Tohtori Proktorin aika-amme

Tohtori Proktorin aika-amme

Ympäristövastuu on osa Gummerus Kustannus Oy:n jokapäiväistä toimintaa. www.gummerus.fi/ymparisto Norjankielinen alkuteos: Doktor Proktors tidsbadekar ilmestyi vuonna 2008 Copyright Jo Nesbø 2008 Illustrations Copyright Per Dybvig 2008 Published by agreement with Salomonsson Agency Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy Helsinki Painopaikka: WS Bookwell Oy Jyväskylä 2010 ISBN 978-951-20-7760-1

jo nesbø Tohtori Proktorin aika-a mme kuvittanut per dybvig suomentanut outi menna Gummerus

Luku 1 Kortti Pariisista Liikuntasalissa oli hiirenhiljaista. Kahdettoista puolapuut, vanha hevonen, jonka nahkapinta oli halkeillut, ja kahdeksan katosta riippuvaa harmaata, kulunutta köyttä nököttivät liikkumattomina. Yhtä ääneti seisoivat ja istuivat myös kuusitoista poikaa ja tyttöä, jotka yhdessä muodostivat Dølgenin koulusoittokunnan ja tuijottivat nyt johtajaansa, kapellimestari Madsenia. Paikoillanne Madsen huusi, kohotti tahtipuikkonsa ja katsoi lapsia siristellen silmiään tummien pilottiaurinkolasiensa takana. Madsen pelkäsi jo nyt, mitä joutuisi pian kuulemaan, ja etsi toiveikkaasti katseellaan Älliä. Hän tiesi, että

muut soittokuntalaiset kiusasivat punatukkaista trumpetistia, koska tämä oli niin pikkiriikkisen pieni, eikä se mikään ihme ollutkaan. Mutta toisin kuin muut, pikkuruinen poika oli musikaalinen ja saattaisi ehkä pystyä pelastamaan heidät. Ja kun Madsenin katse ei tavoittanut Älliä, se kiinnittyi klarinettia soittavaan Liisiin, joka oli hänen tietonsa mukaan Ällin ainoa ystävä. Liisi oli soittokuntalaisista ainoa, jonka hän tiesi harjoittelevan tunnollisesti kotona. Kenties toivoa oli sittenkin. Valmiit Kaikki asettivat soittimet huulilleen. Oli niin hiljaista, että saliin kantautui ulkoa lämpimän lokakuisen iltapäivän ääniä: linnunlaulua, ruohonleikkurin pärinää ja leikkivien lasten naurua. Mutta sisällä liikuntasalissa oli pimeää. Ja yhä pimeämpää oli tulossa. Hep! Madsen karjaisi ja heilautti näyttävästi tahtipuikkoaan. Aluksi ei tapahtunut mitään, eikä kuulunut edelleenkään muuta kuin linnunlaulua, ruohonleikkurin pärinää ja lasten naurua. Sitten kuului epämääräinen trumpetin törähdys ja varovainen klarinetin luikautus, ja patarumpu paukahti kokeilevasti. Pikkurummun odottamaton pärähdys sai käyrätorven säpsähtämään niin että se rääkäisi kovaan ääneen, ja soittokunnan takarivistä kuului puhinaa, joka toi Liisille mieleen viikon tauon jälkeen pintaan nousevan sinivalaan. Kaiken pihinän ja puhinan keskeltä ei kuitenkaan erottunut yhtäkään oikeaa säveltä, ja Madsenin kasvot olivat alkaneet punoittaa enteillen pikaisesti puhkeavaa raivokohtausta. 6 tohtori proktorin aika-amme

Kol, nel! Madsen kirkui ja heilutti tahtipuikkoaan aivan kuin olisi ruoskinut sillä roomalaiskaleerin orjasoutajia. Soittakaa nyt, Vivaldi vieköön! Tämänhän pitäisi olla Marseljeesi, Ranskan kansallishymni! Antakaa soiton kajahtaa! Mutta minkäänlaista kajahdusta ei kuulunut. Madsenin edessä olevat lapset tuijottivat jäykästi nuottitelineitään tai puristivat silmiä tiukasti kiinni aivan kuin olisivat istuneet vessanpöntöllä. Madsen antoi periksi ja laski kätensä alas samalla hetkellä kun tuuba onnistui viimeinkin päästämään ilmoille matalan, yksinäisen törähdyksen. Seis, seis! Madsen huusi ja odotti kunnes tuuba oli vaien nut. Jos ranskalaiset olisivat kuulleet tämän, he olisivat ensin katkaisseet teidän kaulanne ja sen jälkeen polttaneet teidät roviolla. Osoittakaa kunnioitusta Marseljeesia kohtaan! Madsenin jatkaessa läksytystään Liisi kumartui vieressään olevaa tuolia kohti ja kuiskasi: Otin mukaan tohtori Proktorin lähettämän kortin. Siinä on jotain outoa. Ääni vastasi hänelle kolhiintuneen trumpetin takaa: Ihan tavalliselta se kyllä kuulostaa, jos minulta kysytään. Liisi ja Älli, terveisiä Pariisista, toivottaa tohtori Proktori. Eikö siinä jotain sellaista lukenut? Luki, mutta Se on itse asiassa harvinaisen tavallinen kortti, Liisi. Oudoksi kortin tekee vain se, että sen on kirjoittanut niin käsittämättömän kummallinen tyyppi kuin tohtori Proktori. kortti pariisista 7

