Maatiaiskasvien, -eläinten ja -maisemien puolesta 1/2010 Sisältää siemenluettelon
Maatiainen - Det lantliga kulturarvet ry Maatiainen ry on perustettu vuonna 1989. Yhdistys pyrkii säilyttämään vanhat viljely- ja koristekasvit sekä alkuperäiset kotieläinrodut eli maatiaiskasvit ja -eläimet. Lisäksi yhdistys haluaa vaalia perinnemaisemia. Yhteys toimintaryhmiin Yhdistyksen jäsenet ja muutkin maatiaisasioista kiinnostuneet voivat ottaa suoraan yhteyden toimintaryhmiin. Yhteyshenkilöiden tiedot ovat takakannen sisäsivulla. Yhdistyksen toimisto Stenbäckinkatu 8 00250 HELSINKI (09) 477 5331 toimisto@maatiainen.fi www.maatiainen.fi Aukioloajat Maatiaisen toimiston aukioloajat ovat keskiviikko ja torstai klo 12-18, huhti toukokuussa myös tiistai klo 12-19. Toimisto sijaitsee Helsingin Taka-Töölössä lähellä Naistenklinikkaa. Tienoille pääsee Mannerheimintietä pitkin kulkevilla busseilla ja raitiovaunuilla sekä Topeliuksenkatua kulkevilla busseilla. Jäsenyys Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä ottamalla yhteyttä toimistoon kirjeellä, sähköpostilla tai puhelimella. Jäseneksi voit myös liittyä maksamalla jäsenmaksun suoraan yhdistyksen tilille. Kirjoita viestikenttään UUSI JÄSEN sekä nimesi ja osoitteesi. Jäsenmaksu Vuoden 2010 henkilöjäsenmaksu on 25, opiskelija 18, perheenjäsen (varsinaisen jäsenen ohella) 11 Lahjoitukset Yhdistys ottaa kiitollisena vastaan lahjoituksia toimintansa tukemiseen. Tilinumero Aktia 405500-114419 Suupohjan Osuuspankki 473000-195205 Kansi: Vuoden maatiaiseläin tumma maatiaismehiläinen töissä heliotroopissa. (Kuva: Janne Nurminen) Maatiainen - lehti 22. vuosikerta 1/2010 Julkaisija Maatiainen ry Toimitus Päätoimittaja: Aune Kämäräinen, aune.kamarainen@kolumbus.fi, p. 050 3255334 Taitto: Raija Ojanen, raija_ojanen@yahoo.com Kirjoitukset ja muu aineisto Lehteen tarkoitetut kirjoitukset ja ilmoitukset pyydetään lähettämään yhdistyksen toimistoon tai suoraan toimittajalle sähköpostilla tai kirjeenä. Toivomme vinkkejä, kannanottoja ja lukijoiden kertomuksia kokemuksistaan maatiaismaailmassa. Arvoisat kirjoittajat! Jos kirjoitatte tietokoneella, lähetättehän tekstin joko levykkeellä tai sähköpostilla. Vanhanaikaisella kirjoituskoneella tai käsinkirjoitetut tekstit naputtelemme toki itse paperilta tietokoneelle. Ilmestyminen Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Ilmestymisaikataulu 2010 Numero Aineiston viimeinen jättöpäivä Ilmestymisaika 1 29.1. 26.2. 2 9.4. 7.5. 3 6.8. 3.9. 4 5.11. 3.12. Tilausmaksu: Lehti jaetaan yhdistyksen jäsenille jäsenmaksua vastaan. Muille tilausmaksu on 25 vuonna 2010. Irtonumero 4 Ilmoitushinnat: Koko sivu 200, ½ sivua 120, ¼ sivua 80. Painopaikka: Forssan kirjapaino ISSN 1455-3201 Maatiainen-lehti 2/2010 ilmestyy 7.5.2010. Olkaa hyvät ja lähettäkää kirjoitukset, ilmoitukset ja muu lehtimateriaali toimistoon tai suoraan toimittajalle 9.4.2010 mennessä.
Pääkirjoitus Maatiaiskarjan puolesta Kuva: Tuija Aalto K arjanpito muuttuvassa maailmassa ja etenkin maatiaiskarjan pito on harvinaista. Karja on ollut esivanhempiemme kumppani jo tuhansia vuosia jopa täällä Suomessa. Sen avulla on Pohjolassa huonoinakin vuosina pystytty elämään muuallakin kuin vain parhaiden kalavesien äärellä. Erityisesti perheen elättäjä oli lehmä eikä se aivan merkityksetön ole nykyäänkään. Joku vuosikymmen sitten tarvittiin vielä lampaitakin, nyt vaatteet yleensä ostetaan ja lampaita pidetään lihan vuoksi jos pidetään. Muutkin kotieläimet, kanasta hevoseen ja siltä väliltä, ovat kaikki olleet omalla tavallaan tarpeellisia melkein jokaisessa taloudessa. Lehmä on varsinaisen tehtävänsä ohella vielä usein ollut emännän ystävä ja hevonen isännän työtoveri ja ystävä sekin. Nyt näistä tovereista ja ruuan tuojista on erityisesti lehmä nauta eli raavas, missä sitä mitenkin nimitetään - ollut esillä syystä jos toisestakin. Maatiaislehmät, joista perinteisimmillään on maassamme säilynyt kyyttö, ovat tuon tuostakin hätää kärsimässä, vaikka niistä on tullut suorastaan vertauskuva monellekin tärkeälle asialle. Alkuperäiset omistajat tekivät viimeisinä vuosinaan kovasti työtä suurten karjojensa kanssa ja heidän jälkeensä kyyttöjen pelastaminen vaati suuria ponnistuksia, erityisesti niiltä, jotka ovat ottaneet sen elämäntehtäväkseen. Viimeisistä karjoista kaksi saatiinkin säilymään jälkimaailmalle sekä yksityisten omistukseen että valtion suojelukseen. Siitä on kuitenkin alkanut uusi taistelu, mikä yksityisten karjanomistajien keskuudessa saa joskus sydäntä riipaisevia ominaisuuksia. Perheen tarvetta suuremman maatiaiskarjamäärän pitäminen on itsessään kannattanut kehnosti ja lisätuloja on kukin hankkinut muualta. Siinä sivussa ympäröivä yhteiskunta on myös avustanut vaihtelevilla tavoilla. Näin on tehty paljon hyvää eivätkä karjanhoitajien uhraukset ole menneet hukkaan. Nyt maatiaiskarja leviää uudelleen sekä eläinharrastajien, että omatarvelehmien pitäjien keskuuteen. Vastuullisia ja pitkään sitoutumiseen valmiita pienehköjen karjojen vaalijoita tarvitaan silti lisää, jotta tulevaisuus olisi turvattu. Hätätilanteita sattuu yhä ja niitä on pyrittävä ratkaisemaan. Maatiaiskarja tarvitsee tukea ja ystäviä sekä vielä uusia, hyviä isäntiä ja emäntiä, kenties juuri sinua. Rantakaulio Timo pj.
