15 v. 2/2008 Inkerin kulttuuriseura täytti 15 vuotta 16.2.2008. Vuosien varrella on haravoitu monia inkeriläisyyden sarkoja. Juhlapäiväänsä päivänsankari vietti työn merkeissä.
Viisitoista vilkasta vuotta Helmikuun 16. päivänä 2008 Inkerin kulttuuriseuran perustamisesta tuli kuluneeksi 15 vuotta. Kuluneiden vilkkaiden ja toiminnan täyteisten vuosien myötä seura on onnistunut luomaan itselleen vakiintuneen ja arvostetun aseman inkeriläisjärjestöjen kentällä. Viisitoista vuotta sitten seura syntyi paikkaamaan olemassa olevaa järjestöllistä aukkoa nykyinkeriläisen kulttuurin edistäjänä. Inkeriläisyyteen suhtaudutaan lähes yksinomaan katse menneeseen käännettynä. Ymmärrämme hyvin, että karukin menneisyys luo pohjan nykyiselle, mutta haluamme nostaa esiin myös tämän päivän kulttuurisia haasteita. Yksi tämän päivän inkeriläisyyden sokeista pilkuista ovat inkerikot ja vatjalaiset. Nämä Inkerimaan "kanta-asukkaat" ja heidän kulttuurinsa ovat varsin tuntemattomia. Kumpikin ryhmä kärvistelee sukupuuton partaalla. Vatjan kieltä äidinkielenään puhuvia oli vuonna 2007 seitsemän ja inkerikkoja muutamia satoja. Olemme yrittäneet tehdä mahdolliseksi inkerikkojen ja vatjalaisten esiintymisryhmien vierailun Suomessa ja tätä kautta tuoda heidän kulttuuriaan näkyväksi. Myös Kalevalan päivänä Kulttuurikahvilan ensimmäisen tapaamisen teemana ovat inkerikot Marjukka Patrakan juontamana. Kevätkaudella 2008 Kulttuurikahvila kokoontuu Caisan tiloissa kuukauden viimeisenä torstaina klo 14. Inkerin kulttuuriseuran 15 vuoden tekemisistä tulisi pitkä lista: inkeriläistaiteilijoiden leirejä, taidenäyttelyjä, konsertteja, julkaistua kirjallisuutta, Virtuaali-Inkeri ja luovia muistelutyöpajoja. Viime vuosina myös sukututkimus, tietopankin rakentaminen ja kotoutumista tukevien menetelmien kehittäminen ovat nousseet varsin tärkeiksi toimintamuodoiksi. Seuran puheenjohtajana haluan kiittää hallituksen jäseniä ja jokaista vapaaehtoista, jotka ovat antaneet työpanoksensa hankkeiden toteuttamiseksi. Toivomuslistalla on nykyistä tarkoituksenmukaisempi toimitila. Kaarlenkadulla sijaitseva Koivu ja tähti on luonnollisesti parempi kuin hallitusten jäsenten makuuhuoneen nurkka, mutta 24 neliömetriä ei mahdottomiin veny. Kun tila on kolmen henkilön työtila, näyttelytila ja samalla pienryhmien ja hallituksen kokoontumispaikka, niin ahdasta väkisinkin on. Entisinä aikoina siirtolaiset rakensivat talkoovoimin "haalejaan" jatkaen samalla entisessä kotimaassaan tuttua seurojentaloperinnettään. Nykyisin valitettavasti tilanne on toinen. Mistään ei saa käyttöön ilmaista tonttia eikä hirsiä isäntien metsästä. Suomi ei ole kokoontumisten suhteen ulkoilmamaa. Suorastaan käsittämätöntä on, että esimerkiksi Helsingin kaupunki perii yhdistyksiltä jopa vapaiden markkinoiden hintatasoa kovempia vuokria. Ristiriitaista on, että samanaikaisesti puhutaan kauniita sanoja yhteisöllisyyden puolesta ja kannustetaan vapaaehtoistyöhön. Yritysten sponsorirahat kuluvat näkyviin kohteisiin, joten pienet jäävät tässäkin jalkoihin. Ottaen huomioon inkeriläisten kiinteät siteet Suomeen ja merkityksen suomalaisen identiteetin rakentumisessa, olisi vähintäänkin kohtuullista, että Inkerin kulttuurin edistäminen saisi tässä maassa nykyistä enemmän aineellista tukea. Mutta kävihän Inkerin kuululle kulttuurihahmolle Larin Paraskellekin aikoinaan heikosti. Parasken laulut kelpasivat ja niitä ylistettiin, mutta sairas ja mökkinsä verorästeistä menettänyt laulaja jätettiin selviämään omillaan. Adolf Neovius, joka ranteet kipeinä oli kirjoittanut muistiin Parasken lauluja, yritti avustaa häntä parhaansa mukaan, mutta yksityisen pastorin mahdollisuudet olivat rajalliset. Parasken kotimökki meni vuonna 1899 pakkomyyntiin 200 markan verorästien takia ja entinen muusa joutui muuttamaan naapurin saunaan. Neovius vetosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran johtajaan Kaarle Krohniin: "Akka raiska kituu nälkään ja köyhyyteen. Ehkä sinä veikkoseni voisit toimittaa sen, että maamme epäilemättä etevin laulaja saisi apua Kirj. Seuralta, joka paremmin voisi auttaa kuin minä, joka yhä olen pienistä varoistani lähettänyt hänelle apua". Kirje ei tuottanut tulosta. Kaarle Krohn ei edes halunnut tavata Paraskea tämän käydessä Helsingissä vuonna 1891. Paraskella oli Krohnille vain välinearvo: Laulaja oli automaatti, jonka kautta perimätieto kierrätettiin arvok-kaampaan käyttöön eli tutkijoille. Vuonna 1901 Suomalaisen kirjallisuuden seuran 100 markan vuotuisavustus muutettiin jatkuvaksi eläkkeeksi. Eläkepäivät jäivät lyhyiksi, sillä Paraske kuoli tammikuun alussa 1904 aavistamatta, että joskus myöhemmin Kalevalanpäivänä hänen näköispatsaalleen lasketaan lumisohjon sekaan Inkerin värein sävytettyjä kukkavihkoja. Tähän Inkerin kulttuurikanavan 15-vuotisnumeroon on listattu muutamia muistoja, mutta odottakoon varsinainen historiikki tulemistaan vielä viisi vuotta. Inkerin kulttuuriseura lupaa sinnitellä ainakin siihen saakka ja jatkaa latuja aukovaa toimintaansa inkeriläisen kulttuurin elvyttäjänä ja kotoutumisen edistäjänä. Helena Miettinen 1/2 1
