D o k u m e n t t i. ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 1/2003

Alkaa tästä:

D o k u m e n t t i ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 1/2003 Tietotyöstä ja lomalle lähtemisen taidosta Irmeli Isomäki...2 Tähtihaastattelussa Helmi Sarvasmaa Irmeli Isomäki...3 Onni Okkosen kirjasto Joensuun taidemuseossa Eino Nieminen...5 Wäinö Aaltosen kotikirjasto Johanna Frigård...8 Taidetta, kirjoja, ihmisiä Emmi Martin...9 Taiteen tiedonlähteet Virpi Huhtala...10 Arvotiedonhaku Valtion taidemuseon kirjaston koelaboratoriosta...13 Tietoa tiedosta - tietoa metatiedosta -seminaari 10.4.2003 Liisa Martikainen...15 Taidekirjastojen työryhmä tänään Sinikka Perttula...16 KKA yhteystiedot...19 Kyläkirjaston kuvalehden 11/1888 artikkeli Suomussalmelaisen käynti Ateneumissa on varhainen kirjoitus Ateneumin saavutettavuudesta. Suomussalmelta Helsinkiin runsaassa kahdessa viikossa hiihtänyt ukko yhyttää Kyläkirjaston kuvalehden kirjoittaja H. G:n, joka järjestää tälle avointen ovien aamupäivän Ateneumissa. Hyppää kansanmiehen housuihin ja tutustu virtuaalisesti Ateneum-rakennuksessa toimineiden koulujen opetusohjelmaan, Suomen taideyhdistyksen kokoelmien ripustukseen, Ateneumin atelieriin eli taidetehtaaseen ynnä perehdy kotimaisen aikakauslehdistön kuvituksen alkuaikoihin! Koko artikkeliin alkuperäisasussa pääset tutustumaan www-osoitteessa: http://www.fng.fi/kka.htm. Kuvataiteen keskusarkiston ja Valtion taidemuseon kirjaston tutkijapalvelu on suljettu 16.6.-11.8.2003 Kuvapalvelu on suljettu 14. - 18.7.2003 ISSN 1456-0852 Dokumentti on Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston julkaisu, joka postitetaan ilmaisjakelulehtenä sidosryhmille. Dokumentti on ilmestynyt vuodesta 1995 alkaen kaksi kertaa vuodessa ja vuodesta 1998 alkaen myös sähköisenä versiona (ISSN 1456-0860) Kuvataiteen keskusarkiston www-sivuilla http://www.fng.fi/kka.htm. Toimittaja Irmeli Isomäki 09-173 36285, irmeli.isomaki@fng.fi Taitto ja kuvankäsittely Pirje Mykkänen, Tea Åvall Kuvat, ellei toisin mainittu, Kuvataiteen keskusarkisto Valtion taidemuseo Kuvataiteen keskusarkisto Kaivokatu 2 00100 Helsinki 09-173 361 1

Tietotyöstä ja lomalle lähtemisen taidosta Dokumentin taidekirjastonumero tarjoaa niin historiallista, ajantasaista kuin visionääristäkin tietoa kuvataiteen tietopalveluista. Tähtihaastattelumme valottaa Ateneumin taidemuseon työmetodeja ja tiedonhallintaa vuosikymmenten takaa. Dokumenttia suositellaan luettavaksi PDF-muodossa, koska linkit aukeavat helposti ja bonuksena väritkin näkyvät. Myös kansikuvaan liittyvä, Ateneumin moninaista toimintaa v. 1888 kuvaava artikkeli on verkossa alkuperäistekstinä. Toimitus takaa miellyttävän lukuhetken fraktuuran taitajille. Taidemuseoiden kirjastot edustavat informaatioalan termein ns. villasukkamallia. Tämä tarkoittaa, että asiantuntijatyössä tarvittava kirjallisuus halutaan pitää niin lähellä, että sitä voi lähteä tutkimaan panematta kenkiä jalkaansa. Jos museoiden kirjastokokoelmat ovat helposti asiakkaiden saavutettavisa, niin samaa ei voi sanoa kokoelmatiedoista, siis kirjastojen luetteloista. Monen kansallisgalleriankaan kirjastosta ei ole mitään mainintaa edes museon kotisivulla. Siksi on erityinen ilo tarjota näkymä kahteen taidemuseon kirjaston hienoon erikoiskokoelmaan Joensuussa ja Turussa. Kyläkirjaston kuvalehti oli kansansivistysaatteen äänitorvi. Lehden nimiösivun uusiokäyttö liittyy luontevasti Rikhardinkadun kirjaston esittelyyn taidekirjastona. Vuosina 1881-84 ja 1886, siis ennen Ateneum-rakennuksen valmistumista syksyllä 1887, Suomen taideyhdistys piti vuosinäyttelynsä tämän, silloisen Helsingin kansakirjaston yläkerrassa. Muutkin nykyiset Valtion taidemuseon kirjaston sidosryhmät tulevat monipuolisesti esille tämän numeron sivuilta. Koska armas aika on taas käsillä, toimitus haluaa kiinnittää huomiota ajankohtaiseen työelämää viistävään seikkaan, nimittäin lomalle lähtemisen taitoon. Kun viimeinen lomaviikko menee tunnetusti joka tapauksessa työasioita miettiessä, tätä on viisasta kompensoida kitkattomalla työstä irtaantumisella. Ratkaisevaa on lomaa edeltävän viimeisen työviikon ilmapiiri. Hidasta sen alkaessa elintoimintojasi kaikin tavoin: ajattele vähemmän, kävele hitaammin, haistele ilmaa, hengitä syvään, pidennä ruokatunteja. Päästä vapauden illuusio mieleesi, vaikka ulkonaisesti oletkin vielä mukana päivittäishökellyksessä. Älä tee karhunpalvelusta itsellesi käymällä pitkään tekijäänsä odottaneiden töiden kimppuun. On itsepetosta kuvitella, että loma olisi ikään kuin enemmän ansaittu, jos oikein raadat ennen sitä. Lomahan on ansaittu jo huhtikuun loppuun mennessä. Viimeisenä työpäivänä kerro mahdollisimman monelle aikeestasi lähteä jo puolenpäivän jälkeen. Näin pääset poistumaan klo 14 mennessä. Muistuta kukkien kastelusta ja, jos olet työajanseurannan alainen, leimaa itsesi ulos oikein. Näillä pikku varotoimilla huolehdit siitä, ettei työpaikalle tarvitse palata lähtöä viimeistelemään. Toivon Dokumentin lukijoilta kommentteja vihjeiden toimivuudesta. Kaikki työssä ja sen ulkopuolella jaksamista ja viihtymistä koskevat ideat käsitellään tarvittaessa luottamuksellisesti. Näin uskallan luvata, vaikka lehden toimitusvuoro vaihtuukin. Joulukuun 2003 numeron toimittaja on Kuvataiteen keskusarkiston tutkimuksesta ja julkaisutoiminnasta vastaava erikoistutkija Liisa Lindgren. Aurinkoista reporankakesää kaikille! Irmeli Isomäki kirjastonhoitaja, Valtion taidemuseon kirjasto 2