Vuoden perinnemaisema: Askalankosken niityt ja kedot Paimionjokilaaksossa Maatiainen ry on valinnut vuoden 2010 perinnemaisemaksi Paimiossa sijaitsevat Askalankosken niityt ja kedot. Askalankosken alue on osa Paimionjokilaakson valtakunnallisesti arvokasta maisema-aluetta, joka kuuluu myös Naturaan. Alueen valinnan perusteena oli sen monipuolisuus sekä sen pitkäaikainen hoito ja ylläpito vapaaehtoisvoimin. Hoidolla pyritään sekä maisema-arvojen että ketokasvien ja muinaistulokaslajien ylläpitoon. Paimionjoki on uurtunut kymmenien metrien paksuiseen savipatjaan. Jokilaakson profiili muuttuu mereltä päin tultaessa tasangosta V-muotoiseksi, ja juuri tällä kohdalla se on jyrkimmillään muodostaen kattilamaisen laakson, jonka pohjalla on pitkä koski. Jokilaakson kasvilajisto on edustavimmillaan Askalankosken ympäristössä, ja alueen keto- ja niittykasvilajistoon kuuluu myös monia muinaistulokkaita. Nähtävissä on myös monien eri alojen historiaa: karjanpidon historiaa, teollisuus- ja elinkeinohistoriaa, kuten myllyn rauniot ja vesiuoma sekä 1900-luvulla rakennettu voi- 2 Paimionjokilaakson rinteitä on tutkimusten mukaan laidunnettu pronssikaudelta lähtien. Askalassa on upeaa katajaketoa. (Kuva: Viri Teppo-Pärnä)
malaitos, ja tukinuiton historiasta kertovat tukkirännin jäänteet. Suurin kiitos alueen arvojen palauttamisesta, hoidosta ja ylläpitämisestä sekä tunnetuksi tekemisestä kuuluu Paimion seudun ympäristöyhdistykselle. Laiduntamisen loputtua 1950-luvulla Askalankosken tienoon ikiaikaisesti avoimet rinneniityt katajaketoineen alkoivat kasvaa umpeen. Tilanteeseen havahduttiin 1990-luvun alussa, ja 1992 Paimion seudun ympäristöyhdistys järjesti laaksossa ensimmäiset niittotalkoot. Sen jälkeen WWF järjesti alueella talkooleirejä vuosina 1993 95. Vuodesta 1996 lähtien ympäristöyhdistys on hoitanut aluetta järjestämällä joka vuosi vähintään yhden talkooleirin, ja alueelle on saatu myös eläimiä. Hoidettava alue on yhteensä noin 5 ha; ala vaihtelee vuosittain. Säännöllisen niiton ja alkuvuosina välttämättömän raivauksen lisäksi keskeiselle laaksonpohja-alueelle on rakennettu riukuaitoja. Ympäristöyhdistys on vuokralla voimalanhoitajille aikoinaan kunnostetussa sahanomistajan talossa, nykyisessä leiritalossa, joka on Askalankosken alueen keskus. Vuosien mittaan yhdistys on vapaaehtoisvoimin kunnostanut taloa huomattavasti. Ympäristöyhdistyksen talkoot ovat merkittävä paikalli- nen tapahtuma, johon osallistuu yhteensä kymmeniä kaikenikäisiä paimiolaisia ja ulkopaikkakuntalaisia. Vanhat osaajat tekevät perinnetaitoja vaativia tehtäviä ja opettavat niitä nuoremmille, ja perheet lapsineen ovat talkoisiin aina tervetulleita vaikkapa vain puoleksi päiväksi. Hoidon jatkuvuus on myös taattu, koska asiasta on tullut tärkeä suurelle joukolle ihmisiä. Alueelle pääsee helposti ja se on aktiivisen esittelyn kohde ja avoin kaikille. Ympäristöyhdistys on järjestänyt toisinaan Askalankoskella myös talvitapahtumia ja viime aikoina kevätretkiä lapsille ja perheille. Kesäisin Askalassa on sunnuntaiopastusta ja ketokahvila kävijöitä varten, ja leiritalossa pidetään pieniä luontoon, esihistoriaan ja ekologiseen elämäntapaan liittyviä näyttelyitä. Myös koululuokat ja päiväkodit käyvät ihailemassa aluetta. Maatiaisen kunniakirja luovutetaan Paimion seudun ympäristöyhdistykselle heinäkuussa pidettävällä talkooleirillä. Tervetuloa mukaan! Lisää Askalankosken perinnemaisemasta Maatiaisen seuraavassa numerossa. Tiina Notko Sehän on kevätruusuleinikki! Maatiaisen edellisessä numerossa oli juttu Kaasikin perheen puutarhasta Viljandimaalla Keski-Virossa. Siellä keväällä kukkinut keltainen kukka oli allekirjoittaneelle tuntematon, eikä isäntäväkikään siitä tiennyt muuta, kuin että sen oli tuonut eräs mummo omasta pihastaan. Tällainen tietämättömyys pääsi vallalle, kun paikalla ei ollut Maatiaisen todellisia kukkaguruja. Mutta ei hätää, jäsenemme reagoivat heti. Sinikka Schönberg tunnisti kukan kuvasta oitis ja kirjoitti: Kasvi on Adonis vernalis, kevätruusuleinikki. Se kasvaa ainakin Ölannissa erittäin harvinaisena. Olen itse sen sieltä salapoliisityön tuloksena löytänyt. Olen onnistunut ostamaan taimen Lepaan Puutarhaopiston taimimyymälästa ja se kasvaa minulla nyt puutarhassa. Myös Helsingin yliopiston nyt eläkkeellä oleva kasvimuseon johtaja Pertti Uotila tunnisti kasvin: Kyseessä on kevätruusuleinikki (Adonis vernalis), jota kasvaa luonnonvaraisena Gotlannissa ja Öölannissa sekä sitten etelämpänä Keski-Euroopassa. Sitä kasvatetaan joskus koristekasvina. Kiitos avusta! 3 Kevätruusuleinikki kasvaa Gotlannilla ja Öölannilla, onpa joku saanut sen menestymään Suomessakin.
Vuoden 2010 maatiaiseläin Pohjolan tumma mehiläinen, Apis mellifera mellifera Mehiläisiä kennolla. Tumman mehiläisen rotupuhtautta on vaikea säädellä. Alkujaan koko Alppien pohjoispuolinen Eurooppa oli mehiläisen nimirodun, Apis mellifera melliferan asuttama. Jääkauden jälkeen Italian valtarotu Apis mellifera ligustica ja Balkanin alueen Apis mellifera carnica eivät pystyneet ylittämään Alppeja. Sen sijaan Iberian niemimaata asuttaneet tummat mehiläiset onnistuivat pääsemään Pyreneitten vuorten pohjoispuolelle ja vähitellen leviämään aina Siperiaan asti. Nykyisin ei enää tosin katsota Pyreneitten ete- läpuolisten mehiläisten kuuluvan nimirotuun A. m. mellifera, vaan ne luokitellaan omaksi Apis mellifera iberica- roduksi. Tumman pohjolanmehiläisen levinneisyysalueesta muodostui näin valtava ja on selvä, että sen kannat kehittyivät omiin suuntiinsa ilmaston ja sato-olosuhteiden mukaan. Nykyään tällä valtavalla alueella tumma mehiläinen on laajalti korvattu muilla mehiläisillä, kuten italialaisilla, krainilaisilla ja risteyttämällä muodostetulla buckfastin mehiläisellä. Monin paikoin on sitten pyritty suojelemaan ja lisäämään tummia mehiläisiä, näin esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa, Puolassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Irlannissa. Oman vaikeutensa tähän työhön tuo mehiläisemojen eli -kuningattarien tapa parittua ilmassa useiden kilometrien päästä tulevien kuhnurien kanssa. Niinpä uusien mehiläisten tuominen alueelle johtaa väistä- ff Pohjolan tumma mehiläinen on keskieurooppalaisia sukulaisiaan ärhäkämpi.
Vuoden 2010 maatiaiseläin mättä risteytymiseen. Haluttu parittuminen voidaan saada vain joko eristetyissä parittumistarhoissa esimerkiksi saarissa tai keinosiemennyksellä. Suomessa mehiläiset eivät ole esiintyneet luonnossa, ilmasto täällä on liian kylmä. Mehiläisten luontaisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee Etelä- Ruotsin ja Baltian poikki. Ensimmäiset mehiläiset Suomeen tuotiin 1700- luvulla pääasiassa Ruotsista, mahdollisesti myös vähän Virosta. Tuohon aikaan kysymyksessä olivat tietysti tummat pohjolan mehiläiset, jotka sitten olivatkin pitkään valtarotuna, vaikka esimerkiksi ensimmäisiä italialaisia tuotiin maahan jo 1800- luvulla. Kun aloitin oman mehiläishoitoni 1960-luvulla Yläneellä nuorena poikana olivat mehiläiset vielä puhtaita tummia, vaikka tuolloin jo varsinkin italialaisten ja muunkin rotuisten emojen tuonti oli vilkasta. Tuonnin ohella lisäksi kotimainen italialaisten emojen kasvatus nopeutti tummien mehiläisten risteytymistä ja samalla puhtaiden pohjolan mehiläisten syrjäytymistä. Niinpä sitten vuosituhannen vaihteessa löytyi vain enää yksi Väinö Mäen ylläpitämä kanta Oulun seudulta. Tämän kannan jälkeläisiä ovat nykyiset Suomen tummat mehiläiskunnat. Kun mehiläinen on varsin herkkä sukusiitokselle, on sen kasvattamisessa Aimo Nurmisen, ainoan suomalaisen tumman mehiläisen emonkasvattajan tuotannossa jouduttu käyttämään ruotsalaisia kuhnureita mehiläisten elinvoiman