R AUTAVAARA. Concertos

12 R AUTAVAARA Concertos

CD 1 [68 21] Concerto for Violin and Orchestra (1977) 24 11 1 I. Tranquillo 12 53 2 II. Energico 11 18 ELMAR OLIVEIRA, violin Helsinki Philharmonic Orchestra LEIF SEGERSTAM, conductor Concerto for Cello and Orchestra (1968) 17 33 3 I. Allegro ma non troppo 6 02 4 II. Largo 6 28 5 III. Vivace 5 03 MARKO YLÖNEN, cello Helsinki Philharmonic Orchestra MAX POMMER, conductor Concerto for Double Bass and Orchestra Angel of Dusk (1980) 26 19 6 I. His First Appearance 7 29 7 II. His Monologue 8 41 8 III. His Last Appearance 10 09 ESKO LAINE, double bass Tapiola Sinfonietta (leader: Tero Latvala) JEAN-JACQUES KANTOROW, conductor 1998 under license from BIS Records AB, Sweden

CD 2 [52 59] 1 Ballad for Harp and Strings (1973/1981) 10 05 REIJA BISTER, harp Ostrobothnian Chamber Orchestra JUHA KANGAS, conductor Concerto for Harp and Orchestra (2000) 23 11 2 I. Pesante 9 59 3 II. Adagietto 5 18 4 III. Solenne 7 54 MARIELLE NORDMANN, harp Helsinki Philharmonic Orchestra LEIF SEGERSTAM, conductor Concerto for Birds* and Orchestra Cantus Arcticus (1972) 19 23 5 I. The Bog 6 55 6 II. Melancholy 4 19 7 III. Swans Migrating 8 09 Helsinki Philharmonic Orchestra LEIF SEGERSTAM, conductor * Arctic bird song on tape

CD 3 [76 30] Concerto for Flute and Orchestra Dances with the Winds (1975) 22 54 1 I. Andantino 8 31 2 II. Vivace 1 48 3 III. Andante moderato 7 28 4 IV. Allegro 5 07 PATRICK GALLOIS, flute (C flute/piccolo/alto/bass) Concerto for Clarinet and Orchestra (2001) 25 54 5 I. Drammatico (ma flessibile) 13 24 6 II. Adagio assai 7 23 7 III. Vivace 5 07 RICHARD STOLTZMAN, clarinet 8 Concerto for Organ, Brass Quintet and Symphonic Wind Orchestra Annunciations (1977) 27 23 KARI JUSSILA, organ Helsinki Philharmonic Orchestra LEIF SEGERSTAM, conductor

CD 4 [70 37] Concerto for Piano and Orchestra No. 1 (1969) 20 11 1 I. Con grandezza 9 37 2 II. Andante 7 24 3 III. Molto vivace 3 10 RALF GOTHÓNI, piano Leipzig Radio Symphony Orchestra MAX POMMER, conductor Concerto for Piano and Orchestra No. 2 (1989) 22 08 4 I. In viaggio 5 24 5 II. Sognando e libero 11 33 6 III. Uccelli sulle passioni 5 11 RALF GOTHÓNI, piano Bavarian Radio Symphony Orchestra JUKKA-PEKKA SARASTE, conductor Concerto for Piano and Orchestra No. 3 Gift of Dreams (1998) 27 57 7 I. Tranquillo 10 03 8 II. Adagio assai 11 56 9 III. Energico 5 58 VLADIMIR ASHKENAZY, piano and conductor Helsinki Philharmonic Orchestra

Ra u t ava a r a s c o n c e r to s: the voice of the individual A lonely and intense meditation on the cello opens the Cello Concerto of Einojuhani Rautavaara (b. 1928) and is only joined by the orchestra a while later. This opening gesture, the first line of Rautavaara s entire concerto output, firmly casts the soloist as an individual set against the collective of the orchestra. Rautavaara gives the first musical utterance to the soloist in a number of his other concertos too. Long after the Cello Concerto, at the time of the premiere of the double bass concerto Angel of Dusk, Rautavaara remarked:...a concerto has for me always been a drama, a conflict between the individual and the collective. While the solo parts in his concertos are greatly varied, they always embody the voice of the individual both of the soloist and of Rautavaara himself. By the time Rautavaara came to write his Cello Concerto in 1968, he was already a seasoned composer. He had written his first four symphonies and a number of other orchestral works, the opera Kaivos (The Mine) and several chamber music works, including his first three string quartets. Indeed, his concerto output does not reflect his career and stylistic development as a whole in the same way that his symphonies do. But on the other hand, the concertos do provide a rich and varied cross-section of the expressive dimensions of his musical idiom. Rautavaara began his first concerto at a time when he was undergoing a profound transition as a composer. In his early works, he had progressed from Neo-Classicism to dodecaphony and to a handful of Serialist experiments, but in the late 1960s he abandoned strict dodecaphony and turned to a free-tonal style, 7