Heidät keskeytti Madsenin kovaääninen jyrähdys: Älli! Oletko se sinä? Kyllä, herra kersantti! kuului kolhiintuneen trumpetin takaa. Nouse ylös niin että muutkin näkevät sinut! Tämä selvä, oi elävän musiikin ja kaikkien maailmankaikkeuden sävelten valtias! Ja samassa nuottitelineen takaa hyppäsi tuolille pieni, punatukkainen poika, jolla oli kasvoillaan isoja pisamia ja leveä hymy. Eikä hänen tukkansa ollut ainoastaan punainen vaan kirkkaanpunainen. Eikä hymy ollut pelkästään leveä vaan niin leveä, että se miltei jakoi pienen pään kahtia. Eivätkä pisamat olleet pelkästään isoja vaan tai no, ne olivat ihan vain isoja. Esitä meille Marseljeesi, Älli! Madsen jyrähti. Sillä tavalla kuin se kuuluu soittaa. Kuten haluatte, kaikkien kapellimestareiden äiti ja Saharan pohjoisenpuolisten janitsaarien kuningas sekä Lopeta se pelleily ja soita! Ja Älli ryhtyi soittamaan. Pehmeät, lämpimät sävelet kohosivat kohti liikuntasalin kattoa ja ikkunasta ulos aurin- 8 tohtori proktorin aika-amme

koiseen syysiltapäivään saaden linnutkin vaikenemaan häpeästä, kun ne kuuntelivat kaunista musiikkia. Niin Liisi ainakin ajatteli kuunnellessaan, kuinka hänen pikkiriikkinen naapurinsa ja kaikista paras ystävänsä soitti isoisänsä vanhaa trumpettia. Liisi piti omasta klarinetistaan, mutta trumpetissa oli sitä jotain. Eikä sen soittaminen itse asiassa ollut edes kovin vaikeaa. Älli oli kerran opettanut häntä soittamaan trumpetilla yhden laulun, nimittäin Norjan kansallislaulun. Hän ei tietenkään soittanut yhtä hyvin kuin Älli, mutta haaveili salaa että pääsisi jonakin päivänä esittämään kansallislaulun trumpetilla suurelle yleisölle. Ajatella, millaista se olisi! Mutta ajatukset ovat ajatuksia ja haaveet ovat vain haaveita. Hyvä, Älli! Madsen huusi. Ja nyt kaikki mukaan! Yks, kaks, kol, nel! Ja Dølgenin koulusoittokunta yhtyi musisointiin. Kuka syöksyen, kuka kaatuen ja kuka kompastellen. Rummut, saksofonit, käyrätorvet, kellopelit ja lautaset; kuulosti aivan siltä kuin joku olisi kääntänyt keittiön ylösalaisin niin että tavarat rämähtivät ulos laatikoista ja kaapeista. Hetken päästä myös patarumpu ja tuuba pääsivät vauhtiin. Koko huone tärisi. Puolapuiden hampaat alkoivat kalista, köydet riippuivat vinossa aivan kuin olisi tuullut, ja kulunut hevonen hyppi lattialla siirtyen sentti kerrallaan lähemmäs ulko-ovea ikään kuin se olisi yrittänyt livahtaa karkuun. Kun Marseljeesi oli vihdoin päättynyt, oli aivan hiljaista. Sekä salissa että sen ulkopuolella. Linnunlaulu oli vaiennut, lapset olivat lakanneet nauramasta. Ei kuulunut muuta kuin kortti pariisista 9

kaksospoikien, Totin ja Tiituksen, viimeinen epätoivoinen rummun paukahdus, joka jäi kaikumaan ilmassa. Kiitos, huokaisi Madsen. Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Nähdään taas maanantaina. Mutta kun siinä kortissa on jotain outoa! Liisi sanoi, kun he olivat Ällin kanssa kävelemässä kotiin Kanuunatielle päin. Illat olivat alkaneet muuttua pimeämmiksi, ja he pitivät siitä. Etenkin Älli, jonka mielestä valoisat kesäyöt olivat hieman keskimääräistä huonompi keksintö. Ja jonka mielestä pimeät, lämpimät syysillat lukuisine piiloineen ja harvalukuisine omenavarkauksineen oli suorastaan nerokas keksintö, miltei tohtori Proktorin tasoa. Sillä Ällin mielestä professori oli maailman paras keksijä. Muu maailma tosin oli sitä mieltä, ettei tohtori Proktori ollut koskaan keksinyt mitään tärkeää, mutta mitä he muka tiesivät? Kuka esimerkiksi oli keksinyt maailman tehokkaimman pierupulverin, häh? Vielä tärkeämpää oli tietenkin se, että tohtori Proktori teki maailman parasta karamellivanukasta, että hän oli maailman paras ystävä ja naapuri ja että hän oli opettanut Ällille ja Liisille, ettei heidän kannattanut välittää siitä että he olivat kaikkien muiden mielestä säälittävä luuserijoukko, jonka muodostivat pikkiriikkinen punaposkinen poika, säikky lettipäinen tyttö ja reilusti keskimääräistä hullumpi professori, joka käytti tummennettuja moottoripyörälaseja. Me nimittäin tiedämme jotain mitä muut eivät tiedä, Proktorilla oli tapana sanoa. Me tiedämme, että kun ystävykset lupaavat olla ikuisesti toistensa apuna, yksi plus yksi plus yksi on paljon enemmän kuin kolme. 10 tohtori proktorin aika-amme

Ja se todellakin piti paikkansa. Mutta ystäväksi professori ei ollut erityisen ahkera kirjoittaja. He olivat saaneet vain yhden vaivaisen kortin niiden kolmen kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä kun professori oli istahtanut moottoripyöränsä selkään, pannut nahkakypärän päähänsä ja hyvästellyt heidät lähteäkseen Pariisiin etsimään elämänsä suurta rakkautta, Juliette Margarinia. Nainen oli kadonnut hämärissä olosuhteissa monta, monta vuotta sitten, kun professori oli Ranskassa opiskelemassa. Liisi ja Älli olivat nähneet Julietten ainoastaan professorin laboratorion seinällä olevassa valokuvassa, joka oli otettu silloin kun Proktori ja Juliette seurustelivat keskenään. Mutta he näyttivät kuvassa niin onnellisilta, että Liisin silmät olivat kostuneet kyynelistä. Niin, juuri Liisi oli itse asiassa ylipuhunut Proktorin matkustamaan takaisin etsimään Juliettea. Se on omituinen! Liisi intti. Katso vaikka itse. kortti pariisista 11

