LEIJAT LEIJAT-näyttely kertoo leijojen historiasta ja leijoista tämän päivän harrastuksena. Leijojen lennätys on paljon muutakin kuin lasten rakastama kesäinen ulkoleikki. Leijoilla on hyvin pitkä ja vaiherikas historia, johon kuuluu mm. uskonnollisia rituaaleja, uhkarohkeutta, kekseliäisyyttä sekä sodankäynnin ja tieteen kehitysaskeleita. Nykyään yhä useammin myös aikuiset ovat löytäneet leijaharrastuksen ja kiinnostuneet lennättämisen lisäksi niiden rakentamisesta ja kilpailemisesta. Leijaharrastus tarjoaakin sopivasti haasteita tekniikan, taiteen ja kädentaitojen alalla. Leijojen lennätys yhdistää harrastukseen myös liikunnan, ulkoilun, sosiaalisen yhdessäolon ja matkailun. Vuosisatojen saatossa leijavalikoima on kehittynyt yksinaruisista leijoista ja tuulisukista aina huippuunsa muotoiltuihin moninaruisiin temppu- ja vetoleijoihin sekä visuaalisesti sykähdyttäviin taideleijoihin. LEIJAT-näyttely esittelee tarinoiden avulla historiallisesti merkittäviä leijakeksintöjä ja tapahtumia sekä niihin liittyneitä henkilöitä. Näyttelyssä on esillä suomalaisten leijaharrastajien valmistamia nykyaikaisia leijoja sekä historiallisia leijamalleja, jotka on rakentanut ryhmä Jyväskylän ammattiopiston puu- ja vaatetusalan oppilaita. Varsinaisista Aasian leijamaista on näyttelyssä mukana leijoja Intiasta, Japanista, Kiinasta, Koreasta ja Malesiasta. Kiitos yhteistyöstä: Leijaseura ry, Helsinki Leijaseura Itätuuli ry, Joensuu Jyväskylän ammattiopisto / puuala ja vaatetusala Intian Suomen suurlähetystö, New Delhi, Intia Suomen Japanin suurlähetystö Suomen Kiinan kansantasavallan suurlähetystö Japan Kite Association / Kite Museum, Tokio, Japani Arirang, Korea s Global TV, Korea Ilmatieteenlaitos Keski-Suomen ilmailumuseo Näyttelyn graafinen ilme: Tiina Leino Näyttelyn kuvitus: Päivi Hintsanen Näyttelyn tuotanto ja toteutus: Suomen käsityön museo LEIJAT -näyttely on suunniteltu kiertämään museoissa, lasten- ja nuorten taidekeskuksissa sekä kirjastoissa. Näyttely on tuotettu opetusministeriön tuella.
NÄYTTELYSSÄ KÄYTETTYJÄ LÄHTEITÄ: Baker Rhonda & Denyer Miles 1993, Making Kites. London: The Apple Press. Bondestam, Mårten 1982, Lennä, lennä leijani. Espoo: Weilin + Göös. Bondestam, Mårten 2000, Better Kites. Parempia leijoja. Bobäck: Mårten Bondestam. Dunford, Don 1977, Kite Cookery. How to design your own kites and get it right! Oxford: Cochranes of Oxford Ltd. Guerra, Rossella & Ferlenga Giuseppe 2004, The Kite Making Handbook. Newton Abbot: David & Charles Books. Hart Clive 1982, Kites. An Historical Survey. Revised and Expanded Second Edition. New York: Paul P. Appel. Janormo, K. W. 1963, Varhaisilmailumme. Helsinki: Otava. Moulton Ron & Lloyd Pat 1997, Kites. A Practical Handbook. Hertfordshire: Nexus Special Interests. Mouvier, Jean-Paul 1974, Tehdään leija. Helsinki: Otava. Pelham, David 2000, Kites. Woodstock & New York: The Overlook Press. Schmidt, Norman 1997, The Great Kite Book. New York: Sterling Publishing Co. Inc. Seppinen, Ilkka 1988, Ilmatieteen laitos 1838-1988. Helsinki: Ilmatieteen laitos. Skinner, Scott & Fujino Ali (ed.) 1997, Kites. Paper Wings Over Japan. Seattle: The Drachen Foundation. Hirvonen, Asko 2002, Mä katoin et mitä ihmeen leijoja noi on, kun ne lentelee vaikka miten päin, et miten toi on mahdollista. Leijat modernina harrastuksena. Proseminaaritutkielma professori Seppo Knuuttilan johtamassa perinteentutkimuksen proseminaarissa Joensuun yliopistossa 10.4.2002.
LEIJAN JUURET OVAT AASIASSA On arveltu, että leijan keksi maanviljelijä, jonka hattua tuuli riepotteli. Tai sitten keksijä oli merenkulkija, jonka purjeen tuuli oli nostanut ilmoihin. Tutkijoiden mukaan leijan keksijä on todennäköisimmin elänyt Kiinassa vähintään kolme tuhatta vuotta sitten. Toisaalta arvellaan, että keksintö olisi saattanut syntyä samoihin aikoihin myös eteläisen Tyynenmeren alueella eli Malesiassa ja Indonesiassa. Leijan keksiminen on edellyttänyt kevyiden ja kestävien materiaalien saatavuutta. Alkukantaisten leijojen rakennusmateriaaleina käytettiin suuria ja kuivia lehtiä, ruokoa sekä bambua. Silkin valmistuksen keksiminen mullisti leijat n. 1000 eaa. Silkkistä saatiin kevyitä ja kestäviä leijoja ja lennätyslankoja. Leijaharrastus yleistyi todenteolla kuitenkin vasta 100-luvulla, kun uusi keksintö, mulperipuusta valmistettu paperi, syrjäytti silkin leijojen materiaalina. Ensimmäinen historiallinen tieto leijoista on vuodelta 206 eaa. Kiinalainen kenraali Han Hsin yritti vallata vähälukuisen sotajoukkonsa avulla vihollisen hyvin varustetun palatsin. Hän piiritti palatsia, mutta valtausyritykset eivät onnistuneet. Han Hsin keksi rakentaa leijan ja hän lennätti sen palatsin muurien yläpuolelle. Hän teki leijan naruun merkin ja kelasi leijan takaisin luokseen. Han Hsin määräsi sotilaansa kaivamaan salaa tunnelin palatsin muurien alitse. Kun tunneli oli leijan naruun tehdyn merkin mittainen, he tiesivät nousevansa maan pinnalle palatsin sisäpuolella. Yllätys oli täydellinen ja Han Hsinin joukot kukistivat ylivoimaisen vihollisen. Leijaharrastus levisi vuosien saatossa Kiinan ulkopuolelle ensiksi Indokiinaan, Japaniin, Koreaan, Burmaan, Indonesiaan, Melanesiaan ja lopulta Polynesiaan saakka. Buddhalaiset munkit olivat innokkaita leijojen lennättäjiä ja heillä