AVOINTEN TARINOIDEN VERKKO

1 Avoin tarina -kirjoituskampanjan satoa vuoden 2000 syksyltä. Sama tarina voi esiintyä usean aihealueen alla. Alkoholi/huumeet Avioero Erilainen maku/ harrastus Fantasia Kiusaaminen Kuolema perheessä Köyhyys Lihavuus Maalaisuus Mielikuvitusystävä Mustasukkaisuus Muutto Ongelma perheessä Rasismi Sairaus/vamma, oma Sairaus/vamma perheessä/ ystävällä Seksuaalinen identiteetti Sisaruus Sota Terapia/ mielenterveysongelmat Uskonnollinen vähemmistö Uusi poika/tyttö ryhmään Varastelu Väkivalta perheessä Yksinäisyys

Alkoholi/huumeet Mun elämä 2 Tyttö 15 vuotta - Hei lopeta nyt toi uhoaminen! Joku tarkkiksen pojist huus. - Kuulin korvissani. Mä kuulin sen, mut miksi en totellut käskyä? Aloin pikku hiljaa rauhottuu. Viel kerran mä yritin lyödä sitä, mut joku otti kädestä kii ja epäonnistuin. Ja sini samas soi kellot, porukka lähti pihalta tunneille. Piha oli hetkessä tyhjä. Mäki lähdin viimeisten joukossa tunnille ja ehdin sinn just. Hyvä, ajattelin eipä tullut myöhästymistä. Kerranki. Mä en jaksa enää istuu paikal ja kuunnella, ku ope selittää jotain lauseoppii. Mä oon taas asioista ihan pihal. Omapa on vikani miksi lintsasin eilen? Vihdoin soi kello sen merkiks et tunti loppu. Lähdin käveleen ulko-ovel, kun kuulin jonkun kutsuvat mua nimeltä. Mitä ny taasen? kerkesin jo tiuskasta ja katsoin taakseni. Se oli erityisope Mona, ihan kiva opettajaksi. Mona on ainoo, joka jaksaa olla kiinnostunut mun koulunkäynnistä ihan oikeesti tai niin musta ainakin tuntuu. - Kuuleppa herra, Mona sanoo. Se sanoo mua aina herraksi - Menepä käymään rehtorin kansliassa. Sil on sulle taas asiaa. Mitäs oot mennyt tekemään? - No mä tota noin taas vähän hiillyin, ku Tero tuli komentelemaan ja loput voit arvata ite! - Niinpä tietysti, pitihän se arvata. Etkö sä koskaan opi hillitsemään itsees. Tää on jo kolmas kerta tällä viikol ja nyt ei oo ku vasta tiistai. No menepä nyt sinne rehtorin luo ennen ku hän hermostuu. - Mä meen tai, no, oon jo menos. Ja lähdin juoksemaan ylös portaita yläkertaan, missä rehtorin kanslia sijaitsi. - Sinähän voisit nyt kertoo sun motiivit tähän tämän kertaiseen tappeluun. Niin se aloittaa aina kun mä tääl olen. Tiukka täti se on. Aina pistämässä nenäänsä toisten asioihin. - Mie olen ajatellut tässä toisten opettajien kanssa. Toisten turvallisuuden ja sinun parhaaksi olisi, että sie menisit terapiaan. Se ei ehkä auta, mutta se voi auttaa sopiiko se sinulle? - En mä oikein tiedä. - Kyllä sinun pitää nyt ymmärtää, et tämä ei voi jatkua näin. Sinulla on jatkuvia lintsauksia ja tappeluita. - No kaiketi mun sit pitää sinne mennä. Milloin se on ja mis se on? - Se on ensi viikon keskiviikkona klo 13.00. Sie saat koulusta kuljetuksen sinne. No niin tämä on sitten tässä, menepä nyt sitten tunnille. Sinulla on kuulemma erityis- opetusta. Viikko oli mennyt nopeasti. Ja keskiviikko tuli väistämättä. Sitten jo istuin rehtorin autos matkal terapiaan. Rehtori oli halunnut varmistuu mun menemisestä, et oli halunnut viedä mut sinne henkilökohtaisesti. Alkoholi/huumeet

Rehtori parkkeerasi ison Volvonsa siihen valkoisen rakennuksen pihaan. Kävelimme rakennukseen ja jatkoimme matkaa hissillä ylös aina viidenteen kerrokseen. Rehtori painoi ovikelloa. Ovessa luki psykiatri Erkki Mäntylä. Oven aukaisi noin viisissäkymmenissä oleva mies, vähän harmaantunutkin hän oli. Arvelin hänen olevan itse Erkki Mäntylä. - Olen rehtori Annikki Pellervo. Puhuimme puhelimessa viime viikolla - Muistan kyllä, kun soititte. Ja tämä pojankloppi on sitten varmaan Kai, josta oli puhetta. Tulepas Kai sisään niin aloitetaan. - No mie nyt lähden. Halusin vain varmistaa, että Kai tulee perille asti. Hetken kuluttua istuin Erkki Mäntylän vastaanoton pehmeällä sohvalla. - Minä en tiedä sinusta mitään muuta, kun nimen. Niinpä aloitetaan niin, että sinä kerrot minulle kaiken. Kerrot kaiken turhankin. Haluan tietää ihan kaiken. Sinun elämästä. Sinulla on aikaa niin kauan kuin haluan. En keskeytä sinua, mä vaan kuuntelen. Sopiiko se sinulle? - Sopii sanoin ja aloitin. Kukaan ei ennen halunnut tietää musta. Mut mä aloin kertoo. Minä olen mitä minä oikeestaan olen? Olen juoppojen ainoa lapsi. Sen kyllä huomas. Niitä päiviä jolloin äiti tai isä ols ollut selvinpäin on vähän 0 vanha kirpputorilta ostetut reppu ja vaatteet. Siit päivästä asti mua yritettiin kiusata. Mut se ei onnistunut. Mä tappelin vastaan ja aloin saada kavereita. Kai ne luuli et mä tekisin niille jotain. En mä lyönyt tai aloittanut tappelua, mut jos mua tultiin ärsyttämään mun pinna paloi heti ja mä annoin takas. Isokokoisempi kun olin, niin yhä useammat pelkäs mua. No kului vuosi ja kakis mä olin jotenkuten pärjänny vaikka helppoo se ei ollut. Ja porukat joi ja joi. Loppua ei näkynyt. Sit eräänä päivänä, kun mä tulin koulust. Mä taisin olla silloin kolmannella luokal ja jotain yhdeksän vuotta. Puolet meidän tavaroista oli hävinny ja keittiön pöydällä oli lappu. Se lappu muutti mun elämän kokonaan. Luin lapun ja en meinannut tajuta ensin, mitä siin luki. Mun rakas juoppo äiti oli ottanut tavaransa ja lähtenyt. Se jätti mut ja isän. Se oli sanoinkuvaamaton tunne, ku aattelee, et elämän tärkein ihminen lähtee tost vaan ja jättää vain jonkun lapun, jossa se ilmoittaa asiasta. Äiti yritti selittää, et ei enää jaksanut tätä. Ja se oli löytänyt uuden miehen. Mut se ei halunnut mua ottaa mun kodista pois. Se halus aloittaa uuden elämän ilman mua. Sen illan mä itkin. No elämä jatkuu niin tavallisesti, ku se voi äidin lähdön jälkeen jatkua. Isä oli ku ei mitään ois tapahtunut, mut mä näin sen silmist, et siihenkin sattu. Se joi entistä enemmän ja enemmän. Mä aloin rähinöidä tunneil koulussaki. Mut siirrettiin tarkkailuluokal, mut mitä se autto. Heti, kun mä jouduin sinne, mä olin tappelussa. Niin, pitihän mun saada oma paikka kymmenen muun pojan keskuudessa. Mun maine oli levinny sinnekin.. Ryhmän johtaja Jore halus kokeilla mua ekaks. No mentiin ekal välitunnil koulun taakse. Siel me sit tapeltiin ja mä voitin Joren eli musta tuli koko joukon johtaja. Ne tekee mitä vaan mä pyydän. Kai neki pelkäs. Jore oli enää täys nolla vaikka se oli johtanut joukkoansa jo vuosia paljon ennen, kun se oli mennyt tarkkikselle. Nykyään jengiin kuuluu myös Jasi, Ike, Vertti, Jiri ja sen kaksoisveli Jyri. Ja tietenkin sit mä, jengin uutena johtajana. Eli meit oli ykstoist. No pojat oli ensin epäluulosii, mut vähitellen ne alko luottaa muhun. 3 Alkoholi/huumeet

