<O1>Yritysvastuun yhteiskuntafilosofiaa <OT>Jukka Mäkinen & Arno Kourula Yritysten yhteiskuntavastuuta on lähestytty voittopuolisesti taloudellisena kysymyksenä. On ajateltu, että liikeyritysten vastuutoimien ja -ohjelmien tulee olla liiketaloudellisesti perusteltuja eli yritykselle taloudellisesti järkeviä. Taloudellisen ja eettisen näkökulman on katsottu yhdistyvän luontevasti, kun liikeyritykset omaksuvat taloudellisesti kannattavia vastuutehtäviä ja kun yritysvastuu on olennainen osa niiden kilpailustrategiaa. Tämä hallitseva lähestymistapa pitää liikeyrityksiä yhteiskunnassa talouden piiriin kuuluvia toimijoina, jotka eivät ole suoraan vastuussa esimerkiksi yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Valtavirtaisen yritysvastuulähestymistavan taustalla on perinteinen klassisen liberalismin mukainen ymmärrys sopivasta tavasta jakaa vastuut valtiovallan ja yritysten välillä. Klassisessa liberalismissa talouden ja politiikan välille on luotava suhteellisen selkeät raja-aidat ja liikeyritysten tehtävä on keskittyä taloudellisiin päämääriin rajoitetun valtiovallan instituutioiden ja normien puitteissa. Poliittiset tehtävät kuuluvat tässä katsantokannassa valtiovallan instituutioille, joita kansalaiset ohjaavat demokraattisten prosessien välityksellä. Globalisaatioprosessien myötä liikeyrityksistä on kuitenkin tullut yhä merkittävämpiä poliittisia toimijoita. Kun alueellisesti rajoittuneet kansallisvaltiot menettävät globaalissa taloudessa valtaansa ja kykyjään säädellä taloudellisia toimijoita, monikansallisille yrityksille avautuu tilaa osallistua perinteisesti valtiovallan alaan kuuluvien poliittisten tehtävien hoitoon. Samalla kun valtiovallan tehtäviä siirtyy liikeyritysten tontille, yhteiskunnan poliittisten ja taloudellisten piirien klassiset rajat hämärtyvät. Suuryritysten poliittisen esiinmarssin myötä yhteiskunnan perinteinen moraalinen työnjako - valtion, yritysten, järjestöjen ja kansalaisten vastuuroolit sekoittuu ja klassisen liberalismin yhteiskuntakäsityksen pohjalle rakentuvan taloudellisen yritysvastuukäsitys kohtaa haasteita. Yritysten kasvaneeseen poliittiseen valtaan ja vastuuseen liittyvien kysymysten yhteiskuntafilosofinen tarkastelu on olennaista, jotta olisi mahdollista tehdä harkittuja päätöksiä näissä yhteyksissä. Globalisaatiota koskevat empiiriset näkökannat ja tulkinnat tuskin riittävät poliittisiksi ja eettisiksi perusteiksi päätettäessä yhteiskunnallisen järjestyksen kehityssuunnista. Taloudellisissa 110
kysymyksissä poliittinen lähestymistapa ei kuitenkaan ole ollut vähään aikaan hallitsevin keskustelun muoto. Kylmään sotaan liitettyjen ideologisten vastakkainasettelujen rauettua, talouspoliittista keskustelua on käyty melko epäpoliittisista lähtökohdista. Vallitsevaksi on tullut taloudellinen käytännöllisyysoppi, jossa ei keskitytä kapitalismin poliittisten muunnelmien suhteellisen paremmuuden arviointiin vaan lähestytään taloutta laskennallisena yhteiskunnallisen insinööritaidon alana. Tarkasteltaessa viimeaikaista keskustelua yritysten yhteiskuntavastuusta voidaan tutkimuksen kentällä havaita kuitenkin kiinnostava politiikan paluu. Yritysvastuututkimuksen klassiset 1950- ja 1970 -luvuille sijoittuneet keskustelut olivat luonteeltaan poliittisia siten, että yritysten yhteiskunnallinen asema yhdistettiin niissä selkeästi erilaisiin poliittisiin