Dokumentin tähtihaastattelu Helmi Sarvasmaa - Ateneumin taidemuseon kanslisti 1956-75 Helmi Sarvasmaa avusti Ateneumin taidemuseon kokoelmien tieteellistä luettelointia melkein 20 vuotta. Hän aloitti manuaalisesti saman, mikä nyt jatkuu Muus@-tietokannan ylläpitona. A. E. Saarimaan oppilaan eloisa ja ilmeikäs puhetapa heijastaa vieläkin vastuuntuntoa aikoja sitten tehdystä työstä. - Ennen Ateneumia olin ollut toimistotyössä monessa paikassa, joista ensimmäinen oli Suomen Urheilu- ja Voimisteluliitto, Simonkatu 12. Silloin tällöin kävin Urho Kekkosen kotona allekirjoitusta pyytämässä, koska hän oli liiton puheenjohtaja. Ateneumin paikka tuli haettavaksi yleislakon aikana 1956. Silloin olin toimessa Teollisuuskonttorissa Neitsytpolulla. Jätin hakupaperini, vaikka Ateneumin palkka oli pienempi. Helmi Sarvasmaa 3-ovisessa työhuoneessaan, jossa oli myös - Intendentti Aune Lindström asetti minut museon kirjasto. ensimmäiselle sijalle parinkymmenen hakijan joukosta. Olen koulutukseltani merkonomi, ja monet hakijat olivat minua lukeneempia, taidettakin opiskelleita. Hän arvosti sitä, että olin matkustellut sen ajan oloihin nähden aika lailla. Olin käynyt seuramatkoilla Ruotsissa, Norjassa, Italiassa, Kreikassa ja muistaakseni Ranskassakin jo silloin ja kaikkialla tutustunut taidemuseoihin, koska olin ollut aina taiteesta kiinnostunut. Toinen peruste valinnalleni, ainoa millä tosiaan voin kehuakin, oli hyvä konekirjoitustaitoni. Opettelin Smith-Premierillä, jossa isot ja pienet kirjaimet olivat erikseen, mutta minulle ei tuottanut minkäänlaista vaivaa vaihtaa toisiin koneisiin. Minulla oli Remington ja mikä milloinkin. Eläkkeelle jäädessäni lokakuussa 1975 käytin Olivetin sähkökirjoituskonetta. Koneet olivat ystäviäni. - Ateneumissa työhuoneeni oli Mikonkadun puolella, intendentin huoneen vieressä. Päätehtäväni oli puhtaaksikirjoittaminen. Kirjoitin puhtaaksi ja korjailin tarvittaessa Aunen ja muiden tekstejä, mm. Ateneumin taidemuseon historiikin. Viimeinen suuri työ taisi olla Antellin kokoelmien luettelo v. 1975. Koska Aunella oli erikoinen näköongelma, toinen silmä likinäköinen, toinen kaukonäköinen, hän saattoi huikata minulle, että luettelisin tarvittavan puhelinnumeron hänen pyöritettäväkseen. Kirjoitustyö sai usein keskeytyä saman pyynnön takia. Valkobaskerinen muistelija haastattelijan piirtämänä. - Museon kirjasto oli työhuoneessani. Usein siellä istui joku graduntekijä tai muu opiskelija, koska museon kirjaston kokoelmaa kehuttiin paremmaksi kuin yliopiston taidehistorian laitoksen. Nimeltä muistan ainakin Jaani Viherluodon työskennelleen siellä. Kiinnitin huomiota 3

käytännölliseen puoleen: en pitänyt siitä, että kirjaston kokoelma oli muistin varassa - halusin tehdä siitä luettelon ja teinkin. Myös intendentin huoneessa olevan harmaanvihreän kaapin sisältämistä kirjoista tein luettelon kaapin oveen. Kaikki oli silloin niin luottamuksellista, mutta ihmisessä voi olla sellaista huoletonta luonnetta, ettei tule palauttaneeksi lainaamaansa En muista olisinko luetteloinut koko kirjaston, mutta näyttelyluetteloiden suomalaiset taiteilijat merkitsin kortistoon Pariisin salongeista lähtien. Näyttelyluettelot olivat Mikonkadun puoleisessa eteisessä. Tätä luettelointia teki pari vuotta myös Gösta Ekholm. - Valokuvakomero oli 25 metrin päässä työhuoneestani kuvanveistosalin ja grafiikkasalin välissä. Kuvia säilytettiin kirjekuorissa. Kuvat olivat sattumanvaraisia, näyttelyistä kuvattuja taiteilijoiden teoskuvia. Ulkomaiset kuvat olivat sekasoppakuorissa. Haepa nyt sen ja sen taiteilijan teosten kuvia valokuvakomerosta, oli tavallinen Aunen antama tehtävä. Ateneumin päiväkahveilla Sakari Saarikivi, Helmi Sarvasmaa ja Marja Supinen. Haastattelun edetessä syntyy mielikuva Helmi Sarvasmaasta kiirehtimässä kolmiovisen työhuoneensa sisä- ja ulkopuolella, Ateneumin portaissa, kerrosten välissä ja miksei ympäri taloakin. Milloin hän oli etsimässä kuvia komerosta, milloin avaamassa ovia taideteosten tunnistamista ja rahallista arvoa kärttäville asiakkaille ja museon toimistossa käyville Taideakatemian koulun ja Taideteollisen oppilaitoksen opiskelijoille ja taas vastaamassa puhelimeen tai kirjoittamassa kuittia arvioitavaksi jätetyistä taideteoksista. Miehensä kuoltua v. 1967 Helmi teki pitkiä työpäiviä, halusi keskittyä terapeuttiselta tuntuvaan varsinaiseen työhönsä. Yövartija saattoi tulla ihmettelemään, kun valot paloivat hänen huoneessaan muutoin tyhjässä talossa. - Ei tullut mieleenkään, että ylityöstä pyytäisi mitään korvausta, Helmi hymähtää. - Työpäivän katkaisi lounasaika. Pyöreän pöydän ääressä Aunen huoneessa juotiin kahvit ja syötiin kotona tehdyt voileivät. Sitten muut lähtivät noin tunniksi lounastunnille ostoksia tai muita asioita hoitamaan. Minä jäin kansliaan. Suomen taideakatemian joulukahvitilaisuus pidettiin tavallisesti Sinebrychoffilla. Siellä oli kodikasta. Muistan ihanan miniatyyrikokoelman - ajattele miten niitä ennen lähetettiin rakkauskirjeissä! Vieläkö siellä on olemassa huone niille? Kerron Sinebrychoffin nykyisestä ilmeestä, miniatyyrien tutkimisesta ja esillepanosta. Ehkä Helmi jaksaakin käydä niitä katsomassa. Lopuksi selaamme valokuvia ja kutsukortteja. Mieleen muistuvat Daniel Burenin liput Rautatientorilla keväällä 1991 Ateneumin saneerauksen jälkeen, mutta palaamme vanhempiin asioihin. - Oliko erilaista Aunen eläkkeelle jäämisen jälkeen työskennellä Sakari Saarikiven kanslistina? - Kyllä oli eroa Sakari osasi käyttää hyväkseen niin hänelle tuli kahdeksan sanomalehteä - Tuossa esitämme pikkujouluhipoissa 1974 maalausta Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Minä olen vasemmanpuolinen eukko, sitten Sakari.kukahan tuo kolmas on, Outi ja oikealla Tuula. - Tämä on loistohyvä, ollut aina, kommentoi Helmi Ateneumin taidemuseo 100 vuotta -näyttelyn kutsukortin mustapukuista tyttöä, joka on yksityiskohta Akseli Gallen- Kallelan Keväästä. - Nykyaikainen puku, mustaa, mustaa Pukeutumisessa pitäisi kuitenkin suosia värejä. Joskus illalla luulen näkeväni ikkunasta puita, puunrunkoja. Yht äkkiä ne lähtevätkin kävelemään...ne ovatkin päästä jalkoihin mustiin puettuja ihmisiä! Vaikka Helmi on nähnyt vuodenaikojen kierron lähes kolmekymmentä kertaa eläkkeelle jäätyäänkin, kuvailee hän ikkunastaan näkyvää vihreyteen puhkeavaa vaahteraa kuin ihmettä. Pikkujoulukuvaelma Sinebrychof lla 1974. Ruokolahden eukot vasemmalta Helmi Sarvasmaa, Sakari Saarikivi, Outi Saukkonen ja Tuula Arkio. Kehystä pitävät Marjatta Levanto ja Tuulikki Kilpinen. 4 Irmeli Isomäki haastatteli 92-vuotiasta Helmi Sarvasmaata hänen kodissaan Käpylässä 13.5.2003.

