%
i r ^ä^»^»^'j^^-^ö-/^
r\ "snr i ii J» A^ 1 M.<3
Presented to the UBRARYofthe UhOVERSITY OF TORONTO by Laurentian University Library
AKU PÄIVIÖ KOKOELMA RUNOJA JA RUNOELMIA TOLLE KAIVOLA FITCHBURGISSA. MASS.. 1912 SUOM. SOS. KUST. YHTIÖN KUSTANNUKSELLA
i.0t^a^ V tu,^ MAY to 1999,. Suom. Sos. Kustannus Yhtiö FltchburK. Mass.
KOKOELMA RUNOJA I.
Kulkurin ilmestys Kuljen mustalaissa maita pitkin, lika, loka ympärilläin läikkyy, yrmyt hahmot vastassani väikkyy; nyt ma uhmaan, ennen minä itkin. Itkin inehmoisten kurjaa mieltä, alhaisuutta ajatusten ylhäin, sortumusta kansajoukkoin jylhäin; nyt ma vihaan vaikertavaa kieltä. Vaikerrus on aina vallan nosto, rukous on naute ruoskijalle, nöyryys humaljuoma mahtavalle, pelottaja vaan on : ruoskittavan kosto Rauhatonna, kirvelevin mielin näin ma kierrän vainoviimat pauhaa; mutta huudettavan kuulen sadoin kielin, totisesti kuulen : rauhaa! rauhaa Rauhaa! säriseepi narri sana, suurin huutaja on sotahurtta. 5
Rauhaa! ryöstön, sorron saartamana, nuolten tähdätessä joka purtta. Rauhaa! kansan kateria soutain, veritietä käyden sotakäskyt noutain! Näen kaiken kurjan kataluuden, olleen entisen ja tämän uuden; se vaan muuttelevi muotoansa, ain' on kaiken summa "kallis kansa" ratsuin rampattava, ampumaali, herkku toisinaan, kuin pukin kaali sit' on silvottu ja silitelty, keritty ja villaan viihdylelty, petetty ja opetettu hyvään, nostettu ja taasen lyöty syvään. Ja se peli jatkuu, jatkuu hurja koska vielä sallii kansa kurja. Kuolinkamppailussa kaikkialla polot avaralla maailmalla, mutta eivät kysy : että helvetti on Edenissä niille, missä syy on, missä, jotka näkee raatamisen vaivaa, jotka kyntää, kylvää, kullat kaivaa, viinimailla hikoellen toimii, hekumoitsijoille heelmät poimii ^äyttäin Edeniä aarteillansa**
Jos sen kysyisivät vastuu kajahtaisi, jonka jylistessä maakin vavahtaisi Syy on sinun! Kurjuutes' on oma ottamasi, miksi orjan iestä kannat niskallasi, miksi kumarrut sa ruoskan alle, miksi työsi heelmät jaat makaavalle. Niinpä orja ole, kunnes heräät! Mutta keskellä tän temmellyksen tuiman, hengen alennuksen, vainon, vaivan, näen heräjävän hengen huiman, näen suuren selän takaa laivan.. Näen aamun punajuovan säteen yli öisten vetten, yli maitten, käden liittyvän ma näen käteen, vavahtavan näen valtiaitten.. Näen kuni aukenevan hautain, kuulen kuni katkeavan rantain.. Näen miljoonia ihmispäitä kasvot käännettynä aamunkoittoon, käsiä, kuin metsää, känsikkäitä ojentuvan taisteluun ja voittoon.. Hurraa! Vielä elää vapauden kaiho, koito kuollutkaan ei kokonansa!
Hurraa! Vielä itää, kasvaa järjen laiho tukahutetussa mullassansa iliilos liehkuton jo hengen lieden syttyi Prometheuksen tulta vieden! Alennuksestaan viel' ihmisruoja kohoavi, myöskin heimo Suomen, ja voi, tulkohonpa sitte kahleen tuoja kun on kerran koittanut se huomen!
Kun Aatra rupeaa ajattelemaan Ei tiennyt Aatra sukuhistoriastaan ja itsestänsä melkein yhtä vähän, ne kohtalonsa heitti kunkin aikanaan kuin lehdet hujan hajan; hän jäi tähän. Ja vuosisadat niin ne taisi vaeltaa, ei piirrettynä merkkejä näät ajan, ja koti niiden taisi olla erämaa ja vaellus, jos saikin joku majan. Ja että suku laaja lie, hän uskoi sen kosk' oli aina suuri lasten luku, ja että kirveen, kuokan kanssa taistellen on pettuleipää syönyt tämä suku. Ja vielä, että kurjaa heissä monta on ja sortunutta kesken aikojansa, ken sodan tielle, ruttoon, ken nälkäkuolohon, niin onneton on ollut tämä suku. Kuin käypi kaikki tää. ei Aatra aatellut, hän nöyränä vaan iestänsä kantoi, ei ruoskan isku selkään, ei sekään koskenut, hän nuolasi ja anteheksi antoi.