yhteiskuntakäsityksiin. Klassinen yritysvastuukeskustelu jäi kuitenkin 1980- ja 1990-luvuille tultaessa alaa nykyisinkin hallitsevan taloudellisen ja vähemmän politiikkaa korostavan lähestymistavan varjoon. Viime aikoina yritysvastuututkimuksen ehkäpä näkyvin muoto on ollut poliittinen yritysvastuukeskustelu (political CSR). Sen kriittinen väite on, että vallitseva taloudellinen yritysvastuulähestymistapa tarjoaa liikeyritysten yhteiskunnallisista vastuista globaalin talouden oloihin sopimattoman epäpoliittisen käsityksen. Tämän käsityksen tilalle poliittinen yritysvastuukeskustelu tarjoaa vaihtoehtoa, jossa etenkin monikansalliset suuryritykset katsotaan vastuullisiksi perinteisesti valtiovallan alaan kuuluvista poliittisista ja sosiaalisista tehtävistä. Keskeisten poliittisten kysymysten kriittinen tarkastelu on kuitenkin poliittisessa yritysvastuukeskustelussa vielä alkutekijöissään. Erityisesti taloudellisen vallan muuntumista epätasa-arvoiseksi poliittiseksi vallaksi ei ole kyetty riittävästi hahmottamaan ja haastamaan. Yritysten poliittisen roolin ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden välinen suhde näyttäisi olevan yksi poliittisen yritysvastuututkimuksen tärkeä kysymys. Yritysvastuukeskustelussa tapahtuneita historiallisia muutoksia on kiintoisaa tarkastella amerikkalaisen yhteiskuntafilosofi John Rawlsin (1921 2002) poliittisen filosofian näkökulmasta. Rawls on muovannut yhteiskunnan moraalisesta työnjaosta käytyä keskustelua merkittävästi. Hänen mukaansa yhteiskunnan moraalinen työnjako liittyy käsitykseen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Siten yhteiskunnallisten instituutioiden ja toimijoiden välinen vastuiden jako vaikuttaa siihen, miten vapaita ja tasa-arvoisia ihmiset ovat ja miten demokraattisesti yhteiskunnallista elämää voidaan hallita. Rawlsin moraalisen työnjaon näkökulman esittelyn jälkeen keskeisten yritysvastuukeskustelujen poliittisen luonteen esittelyyn ja arviointiin. 111
<O2>Moraalisen työnjaon poliittiset muunnelmat Rawlsin yhteiskuntafilosofiassa moraalisen työnjaon käsite viittaa erilaisiin tapoihin, joilla yhteiskunnassa (tai yhteiskuntasopimuksessa ) vastuut on jaettu yhteiskunnan poliittisten ja sosioekonomisten instituutioiden (perustuslain, lainsäädäntöjärjestelmän, koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmän, omistus- ja verotusrakenteen, markkinoiden) ja niiden puitteissa toimivien kansalaisten, yhdistysten, järjestöjen, yritysten ja muiden toimijoiden kesken. Teoksessaan Political Liberalism (1993) Rawls ilmaisee moraalisen työnjaon perusidean sanomalla, että pyrkimyksenä hänen oikeudenmukaisuuskäsityksessään on hahmotella yhteiskunnallinen perusrakenne, joka turvaa taustaolosuhteet, joiden puitteissa yksilöt ja yhdistykset voivat tavoitella vapaammin ja tehokkaammin omia päämääriään luottaen siihen, että toisaalla sosiaalisessa rakenteessa on tehty riittävät taustaoikeudenmukaisuutta ylläpitävät toimet. Rawlsilaisen yhteiskuntafilosofian näkökulmasta poliittiset opit voidaan nähdä erilaisina käsityksinä sopivasta tavasta jakaa moraalista työtä yhteiskunnan julkisten perusrakenteiden ja yksityisten elämänpiirien välillä. (1) Libertarismissa tavoiteltava yhteiskunta on yksityisten sopimusten verkosto. Tämän poliittisen opin näkökulmasta menestyksekkäät yritykset voivat aivan luontevasti ottaa