Onni Okkosen kirjasto Joensuun taidemuseossa Eino Nieminen amanuenssi, Joensuun taidemuseo Onni Okkonen oli 1950-luvulla kaavaillut lahjoittavansa työhuoneeseensa kertyneet kirjat Joensuuhun haaveillun Itä-Suomen yliopiston kirjaston pohjaksi. Perilliset lahjoittivat vuosina 1964 ja 1972 Okkosen laajat taidekokoelmat, kirjakokoelman ja arkiston Joensuun kaupungille. Taidekokoelmat joutuivat odottamaan kunnollisia näyttelyhuoneita vielä pitkään, mutta Okkosen työhuone kirjoineen saatiin järjestetyksi silloisen taidemuseon tiloihin. Kirjaston kortistoa selaillessa ennen pitkää tekee saman huomion kuin taidekokoelmia katsellessa: kummankin takana on taidehistorioitsijan harkitseva ajatus. Monipuolisuus ja laajuus saattaa aluksi hämätä, mutta sitten piirtyy esiin selkeitä kokonaisuuksia, aivan kuten taidekokoelmissakin hahmottuvat antiikin kokoelma, Kiinan taide, renessanssiajan roomalaiskatolinen taide ja suomalainen taide. Kirjastoon kuuluu yli 2000 nidettä ja lisäksi eripainoksia ja julkaisusarjoja. Erilliseen arkistoon kuuluvat mm. kirjeenvaihto, käsikirjoitukset ja valokuvat. Onni Okkonen (1886 1962) oli syntyisin Korpiselästä, karjalaisesta rajaseudun pitäjästä. Hänet lähetettiin oppikouluun Joensuun lyseoon, josta hän kahdeksan vuotta myöhemmin, 1905, pääsi ylioppilaaksi. Opintojen Helsingissä, Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, piti johtaa opettajan ammattiin, sillä pääaineina olivat suomen kieli ja kirjallisuus. Kansanrunous ja kalevalainen perintö kiehtoivat häntä niin, että ne tunkeutuivat myöskin hänen omaan runotuotantoonsa (esim. Raida ja Jagmort). Harrastus tuli näkymään läpi elämän myöskin kirjahankinnoissa, joihin kuului paljon kansanrunouden ja Kalevalan tutkimuksia, Kalevala, Kanteletar ja julkaisusarja Suomen kansan vanhat runot. Kalevalaseuran jäsenenä Okkosen kirjastoon kuuluivat tietenkin seuran vuosikirjat, joihin Okkonen itsekin kirjoitti artikkeleita. Varhainen suuntautuminen kuvataiteisiin viritti näkökulmaa kansanrunouteen. Okkonen kirjoitti mm. Väreistä vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa. Nuorena maisterina Italiaan tehty matka herätti Okkosessa pitkään kyteneet kuvataiteelliset harrastukset. Lapsuuden vaaramaisemien muistot yhtyivät vuoden 1908 matkalla uusiin vaikutelmiin: kun tulin Italian Umbrian kukkuloille ja näin edessäni Onni Okkonen työhuoneessaan 1950-luvun lopulla vieressään puinen Bodhisattva 1200-luvulta laaksonäkymät, oli kaikki kuin jostakin entisestä elämästä tuttua, vain kirkastettuna ja puhdistettuna. Okkonen ryhtyi täydentämään taidehistorian opintojaan Italiassa Adolfo Venturin johdolla. Vuonna 1911 hyväksyttiin Okkosen väitöskirja renessanssitaiteilija Melozzo da Forlìsta (1438 94). Tuore tohtori otti 1910-luvun alussa työn alle kunnianhimoisen tehtävän piirtää kehityskaari primitiivisestä taiteesta sivilisaation viimeisimpiin saavutuksiin. Kiinnostuksen jatkuessa kehitysopillisiin teorioihin aihe oli hyvin muodikas. Vuonna 1916 julkaisemansa Taiteen alku -kirjan tehtäväksi Okkonen määritteli tutkimuksen taiteen synnystä, esteettisestä ja taiteellisesta muodostumisesta sekä tyylillisestä kehittymisestä. Valitsemansa poikkitieteellisen periaatteen mukaisesti hän käytti tutkimus- ja havaintomateriaalinaan arkeologista, taidehistoriallista, kansatieteellistä ja taidefilosofista kirjallisuutta, lasten taiteen ja primitiivisen taiteen tutkimuksia, kansanrunoutta jne. Kirjahyllyn täytteeksi ilmestyivät monet Yrjö Hirnin teokset (esikuvana erityisesti The origins of art, 1900) Barnlek (1916), Konstens ursprung (1902), Det estetiska lifvet 5

(1913), Hippolyte Tainen Taiteen filosofia (1915), Corrado Riccin Lasten taide (1911), H.G.Spearingin The childhood of art (1912), M. Hoernesin Urgeschichte der Bildenden Kunst in Europa (1915), Sakari Pälsin Kulttuurikuvia kivikaudelta (1916), Kandinskyn Über das Geistige in der Kunst (1912), Gleizesin ja Metzingerin Du Cubisme (1912) ja paljon muuta varsinkin estetiikkaa koskevaa suomalaista ja saksalaista kirjallisuutta. Samalla kiinnostus moderniin 1910-luvun taiteeseen oli Okkosella kiihkeä, aloittihan hän vuosikymmeniä kestäneen kriitikon uransa ihan 1910-luvun alussa. Kandinskyn ja kubistien lisäksi ajankohtaisia olivat yhä Vincent van Gogh ja Cézanne, joista oli ilmestynyt kirjallisuutta. Ajankohtaisesta taiteesta julkaistiin myös yleisesityksiä, kuten Hermann Bahrin Expressionismus (1918) ja Otto Grautoffin Die französische Malerei seit 1914 (1921). Italia ja Kreikka muodostuivat Okkoselle alusta lähtien toiseksi henkiseksi kodiksi, etenkin Italia. Lopullinen kiintyminen Välimeren kulttuuriin tapahtui vuosina 1921-24, jolloin Okkonen Antellin stipendiaattina sai mahdollisuuden pitempiaikaiseen oleskeluun antiikin ja renessanssin synnyinseuduilla. Vuonna 1925 julkaistussa kirjassaan Italian taidekaupunkeja Okkonen ylisti runollisesti Italian luontoa ja kulttuuria. Antiikin ja renessanssin taidekausista tuli kiinnekohtia, joihin hän usein myöhemmin rinnasti muita taidekausia ja ilmiöitä. Mielenkiinto johti myös uupumattomaan kirjoitustyöhön ja taidekeräilyyn. Eipä siis ihme, että myöskin karttuvan kirjaston useat hyllyt täyttyivät noiden kausien tutkimuksista, yleisesityksistä ja monografioista, joista ei varsinkaan renessanssin keskeisimpien taiteilijoiden kohdalla ollut puutetta. Perusteoksiin tietysti kuului Heinrich Wölfflinin (Die Klassische Kunst, 1912, Kunstgeschichtliche Grundbegriffe, 1915), Giorgio Vasarin ja Bernhard Berensonin (The Central Italian painters of the Renaissance, 1909, The Florentine painters of the Renaissance, 1909, North Italian painters of the Renaissance, 1907, The Venetian painters of the Renaissance) tunnetut teokset, Machiavellin Ruhtinas, Benvenuto Cellinin Omaelämäkerta ja paljon muuta. Ihme olisi ollut, ellei renessanssin tutkijan kirjahyllystä olisi löytynyt Jacob Burckhardtin Die Kultur der Renaissance in Italien (ilmestyi 1860, Okkosen painos on vuodelta 1926). Kortistosta on havaittavissa, että Okkonen täydensi kirjahyllyään paljon vielä 1950-luvullakin, tuolloinhan häneltä itseltäänkin ilmestyi vielä renessanssia käsittelevä kirja, Taiteen uudestisyntyminen (1952). Hiukan kummallista on, ettei Okkosen kirjastosta löydy Oswald Spenglerin kulttuurimorfologiaa Der Untergang des Abendlandes, joka ilmestyi 1918-22. Kirja vaikutti Euroopassa Suomea myöten hyökyaallon tavoin hyvin leveällä rintamalla. Tunnettua on, kuinka Spenglerin ajatukset kulttuurikehityksestä näkyvät Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen tuotannossa. Myös Okkosen ajatteluun Länsimaiden perikato sopi kuin hansikas käteen. Lievän surumielisyyden sävyttämänä Okkonenkin toteaa kulttuurien ja taidekausien kasvavan orgaanisesti ja vaipuvan hautaansa vääjäämättömällä varmuudella. Vielä 1950-luvun esitelmissään Okkonen palaa useasti Spengleriin. Spengler hyllystä puuttuu, mutta Schopenhauerin Pessimistin elämänviisaus sieltä löytyy. Varsinkin kriitikkona Okkonen joutui kulttuurin ja taiteen mutapainiin väistämättä. Keskustelu taiteesta oli kiihkeää, olihan 1910-luku taiteessakin vuosisadan vallankumouksellisinta aikaa. Alkava 1930-luku konservatiivisine vastavaikutuksineen toi pintaan poleemista kirjoittelua, kuten paljon kohutun Camille Mauclairin Elävän taiteen ilveilyn (1931). Se löytyy Okkosenkin kirjastosta. Tultuaan valituksi Helsingin yliopiston taidehistorian professorin virkaan 1927 Okkonen katsoi velvollisuudekseen ryhtyä kirjoittamaan suomenkielistä sarjaa suurista tyylikausista. Professuurin hoito ja Joensuun taidemuseon kirjasto jätettiin vanhaan lyseon aikaiseen asuunsa 1970-luvun lopun remontissa. Kirjastohuone on ollut nykyisessä paikassaan vuodesta 1904. 6