oli kauppiaitten ohella merkittävä osa leijojen yleistymisessä. Aasian maissa leijoille on muodostunut tärkeä sija uskonnossa ja rituaaleissa. Esimerkiksi Japanissa on sidottu riisiä leijaan, jota on lennätetty riisipellon yläpuolella. Näin on herätetty jumalia suojelemaan viljelystä ja suomaan runsaan sadon. Samoin Malesiassa maanviljelijät rakensivat ja lennättivät monsuunikauden aikana koristeellisia leijoja hedelmällisyysrituaaleissaan. Muinaisessa Polynesiassa leijoja pidettiin lahjoina jumalilta. Yksinkertaisia, lehdistä ja risuista kyhättyjä leijoja käytettiin apuvälineinä mm. kalastuksessa. Indonesiassa kalastajien ja merimiesten kanooteistaan lennättämät leijat kuvastivat ihmisen elämässä hengen voittoa ruumiista. Uuden Seelannin maorien kulttuurissa linnut ovat jumalien sanansaattajia. Maorit lennättivät leijoja,
jotka olivat ulkomuodoltaan puoliksi ihmisiä, puoliksi lintuja. Ne toimivat hyvän tahdon eleenä uskonnollisissa seremonioissa. Korealaisissa perheissä kirjoitettiin vuoden aikana syntyneiden poikalasten nimet ja syntymäajat leijoihin. Uutena vuotena leija lennätettiin korkealle ilmaan ja niiden narut katkaistiin. Kauas karkaava leija houkutteli mukaansa pahat henget pois poikien luota. Leijat ovat olleet Aasiassa yleisimmin miesten ja lasten harrastus, mutta nykyisin myös naiset ottavat yhä enemmän osaa lennättämiseen. Leijataistelut ovat yleinen kansanhuvi mm. Japanissa, Thaimaassa ja Intiassa. Varsinkin japanilaiset rokkaku-taisteluleijat ovat saaneet suosiota myös muualla maailmassa. Taisteluleijojen naruihin on liimattu mm. lasia ja pyrkimyksenä on pakottaa vastapuolen leija maahan tai pudottaa leija katkaisemalla lennätysnaru. Intiassa leijataistelut ajoittuvat talven päättymiseen tammikuussa, jolloin Intian taivas täyttyy värikkäistä, nopealiikkeisistä leijoista. Intiassa myydään vuosittain yli miljoona leijaa. Teollistuminen ja kaupungistuminen on vähentänyt leijaharrastusta Kiinassa. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen yhteydessä leijojen lennättämisestä tuli laitonta maanalaista toimintaa. Leijojen lennätys säilyi kuitenkin hengissä ja nykyisin leijaharrastusta pidetään tärkeänä osana kiinalaista kulttuuriperintöä. YLIMYKSILTÄ KAIKEN KANSAN ILOKSI Japani on Aasian tunnetuimpia leijamaita. Japaniin leijat saapuivat 800-luvulla ja aluksi ne olivat lähinnä yläluokan harrastus. Vielä tuolloin paperin valmistus oli niin kallista, että vain varakkaimmilla samurailla oli varaa leijojen rakentamiseen. Paperin valmistus kehittyi ja halpeni, ja 1600-luvun puoliväliin mennessä leijat olivat niin suosittuja, että lennätystilan puutteen vuoksi lennättäjien välille syntyi riitoja. Lopulta riitojen ratkaisuksi lapsilta kiellettiin leijojen lennättäminen kaupungin rajojen sisäpuolella. Muinaisessa Japanissa shogun Minamoto no Tametomo Genji-klaanista oli karkotettuna Hachijon saarelle nuoren poikansa kanssa. Kohtaloonsa tyytymättömänä Tametomo päätti valmistaa suuren leijan ja suotuisan tuulen koittaessa hän lennätti poikansa leijan kyydissä mantereelle. Päästyään vastarannalle poika sytytti suuren merkkinuotion, jolla hän kertoi isälleen päässeensä turvallisesti perille ja hakevansa apujoukkoja omasta klaanistaan. Tuosta tapahtumasta lähtien on perinteistä Hachijonleijaa koristanut Tametomon kuva.
1700-luvulla kuuluisa japanilainen rosvo Kakinoki Kinsuke käytti ryöstöretkellä apunaan leijaa. Hän nousi leijan kannattelemana Nagoyan linnan katolle ja varasti sieltä delfiinipatsaan kultaiset suomut. Kakinoki Kinsuke laskeutui turvallisesti maan kamaralle ja pääsi jopa pakenemaankin. Myöhemmin hän kuitenkin jäin kiinni teostaan, ja rangaistukseksi hänet sekä hänen perheensä keitettiin öljyssä. Vuonna 1927 onnekkaampi varas onnistui nappaamaan samoista delfiineistä 58 suomua. Japanissa leijat valjastettiin jo varhain myös hyötykäyttöön. Esimerkiksi rakennustyömailla lennätettiin valtavia leijoja, joiden avulla nostettiin koreissa tiiliä korkeiden tornien työmaille. Samoin on kerrottu, että myös rakennusmiehiä olisi nostettu leijojen avulla tornien katoille töihin. Japanissa leijojen lennättämisestä on tullut yhteisöllinen harrastus. Vuonna 1737 Shironen alueella juhlistettiin kanavan kunnostamista. Linnanherra Mizoguchi lahjoitti Itä-Shironelaisille jättimäisen leijan. Valitettavasti leija rysähti Länsi-Shironen puolelle ja aiheutti laajaa tuhoa riisiviljelyksille. Alueen maanviljelijät halusivat taistella ja saada hyvitystä menetykselleen. Taistelu syntyikin, mutta linnanherra sai sovittua aseiksi leijat. Perinne on jatkunut nykypäivään asti, ja joka kesäkuu Itä- ja Länsi-Shironelaiset taistelevat jättileijoilla, joiden lennättämiseen tarvitaan jopa 50 miestä. Vuonna 1692 Japanissa lennätettiin leijaa, jonka halkaisija oli n. 20 m ja paino 250 kg. Sen lennättämiseen tarvittiin 200 vahvaa miestä. Tämän leijan voitti suuruudessa uusiseelantilaisen Peter Lynnin leija vasta vuonna 1997. LÄNSITUULEN KULJETETTAVANA Ensimmäinen maininta leijasta Euroopassa on vuodelta n. 400 eaa. Tuolloin kreikkalainen filosofi ja matemaatikko Archytas (428 347 eaa.) tutki lintujen lentoa ja valmisti itse puisen linnun. Oletetaan, että hän olisi saanut vaikutteita kiinalaisten vastaavista leijoista. Vuonna 105 roomalaisten tiedetään lennättäneen pylväiden päissä koristeltuja, kankaisia lohikäärmeen muotoisia tuulisukkia. Niillä peloteltiin vastustajia ja niiden avulla mm. jousimiehet pystyivät arvioimaan tuulen suuntaa ja voimakkuutta. Vuonna 1295 Marco Polo toi tutkimusmatkoiltaan kevyitä itämaisia leijoja Eurooppaan. Ne toki kiinnostivat lapsia, mutta muuten eurooppalaiset eivät