säilyttämiseksi. Tämä ei varmaan ole kovin suuri vahinko, olivathan meikäläiset mehiläiset alkujaankin Ruotsista lähtöisin. Mikä sitten johti tumman mehiläisen syrjäytymiseen? Pohjolan mehiläisissä oli varsin puolustustahtoisia mehiläisiä, mikä sai hoitajat hakemaan säyseämpiä kantoja. Risteymissä lisääntynyt elinvoima ilmenee myös usein hyvän tuotannon ohella lisääntyneenä parveilunhaluna ja voimakkaana puolustautumisena, mikä edelleen nopeutti hoitajien siirtymistä italialaisiin mehiläisiin. Lisäksi italialaisilla keltaisena rotuna on selvä väriero emon ja työläisten välillä ja kun vielä ne eivät juurikaan toisin kuin pohjolan mehiläiset juokse kakulla on emon löytyminen helpompaa. Italialainen sopii myös joihinkin sato-olosuhteisiin kuten rypsihunajan tuottamiseen varsin hyvin. Tummilla mehiläisillä on myös omat hyvät puolensa, jotka useissa maissa saivat mehiläishoitajat huomaamaan ne säilyttämisen arvoisiksi, meillä Suomessa valitettavasti varsin myöhään. Ne talvehtivat hyvin ja tarvitsevat vähemmän talviruokaa. Säästeliäi- 5 Mehiläinen ahkeroi medenetsinnässä kaikista mahdollisista kukista. nä mehiläisinä ne sopivat hyvin olosuhteisiin, joissa kasvustot ovat pienehköt. Varsinkin kanervalla ne ovat vahvoja silloin kun kanerva antaa mettä. Aikanaan moitittu kiukkuisuus on saatu varsin helposti karsituksi pois ja nykyiset meillä hoidetut kannat ovat hyvin säyseitä. Tietenkin yksi merkittävä peruste tumman mehiläisen säilyttämiseen on sama kuin muidenkin maatiaisten kohdalla, nimittäin tuotantoeläinten ja kasvien perinnöllisen vaihtelun väheneminen ja samalla tulevaisuuden jalostuksen tarvitseman raaka-aineen niukkeneminen. Tumman mehiläisen hoitajia on maassamme parisen kymmentä, mehiläiskuntia ehkä pari sataa. Useimpien hoitajien tarhojen naapurustossa muutaman kilometrin säteellä on muita mehiläisiä, joten heidän tarhoissaan syntyvät emot risteytyvät säännöllisesti. Ainoalla emon kasvattajalla on paritustarha saaristossa. Takavuosina kun Suomen Mehiläishoitajain liitolla oli emonkasvatusasema, tummia emoja myös keinosiemennettiin, mutta sitä ei ole tehty enää useaan vuoteen. Tumma pohjolan mehiläinen tarvitsee siis säilyäkseen lisää hoitajia. Lisäksi tarvitaan emonkasvattajia, joilla on käytössään halutun parittumisen mahdollistamat olosuhteet, joko saaristossa tai muuten mehiläisettömällä alueella. Tumma mehiläinen on hyvä sopeutuva mehiläinen, joka lisäksi sille sopivissa sato-olosuhteissa tuo hyvin hunajaa. Se sopii oikein hyvin maatiaisten kasvattajalle, joka perehtyy mehiläishoitoon. Kirjoittanut ja kuvannut Lassi Kauko
ff Rohtoliperi, jota ennen kutsuttiin lipstikaksi, on vaatimaton ja helppo kasvatettava. Kuva: Olavi Niemi Vuoden maatiaiskasvi rohtoliperi Vuoden maatiaiskasviksi on Maatiainen ry valinnut rohtoliperin (Levisticum officinale). Se onkin tosi maatiainen, sillä jo hyödyn aikakaudella 1700-luvulla sitä kasvatettiin meillä yleisesti ja käytettiin rohtona niin eläinten kuin ihmistenkin vaivoissa. Aiemmin kasvista käytettiin nimeä lipstikka, joka on väännös ruotsinkielisestä nimestä libbsticka. Tämä taasen juontaa alkunsa saksan Liebstöckel-sanasta, joka viittaa kasvin käyttöön rakkausyrttinä, sukupuoliviettiä lisäävänä kasvina. Samaan viittaavat myös englanninkieliset nimet lovage ja love parsley ( rakkauspersilja ). Rohtoliperiä on viljelty Euroopassa niin kauan, ettei ole kasvin alkuperäisestä kotiseudusta ole varmuutta. Koko Euroopan kasveja käsittelevän teoksen Flora Europaea (II osa) mukaan rohtoliperi ei ole Euroopassa alkuperäinen, vaan sen mainitaan olevan kotoisin Iranista. Meilläkin sitä tavataan monin paikoin nykyään luonnonvaraisena, tosin vain vanhana viljelyjäänteenä Oulujärven tienoille saakka. Sen näkeekin sinnittelevän 6 pitkään vanhojen asumusten paikoilla. Koska rohtoliperi on aitona maatiaisena helppohoitoisuuden perikuva, se on välttämätön kaikkialla missä arvostetaan vanhoja, helppoja kasveja. Ei vain tyylikäs kasvutapa, vaan myös kiiltävät lehdet ja keltaiset, tosin pienet kukat lisäävät rohtoliperin koristeellisuutta. Se sopii myös yksittäiskasviksi kukkatarhaan avoimille tai puolivarjoisille paikoille. Rohtoliperi ei ole vaatelias maan laadun suhteen. Tosin vain viljavassa maaperässä sitä näkee komeana, jopa 1,5-2,5 m korkuiseksi kasvavana. Rohtoliperiä on helppo lisätä siemenistä tai jakamalla kasvustoa keväällä. Vahvat varret pysyvät pystyssä tukemattakin. Se sopii pieneenkin pihaan, sillä yksi kasvi antaa riittävästi satoa yhden perheen käyttöön. Tätäkin lehtiyrttiä voidaan leikata koko kesän versojen ollessa 5-10 cm korkuisia ja käyttää tuoreeltaan tai kuivattaa talven varalle. Yleensä sitä näkee kasvatettavan kotipihoissa vain koristekasvina tai mausteeksi käytettävien siementen saantia varten. Rohtoliperin lehdissä on yleisesti erästä laikkusientä (Ramularia levistici) ja vasta aivan viime vuosina Eurooppaan levinnyttä ruostesientä (Puccinia bornmuelleri). Laikkusienellä ei ole merkitystä kasvin hyötykäytölle myöhäisen esiintymisen vuoksi, mutta ruostesieni näyttää iskevän jo nuoriinkin versoihin, jolloin niitä ei voi käyttää. Kun sairaat versot leikataan pois, uudet versot ovat yleensä terveitä ja siten mausteena käyttökelpoisia. Rohtoliperi on voimakas, selleriä muistuttava mauste, jota on käytettävä kohtuudella, ettei pilaa ruokiaan. Sitä voidaan käyttää keittojen mausteeksi, liharuokiin, salaatteihin, perunaruokiin ja kastikkeisiin. Aiemmin sillä oli monipuolinen käyttö lääkekasvina monien sairauksien ja vaivojen hoidossa, kuten kihtiin, kurkkukipuihin, yskään, jopa keuhkoputken tulehduksen, astman ja ientulehdusten hoitoon sekä parantamaan ruokahalua ja vähentämään ilmavaivoja. Tämä kaikki on unohtunut, mutta käyttämällä liperiä kuten muitakin yrttejä päivittäin mausteena, saa samalla sen terveyttä ylläpitävät vaikutukset hyväkseen. Rohtoliperi oli aikoinaan tärkeä rohto myös kotieläinten vaivojen hoidossa. Lisätietoja tästä kasvista löytyy Maatiaisen numerosta 3/2009 sivuilta 14-18 Bertalan Galambosin kirjoituksesta Monipuoliset yrttimme lipstikka ja väinönputki. Pentti Alanko
Toimiston kuulumisia tammikuussa 2010 Puutarhurit ovat selvästi heränneet jo uuteen kylvökauteen, vaikka ulkona paukkuu kaunis valkoinen pakkanen. Siemenpakkaamon Pirkko on tehokkaaseen ja nopeaan tyyliinsä käynyt läpi noin 1001 siemenerää. Niistä kaikista hän on tehnyt siemenrekisterin. Erät on pakattu emopusseihin, joista siemeniä ammennetaan annospusseiksi, sellaisiksi juuri joita tämänkin siemenluettelon kautta voi tilataan. Anna on huolellisesti, asiantuntevasti ja vaivojaan säästämättä koostanut niistä nyt kädessänne olevan siemenluettelon. Meillä on uudet upeat vuoden 2010 maatiaiseliöt, joihin lehden artikkelit perehdyttävät ansiokkaasti sanoin ja kuvin. Tänä vuonna voi kokeilla lipstikkaa uudella tapaa, vaikkapa korkeana aidanteena tai valmistaa lipstikkahilloa. Jos haluaa saada koko kesän ajan meheviä uusia lehtiä, sitä pitää muistaa leikata säännöllisesti pataansa. Mehiläisistä on luvassa vuoden aikana lisää artikkeita. Vuosi 2010 on hyvä vuosi mehiläisten elämään tutustumiseen ja mitä monipuolisempia ovat kukkaniittymme ja pajupensaikkomme, sitä terveempiä ja onnellisempia ovat mehiläiset. Ne hemmottelevat meitä aidosti kotimaisella ja aromikkaalla makeutusaineella. Lehdessä aloittaa siementenpuhdistuspalsta, josta voi tulla jännittävä jatkokertomus ja seikkailu siementen maailmassa. Palsta haluaa kannustaa uusia ihmisiä siementen keräämisen pariin. Jos teillä on hyviä, erityisesti itse keksimiänne omaperäisiä vinkkejä, niin haluaisimme jakaa niitä kaikkien kesken siemenpuhdistuspalstan seuraavissa jaksoissa. Jokaisessa jaksossa on teema, ja ensimmäisessä käsitellään piikikkäitä siemeniä, joten alku on varsin raju. Toimistoon toimisto@maatiainen.fi kannattaa (sähköpostitse) ilmoittautua, mikäli haluaa a) tänne harjoittelijaksi kevään ajaksi, b) tietää paljon maatias- ja muista kasveista ja haluaa pitää niistä esitelmiä, c) haluaa tulla vapaaehtoiseksi vaikkapa messuille ja taimipäiville tai d) jos ei ole saanut toimistosta viimeaikoina sähköpostia, mutta haluaisi saada. Siemenet saapuvat myymälään maaliskuun alussa! Stenbäckinkadun numero 8 Maatiaisen siemenkauppa Helsingin Töölössä on avoinna keskiviikkoisin kello 12-18 torstaisin kello 12-18 huhti-toukokuun ajan myös tiistaisin kello 12-19 Maija Manninen 7
