MALLIVASTAUKSET PERHE- JA JÄÄMISTÖOIKEUS TENTTI

1 MALLIVASTAUKSET PERHE- JA JÄÄMISTÖOIKEUS TENTTI 2.7.2009

2 Tehtävä 1 Tehtävässä oli kysymys 2004 kuolleen P:n leskensä L hyväksi tekemän ns. rajoitetun omistusoikeustestamentin oikeusvaikutuksista. Jouduttiin kysymään, millä tavoin testamentin toissijaissaajina olevien A:n ja B:n oikeus leski L:n kuollessa toteutetaan: kuinka paljon omaisuutta heille kuuluu L:n pesästä? Erityisen tärkeää tapauksen kannalta oli, mitä A:n ja B:n oikeus merkitsee L:n testamenttausvapauden kannalta. Voiko L sen estämättä testamentata 200 000 euron arvoisen asuntonsa ystävälleen neiti S:lle? Ratkaisun avain näihin kysymyksiin saadaan PK 12:1:stä. Kun P:n tekemästä testamentista ei mitä ilmeisimmin muuta johdu, A:n ja B:n oikeus lesken pesän varoihin määräytyy lainkohdan nojalla PK 3 luvun säännösten mukaan. A:lla ja B:llä on siis testamentin toissijaissaajina samanlainen oikeus leski L:n pesän varoihin kuin PK 3:1.2:ssa tarkoitetuilla ns. toissijaisilla perillisillä tilanteessa, jossa leski on perinyt puolisonsa lain nojalla. Tämä merkitsee lähtökohtaisesti sitä, että A ja B saavat puolet (½) leski L:n jättämistä varoista. Mainittu toissijaissaajien oikeus asettaa rajan myös L:n testamenttausvapaudelle. L ei voi testamentillaan pienentää A:n ja B:n jäämistösaantoa (PK 3:1.2), joten hänen testamenttausvapautensa rajoittuu pääsääntöä noudatettaessa puoleen häneltä jäävään omaisuuteen. Näyttäisi siis siltä, että 300 000 euroa omistava L ei voisi tehdä suunnittelemaansa 200 000 euron arvoista testamenttia S:n hyväksi (testamenttausvapauden rajana olisi 150 000 euroa). Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, vaan leski L:n kaavailema testamentti saattaa kaikesta huolimatta osoittautua tehokkaaksi: Ensinnäkin: L uskoo A:n ja B:n puheiden perusteella, että hänen tekemänsä testamenttia ei riitauteta, kunhan vain A:lle pystytään antamaan jäämistövaroista lainmukainen omaisuusmäärä rahana. Kun tilannetta arvioidaan tältä pohjalta (siis A:n ja B:n sinänsä sitomattomiin puheisiin luottaen), näyttäisi asuntoa koskeva testamenttimääräys toteuttamiskelpoiselta. A:n ja B:n osuus L:n varoista on yhteensä 150 000 euroa ja tästä taas A:n osuus puolet, eli 75 000 euroa. Tähän L:n pesän riittävät, vaikka asunto ( = 200 000 euroa) menisi päältä päin neiti S:lle. - Kaikki on nyt tietysti sen varassa, että B tosiaan suullisen lupauksensa mukaisesti tinkii oikeuksistaan. Toiseksi: On mahdollista, että L:n testamentattavissa oleva vapaaosa osoittautuu suuremmaksi kuin ½. PK 3:1.2:n mukaisesta puolittamisperiaatteesta saatetaan nimittäin tietyin edellytyksin poiketa ja tämä poikkeaminen saattaa koitua juuri lesken perillisten (tai testamentinsaajien) hyväksi. Tapauksen kannalta merkittävänä poikkeamisperusteena voisi tulla kysymykseen se, että osa puolisoaan varakkaamman L:n omaisuudesta on kenties ollut avio-oikeudesta vapaata (PK 3:2). Näin saattaisi asia olla esimerkiksi L:lle kuuluneen osakehuoneiston osalta; L:n hyväksi aikanaan tehdyssä testamentissa on ehkä määrätty se VO-omaisuudeksi. Toisaalta on mahdollista, että P ja L olivat solmineet avioehdon, jonka mukaan osa L:n omaisuudesta tai jopa kaikkikin puolisoiden varat oli avio-oikeudesta vapaata. Jos puolisolla L on todella ollut tällaista vapaaomaisuutta, mitä tästä tarkkaan ottaen seuraa? Oletetaan