niistä innostuneet: niillä ei ollut mitään kulttuurista merkitystä saati käytännön hyötyä. 1400-luvulla lohikäärmehahmoisten tuulisukkien lento-ominaisuuksia paranneltiin. Niiden muotoa litistettiin ja ne varustettiin pitkillä, lentoa tasapainottavalla pyrstöillä. Eurooppalaiset leijat oli tehty raskaista kankaista ja tukikepeistä eivätkä ne juuri olleet lentokykyisiä. Leijojen rakentajat eivät ymmärtäneet leijojen aerodynamiikkaa, eikä heillä ollut mielenkiintoa sitä tutkia. Vähitellen länsimaisen leijan perinteiseksi muodoksi vakiintui timantti. 1500- luvun puolessa välissä Japanin rajat alkoivat avautua, ja kaupankäynti länsimaiden ja Aasian välillä pääsi käyntiin. Varsinkin hollantilaiset kauppiaat mielistyivät leijoihin ja toivat niitä sekä leijatietoutta mukanaan Eurooppaan. LEIJA TIETEEN PALVELUKSESSA 1700-luvun hyödyn aikakaudella leijat keksittiin valjastaa tieteenteon apuvälineeksi mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ensimmäisen kerran leijoja käytettiin tieteellisen tutkimuksen apuvälineinä 1749. Tuolloin skotlantilainen meteorologi Alexander Wilson (1714 1786) yhdisti kuusi leijaa junaksi samaan naruun eri korkeuksille. Kokeessaan hän mittasi ilmakehän lämpötiloja eri korkeuksilta leijoihin kiinnitetyillä lämpömittareilla. Vuonna 1752 amerikkalainen Benjamin Franklin (1706 1790) tutki hankaussähköä. Hänen päämääränään oli todistaa, että hankaussähkö ja salama ovat samantyyppisiä sähköisiä purkauksia. Todistaakseen teoriansa, hän lennätti leijaa lähestyvän ukkosmyrskyn aikana. Franklin seisoi kuivalla lattialla vajan sisällä ja lennätti silkkistä leijaa silkkinauhasta kiinni pitäen. Silkkinauha oli kiinni hamppunyörissä, joka jatkui leijaan saakka. Silkin ja hampun liitoskohtaan hän sijoitti roikkumaan messinkisen avaimen. Leijan huipulle Franklin asensi metallisen tangon. Aluksi ei tapahtunut mitään. Sitten kaukaisuudessa välähti salama ja sateen kasteleman hamppunyörin säikeet alkoivat pörhistellä sähköisesti. Avainta koskettaessaan hän sai näpeilleen sähköiskun. Franklin otti leijan avulla ilmasta keräämäänsä sähköä talteen ns. Leydenin purkkiin ja toisti sen avulla hankaussähköllä tekemiään kokeita. Onneksi salama ei iskenyt leijaan, Franklin olisi saattanut saada surmansa. Kokeensa avulla Franklin tuli keksineeksi ukkosenjohdattimen. Ensimmäisen leijojen avulla kuvatun ilmavalokuvan otti meteorologi E. D. Archibald vuonna 1887. Yhdysvaltalainen lehtimies William Abner Eddy (1850 1909) teki 1890-luvulla leijoilla meteorologisia kokeita sekä testasi innokkaasti
ilmavalokuvausta. Aluksi hän rakensi suuria kahdeksankulmaisia leijoja ja muodosti niistä jopa 18 leijan junia. Leijat olivat kuitenkin vaikeita hallita mm. massiivisten häntiensä vuoksi. Eddy kehitti ilmavalokuvia varten vakaasti lentävän, hännättömän leijan taivuttamalla timantin muotoisen leijan poikittaisen tukiriman ja tekemällä päällyskankaasta hieman normaalia löysemmän. Tuotekehittelyssään Eddy päätyi lähelle muotoja, jotka ovat tyypillisiä Melanesialaisille ja Indonesialaisille leijoille. Eddy-leija yleistyi nopeasti ja sitä käytettiin ympäri maailmaa mm. säähavaintojen tekemiseen. ILMOIHIN IHMISEN MIELI Ympäröivän ilmakehän ilmiöiden ohella tutkijat testasivat leijojen veto- ja nostovoimia. 1800-luvulta lähtien suoritettiin lukuisia kokeiluja, joissa yritettiin nostaa ihmisiä ilmaan turvallisesti. 1820-luvulla mm. englantilainen opettaja George Pocock (k.1843) teki kokeita leijavetoisilla veneillä sekä kiinnitti tuolin leijaan ja nosti sillä tyttärensä Marthan 90 m korkeuteen. Vuonna 1826 Pocock patentoi Bristolissa rakentamansa leijavetoisen kulkuneuvon. Siinä hevosvetoisen rattaan hevoset oli korvattu leijoilla. Parin suuren leijan vetäminä rattaat kulkivat jopa 30 km/h ja kuljettivat 4 5 matkustajaa. Pocock ystävineen ajeli vaunullaan kaikkiaan lähes 200 km pitkin ja poikin Englannin maaseutua. Ymmärrettävästi kulkuneuvo aiheutti suurta huomiota. Kerran Pocock ohitti Bristolin ja Marlboroughin välillä kulkevan hevosvetoisen vuorovaunun, rikkoi etikettiä kaahaamalla Gloucesterin herttuan kuninkaallisten vaunujen ohi ja hämmensi tietullin kerääjän, joka ei löytänyt hinnastostaan maksua leijavetoisille rattaille. 1800-luvulla leijoja käytettiin jo sangen kekseliäästi. Vuonna 1846 Yhdysvaltojen ja Kanadan välille rakennettiin rautatietä, jonka piti ylittää mahtava ja hurja Niagaran joki. Ennennäkemättömän pitkän rautatiesillan rakentaminen oli haaste tuon ajan insinööreille. Hanke oli kariutua ensimmäiseen vaijeriin, joka piti saada vedettyä kuohuvan virran ylitse. Ratkaisuksi järjestettiin leijakilpailu. Vasta kilpailun toisena päivänä kymmenvuotias Homan Walsh onnistui lennättämään leijansa Yhdysvaltojen puolelta Niagaran ylitse Kanadaan. Leijan narun avulla vedettiin köysi joen yli ja köyden avulla teräsvaijeri, minkä jälkeen sillan rakentaminen saattoi alkaa. Homan Walsh sai palkkioksi 10 $, mikä oli tuohon aikaan huomattava summa.