8 often with powerfully charged late Romantic sonorities. Rautavaara wrote most of his concertos during the decade following the Cello Concerto. During this time, he explored the potential of the genre by writing for very different solo instruments. Up until the Ballad (1981) for harp and strings, he never used the same solo instrument twice. Since then, he has not written concertos nearly as regularly or systematically. On the one hand, he has written two further piano concertos; on the other hand, he has added the harp and the clarinet to his concerto repertoire. Rautavaara s concertos for string instruments feature both soaring melodic arcs and virtuoso brilliance. The melodic material is very much to the fore in the Cello Concerto (1968), which opens his series of concertos, and even in its rapid-fire finale a Romantic cantilena emerges from among the pyrotechnics. The Violin Concerto (1977) is more diverse in terms of musical content and instrumental writing. Its plurality of styles is established in the opening movement, which ranges from a sweeping Romantic flow to an almost Pointillist and fragmented texture. Here, Rautavaara uses an unusual two-movement form, where the opening movement is a sort of synthesis between the conventional fast and slow movements, while the second comes across as a scherzo-cum-finale. In the Double Bass Concerto, Angel of Dusk (1980), the solo instrument presented much more of a challenge than in the two previous concertos. Rautavaara collaborated with Olli Kosonen, who premiered the concerto, and as a result made efficient use of the potential of the instrument, particularly in the extensive cadenza that constitutes the middle movement of the work. There is not very much concerto repertoire available for the harp; Rautavaara has written no fewer than two solo works with orchestra for the instrument. The earlier of these is the single-movement Ballad for Harp and Strings (1981). He returned to the instrument with a more diverse palette in the Harp Concerto

(2000). One of the key factors in the genesis of the latter was the fact that a harp is easily drowned out by a full orchestra. It was partly for this reason that Rautavaara came up with the curious solution of scoring two assisting harps in the orchestra in addition to the solo instrument. This does not undermine the position of the soloist, but it does considerably expand the range of sonorities available. Besides, even visually it is impressive to see three harps lined up on stage. But perhaps the most curious of Rautavaara s concertos is Cantus Arcticus (1972), sub-titled Concerto for Birds and Orchestra. Its velvety, neo-romantic orchestral texture is contrasted by actual birdsong, taped by the composer himself on the bogs of northern Finland. It remains one of Rautavaara s most popular and most frequently performed works of any kind. Rautavaara s first wind concerto was the Flute Concerto, Dances with the Winds (completed in 1975). To be precise, it is a concerto for four different instruments: an ordinary concert flute and a bass flute in the flanking movements of the four-movement work, while the scherzo-like second movement is scored for piccolo and the meditative slow movement for alto flute. The variety in the solo part lends the work a certain freshness and translucency. It took a long time before Rautavaara returned to a wind solo instrument in his Clarinet Concerto (2001). This work was tailored to Richard Stoltzman, who premiered and recorded it, and with whom Rautavaara collaborated during the composition process. The composer later said that this was an absolute necessity for developing the virtuoso writing in the flanking movements, but he also said that the lyricism of the slow movement was ultimately born out of the uniquely soft and compelling tone of his clarinet. The Organ Concerto, Annunciations (1977), can be linked as a sort of associate member to Rautavaara s series of concertos for wind instruments. Not only is the organ technically a wind instrument, the scoring includes a brass 9