JOY - Kulttuuriympäristökampanja 2010 avattiin K ulttuuriympäristön arvostuksen ja hoidon parantamiseksi kampanjoidaan vuoden 2010 aikana JOY Jokaisen Oma Ympäristö Kulttuuriympäristökampanjan 2010 merkeissä sen takana on Suomen Kotiseutuliitto ja lukuisia järjestöjä, mm. Maatiainen. Kampanjavuosi avattiin 14.1.2010 Kansallismuseon auditoriossa Helsingissä. Muistettakoon, että Maatiainen ry on jo muutamia vuosia valinnut vuosittain Vuoden perinnemaiseman osana perinneympäristöjen hoito- ja säilytysideaansa. Avajaiset tapahtui korkealla profiililla, onhan kampanjan suojelija Jorma Ollila. -Tarvitsemme laajaa, ruohonjuuritasolla toimivaa aktiivisuutta kulttuuriympäristön vaalimiseksi, totesi Ollila avajaispuheessaan ja peräänkuulutti tasapainoisen ympäristötietoisuuden kasvattamista maassamme. Myös työministeri Anni Sinnemäki painotti kansalaisten aktiivisuutta ympäristönsä puolesta. Erikoistoimittaja Erkki Toivanen esitteli Kulttuuriperintöjulistuksen, jonka joukko kampanjaan liittyneitä yhteisöjä allekirjoitti. Lisätietoja: Lassi Saressalo, JOY-kampanjan koordinaattori, Suomen Kotiseutuliiton pääsihteeri, puh. 050 590 2210, lassi.saressalo@kotiseutuliitto.fi, www.joy2010.fi Jokaisen Oma Ympäristö (JOY)-kampanjan aloitus keräsi Kansallismuseon auditorioon parisatapäisen joukon. 8
Juuan Arviidi on intohimoinen ympäristöihminen Kaikkien tuntema Yleisradion eläkkeellä oleva ulkomaantoimittaja Erkki Toivanen on yksi JOY-kampanjan keulahahmoja. Hän kuuluu Suomen Kulttuurisäätiön johtoryhmään järjestön, joka hoitaa monia arvokkaita luonnonkohteita ja rakennettuja perinneympäristöjä maassamme, mm. Brinkhallin kartanoa Kakskerrassa ja Elias Lönnrotin Lammin-taloa. Toivasen sukujuuret juontavat Pohjois-Karjalaan, isä oli kotoisin Juuasta. Juuka on se vuolukivestään tunnettu paikkakunta, jonne laulussa seilataan Joensuun Ellin kanssa. Lapsena Erkki lähetettiin lomilla sukulaistaloon Säynäisiin heinää tekemään ja ripsumaan lehmiä (lypsämään hän oppi vasta aikuisena Sveitsissä). Juualaisuutensa ansiosta Erkki Toivanen on saanut kunnianimen Juuan Arviidi. Alkuperäinen Arviidi, jonka henkilöllisyys on osaksi arvoitus, eleli paikkakunnalla sata vuotta sitten ja ilahdutti kansalaisia viheltelemällä tiellä kulkiessaan. Arviidin titteli myönnetään kulttuuririennoissa kuten ympäristön elävöittämisessä ansioituneille henkilöille. Ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen Suomen maaseutu aiheutti Toivaselle shokin. Kauniit, idylliset kylämiljööt oli tuhottu, kylissä ei näkynyt mitään tyyliä eikä yhtenäisyyttä. Näkymät toivat mieleen Yhdysvaltojen keskilännen sekavat pikkukaupungit huoltoasemineen ja mainoskylttien sekamelskoineen. - Mitä oli tapahtunut? Toivonen kysyi itseltään. Yhtenä syynä täytyy olla rakentamisen yleisilmettä valvoneiden lääninarkkitehtien virkojen lakkautus. Toivonen puhuu innolla Iso-Britannian National Trust-järjestöstä. Englannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Pohjois-Irlannissa on kussakin omansa. Jäseniä niissä on puoli miljoonaa. He hoitavat vapaaehtoistyönä suurta määrää linnoja, kartanoita ja puutarhoja alueillaan. Trust julkaisee laajalevikkistä lehteä. Englannin puutarhat ovat kuuluisia, mutta mistä johtuu, Erkki Toivasella on varteenotettavia ajatuksia ympäristöstämme. että Englannin maaseutu ei ole kokenut samanlaista hävitystä kuin Suomen? Toivosen mukaan ansio kuuluu sikäläiselle lainsäädännölle. Kullakin seudulla esim. saa käyttää rakentamiseen vain paikallisia kivilajeja. Ruotsissa on suojeltua kulttuurimaisemaa 500 000 ha, Suomessa vain 20 000 ha. Toivosen suuri huolenaihe on, mitä on tapahtumassa Etelä-Suomen kuululle kulttuurimaisemalle, Tuusulanjärven ympäristön taiteilijayhdyskunnalle ja sinne vievälle Rantatielle. Sekä Tuusulanjärven välitöntä ympäristöä että Sibeliuksen Ainolaa uhkaa suunnitelmissa oleva nelikaistainen moottoritie, jonka toteuttaminen näyttää lähestyvän vääjäämättömästi kaikessa hiljaisuudessa, ilman kunnollista kansalaiskeskustelua. Tuhoa ei ehkä voi kokonaan estää, mutta se voidaan pysäyttää. Se olisi poliitikkojen, valtiovallan kiireellinen asia, sanoo Erkki Toivanen. Aune Kämäräinen Jäsenpalsta Tyynelän torpan taimikirppis 12.6. klo 12-15 Lieksan Lapaliellä, Tiensuuntie 85 B. Myy osta vaihda! Paikalla myös pelimannimusiikkia. Tervetuloa myös illalla iltamiin Vuonislahden tanssilavalle. Birgit Kettunen, p. 044-368 45 23. Myydään maatiaiskanoja keväällä 2010. Alhon kantaa. Olleet mukana maatiaiskanan säilytysohjelmassa vuodesta 1998. Otan vastaan varauksia. Saatavana myös erilaisia maatiais/eläin-aiheisia kortteja sekä rintanappeja. Käy katsomassa:http://ullantila.ning.com tai soita 050-4085968 Ulla Toropainen, Kitee. Myydään Horniolaisia kananpoikia. Erkki Kettunen, Lieksa. P. 044-268 45 23. 9
Maatiaiskanat Muistoja maatiaisista ja vähän muistakin roduista Näin vuoden aluksi muistelen parikymmentä vuotta sitten sattuneita kokemuksiani maatiaiskanoista ja -kukoista sekä vähän muunkin rotuisista linnuistani. 10 Haalin opiskeluaikoinani kanarotuja sananmukaisesti sen seitsemää sorttia ja lisäksi etsiskelin nimenomaan maatiaiskanoja pitkin poikin Suomea. Muutamat linnut tulivat junalla aivan eri puolilta Suomea ja ne saivat sitten vielä bussikyytiä ennen loppusijoitusta navettaamme, jossa asusteli siihen aikaan myös suomenkarjan lehmiä. Toinpa minkä näköisiä, kokoisia tai värisiä maatiaisina myytyjä lintuja ihan miltä tahansa Suomen kulmalta, isäni kommentti niistä oli aina sama: Mitä lienevät, mutta muatiiskanoja nuo ei ou... Ja perässä seurasi aina sama esitelmä siitä, millainen on OIKEA suomalainen maatiaiskana, miltä se näyttää ja miten se toimii. Ainoat aidot ja oikeat jäänteet niistä vanhanajan itäsuomalaisista oikeista maatiaiskanoista ovat jäljellä lukuisissa höyhentyynyissä, joista muutama on vielä tallella vintin kätköissä. Suurin osa niistä päätyi aikoinaan pääskysten pesätarpeiksi suoraan pihamaalta, silloin kun räystäspääskyt meillä vielä pesivät. Oli todella hauskaa seurata, miten nopeasti pulska höyhenkasa katosi pihamaalta ei suinkaan tuulen mukaan vaan pääskysten noukkimana pesien pehmikkeeksi. Eipä taida noista höyhenistä saada enää talteen aitojen maatiaiskanojen DNA:ta? Minulle myytiin aikoinaan valtavan kokoinen valkoinen kukko kahden kanan kanssa kovalla hinnalla ja niiden väitettiin olevan vaaleita maatiaisia. Isäni ensikommentit osuivat oikeaan, kyseessä ei ollut maatiaisrotua lähelläkään oleva ryhmä, vaan kirjallisuutta hankittuani määritin roduksi Moskauer Huhn eli venäläinen, useasta rodusta risteytetty kanta. Maatiaisina ne myytiin ja koska en ollut oikeita maatiaisia tuolloin vielä nähnytkään, minua ja monia muitakin oli tuolloin helppoa jekuttaa. Toinen kanoista ei muninut koskaan ja toisen munat haisivat niin pahalle, ettei niitä voinut käyttää ruoanlaittoon. Kukko oli niin iso ja jalkavikainen, ettei parittelu onnistunut ja vaalea Maija saikin poikasia myöhemmin maatiaiskukon kanssa ja tuo ikävä hajuhaitta ei ainakaan poikasista kasvaneiden kanojen munissa enää tuntunut. Syytä munien outoon hajuun en tiedä vielä tänä päivänäkään, mutta syödä niitä ei voinut. Opetus oli, että siihen aikaan oli myynnissä paitsi valekaskinauriita myös valemaatiaiskanoja. Kukkoparka linkutti sen verran ikävästi, että äitini lopetti aikoinaan sen kärsimykset ottamalla kirveen esiin. Hankin vaaleiden maatiaisten ostopaikasta myös yhden mustana maatiaisena myydyn kukon sekä kaksi mustaa maatiaiskananpoikasta. Lopputulos oli taas ei-toivottu. Sain kolme kukkoa, joista olisi sukupuoli pitänyt vähänkin kanoja harrasta-