Ja meist tuli jopa Jorenkin kans kavereita, vaik se yrittää joka hetki saada jengiänsä takas. Siinä se ei viel ollut onnistunut. Eikä tule onnistumaan. Yhtäkkiä mä huomasin katsoo kelloo ja tajusin nyt mä olen kertonut liikaa. Ja lopetin puhumisen siihen paikkaan, mä en ikinä ollu kertonut kenellekään. 4 JYRIN TARINA Tyttö Minun nimeni on Jyri ja olen yksitoista vuotta. Tänään minä jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. Vaikken itse halunnut. Itkin ja raivosin kun tulin ovesta, olisin halunnut kotiin, äitin ja isän tykö. Minua jouduttiin pitämään kiinni kun raivosin, se tuntui hyvältä. Kun olin rauhoittunut, minulle esiteltiin lääkäri ja oma hoitaja. Lääkäri on tumma, keskikokoinen mies, jonka nimi on Vesa ja hoitaja on vaalea normaalinkokoinen nainen, jonka nimi on Tarja. Minä olen ainoa lapsi perheessä. Äitini ja isäni ovat usein juovuksissa, he hakkasivat minua usein. Isäni on yleensä baarissa ja äiti juo taas kotona. Äiti ja isä riitelevät usein. Aina kun pyysin äitiä laittamaan ruokaa, hän antoi rahaa ja sanoi osta noilla hampurilainen. Äiti ei edes välittänyt vaikka olin kylillä yöhön asti. Oli minulla hauskaakin, kun olimme äidin ja isän kanssa Särkänniemessä. Kamalinta kotona on, kun äiti ja isä hakkaa minua, yleensä lähdin pois kotoa siksi yöksi. Äiti ei yleensä välittänyt yhtän käynkö suihkussa, eikä hän ostanut minulle kunnon vaatteita. Siitä rupesi kaksi poikaa kiusamaan minua. He haukkuivat ja tönivät minua. Löin heitä yleensä ja lähdin pois. Minulla ei ollut kavereita, istuin yleensä yksikseni ja mietin, jos joskus saisin kaverin ja millainen hän olisi. Lintsasin usein koulusta, koska minua hävetti kun äiti ja isä soitteli juovuksissa opettajalle. Isälle soitti joku, hän raivosi puhelimeen. Tunnin päästä siitä ovikello soi, ovella oli poliisi ja sossu. Minä pelästyin, he tulivat hakemaan minut. Minä itkin: En halua lähteä kotoa. He ottivat minut autoon ja kuljettivat minut lastenkotiin, huusin koko matkan. Kun tultiin sisälle hakkasin hoitajia. En saanut yöllä kunnolla unta, minulla oli koti-ikävä. Sieltä minut tuotiin hoitoon. Alkoholi/huumeet

Elämää??? 5 Tyttö 13 vuotta Heräämisen tuska olisi voinut olla lievempi, jos olisi ollut vaikkapa lauantai, mutta olin erittäin tietoinen siitä, että oli maanantai aamu. Kaikki päivät olivat yhtä tuskaa, mutta arkena oli pakko tavata ihmisiä koulussa. Katsoin peiliin ja näin siellä 12-vuotiaan väsyneen tytön, joka oli kadottanut elämänhalunsa. Kukaan ei enää päässyt kasvattamani kuoren sisään. Kun koulun kello soi, laahustin sisään. Luokassa rojahdin pulpettiini. Olin ollut tässä luokassa noin puoli vuotta, mutta saatoin edelleenkin kuulla takaani supinaa, joka kirveli sielussani. Olin erilainen. En tiennyt miksi, mutta olin. Kukaan ei edes yrittänyt ystävystyä kanssani. Vaikka joku olisi yrittänytkin, en olisi päästänyt ketään tarpeeksi lähelle ollaksemme ystäviä. Opettaja tuli luokkaan tuntematon tyttö perässään. Tyttö oli luultavasti uusi oppilas, josta opettajamme oli kertonut. Olin oikeassa. - Huomenta kaikille! Tässä on uusi oppilaamme, Ellen Jakonen, opettajamme Kirsi Hytti sanoi ja näytti tytölle paikkansa. Tyttö istuutui lähelleni ja katseli ympäriinsä. Hän kohtasi katseeni, katsoi hetken aikaa kiinnostuneena mutta kääntyi sitten säikähtäneen näköisenä pois. Tyttö oli säikähtänyt tuskaa ja vihaa silmissäni. Hän huomasi kaikki haavat, jotka olivat naarmuttaneet sieluani. Hämmästyin itsekin siitä, että tyttö oli nähnyt silmistäni kaiken. Hän oli nähnyt tuskana, vihana ja suruna ne illat jolloin isäni oli juovuksissa. Silloin kun isä suuttui ja paiskasi minut seinään tai löi minua. Silloin kun hän heitti minut rappusista alas ja minä jouduin sairaalaan. Tyttö näki sen, yhtenä monista haavoista sielussani, kun äiti sanoi rakastavansa minua, laittoi aseen piipun ohimolleen ja painoi liipasinta. Sen kuinka isä tuli kotiin, musertui ja itki monta päivää. Sen miten näin painajaisia äidin kuolemasta ja heräsin omaan itkuuni. Sen päivän, jolloin isäni otti pesäpallomailan, syytti minua äidin itsemurhasta ja löi. Sain käsiini veitsen ja iskin isääni. Juoksin naapuriin ja soitin poliisin. Silloin minut vietiin kaukaisille sukulaisille, joita en edes tuntenut kunnolla. Tyttö ei edes nähnyt kaikkea, mutta tarpeeksi. Tuijotin tiukasti taululle ja tunsin taas viiltävän tuskan rinnassani. Välitunnilla tytön luona parveili porukkaa ja erotin nimeni Anna ja sanat outo, epäluotettava ja monia muita. Tyttö ei ilmeisesti uskonut puhujia, koska lähestyi minua varovasti. Olin imarreltu, mutta en voinut päästää ketään näkemään kaikkia haavojani. - Hei, Ellen sanoi varovasti. Hän näytti hiireltä, joka yritti tutustua siiliin, joka oli vetänyt piikit suojakseen. En osannut sanoa mitään. Kohotin vain katseeni. Ellen säpsähti taaskin, mutta ei perääntynyt. - Sinähän olet Anna? hän kysyi. Sitten hän jatkoi odottamatta vastausta: - Kuulin, että säkin olet muuttanut tänne jokin aika sitten. Mistä te muutitte? - Mä muutin helvetistä sanoin ja käännyin ja kävelin pois. Sitten jatkoin hiljaa: ja muutin toiseen helvettiin. Ellen jäi hämmästyneenä seisomaan. Pian hänet ympäröi taas ihmisparvi. Ellen sai kuulla eri versioita taustastani. Toivoin vain, että koulupäivä loppuisi pian. Alkoholi/huumeet

Tulin kotiin vähän kahden jälkeen. Jos minun pitäisi määritellä koti, sanoisin, että se on paikka, missä saan olla yksin ja nuolla haavojani rauhassa. Tätini Jaana ja hänen miehensä Heikki tulivat kotiin viiden aikaan. Pidin heistä paljon, vaikka en avautunut heillekään. Olin yksinäinen, enkä uskaltanut hankkia ystäviä. Ainoat ihmiset, joita olin rakastanut, pettivät minut ja jättivät minut yksin. En halunnut haavoittua uudestaan. Seuraava aamu oli yhtä paha kuin edellinenkin. Koulussa kaikki oli samanlaista kuin ennen, paitsi että halusin vielä kiihkeämmin kotiin. Ruokatunnilla oli erittäin tietoinen siitä, että kaikki tuijottivat. He katsoivat minua edelleenkin kuin kummajaista, eikä asiaa parantanut ikuinen arpi silmäkulmassani. Silloin tuoli narahti vieressäni, ja Ellen istui siihen. Tytössä oli kieltämättä sisua, mutta samalla hän oli ärsyttävän tunkeileva. Katsoin häntä kylmästi. Hän sanoi: - Mä olen kuullut juttuja sun menneisyydestä ja mä ymmärrän jos sä et haluu puhuu niistä - En haluu, sanoin kylmästi ja nousin tuolistani. Ellen pysäytti minut ja sanoi: - Kyllä mä voin kuvitella, miltä susta on tuntunut. Katsoin häntä, mutta hän vältteli katsettani. - Sä et voi kuvitella mitään. Ihan totta, sulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä mä olen kokenut, sanoin kylmästi ja lähdin. Olin pettynyt. Luulin, että Ellen olisi voinut olla sellainen, jonka kanssa voisi edes puhua, joskus. Sydäntäni kirveli ja olin vihainen. Silti tunsin rinnassani piston, kun näin Ellenin yksin pihalla. Vaivuin unelmiini, niihin aikoihin, kun kaikki oli vielä hyvin. Sitten äiti muuttui masentuneeksi ja tappoi itsensä. Vähän ajan päästä isä ei jaksanut kohdata äidin kuolemaa selvin päin. Sitten hän alkoi saada raivokohtauksia ja Havahduin kellon soittoon ja menin tunnille. Onko tämä elämää? kysyin itseltäni ja vastasin: On, mun elämää! 6 Näin isän hahmon joka tuli huoneeseeni, kun olin kirjoittamassa päiväkirjaani. Hän oli juonut. - Missä mun viinapulloni on? hän ärähti. Kohautin olkiani ja toivoin, että hän menisi pois. - Mihin sä oot laittanut sen? isä ärähti ja tarttui minua käsivarresta. - En oo edes nähny sitä. Päästä irti, sanoin ja yritin reuhtoa itseni irti. Silloin hän tönäisi minua. Kohta hän tönäisi kovempaa. Yritin juosta karkuun, mutta hän sai minut kiinni, nosti minut ilmaan ja paiskasi päin seinää. Veri tyrskähti nenästäni, ja kipu päässäni oli sietämätön. Hoipertelin pystyyn ja erotin hahmon, jolla oli pesäpallomaila kädessä. Yritin paeta, mutta pääsin vain keittiöön, ennen kuin isä sai minut kiinni. - Minä opetan sinulle, miten käy, jos piilotat tavaroitani! isä karjui ja iski mailalla vatsaani. Veri maistui suussani, enkä kerennyt väistää toistakaan iskua. Se osui päähäni, ja tuuperruin pöydän päälle. Tunsin veitsen kädessäni. Juoksin isää kohti ja iskin sen hänen rintaansa Silloin heräsin omaan huutoni. Tunnistin oman huoneeni, ja rauhoituin hieman. En nukkunut kunnolla koko yönä. Alkoholi/huumeet

