Paukkuherkkyys ja yksi tapa opettaa koira sietämään laukauksia Text: Hanna-Mari Laitala Ääniherkkyydet ja pelot ovat ongelmana monilla koirilla rodusta riippumatta, mutta joissakin roduissa ääniin reagoidaan huomattavasti herkemmin. Ääniin reagoiminen sinällään on täysin luonnollista ja elämää säilyttävää käyttäytymistä mutta koiran jalostuksessa on pyritty valikoimaan eläimiä, jotka eivät reagoi ääniin ainakaan kovin vahvasti. Palveluskoiraroduilla ääniherkkyys vaikeuttaa koiran käyttöä työtehtävissä ja sen lisäksi se hankaloittaa koiran osallistumista kokeisiin. Palveluskoira-lehdessä oli aikaisemmin tänä vuonna artikkeli, jossa listattiin luonnetestissä useimmin ääniin reagoivia rotuja ja listalla oli useampia paimenkoirarotuja. Ääniherkkyystaipumukset tulee ottaa huomioon pennun kasvatuksessa jo kasvattajan luona, ja erikoisesti pennun koulutusvaiheessa, mikäli koirasta aiotaan kouluttaa palvelus- tai pelastuskoiratehtävissä toimiva eläin. Osa koirien ääniherkkyyksistä ja peloista on tutkimusten mukaan synnynnäisiä, eikä niiden esiintymiseen tarvita mitään varsinaista tapahtumaa, joka laukaisee pelkotilan. Esimerkiksi ukkonen tai ilotulitus voi laukaista koirassa vakavan pelkotilan, vaikkei koira sinällään osaa yhdistää ääntä mihinkään epämiellyttävään tai pelottavaan asiaan. Tällaiset itsestään laukeavat pelkotilat johtuvat siitä, että koiran hermoradoissa on kytkentöjä, jotka reagoivat tietyn tyyppiseen ärsykkeeseen tietyllä tavalla riippumatta koiran aikaisemmista kokemuksista. Jos koiralla on vakava pelkotila ääniä kohtaan, sen totuttaminen niihin voi olla mahdotonta jo pelkästään neurobiologian pohjalta, mutta jos koira on alkanut reagoimaan ääniin jonkin tietyn tapahtuman jälkeen, voi olla mahdollista vastaehdollistaa koira pois pelkotilasta. Tällaisen paukkukoulutetun koiran kohdalla tulee kuitenkin aina muistaa, että koira on herkkä äänille ja ääniherkkyyksien on todettu olevan yksi selvimmin periytyvistä luonneominaisuuksista koirissa. Esimerkki laukausherkkyyden kehittymisestä ja poiskouluttamisesta: Oma koirani, australianpaimenkoira Roni, alkoi noin kaksivuotiaana reagoida laukauksiin. Sitä ennen pentu oli kuullut runsaasti erilaisia ääniä, myös laukauksia, ilotulitusta ja ukkosta noteeraamatta niitä sen enempää. Olin onnellinen siitä, ettei minun tarvinnut huolehtia tuosta ikävästä ongelmasta palveluskoirani kanssa. Suoritimme BH-kokeen, jossa ohjaaja jännitti huomattavasti tavallisia harjoituksia enemmän. Olen itse erittäin ääniherkkä ja reagoin äkilliseen kovaan ääneen hypähtämällä ilmaan ja säpsähtämällä/räpyttämällä silmiäni, enkä voi asialle mitään. BH-kokeessa nuori koira luki ohjaajaansa ja tulkitsi tilanteen niin, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on tapahtumassa ja hämmentyi niin, että lakkasi seuraamasta toivotulla tavalla. Tuolloin vielä läpäisimme kokeen, mutta laukauspelon siemen oli kylvetty.