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa leijakokeilut painottuivat yhä enemmän ihmisten lennättämiseen sekä korkeusennätysten rikkomiseen. Eddy-leijan syrjäytti tieteellisissä kokeissa Lawrence Hargraven (1850 1915) kehittämä laatikkoleija. Alkujaan englantilainen Hargrave muutti nuorena perheensä mukana Australiaan, missä hän toimi mm. tutkimusmatkailijana, insinöörinä ja tähtitieteilijänä. Perinnön turvin hän omistautui kokonaan tehokkaan ja vakaan nostoleijan kehittämiseen sekä miehitettyjen koelentojen suorittamiseen. Lukuisien prototyyppien jälkeen hänen leijansa alkoivat yhä enemmän muistuttaa vapaasti lentäviä liitimiä. Hargraven päämääränä oli moottoroidun lentokoneen valmistaminen. Vuonna 1893 Hargrave esitteli laatikkoleijan, joka ominaisuuksillaan mullisti aikansa leijamaailman. Laatikkoleijaa alettiin käyttää ympäri maailmaa tieteellisissä kokeissa ja se mm. toimi perustana yhdysvaltalaisten Wrightin veljesten ensimmäisessä onnistuneessa moottoroidussa lennossa 1903. Vuonna 1919 Hargraven kahdeksasta laatikkoleijasta muodostetulla leijajunalla saavutettiin 9000 m korkeus. KOHTI LENTOKONETTA Leijojen ja lentokoneiden raja oli ilmailun alkuvuosina hyvin häilyvä. Saksalaisen insinöö rin ja keksijän, Otto Lilienthal (1848 1896), huomio kiinnittyi lokkien taitavaan lentoon hänen ollessaan asentamassa valmistamiaan sumutorvia saksalaisiin majakoihin. Ajatustensa pohjalta hän julkaisi teoksen Der Vogel Flug als Grundlage der Fliegekunst eli Linnut lentämisen taidon pohjana. Teoksessaan hän tutki lintujen siipien aerodynaamisia ominaisuuksia ja pohti niiden soveltuvuutta ihmisen lentämiseen. 1870-luvulla hän teki kokeita leijoilla, jotka muistuttivat liitokoneita. Koelentoja varten Lilienthal rakennutti oman 15 m korkean kukkulan lähelle Ber liiniä. Hän teki liitokoneillaan kaikkiaan pari tuhatta koelentoa ja pysyi ilmassa jopa 230 m. Lilienthal on päässyt historiaan ensimmäisenä ihmisenä, joka on lentänyt hallitusti. Liitokoneitaan hän ohjasi vartalon painoa siirtämällä. Vuonna 1896 Lilienthalin liitokone sakkasi kesken lennon ja hän sai maahansyöksyssä surmansa. Lilienthalin työtä jatkoi yhdysvaltalainen rautatieinsinööri Octave Chanute (1832 1910). Hän suunnitteli Lilienthalin tutkimusten ja kokeiden pohjalta kaksitasoisen liitokoneen. Chanute kertoi mielellään kokeiluistaan ja jakoi tietämystään muillekin ilmailupioneereille, mm. Wrightin veljeksille. He puolestaan olivat vaitonaisia omista kokeistaan patenttihakemustensa vuoksi. Tämä johti närään Chanuten ja Wrightin veljesten välille.
Englantilainen majuri B. F. S. Baden-Powell (1860 1937) oli sotilasilmailun uranuurtaja. Pikkupoikana hän lähetti heinäsirkan leijansa kyydissä korkeuksiin ja päätti tuolloin kokeilla samaa ihmisillä. Myöhemmin Baden-Powell rakensi suuren kahdeksankulmaisen leijan, jonka avulla vuon na 1894 nostettiin tähystäjä yli 15 m korkeuteen ilmaan. Hän yritti luoda leijoista armeijalle tiedustelulinjan vihollisen rintaman läheisyyteen, mutta aika ei ollut vielä kypsä hänen ennakkoluulottomuudelleen. Baden-Powellin leijaa käytettiin sen sijaan apuna radion kehittäjän Guglielmo Marconin (1874 1937) ensimmäisessä Atlantin yli tapahtuneessa radiolähetyksessä Kanadan Newfoundlandista Englannin Cornwalliin vuonna 1901. Leijan avulla suuri antenni saatiin nostettua yli 120 m korkeudelle. Tosin kova tuuli vei mennessään ensimmäisen leijan, ja toisen leijan epävakaa lento aiheutti antenniin häiriöitä ja lähes pilasi kokeen. Yhdysvaltalainen Samuel Franklin Cody, alkujaan Cowdery (1867 1913) toimi nuorena miehenä karjapaimenena ja kullankaivajana. Hänestä kehittyi maineikas hevosmies, biisonin metsästäjä sekä lasson- ja aseenkäyttäjä. Loisteliaana viihdyttäjänä Cody liittyi kiertävään villinlännen seurueeseen. 1890 seurue päätyi Englantiin, jossa se saavutti suurta suosiota ja kuuluisuutta. Cody oli kiinnostunut lentämisestä ja leijoista. Hän kehitteli Hargraven laatikkoleijasta yhä tehokkaamman lisäämällä siihen siivet. Cody patentoi vuonna 1901 kuuluisan sotaleijansa, minkä jälkeen hän tarjosi sitä Britannian puolustusvoimien käyttöön ja avuksi Buurisotaan (1899 1902). Cody oli kehittänyt leijaansa tiedustelu- ja tähystyskäyttöä varten korin, jossa tähystäjällä oli mukanaan kaukoputki, kamera, puhelin ja kivääri. Vasta ylitettyään Englannin kanaalin leijavetoisella kanootilla, puolustusvoimat kiinnostuivat Codyn ideoista ja palkkasivat hänet tutkimaan leijojen mahdollisuuksia armeijan tiedustelussa. Cody jatkoi testejään, mutta hänen mielenkiintonsa kohdistui enemmänkin liitokoneisiin. Vuonna 1908 hän lensi ensimmäisenä Britanniassa lentokoneella, jonka hän käytännössä oli rakentanut lisäämällä leijaansa moottorin. Lento oli muutaman sadan metrin mittainen pomppu ja päättyi koneen rikkoontumiseen. Lennon jälkeen puolustusvoimat päätti, ettei lentokoneilla ollut tulevaisuutta ja lopetti kokeiden rahoituksen. Cody jatkoi lentokoneiden kehittelyä ja seuraavana vuonna hän pysyi ilmassa jo toista tuntia ja vuonna 1911 hän lensi kilpaa Englannin ympäri. Hargraven ja Codyn tapaan skotlantilaissyntyisen tiedemiehen ja puhelimen keksijän Alexander Graham Bellin (1847 1922) intohimona oli rakentaa lentokone. Kanadassa ja Yhdysvalloissa hän suunnitteli ja rakensi vuosina 1898 1910 silkistä suuria, jopa yli 3000-soluisia laatikkoleijoja. Ne olivat vahvoja
