa. Alkuvuodesta 2001 tehdyssä yhden päivän tutkimuksessa vankiloiden terveydenhuoltohenkilökunta raportoi tiedossa olevan 1029 vankia, jolla on vähintään yksi tarttuva virustauti. Tämä oli kolmannes koko vankimäärästä. Kaikista vangeista C- hepatiitti tartunnan saaneita oli 28 prosenttia ja hiv- positiivisia yksi prosentti eli kolmekymmentä vankia. Suurin osa tartunnoista liittyi suonensisäisten huumeiden käyttöön. Hiv- epidemian torjumiseksi lähes kaikissa vankiloissa on käytössä pikatestit. Vankiloiden hivtestaukseen on matala kynnys, sillä testiin voi mennä anonyyminä ja vastauksen saa tietää viidessätoista minuutissa. Useat vangit käyvät testissä säännöllisin väliajoin (Rinne 2/2002, 4.) 3.2 Hiv:n tartuntatavat Hiv tarttuu suojaamattomassa sukupuoliyhdynnässä, veren välityksellä tai raskauden, synnytyksen tai imetyksen yhteydessä äidistä lapseen. Suonensisäisten huumeiden käyttö on monissa maissa hyvin yleinen hiv-infektion tartuntatapa. Suomessa huumeidenkäytöstä saadut hiv-tartunnat ovat olleet harvinaisia. Tutkimusten mukaan puhdistamattomien neulojen ja ruiskujen yhteiskäytöstä seuraa kymmenen kertaa suurempi hiv-tartunnan vaara kuin suojaamattomasta seksikontaktista (Ranki ym. 2003, 81-83.) Huumeiden käyttö ei nopeuta immuunipuutoksen kehittymistä hiv-infektiossa, mutta vakavat bakteeri-infektiot kuten, pneumonia, tuberkuloosi ja sepsis aiheuttavat huomattavaa sairastuvuutta ja kuolleisuutta hiv-positiivisilla huumeiden käyttäjillä jo ennen aids-vaihetta. C-hepatiitin aiheuttama maksatulehdus voi olla aggressiivisempi hivpositiivisilla ja kirroosi prevalenssi kolminkertainen verrattuna hiv-negatiivisiin. Hivpositiivisista potilaista jopa yhdellä kolmesta on riski kuolla maksasairauteen. Hiviruksen vasta-aineet voidaan todeta verestä yleensä 2-6 kuukauden kuluttua tartunnasta (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 27.)
16 3.3 Hiv-infektion vaiheet Hiv-infektion kulku vaihtelee suuresti eri ihmisillä. Keskimääräinen elinaika tartunnasta potilaan kuolemaan on ollut 10-12 vuotta, mutta taudin kesto on ollut joillakin vain muutamia vuosia, kun taas toisten tiedetään eläneen yli 15 vuotta hiv tartunnan saaneena taudin etenemättä (Holmström & Leinikki 1997.) Lähes puolet hiv-tartunnan saaneista saa 2-6 viikon kuluttua tartunnasta ns. ensitaudin. Sen oireita voivat olla kuume, kurkkukipu, väsymys, päänsärky, imusolmukkeiden suurentuminen, ihottuma sekä nivel- ja lihaskivut. Veressä on runsaasti viruksia ensitaudin aikana ja se tarttuu helposti toisiin ihmisiin. Osalle hiv-tartunnan saaneista ei kehity lainkaan oireita tartuntaa seuraavina viikkoina. Oireettoman vaiheen kesto vaihtelee muutamista kuukausista useisiin vuosiin (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 26). Seuraavaa vaihetta kutsutaan imusolmuke suurentumavaiheeksi eli LAS-vaiheeksi. Osalle potilaista kehittyy useiden kuukausien ajaksi imusolmukkeiden suurentuma. Ensimmäisiä heikentyneen immuunipuolustuksen oireita ovat keuhkokuume, vyöruusu tai suun hiivatulehdus (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 26-27.) Esi-aids eli ARC vaiheessa potilaan yleiskunto heikkenee. Potilaalla ilmaantuu painonlaskua ja epänormaalia väsymystä. Lisäksi potilaalla voi