JOULUKUU 05 Päätoimittajalta Tervehdys! Solukko on kaikessa hiljaisuudessa jatkanut toimintaansa pitkin syksyä sähköisesti. Tässä avautuu eteesi ensimmäisen verkkolehden numero 1/2005. Ole hyvä ja tutustu! Lehden toimittajina on lukiomme oppilaita freelancer-pohjalta: kuka tahansa saa kirjoittaa Solukkoon sananvapauden rajoissa (melkein) mitä tahansa, ja päätoimittaja siis allekirjoittanut on siitä äärettömän onnellinen! Vapaan toimittajan kriteerit ovat toteutuneet siinäkin mielessä, että kirjoittajilla on vapautta ollut riittävästi ja palkkakin tulee epämääräisenä koodina (ÄIS11 Lehdenteon kurssi). Solukossa on aina siis kurssipalkkaa vastaan paikka avoinna aktiivisille toimittajille ehdota jutunaiheita ja kirjoita Solukkoon! Seuraava päivitys on vapun tienoilla. Ensimmäisen Internet-lehden sisältö noudattaa lukiolehden perinteitä: mukana on sotunkilaisten kirjoittamia, ajatuksia ravistelevia mielipidetekstejä. Tutustu esimerkiksi kannanottoihin miesten stailaamisesta, naisjalkapallosta tai liikuntatuntien sukupuolikiintiöistä. Käytävägallupin kohteeksi ovat tällä kertaa joutuneet ykköset. He kertovat mietteitään lukio-opiskelun ensimmäisistä kuukausista. Urheiluhaastattelu tutustuttaa meidät pari kertaa vuodessa eri valmennuslajeihin ja menestyneisiin osaajiin, ja tässä päivityksessä HNMKY:n koripalloilija Aino Virtanen esittäytyy. Lukiomme käytävillä kulkee urheilijoiden kanssa sulassa sovussa kenties tulevia kirjailijoita ja näyttelijöitä. Vakuutut siitä lukemalla Kulttuuriluukusta Aki Toivosen tuotantoa ja kurkistamalla, mitä Elsa Hirvisaari ja Heini Kiuru vastaavat kysymyksiin teatterin tekemisestä. Solukon kuvitus on pääosin Taina Erlingin kuvataideryhmäläisten taidonnäytteitä. Joulun lähestymistä ei voi olla huomaamatta, kun lehtorit Tuija Kae ja Kirsi Matikainen tuovat tuliaisiksi (lahjasäkillisen) kokemuksia Lontoon joulukaduilta ja virittävät meidät odottamaan ansaittua joululomaa. Kiitän lopuksi edellistä päätoimittajaa Ulla Jänttiä kymmenen vuoden uurastuksesta Solukko-lehden parissa. Ulla on aikoinaan perustanut Solukko-lehden! Nyt näin joulun alla myös tämä paketti vaihtaa omistajaa! Rauhallista, rentouttavaa joulua kaikille! Kirsi Helin Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja TAITTO: ESKO LIUS info 9.1.2006 Kevätlukukausi alkaa 11.1.2006 Kootut tauot -teatteriesityksen ensi-ilta > www.sotunki.edu.vantaa.fi/teatteri 19.1.2006 2. vuositason vanhempainilta 26.1.2006 Avoimet ovet 16.2.2006 Penkkarit & Wanhojen juhla MUUTOKSET & LISÄINFO > www.sotunki.edu.vantaa.fi > Tiedotteet ja Tulossa

Käytävähaastattelussa ykköset: Myös Sotunki on ykkönen! Räntää sataa, on pimeää ja ahistaa Suomen joulukuu on siis parhaimmillaan! Me lukioelämän konkarit kakkoset, kolmoset, neloset ja opettajat olemme jo tottuneet siihen, että ennen joulua lukio-opiskelu tuntuu usein tahmealta puurtamiselta kohti joululomaa. Mutta mitä miettivät ensimmäisen lukiovuoden opiskelijat kahden kiivaan opiskelujakson jälkeen? Näiden anonyymien ykkösten haastattelusta voimme yllättäen päätellä, että heillä virtaa riittää! Kaksi jaksoa takana Sotungin lukiossa, kolmatta pukkaa. Mitkä ovat fiilikset? T: Tosi hyvä fiilis. Kolmannesta jaksosta mennään läpi niin, että heilahtaa. Tryffeli: Kun alkuhössötykset on takana, on melkoisen mukava mieli jatkaa opiskelua. Minni: Mikäs tässä. Yritetään puskea eteenpäin, vaikka motivaatio onkin näin joulukuussa vähän hukassa. TF: Tahti vähän keventyy, kun joulu tulee, eli lomafiilikset on jo päällä. Mikä on ollut syksyn mittaan Sotungissa mukavinta? Minni: Tutustuminen uusiin ihmisiin ja oppilaskuntatoimintaan. Have: Rento fiilis. Tryffeli: Ehdottomasti uusiin ihmisiin tutustuminen. Uppis: - ja valmennus. Mihin olet syksyn aikana pettynyt? Have: Aikataulut on aika tiukkoja. Tryffeli: Ruokailuajat on vähän sekavat tai ainakin niitä noudatetaan huonosti. T: Pitäisi saada syödä 10 minsaa pidempään. TF: Mä luulin, että lukio-opiskelu olis raskaampaa, mutta ei se tietenkään ole pettymys, ettei se olekaan. Mitä mieltä olette Sotungin legendaarisesta hyvästä hengestä? Tryffeli: Se on totta! Hyvä ja leppoisa henki! T: Kyllä se tosiaankin legendaarinen on! Uppis: Erittäin hyvä henki samojen ja eri ikäryhmien välillä. Minni: Mäkin oon tyytyväinen, koska esimerkiksi kakkosille ja kolmosille tarkoitetuilla kursseilla