hoitaakseen valtiovallan perinteiset roolit. Libertarismin näkökulmasta yhteiskunnassa tarvitaan ainoastaan minimaaliset julkiset rakenteet, joiden tehtävänä on suojata kapitalistisia omistusoikeuksia ja sopimusvapautta. Loput vastuut voidaan jättää yhteiskunnassa vapaaehtoisen liike- ja kansalaistoiminnan piiriin. (2) Myös klassinen liberalismi suosii vapaaehtoista yhteistoimintaa, yksityistä yrittäjyyttä ja markkinavaihtoa. Klassisessa liberalismissa nähdään kuitenkin tarve rajoitetulle valtiovallalle sekä selkeille talouselämän ja politiikan välisille raja-aidoille. Klassinen liberalismi on myös libertarismia huomattavasti halukkaampi käyttämään valtion kollektiivista valtaa, jos tämän käyttöä tukevat selkeät taloudelliseen tehokkuuteen ja yksilönvapauteen liittyvät syyt. (3) Liberaali tasa-arvo on puolestaan huolissaan vapaiden markkinavaihtojen kasautuvista vaikutuksista ihmisten yhtäläisiin mahdollisuuksiin elämässä. Se on halukas asettamaan markkinat sellaisten sosiaalisten rakenteiden puitteisiin, joiden tehtävä on yli 112
ajan taata mahdollisuuksien tasa-arvo ihmisten välillä. Ajatuksena on, että ihmisten elämännäkymiin eivät saa vaikuttaa heidän lähtökohtaiset asemansa yhteiskunnassa vaan pelkästään heidän kykynsä ja tahtonsa pyrkiä elämässä eteenpäin. (4) Yleisen hyvinvoinnin edistämisen nimissä hyvinvointikapitalismi sallii merkittävät julkisen vallan puuttumiset markkinoiden tuottamiin resurssien ja yhteiskunnallisten hyvien kohdennuksiin. Tämä järjestelmä pyrkii nostamaan hyvinvoinnin tasoja yhteiskunnassa, pienentämään epätasa-arvoisuuksia ihmisten välillä sekä auttamaan niitä, jotka eivät pärjää taloudellisessa kilpailussa taannehtivilla ja resursseja uudelleenjakavilla (progressiivisilla) verorakenteilla ja tulonsiirtojärjestelmillä. (5) Omistusdemokratian näkökulmasta taloudellisen vallan kasaantuminen heikentää ihmisten demokraattista otetta yhteiskuntaelämästä. Kun hyvinvointikapitalismi pyrkii jakamaan tuloja uudelleen taannehtivasti, omistustasa-arvo pyrkii takaamaan tuottavan pääoman omistusten laaja-alaisen jakautumisen ennakoivasti. Se hyödyntää näissä yhteyksissä vahvoja ja tasaarvoa edistäviä perintöveroja, progressiivista lahjaverotusta, heikompiosaisten säästämistä edistäviä politiikkaohjelmia, julkisen vallan toimia, jotka tähtäävät koulutukselliseen ja terveydelliseen tasa-arvoon, sekä poliittisten puolueiden julkista rahoitusta. (6) Markkinasosialismi pyrkii yhdistämään sosialistisen käsityksen tasa-arvosta ja markkinoiden tehokkuuden. Se käyttää markkinoita pelkästään tuotannollisten resurssien tehokkaaseen kohdennukseen mutta ei tulojen ja varojen jakoon. Hävittääkseen taloudellisen epätasa-arvon keskeiset lähteet se sosialisoi tuottavan pääoman. Sen puitteissa toimittaessa tuotantovälineet ovat siis julkisessa omistuksessa ja resurssien jakoon liittyvät asiat päätetään demokraattisesti. Tuotantovälineet voidaan kuitenkin vuokrata kilpailevien ja työntekijöiden omistamien yritysten käyttöön. Lähestyttäessä merkittäviä akateemisia keskusteluja yritysvastuusta tutkimuksen kentällä on tältä pohjalta mahdollista havaita kiinnostavia painopisteen muutoksia. <O2>Klassinen moniarvoisuus 113