Kaikk' ajattelun jätti Aatra herroille, vain kouristansa hällä oli selko ja mistä kävi kirkkotie, myös se, nääs sieluparan vuoksi oli pelko. Näin eli tyly Aatra lailla eläimen ja siitti sukuansa samanlaista kunneska kerran hän, kai kera keväimcn, kuin karja, alkoi maata, ilmaa haistaa. Mikä kumma! Miesi tyly niinkuin korpikuusen lyly alkaa kuni pahoin voimaan; aivot pyrkii askaroimaan. Kuin lie oikeen elon juttu, tämä varsin vanha tuttu käy jo sekin sekavaksi, tuimaksi ja tukalaksi. Ja tuo toinen, tuntematon, siinäpä jo näen padon jonka yli tuskin jaksaa jos tuo lainkaan vaivaa maksaa. 10
Jyskää aivot Aatran päässä niinkuin tuurat talvijäässä, puurtaa reikää päästäksensä ensin omaan itsehensä. Liekin sitte itse piru ellei helly joku siru kun ma otan yhden palan, sitä pyörittämään alan! Mikä lienen minä kalu, siit' ois ensin selon halu jos lien juhta, vedän varsin, jos lien peto, päälle karsin. Mutta jos ma lienen muuta, noitten kanssa yhtä luuta jotka työni heelmät jakaa ja kuin kissat jouten makaa, niin ma totta nostan pystyyn nyrkin, käyköhötpä rystyyn; sen ma teenkin, jumalauta, ellei sovun sana auta! Jokin täss' on vallan väärin: minä ijät kaiket häärin ainoastaan ruuan eteen ja saan tuskin jauhot veteen. 11
Miettii Aatra miettimistään itsestään ja lähimmistään. Vihdoin lyöpi kättä yhteen, viskaa heti koko lyhteen Tämähän on vanha tuttu ja niin hiton selvä juttu nehän kähveltää ja ryöstää jotk'ei hyödy mistään työstään Eihän mitä kartu mistä ellei juuri kämmenistä. Siispä mitä irti raadan varsin itse pitää saatan, Mutta tuli eteen pulma juuri totinen ja julma kuinka oikein ensin alkaa? Siin' oi' enemmän kuin malkaa. Maailmass' ei pientä palaa hälle luvattua alaa; ja jos ottais omin luvin, saispa siitä aika huvin Jos nääs oikeutta hakis niiir on puolellansa laki ; laki!? sehän oikeutta pitäis juuri olla, mutta.. 12
Nytpä syntyi vasta vyhti, oli mennä Aatran ryhti yksi solmu jospa laukee, sata kohta eteen aukee Täytyy taasen alkaa aasta ; - mitähän jos alkais maasta., kuka sitä oikein kyörää vaiko itsekseen se vyörää? Niin ja kelle kuuluu nämä kentät, raaka-aine tämä? Jos lie siinä osaa mulla, toisin täytyy toimeen tulla.. Yötä päivää aatos jyskää Aatran päässä, että ryskää paikat tämän vanhan rajan, ruostuttuneen aivopajan. Ja kun mikä tekee tenän kirjaan painaa Aatra nenän, etsii viisautta sieltä, järjen avuks' toisten mieltä. 13
Mutta keksii siellä sotkun, aatos toiselle suo potkun. Päätä pakottaa, kuin niskaa, loukkoon Aatra kirjat viskaa. Alkaa taasen alust' asti miettimähän tanakasti. Käy jo viimein käsi kynään piirtelemään mietittyjään. Viimein vyhti selviääpi, mutta Aatra kariin jääpi: hän on oikeuden puolla, mutta kaikki valta tuolla! Ja jos koittais rynnistyksin, minkäs sille mahtaa yksin panisivat silmun kaulaan, lopun saisi korpit laulaa... Varsin sanatonna kieli, apeana aatos, mieli Aatra askareissaan hyörii mullin mallin kaikki pyörii. Ahaa! iski niinkuin naula jopas sytyit vanha taula! 14
Polkasevi Aatra jalkaa: Vasta tästä leikki alkaa Jo on jokin järcn vienyt kun en tuota heti tiennyt Kun ei riitä yhden luku, pannaan koko Aatran suku! Jos lie kerran sillä valta joir on voima, niin pois alta! Meitähän kuin muurahaista on, ja kaikki samanlaista. Ja jos oikein sanoo totta: meistähän ne voiman ottaa, mahdin, minkä omaavatkin, miekat, miekan kantajatkin. Niitten tekemä on vainen ryöstölaki kurjamainen, nepä maat ja mannut jakoi, siitä koko sotku sakoi. Jopa oltuna on nauta Mutta vuota, jumalauta, kunhan yhtyy meidän suku, känsäkoura, tuhatluku!.. 15
Aatran päätä aatos huumaa, lähtee naapuriin ja tuumaa, tuumaa, tuumaa, ei saa kystä; pelkoa ja epäilystä. Arvikoiden aika viertää, tuuma Aatrain päissä kiertää. Liian suuri on se oppi, liian ahdas järjen koppi. Vasta kun se tarttuu nuoriin astuu uusi kurssi ruoriin: Eespäin Aatrat! Suora suunta Tuolta meidän päivä puuntaa!. Lainehtivi laajat laihopellot, kalkattavi kauniin karjan kellot, korkeana kaartuu taivas sees. Tervehdyksin rientää tuuli : kevät Nuorten Aatrain silmät säteilevät. Kuivaa jo vaari kyynelecs 1 16