kirjoittaminen vaativat molemmat laajaa perehtymistä eri aikakausien ja maanosien taidehistoriaan. Hyllyt täyttyivät yhä uusista hankinnoista. Okkosen oma tuotanto jatkui tasaisesti: Antiikin taide 1936, Keskiajan taide 1941, Renessanssin taide 1947, Taiteen uudestisyntyminen 1952, Egyptin taide 1953, Keski-Euroopan taide 1400- ja 1500-luvuilla 1957, Kiinan taide 1958. Jokainen uusi tutkimushanke toi mukanaan hyllymetrin aiheesta aikaisemmin julkaistua kirjallisuutta. Kiinan taidetta Okkonen oli seuraillut 1910-luvulta asti, olihan hänen kollegansa Oswald Sirén alan asiantuntija. Vaikuttaa siltä, että Okkonen 1950-luvulla ihan erityisesti altistui Kiinan taiteelle, johon hän sai tutustua 1956 Kiinan matkallaan. Kiinalaisen kokoelman esineistö karttui runsaasti matkan seurauksena ja innostus näkyy myös kirjaostoksissa. Okkonen hankki kirjastoonsa suurin piirtein kaiken, mitä taidehistorian alalta Suomessa julkaistiin alkaen Eliel Aspelin-Haapkylän Werner Holmbergin elämäkerrasta (1890). 1900-luvun alussa suomalaista ja suomennettua kirjallisuutta oli vähän. Tutkimuskin oli alkutekijöissään. J.J.Tikkasen, Okkosen opettajan, tuotantoa hyllyssä on useita, samoin Gustaf Strengellin, Lars-Ivar Ringbomin, Bertel Hintzen, Ludvig Wennervirran teoksia. Uusia kirjoittajia tuli vähin erin lisää: Aune Lindström, Göran Schildt, Sakari Saarikivi. Okkonen kuului suomenkielisen taidehistorian kirjallisuuden uranuurtajiin. Myöskin suomalaisen taiteen historian hahmotuksessa hänen merkityksensä on ollut huomattava. Monet kirjoittajat ja tutkijat, kuten Johannes Öhqvist, Tikkanen ja Wennervirta olivat tehneet työtä sen hyväksi, mutta Okkosen sotavuosina valmistelema ja 1945 julkaistu Suomen taiteen historia oli sittenkin kokoavana yleisteoksena omana aikanaan merkittävä. Okkonen hyödynsi siinä myös kriitikkona kokoamansa laajan tietämyksen 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten kuvataiteesta. Kirjoitustyön ajankohdan kohtalontäyteiset tuntemukset painoivat leimansa teokseen. Pommit iskeytyivät Okkosenkin kotiin kevättalvella 1944. Okkonen kirjoitti pitkän uransa aikana lukuisan määrän julkaisuja yksittäisistä suomalaisista taiteilijoista, kuten Juho Rissasesta, Akseli Gallen-Kallelasta, Wäinö Aaltosesta, Alvar Cawénista. Merkittävin taiteilijamonografioista oli Gallen-Kallela. Elämä ja taide, joka tuli painosta 1949. Harva taiteenystävä lienee enää kiinnostunut näistäkään vanhoista julkaisuista, mutta ne kaikki löytyvät tästä nimikkokirjastosta. Esimerkkejä Onni Okkosen omasta tuotannosta: Rembrandt 1919, Suomen taidegra ikka 1946, Keskiajan taide 1941, Renessanssin taide 1947, Suomen taiteen historia 1945, A.Gallen-Kallela. Elämä ja taide 1949. Onni Okkonen oli hyvin ahkera kirjoittaja. Hänen opettajansa ja tukijansa J.J. Tikkanen ihmetteli aikanaan Okkosen valtavaa työkykyä, intoa ja taitoa paneutua mitä erilaisimpiin aiheisiin hyvin nopeasti. Hän myös arvioi jo vuonna 1927, että Okkosen taipumukset viittasivat pikemminkin taidehistorialliseen esseistiikkaan kuin tutkimukseen sanan ankarassa ja tarkassa merkityksessä. Kaiken kaikkiaan Okkosen kirjakokoelma on varsin laaja ja monipuolinen ja kuvastaa siten omistajansa monille tahoille suuntautunutta mielenkiintoa. Siinä oli hänen voimansa ja heikkoutensa taidehistorioitsijana. Itsekin hän ymmärsi tämän luonteenpiirteensä toteamalla: Minulla on aina ollut tarve tarkastella asioita ikään kuin vaaran laelta. Okkosen taidekokoelmat saivat uuden kodin vuonna 1980 taidemuseoksi muutetusta Joensuun lyseosta. Työhuoneen kirjakokoelmat siirrettiin lyseon vanhaan kirjastoon, johon saatiin mahtumaan myös muut lahjoitukset, kuten Olavi Turtiaisen ja Anitra Lucanderin kirjakokoelmat. Kirjaston vuosisataiset rakenteet jätettiin koskematta, vanhaan asuun. Kerrotaan, että Okkonen akateemikkokautenaan 1950-luvulla vieraili vanhassa opinahjossaan, pistäytyi kirjastoon ja selaili vuosisadan vaihteen lainausluetteloita ja liikuttui kyyneliin. Niin haihtuvi nuoruus. 7

Wäinö Aaltosen kotikirjasto Johanna Frigård vs. amanuenssi, Wäinö Aaltosen museo Turun kaupungin Wäinö Aaltosen museo vihittiin käyttöön vuonna 1967. Kansalliskuvanveistäjän maineen saanut Aaltonen lahjoitti museolle kokoelman teoksiaan, ja samassa yhteydessä Turun kaupunki lunasti hänen kirjojaan sekä muuta taiteilijan työhön liittyvää esineistöään. Museorakennukseen suunniteltiin rekonstruktiot Aaltosen kotikirjastosta ja toimistohuoneesta. Tilanpuutteen vuoksi tilat eivät enää ole näköisversioina olemassa, mutta kirjaston noin 8000 nidettä ovat hyllyissään. Kirjaston rungon muodostaa laaja taidekirjasto. Lisäksi kirjastossa on taidelehtiä, kaunokirjallisuutta, kuvateoksia, tietosanakirjoja ja matkakirjoja. Vaikka Wäinö Aaltonen ei omien sanojensa mukaan varsinaisesti kerännytkään harvinaisuuksia, kirjastoon kuuluu useita antiikkikirjoja, joista vanhimmat ovat 1600-luvulta. Monet kuvakirjoista on hankittu Aaltosen ulkomaanmatkoilla, kotimaisia kirjoja hän keräsi varta vasten antikvariaateista. Ja tietysti Aaltosen lahjaksi saamat ja omistuskirjoituksella varustetut kirjat muodostavat oman luokkansa. Uusimmat kirjoista ovat 1960-luvun alkupuolelta, sillä Wäinö Aaltonen kuoli 1966. E. J. Ellilän toimittamassa kirjassa Oma kirjastoni (WSOY 1949) suomalaisten yksityiskirjastojen omistajat kuvaavat suhdettaan kirjoihin. Siinä Aaltosen kohdalla merkittäväksi tekijäksi nostetaan hänen kuuroutensa: kirjoitettu sana keskustelulappujen ja kirjojen muodossa oli kuvanveistäjän kontakti ympäristöönsä. Haastattelun pohjalta muokatussa artikkelissa Aaltonen nostaa kokoelmasta esiin muutaman tärkeäksi kokemansa kirjan. Vuonna 1928 julkaistu kolmiosainen Vincent van Goghin tuotannon täydellinen luettelo oli Aaltosen ylpeyden aihe. Toinen mieliteos esitteli El Grecon taidetta. Kuvanveistäjän lahjaksi saamista kirjoista erityisen maininnan saavat niin prinssi Eugenin kuin Japanin lähettilään omistuskirjoituksella varustamat kirjat. Kirjasto ei ole yleisön käytössä eikä siitä lainata teoksia. Osa kirjoista vaatii huonon kuntonsa vuoksi erityisen varovaista käsittelyä. Tutkimusta varten kirjoihin voi tutustua amanuenssin luvalla. Kirjaston kunnostus ja kirjojen konservointi ovat pitkän ajan suunnitelmissa. Wäinö Aaltosen henkilökuvan hahmottelu hänen kirjastonsa valossa odottaa vielä piirtäjäänsä. Wäinö Aaltosen kansikuva. 8