JOSKUS HALUAISI VAIN HUUTAA 7 Tyttö 12 vuotta Minä olen kolmentoista vanha Jasmin, ja olen toinen kaksosista. Toinen kaksonen on siskoni Julia. Olemme tappelijoita, mutta silti parhaita kavereita. Kaikki alkoi siitä, kun olimme eräissä kotibileissä. Eräs vieras poika tuli ja alkoi tarjota meille jotain huumeita. Minä kieltäydyin, mutta Julia ei Joskus kymmenen aikoihin en enää löytänyt Juliaa mistään. Kun en löytänyt illan aikana häntä mistään päätin lähteä kotiin. Äitini kysyi, minne Julia oli jäänyt, ja vastasin hänen olevan kaverillaan yötä. Aamulla heräsin kahdentoista aikoihin. Menin siskoni huoneeseen mutta ei ei missään Juliaa. Olin ollut varma, että hän olisi jo kotona, mutta vasta, kun häntä ei kuulunut iltaan mennessä, eikä hän vastannut kännykkäänsä, aloin huolestua. Kerroin äidille vain hänen olevan ystävällään vieläkin. Yöllä heräsin, kun joku kolisi yläkertamme käytävässä. Menin katsomaan, se oli Julia. Hän oli aivan yltä päältä liassa, meikit olivat levinneet ja hän itki. Juoksin hänen luokseen. Autoin hänet huoneeseeni ja kysyin mitä oli tapahtunut. Julia ei vastannut, itki vain. Hän oli juonut, sen jo haistoikin. Kyselin häneltä, mitä oli tapahtunut, mutta tajusin, etten saisi vastausta. En ainakaan tänään. Laitoin hänet parisängylleni nukkumaan, ja kun hän rauhoittui nukahdin itsekin viereen. En halunnut kysyä häneltä eilisestä, joten annoin asian olla. Hän käyttäytyi seuraavan kuukauden kummallisesti, ja joka viikonloppu kävimme yhdessä saman asian läpi. Hain hänet jostain ja vein vaivalla kotiin sammumaan. Eräänä perjantaina sain tietää, että hän oli alkanut käyttää huumeita. Vaikka kuinka yritin, en saanut pysäytettyä häntä. Hän juhli ja otti kamaa aina, kun vain ehti. Eräänä päivänä kuljimme kaupungilla,ja Julia oli tapansa mukaan ottanut jotain. Syytin itseäni, kun en pystynyt saamaan häntä lopettamaan. Tunsin, kuinka nuoret katsoivat meitä. He saattoivat nauraa tai vilkutella meille. Vanhat ihmiset katsoivat meitä halveksien tai säälien. Se tuntui hirveältä, ja luulen jopa Julian ymmärtävän sen. En voinut kertoa äidille, isälle tai kenellekään, koska asiat olisivat saattaneet sotkeutua pahasti, jos Julia ei olisi voinut luottaa minuunkaan. Julia ei ollut pystynyt hallitsemaan enää pitkään aikaan itseään, ja hän oli laihtunut, sekava, täynnä haavoja, ja hänen tyhjistä silmistään loisti jostain kaukaa kipu ja suru. Äiti ja isä eivät erikoisemmin huomanneet Juliassa muutosta, koska isä asui viereisessä kaupungissa, ja näimme häntä aika harvoin. Äiti taas raatoi yötä päivää meidän takia sairaalassa ja kotiin tullessaan oli liian väsynyt keskittymään meihin kahteen. Äiti ei tehnyt mitään väärää päinvastoin, jos emme aina olisi pyytäneet häneltä jotain, hän olisi jaksanut olla kanssamme enemmän. Sen lisäksi, että Julia kärsi, tuntui hirveältä se, että ihmiset halveksivat Juliaa. Joskus kadulla kulkiessamme olisin halunnut huutaa kaikille: Luuletteko, että Julia on luuseri? Hän on voittaja siinä missä tekin! Mietin usein, miksi he luulivat meitä. Ei ollut Julian vika, että apua on vaikea saada. Koulussa kaikki kuiskuttelivat selkämme takana. Opettajat alkoivat epäillä, he soittivat Alkoholi/huumeet

äidillemme ja aikoivat saada Julian hoitoon. Äiti oli niin järkyttynyt, että oli sekoamispisteessä. Viikko sitten kuulin yöllä rapinaa käytävästä ja menin katsomaan. Siellä oli Julia ja joku häntä ehkä vuoden vanhempi tyttö. Julialla oli kyynel poskella ja iso laukku olalla. Mutta hän näytti kummallisen onnelliselta. Arvasin, että hän aikoi karata, eikä sitä estäisi kukaan. Halasin Juliaa ja hän sanoi: Rakastan sua, mutta älä kerro tästä kenellekään. Mä pyydän. Nähdään pian. Sano äidille, että rakastan sitä, hyvästi sisko. Ja sitten hän käveli ikkunalle, joka oli auki, ja kiipesi paloportaat alas. En ole nukkunut sen jälkeen. Poliisit etsivät Juliaa, äiti on sekaisin, mutta en voi kertoa asiasta lupasin sen siskolleni. NUORUUTENI Poika 15 vuotta Se on nyt ohi, kaikki mitä koin noiden kolmen vuoden aikana on ohi. Vihdoinkin. Tavallaan olen onnellinen, tavallaan taas en. Kerron teille nyt oman tarinani, mutta meidän tarvii palata vielä kerran niihin tuskaisiin muistoihin. Kaikki alkoi kun olin yhdeksän vuotias, asuimme omakotitalossa, joka sijaitsi upealla paikalla esikaupunkialueella, lähellä Espoota. Olin aloittanut juuri kolmannen luokan ja nautin elämästäni. Minulla oli ihanat vanhemmat ja paljon kavereita, joiden kanssa saatoin leikkiä. Eräänä päivänä isä tuli hakemaan minua kesken koulupäivän koulusta. Hän oli hyvin hiljainen eikä vastannut minulle, kun kysyin mihin olimme menossa. Ajettuamme vähän aikaa ristiin rastiin saavuimme sairaalan pihaan. Astuin ulos autosta, ja isä otti minua kädestä kiinni, en tajunnut miksi. Kävelimme kohti liukuovia ja menimme sisään sairaalaan. Sairaalassa haisi mielestäni oudolle, ja se toi mieleen kuolleet ihmiset. Jatkoimme kävelyä kohti käytävän päätä. Sielläkin oli liukuovet ja niissä luki mielestäni: TEHO- OSASTO, PÄÄSY KIELLETTY! Saavuimme oville ja isä sanoi jotain naiselle koppiin joka sijaitsi oven vieressä. Ovet aukesivat! Jälleen isä otti minua kädestä kiinni, ja hän puristi lujempaa kuin aikaisemmin. Vieläkään en tajunnut, miksi astuimme osastolle sisään, ja ovet sulkeutuivat. Kävelimme yhden huoneen luokse ja menimme sisään. Isä rupesi itkemään eikä hän saanut vastatuksi, kun kysyin häneltä, miksi. Hän vain osoitti sormella vuodetta. Kun katsoin tuota vuoteessa makaavaa ihmistä, huomasin, että se oli äiti! Kyyneleet tulivat silmiini, ja minäkin rupesin itkemään. Oma äiti makasi siinä kaikkien letkujen keskellä ja toinen puoli naamaa turvoksissa, mutta miksi? Kysyin lääkäriltä joka oli huoneessa, mitä äidille oli käynyt. Hän vastasi, että äiti oli joutunut kolariin. En tajunnut mitä se tarkoitti. Lähdimme kotiin. Matkalla mietin, mitä tapahtuisi, jos äiti kuolisikin, mutta en ajatellut sitä kovaa, koska tiesin, että niin ei kävisi. Illalla rukoilin äidin 8 Alkoholi/huumeet