juhla V a p a u s on vasta nuorukainen. Lipuin hulmuavin täällä, tuolla kakkivien kumpuin päivän puolla yhtyy Aatrain joukot, laulu soi. Tää on pieni kevätjuhla vainen, tuuli kulkiessaan huminoi. Rautajuhta ryskää raa'an voiman töissä, Aatra tyynnä ohjaa, ehkä mietinnöissä, kuinka ennen äiti veti auraa. Rautajuhta ryskää, Aatra ajattelee, nuorten koulutieltä laulut kajahtelee. Toisin oli ukkovaarin aikaan 17
Uhrit Seis, ystävä! Oletko milloinkaan sä katsonut äitisi silmihin, niin, pienehen puhtauden maailmaan miss' aina on tähtiä tuhansin. Miss' ei elä vilppi, ei kateus, ei penseys, ei viha murhaava, miss' aina on altisna uhraus ja palkkaansa ei pyydä uhraaja. Miss' aina on paisteena hymyä vaikk' kävisi päiväkin pilvehen, se loistavi toivona silmissä ja rakkaus, rakkaus on voima sen. Se kaunis on äitien maailma, sen edessä ylpeät kumartakaa on taivas sen hellässä suojassa ja voi sitä joka sen saastuttaa Äit' onnekas hellivi lapsostaan, niin outo on onni ja nuori hän^ 18
hän uppovi yhtehen unelmaan kun onnekkaimmaksi sais elämän! Ja päivät ja illat ja yötkin hän vaan hymyy ja hellii ja rakastaa ja toivoo ja yhäti toivoo hän ja yhäti suudelmin siunoaa. Ja toivonsa näkee hän täyttyvän voi kuinka se sydäntä lämmittää! sen unelmissansa näkeepi hän ja hellemmin vaalii ja hymyää. Ei maailma lastani murjoa saa, ei runnella onneni ruusua mun sun polkusi onnetar tasoittaa kun rakkaudellani siunaan sun! Ja onnessa toinen on osakas, mi uhravi ain' hikihelmiään, se isä on, nuori ja voimakas ja luottamus loistavi silmistään. Kaikk' kaadan ma kätteni voimalla pois vastukset, vaikka ne vaikeat lie! - hän uhmaten vannoo ja toivossa näin jatkuvi nuoruusvuosien tie. 19 *
Käy äityen kasvot jo kalpeiksi ja isän jo uurteita ilmaantuu, mut ponnistus raskas on rakkaampi kun hymyä kylvää lasten suu. Jo sammahti unelmat suurimmat, ei sammunut toivo, ei luottamus Viel' lapsilla päivät on valkeat kun totinen, harras on toivomus! Ja koti on pieni, mut murheeton ja illat sen piirissä ilo soi, jos muuta on vähemmän, rakkautt' on ja sehän se ihmeitä tehdä voi. Vaan kerranpa piirihin riemuiseen ei kaivattu illalla saavukaan, vaan vieras nyt astuvi huoneeseen ja sanan niin synkeän lausahtaa. Se sana on: "kuollut!" se kerrataan ja voivotus täyttävi huonehen ja voivotus jatkuu, vaikerretaan yi' huomenen, huomenen, huomenen. Ja koti se muuttuu niin pimeäks ja rakkahat esinet viedään pois,
ja äiti se muuttuu niin synkeäks kuin hautahan hänkin jo mennä sois. Ja kuti se siirtyvi alemma, miss' kadut on synkät ja lokaiset, miss' ilma on savusta samea ja alas käy, alas käy rappuset. Ja äiti se varahin kiirehtää ja myöhällä tulee ja leipää tuo, vaan kerran hän raueten sänkyyn jää ja vanhimman lapsista kutsuu luo. Voi lapseni, voimani uupuivat, en jaksa, sa jaksatko tyttöni? Jos tehtaasehen sun ottaisivat kun kiltisti, nöyrästi pyytäisi... Niin mustina katsovat ikkunat ja savu niin synkkänä maahan lyö, ja portilla pikkuiset raatajat ne värjyen vuottaa ja alkaa työ. Työ alkaa, ja kädet niin hentoiset ne konehen pyöriä koskettaa ja satoina liikkuvat kappalet, mut tunnit niin vitkahan vaeltaa! 21
Niin vitkahan, voi kuinka hitaasti -! Laps'silmät ne harhavi ikkunaan kuin lohtua sieltä ne pyytäisi, vaan siellä on savua, savua vaan.. Jo kyynele kiertyvi silmähän ja valuvi poskea kalpeaa; laps' itkevi suruja elämän, laps' itkee ja muistot ne vaeltaa.. Hän palaapi hetkisen ajassa kun aik' oli toinen, kun riemuittiin, kun isä sai kotia illalla ja leikkien puheli hauskaa niin. Ja sitten... ne hirveät hetkiset, kun sanoma saapui, se sanoma.. ja sitten ne veriset käärehet.. ja sitte kun oltiin haudalla.. Niin kirkkaina vierivät kyynelet ja lapsosen silmässä pimenee, mut vierellä vaanivat konehet ja työvouti julmana ärjäisee. Ja taas kädet kalpeat, hentoiset ne konehen nappeja koskettaa 22
ja satoina liikkuvat kappalet, mut tunnit niin vitkahan vaeltaa!. Ja viikot ne liittyvät viikkoihin ja vuodet ne vuosihin liittyy niin, jo tuttu on tehdas, sen savukin ja silmäys synkkihin ikkuniin. Ja pienet ne kasvavat suuremmiks ja tehdas ne koulivi elämään ne jäävät niin kuihtuvan kalpeiks, tai rammoiksi, mierolle, kerjäämään. On vanhin jo kalpea neitonen ja kalpea poika on rinnallaan, he etsivät toistensa katsehan ja elävät nuorissa toiveissaan. Ja remmit ne suhkaa ja rampit lyö ja tunnit ne vitkahan vaeltaa. Kun loppuisi päivä ja tää hikityö! ja silmät ne kääntyvi ikkunaan. Ah, siellä ne ihmiset onnekkaat vaan nauttivat lemmestä keväimen. 23