Taidetta, kirjoja, ihmisiä Emmi Martin kirjastonhoitaja, Helsingin kaupunginkirjasto, Rikhardinkadun kirjasto Rikhardinkadun kirjasto, Helsingin kaupungin entinen pääkirjasto, on kaunis yli sata vuotta vanha rakennus, joka tarjoaa elämyksiä, yllätyksiä ja ajateltavaa paitsi kirjojen myös taiteen ystäville. Monipuolinen näyttelytoiminta kukoistaa kirjaston seitsemässä pikku galleriassa. Taidepainotteiseen tarjontaan kuuluu myös mittava määrä taidekirjoja ja lehtiä, taiteilijakirjakokoelma ja Suomen suurin taidelainaamo. Heti Rikhardinkadulta sisään astuessaan kävijä kohtaa ensimmäiset kirjaston monista näyttelypisteistä. Ala-aulan näyttelytilassa on pidetty kirjallisuusaiheisten näyttelyiden lisäksi valokuvaja maalausnäyttelyjä. Myös lastenosastolla on omaa virkeää näyttelytoimintaa. Kirjaston kolme lasivitriinikaappia vaeltavat eri puolille vanhaa rakennusta - pidämme tärkeänä sitä, että kävijällä on odotettavissaan jotain ennalta arvaamatonta. Näissä kaapeissa on ollut mm. koruja, kiviä, posliinia, taiteilijakirjoja ja usein myös pienimuotoisia installaatioita. Viime syksynä, juuri ennen kirjaston sulkeutumista remontin vuoksi, kaapit täyttyivät melkein loppuun asti palaneista kynttilöistä. Tornigalleria Tornigalleriaksi kutsutaan monen kerroksen korkuista, kirjatornin keskellä olevaa valopihaa. Tila on omiaan erilaisille riippuville veistoksille tai tilateoksille. Erittäin pidetty oli kahden taiteilijan tekemä tilateos Lukusali pinnan alla, siinä vanha rautasänky oli asetettu yli kaksi metriä korkeiden, kuin järven pohjasta kasvavien jättimäisten lumpeenlehtien alle. Vieraskirjaan kirjoitti silloin eräs kävijä näin: Kiitos upeasta teoksesta! Tämä todella auttoi mua eteenpäin kun olen tässä mietiskellyt, että mitä se TAIDE oikein on. Monien näyttelyiden vieraskirjat ovatkin kirvoittaneet runsaasti kommentteja yleisöltä. Näkee, että teokset ovat vaikuttaneet ihmisiin, herättäneet tunteita, muistoja ja ajatuksia, ja toisaalta kirjastossa on ehkä matalampi kynnys kertoa omia mielipiteitään taiteesta kuin virallisissa gallerioissa. Käytävägalleria Kolmannessa kerroksessa ns. uutisalueella on muutaman vuoden ajan toiminut Käytävägalleria, joka muodostuu itse asiassa vaihtelevasti sijoitettavista irtoseinäkkeistä. Näytteillä on ollut valokuvia, julisteita ja maalauksia. Hyllygalleria Hyvinpieni Kirjastossamme on myös Suomen ehkä pienin galleria, Hyllygalleria Hyvinpieni. Idea pienestä galleriasta syntyi syksyllä 1993, kun alun perin musiikkikaseteille ja cd-levyille tehty hyllykkö tai kaappi tuli liian ahtaaksi ja se päätettiin purkaa. Se saatiin estetyksi ja kaapissa alettiin järjestää erityyppisiä, nimenomaan pienimuotoisia näyttelyjä, ja niin alkoi hyllykölle uusi elämä. Hyllygalleria Hyvinpienen näyttelynpitäjät ovat pääasiassa olleet yksityisiä henkilöitä, taiteilijoita ja keräilijöitä. Mutta myös esimerkiksi Bibliolfiilien Seura on esitellyt galleriassa jäsentensä keräämiä kirjanmerkkejä ja kirjankansipapereita. Tähänastiseen 75 näyttelyyn mahtuu monenlaista: vuosien varrella kaappiin on levittäytynyt taiteilijoiden tekemiä koruja, grafiikkaa, lasiteoksia, pienoisveistoksia, akvarelleja ja taiteilijakirjoja. Esillä on ollut myös mm. latvialaista keramiikkaa, pikkuruisia koristetyynyjä, Yrjö Larmolan kokoelman tinasotilaita, piparkakkuveistoksia, japanilaisia rasioita ja vanhoja postikortteja. Yksi hauskimmista on tainnut olla Taskujen aarteet -näyttely, jossa koko Hyllygalleria tuli täpötäyteen erään äidin kahden pikkupoikansa taskuista talteen ottamilla aarteilla. Useat taiteilijat ovat hyödyntäneet gallerian muotoa tekemällä juuri siihen erilaisia tilateoksia. Outoja kohtaamisia oli taiteilija Olof Kankaan näyttely, jossa kodin pienesineistöstä oli hyllyille sommiteltu yllättäviä esineiden tapaamisia tai kohtauksia. Hyllygalleria Hyvinpieni on ollut hyvin suosittu, ja se onkin varattu jo vuodeksi eteenpäin. Tulossa on mm. minimonotypioita, pieniä samettikirjoja, luonnonkiviin maalattuja ikoneita, kierrätysmateriaalista tehtyjä koruja Henna Paunu on kirjoittanut Hyllygalleriasta näin: Näyttelytilan koko ja luonne rajaavat näyttelyt pienimuotoisiksi. Hyllyyn on mahdollisuus rakentaa pienoismaailma ja tavoitella siinä täydellisyyttä. Katsojan kannalta näyttely on kurkistus toiseen todellisuuteen, jossa harvinaiset, ainutlaatuiset tai arkipäiväiset tavarat saavat uuden merkityksen. Hyllygalleria on tunnelmaltaan intiimi ja se puhuttelee katsojaa hyvin henkilökohtaisella tavalla. Näytteilleasettajatkin paljastavat usein henkilökohtaisia asioitaan, harrastuksia, muistoja, intohimojaan. 9

Taiteilijakirjakokoelma Taiteilijakirjojen hankinta on uusin aluevaltaus kirjaston taidetoiminnassa. Kokoelman yli sadasta teoksesta voit löytää ironiaa, huumoria, nostalgiaa, banaalin kauneutta ja kauheutta. Se lienee ainoa julkinen kokoelma Suomessa? Kartuttamista varten on saatu vuosittain pienoinen määräraha. Kokoelman pääpaino on kotimaisissa teoksissa, ja yli 50 suomalaisesta taiteilijasta voisi mainita vaikkapa seuraavat: Ismo Kajander, Hannu Väisänen, Olof Kangas, Senja Vellonen, Elina Merenmies, Maaria Wirkkala, Outi Heiskanen ja Eeva-Liisa Isomaa. Teokset on luetteloitu kirjaston tietokantaan. Osoitteesta www.helmet. voi sanahaulla taiteilijakirja hakea tähänastiset luetteloinnit. Nettigallerian suunnittelu on parhaillaan käynnissä. Kokoelman esittelyä varten on kirjaston toisen kerroksen käsikirjastosaliin saatu Taiteilijakirjakaappi. Siinä on järjestetty myös yksittäisten taiteilijoiden omia näyttelyitä. Mieluusti on lisäksi annettu tilaa erilaisten taiteilijakirjakurssien oppilaiden töille, järjestetty oppilastöiden näyttelyitä. Italiasta ja Puolasta on ollut molemmista suurehkot näyttelyt, joiden teoksia sai itse selata. Oli ilo seurata, kuinka asiakkaat selvästi kiinnostuneina tutkivat näitä mielikuvitusrikkaita teoksia. Taidelainaamo Helsingin Taiteilijaseuran kanssa yhteistyössä perustettiin vuonna 1995 suuren suosion saavuttanut artoteekki eli Taidelainaamo. Sillä on omat, vasta kunnostetut, vasta kunnostetut tilat kirjaston pohjakerroksessa. Teoksia voi vuokrata, ja maksamalla tietyn kuukausivuokran voi teoksen pikkuhiljaa lunastaa itselleen. Valittavissa on maalauksia, grafiikkaa, piirroksia ja veistoksia. Noin 250 taiteilijalta on mukana yli 1000 teosta, parhaillaan lainassa on noin 800 teosta. Näiden kahdeksan vuoden aikana on myyty yli 3000 teosta. Monelle saattaa taidegallerian kynnys olla liian korkea, tutussa kirjastossa voi olla helpompi lähestyä asiaa. Sekä asiakkaat että taiteilijat ovat olleet todella tyytyväisiä! Taidelainaamon tiloissa on myös pikkuruinen galleria, jossa kuukausittain vaihtuvin näyttelyin esitellään taiteilijaseuran jäsenten teoksia. Rikhardinkadun kirjastossa on parhaillaan käynnissä remontti, joka kestää elokuuhun saakka. Taidelainaamo on kuitenkin auki entiseen tapaan. Tervetuloa käymään siellä nyt, ja elokuussa sitten uudistuneessa kirjastossamme! Taiteen tiedonlähteet Virpi Huhtala kirjastonhoitaja, Humanistisen tiedekunnan kirjasto, Taidehistoria Suomen tieteellisen kirjastoseuran taidekirjastotyöryhmä järjesti lokakuussa 2002 kirjastonhoitajille ja taiteen tutkijoille päivän kestävän seminaariin, jossa käsiteltiin taiteen tiedonlähteitä. Ohjelmasta muodostui tiivis paketti eräänlaisena dialogina, jossa taidekirjastojen edustajat esittelivät tietoiskuina oman kirjastonsa tarjontaa ja tutkijat kertoivat kokemuksistaan taiteen tiedonlähteiden haussa. Käsiteltäviä alueita olivat vanhempi kuvataide, nykytaide, valokuva, elokuva, taideteollisuus ja arkkitehtuuri. Tiedotimme asiasta syyskuun ensimmäisellä viikolla ja pyysimme kiinnostuneita ilmoittautumaan, mikä osoittautui tärkeäksi, sillä jo reilun viikon kuluttua 100 hengen auditorio oli buukattu täyteen. Ilmoittautumisia tuli kaikkialta Suomesta aina Lappia myöten, kaikkiaan yli 200 henkeä ilmoittautui seminaariin. Sain kuulla kommentteja kuten "tällaista on kauan kaivattu" tai "taiteen tiedonlähteistä ei ole koskaan ollut mitään vastaavaa" jne. Pettymys oli suuri niiden sadan joukossa, jotka eivät mahtuneet Helsingin yliopiston taidehistorian auditoriossa pidettyyn tilaisuuteen. Päätimmekin pitää vastaavanlaisen mahdollisesti jo ensi vuonna. Professori Riitta Nikula toivoi avauspuheenvuorossaan, että tämän tyyppinen seminaari voitaisiin sisällyttää taiteen tutkimuksen opintoihin. Taidekirjastojen aineistoja - niin sähköisiä kuin perinteistäkin - esiteltiin kuudessa puheenvuorossa. Kirjastonhoitaja Tellervo Yli-Hallila esitteli taiteilijaan liittyvän tiedonhaun erityyppisiä lähteitä, 10