puolesta, ennen kuin menin nukkumaan. Aamulla lähdin kouluun, en halunnut ajatella eilistä. Koulussa en saanut mitään tehdyksi, koska olin vieläkin sekaisin tapahtuneesta, ja koulun jälkeen minun olisi mentävä sairaalaan takaisin katsomaan äitiä. Kuukaudet kuuluivat ja joulu tuli, äiti oli edelleen sairaalassa. Olimme muuttaneet vuokrataloon, koska isältä oli mennyt työpaikka ja hän oli niin masentunut, että ei jaksanut hakea uusia työpaikkoja. Elimme avustuksilla ja korvauksilla, eli eipä ollut hääppöinen joulu meillä. Söimme limppua, joimme kahvia ja pääruoka oli kanaa. Lahjaksi sain kasettinauhurin. Tuli kesä, ja oli kulunut yhdeksän kuukautta äidin kolarista. Isä oli menettänyt toivonsa ja ruvennut ryyppäämään. Meillä oli hädin tuskin rahaa ruokaan ja vuokraan. Minun koulunkäyntini oli menossa kohti ei mitään, en jaksanut kiinnostua mistään. Kun sitten yhtenä päivänä menin koulusta kotiin, oli isä kotona ja kaljapulloja oli pitkin poikin lattiaa. Isä huusi minulle: Nyt se on sit loppu, äitis kuoli tänään siel sairaalas, päästiinpähän eroon siit. Järkytyin isän puheista ja ryntäsin ulos. Itkin koko matkan sillalle, mietin mitä syytä minulla olisi elää. Kun pääsin viimein sillalle, nousin kaiteelle ja mietin, miltä tuntuisi pudota alas ja kuolla. Suljin silmäni ja aloin kaatua kaiteen yli, ja juuri kun olin kaatumassa joku nappasi minut toiselle puolen. Se oli Timo. Timo oli kaverini koulusta, ja hän oli ollut matkalla kotiin, kun hän näki minut kaiteella. Tulin alas ja lähdimme kävelemään Timolle. Matkalla hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli kuollut, kun hän oli ollut 8-vuotias. Hän sanoi, että ymmärsi miltä minusta tuntuu. Hän oli kokenut saman ja selvinnyt siitä. Vähitellen aloin uskoa Timon puheisiin ja aloin miettiä elämäni tarkoitusta. Lähdin Timolta kotiin enkä mennyt sillan kautta. Tuli kotiin enkä nähnyt isää missään. Arvatenkin hän oli taas ryyppäämässä. Sitten puhelin soi 9 ELÄMÄÄ POSTIMYYNTILUETTELOSTA Tyttö 13 vuotta Täällä mä nyt olen. Keskellä ei mitään nuolemassa haavojani ja muistelemassa menneitä. Ei niissä kyllä paljon mitään muisteltavaa ole, ettei sen puoleen. Hitto, kun tää penkki tuntuu kylmältä. Olis varmaan pitänyt ottaa enemmän vaatteita mukaan ennen kuin lähin. Mut mitä sitä suremaan, pääasia et mä pääsin pois. Ehkä mun pitäis palata vähän ajassa taaksepäin, niin muutkin ymmärtää tilanteen. Mä olin aina ollut luokkani paras, priimus, hikipinko, hikari ihan mikä vain, ja tietty aika moni oli minulle kateellisia, jopa mun niin sanotut ystävät. Ei ne sitä koskaan suoraan sanoneet, mutta kyllä sen huomasi niistä sarkastisista pikku lipsautuksista tai piikittelyistä, joka koski yleensä mun perhettä, josta mä kerron myöhemmin. Mä olin vielä ihan suhteellisen kivan näköinenkin, Alkoholi/huumeet

mut mun nenän koosta tuli aina huomautettavaa. No hitto, ihan kun mä olisin sen itse valinnut jostain postimyyntiluettelosta, niin kuin muut ajatteli. Ne varmaan oikeesti ajatteli, et mun koko elämä oli jostain tilattu, niin täydelliseltä se muista näytti. Luokan paras, kaunis, ystävällinen, hillitty, kiltti niitähän riitti. Mut mun epäonnekseni ja muiden onneksi mikään niistä ei ollut totta, se oli vain kulissia, yhtä näytelmää. Mun perhe oli jokseenkin omituinen. Mun äiti oli kuollut seitsemän vuotta sitten, silloin kun mä olin viiden. Sitten mun isän piti kestää mua yksinänsä muutama vuosi, kunnes se tapasi toisen vaimonsa, Alexandran. Sitä avioliittoa keski muutama vuosi ja pari lastakin ehti syntyä, Sakke ja Piitu. Mutta kerran se ämmä vaan karkasi ja jätti mun isän hoidattavaks ne muksut, ja tietty munkin piti niitä hoivailla - vanhempi kun olin. Taaskaan mun isä ei kestänyt kauan olla yksin, niinpä se haki lohtua pullosta. Eihän sellaista kännikalaa mikään kunnollinen nainen huolinut, vaan se tapasi baarissa jonkun Elviiran, josta sitten tuli mun toinen äitipuoli. Kakruja ne ei saaneet, mutta sitäkin ahkerammin ne kittas kaljaa joka ilta. Eli mä elin juoppojen ja kahden pikkuisen mukulan kanssa minimaalisessa kerrostaloasunnossa. Piitu ja Sakke oli mun ainoo toivo olla normaali, ja ne sai mut jatkamaan. Joka aamu mä lähdin kauhussani kouluun ajatellen, että joku ehtisi taas huomauttaa jotain mun perheestä, tai periaatteessa siitä, ettei mulla ollut sitä. Jatkoin kaikesta huolimatta sitä kymppien saamista ja Hanna, mun bestis, tuli aina vaan kateellisemmaksi. Se alkoi tuntua musta jotenkin vieraalta, ja ennen kuin huomasinkaan, se liittyi niihin ilkkujiin. Ehkä se ajatteli, että oli helpompi olla kiusaaja kuin kiusatun kaveri. Ei se mikään kiva teko silti ollut. Okei. Mun elämä oli nyt tässä pisteessä: ei kavereita, ei perhettä, ei mitään. Ja mä olin vasta 12! Ehkä elämä vaan ei ollut tarkoitettu mulle. Mä halusin niin kovaa pois kotoa, mutta en uskaltanut hakea apua tai jättää lapsia sinne yksin, niitten hullujen kanssa. Mutta mä en voinut sille mitään, että olin halkeamassa. Karkasin kotoa, ja menin kaupungille nukkumaan. Tiesin, että se oli tosi tyhmä teko, mutta Aamulla heräsin jossain aivan muualla, paikassa, missä kaikki oli valkoista. Joku oli korjannut mut pois kadulta, oli varmaan aatellut, että mä olin joku pultsari. Se joku oli vienyt mut sairaalaan, siis pöpilään, parantumaan mieleltäni. Mä en pannut vastaan enää sitten, kun ymmärsin missä olin, sillä mä tiesin, että se oli parempi paikka kun mun koti. Mun vaan kävi kovasti sääliksi Piitua ja Sakaria, kun ne joutui vieläkin elämään siellä. Mutta, mutta mä olin nyt turvassa, ja mun aivot oli täällä parannettavana. Mä en enää käynyt koulua tai puhunut kellekkään entisille kavereilleni. Mahtoi ne kai miettiä, missä mä olin. Mutta mun puolesta ne saisi elää vaikka siinä toivossa, että mä olin kuollut. Mulle se oli yks ja sama, mä en vaan välittänyt. Nyt ei tarvitsisi enää edes kuunnella niitä solvauksia tai kesää sitä kilpailua, joka Hannalla aina oli. Musta tuntui, että nyt mä saisin olla rauhassa. Emmä sitä sairaalaelämää kauan jaksanut, mua alkoi kyllästyttää ne tyypit, jotka siellä oli kehuskelemassa teoillansa ja kyselemässä tyhmiä. Mä päätin lähteä. Mulla oli sitova vuoden sopimus, jonka mukaan mä en pääsisi sieltä pois, ennen kuin ne antaisi luvan. Mutta sitä ne tuskin olisi antanut koskaan. Yhtenä iltana, kun hoitajat olivat menneet jo nukkumaan, mä karkasin 10 Alkoholi/huumeet