10 quintet and a symphonic band. Rautavaara has often referred to the mystical dimension of his composer persona, and indeed the visions in the organ concerto are little short of mystical, for all their occasional ferocity. Rautavaara has written three piano concertos, each of which is based on a different soloist premise; they are thus very different in character. He wrote his First Piano Concerto (1969) for himself and his own, in some ways rather limited keyboard skills. Writing this work gave him the opportunity to appear as a soloist with orchestras around Finland. The Second Piano Concerto (1989) and the Third Piano Concerto, Gift of Dreams (1998), on the other hand, were written for acknowledged masters of the instrument Ralf Gothóni and Vladimir Ashkenazy, respectively. Yet there are considerable differences in their solo parts. In writing the Third Piano Concerto, Rautavaara had to take into account Ashkenazy s request that he should be able to conduct the work while playing the solo part, as used to be the practice in the Classical era. This placed certain restrictions on the rhythmic complexity of the work frequent time signature changes, for example, would have made things very difficult. Stylistically, the three piano concertos present three different aspects of Rautavaara s neo-romantic period. He himself describes his First Piano Concerto as a post-modern mix of forearm clusters, lovely mediant triads and even a Gershwinian concluding samba... The Second Piano Concerto is also stylistically expansive, but in a more synthetic vein, blending its modernist and traditionalist elements together. The Third, Gift of Dreams, is more coherent in terms of both style and keyboard writing than its predecessors. Kimmo Korhonen Translation: Jaakko Mäntyjärvi

Ei n o j u h a n i Ra u t ava a r a n konsertoissa soi yksilön ääni Sellon yksinäinen, intensiivinen meditaatio avaa Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) sellokonserton ja samalla hänen koko konserttotuotantonsa. Vasta vähitellen orkesteri ilmaantuu tuntojaan purkavan sellon seuraksi. Tuossa avauseleessä korostuu solistin asema tapahtumien keskellä olevana yksilönä vasten orkesterin mudostamaa yhteisöä. Monessa muussakin konsertossaan Rautavaara antaa ensimmäisen sanan solistille. Myöhemmin, kontrabassokonserton Angel of Dusk kantaesityksen yhteydessä, Rautavaara totesi:...konsertto on aina minulle merkinnyt draamaa, yksilön ja yhteisön konfliktia. Solistin asema voi vaihdella Rautavaaran konsertoissa monin tavoin, mutta yksilön ääni kuuluu niissä aina, yhtä lailla solistin kuin Rautavaaran itsensäkin. Kun Rautavaara sävelsi sellokonserttonsa vuonna 1968, hän oli edennyt säveltäjänurallaan jo pitkälle. Merkittävistä teoksista olivat valmistuneet neljä ensimmäistä sinfoniaa ja joukko muita orkesteriteoksia, ooppera Kaivos sekä useita kamarimusiikkiteoksia, mm. kolme ensimmäistä jousikvartettoa. Konsertot eivät samalla lailla heijastakaan hänen koko uraansa ja tyylillistä kehitystään kuin sinfoniat. Toisaalta Rautavaaran konsertot avaavat rikkaan vaihtelevia näkymiä hänen musiikkinsa erilaisiin ilmaisullisiin ulottuvuuksiin. Rautavaara aloitti konserttosäveltäjän uransa aikana, jolloin hän oli juuri käymässä läpi syvää murroskautta. Hän oli varhaisemmassa tuotannossaan edennyt uusklassismista dodekafoniaan ja edelleen muutaman teoksen sarjallisiin kokeiluihin, mutta 1960-luvun jälkipuolella hän luopui dodekafoniasta ja kääntyi kohti vapaatonaalista, usein latautuneen uusromanttisesti soivaa tyyliä. 11