olla viikkoja jatkuvaa kuumeilua, ripulia tai yöhikoilua. Tässä vaiheessa hiv-infektio alkaa selvästi vaikuttaa potilaan työ- ja toimintakykyyn. Huomattava osa potilaista pystyy kuitenkin jatkamaan työntekoa, jos työ ei ole fyysisesti erityisen rasittavaa (Holmström & Leinikki 1997, 14.) Monien tekijöiden on esitetty vaikuttavan hiv-infektion kehittymiseen aidsiksi. Tekijöiksi on esitetty esimerkiksi hi-viruksen biologiset ominaisuudet, ihmisen geneettinen herkkyys, sukupuoli, raskaus, ikä, riskikäyttäytyminen, tupakanpoltto ja muut infektiot (Kangasniemi 1995, 6-7.) Aids-luokitus tehdään, kun henkilöllä todetaan jokin WHO:n luettelossa mainittu infektio tai pahanlaatuinen kasvain. Oireiden lisääntymisen myötä viruspitoisuus veressä
17 kasvaa ja tarttuvuus lisääntyy. Aids-vaiheen kesto, potilaan vointi ja oireet vaihtelevat hyvin paljon (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:13, 27.) Yleensä aidspotilas joutuu viettämään vain murto-osan ajastaan sairaalassa. Joidenkin potilaiden toimintakyky saattaa säilyä niin hyvänä, että he voivat jatkaa työelämässä aidsvaiheessakin (Holmström & Leinikki 1997, 15.) 3.4 Hiv ja viruslääkkeet Hi-viruksen lääkehoito elää murroskautta. Uusia lääkkeitä ja uutta tutkimustietoa tulee jatkuvasti. Nykyisillä viruslääkkeillä voidaan hidastaa hiv-infektion etenemistä (Positiiviset ry 4/2003.) Lääkehoito toteutetaan useamman lääkkeen yhdistelmähoitona. Hyvän hoitotuloksen saavuttamiseksi lääkkeet tulee ottaa säännöllisesti. Annostelun tulee noudattaa tarkasti tiettyjä kellonaikoja. Yhdistelmähoidossa lääkemäärät ovat suuria, joten potilas voi joutua nauttimaan useita kymmeniä lääkkeitä vuorokauden aikana. Joihinkin lääkkeisiin liittyy tiettyjä rajoituksia ruoka-aikojen ja ruokavalion suhteen. Osa potilaista saa kohtalaisia tai voimakkaita sivuvaikutuksia. Lääkityksen aloittaminen merkitsee koko eliniän jatkuvaa lääkkeiden käyttöä. Epäsäännöllisyys lääkityksen suhteen voi johtaa resistenssien viruskantojen syntymiseen (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä, 2001:13, 27.) 3.5 Suomen aids-politiikasta Keväällä 1993 voimaan tullut laki potilaan asemasta ja oikeuksista toi parantavia muutoksia hiv-tartunnan saaneiden ja aids-vaiheessa olevien asemaan ja oikeuksiin (Huotari 1999, 27). Hiv-infektio on ilmoitettava tartuntatauti. Tartunnan todenneen laboratorion ja potilasta hoitavan lääkärin on tehtävä tartuntatauti-ilmoitus kansanterveyslaitokselle (Sosiaali- ja terveysministeriö oppaita 1997:8, 11.) Hiv: n ehkäisypolitiikan tavoitteena on uusien tartuntojen mahdollisimman pieni määrä, tartunnan saaneiden ja sairastuneiden mahdollisimman hyvä tutkimus ja hoito sekä tartunnan saaneiden ja sairastuneiden ihmisarvoa kunnioittava kohtelu. Tavoitteisiin pää
