Long Play 14: Suojelupäätöksiä

Long Play 14: Suojelupäätöksiä Teksti: Elina Hirvonen Kansi: Pentti Otsamo Julkaisija: Long Play Media Oy Päätoimittaja: Johanna Vehkoo ISSN 2323-7619 ISBN 978-952-6686-14-1 Helsingissä helmikuussa 2014

SUOJELUPÄÄTÖKSIÄ Lastensuojelun asiakkaana on Suomessa kymmeniätuhansia lapsia. Sijoitukset kodin ulkopuolelle lisääntyvät, vaikka päättäjät haluaisivat vähentää niitä. Kirjailija ja dokumenttielokuvien ohjaaja Elina Hirvonen seurasi lastensuojelun arkea Helsingissä. Kävi ilmi, että sosiaalityöntekijät tekevät työtään kovassa kiireessä. Asiakastapaamisiin he lähtevät juosten. Kiireen keskellä he tekevät vaikeita päätöksiä, jotka muuttavat lasten ja heidän vanhempiensa elämän. ELINA HIRVONEN

LAURA OLI MENOSSA kauppaan ostamaan vaippoja, kun hän kuuli parkkipaikalla kysymyksen: Olisi Subutexia. Haluatko? Oli vuosi 2010, ja Helsingin kesä oli kuuma. Laura oli uupunut ja huonovointinen. Häntä hikoilutti ja niveliä särki; tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti pahassa flunssassa. Autossa odotti kuukauden ikäinen vauva ja vauvan isä Jussi. Perhe oli matkalla neuvolaan. Huono olo oli jatkunut jo viikkoja. Laura oli syönyt heroinisteille tarkoitettua korvaushoitolääkettä koko raskauden ajan, mutta annoksia oli pienennetty vähitellen. Kolme viikkoa ennen synnytystä lääkitys lopetettiin kokonaan, jotta vauva ei saisi kovia vieroitusoireita. Sen jälkeen Laura ei jaksanut syödä eikä kävellä ja joka paikkaan sattui. Synnytys meni silti hyvin. Jussi tuli Naistenklinikalle taksilla suoraan huumeiden käyttäjien katkaisuhoidosta. Synnytyksen aikana Jussin puhelin soi. Missä sä olet? Oletko karannut? kyseli vasta vuoroon tullut katkaisuhoitopaikan työntekijä. Naistenklinikalla, Jussi vastasi. Mun lapsi syntyy nyt. Sun pitäisi palata tänne heti. Antakaa mun pitää vauvaa ensin sylissä. Jussi sai vauvan syliinsä, mutta palasi samana päivänä katkaisuhoitoon. Laura lähti vauvan kanssa Vihtiin Tervalammen päihdekuntoutuskeskukseen, jossa hän oli asunut myös raskauden viimeiset viikot. Sitä ennen hän ja Jussi olivat olleet asunnottomia. He olivat olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta ja nukkuneet milloin missäkin: tuttujen nurkissa, rappukäytävissä ja lopulta Jussin äidin luona. Laura oli käyttänyt amfetamiinia, heroiinia ja muita huumeita lähes kaksikymmentä vuotta. Hän oli lopen uupunut kaikkeen siihen, mikä narkomaanin elämään liittyi:

asunnottomuuteen, rahattomuuteen, sairauksiin ja väkivaltaan. 40-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä Laura huomasi ajattelevansa yhä useammin, että elämä voisi olla myös toisenlaista. Jussi oli samaa mieltä. Hänkin oli viettänyt suurimman osan aikuiselämästään huumeporukoissa. Kumpikin kaipasi rauhaa ja irtautumista vanhoista kuvioista, ja pian mieleen hiipi ajatus lapsesta. Laura ja Jussi päättivät, että jos Laura tulisi raskaaksi ennen 40-vuotispäiväänsä, heidän elämänsä muuttuisi täysin. Otatko? Subutexin tarjoaja oli vanha tuttu. Lauralla oli niin huono olo, että hän ei jaksanut ajatella mitään, kaikkein vähiten paluuta Tervalammelle, missä häneltä ja Jussilta otettaisiin huumeseulat. Laura palasi autolle mukanaan vaippapaketin lisäksi Subutexia. Laura ja Jussi murskasivat pillerit ja vetivät niiden sisällä olevan jauheen nenäänsä parkkipaikalla. Sen jälkeen he ajoivat vauvan kanssa viidenkymmenen kilometrin matkan takaisin Tervalammelle. Kun perhekuntoutuskeskuksen työntekijät näkivät Subutexin Lauran ja Jussin seuloissa, he soittivat Helsinkiin lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, joka oli hoitanut perheen asioita jo raskauden aikana. Sosiaalityöntekijä teki nopean päätöksen: vauva sijoitettaisiin kiireellisesti toiseen perheeseen. Laura sai viedä kuukauden ikäisen vauvansa sijaisperheeseen itse. Perhe asui kaksikerroksisessa omakotitalossa, ja sillä oli monta lasta ja koiria. Kun Lauran ja Jussin vauva itki, sijaisperheen äiti epäili, että tämä kärsi huumeiden vieroitusoireista. Laura oli asiasta eri mieltä, mutta ei sanonut mitään. Hän halusi tulla sijaisperheen kanssa hyvin toimeen. Perhe vaikutti hänestä mukavalta, mutta yksi asia vaivasi. Kaikki muut perheessä nukkuivat yläkerrassa, mutta vauvan sänky

oli alakerrassa. Kun Laura laski vauvan sänkyyn, häntä suretti ajatus tästä nukkumassa yksin eri kerroksessa kuin muut. PÄÄTÖKSEN LAURAN JA JUSSIN vauvan sijoittamisesta teki lastensuojelun sosiaalityöntekijä Sanna. Vähän alle nelikymppinen Sanna on hoitanut uransa aikana satojen perheiden asioita, mutta Lauran ja Jussin hän muistaa erityisen hyvin. Kun tapasin heidät ensimmäisen kerran ajattelin, että tästä ei voi tulla mitään. He olivat käyttäneet huumeita vuosia ja olivat todella huonossa kunnossa, Sanna muistelee työhuoneessaan. Vieressä istuu hänen kollegansa Sari. He odottavat asiakasta, jonka olisi pitänyt olla paikalla jo puoli tuntia sitten. Asiakas ei vastaa puhelimeen. Toimiston ikkunasta näkyy kuuran peittämä helsinkiläinen lähiö, käytävällä kiertää vartija. Sannan oikea nimi ei ole Sanna, eikä Sarikaan ole Sari. Tässä jutussa lastensuojelun työntekijät ja asiakkaat eivät esiinny omilla nimillään, jotta heitä ei tunnistettaisi ja jotta asiakkaiden luottamus lastensuojeluun ei vaarantuisi. Asiakkaiden tarinoista on myös häivytetty tietoja, joiden perusteella heidät voi tunnistaa. Sanna ja Sari työskentelevät lastensuojelun avohuollon sosiaalityön tiimissä, jollaisia Helsingissä on kaikkiaan 17. Viime vuonna Sannan, Sarin ja heidän neljän kollegansa tiimi hoiti 320 helsinkiläisen lapsen asioita. Ennen joulua istuin viikon ajan Sarin työpöydän vieressä ja seurasin hänen työtään. Sari on vähän yli kolmikymppinen, pienikokoinen nainen. Hän puhuu asiakkailleen ystävällisesti, mutta ääni muuttuu tiukaksi silloin, kun puhutaan lastensuojeluun liittyvistä poliittisista päätöksistä. Hän on sitä mieltä, että