niiti. avoinna jumalan ilma ja maat, kaikk' antimet ihanan vapauden! Voi kuinka se nuorihin sydämiin nyt tuotta vi outoa ikävää! Mut taasen he luottavat nuoruuteen ja unelmat hetkiä riennättää. Ja päivän vaivasta päästyään he rientävät hetkeksi vapauteen, he rientävät katujen vilinään ja vilpoisten puistojen siimekseen. Ja voi sitä keväistä tunnetta ja tunnetta tenhovan vapauden pien' elämä on kuin unelma kun johtavi vuosien taakse sen. Ja unelmalinnansa kauneimmat he rakentavat niin sylissä yön, ja sykkivin rinnoin he eroavat taas tavataksensa ääressä työn. Taas päivä on kirkas ja suloinen mut remmit ne suhkaa ja rampit lyö ja kädet ne liikkuvat kilvaten ja korvissa soi vaan työ, vaan työ.. 24
Kun viikkoja kestämme muutaman kai meilläkin koti on pikkuinen; ma neuloin jo leningin valkean ja sulholta sain minä sormuksen! Ah, sittenpä meillä on ihanaa ne illat ja vapahat sunnuntait kun pesä on soma ja kun rakastaa ja kolmaskin tuleepi sitten kait!.. Voi, savua, savua, savua! Mit' on tämä, ihmiset, vastatkaa?. voi poloset, tehdas on tulessa! ja liekit ne ovesta hulmahtaa. Ja savu se täyttävi huonehen ja liekit ja kauhu ja voivotus, on jälellä pelastus viimeinen tai kuolema sekin on pelastus.. Käy sulho ja morsian ikkunaan ja hyvästit jättävät toisilleen, viel' yhtyen viimeisen suudelmaan he kaulaten syöksyvät syvyyteen.. Ja kymmenet, sadat niin heittyvät, luut ruskaa ja aivoja purskahtaa. 25
ja toiset ne toisilla peittyvät ja veriset puroset pulpattaa. Käy ympäri hirveä huumaus, ja huutaen rientävät vanhemmat, ja synty vi hirveä tarkastus.. Mun lapseni? Taivahan jumalat Mut ylinnä kaikkien kuuluu ään' nyt rinnasta äityen kalpeimman "hän nostavi käden ja harmaan pään ja kauhun on ääni ja kostajan Voi hirviöt, lastemme murhaajat, haa, verta nyt himonne juoda saa Mut kerran ne nousevat kostajat, ne lastemme verestä kohoaa!.. Niin synkkänä ruumissaattue käy, tuhanten rääsyinen joukkue, ei kajahda soitto, ei kukkia näy, vaan kolkkona haudoille soluu se. Kuin sortumus itse, kuin kuolema se viiltävi kylmänä katsojaa, vaan siinä on jokin niin uhkaava kuin meren mi myrskyä ennustaa.. 26
Missä on lapsesi? Missä on lapsesi?... Muistapa, vanhus, isä ja äiti, kun keinutit heitä; muistapa, kuinka ne ympäri tanhus ja kirkkahat katseensa kiinnitti teitä muistapa, kuinka sä hädässä huhuit kun tiennyt et milloin ne missäkin juoksi ja kuinka sä toivoit, kuinka sä puhuit onnensa parhaimman vastaisen vuoksi Missä on lapsesi?... mieronko teillä, kourissa nälän ja vilun ja vaivan; orjanko merkki on otsassa heillä, orjanko merkki jo nuorena aivan kerjäten käyvänkö poikasi nuoren tiedät, vai joko on orjana työssä rinnalla vanhemman, kidassa vuoren vaanivan, vaikean, ruhjovan yössä? Sieltäkö saat hänet rampana kerran tahikka sinnekö ijäksi jääpi, tahikka orjana tehtahan herran savuna ilmahan häviääpi, rautana hehkuu, hiilenä palaa tahikka kiertyvi säikeinä langan, 17
tai myrkkykaasutko syö hänen salaa, syö lihan, juo veren, jäytävi rangan? Tai joko luisunut lie viime likaan, kun näki että on toivehet turhaa, ei näet kestä ain' mies vahvempikaan, maailman metkut ne murtaa ja murhaa niin, kukatiesi jos ihmisten tiellä hän jalatonna ryömien almuja anoo, taikka jos lienevi pimenneellä miellä, vaikka jo vankityrmä viimeiset sanoo? Näitäkö sydämesi toivehet sykki? En tahdo piinata, anteeksi mulle, mut äiti, mi huolet ja toivot toi miss' on se lempeä tytti suurimmat sulle; hän, joka kirkasti kauneudellaan huoltesi ympäri huokuvaa yötä, hän, joka lämmitti suloudellaan isänkin raakaa ja raskasta työtä? Voi, joko hänkin!.. kovinko se koski?. mieroko hänetkin sinulta riisti, hetikö kalpeni kaunoinen poski kun hempensä ostajat hetkisen kiisti? En tahdo kiusata, mut tosi puhuu orjuus se lopunkin hänestä syöpi, ja lieneekö totta kun maailma huhuu, että hän ruumistansa rahasta myöpi? - - 28
Miksikä, huudat, leivänkö tähden? -rmietipä itse se, mieti ja vastaa kas kaikki se käy sinun silmäsi nähden eikä voi varjella emonen lastaan. Sinne ne sortuvat yksi ja toinen kamalan kohtalon veriseen vyhteen ja ei muutu, ei muutu kohtalo moinen ennenkuin huudatte lapsenne yhteen!