Älli katsoi Liisin ojentamaa maisemapostikorttia. Hm, hän mutisi. Hän seisahtui seuraavan katulampun alle, tutki korttia tarkkaan ja jatkoi mutinaansa kuulostaen hyvin pohtivalta ja älykkäältä. Se on Pariisista, Liisi sanoi osoittaen mustavalkokuvaa, joka näytti siltä kuin se olisi otettu pilvisenä aamuna. Kuvassa näkyi iso aukio, joka oli aurinkovarjot käsissään ja silinterihattu päässään kävelevistä ihmisistä huolimatta omituisen tyhjän näköinen. Ainoa seikka, joka kertoi, että kuva oli todellakin otettu Ranskan maailmankuulussa pääkaupungissa, oli se, että kuvan alareunassa luki PARIISI. Näetkö sinä saman kuin minäkin? Älli mutisi mietteissään. Eli minkä? Että aukiolta ikään kuin puuttuu jotain. Niin, koko kuvasta itse asiassa. Ehkä, Liisi sanoi, ja kun hän oikein ajatteli, hän ymmärsi, että Älli oli oikeassa, muttei kyennyt sittenkään keksimään, mitä kuvasta puuttui. Lisäksi tämä on ihan kupruilla Älli sanoi puristaen korttia varovasti. Kortti on toisin sanoen kastunut läpimäräksi ja kuivunut taas. Liisi, luitko sinä tätä suihkussa? En tietenkään, Liisi sanoi. Se oli tuollainen kun se tuli. Ahaa! Älli huudahti ja nosti pystyyn pikkiriikkisen etusormensa, jonka kynsi oli pureskeltu lyhyeksi. Mestaripäättelijä Älli on jälleen kerran onnistunut ovelasti ratkaisemaan 12 tohtori proktorin aika-amme

kinkkisen arvoituksen. Kortti kastui Pariisissa, koska siellä satoi! Liisi muljautti silmiään. Mistä sinä sen tiedät? Yksinkertaista, rakas Liisini. Kortissa sanotaan niin. Katso itse. Älli ojensi kortin takaisin. Liisin ei kuitenkaan tarvinnut katsoa, koska hän oli lukenut lyhyen viestin jo kaksitoista kertaa ja osasi sen ulkoa. Mutta koska sinä tuskin olet vielä lukenut korttia, voit katsoa sitä nyt: Pariisissa sataa, onko muuta kysyttävää? Älli sanoi tyytyväisenä, ojensi kortin takaisin ja tutki lyhyeksi pureskeltuja kynsiään etsien vielä jotain mitä jyrsiä. kortti pariisista 13

Ei tässä ole ihmeellistä se, miten kortti on kastunut, Liisi sanoi. Vaan se, mitä professori on kirjoittanut! Keitä ovat esimerkiksi Isiil ja Illä? Ehkä hän on unohtanut meidän nimemme, sanoi Älli. Eikä ole, hänhän on kirjoittanut osoitekenttään ihan oikein Liisi Partanen, sanoi Liisi. Hm, Älli mutisi kuulostamatta enää yhtä älykkäältä kuin vähän aikaa sitten. Isiil on Liisi takaperin, sanoi Liisi. Yksinkertaista, Älli sanoi ja luki sanan kiireesti takaperin. Aivan oikein, Isiilistä tuli Liisi. Mutta kuka on Illä? hän kysyi. No arvaa! Liisi huudahti ja muljautti silmiään. Hm Liisi ylösalaisin? Älli takaperin! Hehheh, Älli sanoi väläyttäen sekalaisen rivin pikkiriikkisiä hampaita. Kunhan vitsailin. Yksinkertaista. Hänen korvalehtensä punoittivat kuitenkin hieman. Mutta siinä tapauksessahan ongelma on ratkaistu, joten mikä tässä vielä mättää? Ei ongelmana ole se! Liisi huusi kiihtyneenä. No mikä sitten? Koko muu teksti! Älli levitteli lyhyitä käsiään. Proktori kertoo että Pariisissa sataa, Liisi. Sade lokakuussa on tuiki tavallista. Jopa Kalaharin autiomaassa sataa lokakuussa. Siellä sataa itse asiassa niin paljon, että autiomaa alkaa tulvia ja nokitäpläinen namibiansarvikuono jääräpää joka kieltäytyy sitkeästi opette- 14 tohtori proktorin aika-amme

lemasta uimaan joutuu seisomaan vedenpohjassa ja pidättämään hengitystään marraskuuhun saakka. Ei siis mikään ihme, että Pariisissakin vähän ripottelee. Nokitäpläinen namibiansarvikuono? Liisi toisti epäluuloisesti. Jep, sanoi Älli. Laji on mainittu sivulla 620 kirjassa ELÄIMIÄ JOIDEN ET TOIVOISI OLEVAN OLEMASSA. Liisi huokaisi. Älli viittasi vähän väliä valtavaan opukseen, joka hänen isoisällään oli kuulemma ollut kirjahyllyssään. Mutta Liisi, sen paremmin kuin kukaan hänen tietämistään ihmisistä, ei ollut ikinä nähnytkään kirjaa, jonka nimi oli Eläimiä joiden et toivoisi olevan olemassa. Mutta entä KETTUA, NII? Liisi sanoi. Mitä se tarkoittaa? Helppo juttu, sanoi Älli. Sade harmittaa professoria. Ihan vietävästi. Liisi katsoi Älliä epäilevä ilme kasvoillaan. Entä seuraava rivi sitten? Naulakot hae? Se tarkoittaa että naulakot ovat täynnä sateenvarjoja ja sadetakkeja eikä tilaa jää enää millekään muulle. Naulakoista on pulaa. Niitä täytyy hakea lisää. Katin kontit! Liisi tuhahti. Tuskin professori Proktori olisi meille mistään naulakoista kirjoittanut, saatikka pyytänyt hakemaan niitä. Älytön ajatuskin! Ehkä sitten Älli sanoi raapien vasemmanpuoleista punaista pulisonkiaan. Liisi päästi alistuneen huokauksen. Eikä viimeisestä sanasta saa tolkkua millään. Kuulassot? kortti pariisista 15