mutta kevyitä, ja ennen kaikkea Bellin leijat lensivät loistavan vakaasti. Hän kokeili myös moottoroituja leijoja, mutta heikkojen moottoreiden vuoksi ne eivät koskaan lentäneet kunnolla. VAKOILUA JA VIESTINTÄÄ Tärkeä leijojen hyötykäyttö oli meripelastus. Idea leijojen käytöstä meripelastuksessa on itse asiassa jo vuodelta 1760, mutta käytännössä toimivia ratkaisuja syntyi vasta 1800-luvun lopulla. Tavoitteena oli luoda meripelastusjärjestelmä, jonka avulla haaksirikkoutuneet autettaisiin leijojen avulla pois uppoavasta laivasta. Pelastautuminen tapahtui joko itse leijan kyydissä tai sitten leijan avulla lennätettiin pelastusköysi maihin tai toiseen laivaan. Vuonna 1887 ranskalainen C. Jobert kehitti helposti hallittavan, matalla lentävän leijan, joka pystyi kuljettamaan mukanaan pelastusköyden lisäksi paikannuksen helpottamiseksi lyhdyn sekä tehokkaan sireenin. Pelastuskäyttöön suunniteltuja leijoja oli mm. Venäjän ja Ranskan laivastoilla. Venäläisillä oli itse asiassa parikin erilaista menetelmää, joissa he käyttivät amerikkalaisen Silas J. Conynen vuonna 1902 patentoimaa laatikkoleijaa. Conyne-leija otettiin käyttöön myöhemmin myös Ranskan armeijalla. Ranskalaisilla oli kapteeni Saconneyn johtamat leijajoukot, joilla oli käytössään autoja, peräkärryjä ja moottoroidut vinssit. Paitsi autoihin, ranskalaiset sijoittivat moottoroituja vinssejä myös laivoihin. Conyne-leija tunnetaan nykyään parhaiten nimellä Ranskan armeijan laatikkoleija. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa leijoista kehitettiin muitakin käytännön sovelluksia sotilaskäyttöön ainakin Britannian, Italian, Ranskan, Saksan, Venäjän ja Yhdysvaltojen armeijoille. 1900-luvun alussa monilla armeijoilla oli jopa pienimuotoiset leijajoukot. Varhaisimpia sovelluksia olivat joukkojen välinen viestittäminen, propagandalentolehtisten levittäminen, myöhemmin vakoilu tähystämällä ja valokuvaamalla, säähavaintojen tekeminen, harjoitusmaalina toimiminen sekä radion antennin nostaminen. Varsinaisessa sodankäynnissä leijoja käytettiin Krimin sodan (1854 1856) aikana. Brittiläinen Amiraali Sir Arthur Cochrane teki kokeita leijoilla ja torpedoilla. Hän hinasi leijan avulla torpedon vihollisen alukseen nopeasti ja tarkasti jopa 3 km etäisyydeltä. Ensimmäisen maailmansodan (1914 1918) aikana Saksan sukellusvenelaivasto käytti leijoja avomerellä tähystykseen ja yhteyksien ylläpitämiseen radion antennin nostoapuna. Tähystyksessä sukellusveneen vauhti riitti sopivan tuulen aikaansaamiseksi. Saksa käytti leijoja sukellusveneissään vielä toisen
maailmansodankin (1939 1945) aikana. Tuolloin Saksan armeija oli kehittänyt tehokkaan gyro-leijan, Focke-Achgelis Fa 330:n, joka muistutti suuresti nykyisiä helikoptereita. Sukellusveneen etenemisen aiheuttamasta ilmavirrasta gyroleijan roottorit alkoivat pyöriä ja nostivat leijan ilmaan. Fa 330 oli erittäin hyvin ohjailtavissa ja se pystyi lentämään lähes 100 metrin korkeudessa. Laskeuduttaessa tähystäjä saatettiin hinata vinssillä takaisin sukellusveneeseen tai hätätapauksessa tähystäjä hyppäsi alas laskuvarjon avulla. Fa 330:n lentokuntoon saattaminen vei vain 7 minuuttia ja purkaminen vielä vähemmän aikaa. Toisessa maailmansodassa meripelastuksessa käytettiin apuna leijoja. Liittoutuneiden kumisten pelastuslauttojen varustuksiin kuului mm. hätäradio (ns. Gibson Girl) ja siihen kokoontaitettava laatikkoleija. Leijan naruun liitettiin hätäradion antenni, joka leijan avulla nostettiin riittävän korkealle hätäviestin lähettämiseksi. Järjestelmä oli toimiva ja Yhdysvaltain armeija käytti Gibson Girl -radiota ja siihen liittyvää leijaa vielä Vietnamin sodan (1964 1975) aikana. Suuria säästöjä syntyi toisen maailmansodan aikana, kun Paul Garber (1899 1992) uudisti Eddy-leijan Yhdysvaltain laivaston käyttöön. Hän rakensi leijan teollisista materiaaleista, rungon alumiinista ja purjeen rayonista sekä lisäsi siihen Pocockin 1800-luvulla keksimän ohjausjärjestelmän. Leijoihin maalattiin viholliskoneiden kuvat ja niitä käytettiin laivaston harjoitusmaaleina. Ohjattavat leijat pystyivät jäljittelemään realistisesti vihollisen lentokoneita ja niiden syöksyliikkeitä. Leijoja valmistettiin laivaston käyttöön yli 250 000 kappaletta. Paul Garber myös keksi käyttää leijoja tärkeiden viestien välitykseen laivalta lentokoneeseen. Hän liitti kahden leijan välille irrotettavan viestikotelon, joka tarttui leijojen yli lentävän lentokoneen pitkään koukkuun. Kenties tärkein sotilaallinen hyöty leijoista oli toisen maailmansodan aikana, kun liittoutuneet lennättivät laatikkoleijoja merellä laivasaattueittensa suojana. Harry Sauls oli kehittänyt leijan lentäväksi mainokseksi toisen maailmansodan alla vuonna 1938. Sodan sytyttyä hän kehitti leijastaan järjestelmän suojaamaan Atlanttia ylittäviä kauppalaivasaattueita vihollisen syöksypommittajilta. Leijoja lennätettiin laivojen kansilta jopa 600 m korkeuteen ja ne estivät tehokkaasti viholliskoneiden lähestymisen. Lentokoneesta käsin oli mahdotonta havaita leijojen vaijereita ja koneisiin osuessaan ne repivät siipiä ja vioittivat potkureita. Toisinaan leijojen vaijereihin oli yhdistetty myös räjähteitä.