lastensuojelusta puhuvat äänekkäimmin ihmiset, jotka eivät ymmärrä työn arjesta mitään. Viikon aikana kävi selväksi, että Sarilla on koko ajan kiire. Asiakastapaamisiin hän lähti yleensä juosten, takki auki ja olkapäällään iso laukku. Juoksin perässä ja yritin samalla hahmottaa, mitä lastensuojelutyössä tapahtuu. Sitä kysymystä olen miettinyt paljon toukokuun 2012 jälkeen. Silloin, äitienpäivän yönä, oma isä ja äitipuoli tappoivat kahdeksanvuotiaan helsinkiläisen Eerikan tukehduttamalla tämän sänkyyn. Eerika oli ollut koko ikänsä lastensuojelun asiakas. Lapsen mustelmat, rikotut vaatteet, irronneet hiukset ja pitkät tunnit, jolloin pieni tyttö juoksi yksin ympäri pihaa, olivat huolestuttaneet naapureita ja opettajia. Eerikasta oli tehty yksitoista lastensuojeluilmoitusta. Hänet oli sijoitettu kodin ulkopuolelle ja palautettu takaisin isälleen. Tytön elämään olivat puuttuneet monet aikuiset, joista yksikään ei pystynyt häntä pelastamaan. Eerikan kuoleman jälkeen lastensuojelun tilasta tehtiin kahdeksan eri selvitystä. Näyttää siltä, että perheen tukemisen ajatus, vanhempien oikeuksien kunnioittaminen ja perheen yksityisyyden suoja ylittävät päätöksentekotilanteessa lapsen edun, sanottiin oikeusministeriön tilaamassa selvityksessä 8-vuotiaan tytön kuolemaan johtaneet tapahtumat. Poliisin esitutkinnan perusteella kolmea Eerikan asioita hoitanutta sosiaalityöntekijää epäillään virkavelvollisuuden rikkomisesta ja he voivat joutua vastaamaan päätöksistään oikeudessa. Tytön kuolema pysyi otsikoissa viikkoja. Lastensuojelun työntekijöitä syytettiin välinpitämättömyydestä. Keskustelu kiertyi yhden kysymyksen ympärille: miten Suomessa voi tapahtua jotain näin kamalaa?

Tänä talvena uutiset lastensuojelusta ovat olleet aivan toisenlaisia. Tammikuussa Youtubeen ladattiin video, jossa lastensuojelun työntekijöitä avustava poliisi hakee pienet kaksospojat kotoa Oulusta ja vie heidät sijoituspaikkaan. Lapset huutavat, kun poliisi kantaa heidät halki lumisen pihan. Video on katsottu yli 400 000 kertaa. Facebookiin on perustettu ryhmä nimeltä Lastensuojelun tila huolestuttaa. Siellä keskustellaan Oulun videon taustoista ja muista tapauksista, joissa vanhemmat ovat kokeneet lastensuojelun toimineen väärin. Ryhmässä on yli 3 000 jäsentä. On hämmentävää lukea rinnakkain nettikeskusteluja huostaanotoista ja Eerikan kuoleman jälkeen tehtyjä selvityksiä. Lastensuojelu näyttää tekevän joko aivan liikaa tai sitten aivan liian vähän, tai ainakin väärällä tavalla. Sosiaalityöntekijät kunnioittavat biologisten vanhempien oikeuksia toisaalta liikaa, toisaalta eivät lainkaan. He puuttuvat asioihin, joihin ei pitäisi puuttua, ja sivuuttavat ne, joihin pitäisi. Kodin ulkopuolelle sijoitetaan lapsia, joiden olisi hyvä olla kotona, mutta kotiin palautetaan lapset, joita omat vanhemmat kiduttavat ja pahoinpitelevät. Kaikki tämä koskettaa kymmeniätuhansia suomalaisia perheitä. Vuonna 2012 lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli 87 200 lasta ja nuorta, huomattava osa heistä 16 17-vuotiaita nuoria. Huostaan otettuja lapsia oli 10 675. MAANANTAIAAMU ON vielä pimeä. Yöllä on ollut pakkasta, kadut ovat jäässä ja bussit myöhässä. Sosiaalityöntekijä Sari ja hänen kollegansa istuvat niukasti kalustetussa toimistohuoneessa. Johtava sosiaalityöntekijä Hannele lukee tiivistelmät viikon uusista asiakasperheistä. Lista on tällainen:

Ala-asteikäinen lapsi ei ole käynyt kuukauteen koulussa. Eronneet vanhemmat riitelevät lapsen asioista. Suuren perheen isä on sairastuttuaan muuttunut aggressiiviseksi ja äiti on hyvin uupunut. Eronnut pienten lasten äiti epäilee isää seksuaalirikoksista. Vuosia lastensuojelun asiakkaana olleen perheen tytär on kertonut koulussa, että perheen kaikki rahat menevät isän juomiseen. Tyttö on yksinäinen ja koulukiusattu. Isällä on alkoholin lisäksi ongelmia mielenterveyden kanssa. Aikaisemmin perheestä tehdyssä lastensuojeluilmoituksessa oli virhe, joka vaivaa miestä edelleen. Nyt isä uhkailee lastensuojelun työntekijöitä. Kuka ehtisi ottaa? Hannele kysyy esiteltyään perheet. Hänen alaisensa tutkivat kalentereitaan ja pian joku vastaa: Minä. Uhkailevan isän asioille ei heti löydy hoitajaa. En ehkä uskaltaisi mennä kotikäynnille, koska isä on niin aggressiivinen, sanoo yksi sosiaalityöntekijä. Kokouksessa keskustellaan pitkään siitä, miksi mies kokee lastensuojelun vihollisekseen. Hänellä on vahva kokemus, että hän ei ole tullut kuulluksi suhteessa lastensuojeluun. Ehkä meidän pitäisi tarjota juuri sitä, kuulemista, Hannele sanoo. Jos hänelle on jäänyt traumoja vanhojen sossujen kanssa, meidän pitäisi ehkä vaihtaa tilalle aivan uudet naamat, ehdottaa yksi sosiaalityöntekijöistä. Lopulta Hannele päättää: Tehdään perheestä kokonaan uusi selvitys, niin että asioiden hoito voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Lastensuojelun tarpeen arviointitiimi työskentelee samassa talossa, kerrosta alempana. Kun joku tekee lastensuojeluilmoituksen lapsesta,

joka ei vielä ole lastensuojelun asiakas, arviointitiimi selvittää tilanteen ja arvioi, pitäisikö lastensuojelun puuttua perheen elämään. Läheskään aina ei pidä. Helsingissä lastensuojelun asiakkaiksi päätyi viime vuonna selvityksen jälkeen 35 prosenttia perheistä. Lastensuojeluilmoituksia tehdään nykyisin selvästi enemmän kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Yksi syy siihen on vuonna 2008 voimaan tullut lastensuojelulaki, joka laajensi viranomaisten ilmoitusvelvollisuutta ja madalsi kynnystä ilmoituksen tekemiseen. Tämän viikon kokouksessa Sari ei saa vastuulleen uusia asiakkaita. Se on hyvä, sillä juuri nyt hänellä on hoidettavanaan monta mutkikkaassa tilanteessa olevaa perhettä. Kiireellisesti sijoitettuja lapsia on poikkeuksellisen paljon, ja joidenkin tilanteet valvottavat Saria öisin. Viikonloppuisin hän neuloo sukkia saadakseen ajatuksensa pois työstä. Pelkkä asiakasmäärä ei kerro kaikkea, koska tilanteet vaihtelevat niin paljon, Sari sanoo. Ihanteellista olisi tavata jokaista asiakasperhettä edes kerran kuussa, mutta aina se ei toteudu. Kun erityisen vaikeita tilanteita on paljon, kaikki aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Sarin nuorin asiakas on kahden kuukauden ikäinen vauva, vanhin 20-vuotias nuori. Yhteensä hänen vastuullaan on 37 lasta, ja lisäksi hän hoitaa 26 lapsen asioita toisen sosiaalityöntekijän työparina. Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksen mukaan yhdellä avohuollon sosiaalityöntekijällä pitäisi olla vastuullaan enintään kolmekymmentä lasta. Luku ylittyy yli puolessa suomalaisista lastensuojelun yksiköistä, kertoo Etelä-Suomen aluehallintoviraston vuonna 2011 tekemä selvitys. Alueelliset erot ovat suuria. Helsingissä yhden työntekijän vastuulla on keskimäärin 40 lasta tai 64, jos mukaan lasketaan ne