Poliittista keskustelua yritysten yhteiskuntavastuusta on käyty suhteellisen pitkään. Akateemisessa tutkimuksessa yritysten yhteiskuntavastuun poliittisten ulottuvuuksien tarkastelut virisivät laajemmin 1950-luvulla. Klassiseksi yritysvastuukeskusteluksi voikin kutsua 1950- ja 1970-lukujen amerikkalaista akateemista keskustelua aiheesta. Tämän klassisen lähestymistavan ehkäpä merkittävimpiä 1950-luvulle sijoittuneita puheenvuoroja esittivät yhdysvaltalaiset taloustieteilijät Howard Bowen teoksessaan Social Responsibilities of the Businessman (1953) ja Theodore Levitt artikkelissaan The Dangers of Social Responsibility (1958). Myös Louis Kelson ja Mortimer Adlerin teoksessa The Capitalist Manifesto (1958) esittämä ohjelma, jossa talouden demokratisoimiseen pyritään yritysten omistusten hajautuksella, on syytä ottaa huomioon. 1970- luvulla Kenneth Walters puolestaan tarkasteli yritysvastuuta poliittisesta näkökulmasta artikkelissaan Corporate Social Responsibility and Political Ideology (1977). Myös L. E. Prestonin ja J. E. Postin teos Private Management and Public Policy: The Principle of Public Responsibility (1975) edustaa klassista poliittista lähestymistapaa yritysvastuuseen. Olennainen piirre klassisessa yritysvastuulähestymistavassa on se, että keskustelu on hyvin elimellisesti sidoksissa eri poliittisiin teorioihin ja ideologioihin. Klassisissa puheenvuoroissa pohdittiin laajasti sitä, miten eri yhteiskunnallisten instituutioiden ja toimijoiden tehtävät tulisi suhteuttaa toisiinsa, jotta parhaiten taattaisiin kansalaisten taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset oikeudet. Toisin sanoen oltiin kiinnostuneita siitä, miten näiden instituutioiden ja toimijoiden välinen työnjako tulisi määritellä. Erilaisten moraalisten työjakojen arviointiperusteet eivät myöskään rajoittuneet taloudellisen tehokkuuden näkökantoihin, vaan mukana tarkasteluissa olivat vahvasti myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian ulottuvuudet. Klassinen keskustelu yritysten poliittisesta yhteiskuntavastuusta oli paitsi poliittista myös poliittisesti moniarvoista. Tutkijat kytkivät avoimesti näkemyksensä oikeudenmukaisimmasta ja toimivimmasta yhteiskunnallisesta työnjaosta kannattamaansa poliittiseen ideologiaan. Keskusteluun osallistuivat niin libertaristisen yhteiskuntakäsityksen ja klassisen liberalismin kuin kapitalistisen hyvinvointivaltionkin kannattajat. Tutkijat pohtivat, saavutetaanko paras yhteiskunnallinen järjestys yksilöiden ja yhteisöjen vapaaehtoisten sopimusten turvin vai taattaisiinko kenties oikeudenmukaisen yhteiskunnan toteutuminen kollektiivisempien sosiaalisten vastuunkannon mekanismien avulla. Keskusteluun mahtuivat mukaan myös ne, joille kapitalistisen yhteiskunnan keskeiset omistusrakenteet eivät ole pyhiä kriittisen tarkastelun ulkopuolelle 114
jätettäviä aiheita. Joidenkin keskustelijoiden mukaan epätasa-arvoinen yhteiskunta oli myös epäoikeudenmukainen, ja yhteiskunnan tuli verotuksen, tulonsiirtojen ja muiden sosiaalisten toimenpiteiden avulla pyrkiä edistämään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta sekä puuttua aktiivisesti markkinoiden pohjalta rakentuviin valta-asetelmiin. Klassinen keskustelu näyttäytyy siis poliittisesti moniarvoisena. <O2>Taloudellinen yritysvastuu Tultaessa 1980-luvulle yritysten yhteiskuntavastuusta alettiin kuitenkin keskustella yhä kapeammista poliittisista lähtökohdista käsin. Keskustelun sävy muuttui samoihin aikoihin, kun ylikansallisten suuryritysten yhteiskunnallinen vaikutusvalta