Samana kesänä koira ei enää kestänyt paikallaolossa ammuttaessa, vaan pyrki ohjaajan luo turvaan, tilanne paheni kaiken aikaa ja koira alkoi laajentaa pelkoaan erilaisiin ääniin niin, että loppujen lopuksi ukkonen, pieru ja jopa naksuttimen ääni saivat sen reagoimaan ahdistuneesti ja pelokkaasti. Ohjaaja otti yhteyttä monelle eri taholle ja pyysi neuvoa ongelman ratkaisemiseksi. Ystävällisiä neuvoja tuli runsain mitoin ja ohjaaja teki kaikkensa löytääkseen keinon, jolla koira saataisiin toimimaan pelostaan huolimatta. Ensimmäisenä neuvona annettiin koiran vähin erin etenevä totuttaminen esim. videolta tai nauhalta soitettuun ampumiseen. Koetimme tätä, mutta koira ei reagoinut keinotekoiseen ääneen millään tavalla, eli emme päässet tätä kautta eteenpäin. Toinen tämän totuttamistavan huono puoli on siinä, että koira pitäisi pystyä eristämään kaikista muista pelkoa aiheuttavista äänistä nauhoitettuihin laukauksiin totuttelemisen ajaksi, sillä tarkoituksena on opettaa koira vähitellen sietämään kovenevaa ääntä ilman pelkoa. Jos koira kuulee kesken totuttamisprosessin jossakin muualla pelkotilan laukaisevan äänen, pitää totuttaminen aloittaa alusta. Toisena neuvona oli totuttaa koira ensin pienempiin ääniin ja sitten vähitellen koventaa ääntä. Paukuttelin ensin kattilan kansia, ei reaktiota. Ostin nallipistoolin ja sain koirani pelkäämään jo iskurin ääntä, tämän testailun jälkeen koira alkoi reagoimaan naksuttimeen ja pieruihinkin hyvin vahvasti. Paukkuherkyydelle on hyvin tyypillistä, että pelkotila laukeaa kaiken aikaa herkemmin ja herkemmin, ja aina pienemmistä äänistä. Koira voi myös oppia yhdistelemään pelkotuntemuksiaan ja ääniä muihin ympäristön ärsykkeisiin, jolloin se alkaa elää jatkuvassa pelonkierteessä, joka valitettavasti ruokkii itseään kaiken aikaa. Kolmannen neuvon mukaan koira totutetaan ensin kaukana kuuluvaan laukaisuun, ts. ammutaan niin kaukana, ettei koira reagoi laukaukseen ja vähitellen ampuminen tuodaan lähemmäs ja lähemmäs, sitä mukaa kun koira kykenee sietämään ääntä. Tällä menetelmällä on saavutettu useita hyviä tuloksia erilaisilla koirilla, mutta meillä se kaatui siihen, että olisimme tarvinneet säännöllisesti apuohjaajaa ampumiseen ja lähestyminen olisi pitänyt aloittaa todella kaukaa eli olisimme apuohjaajan kanssa tehneet yhdessä töitä monen kuukauden ajan. Neljäntenä neuvona oli viedä koira ampumaradalle ja koettaa saada koira irti pelostaan ns. shokkihoidon avulla. Tämä menetelmä perustuu siihen, että ääniherkän koiran limbinen hermojärjestelmä voi reagoida kahdella eri tavalla koviin ääniin; 1. hermosto tulittaa jatkuvasti lisää signaaleja ja koira voi pahimmillaan vaipua katatooniseen tilaan tai 2. hermosolut kyllääntyvät ärsykkeeseen ja koira lakkaa reagoimasta kovaan ääneen. Tätä menetelmää en itse koskaan uskaltanut kokeilla loppuun saakka, mutta tiedän koiria, jotka on tällä tavoin saatu kestämään laukauksia erinomaisesti. Viidentenä neuvona oli pakottaa koira tekemään mitä ohjaaja haluaa. Käytännössä tämä neuvo tarkoittaa sitä, että koiran on pelättävä ohjaajaansa enemmän kuin laukausta. Tässä vaiheessa koirani pelkäsi laukausta jo niin pahoin, että se ei enää kyennyt leikkimään eikä syömään mitään ampumisen jälkeen ja sen ainut toiminta oli syliin kiipeämistä, tärinää ja vikinää.