18 semiseksi käytetään erilaisia keinoja, kuten esimerkiksi: lainsäädännön kehittämistä, epidemiologista tutkimusta ja seurantaa, lääketieteellistä tutkimusta ja hoitoa, koulutusta, tiedotusta ja terveyskasvatusta sekä kansainvälistä yhteistyötä (Holmström & Leinikki 1997, 6-7.) 4 RISKIT JA RISKIKÄYTTÄYTYMINEN Riskikäyttäytymisen määrittelyssä voidaan erotella kaksi eri osa-aluetta. Riski voidaan määritellä yksilölliseksi tiedon käsittelyksi ja päätöksenteoksi. Tällöin riskikäyttäytyminen perustuu yksilölliseen riskin ottamiseen ja hyötyjen sekä haittojen arviointiin. Toinen riskikäyttäytymisen muoto puolestaan tarkastelee riskiä selittäen sitä ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa, ei vain yksilöllisenä valintana (Partanen 1998, 15.) Prostituutio ja neulojen yhteiskäyttö muodostavat useiden vaikeiden sairauksien, esim. aidsin ja C- hepatiitin tartuntariskin (Giesekus 1999, 38.) 4.1 Suonensisäisesti huumeita käyttävien riskikäyttäytyminen Rhodesin (1997) mukaan kaksi erilaista riskiteoriaa painottavat huumeiden käyttäjien riskikäyttäytymisen määräytymistä sosiaalisissa vuorovaikutuksessa. Ensimmäisessä teoriassaan hän painottaa yksilöllisiä, tilanteesta riippuvia perusteluja riskikäyttäytymiselle. Esimerkkinä tästä voisi olla huumeiden yliannostus, jota suonensisäisesti huumeita käyttävät pitävät huumeiden käyttöön liittyvänä pääasiallisena riskinä ja virustautien tartuntariskin olevan heille vähemmän merkityksellinen. Toisena Rhodesin esittämänä sosiaalisena riskiteoriana on sosiaalinen toimintateoria. Se korostaa riskien määräytymistä sosiaalisen vuorovaikutuksen tuloksena. Sosiaalisen vuorovaikutuksen tärkeys perustuu kahteen asiaan. Vuorovaikutuksessa on kysymys vallan käytöstä ja vuorovaikutukseen liittyvät myös tottumukset ja tavat. Se mikä yleensä
19 määritellään riskiksi, voi huumeidenkäyttäjän näkökulmasta olla arkipäivään kuuluva tapa (Partanen, 1998, 15.) 4.2 Seksuaalinen riskikäyttäytyminen Mulleadyn (1992) mukaan seksuaalisesta riskikäyttäytymisestä puhuttaessa sitä voidaan tarkastella toisaalta yleisenä seksuaalisena riskikäyttäytymisenä ja toisaalta huumausaineiden käyttöön liitettynä ilmiönä, kuten huumeiden käyttäjien harjoittamana prostituutiona aineiden hankintaa varten. Suonensisäisesti käytettävien huumausaineiden yhteydessä puhuttavalle seksuaaliselle riskikäyttäytymiselle on myös tieteellinen selitys. Päihtymys muuttaa ihmisen arvostelukykyä ja hän saattaa olla alttiimpi suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen, vaikka tietäisikin siihen liittyvistä tartuntariskeistä (Partanen 1998, 70.) Prostituutiota harjoittaessa satunnaisten seksikumppaneiden määrä kasvaa ja näin ollen myös riski saada jokin tarttuva virustauti kasvaa. Ihmisten suhtautuminen suojautumiseen sukupuolisuhteissa vaihtelee sen mukaan onko kyseessä satunnainen suhde vai vakiintuneempi suhde. Kondomin käyttö on ainut ehkäisymenetelmä, jolla voi suojautua sukupuolisuhteissa tarttuvilta virustaudeilta. Kondomin käytöllä erotellaan usein satunnaiset seksisuhteet rakkaussuhteista, joissa harvemmin tätä ehkäisymenetelmää käytetään (Partanen, 1998, 21.) 4.3 Terveyskasvatus ja sen merkitys tarttuvien virustautien ehkäisyssä Tiedotus- ja terveyskasvatus ovat tarttuvien virustautien ehkäisyn kulmakiviä. Terveyskasvatuksen yleisenä tavoitteena on, että ihmiset tietävät tarttuvien virustautien tartuntatavat ja osaavat suojata itsensä tartunnalta sekä osaavat tarvittaessa hakeutua tutkimuksiin ja hoitoon. Erityisryhmiä, jotka tarvitsevat kohdennettua terveyskasvatusta ovat mm. huumeiden käyttäjät, vangit, prostituoidut ja heidän asiakkaansa, matkailijat ja maahanmuuttajat (Holmström & Leinikki 1997, 7.)