seuraavassa, että P:n kaikki varallisuus on puolestaan ollut avio-oikeuden alaista tai että hänellä on ainakin ollut vähemmän VO-omaisuutta kuin L:llä. L:n vapaaomaisuus saa nyt aikaan sen, että P:n määräämien testamentin toissijaissaajien (A ja B) suhteellinen pesäosuus muodostuu pienemmäksi kuin ½. Toissijaissaajillehan kuuluu L:n pesän varoista sama suhteellinen osuus, kuin se, jonka he olisivat P:n kuoltua toimitetussa osituksessa (jos sellainen olisi suoritettu) saaneet puolisoiden yhteenlasketusta omaisuudesta. Tämä murto-osa jää kuvatussa tilanteessa aina pienemmäksi kuin ½. Viimeksi esitettyä on syytä konkretisoida esimerkillä: Oletetaan, että L:lle kuulunut asunto-osake on ollut avio-oikeudesta vapaata ja puolisoiden kaikki muu omaisuus avio-oikeuden alaista. Kuvitellaan vielä, että omaisuuksien arvot olivat 2004 samat kuin nykyisinkin (siis osake = 200 000 ja muut varat = 100 000 ). Jos P:n jälkeen olisi toimitettu ositus, A ja B olisivat saaneet siinä puolet puolisoiden AO-varoista, eli 50 000 euroa. Heidän suhteellinen osuutensa puolisoiden koko omaisuusmäärästä olisi siis ollut 1/6 (50 000 : 300 000). Tähän samaan suhteelliseen osuuteen he ovat oikeutettuja lesken pesästä PK 3:2:n mukaan.

3 On syytä korostaa, että L:llä mahdollisesti olevan vapaaomaisuuden vaikutus on juuri edellä kuvatun kaltainen: se pienentää toissijaissaajien suhteellista osuutta (ja samalla arvomäärästä osuutta) lesken pesästä. Moni opiskelija totesi vastauksessaan yksioikoisesti, että leski voi ilman muuta testamentata hänelle kuuluvan vapaaomaisuusobjektin. Tällaista sääntöä ei meillä kuitenkaan ole. Esimerkiksi arvonmuutosten johdosta saattaisi hyvin käydä niin, että tietty lesken VO-omaisuuserä ei mahdukaan hänen testamenttausvallan piirissä olevaan osuuteensa. - Se suhteellinen pesäosuus, joka toissijaisille saajille PK 3 luvun säännösten mukaan kuuluu (vaikkapa ½ tai1/6), annetaan L:n koko omaisuuden säästöstä. Pesänjaon tässä vaiheessa ei siis enää erotella AO- ja VO-omaisuuksia. Edellä on pidetty silmällä puolisolle L kuuluneen vapaaomaisuuden merkitystä. Mahdollista on tietysti sekin, että vapaaomaisuutta on ollut puolisolla P ja että kaikki L:n omaisuus on puolestaan ollut aviooikeuden alaista. Tällöin VO-omaisuuden merkitys on tietysti edellä esitettyyn verrattuna päinvastainen: testamentinsaajien suhteelliseksi pesäosuudeksi tulee enemmän kuin ½. Tämä taas johtaa helposti siihen, ettei L:n suunnittelemaa testamenttia voidakaan toteuttaa. Huomautuksia: Tehtävä osoittautui vaikeaksi, ja se meni huonosti. Suurin osa opiskelijoista ei lainkaan havainnut, että tapauksessa piti soveltaa PK 3 luvun säännöksiä. Tästä seurasi väistämättä, että vastaus kulki olennaisesti väärillä urilla. Useimmat opiskelijat esittivät, että L:n kuollessa pitäisi toimittaa ositus P:n määräämien testamentinsaajien ja L:n oikeudenomistajien kesken. Monet myös pohtivat sitä mahdollisuutta, että P:n kuoltua on jo ehkä toimitettu ositus, jossa L on mahdollisesti vedonnut AL 103.2 :ään. Kumpikin käsitys on virheellinen. Muistettakoon tämä: tilanteessa, jossa leski perii tai saa yleistestamentilla kaiken ensiksi kuolleen omaisuuden, ositukselle ei ole käyttöä. Ositus tulisi kyseeseen vain, mikäli leski L luopuisi perinnöstä tai testamentista. Myöskään lesken kuoltua ei toimiteta AL:n säännösten