12 Aktiivisimmillaan Rautavaara oli konserttojen säveltäjänä sellokonserttoa seuranneen vuosikymmenen aikana. Tänä aikana hän kartoitti konserttoilmaisun mahdollisuuksia kokeilemalla johdonmukaisesti eri solistisoittimia. Aina harpulle ja jousille sävellettyyn Balladiin (1981) saakka hän ei käyttänyt samaa solistisoitinta kahta kertaa. Sen jälkeen konserttoja on syntynyt epäsäännöllisemmin väliajoin. Yhtäältä hän on jatkanut pianokonserttojensa sarjaa kahdella uudella teoksella, toisaalta hän on tuonut harpun ja klarinetin uusina soittimina konserttojensa solisteiksi. Jousisoittimille säveltämissään konsertoissa Rautavaara on antanut tilaa sekä leveälle laulavuudelle että säihkyvälle virtuoosisuudelle. Laulavuus korostuu teossarjan avaavassa sellokonsertossa (1968), jonka nopeassa finaalissakin romanttinen cantilena työntyy esiin taituriainesten keskeltä. Viulukonsertossa (1977) sekä soittimellinen että musiikillinen maailma tulivat monipuolisemmiksi. Tyylillinen laaja-alaisuus tulee esiin jo ensiosassa, jonka ilmaisu ulottuu romanttisesta vuolaudesta lähes pistemäiseen fragmenttien musiikkiin. Rautavaara päätyi teoksessa yksilölliseen kaksiosaiseen muotoon, jonka ensiosa voidaan nähdä perinteisen alkuosan ja hitaan osan yhdistelmänä, toinen osa taas scherzon ja finaalin synteesinä. Kontrabassokonsertossa Angel of Dusk (1980) solistisoittimen asettama haaste oli kahteen aiempaan jousikonserttoon verrattuna suurempi. Rautavaara teki sävellystyön aikana yhteistyötä konserton kantaesittäneen Olli Kososen kanssa, ja teoksessa, varsinkin laajan kadenssin muodostavassa keskiosassa, hyödynnetään tehokkaasti kontrabasson soittimellisia mahdollisuuksia. Rautavaara on rikastuttanut harpun suhteellisen vähälukuista konserttokirjallisuutta kahdella teoksella. Niistä varhaisempi on harpulle ja jousille sävelletty yksiosainen Balladi (1981). Monipuolisemmin Rautavaara paneutui harpun solistiseen problematiikkaan harppukonsertossaan (2000). Yhtenä

sävellystyön keskeisenä lähtökohtana oli tietoisuus siitä, että harppu jää helposti orkesterin peittämäksi. Osin tästäkin syystä Rautavaara päätyi erikoiseen ratkaisuun tuomalla pääsolistin rinnalle kaksi avustavaa harppua. Solistin asemaa ratkaisu ei horjuta mutta se tarjoaa runsaasti lisämahdollisuuksia rikkaiden harpputekstuurien luomiseen. Sitä paitsi kolmen harpun ryhmä konserttilavalla on jo sinällään uljas näky. Lähtökohdiltaan ehkä erikoisin Rautavaaran konsertoista on Cantus Arcticus (1972), alaotsikoltaan konsertto linnuille ja orkesterille. Siinä uusromanttisen pehmeästi soivan orkesteriosuuden raikkaana kontrapunktina on säveltäjän itsensä Suomen pohjoisilla soilla äänittämä, nauhalta kuultava linnunlaulu. Tuloksena on yksi Rautavaaran esitetyimmistä ja pidetyimmistä teoksista. Vuonna 1975 valmistunut huilukonsertto, lisänimeltään Dances with the Winds, oli Rautavaaran ensimmäinen puhallinkonsertto. Tarkkaan ottaen se on konsertto neljälle eri soittimelle, sillä neliosaisen teoksen ääriosissa käytetään tavallista huilua ja bassohuilua, scherzomaisen vilkkaassa toisessa osassa piccolo huilua ja mietiskelevässä hitaassa osassa alttohuilua. Jo solistisoittimien vuoksi huilukonsertto on ilmeeltään pääosin raikas ja läpikuultava teos. Rautavaara palasi pitkän tauon jälkeen puhallinkonserton pariin klarinettikonsertossaan (2001). Teos syntyi mittatilauksena sen kantaesittäjälle ja ensilevyttäjälle Richard Stoltzmanille, ja sävellysprosessin aikana Rautavaara tekikin yhteistyötä solistinsa kanssa. Säveltäjän mukaan se oli edellytys varsinkin ääriosissa esiintyvän virtuoosisuuden synnylle, mutta niin kuin Rautavaara on todennut myös hitaan osan lyriikka sai lopullisen hahmonsa hänen klarinettinsa ainutlaatuisen pehmeästä ja puhuttelevasta soinnista. Urkukonsertto Annunciations (1977) on helppo kytkeä eräänlaiseksi ulkojäseneksi Rautavaaran puhallinkonserttojen sarjaan. Paitsi että urut ovat äänen- 13