ikkunasta. Jalat osuivat kylmään asfalttiin mun hivuttautuessa seinää pitkin maahan, ja tunsin, kuinka käteni olivat jo verellä niiden hankautuessa betoniseinää vasten. Lähdin juoksemaan yöpaidassani pimeään kaupunkiin, ja jatkoin juoksemista niin kauan, kunnes tunsin keuhkojeni räjähtävän. Olin juossut ehkä parikymmentä kilometriä, ja voimattomana lysähdin penkille huohottamaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin tässä mä olin, istuin kylmissäni penkillä yöpaidassani, pelokkaana ja nälkäisenä. Näen kuinka ohi kävelee nuorisoa kaljapullojensa kanssa tuijottaen mua niin kuin jotain pöpiä. Niin kai mä olinkin. Mutta ainakin mä olin myöntänyt ongelmani, enkä paennut elämää ennen kuin nyt. Mä en edes tiennyt mihin mä olin matkalla ostamaan itselleni uutta, parempaa elämää - vaikka postimyyntiluettelosta. MURKKU TENNAREISSANI Tyttö 14 vuotta Mä juoksin koko matkan kotiin punaiset tennarit hölskyen jaloissa. Mun poskia kuumotti ja tuuli vinkui korvissa, mutta sillä ei ollut yhtään väliä. Mä pysähdyin vasta, kun näin meidän postilaatikon tien varressa. Siihen mä nojasin ja tasasin hengitystäni. Mä kävelin ovelle, mutta huomasin, että sisällä ei ollut ketään. Turhaan mä olin ollut niin iloinen siitä, että mut oli karsittu tanssikoulun kymmenen parhaan joukkoon, vaikka osanottajia oli satoja. Mun katse laskeutui tennareiden päihin. Ihan naurettavaa. Siis ne kengät näyttivät ihan naurettavilta. Punaiset ja mä olin vielä kiukutellut isälle saadakseni laittaa ne kouluun. Kaikki olivat kuitenkin nauraneet mulle, mä näin sen niiden silmistä ja oudoista katseista, miten ne kiersi mussa. Mä menin sisälle ja riisuin uudet kengät jaloistani. Sitten mä heitin valkoisen liuskan olohuoneen pöydälle. Siinä sen oli turvallista olla. Ehkä isä huomaisi sen ja olisi vihdoin ylpeä mun suorituksistani. Ei, ei niin kävisi. Isä ei ollut koskaan kehunut mua, se ei ollut edes sanonut rakastavansa mua. Mutta mä sulatin sen asian ihan hyvin. Mä olin tottunut siihen. Mä huhuilin ympärilleni ja etsin ympäri taloa isää, sillä oli aika epätavallista jopa siltä lähteä sillä tavalla sanomatta mitään. Kun talo oli tarkastettu, mä siirryin pihalle. Mä kysyin naapureiltakin, olivatko ne nähneet mun isää. Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä. Se tosin ei ollut niinkään epätavallista. Iso talo oli tyhjä, mulla oli tyhjä olo. Mä pelkäsin, en sitä, että mä olin yksin, vaan sitä, mistä mä en tiennyt. Mä pelkäsin tulevaa, sitä, mitä tapahtuisi. Mä en halunnut istua yksin huoneessani tietäen kuitenkin koko ajan, että kuka tahansa voisi tulla meille, sillä olin yksin, eikä isä ollut kotona. Mulla oli ollut tapana piiloutua aina silloin, kun mua pelotti. Ja niin mä tein nytkin. Eteisen vieressä, portaiden 11 Alkoholi/huumeet

alapäässä oli pieni komero, mutta kuitenkin tarpeeksi tilava mulle. Mä avasin oven ja kömmin vaatekappaleiden sekaan. Ovi napsahti kätevästi kiinni ja mä raivasin tien itselleni nurkkaan. Mun oli turha edes toivoa, että isä tulisi ennen yötä kotiin, sillä se ei kuitenkaan tulisi. Jos se oli poissa se oli koko yön jossain. Äidistäni puhumattakaan. Mä en ollut nähnyt sitä yli kuukauteen. Mun äiti ja isä olivat eronneet pari kuukautta sitten. Tai ei varsinaisesti eronneet, ne vain asuvat eri paikassa. Äiti turhaan yrittää peitellä syytä, miksi se lähti ja jätti mut isän kanssa kahdestaan. Mä tiedän sen. Äiti se on juoppo. Eikä tämä ole vain kuvittelua, vaan totta, mä olen itse nähnyt sen. Se ryyppäsi silloin, kun mä opin mun ensimmäisen piruetin ja se ryyppäsi silloin, kun multa murtui polvi. Se ryyppäsi joka viikonloppu. Ne ryyppäsivät myös viikolla. Ei se varmaan edes muistanut mua tai isää, koska ei se puhu enää isälle mitään. Ne esittävät vain, että ovat hyvissä väleissä toistensa kanssa, mutta mä tiedän kaiken. Niillä molemmilla on joku toinen, mutta kumpikaan ei voi sanoa sitä ääneen. Isäkin on nykyään yhä enemmän poissa ja mä näen sitä vielä harvemmin. En mä tiedä, missä se ravaa, mutta mä luulen, että se suunnittelee jotain. Ne eivät kumpikaan ajattele mua. Ketkähän olivat poissakin, kun mä täytin kaksitoista? Ketkä eivät olleet paikalla, kun mun koulu alkoi? Niinpä niin, äiti ja isä. Kaikki on niin monimutkaista. Mä täytin vasta juuri kolme päivää sitten kaksitoista, enkä mä ole tarpeeksi isä pitämään itsestäni huolta. Mä olen pieni, vielä yksi miljoonista, enkä mä pärjää ilman tukea. Ainoan lahjankin mä sain mun siskoltani. Nämä tennarit. Mutta siitäkään ei ole mitään apua, koska se asuu jo muualla, eikä sitä huvittaisi kulkea täällä katsomassa mun perään. Tuija on mun paras ystävä. Se on samalla luokalla, mutta sekin on eristäytymässä musta. Tänäänkin se vältteli koko päivän mua. Kaikki muut nauroivat mulle ja se nauroi perässä. Mä näen vieläkin sen ilmeen, miten halveksivasti se mua katsoi kyynel vierähti mun poskelle ja mä yritin pidätellä, mutta kohta niitä alkoi tulla tusinapäin. Mun silmät täyttyivät kosteista pisaroista, kun mä ajattelin itseäni. Näkivätkö kaikki mut tällaisena säälittävänä ihmisinä? Musta tuntui, että kaikki häpesivät mua, varsinkin Tuija. Se ei edes kannustanut mua, kun mä kerroin pääseväni tanssitunneille. Oikeastaan, sille oli ihan se ja sama, mitä mulle tapahtuisi, se halusi vain olla suosittu. Kaikki luulivat tuntevansa mut, mutta ne eivät tienneet mun taustaani. Ne tiesivät, että mä käytin erilaisia kenkiä ja että mä tykkäisin olla koulussa, mutta eivät ne tienneet muuta. Kaikki pitivät mua vain niin erilaisina, mutta jonain päivänä mäkin olisin halunnut olla yksi heistä. Menneisyys ei sitä muuta, mutta jos ne vain hyväksyisivät mutkin. Silloin joku koputti oveen. Ei se ollut isä, sillä koputus oli vaimeampi kuin yleensä. Mutta silti se kuului niin hyvin, että mä pystyin erottamaan sen komeronkin oven läpi. Mä nousin hätäisesti pystyyn ja aukaisin narisevan oven. Kuka ihme siellä oli? Mä hiivin hiljaa eteiseen, enkä uskaltanut edes hengittää. Oven takana ei näkynyt ketään, mutta kuitenkin mä päätin avata sen. Kun ovi oli auki, multa pääsi hengähdys. Oven takana seisoi ihminen, joka oli todella huonossa kunnossa. Mä en ollut ennen nähnyt niin 12 Alkoholi/huumeet

huonokuntoista ihmistä. Sillä oli silmät ihan ristissä, naama verillä ja raapiutunut, hiukset sekaisin. Lisäksi sen toinen polvi oli haavoittunut, koska siitä vuoti verta. Pihanurmikolla sen vieressä kaljapullo, ja silloin mä tiesin, kuka siinä seisoi. - Äiti? 13 ERILAINEN MAAILMA Tyttö 12 vuotta Mä tiesin, et mä oon erilainen. Mä tiesin, et musta ei tuu ikinä samanlaista kuin muista mun luokkalaisista, koska mun isä on juoppo! Mun vanhemmat oli eronneet kun mä olin ollut viis. Mä jäin asuu faijan luo kun mutsi jatko opiskeluja Norjassa. Mun faija ryyppää ja kun mä käsken sen lopettaa se karjuu mulle, että pentu älä ala isääs määräilee! Yleensä se kutsuu meille iltaisin kavereitaan juomaan ja kattoo TV:tä. Ne illat usein miten loppuu nyrkin iskuihin ja kerran isä vietiin sairaalaan puukko mahassa. Mut usein miten isä ei käytä väkivaltaa, vaan pelottelee pikkusen. Yleensä kun mä tuu koulusta kotiin niin isä soittaa stereoilla jotain hemmetin rentun ruusuu. Vaikka isä juo niin silloin kun se on selvin päin niin se auttaa mua läksyissä. Koulussa oon keskiverto oppilas. Sukulaisia mulla ei oo, enkä haluu maikalle kertoo, koska se kertoisi sossun tädeille, jotka ei pidä kenestäkään ja isä jäis yksin. Koulussa mull ei oo kamui, tai olu mulla ennen, mut sit ne sai tietää, et mun isä on juoppo ja alko vieroksuu mua. Parikin tyttöö uhkas hakata kun mä sanoin, ettei mun asiat niille kuulu! Näin kaikki sai tietää isästä: Mä kysyin toissa vuonna yheltä pojalta voisko se alkaa mun kanssa, j a se sano että voinhan mä! Me oltiin aina koulun jälkeen yhdessä ja käytiin ostarilla ja leffassa. Mä maksoin liput, koska isä anto mulle joskus montakin satasta viikossa. Kerran me sit tultiin leffasta ja Pete saatto mut kotiin. Rappukäytävässä mä sanoin sille: Älä saata mua pitemmälle. Juoksin raput. Mut mun hanska oli tippunu ja Pete lähti tuomaan istä ja pimpotti meidän ovikelloo. Isä meni avaamaan ja se oli iihan räkäkännissä. Se sanoi Petelle,: tuu sisälle ottamaan kaljaa! Mä sanoin sisälle, että olis hiljaa mut se komensi mut omaan huoneeseen! Pete hitti hanskan eteiseen ja juoksi pois. Mä sanoin seuraavana päivänä Petelle, että meidän juttu on ohi! Pete kysy, että miks. Mä vastasin, että jos mä en jätä sua niin isä tappaa mut, ittsensä ja sut. Pete ei uskonut ja luuli, et mä en tykännyt siitä, joten se kerto kaikille, että mun siä on juoppo! Mä kerroin siälle, että nyt koko koulu tietää siitä ja sen ongelmasta. Isä ei sanonu mitään, joi vaan enemmän ja enemmän. Pitäiskö mun viedä se hoitoon? Mut sit mä joutuisin lastenkotiin pitkäks aikaa, enkä näkis enää ikinä isääni Alkoholi/huumeet