mukaista ositusta vaan PK 3 luvun säännösten mukainen pesänjako. Monet lisäksi katsoivat, että A:n pitäisi saada tietty vähimmäisosuus L:n pesästä lakiosaoikeutensa perusteella. Tämäkin oli virhe. A:lla olisi toki P:n rintaperillisenä ollut mahdollisuus vaatia lakiosaansa P:n kuoltua ja estää näin L:n hyväksi tehdyn testamentin toteutuminen. Tämän oikeutensa hän on kuitenkin menettänyt viimeistään siinä vaiheessa, kun lakiosailmoitukselle säädetty kuuden kuukauden aika on mennyt umpeen (sama vaikutus on saattanut olla jo testamentin hyväksymisellä). Näin A joutuu tyytymään siihen toissijaissaantoon, joka hänelle P:n testamentissa osoitetaan. - A ei toisaalta ole L:n rintaperillinen, joten hänellä ei voi olla lakiosaoikeutta myöskään L:n jälkeen. Lähdepohja: Tapauksen kannalta relevantteja asioita käsiteltiin teoksessa Aarnio - Kangas, Perhevarallisuusoikeus erityisesti sivuilla 316-317 ja 278-281. Arvostelusta: Tehtävän vaikeus on otettu huomioon arvostelussa. Melko puutteellisestakin vastauksesta on annettu 5 pistettä, jos tapauksen perusongelma oli hahmotettu edes suurin piirtein oikein.

4 Tehtävä 3 Ks. Eva Gottberg Perhesuhteet ja lainsäädäntö 2007, s. 147 ss. ja 248-249 sekä isyyslaki. A on tunnustanut isyytensä D:hen. Tunnustettu isyys voidaan kumota ainoastaan kanneteitse. Asiassa olisi siten saatava isyyden kumoamiskanne vireille. Äidin ja isän on nostettava kanne kahden vuoden kuluessa tunnustamisen vahvistamisesta (IsL 35 ). Sekä isän ja äidin kanneaika lasketaan siis nimenomaan tunnustamisen vahvistamisesta, minkä havaitsemisessa monilla vastaajilla oli vaikeuksia. Lapsen kanneaika on määräaikoihin sitomaton. Mies menettää kuitenkin kanneoikeutensa jo ennen kahden vuoden umpeutumista, jos hän tietoisena äidin sukupuliyhdynnästä toisen miehen kanssa lapsen siittämisaikaan, tunnustaa kuitenkin lapsen. Tämä sääntö on ehdoton. Tapauksessa A on tunnustanut isyytensä, vaikka on tiennyt äidin sukupuoliyhdynnästä D:n siittämisaikaan. A ei siten enää saa itse kannetta vireille. Äiti B voisi vielä saada kanteen vireille 10.7.2009 saakka, minkä jälkeen kaksi vuotta isyyden vahvistamisesta on kulunut. Lapsi D saa kanteen vireille vielä myöhemminkin. Eli A:n isyys voidaan kumota, jos B tai D ryhtyvät toimiin selostetuin tavoin. Tehtävässä kysyttiin sitä, onko A:n isyys mahdollista kumota, joten kantaa tuli ottaa paitsi isän, myös äidin ja lapsen kanneoikeuden osalta, koska heidänkin toimin isyys on kysytyn mukaan mahdollista kumota. Pelkästään isä A:n mahdollisuuden selostaminen jätti vastauksen kysyttyyn vajaaksi. Jos isyys kumotaan, tuomioistuin voi miehen vaatimuksesta päättää, että lapsi on velvoitettu ottamaan lapsen syntymähetkellä äidillä olleen sukunimen, ellei lapsen edun kannalta ole tärkeää, että lapsi saisi säilyttää sukunimensä. Mikäli A:n isyyttä koskeva kanne tulee vireille ja A:n isyys kumotaan, voi hän siinä tapauksessa vaatia tuomioistuinta velvoittamaan D:tä ottamaan äitinsä sukunimen, mutta lopputuloksesta päättää lopulta tuomioistuin. Kun tapauksessa edellä kerrotuin tavoin isyyden kumoamiskanne voi siis tulla vireille, A:lla voisi olla siinä yhteydessä mahdollisuus vaatia nimenmuutosta. Tapauksessa kysyttiin nimenomaan, voisiko A vaatia nimenmuutosta, joten tavanomainen huoltajien hakemusmenettely ei voinut tulla kyseeseen nimiasiassa. Lapsen syntyessä