14 tuottamistavaltaan lähellä puhaltimia, teoksessa käytetään urkujen rinnalla vaskikvintettiä ja sinfonista puhallinorkesteria. Rautavaara on usein puhunut säveltäjäpersoonansa mystisestä puolesta, ja urkukonserton ilmestyksissä lähestytään kaikesta niiden hetkittäisestä hurjuudesta huolimatta usein juuri mysteerinomaista elämystä. Solistisen lähtökohdan erilaisuus antaa jokaiselle Rautavaaran kolmesta pianokonsertosta omanlaisensa ilmeen. Ensimmäisen pianokonserton (1969) Rautavaara kirjoitti itselleen, omille osin rajoittuneille pianistinkyvyilleen. Teos tarjosi hänelle tilaisuuden kiertää orkesterien solistina eri puolilla Suomea. Toisen (1989) ja kolmannen pianokonserton (1998), jälkimmäinen lisänimeltään Gift of Dreams, Rautavaara kirjoitti tunnetuille pianon mestareille, edellisen Ralf Gothónille, jälkimmäisen Vladimir Ashkenazylle. Silti niidenkin solistisuudessa on omat eronsa. Kolmannen konserton sävellystyössä Rautavaaran piti ottaa huomioon Ashkenazyn toive teoksesta, jossa solisti toimii klassismin kauden teosten tapaan myös esityksen johtajana. Se asetti rajoituksia varsinkin teoksen rytmiseen ilmeeseen, esimerkiksi kovin tiheitä tahtilajin vaihdoksia oli syytä välttää. Tyylillisesti kolme pianokonserttoa edustavat kolmea erilaista näkökulmaa Rautavaaran uusromanttisen kauden tuotantoon. Ensimmäisen konserton musiikkia Rautavaara luonnehti postmoderniksi yhdistelmäksi käsivarsiklustereita, medianttisten kolmisointujen ihanuutta ja jopa gershwiniläistä finaalisambaa... Myös toisessa pianokonsertossa tyylillinen akseli on laaja mutta nyt enemmän synteesinomaisessa, modernistisia ja traditionalistisia aineksia yhteen sulauttavassa hengessä. Kolmas konsertto Gift of Dreams on kahteen aiempaan verrattuna sekä tyylillisesti että solistisesti eheämpi teos. Kimmo Korhonen

1991 (Piano Concertos Nos. 1 & 2), 1994 (Cello Concerto), 1995 (Ballad), 1996 (Organ Concerto), 1997 (Violin Concerto), 1999 (Flute Concerto), 2000 (Piano Concerto No. 3), 2001 (Harp Concerto), 2005 (Concerto for Birds and Orchestra, Clarinet Concerto) Ondine Inc., Helsinki 1998 under license from BIS Records AB, Sweden (Double Bass Concerto) Executive producer: Reijo Kiilunen Recording producers: Seppo Siirala; Ingo Petry (Double Bass Concerto); Christian Cerny (Piano Concerto No. 1); Michael Kempff (No. 2) Recording engineers: Enno Mäemets; Ingo Petry (Double Bass Concerto); Bertil Alving (Ballad); Fritz Schurig (Piano Concerto No. 1); Hans Christian Georg Schmid (No. 2) Recording locations: Finlandia Hall, Helsinki, October 1995 (Organ Concerto), March 1996 (Violin Concerto), September 1998 (Flute Concerto), August 1999 (Piano Concerto No. 3), January 2001 (Harp Concerto), June 2003 (Clarinet Concerto), November 2004 (Concerto for Birds and Orchestra); Hyvinkää Hall, Hyvinkää, June 1993 (Cello Concerto); Kokkola Conservatory Hall, Kokkola, October 1993 (Ballad); Tapiola Hall, Espoo (Double Bass Concerto); Bethanien Church, Leipzig, June 1990 (Piano Concerto No. 1); Herkulessaal, Munich, October 1989 (Piano Concerto No. 2) Publishers: Fennica Gehrman; Breitkopf & Härtel (Cello Concerto, Flute Concerto, Piano Concerto No. 1) 15 2009 Ondine Inc., Helsinki Booklet editor: Jean-Christophe Hausmann Photo of Einojuhani Rautavaara (being portrayed after purchasing a new hat in Stockholm, 1947): Einojuhani & Sini Rautavaara Private Collection Design: Timo Kuoppala Details of these recordings, together with the complete Ondine catalogue and information about our artists, can be found at www.ondine.net Ondine Inc. Fredrikinkatu 77 A 2 00100 Helsinki FINLAND Tel.: +358 9 434 2210 Fax: +358 493 956 ondine@ondine.fi

ODE 1156-2Q