20 Terveyden edistämisen kasvatuksellinen osa toteutetaan terveyskasvatuksen keinoin. Tavoitteena on antaa ihmiselle sellaisia tietoja ja taitoja, joiden varassa he pystyvät ottamaan kantaa omaan ja toisten terveyttä koskeviin kysymyksiin sekä toimimaan oman ja yhteisön terveyden edistämiseksi. Terveyskasvatuksen avulla ihminen kehittyy yksinkertaisen riskitiedon haltijasta terveyttään tietoisesti edistäväksi, terveellisen elämäntyylin hallitsijaksi. Terveyskasvatuksella voidaan vaikuttaa mielikuviin, ilmaisuihin ja toiminnan edellytyksiin luoden näin terveyttä (Sirola, Härmälä, Puodinketo- Wahlsteen, Salminen & Sundtsröm1998, 136-137.) Terveyskasvatus perustuu vaihtoehtoihin, joiden avulla ihmisellä on mahdollisuus toimia terveytensä hyväksi valitsemalla tietoisesti terveyteen positiivisesti vaikuttavia asioita ympäröivästä maailmasta. Se on monimutkainen prosessi, jossa ensisijainen vastuu on ihmisellä itsellään. Vastuu oppimisen mahdollistamisesta, tukemisesta ja mukana kulkemisesta on hoitajalla (Pietilä, Eirola & Vehviläinen-Julkunen 2002, 149-150.) Terveyskasvatuksen kolme tärkeintä työmuotoa ovat terveysneuvonta, terveysopetus ja terveysvalistus. Opetus ja neuvonta ovat vuorovaikutustilanteita, joissa on kaksi osapuolta. Terveysneuvonta voi kohdistua ihmisen terveydentilan edistämiseen ja ylläpitämiseen tai suoranaisesti sairauksien ehkäisyyn tai hoitoon. Neuvonta toteutuu kummankin osapuolen ehdoilla. Terveysvalistus on tavoitteellista terveyden edistämiseen pyrkivää toimintaa, jota voidaan välittää suurille joukoille (Vertio 1998, 447-448.) Terveyskasvatuksen onnistuminen riippuu hoitajan omista asenteista ja suhtautumisesta kohderyhmään. Tämän vuoksi hoitajan tulee hankkia laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä kohderyhmän elintavoista, terveystiedoista ja asenteista. Näin hoitaja voi vapautua ennakkoasenteistaan ja kulttuurisidonnaisuudestaan. Tämä ei tarkoita sitä, että hän luopuu omasta taustastaan, vaan hän tiedostaa sen ja pyrkii eliminoimaan sen vaikutukset työhönsä (Sirola ym.1998, 138.) Terveyskasvatus on jaettu viiteen eri tehtävä alueeseen: muutosta avustavaan tehtävään ja ehkäisevään malliin, sivistävään tehtävään, virittävään tehtävään, arkiterapeuttiseen eli mielenterveystehtävään ja reflektiiviseen tehtävään. Muutosta avustavan tehtävän tavoitteena on terveyskäyttäytymisen muuttuminen ja sairauksien ehkäisy sekä tervey
21 teen liittyvien mielikuvien luominen ja vahvistaminen. Muutosta avustava tehtävä korostuu varsinkin häiriölähtöisessä terveyskasvatuksessa, riippuvuuskäyttäytymisen ja kansanterveysongelmien ehkäisytyössä ja sairauksien hoidossa (Kettunen, Liimatainen & Poskiparta 1996, 12-16.) Ehkäisevän mallin mukainen terveyskasvatus on ollut pirstaleista, yksittäisiin riskitekijöihin perustuvaa kontrolloimiseen tähtäävää toimintaa. Terveyskasvatustoiminta on kohdistettu riskiryhmälle säädellyissä tilanteissa. Ehkäisevän mallin päätavoitteena on ollut sairauksien ehkäisy ja osatavoitteena terveyspalvelujen tarkoituksenmukaisen käytön toteutuminen. Käyttäytymisen muutos ei ole ainoa muutosta avustavan tehtävän tavoite. Tavoitteena voivat olla myös mielikuvien ja minäkuvan muutokset. Esimerkiksi minän vahvistaminen on erityisen tärkeää terveyskasvatuksessa. Tähän voidaan tähdätä esimerkiksi sellaisten terveyskasvatuksen menetelmien avulla, jotka harjaannuttavat päätöksentekoa, kommunikointia, elämänkriisien käsittelyä ja selviytymistä sekä itsevarmuutta (Kettunen ym. 1996, 14-18.) 5 SUONENSISÄISESTI KÄYTETTÄVÄT HUUMEET TARTUNNAN LÄHTEENÄ 5.1 Käytön laajuus Suomessa Huumausaineet ovat laittomia ja sen vuoksi tietoja huumausaineista ja niiden käytöstä salataan. Huumausaineet jaotellaan niiden käyttötarkoituksensa perusteella kolmeen ryhmään: keskushermostoa kiihottaviin aineisiin eli stimulantteihin (amfetamiini ja sen johdannaiset), keskushermostoa lamaaviin aineisiin (opiaatit) ja aistiharhoja aiheuttaviin aineisiin (kannabis ja LSD) (Kemppinen 1997, 83.) Tässä työssä käsittelemme ainoastaan suonensisäisesti käytettäviä huumausaineita, koska ne ovat suurin tarttuvien virustautien tartuntareitti.