Maatiaiskanat Pikkupaloja neen toki nähdä jo myyntivaiheessa. Linnut tulivat junalla, joten en itse niitä valinnut ja myöhemmin kuulin, että samasta ostopaikasta myytiin lähes aina pelkkiä kukkoja muka kananpoikasina. Yksi kukoista oli taas huijausmaatiainen eli musta kääpiöorpington. Pitkään toivoimme, että se olisi ollut valeasuinen maatiaiskana, mutta kiekumisen alkaminen paljasti karun totuuden. Nämä veitikat järjestivät aikoinaan shown, joka olisi varmasti kelvannut kymppiuutisten loppukevennykseksi. Valitettavasti ei ollut kamera esillä, kun tapaus sattui. Iso piparkakkuhelttainen kirjava kukko Koikkalainen juoksi pihalla (maatiaisena lahjoitettu sekarotuinen sekin), mustavalkoinen keskikokoinen Täpläkukko hyppäsi sen selkään seisomaan ja kasan päällimmäiseksi pomppasi vielä musta kääpiöorpingtonkukko Myyry. Siinä pojat sitten ratsastivat kolmessa kerroksessa pitkän kierroksen pihan poikki, Koikkalainen juoksi ja Täplä seisoi sen selässä ja Myyry päällimmäisenä Täplän selässä. Kukaan ei pudonnut ja ihan nätisti kolmikko hyppi alas toistensa päältä. Kyseessä näytti olevan ihan puhtaasti hupailu, niin kauniisti nämä kukkoherrat sirkustemppunsa esittivät. Tapaus ei koskaan toistunut, mutta hauska se oli. Lopuksi kerron vielä lisää näistä kolmesta kukkoherrasta, joista mustavalkoinen Täplä oli äkäisin koskaan tapaamani kukko. Se joutuikin ikävän ominaisuutensa vuoksi kirveen alle, kun mikään ei sen raivoa pystynyt pidättelemään. Mutta ennen lopullista kohtaloaan Täplä kumppaneineen antoi hoitoa meijerin tarkastajalle. Olimme äitini kanssa aamukahvilla, kun oveen koputettiin. Meijerin valkoasuinen tarkastajahan se siinä kertoi olevansa kierroksella tarkastamassa kaikki kylän tilat. Moista kummajaista ei ollut meillä koskaan nähty ja äitini sanoi, että tuollahan tuo navetta on, mutta että ihan omalla vastuulla...meillä kun on noita vihaisia kukkoja. Hädin tuskin ehti äitini sanoa sanat loppuun, kun tarkastaja oli jo häipynyt navetalle. Kului puoli tuntia ja lopulta tunti, eikä hänestä kuulunut mitään. Tuumailimme, että pitäisiköhän lähteä tarkastajaa tarkastamaan, josko tuolla navetalla olisi sattunut jotakin, kun ei häntä näy eikä kuulu. Ei ollut tarkastaja päässyt navettaan asti, vaan seisoi vasta tallieteisessä ison pehkukasan päällä ja kukot Koikkalainen, Täplä ja Myyry kiersivät kehää keon ympärillä. Siihen äitini kommentoi, että pakkokos se on tulla tarkastamaan ja päästi virkanaisen navettaan. Tarkastus meni hyvin ja huomautettavaa ei ollut. Siihen aikaan eivät direktiivit vielä kieltäneet pitämästä vihaisia kukkoja lehmien kanssa samassa navettarakennuksessa. Tällaisia muistoja tänään, lisää ensi numerossa. Tarja Hirvonen 11 Lampureille vaikeuksia Sodan jälkeen Suomessa oli lampaita lähes joka maatilalla, ja niitä oli vielä 1960-luvulla noin miljoona. Tällä hetkellä lampaita on maassamme noin 130 000, joista uuhia 70%. Vuonna 2008 syntyi 31 000 karitsaa. Lampureita on 1800, heistä puolet harrastajia, joilla on alle kymmenen lammasta. EU:n uuhipalkkioita maksettiin uuhta kohti 14 euroa. Lisäksi jokaista uuhta kohti tilitettiin pohjoisessa noin 100 euroa kansallista tukea, etelässä vähän vähemmän. Kansallisen rodun kuten suomenlampaan pitämisestä maksettiin 40 euroa uuhta kohti. Lisäksi lampuri sai muiden maanviljelijöiden tapaan hehtaarikohtaiset peltotuet. EU:n kansallisen tuen saamiseen kytkeytyy karitsoimisvelvoite. Tämä sopii lihaa tuottaville lammastiloilla, mutta sen ulkopuolelle jäisivät maisemanhoitoa tai villantuotantoa varten pidetyt lampaat. Ensi vuoden alusta pitäisi lammastiloilla syntyä vähintään yksi karitsa tukea saavaa uuhta kohti. Ilman kansallista tukea ei uuhen pito kannata. Villan laatu kärsii, jos uuhet karitsoivat liian tiuhaan. MTK on esittänyt lampaanlihan kotimaisuusasteen nostamista 50 prosenttiin, kun se on nyt 15 prosenttia kulutuksesta. (HS 1.12.2009) Poiminut Aune Kämäräinen
Luonnon monimuotoisuus maataloudessa maatiaiskasvit ja -eläimet Annika Michelson - silta Suomen ja Viron maatiaisten välillä Maatiaiskasveista ja -eläimistä HAMKin Mustialassa verkko-opetusta antava suomalainen Annika Michelson asuu nykyään Virossa ja ajaa sikäläisten maatiaisten asiaa. Annika on Maatiainen ry:n Viro-yhteistyön kautta toimintaan mukaan tullut persuuna. isoäiti ja isoisä. Alussa oli kolme äitiä ja kolme isää. Aina joku opetti (ja kuritti). Tämän kautta kiinnostukseni perinnekulttuuriin on varmasti tullut. Mitä teet nyt Mustialan lisäksi? Annika Michelson ja virolaiset maatiaislampaat. Annika, mikä on taustasi ja mikä johti sinut maatiaisten pariin? Olen kotoisin maitomaatilalta Lapinjärven kunnasta Itä-Uudeltamaalta, josta lähdin maailmalle 1986 opiskelemaan kulttuurimaantiedettä Kööpenhaminan yliopistoon. Yliopistovuosien loppupuolella satuin Helsingin yliopiston vaihto-opiskelijana 1990 Viroon, maantieteen laitokselle Tarton yliopistoon. Sille tielle sitten jäinkin. Ensimmäinen työpaikkani oli Tukholman ympäristöinstituutin tutkijana Virossa: tutkimme maanviljelijöiden suhtautumista ympäristöön. Vuodesta 1996 työskentelen HAMK:n Mustialassa ympäristöasioiden opettajana ja vuodesta 2000 verkko-opettajana. Olen aina ollut kiinnostunut perinteisestä maataloudesta, ehkä siksi, että maatilallamme asui alkuvuosina yhdeksän henkeä: isäni, äitini, siskoni, veljeni, isän äiti ja isä sekä isän 12 Opettajatyöni ohella olen aktiivinen jäsen Väike-Maarjan maamiesseurassa Virossa sekä osallistun muiden virolaisten maatiaislampaan omistajien kanssa maatiaislampaaseen liittyvien asioiden hoitoon. Kamera on aina taskussani. Työskentely maatiaisten kanssa käy valokuvien kautta - otan ensin mahdollisesta maatiaisesta valokuvan ja sen jälkeen yritän selvittää onko lammas, vuohi, kana, lehmä, hevonen, mehiläinen tai kasvi maatiainen haastattelemalla omistajaa. Juuri tällä hetkellä kirjoitan artikkelia Viron maatiaislampaan historiasta ja odotan omien maatiaisuuhieni poikimista. Edessä on myös maatiaispelargonien sekä muiden maatiaiskasvien istuttamista esikasvatan taimia, joita myymme maamiesseuran osastolla Pandiveren markkinoilla kesäkuun alussa. Yritän jatkuvasti oppia lisää suomalais-ugrilaisten heimojen perinnekulttuurista. Millaisia kokemuksia Sinulla on Viron maatiaisista? Väike-Maarjan kunnassa Virumaalla minulla on pieni 4 ha:n suuruinen maatila, josta 3 ha on avointa niittyä ja 1 ha kunnostettava vanha lehtohaka. Koko niittyalue tilan ympäri on noin 20 ha. Olen nimittänyt aluetta Kiltsin niityksi, koska sillä ei ollut nimeä. Niitystä