Jokainen, joka tuntee eläinten käyttäytymistä sen verran, että tietää mitkä ovat koiran perusvaistot, tietää myös sen, että tuossa vaiheessa pakottaminen ei olisi enää ollut inhimillistä toimintaa. Tätä valottaa erinomainen esimerkki, jonka kuulin Runar Naessilta syksyllä 2004 Koiran kieli ja käyttäytyminen seminaarissa. Koiralla on neljä ns. perusvaistoa ja -tarvetta, jotka ovat 1. hengissä selviäminen, 2. ravinnonhankinta (saalistaminen), 3. reviirin puolustaminen ja 4. lisääntyminen (laumassa eläminen) ja näistä neljästä kaikkien tärkein asia eläimen elämässä on luonnollisesti hengissä selviäminen. Jos sinulla on koira, joka pelkää ukkosta niin, että se pakenee sohvan alle ja tärisee siellä seuraavaan aamuun saakka, tiedät millä koiran saa rauhoitettua. Ja vastaus on: ei millään (ehkä lääkityksellä). Voit koettaa leikkiä koirasi kanssa (saalistus) ja voit koettaa syöttää sille herkkuja (ravinnonhankinta), mutta koira ei tule sohvan alta pois ja tuskin edes vilkaisee tarjoamiisi makupaloihin. Kotiinne voi tulla ihminen tai koira, jota oma koirasi vihaa yli kaiken, mutta se ei tule sohvan alta puolustamaan reviiriään, eikä se myöskään reagoisi juoksuiseen narttuun vaikka sellainen jostakin paikalle siunaantuisi. Neljästä perusvaistosta on käytössä enää yksi: Koiralla ei ole tuossa vaiheessa mielessä mitään muuta kuin hengissäselviäminen. Koira on virittynyt ns. survival-moodille ja se on erittäin stressaantunut, eikä näin ollen kykene oppimaan mitään uutta (block out). Jotta eläimen toimintakyky palautuu, se pitää saada pelkäämään jotakin muuta asiaa vielä enemmän kuin ukkosta, jota se jo pelkää henkensä edestä Henkensä edestä pelkäävää koiraa ei voi houkutella tai koettaa palkata pallolla, namilla tai riehumisella, sen ainut tavoite on selvitä tilanteesta hengissä. Tällaista koiraa ei saa toimimaan millään muulla tavalla kuin pelottamalla koiraa vielä lisää, jotta se suorittaa halutun tehtävän, esimerkiksi palveluskoirakokeessa vaaditun seuraamisosuuden. Pakottaminen oli siis automaattisesti poissuljettu vaihtoehto ja tuolloin päätin, että voimme elää elämämme ilman palveluskoirakokeisiin osallistumista. Jätimme aiheen kolmeksi vuodeksi hautumaan, kunnes ystäväni Pipa löysi ruotsalaisesta Canis-lehdestä Cecile Kosten artikkelin, jossa oli samantyyppinen hoitokertomus ääniherkkyydestä kuin meillä. Päätin koettaa vielä kerran. Kuudentena keinona vaihdoimme koirassa laukauksen jälkeen syntyvän tunnetilan pelosta mielihyvään. Kuulostaa yksinkertaiselta ja itse asiassa se onkin sitä. Temppuun tarvitaan vähintään kaksi ahnetta koiraa, joista toinen on erittäin varma laukauksien ja erilaisten äänien suhteen. 1. Opetetaan ahneille koirille uusi hauska temppu, niille tallataan ja valmistetaan ns. herkkuruutu. Käytännössä tämä tarkoittaa noin 5 x 5m suurta aluetta, jolle kylvetään näkyvästi makupaloja. Makupalojen tulee olla niin suuria, että koira löytää niitä paitsi nenällään, myös silmillään (mahdollisimman helppo). Näkyvyyttä parantaa oleellisesti se, jos makupalat sirotellaan kovalle valkealle lumelle, eli talvi on parasta aikaa herkkuruutujen opetteluun. Herkkuruudusta