NYKYLEIJA HYÖDYSTÄ HUVIIN Lentokoneen keksimisen ja kehittymisen myötä tieteellinen kiinnostus leijoihin hiipui. Lentokone oli toimivampi ja tehokkaampi tapa nostaa ja kuljettaa ihmisiä ja laitteita ilmassa. Toisen maailmansodan jälkeen leijat olivatkin pitkään lähinnä lasten leluja ja vain harva tutkija oli niistä yhä kiinnostunut. Eräs merkittävimmistä leijojen kehittäjistä on ollut Francis Rogallo (1912-2009). Hän on koulutukseltaan lentokoneinsinööri ja oli jo pikkupojasta lähtien kiinnostunut leijoista. Hänen tavoitteenaan oli kehittää leija, joka olisi muodoltaan ja vakaudeltaan laskuvarjon omainen ja jolla olisi yhtä voimakas nostovoima kuin lentokoneen siivellä. Mitkään tutkimuslaitokset eivät olleet kiinnostuneita hänen ideoistaan ja siksi hän suoritti lukuisan määrän kokeita kotonaan vaimonsa Gertruden (1914-2008) kanssa. Kokeita varten Rogallo rakensi olohuoneeseensa suuren puhaltimen ja käytti eteistä tuulitunnelina. Gertrude leikkasi ja ompeli leijat ja käytti materiaaleina mm. keittiönsä verhot. Rogallojen kokeilujen tuloksena syntyi Flexi-Kite, jonka he patentoivat vuonna 1948. Uusi, siiven muotoinen leijatyyppi oli lähes täydellisen aerodynaaminen ja erittäin kevyt ja tehokas. Se muotoutui tuulen mukaan ja koska siinä ei ollut tukirimoja, se oli ensimmäinen rikkoutumaton leija. Lentokoneteollisuus ja NASA kiinnostuivat Rogallon leijoista ja hän suunnitteli1960-luvulla deltasiiven muotoisia liitimiä, joiden pohjalta nykyiset riippuliitimet sekä urheiluleijat on kehitelty. Alun perin Kanadalainen, Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyt Domina Jalbert (1904 1991) harrasti leijoja läpi elämänsä. Hänen päämääränään oli kehittää leija, jossa olisi vain tuuli ja kangas. Jalbert yhdisti kokeissaan leijojen, lentokoneiden, laskuvarjojen ja ilmapallojen ominaisuuksia. Vuonna 1964 hän patentoi mullistavan Parafoil-leijansa. Laskuvarjokankaasta ommeltu leija oli saanut aerodynaamisen muotonsa lentokoneen siivestä. Parafoilin sisällä oli tunneleita ja taskuja, jotka tuulesta täyttyessään muodostivat kantavan patjan. Leija on erittäin kevyt, helposti ohjailtava ja ennen kaikkea siinä on tähän mennessä historian suurin nostovoima. Nykyiset ohjailtavat laskuvarjot ja vetoleijoina käytettävät fl exifoil-leijat perustuvat Jalbertin Parafoiliin. Vuonna 1972 englantilainen Peter Powell esitteli leijamaailman mullistaneen ohjattavan stunttileijan. Nopealiikkeistä leijaa pystyttiin ohjaamaan kahden narun avulla. Powell suunnitteli leijan nimenomaan akrobaattisten temppujen tekemiseen ilmassa. Lisää näyttävyyttä leijoihin saatiin, kun ne liitettiin jonoksi ja niihin lisättiin pitkät hännät. On pitkälti Powellin ja hänen stunttileijansa ansiota,
että myös aikuiset ovat kiinnostuneet leijoista ja että harrastus on saavuttanut suosiota 1900-luvun lopulla. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina uusiseelantilainen Peter Lynn (1946-) on kehittänyt leijaharrastusta merkittävästi. Työssään hän on hyödyntänyt aikakauden uusia materiaaleja, mm. hiilikuitua ja kevyitä erikoiskankaita. Hän on päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan vuonna 1997 ja 2005 rakentamalla maailman suurimmat leijat. Tällä hetkellä hänen ennätysleijansa pinta-ala on 1000 m2. Suuriakin leijoja suurempi on Lynnin panos vetoleijojen kehittelyssä. Hän on keksinyt leijasurffailun ja kehittänyt harrastukseen mm. vetoleijoja, lautoja, kärryjä ja kelkkoja. Keväällä 2006 hänen kehittämänsä vetoleija- ja kelkka yhdistelmänsä oli apuna, kun australialainen retkikunta ylitti Grönlannin. LEIJAT SUOMESSA Aasiassa leijat ovat olleet osana ihmisten arkea ja juhlaa jo tuhansien vuosien ajan. Länsimaissa leijoista on hajanaisia tietoja jo antiikin ajoista lähtien, mutta vasta 1500-luvun jälkeen leijat alkoivat yleistyä. Niitä pidettiin aluksi lähinnä ylemmän sosiaaliluokan huvituksena ja lasten leikkikaluina. Leijojen yleistymistä hidasti rakentamiseen soveltuvien, kevyiden ja kestävien materiaalien puuttuminen tai niiden kallis hinta. Ongelma oli myös leijan lentämiseen liittyvän tietotaidon puuttuminen. 1700-luvun hyödyn aikakaudella länsimaissa alettiin tutkia leijojen rakennetta ja toimintaa sekä kehittää niille hyödyllisiä käyttötarkoituksia. Historiallisesti merkittävin leijoja kehittämällä tehty keksintö on lentokone. 1900-luvun alun ensimmäiset lentokoneet olivatkin käytännössä moottoroituja leijoja. Leijoja käytettiin apuna myös tieteellisissä kokeissa mm. sähkön, radioaaltojen, ilmakehän ja sään tutkimisessa. Tiettävästi ainut tieto leijojen hyötykäytöstä Suomessa liittyy nimenomaan säähavaintojen tekemiseen. Professori G. G. Hällström aloitti lämpötilahavaintokokeet Turun tuomiokirkon tornissa vuonna 1825. Sääkarttojen ja niihin perustuvien ennustusten laatiminen käynnistyi vuonna 1887. Tuolloin tarvittavat säähavainnot tehtiin tavallisten markkinoilta hankittujen ilmapallojen avulla.
1900-luvun alkuvuosina Suomessa kokeiltiin säähavaintojen tekemistä Hargrave-leijoilla. Kokeissa havaittiin, että leijat olivat käytössä halvempia, kuin ilmapallot eivätkä ne karkailleet yhtä herkästi. Valtion meteorologiselle keskuslaitokselle rakennettiin vuonna 1910 leija-asema säähavaintojen tekemistä varten Pasilan Öljymäelle. Paikka oli hyvin sopiva havaintojen tekoon, sillä se sijaitsi Helsingin läheisyydessä valtion maalla, mäki oli korkea eikä asutusta ollut lähettyvillä. Asemalle hankittiin ajanmukainen kalusto: mm. kaksi vinssiä, 20 leijaa sekä kaksi leijoilla nostettavaksi soveltuvaa meteorografia, jotka mittasivat ja rekisteröivät ilmanpaineen, lämpötilan, ilmankosteuden sekä tuulen. Ilmalaksi nimetyllä havaintoasemalla aloitettiin säännölliset leijojen avulla tehdyt säähavainnot vuonna 1911 ja ne jatkuivat vuoteen 1921 ja päättyivät lopullisesti vuonna 1931. Toisen maailmansodan jälkeen leijat ovat kuuluneet Suomessa kuten muissakin länsimaissa lähinnä lasten leikkeihin. 