Vanha Aatami Hiipii varjot vanhan vuoden piilosille pirtin loukkoon, viime tervehdykset tuoden vaivaiskodin valjojoukkoon. Mitä koki, mitä näki hymisee nyt hylky väki. Vanha Aatami on vainen kuullut toisten tarinoita, kuinka onni oikukkainen keri ihmiskohtaloita. Kakistaen kurkkuansa alkaa hänkin tarinansa: Nyt kun laannut on jo latu, liekoon köytty aasi kurja, muistuu mennyt niinkuin satu, kuinka olin tyhmä, kurja, kuinka, kun ma keksin jären, taitoin siltä kohta kären. Eihän tässä mikä hätä, tuumin, kun on tuota työtä ja kun puskee, eikä jätä, 30
heltimättä yhtä myötä, täytyy, vaikkei huolis kiittää, leivän kaikitenkin riittää. Seurasin näin ohjettani, kun näät olin vahva, nuori, enkä salaa, tuumissani kuvasteli kultavuori; vähintäänkin koti soma, talo, pellon tilkku oma. Katsonut en milloin, mitä tein, kunhan riitti työtä, pidin päälle aina sitä, päivän jatkoks liitin yötä; ruumista ei käynyt surku eikä liioin noussut nurku. Isäntäni käskyt täytin, kovun kestin, kun ei parhaimpani aina näytin lyöty, mieless' isäntäni hyöty sen hän pian huomasikin, olin siis ma miesi likin. Näin kun liikuin lailla suden, härän lailla puskin, häärin, menihän se miten kuten, 31
minkä sain sen kokoon käärin; nähkääs joka lantin säästin, soikeana pennin päästin. Ja jos joku työttömyyttä nurkui sekä köyhyyttänsä, virkoin : voivottelet syyttä, kasvatahan kova känsä laiska kohtaloaan haukkuu, puske päälle että paukkuu Sillä luja luojan sääntö osat ihmisille jakaa, meille kuuluu kiven vääntö, toiset komentaa ja makaa. Siksi tietäni mä kuljen, mitä näen, silmät suljen. Muutamat, kai laiskan vötkät alkoi siihen aikaan haastaa, kuinka muka herran rötkät meitä pettää, riistää, raastaa, kuinka muka kaikk' on nurin, pitäis ottaa oman kurin. Tuota kun ma kuulin kieltä panin ankarasti vastaan: onko tuossa miehen mieltä 32
haastaa moista holhojastaan Paras pitää pientä suuta ettei panna eteen luuta! Niinkuin sanoin, siihen aikaan meni kaikki kutakuinkin, puutetta ei ollut lainkaan, säästettynä mitä suinkin. Olin oiva juhta, härkä, aina hiestä likomärkä. Tuuminpa jo ottaa eukon, "kahden kaunihimpi olo"; tapasinkin tytön veukon eikä ollut vallan nolo. Mitäs muuta : mentiin yhteen, päälle saman olkilyhteen. Yhdessä nyt jatkui leikki, aherrettiin samaan pussiin, kunnes syntyi poika Heikki ja taas siitä tultiin Jussiin. Sitte ihan joka vuosi uudistui tuo sama kuosi. Kuin lie ollut, noitten hoiva kituliaaks siitä kääntyi, eikä aikaakaan niin oiva tautivuotehelle vääntyi 33
lapset kanssa siitä pitäin sairasteli minkä mitäin. Nytpä vasta alkoi hoppu säästöt oli aikaa syöty, ettei tulis kaiken loppu velkaantunut koti myöty, ja tuo leikki vauhdin saanut kiihtyi vainen eikä laannut. Jos ma kaksin verroin löisin, tuumin, jännittäen jousta, hieman niukemmasti söisin, vielä tästä voisi nousta totta kai, kun oikein koittaa, kovan kohtalonsa voittaa! Mutta eipä mikään auta, ko'en siinä lopun hallan: terveyteni, niinkuin rauta, murtuu käsihini vallan. Eipä ollut enää miestä kantamahan orjan iestä. Työhön työnsin koska jaksoin, tuntui kovennehen kopu, ruokavelkaa aina maksoin, mutta eipä velka lopu. Luistaa, luistaa väinväkeen kurjuuskelkka myötämäkeen. 34
Päälle tämän kurjan sotkun kokea saan vielä uutta, saan näät paikastani potkun, - tuo jo oli kataluutta Tääkö on nyt luojan säädös, kaiken palkka, tilin päätös!? Ennen mistä työtä kysyin sain sen kohta suorin kielin ja ma paikassani pysyin kunnes itse muuttaa mielin, nyt sain rukoellen kiertää, turhaan, tuki alla viertää. Povessa jo pirut iti, mutta minkäs sille mahtoi, yhä ponnistella piti koska kerran elää tahtoi ryysyseksi kävi nuttu, ryysysemmäks' elon juttu. Kaikki kaatui kanssa ajan kuta pitemmälle tultiin, lapset joutui hujan hajan, vaimoparka pääsi multiin, minä mieron tielle lyövyin, kunnes vihdoin tänne yövyin. Kaunis sääntö! Ensin nylkee, imee minkä irti saapi, 35