Avioero Mun elämä 14 Tyttö 15 vuotta - Hei lopeta nyt toi uhoaminen! Joku tarkkiksen pojist huus. - Kuulin korvissani. Mä kuulin sen, mut miksi en totellut käskyä? Aloin pikku hiljaa rauhottuu. Viel kerran mä yritin lyödä sitä, mut joku otti kädestä kii ja epäonnistuin. Ja sini samas soi kellot, porukka lähti pihalta tunneille. Piha oli hetkessä tyhjä. Mäki lähdin viimeisten joukossa tunnille ja ehdin sinn just. Hyvä, ajattelin eipä tullut myöhästymistä. Kerranki. Mä en jaksa enää istuu paikal ja kuunnella, ku ope selittää jotain lauseoppii. Mä oon taas asioista ihan pihal. Omapa on vikani miksi lintsasin eilen? Vihdoin soi kello sen merkiks et tunti loppu. Lähdin käveleen ulko-ovel, kun kuulin jonkun kutsuvat mua nimeltä. Mitä ny taasen? kerkesin jo tiuskasta ja katsoin taakseni. Se oli erityisope Mona, ihan kiva opettajaksi. Mona on ainoo, joka jaksaa olla kiinnostunut mun koulunkäynnistä ihan oikeesti tai niin musta ainakin tuntuu. - Kuuleppa herra, Mona sanoo. Se sanoo mua aina herraksi - Menepä käymään rehtorin kansliassa. Sil on sulle taas asiaa. Mitäs oot mennyt tekemään? - No mä tota noin taas vähän hiillyin, ku Tero tuli komentelemaan ja loput voit arvata ite! - Niinpä tietysti, pitihän se arvata. Etkö sä koskaan opi hillitsemään itsees. Tää on jo kolmas kerta tällä viikol ja nyt ei oo ku vasta tiistai. No menepä nyt sinne rehtorin luo ennen ku hän hermostuu. - Mä meen tai, no, oon jo menos. Ja lähdin juoksemaan ylös portaita yläkertaan, missä rehtorin kanslia sijaitsi. - Sinähän voisit nyt kertoo sun motiivit tähän tämän kertaiseen tappeluun. Niin se aloittaa aina kun mä tääl olen. Tiukka täti se on. Aina pistämässä nenäänsä toisten asioihin. - Mie olen ajatellut tässä toisten opettajien kanssa. Toisten turvallisuuden ja sinun parhaaksi olisi, että sie menisit terapiaan. Se ei ehkä auta, mutta se voi auttaa sopiiko se sinulle? - En mä oikein tiedä. - Kyllä sinun pitää nyt ymmärtää, et tämä ei voi jatkua näin. Sinulla on jatkuvia lintsauksia ja tappeluita. - No kaiketi mun sit pitää sinne mennä. Milloin se on ja mis se on? - Se on ensi viikon keskiviikkona klo 13.00. Sie saat koulusta kuljetuksen sinne. No niin tämä on sitten tässä, menepä nyt sitten tunnille. Sinulla on kuulemma erityis- opetusta. Viikko oli mennyt nopeasti. Ja keskiviikko tuli väistämättä. Sitten jo istuin rehtorin autos matkal terapiaan. Rehtori oli halunnut varmistuu mun menemisestä, et oli halunnut viedä mut sinne henkilökohtaisesti. Rehtori parkkeerasi ison Volvonsa siihen valkoisen rakennuksen pihaan. Kävelimme rakennukseen ja jatkoimme matkaa hissillä ylös aina viidenteen kerrokseen. Rehtori painoi ovikelloa. Ovessa luki psykiatri Erkki Mäntylä. Avioero

Oven aukaisi noin viisissäkymmenissä oleva mies, vähän harmaantunutkin hän oli. Arvelin hänen olevan itse Erkki Mäntylä. - Olen rehtori Annikki Pellervo. Puhuimme puhelimessa viime viikolla - Muistan kyllä, kun soititte. Ja tämä pojankloppi on sitten varmaan Kai, josta oli puhetta. Tulepas Kai sisään niin aloitetaan. - No mie nyt lähden. Halusin vain varmistaa, että Kai tulee perille asti. Hetken kuluttua istuin Erkki Mäntylän vastaanoton pehmeällä sohvalla. - Minä en tiedä sinusta mitään muuta, kun nimen. Niinpä aloitetaan niin, että sinä kerrot minulle kaiken. Kerrot kaiken turhankin. Haluan tietää ihan kaiken. Sinun elämästä. Sinulla on aikaa niin kauan kuin haluan. En keskeytä sinua, mä vaan kuuntelen. Sopiiko se sinulle? - Sopii sanoin ja aloitin. Kukaan ei ennen halunnut tietää musta. Mut mä aloin kertoo. Minä olen mitä minä oikeestaan olen? Olen juoppojen ainoa lapsi. Sen kyllä huomas. Niitä päiviä jolloin äiti tai isä ols ollut selvinpäin on vähän 0 vanha kirpputorilta ostetut reppu ja vaatteet. Siit päivästä asti mua yritettiin kiusata. Mut se ei onnistunut. Mä tappelin vastaan ja aloin saada kavereita. Kai ne luuli et mä tekisin niille jotain. En mä lyönyt tai aloittanut tappelua, mut jos mua tultiin ärsyttämään mun pinna paloi heti ja mä annoin takas. Isokokoisempi kun olin, niin yhä useammat pelkäs mua. No kului vuosi ja kakis mä olin jotenkuten pärjänny vaikka helppoo se ei ollut. Ja porukat joi ja joi. Loppua ei näkynyt. Sit eräänä päivänä, kun mä tulin koulust. Mä taisin olla silloin kolmannella luokal ja jotain yhdeksän vuotta. Puolet meidän tavaroista oli hävinny ja keittiön pöydällä oli lappu. Se lappu muutti mun elämän kokonaan. Luin lapun ja en meinannut tajuta ensin, mitä siin luki. Mun rakas juoppo äiti oli ottanut tavaransa ja lähtenyt. Se jätti mut ja isän. Se oli sanoinkuvaamaton tunne, ku aattelee, et elämän tärkein ihminen lähtee tost vaan ja jättää vain jonkun lapun, jossa se ilmoittaa asiasta. Äiti yritti selittää, et ei enää jaksanut tätä. Ja se oli löytänyt uuden miehen. Mut se ei halunnut mua ottaa mun kodista pois. Se halus aloittaa uuden elämän ilman mua. Sen illan mä itkin. No elämä jatkuu niin tavallisesti, ku se voi äidin lähdön jälkeen jatkua. Isä oli ku ei mitään ois tapahtunut, mut mä näin sen silmist, et siihenkin sattu. Se joi entistä enemmän ja enemmän. Mä aloin rähinöidä tunneil koulussaki. Mut siirrettiin tarkkailuluokal, mut mitä se autto. Heti, kun mä jouduin sinne, mä olin tappelussa. Niin, pitihän mun saada oma paikka kymmenen muun pojan keskuudessa. Mun maine oli levinny sinnekin.. Ryhmän johtaja Jore halus kokeilla mua ekaks. No mentiin ekal välitunnil koulun taakse. Siel me sit tapeltiin ja mä voitin Joren eli musta tuli koko joukon johtaja. Ne tekee mitä vaan mä pyydän. Kai neki pelkäs. Jore oli enää täys nolla vaikka se oli johtanut joukkoansa jo vuosia paljon ennen, kun se oli mennyt tarkkikselle. Nykyään jengiin kuuluu myös Jasi, Ike, Vertti, Jiri ja sen kaksoisveli Jyri. Ja tietenkin sit mä, jengin uutena johtajana. Eli meit oli ykstoist. No pojat oli ensin epäluulosii, mut vähitellen ne alko luottaa muhun. Ja meist tuli jopa Jorenkin kans kavereita, vaik se yrittää joka hetki saada jengiänsä takas. Siinä se ei viel ollut onnistunut. Eikä tule onnistumaan. Yhtäkkiä mä huomasin katsoo kelloo ja tajusin nyt mä olen kertonut liikaa. Ja lopetin puhumisen siihen paikkaan, mä en ikinä ollu kertonut kenellekään. 15 Avioero