22 Amfetamiinin ja opiaattien käyttö on lisääntynyt tasaisesti koko 1990-luvun ajan. Kovimpien huumeiden osuus on lisääntynyt huomattavasti ja huumausaineiden käyttö on keskittynyt erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten ikäluokkaan (Stakes 2001, 14.) Hoitoon hakeutuneiden käyttäjien joukossa yleisin huumausaine on amfetamiini eri johdannaisineen (Ahtiala & Ruohonen 1998, 129). Suonensisäisten huumeiden ongelmakäyttäjiä 15-64-vuotiaiden keskuudessa vuonna 1999 arvioitiin olevan 0,3-0,4 prosenttia. Ikäryhmässä 15-24-vuotiaat, määrät olivat kolme kertaa suuremmat. Huumausaineiden käyttötilastojen lisäksi huumausaineet tulevat eri tavoin esiin haittatilastoissa. Päihdehuollon ja terveydenhoidon tilastoissa näkyvät erityisesti suonensisäisesti amfetamiinia, opiaatteja ja kokaiinia käyttävät ihmiset. Sama käyttäjäryhmä tulee selkeästi esille myös tartuntatautirekisterissä (Stakes 2001.) 5.2 Amfetamiini Amfetamiini on toiseksi eniten käytetty huumausaine Suomessa. Narkomaanit käyttävät amfetamiinia tavallisimmin injektoimalla suoneen. Sitä voi käyttää myös inhaloimalla jauheen nenään tai sen voi ottaa suun kautta. Käyttäjä saattaa olla hetkittäin ärtyisä, vihamielinen, levoton ja hänen arviointikykynsä saattaa olla heikentynyt ja näin ollen hän saattaa käyttäytyä arvaamattomasti. Käyttäjä voi olla myös poikkeuksellisen vilkas, energinen ja sanavalmis. Amfetamiinin käyttäjän pupillit ovat laajentuneet. Verenpaine on koholla ja pulssi kiihtynyt. Hän tuntee olonsa voimakkaaksi, itsevarmaksi ja kykeneväksi. Käyttäjä saattaa valvoa useita vuorokausia tuntematta väsymystä, koska hänellä katoaa unentarve ja nälän tunne (Alaspää, Kuisma, Rekola & Sillanpää 1999, 417.) 5.3 Kokaiini Kokaiini on amfetamiinin johdannainen, mutta sen vaikutus on voimakkaampi ja lyhytkestoisempi. Aine aiheuttaa voimakkaan hyvänolon- ja kiihtyneisyyden tunteen. Aineen käyttäjän pulssi ja hengitys kiihtyvät ja hän tuntee olonsa itsevarmaksi, voimakkaaksi ja hilpeäksi. Kokaiinin käyttäjälle on tunnusomaista, että väsymyksen ja nälän tunteet katoa
23 vat ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa. Olo on masentunut ja tyhjä heti aineen vaikutuksen loputtua. Haittavaikutuksina kokaiinilla on sydämen tiheälyöntisyys, verisuonten supistuminen ja verenpaineen nousu. Vieroitusvaiheessa olevasta kokaiiniriippuvaisesta ihmisestä saattaa tulla vainoharhainen ja sen myötä väkivaltainen (Giesekus 1999, 39.) 5.4 Opiaatit (heroiini, morfiini) Opiaattien vaikutuksena on voimakas hyvänolon tunne. Se johtaa jännitystilojen ja ahdistuneisuuden laukeamiseen, jolloin ihmiseltä katoavat näläntunne, kivut ja seksuaaliset tarpeet. Käyttäjä vajoaa eräänlaiseen horrokseen ja sisäiseen maailmaan. Hänen liikkeensä ja refleksinsä hidastuvat, puhe muuttuu sammaltavaksi, sydämen lyöntitiheys ja verenpaine laskevat sekä pupillit pienenevät nuppineulan pään kokoisiksi. Opiaatteja käytetään suonensisäisesti, polttamalla ja suun kautta (Seppälä 2001, 22.) Kaikista huumausaineista opiaatit aiheuttavat voimakkaimman fyysisen riippuvuuden. Jatkuvasti opiaatteja käytettäessä elimistö tottuu niihin ja käyttöä lopetettaessa syntyy voimakkaita vieroitusoireita. Heroiinin aiheuttamat vieroitusoireet alkavat jo muutaman tunnin kuluttua aineen vaikutuksen loppumisesta (Seppälä 2001, 22.) Oireet ilmenevät aluksi lähinnä psyykkisenä levottomuutena ja flunssan kaltaisena kolotuksena ja hikoiluna, mutta muuttuvat parin vuorokauden kuluessa lähes sietämättömiksi kiputiloiksi, ripuliksi ja joskus kouristeluksi ja jopa tajuttomuuskohtauksiksi (Ahtiala & Ruohonen 1998, 112.) Heroiini on yksi petollisimmista riippuvuutta aiheuttavista aineista. Tilannetta vaikeuttaa se, että heroiini on kalleimpia huumausaineita ja se joudutaan hankkimaan laittomilta markkinoilta (Giesekus 1999, 38.) Useimmissa tapauksissa sen hankintaan liittyy myös muuta oheisrikollisuutta esimerkiksi prostituutiota. Neulojen yhteiskäyttö ja prostituutio muodostavat useiden vakavien sairauksien, kuten hiv:n ja hepatiittien tartuntariskin (Mäkelä 1998, 433.)