niitetään säännöllisesti noin 7 ha. Koko alue on kalkkipohjainen, ja kosteusolosuhteet vaihtelevat erittäin kuivasta kalkkikiviperäisestä kosteaan lehtomultaan Vaon muinaislaakson puron varrella. Niinpä alueella esiintyy kostean paikan kasveja kuten esim. rohtovirmajuuri (läkevänderot, Valeriana officinalis), jauhoesikko (majviva, Primula farinosa) ja kullero (smörboll, Trollius europaeus). Tuoreen niityn osuudella on runsaasti esim. kevätesikkoja (gullviva, Primula veris), monenlaisia sinisiä kelloja (blåklockor, Campanula), sikoangervoa (brudbröd, Filipendula vulgaris), mäkikuismaa (äkta johannesört, Hypericum perforatum), mäkimeiramia (kungsmynta, Origanum vulgare) ja kirkiruohoa (brudsporre, Gymnadenia conopsea) kun taas kuivemmilla alueilla kasvaa esim. kissankäpälää (kattfot, Antennaria dioica), ketonoidanlukkoa (låsbräken, Botrycium lunaria) ja ristikatkeroa (korsgengentiana, Gentiana cruciata) joka tietääkseni ei kasva Suomessa. Kiinnostukseni maatiaiskasveihin on käynyt oman niityn hoidon kautta. Niityllä kasvaa yli 50 lääkekasvia ja monia maatiaisperennojemme lähisukulaisia. Puutarhani on pieni ja villi, se saa yleensä hoitaa itse itsensä. Multakerros on puutarhassa hyvin ohut, noin 50 60 cm ja tästä syystä on vaikeata saada esim. omenapuita kasvamaan puutarhassa. Joitakin maatiaisperennoja esim. ritarinkannus (riddarsporre, Delphinium consolida), ukonhattu (stormhatt, Aconitum napellus), kultapiisku (gullris, Solidago virgaurea), pionit (pioner, Paeonia) ja juhannusruusu (midsommarros, Rosa pimpinellifolia) viihtyy kyllä näissäkin karuissa olosuhteissa. Yritän joka vuosia viljellä noin 10 20 pensasruista puutarhassa (vanha juhannusruis / kaskiruis (midsommarråg, johanniråg, svedjeråg rakkaalla lapsella monta nimeä / kärt barn många namn / heal lapsel mitu nime). Puutarha on kumminkin melko villi, ja hoidan sitä enemmän niittynä. Nurmikkoa leikataan harvemmin ja niityltä tulleet päivänkakkarat jätetään kasvamaan kuten ahomansikatkin. Nurmikkoaluetta, joka on lähinnä tien pensasaitaa, emme niitä lainkaan - sillä alueella viihtyvät niin niittykasvit kuten esim. puutarhasta karanneet akileijat (akleja, Aquilegia vulgaris) ja illakot (trädgårdsnattviol, Hesperis matronalis). Kasveista eläimiin En näe syytä istuttaa niin paljon kasveja puutarhaan, kun luonnonvaraiset villit kasvit kumminkin kasvavat viereisellä niityllä. Kesäaikana kävelen päivittäin niityllä ja tarkistan, mitkä nyt kukkivat, onko uusia kasveja 13 tai miten vanhat ystävät viihtyvät tänä vuonna. Samalla pääsen nauttimaan niityn perhosista ja heinäsirkoista, aina on jotain ihmeteltävää. En tarvitse puutarhaa, koska elän luonnon puutarhassa, joka mielestäni on puutarhoista kaunein. Näistä vanhoista hyötykasveista tieni kulkikin maatiaiseläimiin. Säälin vuosittain, että lääkekasveja täynnä olevaa heinää jäi hyödyntämättä. Oikeastaan niitty itse pyysi eläimiä ja minä toimin lähinnä palvelun välittäjänä. Keväällä tuon lampaat niitylle, ohjaan niitä vuodenajan ja niiden omien tarpeiden mukaan juuri oikeaan kulmaan niityllä. Varhain keväällä ne ovat lehtometsässä poimimassa tuoreita pieniä lehtiä, ja avoimella niityllä syömässä esikkojen ensimmäiset lehdet. Siirrän lampaat pois kukkaniityltä heti kun esikot alkavat kasvattaa varsia. Tämän jälkeen niiden ruokapaikka on puron läheiset haka-alueet sekä vanha pelto, joka on siirtymävaiheessa niityksi. Siellä kasvaa edelleen apilaa ja runsaasti heinäkasveja. Kukkaniitylle pääsevät lampaat takaisin vasta heinäkuun keskellä tai lopulla, kun heinä on niitetty. Minulla on virolaisia maatiaislampaita. Näitä löysin vain kilometrin päästä maatilastani, vuonna 2004. Määrä vaihtelee 5-10 riippuen siitä, montako karitsaa syntyy kevättalvella. Yli talven pidän noin 5-6 uuhta sekä pässin. Lampaistani otettiin joulukuussa 2006 verikokeita DNA-tutkimusta varten ja kesäkuussa 2009 tulivat tulokset. Ilokseni lampaani kuuluvat uuteen kantaan ja annoin kannalle nimi viru maalammas. Etsin edelleen omasta maakunnastani uusia maatiaislampaita. Minulla on ollut onni oppia tuntemaan maaseutumme nuoret ihmiset. Heidän yhteinen tietonsa maan ja eläinten hoidosta on valtava. He opettavat minulle perinnetietoa ja heidän kauttaan pääsen tutustumaan maatilojen kasveihin sekä oppimaan, miten perinteisesti on hoidettu ja hoidetaan eläimiä. Mikä parasta, heidän tietonsa on yleensä käytännössä koettua. Olen seurannut lampaitani keväällä lehtometsään ja kiinnittänyt huomiota, millaisia kasveja ne syövät. Kesällä kerään päivittäin niityltä lampaanpapanoita, joten opin tietämään, missä lampaat liikkuvat ja millaisia kasveja ne syövät. Yöllä pidän lampaat sisällä, koska alueella on niin susia kuin karhuja. Lampaat eivät itse halua olla ulkona yötä. Niin kauan kuin vielä on valoa, ne ovat ulkona, mutta heti kun kesäyö pimenee, lähtevät lampaat sisätilaan nukkumaan. Minulla on 0,25 ha aidattu alue, mutta suurimman osan laidunkaudesta eläimet kulkevat vapaasti alueella. Ne liikkuvat kuitenkin vain noin 3 ha suuruisella alueella, eivätkä lähde kauemmas, vaikka niillä olisi mahdollisuus mennä. Olen opettanut niille, ettei saa tulla
puutarhaan eikä ylittää lähellä olevaa tietä. Yleensä tämä toimii hyvin, mutta pitää varoa, ettei lampailla ole ikävää. Lampaat rikkovat säännöt, jos niillä ei ole mielenkiintoista puuhaa tai tarpeeksi ruokaa. Karitsat tykkäävät kissoista ja haluavat tutkia niitä, mikä johtaa hassuihin tilanteisiin. Kerran yksi nuori lammas otti kissan hännänjuuresta kiinni ja yritti nostaa sitä ylös karvoista. Lampaat ja lapset sopivat hyvin samalle alueelle - lapsi yrittää leikkiä lampaiden kanssa ja se toimii virikkeenä lampaille. Niin lammas kuin lapsikin väsyy myös nopeasti ja näin voi kukin jatkaa puuhaamista haassa omien asioidensa kanssa. Millaisia eroja olet huomannut Suomen ja Viron välillä? Eroja on yhtä paljon kuin yhtäläisyyksiäkin. Itä-Uudenmaan ihmiset ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia kun Virumaan ihmiset, onhan näillä alueilla pitkiä yhteisiä perinteitä kaupankäynnissä. Virumaan maanviljelijöiden parissa olen kuin kotona Lapinjärven kunnassa - puhutaan paljon, järjestetään yhdessä tapahtumia, projekteja ja talkoita. Ollaan toisemme tueksi niin iloissa kun suruissa. Viihdyn! Entäpä kokemuksesi Venäjällä? Venäjällä voi oppia paljon maatiaisista, erityisesti, jos vierailee suomalais-ugrilaisten heimojen asuinalueilla. Venäläiset ovat yleensä myös hyvin kiinnostuneita maatiaisista. Virossa meillä on sellainen kokemus, että juuri venäläiset haluavat tietää enemmän maatiaisista kun taas virolaiset ovat erittäin skeptisiä ja väittävät yleensä, ettei Virossa enää ole mitään maatiaisia jäljellä. Millaisena haluaisit nähdä maatiaisten tulevaisuuden Suomessa? Uskon vahvasti, että maatiaisten merkitys ja tärkeys kasvaa. Vuosi vuodelta yhä useampi nuori maatalousopiskelija haluaa tutustua maatiaiskasveihin ja -eläimiin. Perinnemaisemat ja -kulttuuri kiinnostavat erityisesti maaseudun naisia. Perinnemaisemat ovat maaseudun lapsien turvallisia leikkialueita, maatiaiskasvit mielikuvituksellisia leikkikaluja ja maatiaiseläimet rakkaita ystäviä. Lapselle on tärkeä antaa omia kokemuksia ja elämyksiä perinnemaisemista ja maatiaisista. Kokemukset ja tunne-elämykset ovat pysyviä, aikuisena hän muistaa ne ja toivottavasti haluaa myös antaa ne eteenpäin tuleville sukupolville. Entäpä Maatiaisen tulevaisuus? Maatiainen ry. ja Maatiainen-lehtemme on hyvä verkosto ja tiedotusväylä. Jatkossa haluaisin nähdä jäsenten parissa enemmän aktiivisia maanviljelijöitä ja maaseudun asukkaita. Yksikään maatila ei ole liian pieni tai liian iso, jottei sinne mahtuisi muutamia maatiaisiakin. Maaseudun puutarhat eivät ole niin ahtaita, ettei sinne mahtuisi maatiaiskasvejakin. Kevät on tulossa, hankkikaa maatiaiskasvien siemeniä, vaikka tilaamalla Maatiainen ry:ltä. Maatiaiset ovat usein lähempänä kuin mitä arvaatte - kysykää sukulaisilta tai käykää naapurintädin luona kysymässä, millaisia vanhoja kasveja hänellä on puutarhassa. Hän jakaa tai vaihtaa varmasti mielellään kasveja! Mukavia maatiaiselämyksiä kaikille! Tapaamisiin! toivoo Annika Virosta. 14 Pertti Pyhtilä Annikan kukkaniitty Virossa tarjoaa häkellyttävän valikoiman luonnonkukkia.