Uunituoreet muistotyynyt onnellisten omistajien hellässä hoidossa. Alla Rosa Kukko. Kikkerin potuskat Luovin ja taiteellisin keinoin toteutettava elämäntarinoiden tuottaminen on erinomainen työväline vanhustyössä. Inkerin kulttuuriseuralla on parhaillaan käynnissä projekti, jonka tarkoituksena on kouluttaa Inkerinmaalla toimivien vanhusten palvelutalojen henkilökuntaa luovien ja toiminnallisten menetelmien käyttöön osana vanhusten päivittäistä arkea. Jo ensimmäisen projektivuoden jälkeen projekti on lisännyt väriä Villa Inkerin palvelutalon päiväohjelmaan sekä tuonut iloa ja hyvää mieltä asukkaiden arkeen. Ensimmäisenä vuonna kohteena on ollut Villa Inkerin palvelutalon henkilökunta Kupanitsassa, historiallisella Inkerinmaalla. Koulutusprojektin sivutuotteena syntyi tusina tarinatyynyjä "potuskoja". Villa Inkerin palvelutalossa vierailijan huomio kiinnittyi asukkaiden niukkaan virikeympäristöön. Perushoito näytti täyttävän kaikki vaadittavat kriteerit, mutta Kupanitsan seurakunnan järjestämän viikoittaisten hartaushetken lisäksi muuta viriketoimintaa ei juuri ollutkaan nurkassa tauotta pauhaavan television lisäksi. Venäjänkieliset ostoskanavat ja muut kaupalliset ohjelmat tuntuivat kaipaavan rinnalleen muita toimintatuokioita. Lopputuloksena syntyi koulutusprojekti "Toiminnallisia menetelmiä inkeriläisvanhusten hoitoon ". Vuoden 2007 aikana hoitohenkilökunnalle on järjestetty koulutustilaisuuksia ja sosiaalihoitaja kävi opissa Suomessa Hyvinkäällä Sahanmäen palvelukeskuksessa. Itse koulutuskin on toteutettu toiminnallisin menetelmin: Palvelutalossa on pidetty suomalaisten vetäjien johdolla työpajoja, joissa hoitohenkilökunnan lisäksi myös asukkaat ovat olleet mukana. Potuskapajat Koulutusprojektin sisältö pyrittiin sopeuttamaan inkeriläisvanhusten kulttuuriseen maisemaan, jossa oman elämän ja lähihistorian kovien vaiheiden läpikäymisellä on kes- 2 keinen rooli. Ensiajatuksena oli, että Kikkerin palvelutalossa ryhdyttäisiin tekemään muistorasioita, joita Inkerin kulttuuriseurassa on menestyksellä tehty. Ensimmäisellä tapaamiskerralla työpajan vetäjä Helena Miettinen päätti kuitenkin luopua muistorasia-ajatuksesta prosessin raskauden takia. Yhden muistorasian tekeminen kestää nelisen viikkoa ja vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa tekijän ja tarinankertojan välillä. Työpajan aikana syntyi aivan uusi idea: Villa Inkerin palvelutalon asukkaille valmistettaisiin elämäntarinatyynyt. - Villa Inkerin palvelutalon ilme on pohjoismaisen neutraali, ei kovin kodinomainen. Yhteiset oleskelutilat muistuttavat minkä tahansa kurssikeskuksen ruokalaa
Tyynyjen tarinat alkavat saada muotonsa Kikkerin palvelutalossa. Lyyli Ahava ja Helli Suikkanen valvovat tyynyjensä valmistumista. Taustalla Pirkko Nykänen ja palvelutalon sosiaalihoitaja Silva Kuznetsova. Työpäivät venyivät pitkiksi. Pienet torkut virkistävät. ja loppu onkin tyhjää käytävää. Sama niukka linja jatkuu asukkaiden huoneissa, joissa keskeisin huonekalu on kolkko laitossänky. Muuta valkeissa, ikkunaverhottomissa huoneissa ei juuri olekaan. Nyt bysanttilaiseen värimaailmaan ja ympäristön runsasmuotoisuuteen tottuneet vanhukset joutuvat elämänsä viime etapilla tekemään tuttavuutta pohjoismaisen estetiikan kanssa. Villa Inkeri on suunniteltu ja toteutettu suomalaisvoimin ja on sinänsä aivan uskomattoman voimanponnistuksen tulos. Tuli mieleen, että tehdään jokaiselle oma persoonallinen tyyny omien muistojen vaalimiseksi ja uusien tarinoiden siemeneksi, Helena Miettinen kertoo. Tyynyjen tekemistä puolsivat myös monet muut seikat: Tyyny on pehmeä ja helppo hellittävä. Tyyny säilyy kätevästi vuoteen päällä eikä vaadi seinäpintaa loveavia nauloja. Ensimmäinen "potuskapaja" käynnistyi maaliskuussa, jolloin Helena Miettinen, Pirkko Nykänen ja Elma Puidet jututtivat neljän päivän ajan kuutta palvelutalon inkeriläistä asukasta ja tallensivat sähköiseen muotoon heidän valokuviaan ja muita tärkeitä papereita. Tyynyjen valmistaminen toteutui heinäkuussa. Yhteistuumin luonnostellut elämäntarinalliset valokuvakollaasit siirrettiin kankaalle ja reunustettiin lempiväreihin sävyttyvillä pohjakankailla. Kahden kiihkeän toimintapäivän tuloksena syntyi seitsemän tyynyä. Villa Inkerin henkilökunta osallistui tyynytalkoisiin. Sosiaalihoitaja Silva Kuznetsova ompeli ja hoitaja Rimma Kurbanova vaihtoi verenpainemittarin