ei ole ykkösillä ulkopuolinen olo. TF: On ollu ihan hyvä henki, tiedä sitten siitä legendaarisesta Onko kommentoitavaa opetuksen tasosta, valmennuksesta, ruokailusta ja muista lukiolaisen elämään olennaisesti vaikuttavista asioista? Uppis: Tähän mennessä opet on ainakin olleet päteviä. Tryffeli: Joo, opetus on tuntunut tasokkaalta. T: Kyllä taso on hyvää, maailman eliittiä ehkä J! Valmennus on jees. Valmentajat sais vain vähän enemmän näkyä käytävillä. TF: Jotkut maikat on ollu rentoi ja jotkut vähemmän. Valmennus on hyvää, vaikka siellä vois saada vähän enemmän neuvoja. T: Kouluruoka on kuitenkin ihan syötävää. Uppis: Joo, ihan jees. TF: Ei ole ollu valittamista pöperöistä. Lisää vaan sitä tonnikalapastaa! Millaisia terveisiä lähettäisit tuleville ykkösille? Minni: Tervetuloa Sotunkiin ja ottakaa kaikki irti näistä vuosista! T: Koittakaa ottaa ohjat omiin käsiin heti alusta alkaen. Ei kannata löysäillä, koska se kostautuu. Vitosella pääsee läpi, mutta siihen ei kannata pyrkiä! Tryffeli: Muistakaa, että Sotungin lukion etu on pieni koko. Tää on rento, viihtyisä ja hyvä lukio TF: Olkaahan kiltisti! Haastettelija : Kirsi Helin Seniorit näyttävät opiskelun mallia nykyisille ja tuleville ykkösille. 02

Ei potkupalloa vaan jalkapalloa Se on rumaa, kun mies on koree Tytöt ja pojat samoille liikuntatunneille Ei potkupalloa vaan jalkapalloa! Jalkapallo on miesten laji. Se on fyysistä ja vaatii kovaa kuntoa, eivätkä heiveröiset naiset ja tytöt pärjää siinä. Tytöillä ei ole tarvittavaa tekniikkaa, joten heidän pelinsä on pikemminkin potkupalloa. Tytöt eivät vain yksinkertaisesti osaa pelata jalkapalloa. Olen pelannut jalkapalloa jo yli 12 vuotta, aivan kuten suurin osa joukkuetovereistanikin. Se on mielestäni melko monta vuotta ja luulen, että sen huomaa meidän taidoistamme. Moni kaveripoikani on pelannut paljon vähemmän kuin minä ja muut joukkuelaiseni, mutta silti kuulemme usein vähätteleviä kommentteja harrastuksestamme. Jos olen urheilukaupassa katsomassa uusimpia nappulakenkiä, myyjä tulee kysymään heti, kun lähestynkin jalkapallo-osastoa, tarvitsenko apua. Aivan kuin hän luulisi, että olen eksynyt väärään paikkaan! Tämä on mielestäni loukkaavaa ja siitä huomaa selvästi sen, kuinka tyttöjalkapallo ei ole vieläkään saavuttanut maassamme sen ansaitsemaa arvostusta. Talin jalkapallohalli on yksi pääkaupunkiseudun parhaimmista talviharjoittelupaikoista. Siellä yleensä harjoittelevat menestystä saavuttaneet joukkueet. Tarkoitan siis menestystä saaneet poikajoukkueet. Harjoitusvuoroista kaksi kolmasosaa on poikien käytössä, tosin onhan poikafutaajia tietysti enemmän kuin tyttöfutaajia. Mutta ovatko kaikki poikien joukkueet todellakin niin paljon menestyksekkäämpiä kuin pääkaupunkiseudun tyttöjoukkueet? Tytöillä on myös suhteessa enemmän saliharjoitusvuoroja kuin pojilla, eikä jalkapalloa ole tarkoitettu koulun liikuntasaleihin, mutta nähtävästi on parempi sijoittaa tytöt harjoittelemaan koulujen ahtaisiin nurkkiin. Jos me tytöt olemme esimerkiksi pelitaidoiltamme paljon poikia jäljessä, miksi meille ei anneta kunnon harjoitusolosuhteita, joissa voisimme kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla? Sponsorit ovat tärkeä osa minkä tahansa joukkueen talouden kannalta. Pyysimme keväällä erästä ihonhoitotuotteita valmistavaa firmaa sponsoriksemme, sillä joukkueessamme jokainen käyttää kyseisiä tuotteita ja luulimme, että olisimme juuri oikeaa kohderyhmää. Luulimme väärin, sillä kyseisen firman toimitusjohtaja oli sitä mieltä, että jalkapalloilijat eivät kuulu heidän kohderyhmäänsä. Mutta eivätkö nuoret, urheilevat naiset ole juuri niitä, jotka ihonhoitotuotteita käyttävät? Ilmeisesti emme ole tarpeeksi tyttömäisiä kyseisen firman imagoa ajatellen, mutta mihin ryhmään jalkapalloilevat tytöt sitte kuuluvat? Me emme oikeastaan ole minkään tuotteen kohderyhmää, sillä tyttömäiset tytöthän ainoastaan meikkaavat ja käyttävät hajuvesiä, toisin kuin tytöt, jotka pelaavat jalkapalloa. Urheiluliikkeet taas suosivat poikajoukkueita, sillä jalkapallohan on vain poikien ja miesten laji. En ymmärrä, miksi harrastuksemme määrittelee meidät johonkin tiettyyn lokeroon? Tyttöfutaajilla ei edes taida olla mitään lokeroa, koska mehän emme osaa pelata jalkapalloa, mutta me emme kuitenkaan sovi tavallisen tytön muottiinkaan, sillä emme harrasta esimerkiksi