Älli hymähti alentuvasti. Voi sinua, rakas pähkinäaivo, se tässä on kaikkein yksinkertaisinta. Kuu jos joku viittaa romantiikkaan, ja koska professori on löytänyt Julietten, hän haluaisi tietenkin lassoja, joilla voisi vangita täysikuun paistamaan joka ilta. Nyt riittää jo, Älli! Liisi sanoi varoittavasti. Älli katsoi häntä ymmällään, mutta sulki suunsa kuuliaisesti. Sanojen takana piilee jotain, Liisi sanoi. Niinkö? sanoi Älli. Mitä? En tiedä, mutta jotain kuitenkin. Katso esimerkiksi tuota postimerkkiä. Eikö siinä ole sinun mielestäsi jotain outoa? Ei, pakko sanoa että neliskulmainen, pykäläreunainen postimerkki, jossa on kuva vakavannäköisestä miehestä, ei saa minua pomppaamaan ilmaan hämmästyksestä. Mutta oletko nähnyt, mitä postimerkissä lukee? En, Älli joutui myöntämään. Liisi antoi kortin taas hänelle. Ludvig Lammas, Älli luki. Se on varmaan tuon tyypin nimi. Ja 1888 lienee vuosiluku. Yäk! Yäk? Liisi ihmetteli. 16 tohtori proktorin aika-amme

Niin, ajattele miltä tuntuu nuolaista yli sata vuotta vanhaa postimerkkiä Niin, mutta näyttääkö postimerkki sinun mielestäsi sata vuotta vanhalta? Älli katsoi postimerkkiä tarkemmin. Ja hänen oli pakko myöntää, että Liisi oli oikeassa. Ellei otettu lukuun sitä, että postimerkki oli kastunut, se näytti upouudelta värit olivat kirkkaat ja pykäläreunat täysin kulumattomat. Ehkä siinä on painovirhe, hän sanoi kuulostamatta enää yhtä vakuuttuneelta. Luuletko niin? Liisi sanoi. Älli pudisti päätään. Tässä on jotain mätää, hän sanoi. Kaikki on ylösalaisin, sanoi Liisi. Minun mielestäni sanoit äsken, että kaikki on takaperin, Älli sanoi. Mitä? Niin sinä sanoit. Eli miten? Että kaikki on takaperin, sanoi Älli. Niin juuri, Liisi sanoi ja nappasi kortin takaisin itselleen. Niin juuri! Hän katsoi korttia. Ja alkoi yhtäkkiä haukkoa henkeään. Mitä nyt? Älli kysyi huolestuneena. L-luulen että Proktori on vaarassa, Liisi änkytti kalpeaksi valahtaneena. Lue kortti takaperin. Älli teki työtä käskettyä. Ja sinä voit tehdä samoin. Vaikka nyt heti. kortti pariisista 17

Joko luit? Tajusitko mitään? Älä välitä, ei tajunnut Ällikään. Tossa luukeah, hän luki. Tokaluan iin! Auttekaatas Älli ja Liisi. Täsmälleen niin siinä lukee, Liisi huokaisi. Jokin on pahasti pielessä. No niin on, sanoi Älli. Kirjaimet ovat sikin sokin. En minä sitä tarkoittanut! Liisi puuskahti. Etkö sinä tajua mitään? En, Älli myönsi ja raapi taas pulisonkiaan. En esimerkiksi ymmärrä, miksi hän on kirjoittanut tossa luukeah. Liisi tuijotti korttia keskittyneesti. Seuraa nuolta, hän sanoi. Se osoittaa postimerkkiä kohti. Älli työnsi oikean etusormensa oikeaan korvaan ja pyöritteli sitä samalla kun hän puristi oikean silmänsä kiinni. Ällin ajatukset kulkivat paremmin sillä tavalla, aivot käynnistyivät vähän samaan tapaan kuin auto käynnistyy virta-avainta vääntämällä. Kuului äänekäs plopsahdus, kun hän vetäisi sormensa ulos korvasta. Nyt minä keksin, Älli sanoi ja tuijotti sormeaan haltioituneena. Kortti on meille tarkoitettu salainen viesti, josta kukaan muu ei saa tietää mitään. Proktori nimittäin tiesi, että minunlaiseni fiksu poika tajuaisi kyllä, että tekstissä on jotain outoa. Liisi muljautti silmiään, mutta Älli ei ollut huomaavinaankaan sitä. Kielioppi ei mene ihan oikein, mutta kirjainten paikkoja muuttamalla kaikki selviää, Älli jatkoi. Tuossa lukea ja nuoli, joka osoittaa postimerkkiä kohti, tarkoittaa, että vies- 18 tohtori proktorin aika-amme

tin loppu löytyy postimerkin alta! Meidän täytyy siis irrottaa postimerkki. Minä olen tiennyt sen jo jonkin aikaa, sanoi Liisi. Älli ojensi kortin takaisin Liisille ja niiskautti nenäänsä tyytyväisenä: Hieno homma, että minä olen niin taitava selvittämään salaisia koodeja, vai mitä? kortti pariisista 19