silitysrautaan. Eva Kotiniitty jatkoi syksyllä inkeriläisvanhusten jututtamista ja potuskapajan toinen vaihe tuotti viisi uutta tyynyä. Tarinatyynyt eli potuskat osoittautuivat toimivaksi valinnaksi. Tyynyjen kantamista muistosta keskusteltiin niin hoitajien kuin toisten asukkaiden kanssa. Ensimmäisiin työpajoihin osallistui pääasiassa inkerinsuomalaisia asukkaita. Myös venäläistaustaiset vanhukset ovat kiinnostuneita muistotyynyistä. Tarkoituksena onkin jatkaa työskentelyä heidän kanssaan projektin toisessa vaiheessa. Toiminnallisiin menetelmiin perehtymisen ohella Kikkerin palvelukeskuksen hoitohenkilökunta on saanut ohjausta myös perustaidoissa. Asukkaille tehdyn toimintakykyarvioinnin pohjalta viikko-ohjelmaa on kehitetty aktivoivampaan suuntaan. Hoitajien koulutuksesta ja työssäoppimisjaksosta on vastannut terveydenhuollon opettaja Eva Kotiniitty. - Parasta projektin antia tähän asti on Kikkerin palvelutalon asukkailta tullut palaute muistotyynyjen teosta. Oli liikuttavaa, kun mummot katselivat hartaudella kuvia ja muistelivat rakkaudella niihin liittyviä tarinoita. He odottavat uusia työpajoja ja kysyvät joka tapaamisella, milloin tulemme takaisin Kikkeriin, Eva Kotiniitty tiivistää. Kikkerin palvelutalon kokemuksia hyödynnetään huhtikuussa Liteinin palvelukeskuksessa sikäläisten inkeriläisvanhusten kanssa pidettävässä työpajassa, joka toteutetaan yhteistyössä Pietarin Inkerin liiton kanssa. Ja mikäli kysyntää riittää, mahdollista on laajentaa toimintaa myös muihin Inkerinmaan vanhustentaloihin mm. Taaitsaan, Kelttoon ja Skuoritsaan. 3
Tarinatäkkejä ja muistomekkoja Iisalmen Kehypajan Voimanaisten ja Inkerin kulttuuriseuran muistelupajojen töiden tulokset: Tarinatäkit ja Muistomekot olivat tammikuussa näytteillä Kulttuurikeskus Caisan Galleriassa. Iisalmen Voimanaiset on vajaan kahdenkymmenen, pääasiassa maahanmuuttajataustaisen naisen ryhmä, joka on kokoontunut kerran viikossa Iisalmen Kehypajalla. Käsillä tekemisen lisäksi tärkeää on yhdessäolo. Työskentelyn lomassa on keskusteltu perheestä, ruuasta, työstä, opiskelusta ja rakkaudesta. Ja kun kielitaito loppuu, kädet on irrotettu hetkeksi työnteosta puheen avuksi. Tosin ryhmässä on ollut myös kahta tai kolmea kieltä puhuvia naisia. Rahoitus tiistairyhmän toimintaan ja tarvikkeisiin tuli Grundtvig II -hankkeesta. Ryhmän ohjaat työskentelivät vapaaehtoisina, ryhmän jäseninä, ilman korvausta. Ajatus muistojen mekosta syntyi keväällä -06, kun pohdimme tulevan talven tiistai-iltojen ohjelmaa. Iisalmen Kehypajalla oli hyvät ompelimotilat käyttöömme ja ohjaajilla oli kokemusta käsityöalan suunnittelusta sekä opettamisesta. Suunnittelun aluksi jokainen naisista piirsi elämänviivan, jossa esiin nousivat elämän kokokohdat, ilot ja surut. Se oli tarkoitus siirtää " muistojen mekkoon " vapaasti eri menetelmiä käyttäen. Mekon malli on yksinkertainen ja materiaali oli luonnonvalkoinen puuvilla. Oman elämän värimaailma löytyi jokaiselle helposti ja siitä tuli puvun pohjaväri. Kankaan värjäyksessä ohjaaja antoi vapaat kädet. Elämänviivan kohokohtien siirtäminen "mekkoon " ei aina ollut helppoa, mutta monien kokeilujen jälkeen, oma tyyli alkoi löytyä. Valmiista puvuista tuli kantajiensa näköisiä. Jostakin saattaa jotain puuttua ja toisissa taas on jotakin liikaa Ihan kuten oikeassakin elämässä. nkerin kulttuuriseuran muistomekot Inkerin kulttuuriseurassakin on tekeillä puolisen tusinaa muistomekkoa yhteistyössä Helsingin työväenopiston kanssa. Syksykausi kului Virpi Vesanen-Laukkasen opastaessa kankaanpainannan saloihin ja parasta aikaa on meneillään mekkojen ompelujakso. Muistomekkojen pitäisi olla valmiita 17..3. Muistorasiat Viime talven aikana valmistuneet muistorasiat olivat myös esillä Caisan näyttelyssä. Muistorasia on eräänlainen oman elämän näyttämö, johon on visualisoitu elämän tärkeitä hetkiä. Jokainen rasia on vahvasti persoonallinen. Kahta samanlaista ei ole, niin kuin ei ole kahta samanlaista elämääkään. Joidenkin rasioihin on vangittu jokin tietty elämänvaihe, toisilla taas useita välähdyksiä kuljetun matkan varrelta: lapsuudenaikainen piirros, räsynykke ja työn sankarin mitali tai muistoja rakkaista harrastuksista. Kokonaisuutena rasiat avaavat mielenkiintoisen ikkunan inkeriläiseen kokemusmaailmaan, 5 Kuvat: Kiireistään huolimatta tekstiilitaiteilija Virpi Vesanen-Laukkanen ehti mukaan avajaisiin. (oik.) Vasemmalla Marjatta Tahvanainen. Virpin takana Pirkko Nykänen. (ylhäällä). Sonja Kuhakosken muistorasiassa oleva häämekon pienoismalli. Voimanaisten muistomekot olivat persoonallisia, tekijänsä näköisiä ja tyylisiä luomuksia. sillä käytetyt materiaalit ja värit välittävät katsojille monitahoisia tunne-elämyksiä, joita sanat eivät pysty kertomaan.