lapset, joiden asioita hoidetaan yhdessä työparin kanssa. Turussa yksi sosiaalityöntekijä hoitaa keskimäärin 113 lapsen asioita. LASTENSUOJELUN ASIAKKAIKSI päätyy usein lapsia, joiden vanhemmat olisivat itse tarvinneet suojelua lapsina tai tarvitsisivat sitä yhä. Sellaisia lapsia olivat myös Laura ja Jussi. Pienen Lauran isä oli kuollut ja äiti teki pitkää päivää elättääkseen kolme lastaan. Iltaisin häntä oli vastassa uusi miesystävä, mustasukkainen alkoholisti. Humalassa miehellä oli tapana pahoinpidellä Lauran äitiä, usein lasten nähden. Kotona ei ollut puhelinta. Laura juoksi rappuun ja soitti naapureiden ovikelloja saadakseen apua. Ovet pysyivät kiinni. Laura oli ahdistunut ja pinnasi koulusta. Lopulta opettaja teki poissaolojen takia lastensuojeluilmoituksen ja sosiaalityöntekijä tuli käymään Lauran kotona. Äidin miesystävä ei pitänyt siitä. Hän kävi sosiaalityöntekijän kimppuun. Tilannetta myöhemmin selvittänyt toinen sosiaalityöntekijä tuli siihen tulokseen, että väkivaltainen koti ei ollut lapsille hyvä paikka asua. Laura ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan sijoitettiin lastenkotiin. Laura oli 11-vuotias ja koki, että hänen oli huolehdittava sisaruksistaan. Samalla hän pelkäsi, että hänen poissa ollessaan äidille tapahtuisi jotain todella pahaa. Laura päätti kapinoida sijoitusta vastaan koko ikänsä. Hän ei tekisi mitään, mitä uudessa paikassa pyydettäisiin tekemään. Ennen väkivaltaisesti päättynyttä kotikäyntiä Laura ei ollut koskaan tavannut lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Jussin lapsuuskodissa sosiaalityöntekijä vieraili niin usein, että hänestä tuli sekä lapsille että äidille lähes ystävä. Sosiaalityöntekijä soitteli säännöllisesti Jussin äidille. Jos äiti vastasi puhelimeen humalassa,

sosiaalityöntekijä tuli käymään ja piti kurinpalautuksen. Samalla juotiin kahvia ja juteltiin muista asioista. Jussin isä oli jättänyt äidin yksin neljän lapsen kanssa, kun Jussi oli kolmivuotias. Työtön ja masentunut äiti oli juonut siitä lähtien. Välillä hän joi niin paljon, ettei rahaa riittänyt ruokaan. Se harmitti Jussia, joka pelasi jalkapalloa ja oli harjoitusten jälkeen valtavan nälkäinen. Sosiaalityöntekijä rohkaisi lahjakasta poikaa pelaamaan niin paljon kuin mahdollista ja hoiti seuran jäsenmaksut. Jalkapallo vei Jussin myös pois kotoa, pelimatkoille ympäri Suomea. Parikymppisenä Jussi muutti äidin luota sosiaalitoimiston maksamaan asuntoon. Pian sen jälkeen hän alkoi käyttää huumeita. Elämään on mahtunut kaikenlaista, velikin löi kerran humalassa puukolla. Kaiken keskellä Jussi on kuitenkin käynyt töissä. Kyllä mä koen, että olen saanut elää aika hyvän elämän, hän sanoo. Laura taas tuntee, että hänen elämänsä on ollut enimmäkseen mustaa. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän muutti tukiasuntoon lastenkodin lähelle. Samoihin aikoihin hän alkoi käyttää huumeita. Niitä käyttivät myös kaikki hänen ystävänsä. Alkoholia Laura vihasi, koska se toi mieleen muistoja isäpuolesta. Amfetamiini ja muut aineet tuntuivat paremmalta tavalta sekoittaa pää. Niihin aikoihin Laura tapasi miehen, josta tuli hänen ensimmäinen poikaystävänsä. Mies istui vähän väliä vankilassa, ja aina silloin Lauran elämä sujui hyvin. Vapaana ollessaan mies pahoinpiteli Lauraa. Laura ei koskaan tehnyt rikosilmoitusta. Hän ajatteli, että jossain vaiheessa kaikki muuttuu. Väkivalta oli helpompi kestää, kun pää oli sekaisin. Niin jatkui yli kymmenen vuoden ajan. Nyt Laura ajattelee, että hänen nuoruutensa valui hukkaan väkivaltaisen miesystävän takia. Hänellä ei ole koulutusta, ammattia

eikä työkokemusta, ja hän sairastaa huumeiden käytön aiheuttamaa maksasairautta. Joskus hän miettii, olisiko kaikki mennyt toisin, jos lastensuojelun työntekijät olisivat keksineet 11-vuotiaalle tytölle jonkin muun vaihtoehdon kuin elämän laitoksessa. Toisaalta hänen on vaikea sanoa, mikä se vaihtoehto olisi ollut. Hyvä paikka ei ollut myöskään koti, jossa lapsi yritti suojella äitiä lyönneiltä. Rakastin äitiäni ja toivoin, että hän olisi saanut enemmän tukea. SARIN TYÖHUONEEN seinillä on lasten tekemiä piirustuksia ja Rudolf Koivun kuvia punaposkisista lapsista pulkkamäessä ja retkellä. Sari puhuu puhelimessa ja hakee samalla tietokoneelta asiakkaan tietoja. Ymmärsinkö oikein, että haluaisit ensisijaisesti jonkun työpaikan ja tehdä opintoja siinä sivussa? Oletko ollut äidin luona? Miten teidän välit? Nyt kun olet asunnottomana... Oletko hakenut toimeentulotukea? Olisi hyvä hommata ne verkkopankkitunnukset... Puhelimessa on pian 21 vuotta täyttävä nainen, joka on ollut suuren osan elämästään lastensuojelun asiakkaana, monta vuotta sijoitettuna. Nyt elämästä on vaikea saada otetta. Sijoitetut lapset saavat halutessaan lastensuojelun jälkihuoltoa 21-vuotiaaksi. Sari sopii puhelimessa naisen kanssa viimeisen tapaamisen, jossa on tarkoitus miettiä elämän suuntaa. Puhelun jälkeen hän kurtistaa kulmiaan. Moni tarvitsisi tukea paljon enemmän kuin voi saada. Pidempään miettimiseen ei ole aikaa, sillä Sarin on hoidettava seuraavan asiakkaan asioita. Teini-ikäinen, vuosia lastensuojelun asiakkaana ollut poika on sijoitettu kiireellisesti vastaanottokotiin toistuvien rikosten takia. Kiireellisen sijoituksen 30 vuorokauden

määräaika umpeutuu muutaman päivän kuluttua, ja Sari soittaa laitokseen keskustellakseen siitä, pitääkö sijoitukselle hakea jatkoa. Siis missä hän on ollut? Miten hän on sinne päätynyt? Tämä ei nyt näytä kovin hyvältä. Jos teilläkin ajautuu näihin tilanteisiin, kotiuttaminen ei varmaan onnistu. Hoidollinen puoli ei ole mennyt kovin hyvin... On jäänyt tapaamisia väliin... Pitäisi saada neurologisia tutkimuksia, joista voisi selvitä, miksi hän ajautuu näihin juttuihin... Poika on karkaillut sijoituspaikasta ja ollut yötä omilla teillään. Sari sopii tapaamisen seuraavaksi päiväksi. Kiireellisesti sijoitettujen lasten asiat vievät eniten sosiaalityöntekijöiden aikaa. Tapausten määrä on kaksinkertaistunut sen jälkeen, kun uusi lastensuojelulaki tuli voimaan vuonna 2008. Vuonna 2012 sijoitettiin 4 000 lasta, joista useimmat olivat 16 17-vuotiaita. Alle kolmivuotiaita lapsia taas on vuosittain huostaan otettuna 300 400. Se on suhteellisesti paljon enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, samaa luokkaa kuin Itä-Euroopan maissa. Erityisen paljon lapsia on sijoitettu kodin ulkopuolelle vuoden 2005 jälkeen, yhä useampi heistä laitokseen. Tilanne on erikoinen: päättäjien tavoite on ollut juuri huostaanottojen, sijoitusten ja erityisesti laitoksiin sijoittamisen vähentäminen. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi sijoitukset yleistyvät. Syitä ei ole vielä tutkittu kunnolla, sanoo lastensuojelusta väitellyt tutkija Elina Pekkarinen. Hänen mukaansa lastensuojelun ongelmista, niiden syistä ja erilaisten yhteiskunnan toimenpiteiden vaikutuksista tiedetään ylipäätään vähän. Suomessa ei ole tutkittu riittävästi esimerkiksi sitä, mitä lastensuojelun avohuollossa tapahtuu ja miten päädytään tilanteeseen, jossa lapsi joudutaan ottamaan huostaan. Työntekijät joutuvat tekemään päätöksiä lasten

