Vihreä vallankumous Kuvakirja ympäristömanifestina Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki Tampereen yliopisto 24.10.2011
Ensin oli teokratia, sitten aristokratia, sitten plutokratia. Keksittiin jopa eräänlainen demokratia. Mutta ennen kuin sitä ehdittiin toteuttamaan, astui kaduille ja teille autokratia. Astui? Ei. Tietenkin se tuli kaasua polkien ja rattia vääntäen. Vihdoin tuli myös käytännöllisen ja aatteellisten jalankulkijain enemmistö. ( ) Monet tietävät jo, että minuutti Aleksanterinkadun ilmaa vetää henkeen yhtä paljon myrkkyä kuin kymmenen minuutin tupakointi. Mutta samanaikaisesti he haaveilevat itselleen lisää noita ihania saastuttajia, sellaisia joissa on sadan hevosvoiman moottori ja viiden vatin savukkeensytyttäjä. Milloin saamme kuplan Helsingin ylle? Sähköauton Suomen maanteille? Ilmaisen joukkoliikenteen? Ei saatu kuusikymmenluvulla. Mutta kuulennon keksi se, joka ensimmäisenä sai päähänsä, että kuuhun meneminen ei ole mahdotonta.
( ) jotta autohulluus laantuisi seuraavassa tai sitä seuraavassa sukupolvessa. Sillä auto on kaksinaamainen. Se on lapsen leikkikalu, joka joskus vaihtuu aikuisen leikkikaluksi tekniikan ihme, kiiltelevä menijä. Samalla se on lapsen vihollinen, leikkipaikan valtaaja, myrkyttäjä, tappaja.
Inari ja Leena Krohn: Vihreä vallankumous (1970) Jossakin tällä tähdellä on kaupunki nimeltä Riioraa. Se on kaupunki, josta voi ostaa kaikkea sitä mikä ei ole mitään: muovisia joulukuusia, automaattisia leipäveitsiä ja baarikaapilla varustettuja kilpa-autoja. Sieltä saa polkupyöriä, joita poljetaan televisiohuoneissa, ja ihovoidetta, joka tasoittaa isoäidin naururypyt.
Vihdoin kotiin Riioraahan pääskyparka tulla saahan vanhaan vaahteraan kesään Riioraan.
Meidän täytyy saada parempi paikka, selitti Mortti. Semmoinen missä ei ole autoja eikä talonmiehiä. Ja missä voi kiivetä puuhun ja uittaa Jannen purjelaivaa. Mutta eihän sellaista paikkaa missään ole, sanoi Lotta ja katsoi surullisena yli roskalaatikkojen rivin porttikäytävän hämärään. Kaikki vaikenivat. Autot surisivat ja jyrisivät.
Thomas More: Utopia (1516) ou topos = paikka, jota ei ole eu topos = onnellinen paikka
Kaikkien kortteleiden lapset, koirat ja kissat - yhtykää!
Jos meitä on tarpeeksi paljon, sanoi Mortti. Mutta kuinka paljon on tarpeeksi paljon? Tarpeeksi paljon mihin? Tarpeeksi paljon valtaamaan puiston! Mortti, Liisa, Janne ja Lotta eivät vielä varmastikaan ole tarpeeksi paljon. Eivät edes kaikki vihreän talon lapset ole tarpeeksi paljon. Otetaanko siis koko kadullinen lapsia? Ei, vaan meidän täytyy tyhjentää lapsista kaikki Riioraan koulut, kaikki takapihat, kaikki kadut, kodit ja kaupat.
People s Park Berkeley, Kalifornia 1969
Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925
Montaasi 1. Lapset ja koirat täyttävät kaupungin kadut 2. Ratsupoliisit hyökkäävät kapinallisten kimppuun 3. Lasten joukkovoima kumoaa virkavaltaa edustavan konstaapelin. Niin tulivat hevoset lapsia kohti. Etunenässä ratsasti konstaapeli Komulainen. Lapset pelästyivät. Joku arka ja hiljainen rupesi jo itkemään. Mutta kas! Silloin lensi muuan konstaapeli komeassa kaaressa satulasta. Ja toinen! Ja kolmas! Kohta puistotien reunoilla istui koko joukko vähän sekapäisiä konstaapeleita. Koppalakit ja pamput olivat lentäneet ties mihin.
Aivopesua lapsille Vanhemmat, herätkää! Aivopesun kohteena voivat olla pienimmätkin lapsenne. Tämän totesin, kun Helsingin lähiössä asuva 4-vuotias tyttönen, joka oli ensi kerran käynyt kirjastossa, ojensi minulle sieltä tuomansa satukirjan sanoen: lue minulle. Aloin lukea, mutta kohta jäin sanattomaksi, kun huomasin, että kirjassa sadun muodossa opetettiin lapsille vallankumousta. ( ) Vallankumous oli voittanut. Sanat provokaattori ja anarkisti, mitkä esiintyvät sadussa, jäivät kaikumaan aikuisen lukijan mieleen. Mutta mitä ymmärtää tästä kaikesta pieni lukija? Mitä sanotte, vastuuntuntoiset vanhemmat, kun hyvän Helsinkimme kirjasto tarjoaa lapsillemme propagandaa vallankumouksen, esivallan vastustamisen ja ilkivallan puolesta? Uusi Suomi 16.9.1975 Lasten puolesta
Näyteikkunan suojana oli iloisenkirjava katos, tai se oli joskus ollut iloisenkirjava, mutta nyt se oli likaisenharmaa. Aurinkokatos Hassua! Eihän aurinkoa enää ollut. Tai, saattoihan se ollakin jossakin oikein korkealla sumun yläpuolella. Millähän saisi tehdyksi reiän sumuun? Marja-Liisa Puputti: Tinttamarin matka aurinkoon, 1972
Oliko mahdollista, että hän vielä tänä aamuna oli kävellyt pitkin kaupungin pölyisiä meluisia katuja? Hengittänyt bensankatkuista ilmaa ja väistellyt autoja ja kiireisiä ihmisiä? Kaikki tuo tuntui nyt suunnattoman etäiseltä.
Naapuritähteläiset kutsuivat sitä Asfaltinystäväksi, sillä se oli käsittämättömän ihastunut asfalttiin. (Tiedäthän sen mustan ja sitkeän aineen, joka sulassa muodossa löyhkää ilkeästi ja kovettuu jäähtyessään sileäksi ja kiinteäksi kuoreksi.) Asfaltin ystävät tekivät parhaansa peittääkseen tuolla tahmealla mönjällä kaiken vihreän ja rönsyilevän. Sitä pitkin näet pääsi ketterästi kulkemaan paikasta toiseen eräänlaisessa peltitakissa, jolla oli pyörät ja joka piti pahaa elämää. Inari & Leena Krohn: Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia, 1973
Vihreä pallo muuttui heidän silmissään. Sinne ilmestyneet mustat asfalttiläikät laajenivat ja yhtyivät toisiinsa, vihreys hupeni päivä päivältä, ja eräänä lauantai-iltana kun naapuritähteläiset taas kokoontuivat kaukoputkiensa ääreen, se oli kokonaan kadonnut. Ja vihreyden mukana olivat menneet kaikki piiskuttajat ja piipertäjät, räpyttelijät ja mönkijät. Poissa oli bongo ja kaama, poissa iso kudu, magotti ja puoliaasi.