Viimeiset kolme vuotta ovat merkinneet ikkunoiden raottamista Eurooppaan ja uudenlaisen oppimisen mahdollisuutta Grundtvig II - projektissa Learning Europe Towards Learning Democracy yhdessä saksalaisen, kahden kreikkalaisen, italialaisen, norjalaisen ja iisalmelaisen järjestön kanssa. Partneritapaamisilla tutustuttiin vuoron perään kumppanijärjestöjen kotimaiden kototutumistyöhön ruohonjuuritasolla. Projektin loppuraportti julkaistaan keväällä ja Inkerin kulttuuriseuralla on ollut tärkeä rooli sen toimittamisessa. Projektin konkreettista antia on Inkeriläinen äänimaisema. Idea tarttui Saksasta ja mukailtiin omiin tarpeisiin sopivaksi. Saksaan on muuttanut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yli 2,4 miljoonaa etnistä saksalaista, joiden kotoutumistyössä on paljon samoja yhtymäkohtia inkerinsuomalaisten kanssa. Inkerin kulttuuriseuran Tilkkutarinat puolestaan osoittautui hienoksi vientituotteeksi. Iisalmessa ideaa sovellettiin sikäläisten maahanmuuttajien kanssa toteutettuihin Tarinamekkoihin. Hedelmällisestä yhteistyöstä puolestaan kertoo Caisassa tammikuussa järjestetty näyttely Tarinatäkkejä ja muistomekkoja, jossa Inkerin kulttuuriseuran ja Iisalmen nuorison tuki ry:n työn tuloksia oli koottu upeaksi näyttelyksi. Tavoitteenamme on, että projektiraportin ilmestymisen jälkeen pystymme entistä paremmin jakamaan kokemuksiamme mahdollisimman monelle kotoutumistyötä tekevälle taholle Suomessa. Grundtvig-projektin koordinaattorina toimi Aili Mehiläinen, joka jaksoi uutteroida sekä projektibyrokratian parissa että hoitaa yhteyksiä kumppaniorganisaatioihin. Seuraavassa Ailin tiivistetty yhteenveto toteutuneesta projektista. Oppia jaettavaksi asti Kumppanuusprojektissa käytettyihin menetelmiin tutustuttiin suorassa vuorovaikutuksessa kotoutettavien kanssa. Välipaloina kurkistettiin kohdemaan kulttuurisiin piirteisiin. Kreikassa kiivettiin luostarivuorelle. Saksassa seurattiin nuorten naamiokurssia. Tapaamiset eivät olleet pelkkää eksotiikkaa, vaan totista työntekoa yhteisten ongelmien parissa. 6 Idearikas projektipolku Inkerin kulttuuriseuran toiminta sai uuden ulottuvuuden, kun vuonna 2005 alkoi Grundtvig II projekti, jonka tarkoituksena oli tutustua muiden eurooppalaisten maahanmuuttajatyötä tekevien organisaatioiden toimintaan ja poimia sieltä ideoita toteutettavaksi. Projektitoiminta edellytti partneritapaamisia osallistujamaissa eli seuralle tuli ainutlaatuinen mahdollisuus sekä kuulla että nähdä muiden kokemuksia käytännössä. Projektitapaamisista on raportoitu Inkerin kulttuuriseuran nettisivustolla www.inkeri.com. Kansainvälisyys antaa uuden ulottuvuuden toiminnalle ja auttaa näkemään myös omaa toimintaa eri valossa. On täysin eri asia lukea erilaisista työmenetelmistä kuin nähdä ja kokea ne käytännössä. Kysyin kerran eräältä tuttavalta, joka matkustaa paljon maailmalla, kehen tavallinen turisti yleensä tutustuu kohdemaassa. Vastaus oli, että hotellin henkilökuntaan. Projektityö vei meidät kumppanimaiden ihmisten lähelle. Tällöin ei ainoastaan maailmankartta avartunut, vaan opimme myös ajattelemaan Euroopan mittakaavassa. Ideoiden kirjosta meillä oli mahdollisuus poimia itselle tuoreita toimintamalleja. Projektin aikana huomasimme, että meilläkin on paljon annettavaa. Uudet projektit, kuviot ja ideat, ihmiset ja maat ovat sen verran kiinnostavia, että toivottavasti seuran projektipolku vie meidät toisiin projekteihin ja uusiin kokemuksiin. Aili Mehiläinen Kreikkalaiseen hautausperinteeseen kuuluvat valkoiset kukkaasetelmat ja kirkon portailla syötävä sovinnon leipä vanhojen riitojen kuittaamiseksi.
Inkerinmaata ristiin ja rastiin Kesällä 2007 Inkerin kulttuuriseura järjesti peräti kolme Inkerinmatkaa, kevätkaudella Pietarin eteläpuoleiseen Inkeriin ja elokuussa Pohjois-Inkeriin. Jokainen matka oli oma unohtumaton kokemuksensa. Länsi- ja Pohjois-Inkerin matkoilla aikataulua valvoi Helena Miettinen. Itä-Inkerin matkanjohtajana toimi Alina-Sinikka Salonen. Yksi toukokuisen Länsi-Inkerin matkan kohokohtia oli käynti huikaisevan kauniilla Soikkolanniemellä. Matkalaisilla oli upea tilaisuus perehtyä inkerikkojen elämään ja kulttuuriin Marjukka Patrakan ja Aira Kurosen avulla, inkerikkotutkijoita molemmat. Mutta myös matkakumppaneiden oma henkilöhistoria toi syvyyttä: Pysähdyimme Marja Rämön lapsuudenkodin kaivolla, kuulimme tarinaa Aatami Kuortista perheenisänä ja seurasimme Luukkosten suvun vaiheita Hietamäellä ja Venjoella sekä kävimme Äijäläisten jäljillä Tyrössä. Pohjois-Inkerin matkalla puhutteli alueen kokema täydellinen hävitys. Entiset inkeriläiskylät puskivat pajukkoa ja viljapelloilla huojui heinä. Vanhan asutuksen merkkejä löytyi sattumalta. Umpimetsässä kasvoi omenapuita ja riviin istutettuja jalopuita. Kaikilla kolmella matkalla tunnelman ryyditti matkakumppaneiden henkilökohtaiset muistot ja halu saada lisää tietoa omista juurista. Ilman Aleksei Krjukovin uskomatonta osaamista ja paikkojen tuntemista tavoite olisi monen kohdalla jäänyt puolitiehen. Jokaisella matkalaisella on tarina kerrottavanaan. Seuraavassa voimme lukea, millaisin tuntein Ontarioon päätynyt Reino Jaakkimainen palasi kesäkuussa syntymäkyläänsä Kurkelaan. Reino on syntynyt Tuutarissa vuonna 1927 ja joutui siirtoväen mukana Suomeen vuonna 1943.Elämäntie jatkui Ruotsiin 1946 ja edelleen Kanadaan vuonna 1951. Siellä hän jatkoi Ruotsissa aloitettuja insinöörinopintoja ja ja suoritti Suomen diplomi-insinööriä vastaavan tutkinnon Ottawan yliopistossa ja nauttii nyt pitkän uran jälkeen eläkevuosistaan. 7 kyläelämästä Inkerin Kulttuuriseuran järjestämä kiertomatka kesäkuun alussa toi minulle, nyt vanhalle miehelle ja kai muillekin Inkerinmaalla syntyneille matkakumppaneille, menneisyyden lähemmäksi. Muistiini palasi monia asioita - useimmiten mieluisia -, joita en ollut pitkään aikaan ajatellut. Seuraavassa muutamia inkeriläisestä kyläelämästä mieleen nousseita muistoja. Pärrätintä kädessään heilutteleva pimeässä kulkeva yövahti. Oli helppo vaipua uneen pärinää kuunnellessa, sillä silloinhan oli kaikki kunnossa. Iltahämärässä ratsastaminen. Hevoset vietiin noin kilometrin päähän laitumelle ja pantiin 'kammitsaan'. (Etujalat sidottiin köydellä toisiinsa, ettei se päässyt pomppimaan kovin pitkälle)