ja perheiden elämästä vailla kattavaa tietoa siitä, ovatko palvelut, joita he voivat tarjota, lainkaan sitä, mitä perhe tarvitsisi. Vertailukelpoista tietoa ei ole myöskään siitä, kuinka kauan huostaanotot kestävät, miksi ne päättyvät ja mitä sitten tapahtuu. Lasten arjesta sijoitusten aikana tiedetään hyvin vähän. Tiedon vähyys johtaa kummalliseen tilanteeseen: päätöksiä asioissa, jotka vaikuttavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten koko elämään, tehdään hyvin hatarin tiedoin siitä, mitä niistä seuraa. KUN LAURA JÄTTI kuukauden ikäisen vauvansa sijaisperheeseen, hän oli raivoissaan itselleen. Hän oli päättänyt, että hänen lastaan ei koskaan vietäisi pois. Huumepiireissä Laura oli nähnyt monien tuttujen itkevän, kun heidän lapsensa otettiin huostaan. Jussista vauvan sijoitus tuntui niin pahalta, että hän ei pystynyt edes vierailemaan tämän luona. Mä en halunnut sotkea sitä asiaa. Ajattelin, että jos menen sinne, en pysty lähtemään enää. Laura taas kävi vauvan luona säännöllisesti. Aika erossa vauvasta ei tuntunut elämältä, vaan ajan sietämiseltä. Jokainen päivä oli pakko kestää. Laura odotti, että sietäminen loppuu ja elämä yhdessä vauvan kanssa palaa takaisin. Silti hän ajatteli, että juuri sillä hetkellä sijaisperhe oli vauvalle hyvä paikka. Kaiken surun keskellä Tervalammen päihdekuntoutuksen työntekijät sanoivat Lauralle ja Jussille oikeat asiat. He muistuttivat, että elämä ei lopu tähän. Jos vanhemmat pääsisivät huumeista eroon ja saisivat asiansa kuntoon, lapsi voisi palata heille. Se ajatus sai meidät yrittämään vielä. Päätimme olla sossuille täysin avoimia ja ottaa vastaan kaiken tuen, Laura sanoo.

Sosiaalityöntekijä Sanna vieraili siihen aikaan tiiviisti Lauran ja Jussin luona. Hän oli vaikuttunut pariskunnan halusta muutokseen. Sanna järjesti Lauran uudestaan huumevieroitukseen, jonka päätyttyä Laura ja Jussi voisivat päästä Tervalammelle asumaan. Se ratkaisi paljon. Jos Laura ja Jussi olisivat joutuneet takaisin kadulle, he olisivat todennäköisesti jatkaneet huumeiden käyttöä. Kadulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada lasta takaisin, eikä mitään syytä yrittää muuttaa elämää, sanoo Laura. Kun Laura palasi huumekatkolta, Sanna järjesti kokouksen yhdessä Tervalammen työntekijöiden kanssa. Viesti oli selvä. Jos Laura ja Jussi hoitaisivat asiansa hyvin, he saisivat lapsensa takaisin. He olivat valmiit tekemään mitä tahansa, että niin tapahtuisi. VOI EI, VÄÄRÄ raide! Sari huutaa aseman portaissa. Hän on työparinsa Hannan kanssa matkalla tapaamaan asiakasta. Kuten tavallista, naiset juoksevat ehtiäkseen junaan. Tää vaatii peruskuntoa, Hanna huikkaa kiitäessään laukku kainalossa eteenpäin. Nämä ihmiset juoksevat aina. Kun Sari lähtee tapaamaan asiakastaan, hän juoksee ehtiäkseen junaan tai bussiin. Kun hän palaa, hän juoksee ehtiäkseen ajoissa toimistoon hoitamaan seuraavaa asiaa. Sosiaalityöntekijät juoksevat, koska heillä on koko ajan kiire. Usein aika ei riitä edes asiakkaiden kanssa tehtyjen toimenpiteiden kirjaamiseen, vaikka laki sitä vaatii. Sari kertoo, että hänellä on kirjaukset tekemättä viikkojen ajalta. Ne ovat minun päässäni.

Sarin ääni on yleensä rauhallinen, mutta yhdestä asiasta puhuessaan hän suuttuu. Se on sosiaali- ja terveysministeriön valmistelema lastensuojelun laatusuositus, joka on tällä hetkellä kommenttikierroksella. Luonnoksessa puhutaan sellaisista asioista kuin etiikka, oikeudenmukaisuus ja lapsilähtöisyys. Siihen on listattu myös konkreettisia tavoitteita: Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tulisi käyttää vähintään puolet työajastaan lasten ja perheiden kohtaamiseen. Jokaisella lastensuojelun asiakkaalla pitäisi olla mahdollisuus saada joka kuukausi työntekijältään ainakin kaksi tuntia henkilökohtaista aikaa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden määrä pitäisi kolminkertaistaa, jos ne ehdotukset haluttaisiin toteuttaa, Sari sanoo. Ei ongelma ole se, että työntekijät eivät tietäisi, mitä tehdä, vaan se, että aika ei riitä tekemään juuri mitään. Pitäisi tehdä valtakunnalliset suositukset palveluiden järjestämisestä, ei jeesustella yksittäisille työntekijöille siitä, miten käyttää aikansa. Jos Sari saisi päättää, hän antaisi aivan ensimmäisenä laatusuosituksen toimivista peruspalveluista. Lastensuojeluun tarvitaan lisää työntekijöitä, mutta sitäkin tärkeämpää on esimerkiksi päiväkotien ryhmäkokojen pienentäminen ja satsaukset peruskouluun ja neuvolaan. Peruspalveluissa tehtyjä leikkauksia ei pystytä korjaamaan sillä, että lastensuojelu saa lisää rahaa. Tällä hetkellä lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on liikaa töitä, ja pätevistä työntekijöistä on pulaa. Kiireessä tehdyillä päätöksillä voi olla onnettomia seurauksia sekä asiakkaille että työntekijöille. Lastensuojelun työntekijät ovat virkamiehiä, jotka voivat joutua vastaamaan päätöksistään oikeudessa. Silti he eivät voi itse vaikuttaa asiakkaiden määrään.

Tässä työssä tehdään virhearvioita niin kuin missä tahansa työssä, mutta meidän virheemme voivat olla todella kohtalokkaita. Juridinen vastuu tarkoittaa myös sitä, että jokainen päätös on kirjattava. Joskus voi käydä, kuten Eerikan asioita hoitaneille sosiaalityöntekijöille, ja merkintää voidaan tarvita oikeudessa. Työntekijät vaihtuvat usein, koska moni haluaa pois raskaasta ja huonosti palkatusta työstä. Viransijaisiksi voi päätyä ihmisiä, joilla ei ole alan koulutusta. Suomessa on kuntia, joissa ei ole yhtäkään pätevää sosiaalityöntekijää, Sari sanoo. Hän on itse valmistunut Helsingin yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan sosiaalityö. Häntä kiinnostivat päätöksenteon vaikutukset ihmisten arkeen, ja hän halusi ammatin, jossa voi työskennellä ihmisten kanssa. Jo opiskeluaikana Sari teki sosiaalityöntekijän sijaisuuksia ja oli välillä töissä lastenkodissa. Nykyisessä virassaan hän on ollut puolitoista vuotta. Joulukuisen viikon aikana hän hoiti kiireellisesti sijoitettujen nuorten lisäksi yli kymmenen perheen asioita. Niiden tilanteet olivat tällaisia: Päiväkoti-ikäinen tyttö asuu kahdestaan isänsä kanssa. Tytön äiti on ilmoittanut, että ei pysty päihdeongelman takia huolehtimaan lapsesta. Myös isällä on ollut ongelmia päihteiden kanssa, mutta Sarin mielestä isä huolehtii lapsesta hyvin. Nyt päiväkodista kerrotaan isän hakeneen lapsen kotiin humalassa ja kasvot ruhjeilla. Sari yrittää selvittää, mitä on tapahtunut. Hän tapaa isän ja tyttären ja puhuu puhelimessa mummin kanssa, joka on hoitanut lasta paljon. Maahanmuuttajataustaisen äidin teini-ikäinen lapsi on lähtenyt kotoa sen jälkeen, kun äiti on käynyt tämän kimppuun. Äidin mukaan kyse oli yksittäisestä tapauksesta ja hän haluaisi lapsen takaisin, mutta lapsi ei suostu tulemaan. Sari yrittää saada äidin ja lapsen puhumaan toisilleen.