Vinkkejä siementen puhdistamiseen Osa 1. Marjoja - ja julman teräviä piikkejä siemenkodissa Ohjeita siementen puhdistukseen on jaettu aikaisemminkin, mutta kertaus ei ole pahitteeksi ja uusia siementen kerääjiä tulee joka vuosi mukaan. Joskus siemenet jäävät lähettämättä, kun niitä ei osata puhdistaa. Kuitenkin osa välitykseen lähetetyistä siemenistä on hyvin ja asiallisesti putsattu, korkeintaan ne vaativat hieman pölyjen puhaltelua. On lajeja, joita ei kannata käsitellä ilman hanskoja: Siis hanska käteen. Ota käyttöön oikea nahkahanska, näppylä - tai puutarhakäsineet eivät kelpaa tähän hommaan! Piikkisiä lajeja ovat mm. pallo-ohdakkeet, piikkiputket, ohdakkeet, neidonkielet, raunioyrtit, nukula ja pähkämöt. Erityisesti neidonkielen karvoilta näyttävät piikit ovat ikäviä! Jo keräysvaiheessa kannatta laittaa hanska käteen, kun keräät piikkisiä ja teräviä osia sisältävien kasvien siemeniä. Kun kerätyt mykeröt, kodat tai muut kasvin siemeniä sisältävät osat ovat kuivuneet, aloitetaan puinti, jossa siemen irrotetaan muista kuivuneista kasvinosista. Hankaa kerättyjä siemenkotia hanska kädessä siivilässä tai seulan päällä, kunnes siemenet alkavat erottua. Kun siivilän silmäkoko on pienempi kuin siemen, roskat jauhautuvat vähitellen murskaksi ja varisevat siivilän läpi, ja siemenet jäävät siivilään. Siemenmassaa välillä puhaltamalla lähtevät pois tyhjät kuoret. Laita hanskat käteen myös hangatessasi esiin kurjenpolvien siemeniä. Kärhöjen, kylmäkukkien ja kellukoiden siemenissä 15 olevia haituvia ja väkäsiä poistettaessa hanska kädessä työskentely on paljon tehokkaampaa kuin paljain käsin, vaikka niissä ei olekaan piikkejä. Sama koskee myös mm. apiloiden ja masmalon siementen puhdistusta. Hankaa niiden siemenkotia pienisilmäisessä siivilässä tai seulan päällä, kunnes haituvat ja siemenkuoret varisevat murusina läpi ja siemenet jäävät siivilään. Puna-apila on kaikkein vaikein, mutta kyllä sieltäkin siemenet saa erottumaan, kunhan jaksaa hangata. Marjoista siemenet pestään esiin. Kielo, oravanmarja, lillukka, variksenmarja, sudenmarja, parsa, ruusut, tuomet ja pihlajat tuottavat siemeniä marjan sisällä. Mansikalla siemenet ovat marjan pinnassa. Marjoja voi liottaa vähän aikaa, jotta ne pehmenevät. Sitten ne laitetaan siivilään, jonka silmäkoko on pienempi kuin siemen. Juoksevan veden alla marjoja painellaan, jolloin marja-aines huuhtoutuu pois. Yleensä kuoret ovat sitkeitä ja jäävät siivilään siementen joukkoon. Näin syntynyt massa saa kuivua lautasella, jonka jälkee sitä hangataan taas siivilässä, jolloin kuoret varisevat murusina siivilän läpi. Huomioi, että märkää marjankuoria ja siemeniä sisältävää seosta ei kannata laittaa paperin päälle kuivumaan. Se tarttuu siihen lujasti kiinni kuivuessaan. Muista myös, että kun puhdistat erityisen pieniä siemeniä, esimerkiksi ahomansikkaa, valitse riittävän pienisilmäinen siivilä, etteivät siemenet huuhtoudu viemäriin. Seuraavassa lehdessä jälleen lisää vinkkejä. Pirkko Kukkola
K Ilmari Majuri navettatöissä nykyisellä tilallaan Lahnuksessa. ymmenen vuoden vasikantanssi Ostin ensimmäiset lehmäni, kaksi hiehoa 1990-luvun lopussa. Takana oli maatalousopinnot ja asuin Helsingin Alppilassa, Saimaankadun ja Porvoonkadun kulmauksessa, kahdeksantoista neliön yksiössä. Kuljin polkupyörällä tekemässä maatalouslomituksia Sipoon kunnalle. Samaisen kunnan Martinkylästä löytyi myöhemmin myös idyllinen mummonmökki. Navetta kävi kuitenkin heti pieneksi ja aloin etsiä varsinaista maatilaa lehti-ilmoituksilla. Sellainen löytyi Jaalan Kimolan kylästä, josta sain kuitenkin häädön juhannuksena 2000. Karjani pelastui viime tingassa teurasautolta ja pääsi kesäksi Valkealan Anttilaan valtarotuisen lypsykarjan joukkoon. Itse pääsin asumaan samaisen viljelijäpariskunnan omistamaan autioon metsämökkiin. Pohjois-Valkealan 16 peräkolkkaan, kylään jossa oli vain kolme autiona olevaa taloa. Lähimpään ympärivuotisesti asuttuun taloon oli matkaa viisi kilometriä. Paikasta piti tulla vain piilopirtti kesän ajaksi, koska pellot oli pahoin metsittyneet ja navettakin purettu. Syksyllä tein kuitenkin vanhasta kolmeosaisesta hirsiaitasta hätäisen evakkonavetan yhtä talvea silmällä pitäen. Matkan oli määrä jatkua seuraavana keväänä, mutta erinäisten sattumien johdosta jäin Viisariin melkein vuosikymmeneksi. Oli heinäkuun seitsemästoista. Kaikkialla kasvoi nokkosta ja vadelmaa, pihapiiri täynnä korkeita putkikasveja. Pitkä heinä oli peittänyt pihatienkin allensa. Ulko-ovenpielessä kasvoi jo niin suuri paju, että se haittasi rakoon pyrkivillä oksillaan oven sulkemista.
Pajua ja leppää oli muutenkin kaikkialla, melkein hartioille yltävän kasvuston seassa ei nähnyt mihin astua. Maisema oli paikoin kuin läpipääsemätöntä mangrovemetsää, isojen raitojen romahdeltua puolilahoina pitkin pituuttaan. Sisällä talossa haisi kolmikymmenvuotinen ummehtunut asumattomuus. Hella savutti sisään ja istuin kahvikupin kanssa portaille. Käki kukkui vielä lähistöllä ja vanhaan saunanröttelöön tuomani kukko aloitti kilpalaulannan. Kanakin viehtyi paikkaan ja alkoi hautoa melkein välittömästi vanhassa saunankiukaassa. Seuraavien vuosien aikana sain tuntea olevani entisaikojen talonpoika, samaistuin myös sotien jälkeiseen jälleenrakentajaan. Luin samaa tahtia Täällä pohjantähden alla trilogiaa ja Heikki Turusen Hupeli -sarjaa, kun raivasin käsipeleissä seitsemän hehtaaria umpeen kasvaneita peltoja. Remontoin taloa ja siirsin toisaalta vanhan hirsisen maatilan päärakennuksen uudeksi navetaksi. Rakensin myös uuden ulkosaunan ja aina suurempia kasvihuoneita ja laajenevia vihannesviljelmiä torimyyntiä varten. Kunto oli kova, nostin vuosikaudet vedet kolmekymmentäpäiselle karjalle ämpärillä kaivosta. Pesin pyykit saunalla ja huuhdoin avannossa. Talikoin lantakuorman toisensa jälkeen hevoskärryyn ja levitin pellolle. Kirnusin käsinlypsetystä maidosta voita. Kevättalvisin kahloin syvässä lumessa ja kaadoin pellonpientareilta vuosi vuodelta ohuempia leppiä, jotka ajoin viimeisillä lumilla etureellä kelkkoen pihaan. Laskin verkkoja läheiseen Lovasjärveen ja opin laskemaan yksikseni sen jälkeen kuin kiivasluontoinen karjakko kimpaantui soutuneuvoihini ja hyppäsi kesken kaiken veneestä. Viidentoista kilometrin kauppamatkat hoituivat talvisin reellä, kelirikkoina kumipyöräkärryillä. Kesäisin pääsi vanhaa tammaa nopeammin polkupyörällä. Muistan ehtineeni useammankin kerran kahdessakymmenessä viidessä minuutissa tämän matkan Tuohikotista Kouvolaan lähtevään bussiin. Vaikka ensimmäiset kahdeksan kilometriä olikin todella mäkistä ja kuoppaista hiekkatietä, pyöräkin oli aina joku vanha ritsa, josta karkaili vuorotellen ketjut ja ilmat. Muistan myös Pentti Linkolan tällaista kulkupeliäni kerran naureskelleen, kun saavuin eräänä iltamyöhänä hänen mökilleen. Samaisena aamuna lähdin kotoani lampaanviulut, maidot ja kananmunat repussa. Odottelin Tuohikotissa aikani bussia tulevaksi, kunnes paljastui että elin väärää päivää, eikä bussia tulisikaan. Aikaa junanlähtöön oli puolitoista tuntia ja matkaa viisikymmentä kilometiä. Ehdin hyvin 17 junaan, poiketa snäckärilläkin ja napata matkaan päivän lehden. Siinä haastateltiin sattumalta juuri kyseistä kalastajaa, joka oli kamppaillut talven ennätyspaksujen jäiden kanssa ja nostanut juuri jään alta viimeiset verkot. Harmittelin, myöhästyin