tehdään himoleikki koirille. Alusta asti kannattaa opettaa koirat olemaan ensin paikallaolossa ruudun reunalla, josta ne vapautetaan valmiiseen ruutuun herkuttelemaan kilpaa. Pelkkää herkuttelua kannattaa tehdä ainakin 5 10 kertaa, mikäli ette ole aikaisemmin tehneet mitään vastaavia harjoitteita. 2. Seuraavassa vaiheessa tehdään taas herkkuruutu ja laitetaan koirat kilpailemaan nameista. Nyt ohjaaja siirtyy rauhallisesti, koiria häiritsemättä noin 30 70 metrin päähän, riippuen siitä kuinka vahvasti herkkä koira reagoi ampumiseen, ja laukaisee starttipistoolin yhden kerran. Ensimmäisen laukauksen kuullessaan koirani singahti kaksi metriä eteenpäin ja jäykistyi paikalleen, MITÄ SE OLI!!!? Häntä laski koipien väliin ja koira lyyhistyi kauhusta. Kerkisin jo ajatella, että olin taas lyönyt pääni seinään. Onneksi maltoin odottaa, sillä kaksi muuta koiraani jatkoivat makupalojen imurointia niin nopeasti, kuin pystyivät, ja Roni rupesi vilkuilemaan muiden touhuja. Lopulta Roni uskalsi ottaa juuri nokan alla olleen makkaranpalan suuhunsa, ennen perheen toista koiraa, ja jatkoi sen jälkeen syömistä. Edelleen koira oli hieman epävarma, mutta se kykeni toimimaan! Tämä oli valtava edistysaskel aikaisempiin menetelmiin verrattuna, joissa koira ei enää laukauksen kuultuaan kyennyt minkäänlaiseen toimintaan. Seuraavana päivänä otimme taas herkkuruudun ilman ampumista. Seuraavien viikkojen aikana ammuimme osassa herkkuruutuja kunnes Roni ei enää reagoinut laukaukseen. Reagointi väheni asteittain, mutta ensimmäisen kerran kaltaista shokkia koira ei enää toiste saanut, alkuun se lakkasi syömästä, vei hännän alas, korvat taakse ja oli levottoman näköinen. Vähitellen reaktiot heikkenivät ja lopulta oltiin tilanteessa, jossa koiran korvakaan ei enää värähtänyt laukauksen jälkeen. Tähän vaiheeseen meni 6 viikkoa, joiden aikana pyrin ampumaan vähintään neljänä päivänä viikossa. 3. Vasta sen jälkeen kun koira ei reagoinut laukaukseen millään lailla, ammuin toisen kerran saman ruudun aikana. Ensimmäisillä kerroilla koira reagoi hieman korvillaan toiseen laukaukseen, mutta oppi sietämään sen suhteellisen pian ilman näkyvää reaktiota. 4. Tämän jälkeen siirryin lähemmäs ruutua, noin 15 metriä ja ammuin siinä kunnes koira taas kesti ampumisen ilman reaktiota, ensin yhden kerran ja vasta sen jälkeen kaksi kertaa. Hitaasti siirryin näin lähemmäs koiria ja herkkuruutua, kunnes olin noin 15 metrin päässä. 5. Seuraavassa vaiheessa koirat laitettiin odottamaan herkkuruudun valmistumista kuten aina aikaisemminkin, eli ruudun reunalle paikallemakuuseen. Siirryin itse 50 metrin päähän koirien eteen ja laukaisin starttipistoolin koirien odottaessa ruutuun pääsyä. Ronin korvat heilahtivat taakse, mutta koira pysyi paikallaan ja parin sekunnin kuluttua laukauksesta vapautin koirat ruutuun. Roni lähti töihin häntä pystyssä ja sillä asenteella, ettei Onni ainakaan syö yhtään makkaraa enempää kuin hän! Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen! Koira oli pysynyt paikallaan, vaikka se kuuli laukauksen ja pystyi vielä sen jälkeen toimimaan ilman ongelmia. 6. Tämän jälkeen pidensin paikallaoloaikaa ja vähitellen olen edennyt siihen pisteeseen, että otan noin kerran kahdessa viikossa koirat ulossyömään eli kaikki koirat laitetaan paikallaoloon oman ruokakuppinsa ääreen ja laukauksen jälkeen odotetaan 5s 45s, jonka jälkeen tulee illallinen. Tällä