Teini-ikäinen tyttö kärsii ahdistuksesta, ei pysty olemaan koulussa ja käyttäytyy kotona väkivaltaisesti. Tytöllä on psyykkisiä ongelmia, joiden takia hän on ollut myös sairaalassa hoidettavana, mutta vanhempien mukaan hän ei ole saanut hoidosta riittävästi apua. Sari miettii yhdessä vanhempien kanssa, mitä tehdä. Pienet pojat käyttäytyvät päiväkodissa väkivaltaisesti. Lasten vanhemmilla on päihdeongelma, ja he ovat pahoinpidelleet toisiaan lasten nähden. Lapset on otettu huostaan kerran ja palautettu sen jälkeen kotiin. Nyt heidät on sijoitettu uudestaan sijaisperheeseen odottamaan huostaanottoa. Lasten elämässä on ollut niin raskaita kokemuksia, että sopivan sijaisperheen löytäminen on hankalaa. Näin vaikeissa tapauksissa sijaisvanhemmiltakin vaaditaan ammatillista kykyä reagoida lasten oireisiin. Samalla perheen pitäisi sopia lasten biologisille vanhemmille, joiden suostumus on tärkeää koko sijoituksen onnistumiselle. Nämä lapset eivät kestä yhtään epäonnistunutta sijoitusta, Sari sanoo. LASTEN SIJOITTAMINEN kodin ulkopuolelle on joskus ainoa keino huolehtia siitä, että he ovat turvassa. Samalla sijoitukset ovat aina yhteiskunnalle kalliita ja perheille hyvin raskaita ja niihin liittyy paljon ongelmia. Kaikki sijaisperheet eivät ole hyviä. Sijoitettu lapsi saattaa joutua muuttamaan lyhyessä ajassa monta kertaa paikasta toiseen. Ja sitten on tilanteita, joissa vanhemmilla ja sosiaalityöntekijöillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä. Viime aikoina lastensuojelusta ovat puhuneet julkisesti myös vanhemmat, jotka kokevat olevansa sosiaalityöntekijöiden mielivallan tai jopa oikeusmurhan uhreja.

Tanja on nelikymppinen helsinkiläinen nainen, joka on ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä siitä asti, kun hänen lapsensa oli muutaman viikon ikäinen. Hän on muuttanut monta kertaa ja ollut useiden lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden asiakas, ei kuitenkaan Sarin ja hänen kollegoidensa alueella. Kun Tanja 37-vuotiaana sai tietää olevansa raskaana, hän yllättyi iloisesti. Hän oli kärsinyt nuorempana syömishäiriöstä, ja lääkärit olivat sanoneet, että hän ei todennäköisesti koskaan voisi saada lasta. Tanja oli tuntenut lapsen isän, Suomeen ulkomailta muuttaneen miehen, vain muutaman kuukauden. Tanjan mielestä he seurustelivat, mutta mies kohteli Tanjaa yhden yön suhteena. Lasta odottaessaan Tanja oli paljon yksin. Hän myös synnytti lapsen yksin ja palasi synnytyksen jälkeen pienen vauvan kanssa kotiin, jossa odotti kaksi isoa koiraa. Synnytys oli vaikea. Tanja oli sen jälkeen kipeä, uupunut ja uneton. Lapsen isä pysyi poissa, eikä Tanjalla ollut ystäviä, joita voisi pyytää apuun. Lopulta avuksi saapui Tanjan isoveli, jolla oli siihen aikaan tapana juoda paljon. Tanja hoiti vauvaa ja koiria, nukkui pari tuntia yössä ja katsoi, miten isoveli humaltui hänen asunnossaan. Kun hän lopulta hääti veljen pois, tämä jätti keittiöön puoli pulloa Koskenkorvaa. Ennen raskaaksi tuloaan Tanja oli tottunut hoitamaan ahdistustaan alkoholilla. Hän joi veljen jättämän pullon tyhjäksi saadakseen vihdoin nukuttua. Niin ei käynyt. Tanja joutui paniikkiin ja alkoi huutaa. Naapuri soitti poliisit, ja Tanja vietiin sairaalaan psykiatriselle osastolle ja muutaman viikon ikäinen vauva lastenosastolle. Tanja kulki osastojen välillä imettämässä vauvaa. Lääkäri totesi hänen sairastavan synnytyksen jälkeistä masennusta. Sairaalasta päästyään Tanja ja vauva saivat paikan ensikodista.

Päivisin Tanja hoiti vauvaa leikki ja lauloi tämän kanssa mutta öisin hän ei vieläkään saanut unta. Hän kysyi, voisiko joku henkilökunnasta hoitaa vauvaa yhden yön, jotta hän saisi nukkua kunnolla. Pyyntöön ei suostuttu. Ensikodin johtajan mielestä Tanja hoiti vauvaa hyvin. Tanja ja lapsi pääsivät muuttamaan kotiin, kun vauva oli muutaman kuukauden ikäinen juuri ennen ristiäisiä. Ristiäisissä Tanja näki pitkästä aikaa myös vauvan isän. Mies saapui paikalle kahden aikaisemmasta liitosta saamansa lapsen kanssa vasta sen jälkeen, kun seremonia oli jo ohi. Seuraavan kerran mies tuli käymään Tanjan luona vajaan vuoden kuluttua. Vierailu hermostutti Tanjaa, ja hän turvautui jälleen alkoholiin. Kun mies otti lapsen syliin, Tanja veti tämän pois. Siinä rytäkässä humalainen Tanja kaatui, lapsen kasvot raapiutuivat seinään ja pää kolahti lattiaan. Poliisit tulivat paikalle, ja Tanja ja lapsi päätyivät taas sairaalaan. Lapsen otsassa oli kuhmu ja leuassa haava, ja Tanjankin vartalo oli mustelmilla. Herättyään sairaalassa Tanja sai kuulla, että lapsi oli sijoitettu vastaanottokotiin, jossa arvioidaan tarvetta lastensuojeluun. Tanja palasi tyhjään asuntoonsa. Hän teki töitä myyjänä voidakseen elättää lasta, kun tämä palaisi. Työpäivät olivat pitkiä, ja Tanja pääsi kotiin usein vasta sen jälkeen, kun vastaanottokodin vierailuaika oli päättynyt. Ikävä tuntui fyysisenä kipuna. Tanja keskusteli tilanteesta lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kanssa. Nämä selvittivät, voisiko joku Tanjan sukulaisista sijoittaa lapsen. Sitä Tanja tai kumpikaan hänen veljistään ei halunnut. Yhdeksän kuukauden kuluttua Tanja ja lapsi muuttivat perhekuntoutuskeskukseen Helsingin ulkopuolelle. Siellä lapsi tarttui joka ilta Tanjaa kädestä ja sanoi: Mun ikioma äiti.