Kulttuuritalon (punanurkan) toiminta. Punanurkka oli kolhoosisysteemin ainoa positiivinen ilmiö. Siellä me pikkupojat mylläsimme iltaisin ja pelasimme shakkia. Aikuiset pitivät tansseja, esittivät näytelmiä ja dynamoa käsin vääntämällä myös elokuvia. Muistan, kun tanssityttöseurue Pietarista esitti reippaan ohjelman. Pulskat tytöt lauloivat ja tanssivat niin, että pöly nousi. Pikku kahakat kylän ja naapurikylien poikien kesken. Vaikka meitä veljeksiä oli vain kolme, alle 40 talon kylässämme sekin oli jonkinlainen voimapesä. Olimme kylän poikien mielestä - niin kuin Aleksis Kiven Seitsemässä Veljeksessä - ansainneet pilkkalaulun: Jussi juomaratti, Matti marakatti, Reikko räppänä p---e! Ei meillä yleisiä tappeluja muiden kylänpoikien kanssa kuitenkaan tapahtunut. Yksityiset selkkaukset selvittelimme kukin itse, joskus verisin nenin Veitsipeli poikien kesken. Opimme valmistamaan puukkoja. Piti löytää ja viimeistellä sopiva rautakappale, karaista ja teroittaa se, asettaa puinen kädensija ja valaa tinapäät. Emme koskaan käyttäneet puukkojamme tappeluissa, mutta se tai tavallinen veistikin, kelpasi hyvin suosittuun veitsipeliin. Puukon terä asetettiin polven päälle ja sitä heilautettiin niin, että puukko putosi terä edellä ja jäi maahan pystyyn. Sen jälkeen sama toistui kyynärpäällä, jokaisella sormella, olkapäällä, suulla, nenällä, otsalla ja päällä. Viimeisenä oli puukon heitto terästä pitäen seinää vasten niin, että terä upposi puuhun. Jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen puukko siirtyi seuraavalle pelaajalle. Voittaja oli ensimmäisenä selviytynyt puukonheittäjä. Palokunnankilpailut. Melkein jokaisella keskikokoisella tai suurella kylällä oli oma vapaaehtoinen palokuntansa, sillä hirsitaloisessa kylässä palonvaara oli suuri. Esimerkiksi Tuutarinmäellä oli palanut koko kylä. Kylämme keskellä oli pylväästä riippuva palohälytyskello. Kuvat ylhäältä: 1. Taaitsan ränsistyntyt Inkeritupa. 2. Tuutarinmäki.hallitsee ympäröivää maisemaa. 3. Aleksei Krjukov inkeriläismaisemassa. 4, Reino Jaakkimeinen lapsuutensa kotimaisemissa yli 60 vuoden tauon jälkeen. 8 Palokunnalla oli erikoiset palopumpulla, letkuilla, ruiskuilla, kirveillä jne. varustetut kolmen hevosen vetämät palorattaat. Palokuntalaiset, komeissa vaskisissa kypärissään, harjoittelivat usein. Kohokohta heille oli lähikylien keskeiset kilpailut. Se oli myös kyläläisille suuri juhlatilaisuus. Paljon kansaa oli seuraamassa näitä kilpailuja: Hevoset piti valjastaa mahdollisimman nopeasti, ajaa rattaiden varoituskello kilisten vinhaa vauhtia paikalle ja saada ruisku pikaisesti toimimaan. Kaksi miestä huolehti imuletkusta ja siivilästä, kaksi rupesi pumppaamaan heti kun imu oli paikallaan ja kaksi hoiti ruiskuletkua. Ensimmäinen ruiskuttaja voitti. Lopullisen voittajan piti selvitä hyvin myös korkeus- ja pituusruiskutuksesta ja kiivetä nopeasti ylös ja alas pylväästä. Kurkela voitti usein. Yksi syy oli, että kukin mies oli harjoitellut omat sovitut tehtävänsä eivätkä he olleet - niin kuin jotkut muut - toistensa jaloissa. Isälläni oli osuus näissä järjestelyissä ja siitä alkoikin isäni palokuntaura. Hän kävi palonsuojelukurssin ja eteni Toksovan alueen palokuntien tarkastajaksi. Halusin itsekin tulla palokuntalaiseksi. Nalkutin isää ostamaan meille pikkupojille sopivan täysin toimivan pienen palopumppuasetelman 'Gitrapuljkan', vaikka ymmärsin itsekin, etteivät rahat sellaiseen riittäneet. Tämä Inkerin 'matka menneisyyteen' vaikutti minuun positiivisesti monella tavalla. Olen ylpeämpi siitä, kuka olen. Tunnen itseni eheämmäksi. Matka toimi kuin yhdysside, mikä elvyttämällä muistini kytki kaukaisimman osan menneisyydestäni nykyaikaan. Olen kiitollinen, että sain olla mukana tällä hyvin järjestetyllä kiertomatkalla ja että tyttäreni Liisa sai nähdä, mistä hänen isänsä on kotoisin. Reino Jaakkimainen, Ottawa, Kanada
Löytöretki juurille Lempaalan kirkonkylää ja entisen Salmen sillan jäännöksiä. Torstaina 23.8.2007 matkasi 37- päinen joukko Pohjois-Inkeriin. Osa matkalaisista oli menossa katsomaan synnyinseutujaan ja lapsuuden maisemiaan, osa isiensä ja äitiensä kotikontuja. Ajoimme Viipurin kautta Pietarin laitamille, mistä haimme oppaamme Aleksei Krjukovin ja suuntasimme kohti pohjoista. Matkalla tutustuimme Lempaalan kylän maisemiin ja saimme kuulla Aleksilta kylän entisistä vaiheista. Muutama tunti myöhässä saavuimme kauniilla paikalla Kiviniemessä Vuoksen varrella sijaitsevaan hotelliimme, joka huoneineen ja ruokasaleineen toi mieleen vanhat ajat. Paikka oli säilynyt muuttumattomana varmaan vuosikymmeniä. Perjantaina ohjelmassa oli Leininkylä Raudussa. Siellä kävimme paikalla, jossa aikoinaan oli inkeriläisten lasten orpokoti. Pohjois-Inkerissä tiet ovat monin paikoin siinä kunnossa, ettei bussilla pääse perille haluttuun kohteeseen. Niinpä saimme marssia jalkapatikassa kilometrikaupalla. Kävimme Raasulissa, Korkeamaalla, Lehtokylässä, Viikkinässä, Suur- Kaitaalassa jne. Kanssamatkustajia ilahdutti, kun Kähärin suvun asuinsijoilta löytyi kaivo ja happamia omenoita kantava omenapuu. Läpimärkinä tarvoimme Svaanilan ja Porsaanmäen kuraisia teitä ja kuuntelimme Aleksin uskomatonta tietomäärää. Lempaalassa kävimme vielä kirkon mäellä ja hautausmaalla sekä einimäen kylässä ja Mitrolassa. Tutustuimme myös Nakkalan kylän muistomerkkiin ja veljeshautaan. Lauantaina kohteina olivat Putkela, Vuolen kirkonmäki ja Toksova. Diakoni Airikainen kertoi meille Toksovan kirkosta ja seurakunnan toiminnasta. Kirkon lähellä on edesmenneen taiteilija Anri Alanteen kotitalo. Saimme piipahtaa siellä katsomassa paikkaa ja hänen poikansa Kirill Alanteen taidetta. Hiihtokeskuksessa nautitun lounaan jälkeen kävimme Toksovan Koivukylässä ja Lehtoinkylssä sekä katselimme Olkaismäellä vanhoja asuinrakennuksia. Ihailimme Vuolejärven maisemia ja haaveilimme pääsystä Miikkulaisiin. Tie sinne on puomilla suljettu ja vartioitu. Sunnuntaiaamuna hyvästelimme Kiviniemen ja suuntasimme kohti Levasovaa ja Valkeasaarta. Levasovan hautausmaan sateinen ankeus pysähdytti miettimään menneitä julmuuksia. Viehättävässä Tipunan kyläässä on säilynyt joitain vanhoja inkeriläistaloja, joita Aleksi meille esitteli. Valkeasaaren kirkon peruskivet löytyivät pusikosta ja Konnunkylän paikalla levisi iso kaalipelto. Aleksei hyppäsi kyydistä Valkeasaarella ja bussin nokka kääntyi kohti Viipuria ja Suomea. 9 Marja Karhula Levasovan hautausmaan muistokirjoituksia. Ilmiannot ovat variksille ravinto., Ilmiantajat kirjoittavat kirjeitä naapureistamn ja ystävistän. Mustamaija vei monen parhaassa iässään, ei mihinkään Nyt kaikki pelot ovat menneisyyttä ihan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kertokaa kätyrien ja ilmiantajien jälkipolville, kuinka kauheita olivat yön äänet.