joita löytyy runsaasti. Henkilötietojen osalta tärkeitä ovat Suomen kuvataiteilijat -matrikkeli, joka on verkkoversiona osoitteessa http:// www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi sekä Valtion taidemuseon ja Kuvataiteen keskusarkiston eri kokoelmat. Samalla hän esitteli Nykytaiteen virtuaalikirjastoa http://marikki.fng.fi/kiviki ja miten taiteilijatietolähteet on otettu huomioon sen sisällössä. Hän esitteli myös taidealalta tarjolla olevien sähköisten tietokantojen sisältöjä. Näistä keskeisiä olivat Art Bibliographies Modern, Wilson Art Full Text, Bibliography of the History of Art (BHA) ja Design and Applied Arts Index (DAAI). Helsingin yliopiston taidehistorian kirjaston kokoelma on luetteloitu Helkaan http:// www.helsinki.fi/hum/taidehistoria/kirjasto/ 4.html Myös Suomen rakennustaiteen museon kirjastonhoitaja Anna-Liisa Alhon esityksestä kävi ilmi, että museon kirjaston luettelot oli saatu hiljattain verkkoon kaikkien selattavaksi, osoite on http://www.mfa.fi. Kirjastonhoitaja Timo Matoniemi Suomen elokuva-arkiston kirjastosta http://www.sea.fi esitteli kirjastonsa aineistoja ja korosti palvelujen avoimuutta. Valtion taidemuseon kirjaston kokoelma lienee kasvanut jopa Suomen suurimmaksi kuvataiteen luetteloiduksi kirjastoksi, mutta tietokanta ei vielä näy verkossa, tosin kirjaston verkkosivu on löytynyt vuoden vaihteen jälkeen aikaisempaa helpommin Valtion taidemuseon palveluiden kohdasta http://www.fng.fi Uutuusluettelo on ollut ulkopuolisille ainoa tapa selata viime vuosien hankintoja http:// www.kiasma.fi/kirjasto/kirjasto_uutuus.html Kirjastonhoitaja Irmeli Isomäki toi puheenvuorossaan esille puutteen, joka pitäisi korjata: työ Suomen kuvataiteen bibliografian kokoamiseksi olisi vihdoinkin käynnistettävä. Tutkijoiden puheenvuoroissa nousi esille monia mielenkiintoisia asioita. Yliassistentti Susanna Vihma Taideteollisesta korkeakoulusta kertoi esineistä, kuvista ja teksteistä muotoilun tiedonlähteinä. Taidehistorioitsija Juha Ilvas esitteli kuulijoille muutamia esimerkkejä siitä, kuinka hän salapoliisin työtä tehden on kyennyt identifioimaan joidenkin taideteosten aiheen. Yksi esimerkeistä oli Alpo Jaakolan "Katumuksentekijä" vuodelta 1966. Ilvas osoitti teoksessa esiintyvien kolmen henkilön esittävän Erasmus Rotterdamilaisen kirjan "Tyhmyyden ylistys" (1509) hahmoja. Puheenvuorossaan hän otti kantaa myös dokumenttien tulkintaan. Hän käytti esimerkkinä Ellen Thesleffin kirjettä äidilleen ja osoitti tutkijoiden tulkinneen väärin taiteilijan intentiota irrottaessaan muutamia virkkeitä kirjeen kokonaisuudesta. Taidehistorian tutkijaa ärsyttää, kun hän tietää tarkalleen mitä on kirjoittanut, mutta ei löydä niitä tietokannoista. Ilvas esitti toivomuksen, että Fennica-tietokanta saatettaisiin ajan tasalle. Siitä puuttuu nykyisin huomattava määrä näyttelyluetteloita ja näyttelyiden yhteydessä julkaistuja kirjoja. Ilvaksen esittämistä indeksointitoiveista toimitus voi kertoa jo toteutuneiksi seuraavat: Taide-lehden sisällysluettelot 1960-87 löytyvät Varastokirjaston Kontentti-tietokannasta http://www.nrl.fi:3000/digiphpt/kontentti.php Myöhemmät ovat ARTO:ssa ja Aleksissa. Suomen taiteen vuosikirjan ja Ateneumin museojulkaisun artikkelit ovat indeksoituina Valtion taidemuseon kirjaston tietokannassa, mutta ei siis vielä sieltä haettavissa. Tutkija Erkki Anttonen Kuvataiteen keskusarkistosta esitteli taideteosten aiheiden luokitusjärjestelmän, Iconclassin http://www.iconclass.nl ja näytti kuinka Iconclassia voidaan käyttää teosaiheen selvittämisen apuneuvona. Anttosen suomeksi kääntämät n. 3 000 Iconclassin termiä ovat em. verkkosivulla, ja seuraava askel on soveltaa sitä Valtion taidemuseon kokoelmateosten kuvailuun pian käyttöönotettavassa Muusa@-tietokannassa. Toimitukseen vuotaneen tiedon mukaan Iconclassin käyttöönoton pilottihanke on käynnissä Valtion taidemuseossa kesän 2003. Sinä aikana sen soveltuvuutta tutkitaan valtakunnallisen digitointi- ja sisältötuotantohankkeen Kaupunki - kuvia suomalaisesta kaupungista ja Kiasman teosten asiasanoitukseen. Luokitusjärjestelmää käytetään useissa taidemuseoissa, etenkin Yhdysvalloissa ja sen käyttö on lisääntymässä Euroopassa. Mitä useampi museo ja kuva-arkisto ottaa sen käyttöönsä, sitä vaivattomammaksi kuvien haku tulee kansainvälisesti. Tutkija Leevi Haapala (KKA) puhui aiheesta "Liikkuva kuva - kohde vai lähde". Liikkuvaa kuvaa tarvitaan silloin kun nykytaiteeseen liittyvää asiaa, esim. videoteosta tai performancea, ei voida tallentaa pelkästään kirjallisesti, valokuvin ja/tai äänittein. Tarkasteltaessa jälkeenpäin nykytaiteen teoksia, joihin liittyy tapahtumallisuus ja jotka on tehty tiettyyn paikkaan tietyksi ajaksi, raja teoksen ja tallenteen (dokumentin) välillä on häilyvä. Nykytaiteessa on yhä enemmän teoksia, jotka esittäytyvät dokumenttien muodossa. Erikoistutkija Elina Heikka (KKA) puhui valokuvan ja taidehistorian erilaisista kosketuskohdista. Taidehistoriallisen tutkimuksen kannalta valokuvat voidaan jakaa kahteen pääryhmään: teoskuvat eli reproduktiot teoksista ja muu aineisto kuten ripustuskuvat, avajaiskuvat, taiteilijan perhekuvat jne. Kun valokuvassa kiinnostaa ainoastaan, mitä kuva esittää, on samantekevää ovatko valokuvaarkiston kuvat reproja vai repron reproja. Mutta kun valokuvaajan työ rinnastetaan taiteilijan työhön kuvan tekemisen muotona, valokuvan asema muuttuu. Valokuva ei ole vain sitä mitä se esittää, vaan se on ilmaisumuoto, jossa tarkastellaan valokuvaajan tekemiä ja hyväksymiä vedoksia. Negatiivit voidaan nähdä luonnoksen asemassa. Tutkija Kimmo Laine Suomen elokuva-arkistosta (SEA) puhui elokuvan tiedonlähteistä ja elokuvasta tutkimusma- 11