Perhekuntoutuskeskus oli kaukana Tanjan työpaikasta ja lapsen päiväkodista. Töistä palattuaan Tanja kantoi lapsen, rattaat ja ruokakassit hissittömän talon toiseen kerrokseen ja tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Hän kärsi yhä unettomuudesta. Lääkäri määräsi unilääkkeitä. Yhtenä talvisena iltana Tanja kokeili lääkkeiden lisäksi tuttua apukeinoa, alkoholia. Samana yönä Helsingin keskustassa ajavan ambulanssin sairaankuljettaja pysähtyi lasta rattaissa työntävän naisen kohdalle. Oli pakkasta. Nainen oli sekavan oloinen ja lapsen kädet olivat paljaat. Kun sairaankuljettaja kysyi naiselta, mitä oli tapahtunut, tämä vastasi, että ei tiedä. Tanja ei tiennyt, missä oli ja miten hän oli sinne päätynyt. Tanja joutui jälleen psykiatriselle osastolle ja lapsi lastensairaalaan, jossa hänen kädessään todettiin toisen asteen paleltumisvamma. Sairaalasta lapsi sijoitettiin kriisiperheeseen. Tanjaa tutkittiin psykiatrisella osastolla ja hänet todettiin terveeksi. Niin Tanja oli ajatellut synnytyksestä asti: hän ei ollut sairas, vaan loputtoman väsynyt. Tanja tapasi lastaan kriisiperheessä pari tuntia kerrallaan ja odotti, että saisi tämän takaisin luokseen. Kerran Tanja meni tapaamaan sosiaalityöntekijöitä ja nämä kertoivat, että heillä on iloinen uutinen: lapselle oli löytynyt sijaisperhe. Tanja oli järkyttynyt. Hänelle uutinen oli kamala. Sen vuoden aikana Tanjan yksivuotiaalla lapsella oli kolme eri perhettä. Ensimmäinen sijaisperhe asui satojen kilometrien päässä Tanjan kotoa. Siellä lasta hoidettiin muutaman kuukauden, kunnes perhe ilmoitti, ettei enää jaksa. Lapsi palasi kriisiperheeseen ja sieltä uuteen sijaisperheeseen, tällä kertaa samaan kaupunkiin Tanjan kanssa. Siinä perheessä hän asuu yhä. Perheessä on ennestään muitakin huostaan otettuja lapsia. Myös Tanjan lapsi

otettiin huostaan, vaikka Tanja vastusti päätöstä viimeiseen asti. Hallinto-oikeuden lausunnossa huostaanotto perusteltiin näin: Lapsenhoidon vakava laiminlyönti, riittämättömät psyykkiset voimavarat ja ajoittainen runsas alkoholin käyttö. SARI JA HÄNEN samalla alueella työskentelevät kollegansa hoitavat 960 perheen asioita. Suuri osa perheistä on köyhiä. Yhdessä perheessä yksinhuoltajaäiti yrittää elättää kolmea lastaan runsaan tuhannen euron kuukausituloilla, jotka hän hankkii vaikeasti työllistettävien ihmisten palkkatukityössä. Toinen yksinhuoltajaäiti sai äskettäin potkut, koska työnantaja kyllästyi siihen, että nainen joutui työajallaan selvittämään lapsensa asioita lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Yhdeltä perheeltä katkaistaan toistuvasti sähköt, koska sillä ei ole varaa maksaa laskua. Suomessa köyhyys ei tarkoita pelkästään puutetta rahasta. Köyhien perheiden lapset syövät erilaista ruokaa, sairastavat enemmän ja kärsivät useammin psyykkisistä ongelmista kuin varakkaampien perheiden lapset. Kodin ulkopuolelle sijoitetaan lapsia muita useammin perheistä, joiden vanhemmat elävät pitkään toimeentulotuen varassa, ovat työttömiä tai työkyvyttömiä erityisesti psyykkisten syiden takia. Kaikki lastensuojelun asiakkaat eivät kuitenkaan ole köyhiä. Joukossa on myös hyvätuloisia perheitä, ja monessa niistä ongelmia ei kärjistä työttömyys vaan työstä johtuvat paineet. Kaikki, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, näkyy pienellä viiveellä meidän työssä, sanoo Sarin tiimin johtava sosiaalityöntekijä Hannele. Juuri nyt asiakasperheissä näkyy työelämän vaatimusten koveneminen, huonosti toimivat päihde- ja mielenterveyspalvelut,

maahanmuuttajien hoitamattomat traumat ja syväksi revennyt kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä. Tutkija Elina Pekkarisen mielestä lastensuojelusta ei voi puhua puhumatta samalla hyvinvointivaltiosta. Hyvinvointivaltion rakentamisessa oli suurta viisautta. Siihen viisauteen kuuluivat kunnolliset, laadukkaat peruspalvelut kaikille ja niiden tueksi erityispalvelut, joiden saamisen kynnys on matala. Nyt suunta on täysin päinvastainen. Neuvolakäyntejä on vähennetty, subjektiivista päivähoito-oikeutta halutaan rajata, koulukuraattoreita ei ole tarpeeksi, perheiden kotipalvelua tai kasvatus- ja perheneuvolapalveluita on lähes mahdoton saada, hän sanoo. Kansainvälisessä vertailussa Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kummallisessa asemassa: suurin osa lastensuojelun asiakkaista ja huostaan otetuista lapsista on 16 17-vuotiaita nuoria siis melkein aikuisia. Lastensuojeluilmoituksen näistä nuorista tekee tavallisesti joko poliisi tai omat vanhemmat, jotka eivät tiedä, mitä muutakaan tekisivät. Pekkarisen mielestä järkevintä olisi tarjota nuorille erityisen paljon tukea elämän murrosvaiheissa, esimerkiksi silloin, kun alakoulu ja peruskoulu päättyvät. Jos nuorella olisi lähellään aikuisia, jotka näkevät iduillaan olevat ongelmat, niiden ratkaiseminen olisi yhteiskunnalle halvempaa ja nuorelle itselleen kevyempää kuin lastensuojelun asiakkuus ja erityisesti huostaanotto. Viimeistään peruskoulun päättyessä pitäisi huomata nuoret, jotka tarvitsevat apua koulussa jatkamiseen, omien kykyjensä löytämiseen tai päihde- ja mielenterveysongelmiin. Toinen tärkeä ikäryhmä on 11 13-vuotiaat, joille ei tällä hetkellä ole juuri mitään palveluita. Oppilashuollon tehostaminen auttaisi löytämään apua tarvitsevat nuoret, ennen kuin heistä tulee lastensuojelun asiakkaita.

Pekkarisella on toinenkin ehdotus: myös vanhempia pitäisi tukea. Pienten lasten vanhemmilla on neuvola, mutta teini-ikäistenkin vanhemmat tarvitsisivat paikan, jonne pääsisi helposti puhumaan perheen ongelmista. Kaikki tämä liittyy rahaan. Viime vuosina lastensuojelun menot ovat kasvaneet nopeasti, erityisesti sijaishuollossa. Vuonna 2006 lasten sijoitukset kodin ulkopuolelle maksoivat 430 miljoonaa euroa, vuonna 2010 jo 620 miljoonaa euroa. Yhden lapsen sijoittaminen perheeseen maksaa noin 22 000 euroa vuodessa. Laitokseen sijoittaminen maksaa vielä enemmän, 90 000 euroa vuodessa. Sillä summalla saisi 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai 3 000 tuntia kotipalvelua. Kenelläkään ei ole käytössään yksiselitteisiä laskelmia siitä, mihin lastensuojeluun käytettävät rahat olisi viisainta laittaa. Lastensuojelun Keskusliitto julkaisi vuonna 2012 selvityksen, jossa arvioitiin viiden esimerkin avulla, kuinka kalliiksi tyypilliset lastensuojelun asiakkaat yhteiskunnalle tulevat. Esimerkkiasiakkaat olivat fiktiivisiä, mutta heidän elämänpolkunsa hahmoteltiin tutkimusten pohjalta. Kaikki esimerkkitapaukset, joissa selvittiin ehkäisevillä palveluilla, maksoivat alle 12 000 euroa. Kodin ulkopuoliset sijoituksissa kustannukset nousivat satoihintuhansiin euroihin. Poliittisen päätöksenteon kannalta tilanne on nurinkurinen. Lastensuojelu on viimesijaista sosiaaliturvaa, joten siihen on pakko käyttää rahaa silloinkin, kun budjetti on tiukka. Peruspalveluista taas voidaan leikata, ellei laki sitä estä. Kun rahaa on vähän, sitä käytetään yhteisten palveluiden sijaan vain siihen, mihin on pakko. Niinpä kallis lastensuojelujärjestelmä joutuu hoitamaan kaiken muun lisäksi ongelmia, joiden kärjistyminen olisi ehkä voitu estää aikaisemmin, halvemmalla ja kevyemmin. Jos ongelmia ei