Karjalatalon kesäjuhlilla kaikui laulu ja soitto Seurasaaren iltajuhla päättyi tantsuihin. Juhlien juontourakan hoitivat tyylikkäästi Aili Mehiläinen ja Toivo Tupin. Tervehdyksensä juhliin toivat Helsingin kaupungin viestintäpäällikkö Eero Waronen ja valtioneuvos Riitta Uosukainen, joita juhlaesitelmän pitänyt Helena Miettinen yrittää luotsata salin puolelle. Matkanteko oli hidasta innokkaiden ihailijoiden takia, joita valtioneuvoksella riittää. Inkerin kulttuuriseura vastasi yhdessä Helsingin seudun Inkeriseuran ja Inkerikeskuksen kanssa vuoden 2007 kesäjuhlien järjestelyistä. Vastuullamme oli tilaisuuksien ohjelmien suunnittelu ja juhlien ohessa olevien työpajojen ja sukututkimuspisteen organisointi. Helsingin seudun Inkeriseura vastasi jumalanpalveluksen järjestämisestä sekä ruokailusta. Inkerikeskuksen vastuulle jäi ohjelmalehtisen ulkoasun suunnittelu ja juhlien valokuvaaminen. Tilojen koristelu hoidettiin yhteistuumin. Juhlat onnistuivat saadun palautteen mukaan hyvin. Kaksipäiväisen tapahtuman pääpaikkana oli Helsingin Karjalatalo, jossa järjestettiin lauantain ja sunnuntain musiikkipainotteiset juhlat. Ensimmäinen tapahtuma oli kuitenkin Esplanadin lavalla ollut tunnin mittainen konsertti, jota seurasi runsaslukuinen helsinkiläis- yleisö. Lauantain avajaistilaisuus oli varattu inkeriläisten laulu- ja tanssiryhmien esityksiä varten. Esiintymishaluisia kuoroja ja tanssiryhmiä oli ilmoittautunut runsaasti. Kaukaisin oli Tveristä tullut Sateenkaari-ryhmä, joka mukaansatempaavalla ja raikkaalla esityksellään hurmasi yleisön. Muita ulkomailta tulleita kuoroja olivat Petroskoin ja Pietarin Inkerikuorot. Virosta oli tullut ryhmät Narvasta ja Viljandista. Suomesta oli Inkeri-kuoro ja Salossa harjoitteleva Krysanteemi-ryhmä ja helsinkiläinen Tuulistullaa. Esityksissä kuullut laulut vaihtelivat äärestä laitaan gregoriaanisesta kirkkolaulusta Elvikseen. Eniten inkeriläistä kansanmusiikkiperinnettä vaalivia esiintymisryhmiä olivat Pietarin kuoro, Tverin Sateenkaari ja Tuulistullaa. Mutta korostettakoon, että juhlan tarkoitus ei ollutkaan kansanperinteen 10
Valtioneuvos Riitta Uosukainen kuuntelee, kun Irja Niskanen kertoo omasta muistorasiastaan.tarinatäkit ja muistorasiat oli asetettu näytteille Karjalatalon ala-aulaan juhlavieraiden iloksi. Sibelius-Akatemian Inkerin tuletryhmä avasi upeasti sunnuntain päiväjuhlan esittämällä koosteen lauluja, joita inkeriläiset naiset ovat aikoinaan laulaneet helluntaitulilla. Esityksen oli ohjannut Anna-Kaisa Liedes. Inkerin tulet osoittaa, miten kansanmusiikkia voi päivittää tyylillisesti myös tähän päivään. Tverin Sateenkaari-ryhmän esitys oli iloinen ja mukaansatempaava. Sama ryhmä esiintyi myös Tverissä järjestetyssä venäläis-suomalaisessa kulttuurifoormissa syyskuussa. vaaliminen vaan esiintymismahdollisuuden antaminen siihen halukkaille inkeriläistaustaisille musiikin ja tanssin harrastajille. Laulu ja tanssi jatkuivat illalla Seurasaaren ulkoilmalavalla sääennustuksista huolimatta kauniissa ja lämpimässä kesäillassa. Seurasaaressa pidettiin inkeriläisjuhlien historian ensimmäiset mölkkykisat, jonka voiton veivät Eestin inkerinsuomalaisen seuran puheenjohtaja Toivo Kabanen vai- moineen. Sunnuntaina Tuomiokirkossa pidetyn jumalanpalveluksen jälkeen juhlat huipentuivat Karjalatalolla pidettyyn pääjuhlaan, jossa musiikki ja puhe vuorottelivat. Juhlan kunniavieras valtioneuvos Riitta Uosukainen tervehti yleisöä ihanan värikkääseen tapaansa. Evakkoon joutuneena karjalaisena Uosukainen korosti ymmärtävänsä inkeriläisten aseman ja oli iloinen nykyisestä tilanteesta, jossa toisten kohtaamiset ovat mahdollisia. Vierestä Uosukaisen askeleita seuranneena voi vain hämmästellä, miten luontevasti ja aidosti hän osasi kiinnostua jokaisesta hameenhelmasta nykäisseestä juhlavieraasta, joka halusi vaihtaa kunniavieraan kanssa sanan pari tai ikuistaa itsensä hänen rinnallaan. Riitta Uosukainen ei vain käynyt tilaisuudessa, hän oli siellä läsnä koko sielullaan. Toinen asiaansa joka solullaan eläytyjä on pianotaiteilija Kiril Kozlovsky, jonka taiturimaisesta soitosta yleisöllä oli mahdollista nauttia. Inkerin