ruokintamenetelmällä pyrin ylläpitämään Ronin päässä mielleyhtymää laukaus ruokaa, toistaiseksi olen onnistunut ja olemme päässeet vuosien harjoittelun jälkeen aloittamaan kisauramme myös palveluskoirapuolella. Koira toki paineistuu edelleen laukauksista ja esimerkiksi piippaaminen ja ääntely ovat siitä selviä merkkejä, mutta kykenemme kuitenkin toimimaan ja osallistumaan ilman, että koira pelkää kuollakseen. Harjoituksiin kului koko viime talvi, välillä näytti siltä, että otamme takapakkia, koira näytti välillä levottomalta mennessämme ruutuharjoituksiin. Tuolloin pidin muutamia välipäiviä ja siirryin hieman kauemmas ampumaan tai otin ruutuja ilman ampumista. Koiran lukeminen ja sen antamien signaalien tulkinta on erittäin tärkeää tällaisessa harjoittelussa, kukaan ei voi antaa tarkkoja määriä ja etäisyyksiä, joilla harjoituksia tulee suorittaa, ne riippuvat koirasta ja ohjaajan tulee kyetä tulkitsemaan koiraansa oikein. Tällä menetelmällä siis pyritään vaihtamaan koirassa syntyvä tunnetila pelosta syömisestä aiheutuvaan mielihyvään. Menetelmän etuna on se, että tässä koira saa tukea lauman muilta jäseniltä, jotka eivät reagoi laukaukseen, vaan jatkavat innokkaasti omaa tehtäväänsä, eli innokasta haistelua/nenätyötä ja syömistä. Ruualla on aina koiraan rauhoittava vaikutus verrattuna esimerkiksi taisteluleikkeihin, tai pallon heittelyyn, joita tarjotaan myös usein lääkkeeksi paukkuherkkyyteen. Ala heti leikkiä sen kanssa, kun se reagoi, tai leiki sen kanssa niin me ammutaan jne ovat oikein tutun kuuloisia lauseita ja joissakin tapauksissa toimivatkin. Riehumisen vaarana on kuitenkin se, että jo muutenkin stressaantunut koira stressaantuu vielä lisää rajuista leikkihetkistä, jotka se yhdistää ampumiseen. Ruoka ja aktiivinen nenätyöskentely puolestaan rauhoittavat koiraa ja saavat sen ajatukset tehokkaasti siirrettyä takaisin suoritettavaan tehtävään. Ääniherkkyyksien kanssa tulee muistaa se, että koira ei pelkää siksi, että se haluaisi olla hankala ohjaajalleen. Koiran pelolle on olemassa neurobiologinen tausta, jolle koira ei mahda mitään ja mikäli ohjaaja käyttäytyy koiraa kohtaan väkivaltaisesti tai hermostuneesti tällaisessa tilanteessa, hän tekee koiralle valtavan vääryyden ja mahdollisesti pilaa koiran ja ohjaajan välisen luottamuksen. Jos koirasi reagoi ääniin, pohdi mistä se johtuu, miten olet itse käyttäytynyt ja oletko valmis tekemään töitä ääniherkkyyden poistamisen kanssa. Ainoa käytettävissä oleva nopea keino on neljäntenä neuvona annettu shokkihoito, joka joillakin koirilla voi johtaa täydelliseen luhistumiseen. Kaikki muut tavat vaativat ohjaajalta ja koiralta malttia ja aikaa, mutta ovat koiran kannalta turvallisempia, mikäli et tiedä koirasi pelon taustaa.