1970-luvun jälkeen leijoista on kasvanut monipuolinen harrastus, joka kiinnostaa yhä enemmän myös aikuisia. Tähän on vaikuttanut leijojen ohjailtavuuden kehittyminen sekä uudet huipputeknologiaa hyödyntävät kevyet ja kestävät materiaalit kuten hiilikuitu ja erilaiset kankaat. Vuonna 1995 joukko leijoista innostuneita harrastajia kokoontui yhteen ja perusti Helsingin seudulle Leijaseura ry:n. Vuotta myöhemmin perustettiin Joensuuhun Leijaseura Itätuuli ry. Suomessa leijaharrastus on vielä varsin pienimuotoista, aktiivisia seuralaisia on muutamia kymmeniä. Harrastuksessa pääsee kuitenkin helposti alkuun internetin välityksellä. Internetistä löytyy paljon leijatietoutta ja sen kautta saa yhteyden alan harrastajiin Suomessa ja ympäri maailman. Nykyisin molemmat suomalaiset seurat toimivat aktiivisesti ja edistävät leijaharrastusta Suomessa. Tämän päivän leijaharrastajat voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: yksinaruisten ja taideleijojen harrastajat, kaksi- ja nelinaruisten temppuleijojen harrastajat sekä vetoleijojen harrastajat. Yksinaruiset leijat ja taideleijat tuovat iloa lennättämisen lisäksi myös rakentamisen kautta. Lasten leijat on useimmiten varustettu yhdellä lennätysnarulla yksinkertaisemman rakenteen ja helpomman lennättämisen vuoksi. Aikuisten taideleijoissa sen sijaan oleellista on muoto ja ulkonäkö, silmänilo. Niiden avulla on haasteellista etsiä rajoja, mitä kaikkea voi saada ilmaan lentämään. Rajana on lähinnä mielikuvitus. Ohjattavat kaksi- ja nelinaruiset leijat ovat tuoneet lennättämiseen uusia ulottuvuuksia ja lisää harrastajia varsinkin 1990-luvun jälkeen. Näiden temppuleijojen lennättämisessä on haasteellista niiden äärimmäisen tarkka kontrollointi, jolloin leijoilla pystytään tekemään mitä moninaisimpia temppuja ja
kuviosarjoja. Temppuleijoille järjestetään myös kilpailuja, joissa kisataan kuvioiden lennättämisessä, vapaaosuudessa eli freestylessa, sekä musiikin tahtiin lennätettävässä baletissa. Paitsi ulkona, temppuleijoja voidaan lennättää myös sisätiloissa. Vetoleijat ovat saavuttaneet viime vuosina kasvavaa suosiota elämyksiä ja vauhdin hurmaa etsivien leijaharrastajien parissa. Vetoleijat ovat laskuvarjoja muistuttavia leijoja, joiden suunnittelussa on pyritty mahdollisimman suureen vetokykyyn. Alunperin leijatyyppi on kehitetty leijalautailuun eli vetämään vedessä surffilautaa. Leijoille on kehitetty myös erityiset kärryt, buggyt, joilla voidaan ajella aukeilla merenrannoilla. Suomen sään ja pitkän talven vuoksi suositumpia ovat vetoleijan ja suksien tai kelkan yhdistelmät. Vetoleijat ovat aina vähintään nelinaruisia. Joissakin malleissa on leijan etureunaan vedetty viideskin naru, jolla leijan tehot saadaan hätätapauksessa nopeasti tiputettua. Leijaharrastus on helpointa aloittaa ostamalla leija kaupasta. Varsinkin temppuleijojen lennättäjät hankkivat usein välineensä valmiina. Nykyisin Suomestakin voi hankkia harrastekäyttöön soveltuvia leijoja, ja internetin välityksellä leija valikoima on todella laaja. Toisaalta, jos omaa vähänkin käsityötaitoja, kirjastoista ja internetistä löytyy paljon ohjeita helppojen leijojen rakentamiseen. Alkuun pääsee hyvin yksinkertaisilla työkaluilla ja materiaaleilla: saksilla, muovipussilla ja teipillä. Taitojen ja innostuksen kasvaessa ompelutaito on oleellinen osa leijojen rakentamista. Harrastuksen myötä oppii myös leijojen aerodynamiikkaa ja materiaalitietoutta, mikä tekee mahdolliseksi omienkin leijamallien suunnittelun ja toteutuksen.
LEIJA Tuuli ja leija kuuluvat yhteen. Leija on ilmaa raskaampi lentolaite, joka pysyy ilmassa tuulen avulla. Kaikissa leijoissa on yksi tai useampi pinta eli purje ja suitset, joilla leija asettuu oikeaan kulmaan tuuleen nähden. Lisäksi leijoissa on vielä lennätysnaru, jonka avulla leija lentää tasapainoisesti eikä karkaa. Näiden lisäksi leijoissa voi olla myös tukiranka, pyrstö ja köli. LEIJAN OSAT b pitkittäinen tuki on ranka ja poikittainen on levittäjä c purje a suitset d pyrstö e naru Tuulia on monen luontoisia ja samoin on myös niihin soveltuvia leijoja. Leijat voivat olla kooltaan muutamista senteistä kymmeniin metreihin. Ulkomuodolle asettaa rajat mielikuvitus. Varhaisimmat leijat oli tehty puurimoista ja puunlehdistä, myöhemmin silkistä ja paperista. Nykyään käytetään avaruusteknologiaa hyödyntäviä materiaaleja, hiilikuitua ja synteettisiä kankaita. Muodikasta on tehdä leija myös kierrätysmateriaaleista kuten muovikasseista, kertakäyttölautasista, sipsipusseista, nenäliinasta tai vaikkapa keittiön verhoista.
Pysyäkseen ilmassa leijan pitää voittaa maan vetovoima. Se onnistuu tuulen avulla. Leija asetetaan lennätysnarun ja suitsien avulla sopivaan kohtauskulmaan tuulen kanssa. Tällöin tuuli muodostaa leijan alapinnan ja yläpinnan välille paine-eron, joka aiheuttaa leijaan nostovoiman. Kohdatessa leijan, tuulen nopeus hidastuu, ilmanpaine kasvaa ja aiheuttaa leijaan työntöä. Samaan aikaan leijan yläpinnan ilmanpaine pienenee ja kulkiessaan leijan pinnan ympäri tuulen nopeus kasvaa, jotta paine-ero tasaantuisi. Tämä aiheuttaa imua, joka itse asiassa muodostaa suurimman osan leijaan kohdistuvasta nostovoimasta. Leijaan kohdistuu nostovoiman lisäksi vetovoima alaspäin. Vetovoima muodostuu leijan painosta, muotoilusta sekä lennätysnarun ja suitsien avulla säädetystä leijan ja tuulen kohtauskulmasta. Kun leijaan kohdistuva nostovoima on suurempi kuin maan vetovoima, leija lentää. a nostovoima b tuulen vetovoima c maan vetovoima d tuulen ja leijan kohtauskulma e tuuli f alipaineen synnyttämä pyörre
LEIJAN LENNÄTTÄJÄN TURVAOHJEET (Leijaseura ry.) Leijanlennätys on turvallinen harrastus, kunhan lennättäjä ottaa huomioon ympäristön ja muut ihmiset. Ongelmatilanne voi syntyä, jos leija tai lennätysnaru putoaa sopimattomaan paikkaan. Näin voi tapahtua, kun tuulen suunta tai voimakkuus muuttuu, leija särkyy tai naru katkeaa, ilmassa olevat leijat sotkeentuvat toisiinsa ja putoavat hallitsemattomasti jne. Kulkuväylälle pudonnut lennätysnaru voi vahingoittaa pyöräilijää, rullaluistelijaa, skeittaajaa, jopa kävelijää. Seuraavia ohjeita noudattamalla lennätät leijaasi turvallisesti: Lennätyspaikalla pitää olla riittävästi tilaa, jotta leijan saa turvallisesti ilmaan ja alas, vaikka tuulen suunta olisi muuttunut lennätyksen aikana. Uusi leija vaatii erityistä varovaisuutta, koska et tunne sen ominaisuuksia ja käyttäytymistä. Älä lennätä leijaa ukkossäässä. Se on itsellesi hengenvaarallista. Älä lennätä lähellä sähkölinjoja. Se on itsellesi hengenvaarallista. Jos leija tarttuu sähkölinjaan, älä yritä irrottaa sitä itse. Soita aluehälytyskeskukseen. Älä lennätä liian kovalla tuulella. Älä lennätä kolmea kilometriä lähempänä lentokenttää. Älä lennätä 300 metriä korkeammalla ilman aluelennonjohdon lupaa. Tarkasta leijasi kunto ennen lennätystä. Erityisesti suitset ja narut. Merkitse maahan ankkuroidun leijan naru värikkäällä nauhalla tms. noin silmän korkeudelta niin että se on helposti havaittavissa. Pesivät linnut voivat häiriintyä leijoista. Myös kotieläimet voivat säikähtää leijaa.