tanssia. Suomen naiset menestyivät viimekesäisissä jalkapallon Euroopan mestaruuskisoissa upeasti. Naisten maajoukkue teki samalla suomalaista palloiluhistoriaa pääsemällä ensimmäisen kerran karsinnoista lopputurnaukseen asti. Luulisi tämän, jos minkä, lisäävän naispalloilun arvostusta ja kiinnostusta siihen, mutta vieläkään ei televisiosta näytetä naisten pelejä kuin yleensä koosteena ja niitäkin hyvin harvoin. Mitä muuta naisten jalkapallomaajoukkueen pitää vielä saavuttaa, ennen kuin tulemme näkemään jokaisen maaottelun televisiosta? En ymmärrä, miksi alle 21-vuotiaiden poikien maaottelut esitetään televisiosta, jos naisten otteluille ei löydy kanavatilaa, vaikka he juuri ovat tehneet Suomesta vakavasti otettavan jalkapallomaan. Vuosi vuodelta kannattajamäärät tyttöjalkapallon parissa kasvavat kohisten, meitä innokkaita pallon potkijoita voi tavata jo melkein joka paikassa. Kannatuksen noususta huolimatta tyttöfutiksen arvostus on pysynyt miltei samana, ainoastaan pientä parannusta on ehkä tapahtunut. Jos haluamme, että tytöt jatkavat ja että heidän kiinnostuksensa jalkapalloon säilyy, on asenteiden muututtava paljon ja nopeasti! Uskon, että joka kerta, kun joku pieni lettipäinen palloilija kuulee vähätteleviä kommentteja harrastuksestaan, se heikentää hänen omaa käsitystään jalkapallon soveliaisuudesta tytön harrastukseksi. Jokaisen, joka pitää vielä jalkapalloa pelkästään miesten lajina, pitäisi saapua 2000-luvulle. Vuosituhannelle, jossa jalkapallo on myös naisten laji. Jalkapalloilija 03

Se on rumaa, kun mies on koree! Ei potkupalloa vaan jalkapalloa Se on rumaa, kun mies on koree Tytöt ja pojat samoille liikuntatunneille Mitä miehille on tapahtumassa? Kauppojen hyllyt notkuvat miesten kauneus- ja ihonhoitotuotteita, ja kauneudenhoidon mainostetaan olevan miehille arkipäivää siinä, missä naisillekin. Kosmetiikkasarjat ovat täydentyneet miehille suunnitelluilla tuotteilla, ja markkinoidaanpa miehille omia kosmetologihoitojakin. Miehet ovat alkaneet kiinnittää myös pukeutumiseensa enemmän huomiota. Muodin mukaan pukeutuminen ja trendien seuraaminen eivät enää ole vain niin kutsuttua homojen hommaa, vaan jokaisen miehen oikeus. Erään aikakausilehden julkaiseman tutkimuksen mukaan nuoret pojat käyttävät nykyään vaatteisiin jopa enemmän rahaa kuin samanikäiset tytöt. Tällaiset peilin edessä viihtyvät miehet ovat saaneet varta vasten heitä kuvaamaan kehitetyn termin: metroseksuaali. Heidän joukkonsa on viime vuosina, ikävä kyllä, kasvanut räjähdysmäisesti. Minua tämä ilmiö huolestuttaa. Vaikka en itseäni kovin konservatiivisena pidäkään, suhtaudun ehdottoman kielteisesti tähän miehiä kohdanneeseen muutokseen. Ajatus miesten kauneudenhoitotuotteista lähinnä naurattaa: mihin miehet sellaisia yhtäkkiä tarvitsevat, ovathan he aina ennenkin pärjänneet ilman? Mikä sitten saa miehen tarttumaan puuterihuiskuun? Syitä uuteen asennoitumiseen on monia, mutta median antama malli on niistä varmasti merkittävimpiä. Television Sillä silmällä -ohjelmassa stailataan joka viikko joku heteromies uuteen uskoon, lehdet uutisoivat jalkapalloilijoiden uusista hiustyyleistä ja kauniit mannekiinimiehet komeilevat katumainoksissa. Myös musiikkimaailmasta tutut esikuvat ovat saattaneet innostaa miehiä koristautumaan rohkeammin. Toisaalta, voihan myös olla, että miehet haluavat vain kaikessa solidaarisuudessaan edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Harmi vain, ettei tämä herrasmiesmäinen ele meitä kaikkia naisia ilahduta. Miesten kaunistautuminen luo myös naisille uusia ulkonäköpaineita. Ennen miehensä rinnalla loistanut kaunotar joutuu kilpailemaan katseista nyt myös miehensä, eikä vain muiden naisten kanssa. Näin kautta aikojen naisten välillä vallinnut kilpailu leviää, ei vain miesten keskuuteen, vaan myös naisten ja miesten välille. En kiistä, etteikö miesten kiinnostus kauneudenhoitoon poikisi jotain hyvääkin. Ehkäpä miehet oppivat ymmärtämään naisia paremmin, kun kokevat itse sen tuskan, jonka esimerkiksi lohjennut kynsi tai yön aikana nenänpäähän ilmestynyt finni aiheuttaa. Romanttiset treffitkään eivät enää mene pieleen kotiin unohtuneen huulipunan vuoksi, jos miehetkin alkavat kantaa meikkipussia mukanaan. Ja onhan se upeaa, että nyt miehilläkin on mahdollisuus suojautua ennenaikaisilta rypyiltä kiinteyttävien seerumien