yhdellä päivällä, mutta hauskaa meillä oli lintukareja raivatessakin. Viimeinen Viisarin kesä oli taimikasvatuksen, torimyynnin ja laajojen vihannesviljelmien takia ennätyskiireinen. Viimeiset tomaatintaimet riuhtaistiin talkoovoimin juhannusaattona kasvihuoneisiin ja timpuri -Eki oli korjannut kaikki vanhat polkupyöränrisat ajokuntoon, jotta me päästäisiin porukalla Käävänkylän juhannustansseihin. Kevätkiireet olivat ottaneet kuitenkin veronsa ja aikeista huolimatta koko mökki nukkui syvää unta jo ennen iltakymmentä. Kesäisillä elämäntäyteisillä kulisseilla oli talvinen kääntöpuolensa. Muistan viimeisen kevään lannanajorupeaman, toukokuu oli helteinen ja koin suunnatonta iloa itse opettamani orivarsan työmotivaatiosta. Jokaisen lantakuorman talikoitua vedin kuitenkin aina kiireen vilkkaa parikolme keskikaljapulloa. Hevonen oli valjaissa pitkän päivän ja päiväannokseni oli reippaasti yli kahdenkymmenen pullon, ollut jo viisi vuotta, siitä asti kun avioliittoni kariutui ja vaimo oli lähtenyt lapsen kanssa takaisin pohjoiseen. Elämä kävi syksy syksyltä pienemmäksi ja samanaikaisesti puitteet kävivät sitä suuremmiksi. Lopulta tuntui etten mahtunut korpeen enää ollenkaan, olin yhtäaikaa liian suuri ja pieni. Joka kerta kun sain vieraakseni jonkun sielunveljen, tuntui niin hyvältä, etten olisi tahtonut päästää pois ollenkaan. Vieraan lähtiessä tunsin että minut jätetään ramppaamaan yksin tuvan ja navetan väliä. Tunsin itseni aina vain turvattomammaksi ja orvommaksi. Sattui ikäviä episodeja, syntyi pelkotiloja ja ajoittaiset poliisien valvomat EU- tarkastusryppäät alkoivat aiheuttaa paniikkikohtauksia. Huonoimpina kausina nukuin leipäveitsi tyynyn alla ja kirves sängynlaidalla. Viimeisenä keväänä jahtasin hanhia ja kanoja vievää kettua. Lainahaulikko oli oven pielessä, tuijotin sitä aina pitkään ennen nukahtamista, lopulta haulikko tuli uniini ja se oli pakko palauttaa ennen aikaisesti omistajalleen. Viimeisenä syksynä aloin pelätä talven tuloa jo elokuun alusta. En tiedä johtuiko tämä lumen pelko lappilaisen syntyperän mukkamaisesta psyykenrakenteesta vai pelkästään omista käytännön ongelmistani. Hirveä se kuitenkin oli, etenkin kun kontrastina oli nyt pääkaupungissa juuri koettu romanssi. Reissulta kotiin palatessani karjakko oli lähtenyt jo aikaisemmin samana aamuna. Hevonen juoksi pihaveräjälle vastaan, mutta leh-
18 valle metsäautotielle. Pihasta katsoessa, horisonttina oli taivas, tunsin olevani kuin maapallon reunalla. Jo paria vuotta aikaisemmin olin pahoittanut mieleni tiluksieni toisen äärilaidan hävityksestä. Siellä kasvoi syliin yltämättömiä haapoja ja kuusia. Palokärjet suihkivat ja käpytikat hakkasivat aina postilaatikolla kulkiessani. Nyt siellä oli vain melkein vyötäsille yltäviä kynnösvakoja, kuin vallihautoja konsanaan. Minun olisi pitänyt lähteä jo paljon aikasemmin, jo siinä vaiheessa kun oikoreittini kylille tehtiin kulkukelvottomaksi. Autolla siitä ei aikaisemminkaan päässyt, mutta hevosella ja polkupyörällä kyllä. Lehtometsä kaareutui tien yli holvimaisena kattona. Yhtenä keväänä se kaikki katosi, kaksi kertaa yritin suunnistaa uusia kanto -ja riukukasojen reunustamia tienpohjia myöten määränpäähäni. Kummallakin kerralla harhailin aikani, ennen kuin annoin periksi ja palasin vanhoja jälkiä seuraten takaisin. Se oli helppoa, koska polkupyöränrengas jätti syvän jäljen pehmeään hiekkaan. Kaupat ja bussivuorot hävisivät viimeisien metsien tahtiin. Lämmöllä muistelen kylillä käyntejäni hevoskärryin tai rekipelein, sain kaiken tarvitsemani osuuskaupasta, maataloustuotteet ja rakennustarpeet. Ainakin tilauksesta. Nostalgista Esson baaria jatkettiin puolella ja sen päädyssä ollut Ollin baari häädettiin. Se oli nimetty kanta-asiakkaansa mukaan ja puitteet olivat vaatimattomat, päädyssä oli vain puinen penkki ja tikapuihin kiinnitetty pullonavaaja. Jatko-osaan tuli abc- ketjun valmiseinesmyymälä. Ketjukauppa polki allensa osuuskaupan ja Ripatin kyläkaupan, josta sai lihapiirakoita irtona ja lenkkimakkaraa vaikka metrin pötkössä. Bussivuoroja ajettiin ensin tuetuilla tilatakseilla, lopulta viikonloppuisin ei päässyt enää mihinkään. Viimeisenä talvena loppui sitten se ainoakin vuoro millä pääsin käymään kätevästi navettavuorojen välissä kerran kuukaudessa Kouvolan kirjastossa ja muilla asioilla. Elinympäristöni koki vajaassa kymmenessä vuodessa niin totaalisen muutoksen, että koen sen eräällä tavalla ihmiselämän mittaiseksi. Viimeistä kertaa Viisarissa käydessäni oli toukokuu, kasvihuoneissa kukki vyötäisiin yltävät puna-ailakit, vanhanaikaiset narsissit kukkivat heinän seassa kuin autiotalojen pihoissa konsanaan. Pääskysiä linnuista minulle rakkaimpia ei näkynyt, pysyttelivätkö ne piiloissaan vain pelkästä hienovaraisuudesta. Joka tapauksessa niiden lentoa ja lantagg Kyytöt Mörö ja Ilo. mikarja ammui navetannurkalla. Laitumet oli loppu ja oli vasta elokuun alku. Talvirehuista ei ollut tietoakaan, taloudellinen tilanne oli huono. Suuresta työmäärästä huolimatta torimyynti oli tuottanut tappiota. Toripaikan ja auton vuokran sain myynneillä juuri katettua, mitään ei jäänyt kuitenkaan käteen. Tuotokseni ei kyenneet kilpailemaan bulkkituotettujen kanssa, muut myivät taimiaan kymmenellä sentillä. Itse en saanut tähän hintaan edes ruukkukustannusta katettua, vaikka tilasin ne tukusta. Kevään olin saanut tyhjentää armollisesti riistalatojen pohjia. Nyt kaikki alueen heinäpellot oli korjattu harvenevien, mutta laajentaneiden karjatilojen ja hevostilojen varastoihin. Sitä ei ollut enää rahallakaan saatavissa. Oli elokuun seitsemäs, muistan tarttuneeni puhelimeen useamman kerran, ennen kuin annoin hälytysäänen kuulua. Kysyin yksinkertaisen kysymyksen vastanneelta ystävältäni; ajetaanko karjani teurastamolle vai Retulansaaren laitumille. Viisi päivää kuljin maisemassa, itkin ja hyvästelin tiluksiani neliö neliöltä. Saatoin potkaista jo hyvän matkaa lahoavaa kantoa, muistin selvästi millainen puu oli minkäkin kannon nokasta aikaisemmin noussut. Tunsin tehneeni pelkästään suuria virheitä. Luonnon olisi pitänyt antaa peittää lopullisesti isiemme työt. Antaa kattojen romahtaa sisään. Olin peittänyt melkein sata neliötä elävää maata siirtämäni hirsinavetan betonilattian alle. Nyt olin kuin se sama sotien jälkeinen pellonraivaaja, joka lähti historiallisen aikajanan mukaisesti ensimmäisessä muuttoaallossa maalta kaupunkiin. Viisarissa olin lehmien lähtemisen jälkeen vain yhden ainoan yön, en pystynyt olemaan toista. En todistamaan kuolemaa. Myöhäissyksyllä, hakiessani tärkeimpiä tavaroitani, oli aikaisemmin samaisena kesänä hevosella liekattu piharuohikko jo pitkää. Viimeisinä kypsyneet tomaatit roikkuivat punaisina jo paleltuneissa, mustuneissa varsissa. Pääskysetkin oli lähteneet. Näytti kuin elämä olisi karannut jo aikaa sitten, todellista paljon aikaisemmin. Maisema oli kokenut muutenkin todellisen mullistuksen, kuin tehdäkseen lähdöstäni vieläkin helpomman. Seisoin sanattomana navettaveräjällä, katsoin alas etelään, heti laidunaidasta silmänkantamattomana aukeavaan hakkuuaukeaan. Myös pohjoissuunnassa oli harvesteri vieraillut. Vienyt valtaisat koivut ja ikiaikaiset kuuset, siinä kohdin missä ne olivat naavaisina kasvaneet, oli niin tiheää, ettei tarvinnut kummoisia laidunaitojakaan. Maanpinta tippui jyrkkänä rinteenä alhaalla kulke- gg