kulttuuriseuran jäsenille ja ystäville Kiril on entuudestaan tuttu, hänhän on esiintynyt tilaisuuksissamme useasti ennenkin. Iän ja kokemuksen karttuminen näkyy ja kuuluu hänen esiintymisessään. Tätä nykyä hän suorittaa jatko-opintoja Wienissä. Meriittilistalla on useita kansainvälisten kilpailujen voittoja, joista Jyväskylän pianokilpailu on suomalaisittain tutuin. Juhlan teemana oli inkeriläisten näkyminen ja vaikuttaminen suomalaisuuden rakentumiseen ja suomalaiseen kulttuurielämään, mitä aihetta Helena Miettinen käsitteli juhlapuheessaan. Teemaa täydensi loistavasti Hilkka Kontialan lausumat Aale Tynnin runot. Helsinkiläisseurat tekivät suuren työn ottaessaan vastuun kesäjuhlien järjestämisestä ja estivät samalla juhlaperinteen katkeamisen. Tällä hetkellä ei vielä ole tietoa kuluvan vuoden kesäjuhlien kohtalosta. 11
Inkeriläissukujen tutkiminen Keitä me olemme, mistä me tulemme? Mitä on tapahtunut esivanhemmillemme, mitä he ovat tehneet, missä eläneet? Tällaiset kysymykset pyörivät mielessämme. Tunnemme historian kulun pääpiirteittäin, mutta yksilöiden kohtalot ovat hämärän peitossa. Erityisen painon nämä kysymykset saavat inkeriläisten kohdalla, joita on sorrettu syntyperänsä ja kielensä takia. Oman identiteetin takaisin rakentamisessa historialla on tärkeä osuus. Suomalaisissa arkistoissa on loppujen lopuksi 1/2007 yllättävän paljon tietoa inkeriläisten vaiheista. Sukututkimus on kuitenkin haasteellisempaa kuin täällä Suomessa eläneiden sukujen kohdalla. Periaatteessa kaikkien inkerinsuomalaisten seurakuntien joitakin kirkonkirjoja löytyy Suomesta eri aikakausilta. Sitkeällä työllä ja hyvällä onnella voi esivanhempiaan ja sukulaisiaan selvittää aina 1700- luvun alusta näihin päiviin asti. Sukututkimusharrastuksen suosion on mahdollistanut tämän päivän tietotekniikka. Se on mahdollistanut laajojenkin arkistotietojen saamisen omalle työpöydälle napinpainalluksen taakse. Inkerin Kulttuuriseuran ansiosta on jo suurin osa Inkerin kirkonkirjoista digitoitu ja siirretty nettiin kaikkien kiinnostuneiden tutkittaviksi. Enää ei välttämättä tarvitse lähteä arkistoon istumaan. Tämä työ jatkuu edelleenkin ja aineisto täydentyy. Tietotekniikka ja sähköposti ovat mahdollistaneet myös nopean yhteydenpidon ja tietojen vaihdon eri tutkijoiden kesken. Se on erityisen tärkeää inkeriläisten keskuudessa, kun ihmiset ja osin arkistotkin ovat hajallaan ympäri maailmaa. Sukututkimus on kuin palapeliä, jossa pienetkin tiedot ja niiden vaihtaminen ovat tärkeitä. Inkerin Kulttuuriseura on avannut kaksi sähköpostiosoitetta, minne Inkerin kulttuuriseuran sukututkimusjaoston vetäjät Pekka Wikberg (vas) ja Risto Toivonen (oik) keskustelemassa Tallinnassa asuvan kollegansa Einar Lukkosen kanssa kesäjuhlilla.inkerin kulttuuriseuran sukututkimuspiste on tulossa myös Tarton juhlille heinäkuussa. voi lähettää itselleen tärkeitä kysymyksiä sukututkimukseen liittyen. Yritämme vastata niihin parhaan kykymme mukaan ja auttaa ihmisiä eteenpäin omissa tutkimuksissaan. Kysymyksiä on tullut ympäri maailmaa. Sähköpostit ovat: sukututkimus@inkeri.com ja asiakaspalvelu@inkeri.com Parhaimmillaan ja kiehtovimmillaan sukututkimus on silloin, kun löydät ja pystyt taas tuomaan yhteen vuosikymmeniä erossa olleita ja eri maissakin asuneita sukulaisia. Sitä työtä inkeriläisten keskuudessa riittää ja siihen tarvitaan vielä paljon tekijöitä. Tule mukaan tähän joukkoon. Pekka Wikberg Pekka Wikbergin komeaa kirjaa Inkerinmaan kasvattajia. Toikat Hietamäeltä voi tilata Inkerin kulttuuriseuran kautta hintaan 35 euroa plus postikulut. 12 Lähde tutkimaan juuriasi. Arkistomatka Tallinnaan 25.4. Tallinnan arkistoissa on myös inkeriläisiä koskevia tietoja. Sukututkimusjaosto tekee arkistomatkan Tallinnaan perjantaina 25.4. Päivämäärä on siis muuttunut aikaisemmin ilmoitetusta laivavuorojen takia. Lähtö on Linda Linen pikavuorolla klo 8.00 ja paluu illalla klo 18. Mukaan mahtuu vielä kuusi nopeaa. Menopaluulipun hinta on 44 euroa. Ilmoittautumiset 15.3. mennessä toimistoon (klo 10-16 ) Toimiston puhelin (09) 2733 225 tai sähköpostiosoite osoitteeseen koivujatahti@inkeri.com.