Luku 2 Tohtori Proktorin kellari Liisin isä, komentaja, heräsi sohvalla sanomalehtipaperin ja painomusteen maku suussaan. Hän oli nimittäin tapansa mukaan nukahtanut lehti kasvojensa päällä ja kuorsannut niin kovaa, että ikkunaverhot heiluivat ja sanomalehden alin sivu, se jossa kerrottiin säätiedot, imeytyi hänen suuhunsa jokaisella sisäänhengityksellä. Hän katsoi kelloa ja huokaisi tyytyväisenä huomatessaan, että pian olisi aika mennä nukkumaan. Ensin hän kuitenkin söisi kanavoileivän. Tai kaksi. Hän viskasi sanomalehden sohvapöydälle, kampesi ison mahansa pois sohvalta ja nousi siten automaattisesti jaloilleen. 20 tohtori proktorin aika-amme

Heipä hei, hän sanoi tullessaan keittiöön. Liisi seisoi tiskipöydän ääressä, ja tuolilla Liisin vieressä seisoi Älli, pikkiriikkinen naapurinpoika kummallisesta perheestä, joka oli muuttanut keväällä Kanuunatielle. Heidän edessään vedenkeitin pomppi ja tärisi ja sylki poristen höyryä kaatonokastaan. Sanokaapa, ettekö ole vielä vähän liian pieniä juomaan kahvia? komentaja kysyi haukotellen. Ai, ai, il commandante, Älli vastasi. Mutta emme me kahvia keitäkään. Vasta nyt komentaja huomasi, että Älli piti vedenkeittimen nappia pohjassa niin ettei keitin sammunut vaan antoi veden jatkaa kiehumistaan. Ja että hänen tyttärensä piteli jotakin postikortin tapaista kuumassa vesihöyryssä. Mitä te sitten teette? Mene pois, isä, Liisi sanoi. Hei, minähän se täällä olen komentaja! komentaja sanoi. Haluan tietää, mitä te puuhaatte! Pahoittelen, il commandante, sanoi Älli. Tämä on niin huippusalaista, että jos me kertoisimme sinulle, tietäisit jo liikaa. Ja tiedät varmaan, mitä sellaisille ihmisille tapahtuu, jotka tietävät liikaa, eikö totta? No mitä? komentaja sanoi ja pani kätensä puuskaan. Heiltä leikataan kieli irti niin etteivät he pysty puhumaan. Ja kaikki oikean käden sormet, jotta he eivät pysty kirjoittamaan. Entä jos huomaattekin, että olen vasenkätinen? komentaja sanoi. tohtori proktorin kellari 21

Siinä tapauksessa sinulle käy tosi huono tuuri, koska joudumme katkomaan sormet siitäkin kädestä. Entä jos osaan kirjoittaa kynä varpaitten välissä? Silloin lähtevät molemmat jalatkin, il commandante. Valitan, vakoilijoitten maailma on tyly. 22 tohtori proktorin aika-amme

Tosiaan, täytyy sanoa, huokaisi komentaja. Mutta ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanoi Älli. Kun ei ole jalkoja, voi maata sohvalla koko talven pääsiäiseen saakka eikä tarvitse voidella suksia, pestä sukkia tai sitoa kengännauhoja. tohtori proktorin kellari 23

Sinäpä sen sanoit, sanoi komentaja. Mutta entä jos keksin, että voin laittaa kynän suuhuni? Tai opettelen morsettamaan räpyttelemällä silmiäni? Harmi että tuokin vielä juolahti mieleesi, il commandante. Nyt meidän on katkaistava sinulta pää. Komentaja nauroi niin että iso maha hytkyi. Lopettakaa pelleily, te kaksi, Liisi komensi. Isä, pois täältä! Tämä on käsky! Kun komentaja oli päätään pudistellen mennyt ulos keittiöstä, Liisi otti kortin pois vesihöyrystä. He istuutuivat ruokapöydän ääreen, ja Liisi irrotti postimerkin pinsettien avulla äärimmäisen varovasti. Onnistui! Liisi huudahti. Mistä tiesit, että vesihöyry saa postimerkin irtoamaan? Ah, sehän kuuluu tutkijan perustaitoihin, Älli sanoi mutta näytti hänkin itse asiassa hieman yllättyneeltä. Postimerkin paikalle on kirjoitettu jotain, mutta kirjaimet ovat niin pieniä, etten saa niistä mitään selvää, Liisi sanoi nostaen kortin lähemmäs valoa. Ehkä se käy helpommin sinulta, koska olet ööh, pienempi. Miten se muka liittyy asiaan? Älli katsoi Liisiä kulmiaan kohottaen. Liisi kohautti olkapäitään. Pienemmille ihmisille riittää pienemmät vaatteet ja pienempi auto. Miksei sama koskisi myös kirjoitusta? Katsotaanpa, Älli sanoi, nappasi kortin käteensä ja siristi silmiään. Ei, hän sanoi ja ojensi kätensä katsomatta Liisiin päin. Suurennuslasi, kiitos. 24 tohtori proktorin aika-amme

Liisi harppasi keittiön laatikolle, löysi äidin suurennuslasin ja asetti sen Ällin avoimena odottavaan käteen. Ahaa, Älli sanoi nähdessään mitä kortissa luki. Siinä luki nimittäin näin: tohtori proktorin kellari 25