alkoi ennennäkemättömällä tavalla kasvaa. Hallitsevaksi tuli suuntaus, jossa korostuu yritysten taloudellinen rooli, samalla kun niiden yhteiskunnalliseen valtaan liittyvästä kysymyksistä ei juurikaan puhuta. Keskustelussa alettiin korostaa yritysten vapaaehtoisen toiminnan lisäämistä yhteiskunnan moraalisessa työnjaossa liiketaloudellisilla näkökohdilla perusteltuina. Näennäisesti epäpolitisoituneen yritysvastuukeskustelun taustalla voidaan kuitenkin nähdä uusliberalistisen poliittisen ideologian vaikutus. Valtavirtaisesta taloudellisesta yritysvastuukeskustelusta on tunnistettavissa kaksi merkittävää poliittista käsitystä, jotka koskevat sopivaa moraalista työnjakoa yhteiskunnassa. Ensimmäinen on klassisen liberalismin mukainen käsitys, jonka merkittäviä edustajia ovat muun muassa yhdysvaltalaiset taloustieteilijät Milton Friedman ja Michael C. Jensen. Klassisen liberalismin moraalisen työnjaon mallissa poliittiset ja sosiaaliset vastuut yhteiskunnassa kuuluvat toimivaltuuksiltaan rajoitetulle valtiovallalle, ja talouselämän ja politiikan välille tarvitaan selkeät raja-aidat. Tässä mallissa liikeyritykset puolestaan ovat taloudellisiin tehtäviin keksittyviä (epäpoliittisia) toimijoita, joilla ei ole välineelliset hyvätynäkökohdat ylittäviä sosiaalisia vastuita. Yrityksen yhteiskunnallinen vastuu kytketään siis tiukasti yrityksen taloudelliseen etuun, jota pidetään yritysvastuun ainoana merkityksellisenä perusteluna. Siten ei yllättäne, että valtavirtaisen yritysvastuututkimuksen tarkastelun keskiössä on ollut ja on edelleenkin kysymys yritysvastuutoimien taloudellisesta kannattavuudesta. Toinen merkittävä taloudellisen yritysvastuukeskustelun poliittinen suuntaus on libertaristinen. Tämän suuntauksen tunnetuin edustaja on yhdysvaltalainen organisaatiotutkija ja liike-elämän etiikan teoreetikko Edward R. Freeman. Freeman linkittää kuuluisaan sidosryhmäteoriaansa liitetyt yritysten laajenevat yhteiskunnalliset vastuut libertaristiseen poliittiseen teoriaan. 115
Libertarismin näkökulmasta yritykset siis voivat ottaa hoitaakseen valtiovallan perinteiset roolit, ja sen mukaan yhteiskunnassa tarvitaan ainoastaan suppeimmat mahdolliset julkiset rakenteet, joiden tehtävänä on suojata kapitalistisia omistusoikeuksia ja sopimusvapautta. Loput vastuut voidaan jättää vapaaehtoisen liike- ja kansalaistoiminnan piiriin. Toisin kuin klassinen liberalismi, libertaristinen moraalisen työnjaon oppi ei vaadi mitään raja-aitoja politiikan ja talouden välille ja sen puitteissa voidaan melko estoitta jakaa moraalista työtä yksityisille yrityksille. Näin se sopiikin poliittiseksi opiksi niille, joilla on hyvin vahva epäluulo valtiovaltaa kohtaan ja vakaa usko yksityisten yritysten kykyihin kantaa sidosryhmäsuhteissaan yhteiskunnallisia vastuita. Samalla kun valtavirtainen taloudellinen yritysvastuukeskustelu on omaksunut poliittiseksi taustakseen klassisen liberalismin ja libertarismin, tuo keskustelu on kaventunut poliittisesti. Verrattuna esimerkiksi klassiseen yritysvastuukeskusteluun on ilmeistä, että keskustelun poliittinen moniarvoisuus on vähentynyt. <O2>Politiikan paluu Viime aikoina yritysvastuukeskustelussa näkyvän roolin on puolestaan saanut lähestymistapa, joka korostaa yritysvastuun poliittisia ulottuvuuksia. Tässä keskustelussa on lähdetty kunnianhimoisesti haastamaan taloudellista käsitystä