avulla. Vielä oikein luvan kanssa. Mielestäni miehet voisivat kuitenkin lopettaa hömpötyksensä ja alistua taas olemaan se rumempi sukupuoli. Sanoohan sen jo järkikin, ettei suomalaisen miehen tarvitse olla kaunis. Tietenkin on vain positiivista, että miehet ovat alkaneet pukeutua paremmin ja huolehtia siisteydestään. Toiveissani ei olekaan palauttaa nykyajan miehiä luolamiesten tasolle, vaan estää heitä viemästä ilmiötä enää pidemmälle. Tuskin voisin kunnioittaa papiljotit päässä istuvaa äijän körilästä. Hartaasti toivon, että 2000-luvun alku vie villityksen mennessään, ja miehet viskaavat meikkinsä nurkkaan. Mieltä kalvaa kuitenkin pelko siitä, että ilmiö on tullut jäädäkseen. Ovatko sukupuoliroolit todellakin väistymässä? Ehkäpä seuraavan kerran kotiin tullessani löydän äitini pihalta vasara kädessä ja isäni kylpyhuoneesta mutanaamio kasvoillaan. Lumene Tytöt ja pojat samoille liikuntatunneille! Ainoa kouluaine, jossa tyttöjä ja poikia opetetaan erikseen, on liikunta. Myös opettajan pitää olla oppilaiden kanssa samaa sukupuolta. Miksei yhteisiä liikuntatunteja ole? Jotta yhteiset liikuntatunnit olisivat mahdollisia, ihmisten pitäisi muuttaa käsitystään siitä, mitkä ovat tyttöjen ja mitkä poikien lajeja. Joukkotiedotusvälineiden kuva urheilusta johtaa lajien erittelyyn sukupuolen mukaan jo nuorena. Esimerkiksi jääkiekko ei voi olla tyttöjen laji, koska tytöt ovat hentoisia ja (liian) yleisen mielipiteen mukaan heille kuuluu mieluummin vaikkapa tanssiminen. Pojat eivät missään tapauksessa voi tanssia balettia, koska he ovat siinä kömpelöitä, eikä baletti ole miehekäs laji: se on tarkoitettu vain tytöille. Tyttöjen ja poikien erillinen liikunnanopetus on enemmänkin traditio. Liikuntatunnit ovat olleet aina eri erillään, ja tätä ei uskalleta muuttaa. Kyse on paljolti myös pelkästään asenteista. Suomessa liikunnanopetus sukupuolen mukaan on erikoinen asia, kaikissa maissa ei ole erillisiä tunteja. Tyttöjen ja poikien fyysinen erilaisuus on muutoksen suurin haittatekijä. Pojat ovat voimakkaampia kuin tytöt, ja tytöt taas ovat usein notkeampia. Nykyään tytöt ovat kuitenkin alkaneet harrastaa niin sanottuja poikien lajeja. On joitakin tyttöjä, jotka ovat ruvenneet pelaamaan esimerkiksi jääkiekkoa jo pienenä ja jotka ovat siinä yhtä hyviä ja taitavia kuin pojat. Minä harrastan jalkapalloa ja olen siinä aika hyvä, melkein poikien veroinen. On turhauttavaa pelata jalkapalloa tyttöjen kanssa liikuntatunneilla, sillä tytöt eivät osaa pelata sitä hyvin. Jos pelaisin poikien kanssa, saisin siitä enemmän irti. Tempo olisi kovempaa ja siellä oppisi paremmin. Poikien kanssa pelatessa myös kehittyisi todennäköisesti nopeammin. Tunneilla olisi riittävästi haastetta, ja tyttöjen pitäisi yrittää pelata tosissaan. Jos tytöt ja pojat olisivat samoilla liikunnantunneilla, kummankin sukupuolen yrittäminen olisi varmasti parempaa. Pojat haluaisivat näyttää tytöille, kuinka hyviä ja osaavia he ovat eri lajeissa. Jos yhteiset tunnit järjestettäisiin, tytöt ja pojat tutustuisivat samalla myös toisiinsa liikuntatuntien aikana, ja se olisi kivaa yhdessä olemista. Mielestäni tytöillä ja pojilla voisi olla opittavaa toisiltaan. Olisi hyvä, jos yhteisiä tunteja haluavilla olisi siihen mahdollisuus. Yhteistä liikunnanopetusta voisi ainakin kokeilla, ja se voisi olla kivaa ja erilaista ainakin minun mielestäni. Urheilija 04

laji: Aino Virtanen, koripalloilija Mikä seura ja joukkue? HNMKY, eli Helsingin Namika. A-tytöt, edustusjoukkue. Mitä kuuluu? -Oikein hyvää. :) Liikuntasalin korit voisi tosin uusia, vinksvinks! Miten kauan olet koripalloillut? Harjoitusmäärä / vk? - Kuutisen vuotta on koripallon parissa vierähtänyt. Innostus aloittaa uusi harrastus tuli perheeltä. Vanhemmille ja isosiskolle laji oli jo tuttu. Säännöllisiä treenejä viikossa 3 + koulun urheiluvalmennus ja viikonlopun pelit, joita parhaimmillaan kahdesta kolmeen. Miksi koris kannattaa valita lajiksi? - Koripallo on monipuolinen laji, joka antaa mahdollisuuden kehittyä sekä yksilönä että joukkuepelaajana. Se antaa haasteita, onnistumisen elämyksiä ja mahdollisuuksia reissailla turnauksiin loistavassa seurassa. Ja tietysti kaiken mukavan lomassa kunto kasvaa ja koordinaatio kehittyy. Olennaisinta on, että koris harrastuksena ei ole vain pelkkää lajia itseään; harjoitteluun sisältyy paljon muutakin