Selvä on, Älli mutisi ja siirsi suurennuslasia alaspäin. PARIISISSA MENETTE SUORAAN PENSIONAATTI POM FRITIIN. KUN TULETTE PERILLE VEISIN TOHTORI PROKTORI Hei! Älli huudahti. Mitä tämä on? Osa tekstistä puuttuu! Se johtuu vedestä, Liisi kuiskasi henkeään pidättäen Ällin olan yli. Lukeeko siinä vielä jotain? Älli siirsi suurennuslasia edelleen alaspäin. PS. OLEN PIILOTTANUT LABORATORION AVAIMEN TOSI OVELAAN PAIKKAAN: KYNNYSMATON ALLE. Mitä me odotamme? Älli huudahti. Lähtölaukausta! huudahti Liisi. Pam! he huusivat yhteen ääneen. Sitten he ponkaisivat ylös tuoleistaan. Liisi nappasi isän taskulampun alimmasta keittiön laatikosta, ja he lähtivät juoksemaan pitkin Kanuunatietä, jonka varrella olevien pihojen ja puutalojen ylle oli laskeutunut pimeä hiljaisuus. Kuu katseli heitä uteliaana, kun he kiipesivät aidan yli kaikista pienimmän talon pihalle, missä ruoho oli kasvanut kaikkein 26 tohtori proktorin aika-amme

pisimmäksi. He juoksivat päärynäpuun ohi kellarin ovelle ja raottivat kynnysmattoa. Ja aivan oikein: kuun valossa kiilteli avain. He työnsivät avaimen vanhassa, maalaamattomassa ovessa olevaan avaimenreikään, ja kun he väänsivät sitä, kuului pahaenteistä metallin kirskuntaa. He pysähtyivät tuijottamaan ovea. Sinä ensin, Liisi kuiskasi. Kuinkas muutenkaan, Älli sanoi ja nielaisi. Hän veti henkeä. Sitten hän potkaisi ovea kaikin voimin. Saranoiden kolean kitinän säestyksellä ovi liukui auki. Oviaukosta tulvahti kylmää ja kosteaa ilmaa, ja heidän päittensä yli lehahti yön pimeyteen olento, joka saattoi olla joko poikkeuksellisen iso yöperhonen tai ihan vain keskikokoinen lepakko. Hui, Liisi sanoi. Hirvitys, sanoi Älli, sytytti taskulampun ja marssi sisään. Liisi katseli ympärilleen. Jopa ystävällinen päärynäpuu näytti siltä kuin se olisi kurotellut noidansormiaan kuuta kohti. Hän kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja kiiruhti Ällin perään. Mutta Älliä ei näkynyt enää missään, ja Liisi huomasi seisovansa läpitunkemattoman pimeyden keskellä. Älli. Liisi kuiskasi, koska hän tiesi, että kun pimeässä puhui kovalla äänellä, se sai olon tuntumaan entistäkin yksinäisemmältä. Täällä, Älli kuiskasi. Liisi lähti seuraamaan ääntä ja näki taskulampun valokeilan, joka osoitti seinään päin. tohtori proktorin kellari 27

Löysitkö aikasaippuan? hän kysyi. En, Älli vastasi. Mutta löysin koillisen pallonpuoliskon isoimman hämähäkin. Sillä on seitsemän jalkaa, eikä se ole ajellut säärikarvojaan vähään aikaan. Ja sen suu on niin valtava, että pystyn erottamaan sen huulet. Katso nyt tuota petoa! Liisi näki, että kellarin seinällä nökötti aivan tavallinen eikä mitenkään erityisen iso hämähäkki. Seitsemänjalkainen perulainen imuhämähäkki, ne ovat tosi harvinaisia! Älli kuiskasi haltioissaan. Se elää pyydystämällä muita hyönteisiä ja imemällä niiltä aivot päästä. Aivot? Liisi toisti katsoen Älliä. Luulin, ettei hyönteisillä ole aivoja. Juuri sen takia seitsemänjalkaiset perulaiset imuhämähäkit ovat niin harvinaisia, Älli kuiskasi. Hyönteisiä, joilla on aivot, on ihan älyttömän hankala löytää mistään. Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Liisi kysyi. Olen lukenut sen Älä edes sano, Liisi keskeytti. Kirjasta ELÄIMIÄ JOI- DEN ET TOIVOISI OLEVAN OLEMASSA. Tismalleen, sanoi Älli. Eli jos sinä etsit aikasaippuan ja 28 tohtori proktorin aika-amme

nenäklipsit, minä yritän sillä aikaa pyydystää tämän harvinaisen hämähäkkiyksilön. Sopiiko? Mutta meillä on vain yksi taskulamppu. No, laita sitten valot päälle. Valot Liisi aloitti ja pyöritteli silmiään. Miksi emme tajunneet sitä heti? Koska silloin täällä ei olisi ollut näin ihanan hämärää, Älli sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti oven vieressä olevaa katkaisinta. Liisi väänsi sitä, ja hetken päästä tohtori Proktorin keksijäkellari kylpi kirkkaassa, valkoisessa valossa. Kellarissa oli kattiloita, painekeittimiä, ämpäreitä ja hyllymetreittäin lasipurkkeja, jotka sisälsivät erilaisia pulverisekoituksia ja kemikaaleja; siellä oli rautaputkia, lasiputkia, koeputkia ja muunlaisia putkia jopa vanha kivääri, jonka suuaukkoon oli kiinnitetty jääkiekko. Ja seinällä kiväärin vieressä riippui kuva, josta Liisi piti kovasti. Se oli Ranskassa otettu valokuva nuoresta tohtori Proktorista, joka istui moottoripyöränsä selässä. Sivuvaunussa istui hän: kaunis Juliette Margarini pitkine, punertavanruskeine hiuksineen, tohtorin tyttöystävä ja hänen elämänsä suuri rakkaus. He hymyilivät ja näyttivät niin onnellisilta, että Liisin sydäntä lämmitti. Edellisessä kortissa Proktori kertoi päässeensä Julietten jäljille. Ainoassa tätä ennen saadussa kortissa, jonka Proktori oli lähettänyt Pariisista kesäkuussa, hän kertoi päässeensä Julietten jäljille. Jokohan Juliette oli löytynyt? Liisin katse vaelsi eteenpäin huoneessa ja pysähtyi miltei tyhjään lasipurkkiin, jonka pohjalla oli mansikanpunaista tohtori proktorin kellari 29

jauhetta. Katseen pysähtyminen ei johtunut mansikanpunaisesta väristä vaan etiketistä. Se näytti nimittäin tältä: 30 tohtori proktorin aika-amme