pystytä ehkäisemään paremmin, jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: joko lastensuojeluun käytetään rahaa loputtomasti tai sitten osa lapsista vain jää ilman suojelua. TOINEN VANHEMMISTA polttaa jatkuvasti pilveä ja toinen jättää psyykenlääkkeet ottamatta, Sari sanoo ja pyörittelee kynäänsä. On torstai-iltapäivä ja tiimikokouksen aika. Sosiaalityöntekijät pohtivat porukalla tilanteita, joiden ratkominen on erityisen hankalaa. Kahden pienen lapsen isä on kokenut koko elämänsä ajan, että yhteiskunnalla ei ole tarjota hänelle mitään. Kun mies oli pieni poika, hänen äitinsä etsi humalaista isää pitkin kaupunkia lapset kainalossa. Perhe muutti jatkuvasti asunnosta toiseen, ja lopulta isä kuoli viinaan. Pojasta kasvoi syvästi masentunut mies, joka ei käynyt koulua loppuun eikä koskaan mennyt töihin. Lasten äiti on tullut nuorena Suomeen ulkomailta. Hän on ollut vuosikausia lastensuojelun asiakas, mutta syviin traumoihin ei ole löytynyt riittävää apua. Nyt nainen kärsii psykooseista ja on niiden aikana väkivaltainen. Poliisi on vieraillut perheessä usein. Lapsista vanhempi tarrautuu jokaiseen kotiin tulevaan vieraaseen ja kiipeää kadulla tuntemattomien ihmisten syliin. Sijoitus on aika lähellä noiden pienten kohdalla, sanoo johtava sosiaalityöntekijä Hannele. Muut nyökkäävät. Perheen asioita hoitavalla työparilla Hannalla ja Annella on kuitenkin muita ajatuksia. Musta tuntuu, että me ollaan vasta nyt saatu luottamus isään. Se on vaatinut ihan hirveästi työtä. Hän sanoo, että ekan kerran joku viranomainen ymmärtää häntä. Jos me nyt lähdetään sijoittamaan lapset, kaikki se romuttuu, Hanna sanoo.

Työntekijät aprikoivat, voisiko perhe suostua avohuollon sijoitukseen, missä lapsi ja vanhemmat sijoitetaan yhdessä kodin ulkopuolelle ja koko perhe saa tukea. Yhtenä vaihtoehtona sijoitukselle Hannele hahmottelee tiivistä tukisuunnitelmaa, johon kuuluisi psykiatrista hoitoa äidille ja päihdekuntoutusta isälle. Myös lasten mummille pitää soittaa. Mummi on auttanut perhettä paljon, ja Hanna ja Anne haluavat vielä kysyä häneltä, kuinka usein hän pystyy käymään lastenlastensa luona. Työntekijät miettivät tilannetta pitkään. Kaikki ratkaisut tuntuvat jollain tavalla huonoilta. Se on tavallista. Lastensuojelun asiakkaina on paljon perheitä, joiden tilanteeseen ei ole mitään selkeää ratkaisua. Kukaan ei voi olla varma, mikä riskeistä on suurin. Jotain on silti pakko päättää, ja päätöksen tekevät ihmiset, jotka työssään juoksevat aina. Kokouksen jälkeen ajattelin taas Eerikaa, joka kuoli sänkyynsä tiara päässään. Eerikan asioita hoiti kokenut sosiaalityöntekijä, joka kollegoidensa mukaan teki työnsä aina hyvin. Hän työskenteli alueella, jossa asiakkaita on paljon ja perheiden tilanteet raskaita. Lukiessa Eerikan elämästä tehtyjä selvityksiä voi myös ajatella, että Eerikan kohdalla tehtiin monilta osin hyvää lastensuojelutyötä: oli erilaisia tukitoimia, sijoitus kodin ulkopuolelle ja lopulta kotiutus. Kukaan ei vain tiennyt, keiden luokse Eerika kotiin lähtiessään palasi. Eerikan äitipuoli esiintyi väärällä nimellä, ja tytön asioita hoitanut sosiaalityöntekijä yritti pitkään selvittää, kuka nainen oikeasti oli. Se ei onnistunut. Jos nimi olisi selvinnyt, sosiaalityöntekijä olisi myös saanut tietää, että naisella oli biologisia lapsia, jotka oli sijoitettu äidin psyykkisten ongelmien vuoksi. Sitten oli asia, jolle lapsen asioita hoitaneet aikuiset eivät antaneet tarpeeksi huomiota. Se oli tytön oma toive. Eerika ei halunnut palata kotiin.

LAURAN JA JUSSIN vauva asui sijaisperheessä kuusi viikkoa. Sen jälkeen Laura palasi päihdekuntoutuksesta Tervalammelle ja sai sijata lapsen huoneeseen sängyn. Seuraavana päivänä hän haki vauvan. Pian myös Jussi pääsi omasta kuntoutuspaikastaan takaisin Tervalammelle, Lauran ja vauvan luo. Järven rannalla vanhassa kartanossa toimiva perhekuntoutuskeskus oli Lauralle ja Jussille tuttu paikka. Edellisellä kerralla asuessaan siellä vastasyntyneen vauvan kanssa he olivat levottomia ja odottivat pääsevänsä pois. Nyt kaikki oli erilaista. Mihinkään ei ollut kiire. Ajateltiin, että ainoa asia millä on väliä on se, että saatiin lapsi takaisin, Jussi muistelee. Elämä vauvan kanssa oli selkeää, ja talon rutiinit olivat tutut. Huumeet olivat jääneet. Ei tullut mieleenkään, että oltaisiin sen jälkeen retkahdettu, sanoo Laura. Kun perhe oli viettänyt Tervalammella yksitoista kuukautta, Laura ja Jussi olivat valmiit muuttamaan omaan kotiin. Tuttu sosiaalityöntekijä Sanna järjesti pariskunnalle asunnon ja sopi korvaushoidon järjestämisestä. Samalla Sanna muistutti, että uusia mahdollisuuksia ei saa loputtomasti. Jos Laura ja Jussi retkahtaisivat, lapsi sijoitettaisiin uudelleen. Seuraavalla kerralla sijoitus kestäisi paljon kauemmin. Lauran ja Jussin mielestä Sannan tiukka asenne oli hyvä. He olivat nähneet tuttavapiirissään tilanteita, joissa sosiaalityöntekijät katsoivat narkomaanivanhempien lipsahduksia läpi sormien. Huumekuviot ovat sellaisia, että niissä on oltava tiukat säännöt, Laura sanoo. Perhe-elämä Helsingissä vaati paljon opettelua. Oli pysyttävä selvin päin, käytävä kaupassa, laitettava ruokaa ja siivottava

kotia. Lapsi oli vuoden ikäinen, ja Laura ja Jussi halusivat luoda hänelle perheen, joka olisi aivan toisenlainen kuin ne perheet, joissa he itse olivat kasvaneet. Perhe kävi arkisin Oulunkylän perhekuntoutuskeskuksessa opettelemassa uuden elämän vaatimia taitoja. Välillä vanhat kamakaverit tulee ylistämään, miten hienosti me ollaan pärjätty, Laura kertoo. Silloin mulle tulee fiilis, että enhän mä mitään ihmettä ole tehnyt. Olen vain pitänyt lapsesta huolta. TANJAN LAPSEN huostaanotosta on kulunut viisi vuotta. Lapsi täytti juuri kuusi vuotta, mutta äiti ei saanut osallistua juhliin. Pian lapsi menee kouluun. Jollain tavalla se tuntuu rajapyykiltä. Jos lapsi aloittaa koulun sijaisperheen luona, muuttaminen Tanjan luo joskus myöhemmin olisi entistä vaikeampaa. Tanja ei tiedä, voiko koskaan saada lasta takaisin luokseen. Koko elämä on sitä, että kaikkein tärkein puuttuu. Jos surun voisi muuttaa vaikka tiiliskiviksi ja kantaa taskussa, olisi helpompaa. Huostaanoton jälkeen Tanja on saanut tavata lastaan kerran kuussa. Ensin kaksi, sitten kolme ja nyt kuusi tuntia kerrallaan. Aluksi tapaamisissa oli läsnä sijaisperheen vanhemmat ja kaksi lastensuojelun sosiaalityöntekijää. Sijaisperheen olohuoneessa Tanja laittoi Fröbelin palikat soimaan ja tanssi lapsen kanssa. Nykyään lapsi vierailee myös Tanjan kotona. Usein he käyvät puistossa ja pelaavat jalkapalloa. Vierailun lopuksi lapsi pyytää, että ei tarvitsisi erota vielä. Enää Tanja ei juo lainkaan alkoholia. Hän on käynyt uudelleen psykiatrisissa tutkimuksissa, ja hänet on todettu terveeksi. Hän on tavannut miehen, joka haluaa kasvattaa lasta yhdessä hänen kanssaan, jos lapsi joskus palaa.