kuin pallon pomputtamista. Esimerkiksi kesällä, joka on syksyisin alkavan koripallokauden ulkopuolella, tehdään pääosin nopeus- ja voimaharjoittelua. Silloin tulevat urheilukenttien juoksuradat tutuiksi. Miten naisten ja miesten pelaama koripallo eroaa toisistaan? - Ensimmäinen asia, joka mieleeni tulee, on väistämättömät fyysiset erot: pituus ja voima ovat mieskoripalloilijoille olennaisia ja usein naisten saavuttamattomissa, vaikka vauhtia pelikentällä riittäisikin. Myös teknisyyden merkitys näkyy selvästi mies- ja naiskoripalloa vertaillessa. Mikä on tähänastisen urasi huippuhetki? - Yksittäistä huippuhetkeä ei juuri nyt tule mieleeni, mutta upeita kokemuksia ovat olleet esimerkiksi ulkomaille suuntautuneet koripalloturnaukset, kuten viime kevät Prahassa ja edellinen Wienissä. Myös se on hienoa, kun toisinaan peleissä huomaa yllättävänsä jopa itsensäkin. Mikä olisi unelmasuorituksesi lähitulevaisuudessa? - Mielenkiintoinen kysymys Lähitulevaisuudesta puhuttaessa toivon voivani viettää rentouttavan joululoman ilman treenivelvoitteita. Toisaalta unelmasuoritus olisi olla jatkuvasti tehokas ja aktiivinen; sitä toivoisin myös pelikentille. Joukkueelleni SM-sarjan finaalipaikka mitaleineen olisi keväällä päättyvän koriskauden unelmasuoritus. Miten koripallon ja opiskelun yhdistäminen sujuu Sotungissa? - Oikein mukavasti. Koripallo on Sotungissa uusi laji mutta urheiluvalmennus (ja valmentajat) on järjestetty mielestäni mallikelpoisesti, lukuun ottamatta pientä pukuhuoneahtautta alakerran yläastelaisten kanssa. Opettajatkin ovat joustaneet ilahduttavasti esimerkiksi tuntien lopetusajoissa, jotta kiireinen koripalloilija ehtisi illan treeneihin. Omantunnon kysymys: jos sinun pitää valita kokeisiin lukeminen tai harkat, niin kumman valitset? Harkat. Jos on järkevä, aloittaa kokeisiin lukemisen hyvissä ajoin. Tähän varmaan valmentajanikin sanoisi: järjestelykysymys. Todennäköinen ammattisi tulevaisuudessa? - Voi olla mitä vain maan ja taivaan väliltä. Pallon perässä tulen varmasti vielä useita vuosia juoksemaan. Haastattelija Kirsi Helin Lisätietoa osoitteesta www.hnmky.fi/koripallo 05

kultt Huomenna minä kärsin, minut raastetaan, haudataan elävältä. Huomisen kauhut kurkkivat jo portin raoista. Teljetkää portti! Kuka tietää, mistä huominen tulee? Mistä se koostuu? Ei kukaan. Huomisen täytyy olla paha. Tähän asti se on vain pahentunut, ja nyt tänä päivänä minä viimein ymmärrän. Huominen on paha. Mies istui lyyhistyneenä huoneen nurkassa. Huone oli pimeä, vaikka aurinko oli noussut jo korkealle. Verhot oli vedetty ainoan ikkunan eteen. Mies näytti itkevän. Käeksi häntä kutsuttiin. Käki oli hukkunut huoneen varjoihin. Loppumaton tikitys täytti huoneen uudelleen ja uudelleen. Tik-tok, tik-tok Se raastoi hänen hermojaan, muistutti tulevasta huomisesta. Jo lapsuudestaan hän muisti tuon tikityksen, tuon pahuuden kuiskauksen. Silloin hän kuunteli noita ääniä sydän toivoa täynnä, odottaen parempaa huomista, niin kuin äiti oli luvannut. Mutta huominen ei ollut parempi. Se oli vain pahempi. Käen herätessä aamun sarastaessa löysi hän äitinsä jättäytyneenä eiliseen. Siitä lähtien jokainen uusi aamu oli noussut edellistä tuskallisempana. Askelten äänet kaikuivat kylmässä huoneessa. Käki käveli ympyrää repien päätään. Hänen jalkansa olivat paljaat, ja niitä paleli. Käki oli kävellyt noita samoja jälkiä jo pitkän tovin. Aurinko oli juuri alkanut pudota taivaan laelta. Jalat vain jatkoivat kävelyä ikään kuin eivät voisi tehdä muutakaan. Käki sulki kaiken ulkopuolelle ja keskitti ajatuksensa ongelmaan. Hän ei kuullut jalkojensa läpsytystä, ei kellon tikitystä. Hän ei nähnyt viisareiden jatkavan matkaansa, pääsemättä koskaan perille. Vain kysymyksen hän näki, kuuli, tunsi. Miten estää huominen? Lopulta jalkojen liike loppui. Käki lysähti maahan ja vaipui rauhattomaan uneen. Hän näki kuvia, jotka vaihtuivat kiihtyvään tahtiin. Kuvat olivat sekavia, täynnä varjoja ja pelkoa. Yhtäkkiä Käen ruumis nytkähteli. Unen viimeinen kuva sai hänet hämmennyksen valtaan. Se ei vaihtunut enää uuteen kuvaan ja kesti paljon kauemmin. Käki näki vedenalaisen maailman, joka oli täynnä täysin samanlaisia kelloja kaikki pysähtyneitä. Kaiken keskellä hohti kalpea valo, joka hiljalleen erottui ihmisruumiiksi, kunnes Käki viimein tunnisti henkilön. Se oli äiti. Käki heräsi haukkoen