Liisi otti purkin hyllyltä ja meni ison, ruosteisen arkistokaapin luokse. Hän veti auki laatikon, jossa luki PATENTOI- MATTOMIA KEKSINTÖJÄ, selasi kansioita R-kirjaimeen saakka, ja aivan oikein: sieltä löytyi kellastunut kansio, jossa luki RANSKALAISNENÄKLIPSI. Hän avasi kansion ja käänsi sen ylösalaisin, ja sieltä tipahti lattialle kaksi tuiki tavalliselta näyttävää nenäklipsiä. Ilman käyttöohjetta. Hän sujautti nenäklipsit taskuunsa ja huusi: Löytyi! Lähdetään! Hän kääntyi ja huomasi, että Älli seisoi työpöydällä käsi kainaloa myöten toisessa lasipurkissa. Mitä sinä teet? Otan vain vähän pierunauttipulveria. Älli! Se ainehan on hengenvaarallista ja täysin laitonta! Haasta minut oikeuteen, Älli sanoi. Kohtuullinen määrä piereskelyä on sitä paitsi terveellistä. Kohtuullinen määrä? Viimeksi kun otit sitä ruokalusikallisen, pieraisit niin kovaa että olit vähällä lentää avaruuteen! Jätä liioittelu minun tehtäväkseni, ole kiltti, Älli sanoi ja kumosi kourallisen vaaleanvihreää pierunauttipulveria pieneen muovipussiin, jonka hän solmi kiinni ja sujautti takintaskuunsa. Lensin ehkä viidenkymmenen metrin korkeuteen, eikä se ole paljon mitään verrattuna no jaa, Eiffel-torniin nyt vaikka. Sinä olet tyttö etkä siksi ymmärrä piereskelystä mitään. Tytöt osaavat päästää vain pikkiriikkisiä hiirenpieruja. Älli päästi keskikovan pieraisun. tohtori proktorin kellari 31

Kuulitko? hän sanoi. Sinun vuorosi. Pöh, sanoi Liisi. Minäkin piereskelen, mutta vain silloin kun se on ehdottoman välttämätöntä. Rakas neiti Nirppapieru, Älli sanoi, kiersi kannen tukevasti kiinni ja hyppäsi alas. Voin lyödä tältä istumalta tonnin tahmaisia karkkeja vetoa siitä, ettet IKINÄ pieraise niin kovaa että sen pystyisi erottamaan ihmiskorvalla. Jätä voimapierut meille pojille. Saatpa vielä nähdä, sanoi Liisi. Saanpa vielä kuulla, tarkoitat kai, Älli sanoi ja pani kätensä korvan taakse. Ja minä en kuule mitään! He sammuttivat valot, lukitsivat oven perässään, panivat avaimen takaisin kynnysmaton alle, kävelivät pihan poikki, pysähtyivät päärynäpuun juurelle ja katsoivat taivaalla kumottavaa kuuta. Me lähdemme siis Pariisiin, Liisi sanoi. Yksin. Yksin mutta yhdessä, Älli oikaisi. Eikä se nyt niin kovin kaukana ole. Kauempana kuin Sarpsborg, Liisi sanoi. Hädin tuskin, sanoi Älli. Minun täytyy pyytää äidiltä lupa ennen kuin voin lähteä, Liisi sanoi. Unohda, sanoi Älli. Et tule ikinä saamaan lupaa. Sinulle sanotaan vain, että kannattaa mieluummin ottaa yhteyttä Pariisin poliisiin. Ja mehän tiedämme, mitä siitä seuraa. Niinkö? Liisi sanoi. Mitä? Ei mitään, sanoi Älli. Yksikään aikuinen ei suostu usko- 32 tohtori proktorin aika-amme

maan tohtori Proktorin keksintöihin. Aikasaippuaa? he sanovat. Onko hullumpaa kuultu! Sen takia professori lähetti kortin meille. Hän tiesi, ettei kukaan muu uskoisi häntä, vai mitä? Ehkä, Liisi sanoi varovasti. Mutta oletko ihan varma, että me uskomme häntä? Hän on kyllä kiltti, mutta oikeastaan vähän ööh, hullu. Totta kai me uskomme, Älli sanoi. Eikä Proktori ole mitenkään vähän hullu. Hän on täysin vinksahtanut. Nimenomaan, sanoi Liisi. Eli miten voit olla niin varma? Yksinkertaista, rakas Liisi. Tohtori Proktori on meidän ystävämme. Ja ystävät uskovat toisiaan. Liisi katsoi kuuta pitkään. Ja nyökkäsi. Tuo, hän sanoi, oli totisin totuus, mitä olet sanonut pitkiin aikoihin. Miten meidän siis pitäisi toimia? Huomenna on perjantai, vai mitä? Eli nyt menet kotiin ja sanot, että sinut on kutsuttu viikonlopuksi ystäväsi luo Sarpsborgiin, että matkustat sinne junalla suoraan koulusta ja että sinut tullaan hakemaan juna-asemalta. Se saattaisi onnistua, Liisi sanoi ja puraisi huultaan. Entä sinä? Minä sanon äiskälle, että lähden viikonlopuksi Arvikaan soittokuntaleirille. Leirille? Noin vain, yhtäkkiä? Älli kohautti olkapäitään. Äiskä nielee sen silmiään räpäyttämättä, ei hän ole ikinä kärryillä mistään. Luultavasti hän on ihan onnessaan, kun pääsee minusta eroon pariksi tohtori proktorin kellari 33