MINÄ, MAAILMANI JA ELÄMÄNI 16 Tyttö 14 vuotta Äiti halusi muuttaa, mutta isä pani vastaan, se ei halunnut jättää työpaikkaansa kunnan puheenjohtajana. Äiti olisi saanut arvostetun työpaikan Tampereen läheltä, rahaa ja mainetta, jos isä ei olisi pitänyt niin tiukasti kiinni omasta kannastaan. Siitä se sitten lähti. Äiti alkoi kiukutella isä alkoi ryypiskellä iltaisin. Ei siinä enää mitään voinut. Vuoden päästä ne erosivat. Ensin niille tuli riitaa minusta ja Markuksesta. Isä halusi ottaa meidät itselleen, ja äiti ei aikonut päästää irti. Markus oli jo kolmentoista ja sai itse sanoa oman mielipiteensä, ja hän meni isän luokse. Minä olin vasta kymmenen, ja äiti vei minut. Me muutimme maaliskuussa pienelle paikkakunnalle, jolta äiti alkoi etsiä töitä. Isä ja Markus jäivät kauas taakse, emmekä me paljon heistä puhuneet. Muistaako tyttö vielä oman nimensä? Nostin katseeni piirustuksesta, jota olin parannellut kohta kahdenkymmenen minuutin ajan. Rupposen Klaara katseli minua pulpetinkannen yli ivallinen hymy huulillaan. Hän nappasi piirustukseni, ja kun yritin saada sitä takaisin, hän työnsi minua kädellään poispäin. - Odotas nyt, mä haluan katsoa, mitä sä oot saanut aikaiseksi tän tunnin aikana. Klaara mittaili piirrostani ja nauroi. - Mitä siinä oikein on? Joku poika. Hei kaikki! Nuljaska on ihastunu! Tulkaa kaikki tänne niin nähdään, ketä jätkää tää eniten muistuttaa. Koko luokka räjähti nauruun, ja tytöt parveilivat minunh ja Klaaran ympärillä kuin kärpäset. He veikkasivat milloin ketäkin luokkamme onnetonta poikaraasua, jotka huusivat kieltoja aina oman nimensä kohdalla. Minä hermostuin. - Lopettakaa, se on Hektori! Sähläys loppui. Kaikki jäivät katsomaan minua kuin aavetta konsanaan. Sitten niiden kasvoille ilmestyi hymykuoppia ja äkkiä yksi alkoi nauraa. Sitten nauruun yhtyivät kaikki. Tajusin vasta kotimatkalla, että ne luulivat minun tarkoittavan vierusluokan lyhyttä rillipäätä, Hekeksi kutsuttua ruotsalaissukuista Hectoria. Ne eivät ikinä tulisi tuntemaan oikeaa Hektoria, sitä, jonka minä olin piirtänyt. Ne eivät ikinä tajuaisi, jos niille kertoisi; niillä oli jo tarpeeksi syitä kiusata minua. Hektori oli vain yksi lisää. Kun tulin kotipihaan, Hektori ryntäsi minua vastaan naama suklaassa. Arvasin, että hän oli taas kerran käynyt suklaakonvehtirasialla, jota äiti piilotteli vaatekaappinsa ylähyllyllä. Pysähdyin ja aloin heti moittia Hektoria. - Sinä tiedät, että kun äiti huomaa, että suklaita puuttuu, se luulee, että minä olen ne syönyt. Avioero

- Millainen päivä koulussa oli? Joko sinulla on kavereita siellä? Johan sinä olet siellä puoli vuotta ollutkin. - Älä yritä muuttaa puheenaihetta, sanoin ensin tiukasti, mutta hiljenin sitten ja katselin maata. Hektor ymmärsi hyvin mitä minä tarkoitin. Hän hyppäsi kuin sammakko viereeni ja taputteli niskaani. - Minä piirsin sinusta kuvan piirustustunnilla. Mutta ne repivät sen, kerroin. Hektori ei sanonut mitään vaan vei minut sisälle. Laitoin meille kupit kaakaota ja nostin läksykirjat pöydälle. - Katsopas.matematiikka ympäristötietoa äidinkieltä jaaha, ja penaali auennut. Pyyhekumi on kadonnut. Hetkinen Hektorista oli olevinaan niin hauskaa seurata, kun tein läksyjä. Joskus minä olisin halunnut viedä hänet kouluun mukaani, mutta ei sellaiselle pojankoltiaiselle olisi tainnut koulu maistua. Mieluummin hän vietti päivät meillä tonkien laatikoita ja näpistellen äidin tavaroita. Kerran hän oli jopa päästänyt Vilin, minun marsuni, häkistään juoksentelemaan keittiöön. Hirveä urakka elukan löytämisessä oli, mutta sainpa ainakin kerran Hektorin katumaan temppujaan. Olin juuri laittamassa meille leipiä, kun äidin auto kiersi kulman takaa pihalle. Hektor pomppasi kuin ammuttuna seisomaan ja juoksi huoneeseeni piiloon. En ehtinyt siirtää hänen mukiaan pöydältä, kun äiti jo kurvasi vihaisena ovesta sisään. Hän jäi katsomaan pöydällä olevia kuppeja ja kysyi: - Onko täällä joku toinenkin? Äidille en voinut valehdella. - On Hektori. Näin äidin silmissä inhon välähdyksen. - Vai Hektori. Vai että oikein Hektori. Joko sä taas alotat! Likka on ykstoistavuotias ja laittelee vielä kaakaota mielikuvituskavereilleen. Voi ihmislasta alla taivaan kaikkivallan! Hoitoon sietäisit päästä, aivan oikein! Äiti raivosi ja pauhasi vielä, kun livahdin pois keittiöstä ja juoksi omaan huoneeseeni. Hektori istui sängylläni ja kysyi, mitä äiti nyt raivosi. Ei kai se vielä ollut suklaitaan ehtinyt tarkistaa? - Ei, vastasin. Se ei usko sinuun, se luulee, että sinä olet mielikuvitusta. - Se on aikuinen, eikä aikuiset ei usko mihinkään, mitä ne eivät näe. - Minusta ei ainakaan koskaan tule tuollaista aikuista, sanoin katkerasti. Laitoin musiikkia soimaan ja siivosin hieman pöytääni. Illalla äiti lähti kapakkaan miesystävänsä kanssa. Tämä oli niin uusi, etten muistanut edes miehen nimeä. Jokin Pertti tai Petri se oli. Hektori nukkui sänkyni alla, hänellä oli ikään kuin pesä siellä. Oma koti minun kodissani. Mutta minä en saanut unta. Makasin sängyssäni ja katselin ovea huoneen toisella puolella. Lopulta nousin, tartuin puhelimeen ja soitin isän numeroon. Uninen ääni vastasi. Isä hämmästyi, kun soitin, ja kysyi, eikö minun pitäisi olla jo nukkumassa. - Isä olenko minä erilainen? Toisenlainen kuin muut? - Erilainen? Sinä olet erityinen enemmän kuin erilainen. Sinä olet minun tyttöni. Isä naurahti päälle. 17 Avioero