henkeään. Viimeinen kuva oli ainoa asia hänen ajatuksissaan. Maattuaan jonkin aikaa aloillaan Käki alkoi nähdä taas ympärilleen. Hänen katseensa osui kelloon, samanlaiseen kuin unessa. Kello tikitti edelleen. Käen mieleen palasivat unen kellot. Hän nousi rauhallisesti ylös ja käveli kellon luo. Hän tutkiskeli kelloa käsillään ja paiskasi sen lattiaan. Samoin hän teki jokaiselle ajannäyttäjälle,kunnes aika pysähtyi. Käki luuli jo onnistuneensa, mutta sitten hän näki verhon raosta ilmaantuvia valonsäteitä. Aurinko oli laskenut jo niin alas, että valo pääsi tunkeutumaan Käen asumukseen. Taivas oli verenpunainen ja lopulta aurinko upposi taivaanrantaan. Portti oli jo raollaan. Pettymys ei ollut niin suuri, että olisi saanut Käen lannistumaan. Hän mietti untaan kuumeisesti. Hän oli varma, että se tarjoaisi pakomahdollisuuden. Lopulta Käki ymmärsi. Ulkona oli pimeää. Käki käveli nopeasti, lähes juoksi, metsän halki suunnistaen rantaa kohti. Hän oli edelleen paljain jaloin, ja männynneulaset pistelivät jalkapohjia, mutta Käki ei tuntenut sitä. Hän saapui hietikolle. Aava meri syleili rantaa, ja tyrskyt löivät kiviä vasten uudelleen ja uudelleen. Käki pinkaisi juoksuun. Hän juoksi, kunnes ei liikkunut enää. Yön pimeydessä hänen hahmonsa hävisi aaltojen sekaan. Aamun ensimmäiset valonsäteet alkoivat hohtaa taivaanrannassa. Portti tempautui natisten auki. Käki ei kuullut sen ääntä. Aurinko nousi punaisena taivaanrannassa. En tiennyt mikä olin vai olinko enää mikään. Oliko minusta enää ihmisen nimikkeeseen vai olinko alentunut alhaiseksi ja kelvottomaksi hurtaksi. Aamuisin minusta tuntui aina pahalta, mutta nyt tuntui vielä pahemmalta. Tuntui kuin olisin nielaissut sieluni ja oksentanut sen takaisin. Siinä se nyt haukkoi henkeään limaisena ja happamana, selkä kumarassa ja katse maassa. Aurinko vilkuili minua alentavasti sälekaihdikon takaa, satuttaen silmiäni. En ansainnut silmiä, en aurinkoa. Varjoni pakeni huoneen nurkkaan nilkuttaen. Olin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vika ei ollut minussa, se oli muissa, se oli yhteiskunnassa, se oli maailmankaikkeudessa. Vika ei lähtenyt minusta, mutta minä aioin tehdä sille jotain. Nyt oli loppuelämäni ensimmäinen päivä, oli paras tehdä siitä jonkin arvoinen. Tunsin rohkeuden kasvavan minussa pitkästä aikaa. Se palasi siitä kolosta jonne se oli paennut, kun varjot olivat pidentyneet ja sormet osoittaneet minuun. Se oli kulunut ja harmaa, mutta ihan käypä vielä. selkäni suoreni, sieluni hengitti uhmakkaasti. Huomasin olevani taas täynnä sitä voimaa, joka minussa virtasi ennen. Aurinko pakeni, kun astuin ulos. Se huomasi ilkkuneensa väärä miestä. Tänään se ilkkui väärää miestä! Astelin ylväänä katuja, viimein tajusin - ei viimein muut tajusivat, kuka olen. Yhtäkkiä näin vikoja. Näin niitä kaikkialla. Bussipysäkeillä, ostoskeskuksissa, pankeissa, kaikkialla. Kaikki olivat viallisia. Ymmärsin nyt kaiken. Onnea sai ostos-keskuksesta, potkaisin ikkunan rikki. Televisio oli kaiken järkevän kehto, heitin sen kadulle. Ihmiset kadehtivat toisiaan, löin heidät maahan. Kaikki olivat epätäydellisiä, kelvottomia. Nyt oli loppuelämäni ensimmäinen päivä, oli parasta tehdä siitä jonkin arvoinen. Minulla oli tehtävä. Se oli mahdoton. Vaikka kuinka yritin parantaa maailmaa, eivät viat poistuneet. Tyhmät ihmiset tekivät tyhmempiä tekoja. HE eivät ansainneet ihmiseksi kutsumista. He ajoivat minut nurkkaan, mutta minä taistelin tieni pois. He painoivat pääni pinnan alle, mutta nyt minulla oli kidukset. Olin täydellinen, he eivät olleet mitään. Saavuin sillalle, kurjuuden muistomerkille. Vesi helmeili sinisenä alapuolella. Tummat kivet pilkottivat pinnassa. Kohosin ylös kaiteelle. Tuuli tuiversi hiuksiani. Alhaalla oli kauniimpaa. Tämä maailma ei ansainnut minua. Jalkani ponnistivat ja putosin alaspäin kohti kiiltävää vedenpintaa. Nyt oli loppuelämäni ensimmäinen päivä ja viimeinen. Aurinko laski punaisena taivaanrantaan. Novellit: Aki Toivonen 06