Lennätyspaikalla olevat kuopat, kivet ym. epätasaisuudet voivat nyrjäyttää lennättäjän nilkan. Lennättäessä ei ehdi katsoa omiin jalkoihin. Käytä lennättäessäsi kunnon aurinkolaseja. Pilvisenäkin päivänä UV-säteily rasittaa silmiäsi. Suojaa ihosi UV-säteilyltä, leijanlennättäjän kasvot ovat aina kohti taivasta. Älä käytä Kevlar-narua/siimaa, äläkä lasimurskalla päällystettyä Manja-narua. Lasten leijanlennätyksessä on syytä edellisten lisäksi ottaa huomioon: Älä anna lapselle liian isoa leijaa. Tuulenpuuskassa syntyvä veto voi yllättää voimallaan. Älä anna lapsen lennättää lähellä liikenneväyliä. Keskittyessään leijaan lapsi voi juosta ajotielle. Käsineet (esim. neulesormikkaat) käteen. Naru/siima voi viiltää tai polttaa pientä ja pehmeää kättä. Lennätysnarua ei saa sitoa kiinni lapsen vaatteisiin eikä käteen. Temppu- ja vetoleijat ovat hyvin keveitä ja saavuttavat sopivassa tuulessa yli 100 km tuntinopeuden. Mikä tahansa 100 km/h kiitävä esine tekee pahaa jälkeä törmätessään johonkin. Leijan lisäksi myös vauhdilla kiitävä ohut lennätysnaru leikkaa kuin veitsi. Hallitsemattoman tilanteen syntyessä lennättäjän luonnollinen reaktio on puristaa kahvoista entistä tiukemmin, mikä vain pahentaa tilannetta. Päästä irti yhdestä narusta ja kävele eteenpäin kohti maata kieppuvaa leijaa. Leijasi voi olla vähän sekaisin, mutta se ei ole aiheuttanut vahinkoa ympäristölleen eikä itselleen.
Tunne kykysi ja ennakoi tulevat tilanteet: Varaudu ongelmatilanteisiin, jotta tiedät miten toimit jos vaaratilanne syntyy. Pidä leijakalustosi kunnossa, erityisesti suitset ja siimat sekä niiden solmut. Tarkasta ne ennen jokaista lennätystä. Kaikki siimatyypit voivat kovassa vauhdissa viiltää haavoja. Siiman leikkaavuus riippuu sen ohuudesta, ei kestävyydestä. Mitä parempi siima, sitä haavoittavampi. Opettele tuntemaan leijasi: nopeus, veto, ohjattavuus. Opettele tuntemaan tuuliolot. Kovalla tuulella temppuleija vetää kymmenien kilojen voimalla, tunne voimasi ja kykysi. Älä anna isoa leijaa kokemattoman lennättäjän käsiin. Älä jätä lähtövalmista leijaa maahan ilman valvontaa. Vetoleijakaan ei ole riippuliidin, älä käytä leijaa niin, että se nostaa sinut ilmaan. Alastulo saattaa rikkoa lennättäjän. LEIJA ERI KIELISSÄ ARABIA: TENIN EESTI: LOHE ESPANJA: COMETAS ENGLANTI: KITE HINDI: PATHANG INDONESIA: LAYANG-LAYANG ITALIA: COMETA JAPANI: TAKO KOREA: YEON MANDARIINIKIINA: FENG ZHENG NORJA: DRAGE PERSIA: BADBADAK PORTUGALI: PAPAGAIO RANSKA: CERF VOLANT RUOTSI: DRAKE SAKSA: DRACHEN SUOMI: LEIJA TSEKKI: DRAK TANSKA: DRAGE UNKARI: SÁRKÁNY VENÄJÄ: VOZDUSHNIY ZMEI
TURVALLISUUSOHJEITA Älä lennätä leijaa: Myrskyn aikana. Ihmisten ja kotieläinten yläpuolella. Sähkölinjojen läheisyydessä. Lähellä asutusta tai lentokenttää. Maantien läheisyydessä.
LEIJAN LENTOON LÄHTÖ JA LASKEUTUMINEN Asetu selkä vastatuuleen, anna leijalle muutama metri narua pidä se kireällä. Jos sinulla on ystävä mukana, anna hänen pidellä leijaa kiinni ja lähettää se ylöspäin. Vedä leijan narua sisään ja kun tunnet leijan vetävän tuulessa, anna narua ulospäin. Kun tunnet narun löystyvän, vedä narua taas sisäänpäin. Näin pumppaamalla leija vähitellen nousee korkeuksiin, josta löytyy tasaisempi ja voimakkaampi tuuli.
Kun haluat leijan alas taivaalta, kelaa lennätysnaru sisään. Kovalla tuulella leija laskeutuminen voi olla vaikeaa. Ystäväsi voi silloin kävellä siima kädessä kohti leijaa, jolloin leija vähitellen laskeutuu. Vähän ennen maanpintaa löysää lennätysnarua. Leijan laskeutuminen pehmenee. Jos lennätyksen aikana leija jostain syystä alkaa syöksyä kohti maata, löysää narua, astu tai juokse eteenpäin.
HAASTEELLINEN TUULI LEIJAN LENNÄTTÄMISEEN Suojaisassa maastossa on tuulenpyörteitä. Korkeiden rakennelmien lähettyvillä on tuulenpyörteitä ja muutoinkin vaarallista lennättää. Kumpuilevassa maastossa on tuulenpyörteitä laaksoissa. Mikäli leija kohoaa ilmaan suojaisassa maastossa, ylempänä löytyy tasaisempaa tuulta.
ONGELMIA LEIJAN LENNÄTYKSESSÄ Ja ratkaisuja niihin: Leija ei jaksa nousta ilmaan: Leija on tuulen voimakkuuteen nähden liian painava. Lennätä kevyempää leijaa tai lyhennä pyrstöä tai säädä suitsien ja narun kiinnityskohtaa eteenpäin. Leija lentää raskaasti naru löysällä: Leijan naru on liian painava, vaihda kevyempään tai säädä suitsista leijan ja tuulen kohtauskulmaa, jotta optimaalinen nostovoima löytyy. Leija takertuu puuhun: Yritä saada leija alas pienin nykäisyin.
Leijojen narut menevät ristiin: Kävelkää toistenne luo ja pyöräyttäkää ristiin menneet narut irti toisistaan. HYVÄ TUULI LEIJAN LENNÄTTÄMISEEN Avoimessa maastossa. Tuulen puolella mäkeä on nostetta.
Vesistöjen lähellä rannan tuntumassa. Korkealla tuulet ovat voimakkaampia ja tasaisempia kuin lähellä maan pintaa.