- Äidin mielestä minä tarvitsen hoitoa. Jos minä en ole tarpeeksi hyvä äidille, olenko minä sitten erilainen kuin muut? - Äitisi tässä hoitoa tarvitsisi, isä mutisi ja jatkoi: Sinä olet ihan hyvä juuri tuollaisena. Mitä enemmän maailmassa on erilaisia ihmisiä, sitä parempi paikka se on. - Selvä. - Ja muistathan sinä, että sinä olet isän oma kultatyttö? - Muistan minä. Hyvää yötä, isä. - Hyvää yötä, kultaseni. Ja sano Hektorille terveisiä. YKSINÄINEN MINÄ Tyttö 10 vuotta Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin. Ja uusi koulu odotti minua. Minua pelotti, ja huomenna olisi koulu. Äiti vain sanoi, ettei koulua tarvitse pelätä, ja isäkin oli muuttanut pois. Ei äiti osaa auttaa, mutta isä osasi. Minä niin kaipaan isää. Äiti vain hoitaa vauvaa, ei minua. Eikä äiti sitä ymmärrä. Seuraavana aamuna äiti tuli herättämään minut. Ruokapöydässä kysyin äidiltä: Äiti onko minun pakk Hiljaa äiti tiuskaisi. Mutta äiti Sanoin jo, ole hiljaa yritän nukuttaa vauvaa. Söin nopeasti ja otin takin. Hei sanoin äidille. Hei pidä hauskaa vastasi äiti hiljaa, ettei vain vauva heräisi. Kouluun tultuani kuulin kun eräs tyttö kuiskasi: Katso tuota toivottavasti se ei tule meidän luokalle vai mitä? Jep! vastasi toinen. Kun kellot soi niin kiiruhdin uuteen luokkaan. Minua pelotti kuka olisi opettajana ja millainen se olisi. Luokkaan astuttuani istuin kauas toisista. Kun opettaja astui luokkaan niin kaikki nousivat seisomaan ja minä perässä. Hyvää huomenta. Opettaja sanoi ja muut perässä. Istukaa, opettaja sanoi ja me tottelimme. Sitten opettaja kysyi Oletko uusi täällä? Minä säikähdin. Minäkö? Juuri sinä. O-olen Mikä on nimesi? Mar - Marjaana. Tervetuloa Marjaana Ryppysenkouluun. Ki- Kiitos. Välitunnilla tuli muutama tyttö kysymään: Haluatko tulla peliin? Vaikka. Minä vastasin. Mut et pääse, meinaan vellihousut ei pääse. Ja he juoksivat pois. Mitä minä nyt tein, minä mietin. Kun viikko oli kulunut niin pääsisin isän luo yöksi. Kun oli pakattu niin isä tuli hakemaan. Automatkalla isä kysyi miten koulu oli mennyt? Selitin isälle, että koulu oli ollut hirveää kun kaikki olivat vain kiusanneet minua. Kuule isä. Selitin hiljaa. Mitä? isä kysyi. Minä en halua enää äidin luokse. Miksi? isä kysyi. Äiti hoitaa vain vauvaa muttei minua. Ja minun on niin ikävä sinua ja koulukin ja purskahdin itkuun. Silloin isä pysäytti auton. Älä nyt itke Isä lohdutti ja halasi minua. Ymmärrän sinua mutta alku vain on aina hankalaa. isä lohdutti. Seuraavana päivänä lähdin kotiin. Kotona istuin sängyllä ja itkin kunnes äiti tuli. Huomenna on koulu nyt nukkumaan. Äiti sanoi. 18 Avioero

MIKSI EI KUKAAN YMMÄRRÄ? 19 Tyttö Kaikilla meidän on joskus elämänvaiheessa ongelmia. Olen varma, että jokaisen ihmisen murrosiässä on ollut ongelmana yksi tai useampi asia. Minä kerron nyt omista ongelmistani matkalla aikuisuuteen. Ah, olipa helpottava olla, kun sain viidennen luokan todistuksen: Siirretään kuudennelle. Viides ei ollut mennyt aivan nappiin kevätlukukaudella. Kuukautiset alkoivat tammikuun alkupuolella, päätä särki lähes joka päivä. Työrauha ei palautunut luokkaan millään ja kotona tuntui, kuin kaikki muiden tekemät virheet ja valheet olisivat kaatuneet painavina juuri minun harteilleni. Kaikki alkoi päänsärystä. Säryn aikaan en jaksanut keskittyä mihinkään, ja kirjaimet sumenivat silmissäni niitä luettaessa. Yhteen aikaan pääkipu ei hellittänyt kolmeen päivään, ja silloin lähdettiin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Testeistä kului viikko, mutta mitään ei ilmennyt. Isäni ja äitini eroamisesta oli kulunut kolme ja puoli vuotta, mutta silloin tällöin itkin vaikka tiesin, etten voisi vaikuttaa siihen asiaan. Uusivuosi oli suuri tapahtuma. Me, siis minä, isosiskoni ja äitini muutimme uuteen kotiin. Riidoilta oli säästytty maaliskuuhun asti, mutta siitä sekin alkoi. Ensimmäinen huolenaihe oli meidän koiramme, Milla. Milla puri muita perheen jäseniä paitsi minua ja siskoani. Perheen isäntä halusi koiran lopetettavaksi. Pelkäsin niin Millan puolesta, että se vaikutti mielialaani. Olin usein äksy ja närkästynyt. Se johti myös opettajien välisiin ongelmiin, sillä kaikki meni kirjaimellisesti toisesta korvasta ulos. Yritin kuitenkin ymmärtää toisia, mutta kovanaaman rooli oli liian raskas kantaa, ja kiroilu, kokeiluinto sekä muut laveantien asiat veivät minua kovaa vauhtia eteenpäin. Ihmettelin aina miksei kukaan ymmärtänyt minua, vaikka aina silloinkin kun luulin tehneeni oikein, minä olin se syypää. Rehtorin naama tuli tutuksi, eikä kukaan oikein suvainnut minua lähellensä. Rentouduin ainoastaan isäni ja ystävieni seurassa. Kesällä tunsin itseni hyvin vapaaksi, sillä lähes aina olin matkalla jonnekin. Nyt kun viimein olen saamassa elämäni sirpaleita kokoon, äitini sairastui kasvaimeen menee jouluna leikkaukseen. Tämä tarina on omistettu kaikille nuorille, joilla on ongelmia lähimmäistensä kanssa- Silti he ovat tärkeitä ja heidän kanssaan on tultava toimeen. Mutta myös aikuisille, jotka joskus unohtavat, millaista se elämä nuorena oikein oli. Perustuu tositapahtumiin. Avioero

JOSKUS HALUAISI VAIN HUUTAA 20 Tyttö 12 vuotta Minä olen kolmentoista vanha Jasmin, ja olen toinen kaksosista. Toinen kaksonen on siskoni Julia. Olemme tappelijoita, mutta silti parhaita kavereita. Kaikki alkoi siitä, kun olimme eräissä kotibileissä. Eräs vieras poika tuli ja alkoi tarjota meille jotain huumeita. Minä kieltäydyin, mutta Julia ei Joskus kymmenen aikoihin en enää löytänyt Juliaa mistään. Kun en löytänyt illan aikana häntä mistään päätin lähteä kotiin. Äitini kysyi, minne Julia oli jäänyt, ja vastasin hänen olevan kaverillaan yötä. Aamulla heräsin kahdentoista aikoihin. Menin siskoni huoneeseen mutta ei ei missään Juliaa. Olin ollut varma, että hän olisi jo kotona, mutta vasta, kun häntä ei kuulunut iltaan mennessä, eikä hän vastannut kännykkäänsä, aloin huolestua. Kerroin äidille vain hänen olevan ystävällään vieläkin. Yöllä heräsin, kun joku kolisi yläkertamme käytävässä. Menin katsomaan, se oli Julia. Hän oli aivan yltä päältä liassa, meikit olivat levinneet ja hän itki. Juoksin hänen luokseen. Autoin hänet huoneeseeni ja kysyin mitä oli tapahtunut. Julia ei vastannut, itki vain. Hän oli juonut, sen jo haistoikin. Kyselin häneltä, mitä oli tapahtunut, mutta tajusin, etten saisi vastausta. En ainakaan tänään. Laitoin hänet parisängylleni nukkumaan, ja kun hän rauhoittui nukahdin itsekin viereen. En halunnut kysyä häneltä eilisestä, joten annoin asian olla. Hän käyttäytyi seuraavan kuukauden kummallisesti, ja joka viikonloppu kävimme yhdessä saman asian läpi. Hain hänet jostain ja vein vaivalla kotiin sammumaan. Eräänä perjantaina sain tietää, että hän oli alkanut käyttää huumeita. Vaikka kuinka yritin, en saanut pysäytettyä häntä. Hän juhli ja otti kamaa aina, kun vain ehti. Eräänä päivänä kuljimme kaupungilla,ja Julia oli tapansa mukaan ottanut jotain. Syytin itseäni, kun en pystynyt saamaan häntä lopettamaan. Tunsin, kuinka nuoret katsoivat meitä. He saattoivat nauraa tai vilkutella meille. Vanhat ihmiset katsoivat meitä halveksien tai säälien. Se tuntui hirveältä, ja luulen jopa Julian ymmärtävän sen. En voinut kertoa äidille, isälle tai kenellekään, koska asiat olisivat saattaneet sotkeutua pahasti, jos Julia ei olisi voinut luottaa minuunkaan. Julia ei ollut pystynyt hallitsemaan enää pitkään aikaan itseään, ja hän oli laihtunut, sekava, täynnä haavoja, ja hänen tyhjistä silmistään loisti jostain kaukaa kipu ja suru. Äiti ja isä eivät erikoisemmin huomanneet Juliassa muutosta, koska isä asui viereisessä kaupungissa, ja näimme häntä aika harvoin. Äiti taas raatoi yötä päivää meidän takia sairaalassa ja kotiin tullessaan oli liian väsynyt keskittymään meihin kahteen. Äiti ei tehnyt mitään väärää päinvastoin, jos emme aina olisi pyytäneet häneltä jotain, hän olisi jaksanut olla kanssamme enemmän. Sen lisäksi, että Julia kärsi, tuntui hirveältä se, että ihmiset halveksivat Juliaa. Joskus kadulla kulkiessamme olisin halunnut huutaa kaikille: Luuletteko, että Julia on luuseri? Hän on voittaja siinä missä tekin! Mietin usein, miksi he luulivat meitä. Ei ollut Julian vika, että apua on vaikea saada. Koulussa kaikki Avioero