avioliitossa, miehestä tulee automaattisesti lapsen isä. Mikäli isä yksin, ilman äidin ja lapsen suostumusta, haluaa saada isyytensä kumotuksi, hänellä on käytettävissään ainoastaan kannetie. Tämäkin isyysolettamaan perustuva isyys on kumottavissa lähtökohtaisesti kanteella kahden vuoden sisällä lapsen syntymästä, ellei kantaja osoita erittäin painavaa syytä kanteen määräajan jälkeiseen nostamiseen. Tapauksessa C:n osalta tämä kahden vuoden aika on kulunut, ja C on perusteiltaan menettänyt oikeutensa saada kanne vireille. C voi kuitenkin yrittää vedota siihen, että hänellä ei ole ollut mitään aihetta ja syytä epäillä omaa isyyttään E:hen. Oikeuskäytännössä todetun mukaan ja tapauksen tietojen perusteella näin saattaa hyvinkin olla, ja E voisi saada kanteen vireille, vaikka lapsen syntymästä on kulunut liki neljä vuotta. Vastauksen lopputulemalla tältä osin ei ollut pisteytyksen kannalta merkitystä. Tärkeää oli oikeudellisen säännöstön esittäminen ja sen sovittaminen kerrotuin tavoin tapauksen tietoihin. Tapauksessa saattoi myös pohtia sitä, mikä merkitys sillä oli, että C oli todennut avioerosopimuksessa E:n lapsekseen. Tällä on merkitystä, sillä myös aviomies menettää kanneoikeutensa kokonaan IsL 35.4 :n mukaan, jos hän selittää lapsensa omakseen. C on todennut avioerosopimuksen yhteydessä sellaisia seikkoja, jotka viittaavat siihen, että hän pitää itseään E:n isänä. Tällaisille avioeron varalta tehdyissä sopimuksissa olevilla lapsen huoltoa ja elatusta koskevilla lausekkeille ei kuitenkaan ole annettu oikeuskäytännössä merkitystä kanneoikeuden menettämisen suhteen (KKO 1991:158), joten tämän vuoksi C ei ole menettänyt kanneoikeuttaan lopullisesti. Tämän kappaleen tietoja ja pohdintaa ei pistehyvityksen saamiseksi edellytetty, mutta oikein esitettynä sillä saattoi kompensoida vastauksen muita puutteita. Todettakoon vielä, että tehtävässä ei kysytty lasten elatuksesta, vaikka moni ottikin kantaa elatuksen suorittamiseen ja sen takaisinperintään isyyden kumoutuessa. Hyvää vastaustekniikkaa osoittaa sellainen vastaus, jossa vastataan vain siihen, mitä kysytään.

5 Tehtävä 4 Ks. Pertti Välimäki Holhoustoimen pääpiirteet, s. 73-75 ja 133-135. Edunvalvojien on hoidettava päämiehen omaisuutta tunnollisesti ja päämiehen etua edistäen (HolTL 37 ). Kenenkään muun etua ei voida ottaa huomioon tätä yleistä holhousoikeudellista periaatetta toteutettaessa. Holhoustoimilaissa on erikseen annettu tarkentavia säännöksiä omaisuuden hoitamisesta. Näiden säännösten mukaan mm, sellainen omaisuus, jota päämies ei tarvitse asumiseen tai elatukseensa on sijoitettava turvaavalla tavalla ja pääomalle on saatava kohtuullinen tuotto (HolTL 39 ). Kun tapauksessa päämies on alaikäinen ja hänen edunvalvojinaan toimivat omat vanhemmat, selvää on, että vanhempien vastuulla on päämiehen asuminen ja lapsen elatus. Näin ollen A:n saama perintö on kokonaisuudessaan sanotun sijoitusvelvollisuuden alainen. B ja C ovat sinänsä toimineet velvollisuuksiensa mukaan sijoittaessaan A:n varoja. Julkisen kaupankäynnin kohteena olevien arvopapereiden hankintaan ei tarvita holhousviranomaisen (maistraatti) lupaa (HolTL 34 13c-kohta). Vaikka tällaista lupaa ei edellytetäkään, omaisuutta on hoidettava sanotun pääsäännön mukaisesti. Warrantit ovat HolTL:n 34 13c-kohdan mukaisia arvopapereita, joten niidenkään hankintaan