sitte potkasee ja sylkee, mieron tielle viskoaapi!.. Kaiken mennehen nyt muistan, myöhään nyrkkiäni puistan. Jo nyt oivaltaisi äly käydä rohkeimpain joukkoon, huutaa vaikka yli hälyn, mutta viskattu on loukkoon. Kiitos, kun vaan nuoren kansan silmät näkis tien ja ansan. Annas, tiedon omenata tämä polvi vielä haukkaa, kuuluu tässä kummenpata, toisin vielä paikat paukkaa!.. Mutta tässä haastan suotta, onnellista uutta vuotta Näinpä päätti ukko jutun, Ijryhäin pahnallensa kulki, vaipui alle vanhan nutun, samentuneet silmät sulki, rauenneena, rauhan suoden uskossansa uuden vuoden. 36
Lasse Larson Power herra palatsissaan rauhatonna astelee, uhka kulman kurehissaah kiroilee ja murisee. Mahtava on Povver herra, kuulu monen valtion, jäykkä myöskin, minkä kerran päätti miten, niin se on. Valtamaailmakin tiesi mitä Povver merkitsee, siksi moni mahtimies! edessänsä vapisee. Kultaa näät on Powcrilla, kultavuorta, muutakin, orjillansa tuhansilla jauhaa sitä tehtahin. Paisuu mahti palvomatta, ettei tiedä määrääkään, hiettä ja valvomatta hälle, hänen nimessään. 37
Tuskin enää sormeansa liikauttaa tarvitsee, kaikki kulkee kulkuansa, hän vaan kaukaa hallitsee. "Kaikki hyvin!" lausuu vainen Devil pomo päivittäin, Povver: "Kurssi samanlainen pidä yhä eteenpäin!" Mutta viime käynnillänsä kertoi Devil jotakin, joka, tullen äkkiänsä iski rauhaan Povverin. Kertoi, että orjain päissä itää aatos kapinan, merkki pahimpaan on näissä, jos se pääsee valtahan. Povver tuosta säpsähtääpi, uutta oli kuulla tuo, ja hän miettimähän jääpi, pian vastauksensa suo "Mistä alkuhun se lähti, siitä selvä ottakaa; mikä on sen johtotähti, kuka sitä kiihottaa?" 3S
Tätä hän nyt odottaapi vastausta itselleen, suunnitelmat valmistaapi toimehen ne pannakseen. Nöyriä ja ahkeria orjat hänen olleet ain, ettei missään kummempia, nurkumist ei heissä lain. Ja hän oli suojannutkin valtakunnan rajojaan, ettei suorin eikä mutkin pääsis luvatonta vaan. Mikä pirun tänne laittoi, aatteen pahanenteisen? Vaan kun heti niskat taittoi, totta uskoi sillehen.. Devil viisas, viekas konna retkeltänsä palajaa, niin on muka onnetonna, paperia ojentaa: "Tässä olis, suvaitkaatte, nimet niitten lurjusten joitten vuoksi harmin saatte jos ne kiehtoo eellehen. 39
Johtotähti niiir on : kerran kaikin nousta kapinaan toki vasta tämän verran jotka julki tunnetaan. Se on näät se uusi oppi ryöstää, jakaa keskenään kullat, maasta joka soppi, hallitust' ei ensinkään." Povver listaa katsahtaapi, ojentaa sen takaisin, jyreänä kohoaapi, lausuu sanoin mahtavin "Lähettäkää tämä lista kautta kolmen valtion niille, joilla sanomista, niille, joilla valtaa on. Näette tän tärkeäksi, hyvin tehkää, kiirehtäin, kirjoittakaa ylimmäksi sanat huomattuna näin Tässä anarkisti-joukko, joita varsin varokaa, kiihottaja-, lurjusjoukko, suojaa työt' ei antaa saa 40
Sen kun teette, käydä saatte nämä ulos potkimaan, armotta ne ajakaatte, selvityst' ei laisinkaan. Paitsi jos ken nöyrtyvänä armahdusta anoen tahtois jäädä, pyytäjänä puheilleni otan sen." Mahtityötä ylpeätä tekee Devil niinkuin mies mut ei armon pyytäjätä, sitä pahoo kukaties. Larson, suuren perheen hoiva, vanha orja Povverin, työssä puhkaa miesi oiva niinkuin aina ennenkin. Kuullen sanat: "Saatte mennä!" katsoo ukko käskijään kovempina : "Saatte mennä!" ase putoo kädestään. "Mitä? Miksi? Eihän toki tuo nyt liene tottakaan!" ukko ällistyen hoki pyyhkiellen kasvojaan. 41