teriaalina. Hän mukaansa Suomen elokuva-arkisto toimii käytännössä eräänlaisena filmimateriaalin keskusarkistona, jonka painopiste on kotimaisessa aineistossa. Pitkien elokuvien osalta filmiaineisto on hyvin hallussa. Arkistossa on myös elokuvakohtaiset leikekansiot sekä melko kattava kokoelma käsikirjoituksia, julisteita ja still-kuvia. Elokuvakohtaisia tuotantosuunnitelmia ja tilikirjoja, luonnoksia, satunnaista kirjeenvaihtoa, ensi-iltakutsuja ym. on vaihtelevasti. Aineiston jäljille pääsee melko hyvin Suomen kansallisfilmografiasta ja sen lähdeluettelosta. Kirjallisen materiaalin suhteen SEA ei ole välttämättä kattava, mutta Suomessa on suuri määrä muita arkistoja ja kokoelmia, joista materiaalia löytyy. Hyvänä lähdeteoksena Kimmo Laine mainitsee Hannu Salmen vuonna 2002 julkaiseman kirjan "Kadonnut perintö - näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916". Kimmo Laine valotti kiinnostavasti filmimateriaalin tutkijan kohtaamia ongelmia. Filmin elinkaarion lyhyt ja jokainen käyttökerta kuluttaa sitä. Erityisen hankalia ovat ennen 1950-luvun alkua tehdyt elokuvat. Niissä käytettiin ns. nitraattifilmiä, joka hitaalla kemiallisella prosessilla hajottaa itse itsensä (pakkasessa prosessia voidaan tosin hidastaa melkoisesti). Asetaattifilmi säilyyparemmin, muttei sekään ikuisesti. Tässä tullaan originaalin ja kopion ongelmaan. Elokuva ei ole kopiona sama kuin se, mistä se on kopioitu, vähintäänkin sävyissä, väreissä ja kirkkaudessa on tapahtunut muutoksia. Tämä on paradoksaalista, koska elokuvan piti olla mekaanisen toisintamisen taidetta jos minkä: yhdestä originaalista pitäisi pystyä ottamaan lukematon määrä täysin identtisiä kopioita. Näin se toimiikin aivan uuden elokuvan tapauksessa, mutta kun vähänkin aikaa kuluu, tilanne muuttuu aivan toisenlaiseksi. SEA:ssa saattaa olla enimmillään lähes 10 esityskopiota vanhemmasta kotimaisesta elokuvasta, eikä niiden joukossa ole kahta samanlaista. Tähän löytyy monia syitä: niitä on sensuroitu, lyhennetty tai pidennetty myöhemmin tai ne ovat kuluneet käytössä. Mikäli ns. originaalinegatiivi on tallella, tilanne on yleensä selkeämpi, muttei välttämättä, koska negatiivikin on saattanut vaurioitua. Tästä seuraa, että elokuvasta, teoksesta, voidaan puhua kahdella tavalla: tavallisin tapa on puhua siitä yhtenä objektina, mutta äärimmilleen vietynä kukin kopio on oma tapauksensa. Päivän viimeinen puheenvuoro oli tutkimuspäällikkö Timo Tuomella Suomen rakennustaiteen museosta. Hän esitteli seikkaperäisesti valtiolliset ja kunnalliset arkistot sekä suuren määrän muita arkkitehtuurin kannalta merkittäviä arkistoja. Hänen esityksensä perustui erinomaiseen julkaisuun: Mistä tietoa rakennusten historiasta? / toim. Juhana Lahti, Eija Rauske, Timo Tuomi. - Suomen rakennustaiteen museo, 2001. Seminaaripäivä oli tupaten täynnä asiaa, eikä keskustelulle jäänyt juurikaan tilaa, mutta osanottajat saivat läpileikkauksen visuaalisten taiteiden tiedonlähteiden monimuotoisuudesta. Tästä on hyvä jatkaa. KIRJOITUKSEN LUMO -näyttely Helsingin yliopiston kirjastossa on päättynyt. Se tuli viiltävän ajankohtaiseksi Bagdadin kohtalonpäivinä. Samaan aihepiiriin liittyvä verkkonäyttely Nuolenpäistä aakkosiin on jatkuvasti esillä osoitteessa http:// www.lib.helsinki. / ajankohtaista/ nayttelyt/ kirjaimistot/index.html 12

Arvoväritteistä tiedonhakua Valtion taidemuseon kirjaston koelaboratoriosta Liisa Martikainen etsi kokeilumielessä taiteen arvottamista koskevia viitteitä. Dokumentin lukijat voivat itse kokeilla tietokantoja ja hakulausekkeita sekä tutkia viitteiden relevanttiutta. Viitteiden määrähän ei tunnetusti kerro niiden laadusta mitään. Toimitus muistuttaa, että arvottaminen on ikivanhaa ja erityisesti taidemaailmassa suosittua toimintaa. Yhteiskunnan kaikille tasoille tullut arvokeskustelu heijastuu myös tietoon tiedosta: arvo-johteisia sanoja ei tietokannoissa liene aikaisemmin juurikaan ollut. HAKULAUSEKKEET JA TULOKSET aiheesta taiteen arvottaminen ARTO Taide AND taidekritiikki OR taidearvostelu 88 viitettä Taide AND arvo? 627 viitettä Taide AND arvottaminen 3 viitettä ALEKSI Taide ja taidekritiikki tai taidearvostelu 39 tietuetta Taide ja arvo* 235 tietuetta Taide ja arvottaminen 2 tietuetta HELKA Perushaku: Taide +arvo? 10 viitettä Yhdistelmähaku: Taide AND taidekritiikki OR taidearvostelu 7 viitettä Taide AND arvo? 59 viitettä Taide AND arvottaminen 2 viitettä LINNEA Perushaku: Taide +arvo? 98 viitettä Yhdistelmähaku: Taide AND taidekritiikki OR taidearvostelu 17 viitettä Taide AND arvo 98 viitettä Taide AND arvottaminen 7 viitettä HELMET Taide and taidekritiikki or taidearvostelu 3 viitettä Taide and arvo** 25 viitettä Taide and arvottaminen 1 viite GOOGLE Taide taidekritiikki OR taidearvostelu 68 viitettä Taide arvot 1 800 viitettä Taide arvottaminen 137 viitettä Kuvataide taide arvottaminen OR arvo OR taidearvostus 356 viitettä Taide OR taiteen arvostus 838 viitettä Taide OR taiteen arvostaminen 426 viitettä Taide OR taiteen arvostaminen OR arvostus 1170 viitettä KIRJAVA Asiasanat: taidearvostelu 42 viitettä taidekritiikki 53 viitettä taidearvostelijat 11 viitettä arvot 11 viitettä arvottaminen 1 viite Koska tutkimuksen ja keskustelun painopisteet jatkuvasti vaihtelevat, tiedonhaun metodeja on vaikea kehittää niin, että myös vanha, samaan keskusteluun kuuluva aineisto löytyisi helposti. Parhaisiin tuloksiin päästään sana- eli vapaatekstihaulla käyttämällä osin asiasanoja, osin luonnollisen kielen (eri kielien) sanoja yhdessä. Lopuksi arvokas vihje: Googlen hakulauseessa kannattaa käyttää lainausmerkkejä, jos hakee esim. tietyn nimistä artikkelia. Näin hakukone antaa täsmällisen/mmän hakutuloksen. 13

14 Arvoja koskevan tiedonhaun kuvitukseksi sopii pari pilalehden kirjoitusta, jotka Heikki Kaukoranta löysi Helsingin yliopiston kirjastosta. Tuulispään ja Fyrenin tuoreet kommentit Strindbergin Salongissa v. 1914 esillä olleesta nykytaiteen näyttelystä naurattavat tänään eri syystä kuin ilmestyessään - jos lainkaan. Toisaalta näyttelyteosten visuaalisten hahmotelmien arvo ehti nousta, kun Valtion taidemuseon kirjaston kokoelmaan kuulunut ko. näyttelyn kuvitettu luettelo on kateissa