liikeyrityksestä ja yritysvastuusta. Poliittisessa yritysvastuukeskustelussa katsotaan, että perinteisen taloudellisen yritysteorian pohjalle rakentuva välineellinen ja epäpoliittinen yritysvastuukeskustelu on vanhentunut. Pitkälle globalisoituneessa maailmassa se ei kykene tarjoamaan ajantasaista käsitystä liikeyritysten yhteiskunnallisesta asemasta ja vastuista. Tavoitteena uudessa poliittisessa yritysvastuulähestymistavassa onkin paradigman muutos, jossa taloudellinen käsitys yritysvastuusta korvataan poliittisella yritysvastuulla. Uuden poliittisen yritysvastuun hallitsevimmat muotoilut tulevat Euroopasta. Niitä ovat esittäneet erityisesti Sveitsissä työskentelevät liike-elämän etiikan tutkijat Andreas Scherer ja Guido Palazzo. Heidän pyrkimyksenään on ylittää klassisen liberalismin näkemys liike-elämän ja politiikan välisistä suhteista. Tämä onkin ymmärrettävää, koska klassisen liberalismin moraalisen työnjaon malli on keskeinen taloudellisen yritysvastuukäsityksen taustaideologia. Tässä työnjaossa on suhteellisen selkeät talouden ja politiikan väliset rajat, ja siinä liikeyritysten tehtävät ovat taloudellisia ja poliittiset tehtävät kuuluvat rajoitetun valtiovallan instituutioille. 116
Uuden poliittisen yritysvastuulähestymistavan mukaan globaalissa taloudessa tällainen politiikan ja talouden välinen erottelu ei ole enää pätevä. Poliittinen yritysvastuu ankkuroituukin näin vahvasti käsitykseen globalisaatiosta prosessina, joka merkittävästi heikentää alueellisesti rajoittuneiden kansallisvaltioiden kykyä säädellä taloudellisia toimijoita ja jonka katsotaan johtavan politiikan ja talouden välisten raja-aitojen murenemiseen. Poliittinen yritysvastuu määrittyy Schererin ja Palazzon lähestymistavassa prosessiksi, jossa liikeyritykset ottavat hoitaakseen perinteiset valtiovallan liike-elämän poliittiseen ja sosiaaliseen sääntelyyn liittyvät tehtävät ja yritykset omaksuvat uuden roolin kansalaisten perusoikeuksien ja julkisten hyödykkeiden tarjoajina. Uusi poliittinen yritysvastuulähestymistapa kohtaa kuitenkin merkittäviä esteitä pyrkimyksissään haastaa ja korvata taloudellinen yritysvastuukäsitys. Ensinnäkin, klassisen liberalismin mukaista normatiivista käsitystä politiikan ja talouden välisistä sopivista suhteista on vaikea kaataa pelkästään empiirisellä (ja melko kiistanalaisella) globalisaation syvyyttä koskevalla näkemyksellä. Ainoa merkityksellinen poliittinen vastaus globalisaatioprosessissa mahdollisesti tapahtuvaan talouden ja politiikan välisten raja-aitojen murenemiseen ei myöskään ole liikeyritysten politisoitumisen hyväksyminen tai sen tukeminen. Tähän globalisaatioon mahdollisesti liittyvään ilmiöön on mahdollista vastata poliittisesti myös siten, että rakennetaan globaalilla tasolla vahvempia raja-aitoja talouden ja politiikan välille. Uusi poliittinen yritysvastuulähestymistapa pyrkii korvaamaan klassisen liberalismin moraalisen työnjaon malli häivyttämällä politiikan ja talouden väliset raja-aidat sekä yksityistämällä keskeiset poliittiset vastuut. Tämä lähestymistapa johtaa kuitenkin libertaristiseen moraaliseen työnjakoon. Ongelmana tässä libertaristisessa poliittisen yritysvastuun suunnassa on se, että se ei tarjoa vaihtoehtoa taloudelliselle yritysvastuuteorialle. Onhan taloudellisessa yritysvastuukeskustelussa jo olemassa libertaristinen poliittinen suuntaus, jonka