24 6 VANKILA Vankiloiden tehtävänä on laittaa täytäntöön tuomioistuimen määräämät vankeusrangaistukset ja sakon muuntorangaistukset sekä huolehtia tutkintavankeuden toimeenpanosta. Täytäntöönpano tulisi järjestää siten, että se edistää vangin yhteiskuntaan sijoittumista. Vankilat jaetaan eristämisasteensa perusteella kahteen tyyppiin, suljettuihin vankiloihin sekä avolaitoksiin. Suljetut vankilat ovat eristettyjä siviilimaailmasta, niissä karkaamismahdollisuus on pyritty minimoimaan. Vuonna 2001 Suomessa oli kaikkiaan 17 suljettua rangaistuslaitosta ja 18 avolaitosta (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 2002, 10, 18.) Suomessa on kahdenlaisia avolaitoksia, työsiirtoloita ja avovankiloita. Avolaitoksiin sijoitetaan vankeja, jotka osallistuvat työhön tai muuhun toimintaan, kuten kursseille tai kuntoutukseen ja joiden katsotaan sopeutuvan suljettua laitosta vapaampiin oloihin ja oletetaan pysyvän laitoksessa. Työn tekemisen tavoitteina on vangin ammattitaidon ja työkyvyn ylläpitäminen vankila-aikana sekä vankien vapautumisen jälkeisten toimeentulomahdollisuuksien parantaminen. Avolaitokseen sijoitetun vangin tulee aina sitoutua päihteettömyyteen tekemällä kirjallinen sitoumus. Päihteettömyyttä kontrolloidaan puhalluskokein ja virtsatestein. Avolaitokseen vanki voi myös päästä tuomionsa loppuajaksi, tällöin se voi toimia vapauteen valmentavana laitoksena. Jos avolaitosolosuhteissa eläminen ei onnistu, vanki siirtyy joko vankilaviranomaisten toimesta tai omasta halustaan suljettuun laitokseen (Richter 4/2002, 85.) 6.1 Vankiluku ja sen muutokset Vankiluku Suomessa on edelleen Euroopan pienimpiä. 1960-luvulta 1990-luvulle mentäessä, maamme vankiluku vähentyi noin puolella. 2000-luvun alussa vankien lukumäärä on pitkästä aikaa lähtenyt voimakkaaseen nousuun. Luultavimmin nousu tulee edelleen jatkumaan (Salminen 4/2002, 309.) Vuonna 2002 keskimääräinen vankiluku oli 3433, kun se vielä kaksi vuotta aikaisemmin oli 2855. Vankiluku lisääntyi kaikissa vankiryhmissä. Vankiluvun kasvu johtui pääasiassa huumerikollisten ja samalla ulkomaa
25 laisten vankien kasvavista määristä (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 2002, 41.) 6.2 Vankilan työntekijät Vankilassa työskentelevä henkilökunta jaetaan johto- ja hallintahenkilöstöön, vartijakuntaan, tuotantosektoriin (työnjohto), KKS-sektoriin (koulutus, kuntoutus ja sosiaalityö) ja terveydenhuoltoon. Työntekijöiden kokonaisluvusta KKS-sektorin osuus on 10%. Tavoitteiden painotus vankeinhoidossa vaihtelee huomattavasti eri henkilöstöryhmien välillä kuntouttavan vaikutuksen korostamisesta eristämistehtävään keskittymiseen (Pajuoja 1997, 103.) Vankiloissa pyritään hyödyntämään oman henkilöstön tietoja ja taitoja sekä jatkokouluttamalla mm. valvontahenkilöstöä erikoisosaamista vaativilla alueilla (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ohje 1999, 23.) Monissa vankiloissa tehdään lisäksi yhteistyötä koulutusta sekä muuta avuksi olevaa asiantuntemusta tarjoavien oppilaitosten, yritysten ja yksityisten ammattihenkilöiden kanssa (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 2001, 36-37.) 