AISTIHARHOJA Sisällä sattuu, salamoi Ruumis eloton ja turta Kipu vain pintaa huhmaroi Sielussa korventavaa tulta Ainainen kärsimys ja tuska Saa tuntemaan sokoksi Ei toivoa, ei parannusta Syttyy mieli kokoksi Hukkuva ei näe maata, rantaa Ei tarvitse ilmaa Eikä mitään ole niin raskas kantaa Kuin omaa maailmaa meidät kutsutaan pois raivoaville aalloille riepotteleville tuulille korkeimmille vuorille matalimpiin hautoihin meidät haetaan täältä olemme sankareita kurjia ryöväreitä pieniä palasia suuria osasia meidät otetaan pois koemme ilon rakkauden poltteen kylmän kuoleman silmittömän surun ja yhden silmänräpäyksen ajan olemme jossain muualla KUN ESIRIPPU LASKEUTUI kun esirippu laskeutui olivatko sanat vain sanoja eleet vain eleitä jäikö siitä mitään? emmekö enempään pystyneet olimmeko edes siinä elimmekö sitä hetkeä? jäikö äänemme kaikumaan tyhjänä ja merkityksettömänä oliko varjomme vain häilyvä silmämme valottomat? kuulen kuinka linnut laulavat betoniviidakossa kuulen kuinka niiden laulu tukahtuu kuulen elämän joen virtaavan eteenpäin kuulen kuolon korjaavan lopulta kaiken näen kuinka aurinko nousee taivaalle näen kuinka aurinko lävistää maan ja värjää taivaan verenpunaan näen värien täyttävän maailman se vääristyy niiden painosta haistan talven jäljet maassa haistan tunkkaisen ilman haistan ihmiset häkeissään haistan elämän ympärilläni haistan epävarmuuden maistan syljen ja veren maistan tyytymättömyyden maistan pelon tunnen kovan maan maan joka ei pehmennä laskuani tunnen kylmän ulkona ja sisällä tunnen kivun aavistan että jonain päivänä kukaan ei enää näe aurinkoa koska kukaan ei ole sitä katsomassa aavistan että tämän päivän jälkeen tulee seuraava tämän vuoden jälkeen tulee seuraava Runot: Aki Toivonen vain kuvia pimeässä uuri 05

Haastateltavana Heini Kiuru ja Elsa Hirvisaari Kootut tauot monologinäytelmä Sotungin lukiossa 11.1., 12.1. 13.1. 17.1. ja 19.1. Kaikki esitykset klo 19.00. Sotungin lukion teatteri on syksyn mittaan työstänyt jälleen uutta näytelmää. Näytelmän nimi on Kootut tauot, ja sen ohjaa tuttuun tapaan Sami Nieminen. Solukko pyydysti verkkoonsa Sotungin käytävältä pari pitkäkestoista teatterintekijää, Elsan ja Heinin, jotka nyt raottavat meille vielä rakentamattomien kulissien takaista teatterielämää. Miksi näytelmän nimi on Kootut tauot? Heini: Näytelmä koostuu monologeista, ja jokainen monologi on oma tarinansa. Ne ovat sellaisia hetkiä näiden erilaisten hahmojen elämästä, jolloin he ovat pysähtyneet miettimään maailman menoa. Nimi on myös ohjaaja-samille tärkeä, koska se on erään hänelle rakkaan novellikokoelman nimi. Elsa: Koska joskus yksi tauko kertoo enemmän kuin kymmenien sanojen sarjatulitus. Miettikääpä sitä! Kerro jotain olennaista roolistasi tulevassa näytelmässä? Heini: Teen kaksi tosi erilaista monologia. Toinen on psykopaatti, jolle puutarha on kaikki kaikessa ja toinen on materialisti, joka huomaa lopulta olevansa aivan yksin. Molemmat monologit tarjoavat sopivasti haastetta. Elsa: Tulevassa esityksessä olen Hildegardniminen, uraputkessa elävä nainen, jonka elämää työ ohjaa ankaralla kädellä. Ammattilaisen kuoren alla kuitenkin sykkii tyhjän elämänsä tunnistanut sydän. Mikä on ollut syksyn projektin valmistamisessa kutkuttavinta? Heini: Aikaisemmissa projekteissa lavalla on voinut tukea vastanäyttelijään ja hakea tältä energiaa, mutta nyt monologeja tehdessä energia pitää löytyä yleisöstä ja omasta tekemisestä. Elsa: Opetella istumaan ergonomisesti.. No ei sentään, hmm. Kutkuttavinta? Jaa-a. Varmaan se, että tulevassa esityksessä esitän käytännössä koko osuuteni yhdessä kohtauksessa. Aiemmissa esityksissä olen tullut ja mennyt näyttämöllä, ja nyt heitän kaiken kehiin yhdellä kertaa! ;) Entä rasittavinta? Heini: Rasittavinta oli vaihe, jossa monologit olivat irrallisia, eikä kukaan tiennyt, miten ne liittyvät toisiinsa ja miten niistä saa kokonaisen näytelmän. Elsa: No se istuminen.. Se on rankempaa kuin luulisi. Samaan aikaan pitäisi vain istua ja olla kiinnittämättä mitään huomiota itseensä. Ja samalla olla näytelmässä läsnä ja keskittynyt. Tiedätte varmasti Suomen televisiossakin esitetyn, James Liptonin isännöimän haastatteluohjelman Tähdet kertovat. Ohjelmassa Lipton haastattelee tunnettuja näyttelijöitä ja esittää heille lopuksi kymmenen assosiaatiokysymyksen sarjan. Alun perin nämä kymmenen kysymystä kehitti ranskalainen Bernard Pivot ohjelmassaan "Bouillon de Culture". Koska saatatte päätyä jonain päivänä New Yorkiin Actors Studioon Jamesin haastateltavaksi, valmennan teitä jo nyt vastaamaan kysymyksiin. 1. Mikä on lempisanasi? Heini: Aprikoosi. Elsa: Minulla on tapana toistella joka väliin pikkusanaa no, joten se on kyllä aika lemppari. 