Tanjan kotona odottaa tyhjä huone lasta varten. Ensimmäisellä vierailulla lapsi ehdotti, että huoneesta voisi tehdä jumppasalin. Kun muutat tänne, me voimme jumpata täällä koska tahansa, Tanja sanoi. Kun Tanja seuraavan kerran tapaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, kokouksessa pohditaan, voisiko Tanja tavata lastaan nykyistä useammin. Myös yökyläilystä on ollut puhetta. Viimeksi Tanja on viettänyt yön yhdessä lapsensa kanssa lähes viisi vuotta sitten. Silloin he nukahtivat käsi kädessä. Tanja odottaa, että viranomaiset tekisivät hänelle ja lapselle perheenyhdistämissuunnitelman. Hän ei ymmärrä, miksi sellaista ei ole vielä tehty. Tanja kokee olevansa viranomaisten armoilla, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa omaan ja lapsensa elämään. Ehkä kysymys on myös tyypeistä, hän sanoo. Jos sossun kanssa kemiat eivät toimi, se määrittelee sut heti johonkin lokeroon. Tanjan mielestä kaikki olisi saattanut mennä toisin, jos hän olisi vauvaa hoitaessaan saanut nukkua. Jos joku olisi ymmärtänyt, miten loputtoman uupunut hän oli. Hallinto-oikeus määritteli huostaanottopäätöksessään Tanjan kyvyttömäksi huolehtimaan lapsestaan, mutta Tanja kantaa pojastaan huolta koko ajan. Yhteiskunta on kiinnostunut lapsesta nyt, mutta ei enää sitten kun hän kasvaa aikuiseksi. Silloin olen vain minä. Minä kannan hänestä vastuun niin kauan kuin elän, ja minä vastaan kun hän kysyy, miksi kaikki meni niin kuin meni. LAURAN JA JUSSIN kodin seinällä on taulu, jossa kukkivan puun oksilla istuu pöllöjä. Kirjahyllyssä on valokuvia ja lasten dvdelokuvia, ikkunassa valkoinen joulutähti ja ikkunan takana piha, jossa on hiekkalaatikko ja keinut. Lattialla on vaaleanpunaiset

nukenvaunut, joihin on peitelty kaksi pientä vauvanukkea. Lauran ja Jussin tyttö on kolmevuotias ja rakastaa kauniita vaatteita ja leikkipuistoja. Päiväkodin jälkeen hän pyytää usein ystäviään kylään. Tytön ystävien vanhemmista on tullut myös Lauran ja Jussin ystäviä. Heidän kanssaan soitellaan ja sovitaan tapaamisia läheiseen puistoon. Tyttö ei tiedä, mitä kaikkea hänen vanhempansa ovat kokeneet, ennen kuin hän syntyi. Pitkään aikaan hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Mutta jos tytön elämässä tulee vaihe, johon kuuluu suunnatonta ahdistusta, väkivaltaa tai huumeita, hänen vanhempansa tietävät, miltä se tuntuu. He tietävät sen niin hyvin, että uskovat näkevänsä huolestuttavat merkit ajoissa. Me toivotaan, että tytöstä kasvaa onnellinen aikuinen, Laura sanoo. Juuri nyt yksi onnen aihe on parvekkeella odottava pulkka. Isä ole kiltti ja järjestä minulle lunta, tyttö on pyytänyt pitkään. Nyt lunta on vihdoin satanut. Kohta Laura ja Jussi hakevat lapsen päiväkodista ja perhe menee laskemaan mäkeä. JOULUKUISENA PERJANTAINA ulkona hämärtää jo iltapäivästä. Sari istuu tietokoneen ääressä ja naputtelee keskittyneesti. Hänellä on vihdoin aikaa kirjata asiakkaiden asiat, jotka olisi pitänyt kirjata jo kaksi viikkoa sitten. Saatuaan työn valmiiksi hän sulkee työhuoneensa oven, leimaa kellokorttinsa ja lähtee kotiin. Ehkä hän kävelee junalle. Jutussa esiintyvien sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden nimet on muutettu tunnistamisen välttämiseksi.

Jutussa on käytetty seuraavia lähteitä: Hanna Heinonen, Antti Väisänen ja Tiia Hipp: Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät?, Lastensuojelun keskusliitto, 2012. Aulikki Kananoja: Toimiva lastensuojelu -selvitysryhmän loppuraportti, STM 2013. Kristiina Kumpula: 8-vuotiaan lapsen kuolemaan johtaneet tapahtumat, OM 2013. Elina Pekkarinen: Lastensuojelun tieto ja tutkimus, Nuorisotutkimusverkosto 2011. Jorma Sipilä ja Eva Österbacka: Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua?, VM 2013.

ELINA HIRVONEN on helsinkiläinen kirjailija ja dokumenttielokuvien ohjaaja. Hänen esikoisromaaninsa Että hän muistaisi saman (Avain 2005) oli Finlandiapalkintoehdokkaana, ja vuonna 2010 Hirvonen voitti Kalevi Jäntin palkinnon romaanillaan Kauimpana kuolemasta (Avain 2010). Hirvosen afrikkalaisista siirtolaisista kertova dokumenttielokuva Paratiisi kolme matkaa tässä maailmassa on palkittu useasti.

Lue myös KATOAMINEN Kaksitoista vuotta sitten kirjailija Anu Silfverbergin isoäiti alkoi käyttäytyä omituisesti. Diagnoosi: Alzheimerin tauti. Alkoi vuosien väsyttävä matka, jonka aikana mummin etsinnöistä tuli koko perheelle eräänlainen sivutyö. Kun muistimme lopulta katoaa, kohdellaanko meitä sinä henkilönä, joka joskus olimme vai sinä, mikä meistä on tullut? Silfverberg löysi hollantilaisesta tulevaisuuden vanhainkodista luokkayhteiskunnan, baarin ja unohtamisen vapauden. Lopulta hän sai myös kuulla, miltä itse tauti tuntuu. MATKAILIJAN NEUVOSTOLIITTO Norjan Huippuvuorilla, keskellä arktista erämaata, on aavekaupunki, jossa pala

Neuvostoliittoa voi säilyä kylmän ja kuivan ilmaston ansiosta satoja vuosia. Kaupungin piti olla neuvostoihmisen lopullinen voitto luonnosta ja jalokivi Stalinin teollistamisohjelman kruunussa. Nyt kaupunki on tyhjillään, ja aika on pysähtynyt hetkeen ennen ihmisten lähtöä. Long Playn ensimmäisen matkailujutun kohteena on menneisyys. TÄMÄ ON AMERIKKA Puoli vuosisataa sitten Yhdysvalloissa uskottiin, että köyhyys, katkeruus ja epätasa-arvo katoavat, koska niiden hävittäminen on poliitikkojen päätavoite ja heillä on kansan enemmistön vahva tuki. Yhdysvalloista ei kuitenkaan koskaan tullut hyvinvointivaltiota. Aatteellisten ristiriitojen kiihkeys on lamaannuttanut koko poliittisen päätöksentekokoneiston. Kansalaisten luottamus valtiovallan hyvään tahtoon on laskenut parissa sukupolvessa romahdusmaisesti. Miksi ihmeessä näin on käynyt?