"Totta; työstä lakatkaattc, määräyksen annan sen, ehkä sentään armon saatte herran puoleen kääntyen." "Saapi minut hiisi viedä jos ma sinnepäinkään teen, kosk' en mitään syytä tiedä!" lausuu ukko verkalleen. Astuu asuntoaan kohti, selkä painuu kumaraan kuinka kotiin mennä tohtii, tuota miettii, uudestaan. Muistaa suuren joukon suita, muistaa vaimon kalpean, paljon, paljon toivotuita, kaikki näkee kaatuvan. Enin rinnassansa karmii niinkuin veitsin viillellen konnantyön tän mieliharmi, juoni salaperäinen. Päättää : "Tuo ei ainut liene paikka kurjaan raadantaan, ennenkuin sen tiedon vienen toki uuden työn ma saan!" 42
Kulkee, illan tullen vasta synkeänä kotiutuu, vastassa on viisi lasta; "isä!" huutaa joka suu. Puhua ei Larson saata, synkeänä istahtaa, silmät painuu kohden maata, päänsä käsiin putoaa. "Miksi olet synkeänä?" vaimo huolien kyselee "varmaan olet kipeänä?" Nytpä Larson laukenee. Kertoo lopun niinkuin alun, mitä joutui kokemaan, kertoi mustan mielihalun mi nyt kytee povessaan. "Nöyrry Lasse! Ylpeytesi kostona ma tämän nään nöyrry, mene itsehesi, armoa käy pyytämään! Muista meitä, lapsiasi, ethän pahaa tahdokaan nöyrry, auttaa jumalasi, 'länessä on turva vaan!" 43
Laulaa vaimon hellä kieli, lapset luona kisuaa, ristirepiin miehen mieli taistelee ja hikoaa. Oikasevi vihdoin siitä Lasse, käypi vaimon luo, silmät säkenöivää piitä, kurkustaan saa sanat nuo: "Enkä nöyrry! Vaimo rukka elä mua raukaks tee, vaikka tulkoon viime hukka, vaikka kaikki kaatunee!" Hetken silmä silmää vasten, vaimo nyt ne alas luo, vaipuu syleilyhyn Lassen hiljaa lausuin: "Anteeks' suo!" 44
Viimeinen vuokra On kurja vuokrahökkeli kaupungin laitapuolia, min päällä savu, usvat ain' seisoo kuin sumut suolla, ja kaikki viimat puhaltaa sen seiniin rikkeimiin, lumessa, jäässä, huurteessa se talvet värjyy niin. Sieir elää perhe turvaton, yks onnettomimmista, mies etsimässä työtä on ja vanhin poikasista jäi sairas äiti kotihin ei ja liuta lapsia, liioin muuta, lämmintä ei leipäpalasta. Taas ilta on ja synkkinä äit' on silmät nälän kiillot, itki juuri, sydämeen sai siitä tuskan viillot. 45
Pien' lamppu tuikkaa himmeesti ja hiilos kylmenee ja toivottomuus kaamea kaikk'alta syleilee. "Voi lapset, kaikk' on mennyt jo, en jaksa luottaa luojaan, ma väsyn, kaikki väsyttää, jo halaan haudan suojaan; ei auta huuto, rukous auttoiko milloinkaan, mun kuolemass' on pelastus tai kaikki sorrutaan. Pois häätää tästä isäntä, tästäkin poies häätää, tää ilta on nyt viimeinen.. huu, kuinka mua jäätää! Ja mistä leipää saammekaan, on keinot lopussa? Voi, meidät hylkäs ihmiset ja julma jumala! Lapskullat, vielä lähemmä mun ympär kiertykäätte jos minä pääsen, rakkahat, te vielä tänne jäätte; puhaltakaatte hiilokseen, kai vielä syttyy se, 48
ja sitte, raukat rientäkää rikkaitten oville!".. Käy silmäss' outo välähdys nyt tytön vanhimpansa, mi juuri immeks puhkeaa kuin kukka umpustansa. Vaatteita ylleen säälien "Oi äiti, hän kiihkoin virkahtaa: keinon keksin ma, hetkinen vuottakaa!" Ja ulos siitä syöksyy hän, sen ryntää upetoihin, yläältä tulet tuikuttaa, hän ponnistelee noihin. Silmissä outo kimmellys ja hehku poskillaan hän kiipee suureen talohon ja sinne katoaa. Edessä miehen mahtavan hän seisoo nöyrtyvänä, mut hetkisen, jo oijeten hän katsoo ylpeänä. Aukoen vaateliepeitään min ehtii, nopeaan hän äänin värähtelevin nyt loihe 47 lausumaan:
"Mun äit' on sairas, voimaton, nälässä siskot veikot ja asunnosta häädetty on nyt nuo kurjat heikot ; te häädätte, mä tulin nyt armoa pyytämään, ei armoa, kaikk' uhroan, en säästä mitäkään. Kuulette, kuinka ulkona lyö myrsky jäätä, lunta, tääir lämmin on, tuoli' laaksossa ei vilu anna unta ja huomennako hankehen nuo kurjat ajatte? Ei herra, vuokran maksan ma, lie kuinka kallis se! On kaikki meiltä riistetty, ei ole kultaa antaa, vaan mitä vielä kallist' on sen tahdon uhriks antaa. Ma olen nuori, kauniskin, vai enkö, katsokaa! Siis vuokran tahdon maksaa nyt. mun ruumis ostakaa!.. 48
Onnellinen leski! Hän pesee ja pesee, hän hankaa ja hankaa rikasten riepuja, pöyhkien pyykkiä, hienoja hienoja liinoja itsensä unhottaen. Niin pesee ja palvoo, huokaa ja hankaa varhaasta aamusta iltahan myöhäiseen säilivi selkää, polvia polttaa ja veriir on sormet, mut velvollisuus, pyhä velvollisuus "Kotona", kolkossa hökkelihyljyssä, vuokrakuopassa kolme on lasta kolme on lasta kalpea-silmää 49
ja neljäs -.- oi neljäs, se kohdussa parkuu! se lantteja antaa, Niin pesee ja hankaa ja Herralle kiitos! laupias rouva vieläpä hyvänen herkkunsa jätteitä helmahan heittää riemuksi lasten, raatajan raukkojen lasten. Ja voi kuin on onnekas työmiehen leski! Ilta se kun ehtii, vaivatun voide, hän revityn ruumiinsa ryysyille heittää ja kiittäen luojaa ja "hyvää rouvaa" siunaten silmät peittää. Ja unessa vielä hän pesee ja pesee, hankaa ja hankaa "hyvän rouvan" pyykkiä, 50
valkeeta pyykkiä verisin sormin verisin sormin, mut ylpein mielin. Voi leskeä, leskeä onnellista maailman avaran miljoonista! M
Nosta pääsi köyhälistön lapsi! Allapäinkö astut, hiivit hiljaa, rauhattomuus rintoasko raastaa, ympärilläs näätkö vihan viljaa, surmaa, valheen verkkoja ja saastaa; tiesi onko vaivantietä, jyrkkää, vastamaata, valotonta, synkkää? Joka vastuksenko raukka väistät, joka käskijälle painat päätä, huokauksilla astuntaasi säistät, yhä rukoellen onnensäätä jumalaasi soimaat, pyydät, vuotat, vaikka yhä petyt, yhä luotat? Niinkö?... Isäs kulki samaa tietä, äitiraukkas rinnallansa astui, rukoukset taisi tuuli viedä vaikka kivet kyynelistään kastui; kulki, vaihtui ajat, tuulet kääntyi, yhä sillä tiellä heimos nääntyi... Julma ollut jumala on meille, ja niin yhä vihassansa piinaa, 52
vaikka uhrattu on temppeleille, rukoeltu, juotu uhriviinaa; vaikka uhrattu on ruumis, sielu, ei vaan täyty vihan julma nielu! Vaikka nöyriä on oltu kovin, kostutettu verellämme maita, palveltuna pelkääväisin povin pyhää esivaltaa, ruhtinaita, tuotettuna muille kaikki hyöty, nöyrät oltu, jos on vielä lyöty. Herra, sittenkään et lepy meille, meitä piinaat, meitä pilkkaat yhä; lapset jätimme sun enkeleille, sinun huomahasi isä pyhä, sinä annoitkin ne pahan viedä, orjiks, vaivaan, pitkin mieron tietä. Mutta syystä sinä vitsaa annat, kurjasti me onkin rukoeltu; järsitty on jätteet, luut ja kannat, niistäkin on sulle kumarreltu. Totta totisesti; syystä suutut; kun me suutumme, niin sinä muutut! 53
Nosta pääsi köyhälistön lapsi, eipä kuulu sulle kerjur'-anno! Nosta pääsi, nouse korkeaksi, tunne itsessäsi ihmistarmo silloin leppyy sulle jumalasi! tunne ansios ja vaadi oikeuttasi. 54
II.
Maailman polska Rai'u elämän valssi, pyöri kuoleman tanssi, polje itkuin ja ivasuin; lyhkänen on vaan hetki, remuten kuluu retki, elonviljaasi purren pui. Nuorena oo tuliposki, ryöppyvä, kuohuva koski, ikä tuskissa tuuleentuu; mahlaa vuoda ja halaa, pala, öljy kun palaa, pian tuhkaa on öljypuu. Nääs, näin elämän remut, häät ja hautauskemut kaikki raikuvat rinnakkaan; tuolla markkinapauhu, tuolla myllyjen sauhu elo kullaksi seulotaan. Tuolla elämän perhot, ihanat, silkkiverhot tanssii nautinnon humalaan; 57