Keskusteleva kulttuurikahvila käynnistyy 28.2. Tapahtumakalenteri Kuukauden viimeisenä torstaina Inkerin kulttuuriseura pitää keskustelevan kulttuurikahvilan, jossa on mahdollisuus keskustella mielenkiintoisista inkeriläisyyttä sivuavista teemoista. Kokoontumispaikkana on Kulttuurikeskus Caisan kokoushuone 1+2 ja aika klo 14-16. Ensimmäinen tapaaminen on Kalevalanpäivänä 28.2., jolloin Marjukka Patrakka johdattelee meidät inkerikkojen kulttuuriin. Maaliskuun 27. päivä pohdimme paluumuuttajien suomalaisuutta professori Inkeri Savan ja toimittaja Toivo Tupinin johdatuksessa. Muut kulttuurikahvilapäivät ovat 24.4., 29.5. Teemoihin palataan myöhemmin. Parillisina keskiviikkoina klo 15-17 jatkuvat ompeluseuran tapaamiset Koivussa ja tähdessä. Ompeluseuraan ovat tervetulleita myös peukalot keskellä kämmentä olevat, jotka nauttivat kahvista ja rupattelusta. Ensimmäinen tapaaminen on 23.1. Keravan paluumuuttajien kuukausitapaamiset jatkuvat kevätkaudella Talkoorenkaan tiloissa tiistaisin 11.3., 15.4. ja 13.5 klo 14.30. Uudet ja entiset jäsenet tervetulleita. Rajan pinnassa näyttely Kulttuurien museossa avataan 3.3. Kulttuurien museossa avataan 3.3. Rajan pinnassa näyttely, joka kertoo Suomen rajan pinnassa olevien kansojen elämästä. Myös inkeriläiset ovat esillä. Yhteistyössä Inkerin kulttturiseuran kanssa on valmistettu dvd-esitys, jossa lyhyen historiaosuuden lisäksi viisi inkeriläistaustaista naista kertoo elämästään. Tennispalatsissa sijaitseva Kulttuurien museo on auki ti-to 11-20, pe-su 11-18. Perjantaisin on vapaa pääsy. muotinäytös Syksyllä käynnistynyt tarinamekkokurssi päättyy 17.3. jolloin valmiit tuotokset esitellään Paikka ilmoitetaan nettisivuilla. 14 Viron Inkerinsuomalaisten Liiton toiminnan käynnistymisestä on kesällä 2008 kulunut 20 vuotta. Tärkeätä virstanpylvästä juhlitaan monin eri tavoin. Päätapahtuma on suuri laulu- ja tanssijuhla, johon odotetaan satoja esiintyjiä eri puolilta maailmaa. Lisäksi on näyttelyitä, seminaareja, sukututkimusseminaari, illanvietto yms. Pääjuhlallisuudet ovat Tartossa lauantaina ja sunnuntaina 12.07. - 13.07.2008. Kulttuuriseuran matka järjestetään siten, että varsinaisten juhlien lisäksi jää omaa aikaa tutustua Tarton kaupunkiin tai mahdollisesti myös lähiseutuihin. Bussi on koko ajan käytössämme. Matkan tarkka ohjelma selviää myöhemmin. Hinta on noin 230 euroa (jäsenet 210) ja sisältää laivamatkan pika-aluksella, bussikuljetuksen, majoituksen uudessa Dorpa- hotellissa aivan Tarton keskustassa. Bussi on koko ajan ryhmän käytössä. Tiedustelut ja ilmoittautumiset: matkanjohtaja Alina-Sinikka Salonen, puh. 040 7437042 alina-sinikka@elisanet.fi.
Muistosi on mulle kallis Yrjö Luukkosen lämminhenkinen muistokonsertti keräsi Karjalataloon 25.11. satapäisen joukon Yrjön sukulaisia ja ystäviä muistelemaan edesmennyttä läheistä, muusikkoa, työtoveria ja inkeriläisten asioiden edistäjää. Erityisen intiimiksi konsertin tekivät Yrjön muusikkotovereiden esitykset. Yrjön henkilöön ja elämään liittyvien kappaleiden kautta piirtyi kuva toimeliaasta ja aina ystävällisestä persoonasta. Juhlassa musiikkia esittivät Viipurin soitannollinen kerho, Eero Sinikannel ja Karkkilan musiikkikoulun oppilaat. Lisäksi Yrjön tytär Hilkka Kontiala lausui runoja isänsä muistoksi. Puheessaan Pekka Wikberg kertoi enonsa elämästä. Yrjö Luukkonen oli syntynyt vuonna 1920 Venjoella,, noin 30 kilometriä Pietarista etelään. Tuolloin elettiin vallankumouksen jälkeistä aikaa ja olot olivat sekavat. Monet Yrjön sukulaiset muuttivat Suomeen ja vuonna 1924 myös Luukkosen perhe lähti Suomeen. Yrjö kertoi jälkeenpäin, että päätöksen on täytynyt olla vanhemmille vaikea, mutta osoittautui oikeaksi. "Kulakkeina olisimme joutuneet Siperiaan ja siellä minäkin olisin jo monta kertaa kuollut", totesi Yrjö joskus omaan humoristiseen tapaansa. Hän oli verraton seuramies. Luukkosten elämä Helsingissä alkoi ja oma koti löytyi Oulunkylässä. Yrjö kuului isänsä kanssa VPK:hon, jossa järjestettiin iltamia ja osallistuttiin ohjelmiin. Myös urheilu veti puoleensa nuorta Yrjöä. Sen verran hyvin poika pärjäsi, että hänestä alettiin toivoa mestaruustason urheilijaa maahan. 16-vuotiaana hän sai joululahjaksi pienen hanurin ja meni Dallapen-musiikkikouluun. Ensimmäiset rahapalkkiot Yrjö sai Käpylän työväentalon tansseista. Yrjö Luukkonen sellaisena kuin ystävät hänet muistavat. Muusikon ura jatkui sodan jälkeen. Suu puhalsi jazztrumpettia ja sormet näpelöivät hanurilla tangoa ja valssia. Yrjö oli mukana ainakin Mikko von Deringerin Peipposissa, Humppa-Veikoissa ja uudelleen Dallapessa 80-luvulla. Sulasolin yhteislaulutilaisuuksien säestäjänä hän oli yli 300 kertaa. Muusikon uran rinnalla hän teki normaalin päivätyön ensin Siemens Oy:ssä ja myöhemmin Yleisradiossa, josta hän jäi eläkkeelle Yle 1 talouspäällikön virasta. Soittamisesta ei jäädä eläkkeelle, niinpä se jatkui aina vuoteen 2004 saakka. Yrjö Luukkonen oli sodan loppuvaiheessa inkeriläisistä vapaaehtoisista kootun pataljoonan komentajan adjutantti. Yrjö oli koko ikänsä inkeriläinen. Ei hän sitä missään tuonut julki, kun kotona oli 20-30- luvuilla opetettu, ettei se kannata. Hän oli mukana inkeriläisten järjestötoiminnassa, keräsi ja luki Inkeriä ja Karjalaa koskevaa kirjallisuutta. Tärkeä hetki oli, kun Yrjö viimein 75 vuoden jälkeen pääsi uudelleen käymään synnyinkodissaan vuonna 1999. Talo oli edelleen pystyssä, vaikka ajan myrskyissä rapistunut. Viipurin soitannollinen kerho säesti Eero Sinikannelta, joka tempaisi yleisön mahtavaan yhteislauluun. Yrjön tytär Hilkka Kontiala täydensi tunnelmaa Aale Tynnin runoilla. Inkerin kulttuurikanava Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti Päätoimittaja Helena Miettinen. puh. 045 132 9191. Jakelu, jäsenrekisteri: Tytti Piironen. Puh. 050 529 0756. Toimisto: Kaarlenkatu 3-5 A, 00530 Helsinki. Auki ma-pe 10-16. Puh. (09) 2733 22 email: koivujatahti@inkeri.com.