2. Mistä sanasta et pidä? Heini: Jumppa tai hikijumppa on vielä kauheempi. Elsa: Veripalttu ei ainakaan ole kovin kiva sana. 3. Mikä saa sinut innostumaan? Heini: Suklaa! Elsa: Hehee.. Moni asia saa minut innostumaan, kuten hyvä musiikki, mukaansa tempaava seura ja sellainen hyvä tunnelma. 4. Mikä saa sinut lannistumaan? Heini: Se, jos jollain kaverilla on paha mieli. Elsa: Syyttely ja valehtelu. 5. Mikä on lempikirosanasi? Heini: Vittu. Elsa: Parsifal. Ristiriitainen kysymys sinänsä, koska en pidä kiroilua ollenkaan hyvänä käytöksenä ja arvostan kunnollisia käytöstapoja. 6. Mitä ääntä rakastat? Heini: Vaatteiden tarrojen avaamisesta tai sulkemisesta kuuluu kiva ääni. Elsa: Kissan kehräystä <3 7. Mitä ääntä inhoat? Heini: Ku rekka peruuttaa ja se piippaa! Elsa: Mikroaaltouunin loppupiippausta! 8. Haluaisitko olla ammattinäyttelijä? (sovellettu Pivot-Helin) Heini: En ehkä kuitenkaan. Jos Suomessa näyttelijät saisivat enemmän töitä, voisin miettiä uudelleen. Elsa: Voisin harkita. 9. Mitä ammattia et haluaisi kokeilla? Heini: Jotain kirjanpitäjän tai vastaavan konttorihommaa. Teurastamistakin kokeilisin mieluummin. Elsa: En haluaisi päivääkään olla mestaaja. 10. Jos Jumala on olemassa, mitä haluaisit hänen sanovan sinulle taivaanporteilla? Heini: Mee vaan takasin elelemää tuu sit joskus myöhemmin. Elsa: Jos mä taivaaseen olisin pääsemässä, niin silloin olisi kyllä jo Jumalakin hiljaa.. No ei sentään. Tervetuloa! olisi aika mukava lausahdus, tai Sinua onkin jo odotettu. Haastattelija: Kirsi Helin 08

London always exciting and new Englanninopettajat Kirsi ja Tuija viettivät itsenäisyysviikonlopun Lontoossa ja kertovat hieman kuulumisia kaupungista. Lämmin syksy näyttää jatkuvan myös Englannissa. Hyde Parkissa kukkivat orvokit, nurmikot viheriöivät ja puissa on vielä lehtiä. Olemme reippaalla aamukävelyllä puistossa ja käymme ihmettelemässä Dianan muistomerkkiä Serpentinejärven vieressä. Vain kävelysauvat puuttuvat varustuksesta siinäpä olisikin lontoolaisilla ihmettelemistä kun paineltaisiin sauvat suhisten lenkkeilijöiden vieressä. T-paita ja shortsit näyttävän olevan lontoolaisille lenkkeilijöille riittävä varustus joulukuussakin. Pipoja tai käsineitä nyt ei kukaan tosibritti käytä, pikkulapsetkaan. Alkuperäisväestöön on kuitenkin hieman vaikea törmätä, sillä Lontoon näyttävät vallanneen turistit, erityisesti espanjalaiset. Tämä Spanish Armada velloo ostoskassit kädessä keskustan ostoskaduilla ja puistoissakin. Tungos Oxford Streetillä ja Regent Streetillä on käsittämätön, Hamleysin kuuluisa lelukauppa on erityisen turvoksissa. Covent Gardenin pikkupuoteja ja esiintyjiä ihmettelemään on uskaltautunut turistien lisäksi jokunen englantilainenkin. Lontoon visiittiin kuuluu shoppaamisen lisäksi musikaalit. Käymmekin lauantai-iltana katsomassa uudehkon Billy Eliot musikaalin. Itse ohjaaja Stephen Daldry on paikalla toivottamassa katsojat tervetulleiksi, sillä kyseessä on musikaalin juhlanäytös. Katsomossa onkin runsaasti paikallisia julkimoita. Nytpä tiedämme miltä näyttää esim. Elton Johnin ex-poikaystävä ja muutamat Coronation Streetin ja Emmerdalin tähdet. Matkalla hotelliin maanalaisessa tai Tubessa bongaamme vielä kirjailija Salman Rushdien, tai ainakin hänen kaksoisolentonsa. Lontoo on täynnä gallerioita ja museoita, joita kiertämällä voisi viettää päiviä, viikkoja tai kuukausia. Meille riittää vesivärimaalausten näyttely Watercolours from Gainsborough to Turner, joka on esillä Somerset Housissa. Taidenautinnon lisäksi saamme nauruterapiaa katsomalla engelsmannien luistelua Somerset Housen sisäpihalla olevalla luistinradalla ellei kyseessä ole sitten nuo kaikkialle levinneet espanjalaisturistit. Lontoon alkuperäiset doubledecker-bussit siirtyivät historiaan juuri matkamme jälkeen 9.12. Me ehdimme vielä körötellä niillä. Ja todellakin köröttelyvauhtia bussit nimittäin jouluruuhkassa kulkevat. Parempi onkin siirtyä maanalaiseen, kunhan muistaa mind the gap ettei kompastu ostoskassien kanssa ja mätkähdä laiturille espanjalaisten polkemaksi. Summa summarum: Lontoossa on joulukuussa leutoa, kaupat täynnä, tungosta joka puolella ja joulutunnelmaa saa hakemalla hakea. Mutta ah, Lontoo on kuitenkin niin kovin ihastuttava paikka, josta löytyy aina uutta nähtävää ja koettavaa. So go and see it yourself! Tuija Kae ja Kirsi Matikainen 09