6.3 Vankien terveydenhuolto Vankeinhoidossa on tavoite, jonka mukaan koulutuksen ja työn tulisi tähdätä vangin selviytymismahdollisuuksien parantamiseen. 1970- luvun puolivälissä lakiin kirjoitettiin normaaliusperiaate, jonka mukaan vankien perustarpeiden (ravinto, hygienia, terveydenhuolto) sekä työtoiminnan ja koulutuksen tulee vastata elinoloja, jotka yleensä vallitsevat yhteiskunnassa. Vankeinhoidon tärkein ja vaativin tehtävä on vankien fyysisen ja psyykkisen terveyden suojaaminen (Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 4/1997, 76-78.) Vankien terveydenhuollon toiminta perustuu potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevan lain säännöksiin sekä ammattikunnan eettisiin periaatteisiin. Tavoitteena on laadukkaan, lääketieteellisesti perustellun ja yhteiskunnassa vallitsevaa tasoa vastaavan terveyden- ja sairaanhoidon turvaaminen. Ta
26 voitteet ulottuvat terveyden edistämisestä ja ylläpidosta sekä sairauksien ehkäisystä sairaiden vankien hyvään hoitoon ja sairaudesta aiheutuvan kärsimyksen lievittämiseen. Sairaanhoitaja toimii oman ammattinsa asiantuntijana myös vangin kohteluun ja oloihin liittyvissä kysymyksissä. Lisäksi vankeinhoidon terveydenhuollossa otetaan huomioon, mitä tartuntatautilaissa, päihdehuoltolaissa, mielenterveyslaissa, työterveyshuoltolaissa ja muissa terveydenhuoltoa koskevissa laeissa säädetään (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 2001, 50. Hildén 1999, 15-16.) Potilassuhteen luottamuksellisuuden ja hyvän hoidon turvaamiseksi on tärkeää, että potilasasiakirjat ovat ajan tasalla sekä selkeästi laadittuja ja että potilaan yksityisyyden suoja tietojen käsittelyssä turvataan (Kauppila 1999, 38). Vangille tulee kertoa, millaiset terveydenhuoltopalvelut hänellä on käytettävissään ja miten hänellä on mahdollisuus niitä hyödyntää. Vangilla on myös oikeus saada tietoa omasta terveydentilastaan sekä hänelle annettavasta hoidosta (Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 4/1997.) Huumausaineiden käytön ja siitä johtuvien vankeusrangaistusten lisääntyminen näkyy vankien yleisen terveydentilan ja työkyvyn heikkenemisenä ja siten terveydenhuoltopalvelujen lisääntymisenä. Päihdesairauksien hoito sekä suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyvien tartuntatautien ehkäisy, varhaistoteaminen ja hoito vievät entistä suuremman osan terveydenhuollon työpanoksesta (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 2001, 50.) Vangin työkyky ja terveydentila selvitetään tulotarkastuksessa sairaanhoitajan ja mahdollisesti lääkärin suorittamana. Jokaiselle vangille jaetaan henkilökohtaista hygieniaa varten perushygieniapakkaus, joka jaetaan uudelleen vuosittain. Vangin terveydentilaa seurataan hänen koko vankilassa oloaikansa. Jokaisessa vankilassa on vähintään yksi kokopäivätoiminen sairaanhoitaja ja vähintään osa-aikainen lääkäri. Yleensä sairaalahoitoa tarvitsevat vangit lähetetään Hämeenlinnan vankisairaalaan, kiireellisissä tapauksissa voidaan turvautua julkisen terveydenhuollon tai yksityislääkärin palveluihin (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 2002, 50.)