ei tarvita erillistä lupaa. Tätä warrantteja koskevaa tietoa ei edellytetty erikseen, joten pistehyvitykseen riitti, kun tuli pohtineeksi sijoitustoiminnan asianmukaisuutta seuraavaksi selostetulla tavalla. Tapauksessa tuli siten pohtia sitä, onko tehtävässä todettu pörssiin sijoittaminen ollut pääoman turvaava sijoitustapa taaten samalla myös kohtuullisen tuoton A:n varoille. Tämän osalta voidaan todeta, että tarkoitus edunvalvojilla on ollut vilpitön, mutta tappioiden kertyessä ja lisääntyessä nopeassa tahdissa heidän olisi tullut ymmärtää, että riski pääoman menetyksestä tai ainakin sen supistumisesta on hyvin todennäköistä. Varsinkin kun sijoitustoiminnasta aiheutui merkittäviä kuluja, olisi tuoton täytynyt olla entistä parempi, jotta toimintaa olisi voinut pitää päämiehen edun mukaisena. Osakesijoittaminen oli siten muuttunut ennen varojen merkittävää supistumista selvästi pääoman riskeeraavaksi ja tuottamattomaksi. Tämä on holhoustoimilain vastaista omaisuuden hoitamista. Sijoitustoiminta olisi siten täytynyt keskeyttää, kun se muuttui lain vastaiseksi. 5 000 euron loppupääoman sijoitus korkeariskisiin warrantteihin on aivan selvästi korkeariskisenä holhoustoimilain vastaista sijoitustoimintaa, joten sen osalta tarkempaa pohdintaa ei tarvita. Pääoman (40 000 euroa) menetystä voi siten pitää edunvalvojien holhoustoimilain vastaisen menettelyn seurauksena. Pistehyvityksen saamiseksi oli tärkeää tuoda esiin nimenomaan holhoustoimilain mukainen varojen sijoitusvelvollisuus turvalliseen kohteeseen ja kohtuullisen tuoton vaatimus ja sen pohtiminen tapahtuman kuvaukseen. Lopputuloksella ei ollut tapauksessa keskeistä merkitystä arvostelussa, kunhan lopputulos on oikeudellisesti perusteltavissa ja perustelut oli kirjoitettu vastaukseen selvästi. Näin ollen saattoi myös päätyä siihen lopputulokseen, että sijoitustoiminta oli ainakin osittain perusteltavissa, esim. jos osakekurssit olivat syöksyneet aivan odottamattomasta syystä ennennäkemättömällä tavalla myös vakavaraisten ja hyvämaineisten yhtiöiden osakkeiden osalta. Tässäkin tapauksessa warranttien hankintaa ei liian riskipitoisena voi mitenkään perustella, ja toisaalta kaupankäynnistä aiheutuneet kulut olivat ¼ pääoman määrästä, mitä sitäkin on vaikea perustella huolellisena toimintana. Näin ollen tehtävässä saattoikin päätyä siihen tulokseen, että holhoustoimilain vastaisena vahinkoa on aiheutunut vain warranttien ja ainakin osan kulujen osalta (yht. max 15 000 euroa). Tämän jälkeen oli pohdittava vahingonkorvausvastuuta, joka ratkeaa seuraavasti. Holhoustoimilain mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan päämiehelleen holhoustoimilain vastaisesta menettelystä aiheuttaman vahingon (HolTL 45 ). Korvausvastuu syntyy tahallisesta ja huolimattomasta toiminnasta ja merkille pantavaa on, että vastuu ei edellytä törkeää huolimattomuutta. Holhoustoimilain mukainen korvausvastuu pitää sisällään myös hyvityksen varallisuusvahingosta eli taloudellisesta vahingosta, joten vastuu on myös erittäin laajaa. Kun edellä kerrotuin tavoin B ja C edunvalvojina ovat aiheuttaneet päämiehelleen taloudellista vahinkoa toiminnallaan, jota voidaan pitää vähintään tuottamuksellisena, vastaavat he tästä A:lle. Heidän keskinäistä vastuuta korvauksesta ei ollut tarpeen pohtia, sillä A voisi esittää vaatimuksensa kumpaakin vastaan.