merkittävin edustaja on Edward R. Freeman. Uusi poliittinen yritysvastuukeskustelu ottaa huomioon myös liian kapean poliittisten yhteiskuntakäsitysten joukon, kun se esittää poliittisen yritysvastuun vaihtoehtona klassisen liberalismin mukaiselle käsitykselle talouden ja politiikan välisistä suhteista. Ehkä tämä on strategisesti ymmärrettävä lähestymistapa, koska klassinen liberalismi ei ole ainut poliittinen oppi, jossa vaaditaan selkeitä talouden ja politiikan välisiä rajoja eikä liikeyrityksiä pidetä kovin uskottavina poliittisten vastuiden kantajina. Olisikin hyvä pyrkiä kohti sellaista poliittista 117
yritysvastuukeskustelua, jossa olisivat mukana kaikki merkittävät yhteiskunnalliset näkemykset politiikan ja talouden välisistä suhteista. <O2>Lopuksi Keskustelu liikeyritysten yhteiskuntavastuusta on aina poliittista keskustelua. Se koskee sitä, miten yhteiskunnan poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset ulottuvuudet, toiminnot ja vastuut jakautuvat yhteiskunnallisten instituutioiden, kansalaisten, yhdistysten yritysten ja muiden toimijoiden kesken. Nykyinen yritysten yhteiskuntavastuuta käsittelevä akateeminen tutkimus on rakentunut pitkälti 1980-luvulla yleistyneen, näennäisesti epäpoliittisen lähestymistavan pohjalle. Yritysvastuun poliittisesti moniarvoiset juuret on unohdettu. Akateemisessa keskustelussa yritysten poliittisesta roolista tulisikin palata monipuolisempaan poliittisten teorioiden tarkasteluun. Taloustieteilijöiden ja tutkijoiden tulisi arvioida avoimesti käsityksiään moraalisesta työnjaosta ja oikeudenmukaisuudesta sekä valottaa myös taustalla vaikuttavia poliittisia yhteiskuntakäsityksiä. Akateemisen keskustelun monipuolisuus on edellytys onnistuneelle ja harkitulle yhteiskuntapolitiikalle. Moniäänisellä keskustelulla tulisi pyrkiä kohti yhteiskunnallista rakennetta, jossa julkisen vallan ja yritysten vastuunkannon yhdistelmä on toimiva ja läpinäkyvä ja jossa vastuiden ja vallan jaosta on sovittu avoimesti demokraattisessa keskustelussa. Yhteiskuntafilosofialla voisi olla tässä yhteydessä merkittävä asema. <O2>Lisälukemistoa Banerjee, Subhabrata Bobby (2007). Corporate Social Responsibility: The Good, the Bad and the Ugly. Cheltenham: Edward Elgar. Crane, Andrew, Dirk Matten & Jeremy Moon (2008). Corporations and Citizenship. Cambridge: Cambridge University Press. Crouch, Colin (2011). The Strange Non-Death of Neoliberalism. Cambridge: Polity Press. Fougère, Martin, Györgyi Kovács, Jukka Mäkinen, Marjo Siltaoja & André Sobczak (toim.) (2011). Problematizing the Power of Responsibility. Erikoisnumero: Electronic Journal of Business Ethics and Organization Studies 16: 2. Joutsenvirta, Maria, Minna Halme, Mikko Jalas & Jukka Mäkinen (toim.) (2011). Vastuullinen liiketoiminta kansainvälisessä maailmassa. Helsinki: Gaudeamus. 118
Mäkinen, Jukka & Arno Kourula (2012). Pluralism in Political Corporate Social Responsibility. Business Ethics Quarterly 22:4, 649 678. Mäkinen, Jukka & Arno Kourula (ilmestyy). Globalization, National Politics and Corporate Social Responsibility. Teoksessa R. Tainio, S. Meriläinen, J. Mäkinen & M. Laihonen (toim.): Limits to Globalization: National Borders Still Matter. Kööpenhamina: Copenhagen Business School Press. [onko ilmestynyt jo] Rawls, John (1993). Political Liberalism. New York: Columbia University Press. 119