Tietoa tiedosta - tietoa metatiedosta -seminaari 10.4.2003 Liisa Martikainen harjoittelija, Valtion taidemuseon kirjasto Metadata on yleisnimitys tietoverkon tai muiden tietovarantojen sisältämistä kuvailutiedoista. Metadata kertoo tietoa dokumentista, sen sisällöstä, muodosta, sijainnista ja ylläpidosta. Metatietoa voidaan käyttää tallenteen identifioimisessa ja sen yhdistämisessä johonkin tiettyyn tiedontarpeeseen. Metatieto voi olla joko sisäistä tai ulkoista. Sisäisen metatiedon määrittelee tekijä objektia luodessaan, kun taas ulkoinen metatieto määritellään myöhemmin, usein muun kuin dokumentin tekijän puolesta. Kirjastoalalla metadata on pitkäaikaista, jolloin se liittyy julkaisun säilyttämiseen ja käytettävyyteen. Kirjastoissa metadata on myös kontrolloitua, jolloin hyödynnetään erilaisia sanastoja ja kuvailu tapahtuu ennaltamäärätyn ja säännellyn formaatin mukaisesti. Tilastokeskuksen ja sota-arkiston yhteistyössä järjestämää seminaaria oli kokoontunut kuuntelemaan täysi auditoriollinen ihmisiä. Päivän teemana oli erilaisiin aineistoihin liittyvä metatieto alan asiantuntijoiden kertomana. Metadata ilmaisee tietoa kuvailtavasta kohteesta ja sen sisällöstä, joka tarkentaa tiedonhakua. Metatiedon rooli korostuukin tiedon etsinnässä, tunnistamisessa ja käsittelyssä, kuten tilastokeskuksen johtaja Heli Jeskanen-Sundström totesi. Hän painotti myös tietovarantojen tietojen ja metatiedon integraation tärkeyttä, jotta tietojärjestelmät pystyvät käsittelemään metatietoa. Eihän kuvailusta ole muuten mitään hyötyä. Tilastojohtaja Jussi Simpura mainitsi vanhimpana metatiedon hankintakeinona ammattikunnan vanhimpien kuulemisen. Tästä on kehitytty aineistojen dokumentointiin ja arkistointiin. Aivan uusimpia ovat metatietokannat. Niiden laatu ja käyttökelpoisuus riippuu kuitenkin täysin ylläpidon tasosta, johon tulee panostaa. Asiakirjahallinnon metatiedosta puhui sota-arkiston johtaja Jaana Kilkki. Kuvailemalla tietoa voidaan yksilöidä asiakirjat, joka mahdollistaa tietoresurssien löytämisen ja niiden esille saamisen. Se on tärkeää niin arkiston kuin minkä tahansa muunkin tietojen kanssa painiskelevan järjestelmän toiminnassa. Sähköisen aineiston pitkäaikaissäilytyksen metadatasta kertoi Kansalliskirjaston pääsuunnittelija Jani Stenvall. Hän totesi pitkäaikaissäilytykseen liittyvän ongelmia, jotka johtuvat tietoteknisestä kehityksestä. Tietotekniikka kehittyy niin nopeaan tahtiin, että tiedontuottajilla ja säilyttäjillä on hankaluuksia löytää yhteensopivia ratkaisuja, jotta nyt tallennettua sähköistä aineistoa pystytään löytämään, säilyttämään ja hallinnoimaan myös tulevaisuuden tietovälineillä. Tampereen Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston informaatikko Mari Kleemola esitteli heidän käyttämäänsä DDI (Data Documentation Initiative) kuvailuformaattia. Vuodesta 2000 lähtien formaatti on ollut tietoarkiston käytössä kvantitatiivisen tutkimusaineiston kuvailemisessa. Metatiedon kaivaminen tutkimusaineistosta on usein työlästä, sillä se vaatii yhteistyötä tutkijoiden ja asiantuntijoiden kanssa. Sen tuottamiseen tarvitaan aikaa ja resursseja. Tulevaisuuden suunnitelmissa on uuden kuvailuformaatin kehittäminen, joka olisi monikielinen www-portaali tutkimusaineistojen hakuun, selaamiseen ja imurointiin. Näin yhteiskuntatieteelliset tutkimusaineistot olisivat mahdollisimman laajassa käytössä myös kansainvälisesti. Monille tutumpi kuvailuformaatti on Dublin Core, joka mahdollistaa painetun tai elektronisen aineiston kuvailun. Sen vaiheista kertoi kehittämisjohtaja Juha Hakala. Formaatin pääfunktiona on aineiston kuvailun ja tiedonhaun kohdistuminen metadataan. Muun muassa yhteisellä semantiikalla, kansainvälisellä sovellettavuudella, laajennettavuudella ja kuvailutietojen siirrolla on aikaansaatu kokonaisuus, joka on ollut käytössä kahdeksan vuoden ajan. Hakalan mielestä on tärkeää saada eri tiedonvälittäjien kuvailutiedot yhtenäisiksi, jotta tiedon vaihtaminen onnistuu. Sen mahdollistaa kirjastoissa käytetty MARC-formaatti. Tiedon kuvailusta, metatiedosta on siis hyötyä monella alalla ja tulevaisuudessa sen käyttöä tullaan lisäämään. Sen takaa sähköisen aineiston ja avoimen verkon käytön yleistyminen. Metatieto kun kertoo enemmän kuin pelkkä indeksikortti. Seminaarista myös verkossa http://www.stat.fi/tk/kk/tietoa_tiedosta_seminaari_10042003.html Asiasta innostuneelle Kimmo Tuomisen tekstiä metadatasta http://www.csc.fi/lehdet/atcsc/atcsc4-98/metadata_kt.html 15

Taidekirjastojen työryhmä tänään Sinikka Perttula kirjastonhoitaja, Kuvataideakatemia Suomen tieteellisen kirjastoseuran taidekirjastojen työryhmän jäsenet edustavat Suomen museoiden, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen, virastojen sekä kaupunkien taidekirjastoja. Työryhmän virallinen toiminta painottuu pohjoismaiseen yhteistyöhön ARLIS/Nordenissa, joka on viiden Pohjoismaan taidekirjastojen yhteistyöelin sekä taidekirjastoissa työskentelevien yhteysverkko http://www.arlisnorden.org. Jäsenlehti ARLIS/Norden Info ilmestyy kolmesti vuodessa kunkin Pohjoismaan vuorollaan toimittamana. Kerran vuodessa, vuoroin kussakin Pohjoismaassa järjestetään konferenssi jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Tänä vuonna konferenssi pidetään kesäkuun puolivälissä Akureyrissä, Islannissa ja aiheena on taidealan käyttäjäkoulutus. Muulloin toiminta keskittyy kaikissa Pohjoismaissa taidekirjastojen säännöllisiin tapaamisiin. Työryhmä julkaisee omaa, toistaiseksi englanninkielistä esitettä toiminnastaan. Puheenjohtajana ja kokoonkutsujana toimii Satu Lindberg satu.lindberg@minedu.fi Kulttuuripolitiikan kirjastosta Taiteen keskustoimikunnasta. Taidekirjastojen työryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa, useimmiten jonkun kehysorganisaation tiloissa samalla siihen ja sen kirjastoon tutustuen. Työryhmän syyskokous on pyritty pitämään muualla kuin Helsingissä. Viimeksi oltiin Tampereella, TAMKin taiteen ja viestinnän yksikön vieraana. Vierailukaupunkien kulttuurianti kuuluu aina myös kokouksen ohjelmaan. Työryhmä järjestää koulutustilaisuuksia, mm. tässä lehdessä selostetun Taiteen tiedonlähteet koulutuspäivän sekä opintomatkoja mahdollisuuksien mukaan. Taidekirjastojen työryhmän jäsenet seuraavat aktiivisesti alaansa ja osallistuvat erilaisiin elektronisiin hankkeisiin, mm. FinELibiin kulttuurialan aineistoehdotusten koordinoijana, kokoonkutsujana ja tiedottajana. Jäsenkirjastoja on mukana myös virtuaaliyliopiston kehittämisessä sekä virtuaalikirjastossa. Jo 1990-luvulla alkanut pitkäjänteinen projekti on ollut ns. Baltiaprojekti eli taidekirjastojen yhteistyö Baltian maiden taidekirjastojen kanssa. Työryhmän järjestämät opintomatkat ovatkin suuntautuneet juuri Baltiaan. Syksyllä 2002 pidettiin Tartossa kaksipäiväinen Contemporary art libraries in Baltic Sea region -seminaari, jossa myös taidekirjastojen työryhmä oli edustettuna. Kaiken kokoisten ja näköisten taidekirjastojen hoitajat ovat tervetulleita joukkoomme. Tämä walaskalakuva elävöitti alunperin Kyläkirjaston kuvalehden numerossa 11/1888 selostettua suomussalmelaisen kansanmiehen Ateneumkäyntiä. Lehden taitossa kuvan ja tekstin yhteyttä ei tuolloin ehkä voitu toteuttaa helposti. Tänään kuva sopii erikoisen hyvin taidekirjastojen yhteistoiminnan kuvitukseksi: ARLIS/ Nordenin konferenssi pidetään nimittäin tänä vuonna Akureyrissä, ja kaupungin lähistöllä on myös valaiden tutkimusasema. Toivottavasti valasesiintymät ovat yhtä runsaat kuin yli sata vuotta sitten. 16