Koska päätöstiliä ei tapauksessa ole annettu, korvausvastuu vanhentuu kolmessa vuodessa siitä, kun päämies havaitsi, tai hänen tuli havaita, vastuun perusteena olevan seikan (HolTL 61 ). Korvausvastuu vanhentuu kuitenkin aikaisintaan kolmessa vuodessa siitä, kun päämies tuli täysi-ikäiseksi. Kun A on vasta tullut täysikäiseksi, niin tämä täysikäistyminen on aikaisin hetki, josta korvausvastuun vanhentuminen (3 v.) voi alkaa. Näin ollen tapauksessa A:lla on tapauksessa hyvin aikaa vaatia korvausta edunvalvojiltaan, eikä edunvalvojien vanhentumisväitteellä ole mitään pohjaa. Jos mainittua varojen sijoitussääntelyä ja sitä koskevaa soveltamista ei esittänyt vastauksessaan, pistehyvitystä ei saanut. Toisaalta vahingonkorvausvelvollisuutta ja sen vanhentumista oli selostettava todetuin tavoin niin, että korvausvelvollisuuden perusteet tulevat ilmi ja kolmen vuoden vanhentumisaika ja sen alkaminen todetaan yksiselitteisesti. Mitkään yleiset toteamukset tyyliin varojen hoito on ollut huolimatonta, ja lain vastaista tai korvausvastuu syntyy ja sitä on edelleen mahdollisuus vaatia eivät ole oikeudellisesti perusteltu vastaus ja tehtävän faktojen oikeudellista soveltamista. Tehtävässä kysyttiin miten A voi saada edunvalvojalta korvausta. Siksi erinäiset pohdinnat siitä, mikä maistraatin rooli korvausasiassa on, eivät olleet relevantteja. 6 Tehtävä 5 a) Puolisoiden yhteistä kotia koskeva hallintaoikeustestamentti ei saa aikaan perintöveron maksuvelvollisuutta (PerVL 8 ). Kohdassa saattoi mainita siitä, että asiakirja voi olla eduksi rintaperillisille tulevan perintöomaisuuden laskennallisena perukirja-arvon mukaisena vähennyksenä b) Kohdassa omistusoikeuden siirtymistä on lykätty sellaisella ehdolla, jonka sisältö on varman luonnontieteellisen seikan sattumisessa (kyseessä on siis aikamääräys). Periaatteessa velvollisuus maksaa veroa on liitynnässä omistusoikeuden luovutukseen, ja näin lykkääntyy velvollisuutena sanottuun ajankohtaan. Verotus toimitetaan veroviranomaisessa luonnollisesti ennen tätä; tätä termiä ei tule sekoittaa velvollisuuksia koskevaan kielenkäyttöön. Ehdot tai aikamääräykset perittävää omaisuutta koskien voivat johtaa siihen, että siviilioikeudellisesti omaisuudella ei ole tiettynä ajanjaksona sanan normaalimerkityksellistä omistajaa (tällöin omistusoikeutta koskeviin yleisiin kysymyksiin vastataan kysymys kerrallaan, esim. omistajalle kuuluvien velvollisuuksien osalta). Kohdassa puheena oleva väliaika on verraten pitkä, ja kohdassa voi pohtia, hyväksyisikö veronsaaja järjestelyn, vai sivuutettaisiinko se veron välttämistarkoituksessa kirjattuna ehtona (PerVL 33a ; tätä kohtaa ei vaadittu täysiin pisteisiin). Tilalta F:lle tuleva elinkeinotulo verotetaan tuloveronalaisena tulona eikä se ole perintöveron alaista tuloa. c) Kohdassa mainittu järjestely ei kuulu sääntöperinnön alaan ja on näin hyväksyttävä toissijaissaajaa koskeva määräys. H:n verotuksellisen aseman kannalta keskeistä on PerVL 17 määräys (2 vuoden aika). Jos B ja G ovat toisilleen vieraat henkilöt, on tätä koskeva perintöverovelvollisuus kaukaisimman mukaan, ja näin H:lle ei synny verovelvollisuutta veljensä jälkeen. Kohdassa on syytä huomioida myös se, että perintöverosta vapaata on perittävä perintöosuus 20 000 euron arvoon saakka (PerVL 13 ). d) Ks. PerVL 15.