27 6.4 Vankiloiden päihdetyön yleisperiaatteet Vankeinhoidossa luodun päihdestrategian toimintaohjeen mukaisesti on päihdeohjelmiin alettu panostaa voimakkaasti. Päätavoitteita toimintaohjeessa ovat päihteiden tarjonnan, kysynnän ja käytön ehkäisy vankeinhoidossa. Jokaisessa yksikössä tavoitteisiin pyritään omien näkemysten ja voimavarojen mukaan (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ohje 1999.) Vankiloiden päihdetyö on osa vankilan perustyötä, jonka tulee perustua moni ammatillisuuteen. Päihdetyön yleisperiaatteisiin kuuluu, että: - Vangeille tulee turvata monipuoliset, vankilakohtaisiin ja yksilöllisiin tarpeisiin pohjautuvat päihdepalvelut; - Päihdepalvelujen tulee vastata palveluja vankilan ulkopuolella; - Hoidon jatkuvuus on turvattava vankilaan tultaessa ja sieltä vapauduttaessa yhteistyössä yhteiskunnan muiden tahojen kanssa; - Vankilan työntekijöille on järjestettävä koulutusta päihteistä ja niiden käyttöön liittyvistä terveysongelmista; - Vankilan päihdetyötä on seurattava. Huumeet ovat monessa keskieurooppalaisessa vankilassa keskeinen ongelma. Joissakin vankiloissa huumeidenkäyttötaustan omaavien vankien osuus on yli puolet sisällä olevista. Tilanne on pakottanut vankilat tarkistamaan ja luomaan itselleen uutta huumausainestrategiaa. Vankeinhoitolaitos pyrkii päihdestrategiallaan torjumaan päihderikollisuutta, ehkäisemään päihteidenkäytöstä aiheutuvia haittoja ja tukemaan vankeja rikoksettomaan ja päihteettömään elämäntapaan. Strategian keskeisenä tavoitteena on minimoida huumeiden käytöstä aiheutuvat haitat, joita ovat suuria kustannuksia aiheuttavat tartuntataudit, (hepatiitit ja hiv) huumerikollisuuden ehkäisy vankiloissa sekä vankiturvallisuuden turvaaminen. Tavoitteena on myös tarjota hoitoa ja kuntoutusta sitä haluaville sekä turvata huumeeton vankilassa oloaika. Monessa Suomalaisessa vankilassa on tavallista, että vieroitushoidossa eri päihteistä (huumeet, alkoholi, lääkkeet) on päivittäin useita vankeja, joista osan kierre on alkanut vasta vankilassa olo aikana. Huumeista johtuvat hepatiittitartunnat
28 ovat Suomalaisissa vankiloissa tavallisia (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ohje 1999.) 6.5 Keskeinen lainsäädäntö Suomessa hiv:tä ja hepatiitteja varten ei ole olemassa erillistä lainsäädäntöä, vaan ne ovat tartuntatautilain piiriin kuuluvia tauteja (Jokinen 2003, 280). Voimassa oleva huumausaineita koskeva lainsäädäntö määrittää kaiken laittoman huumausaineisiin liitettävän toiminnan ja käyttämisen kielletyksi sekä rangaistavaksi toiminnaksi. Lainsäädäntö koskee myös työntekijöitä; laki velvoittaa yhteistyöhön eri viranomaisten kanssa ja puuttumaan välittömästi päihteistä aiheutuviin ongelmiin (Bergström & Turkama 2001, 97, 103.) - tartuntatautilaki 25.7.1986/583 - huumausainelaki 17.12.1993/693 - rikoslaki 19.12.1889/39 - päihdehuoltolaki 17.1.1986/41 - mielenterveyslaki 14.12.1990/1116 - laki vangin terveydenhuollon järjestämisestä 26.7.2001/669 - laki potilaan asemasta ja oikeuksista 17.8.1992/785 - laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 28.6.1994/559 (Stakes 2002.) Tartuntatautilailla tarkoitetaan, että tartuntataudit jaetaan asetuksella yleisvaarallisiin, ilmoitettaviin ja muihin tartuntatauteihin. Tautia voidaan pitää yleisvaarallisena tartuntatautina: 1) jos taudin tarttuvuus on suuri tai tauti leviää nopeasti 2) jos tauti on vaarallinen; ja 3) jos taudin leviäminen voidaan estää tautiin sairastuneeseen tai sairastuneeksi epäiltyyn henkilöön kohdistettavilla toimenpiteillä (Jokinen 2003, 280.) Tartuntatautilain mukaan tartuntatautien vastustamistyön yleinen suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluvat sosiaali- ja terveysministeriölle. Tartuntatautien vastustamistyön asian