päiväksi. Huomenna pakkaat vähän ylimääräistä koulureppuusi, et liikaa, vain pieniä p:llä alkavia asioita. Passin, pelikortit, pastilleja ynnä muuta. Sitten menemme kouluun ihan normaalisti, ok? Mutta koulun jälkeen menemme keskustaan, siihen kellokauppaan Pitkätakin kellokauppaan, Liisi sanoi. Niin juuri. Me myymme postimerkin, menemme bussilla lentokentälle, ostamme liput ensimmäiselle lennolle Pariisiin, käymme lähtötarkastuksessa ja hups, olemmekin jo perillä. Liisi pureskeli Ällin kertomaa suunnitelmaa ja omaa alahuultaan. Hups sinne ja hups tänne, hän ajatteli. Kun Älli puhui, hänellä oli taito saada kaikki monimutkaisetkin asiat kuulostamaan helpoilta. No? Älli tivasi. Mitä sanot? Liisi katsoi kädessään olevaa lasipurkkia. Kuun säteet heijastuivat kauniisti ja arvoituksellisesti mansikanpunaisesta jauheesta. Kadonnut menneisyyteen? Aikasaippuaa? Aikaamme? Kaikki kuulosti liian hullulta. Ehkä olisi sittenkin viisainta näyttää kortti isälle, hän sanoi epäröiden. Viisainta? Älli toisti. Jos se olisi ollut viisainta, Proktori olisi itse ehdottanut sitä! Tiedän, mutta ajattele realistisesti, Älli. Katso meitä! Mitä me olemme? Kaksi lasta. Älli huokaisi raskaasti. Sitten hän laski toisen kätensä Liisin olkapäälle ja katsoi tätä hetken vakavasti, ennen kuin veti syvään henkeä ja julisti juhlavalla äänellä: Kuulehan, Liisi. 34 tohtori proktorin aika-amme

Me olemme samaa joukkuetta. Emmekä me välitä siitä, että me olemme muiden mielestä säälittäviä luusereita. Koska me tiedämme jotain, mitä muut eivät tiedä. Älli oli nyt niin hurmoksen vallassa, että hänen äänensä oli alkanut täristä hiukan: Me tiedämme, Liisi rakas me tiedämme me miten se taas menikään? Me tiedämme, sanoi Liisi vuorostaan, että kun ystävykset lupaavat olla ikuisesti toistensa apuna, yksi plus yksi plus yksi on paljon enemmän kuin kolme. Nimenomaan! Älli sanoi. No? Mitä mieltä olet? Kyllä vai ei? Liisi katsoi Älliä pitkään. Sitten hän sanoi yhden sanan: Päällystakki. Päällystakki? Älli toisti ymmällään. Otan mukaan päällystakin. Saamme ottaa mukaan p:llä alkavia asioita, ja kuulemani mukaan Pariisissa on erittäin märkää ja koleaa tähän aikaan vuodesta. Älli räpäytti silmiään kahdesti. Sitten hänelle vihdoin valkeni. Jippii! hän riemuitsi ja alkoi hyppiä tasajalkaa. Me lähdemme Pariisiin. Can-can! Champagne! Champs-Élysées! Älli jatkoi pariisilaisten C-alkuisten asioiden luettelemista, kunnes Liisi keskeytti hänet ja sanoi, että oli aika mennä nukkumaan. Kun Liisi oli toivottanut hyvää yötä vanhemmilleen ja isä oli sulkenut makuuhuoneen oven, hän jäi tapansa mukaan istutohtori proktorin kellari 35

maan sänkyynsä ja katselemaan Kanuunatien toisella puolella olevaa keltaista taloa, talon toisen kerroksen ikkunassa olevaa harmaata rullaverhoa. Hän tiesi, mitä hetken päästä tapahtuisi: lukulamppu syttyisi, sen valo kohdistuisi rullaverhoon ja Älli aloittaisi jokailtaisen varjonäytelmänsä, jonka ainoa katsoja oli Liisi. Pikkiriikkiset sormet muuttuivat verhokankaalla säihkyviksi can-can-tanssijattariksi. Ja kun Liisi katseli varjoja, hän ajatteli tohtori Proktorin kertomaa tarinaa Julietten salaperäisestä katoamisesta monta, monta vuotta sitten. Se ihmeellinen tarina meni suurin piirtein näin: Juliette ja tohtori Proktori olivat tutustuneet Pariisissa ja rakastuneet toisiinsa. Kun he olivat seurustelleet pari viikkoa, Juliette tuli eräänä yönä koputtamaan Proktorin oveen. Proktori ilahtui valtavasti, kun Juliette lainkaan kiertelemättä pyysi häntä aviopuolisokseen. Mutta samalla hän myös hämmästyi, koska Juliette pyysi, että he hyppäisivät heti samana yönä moottoripyörän selkään ja ajaisivat Roomaan, Italiaan, ja menisivät siellä naimisiin mahdollisimman nopeasti. Juliet te ei suostunut selittämään, mistä kiire johtui, ja Proktori pakkasi ainoan pukunsa ja käynnisti moottoripyörän enempiä kyselemättä. Hän osasi nimittäin epäillä, mistä oli kysymys. Julietten isä oli paroni. Ja vaikka Margarinin paronisuvun vaurauden päivistä oli jo aikaa, paroni oli varmaankin sitä mieltä, ettei norjalainen, melko epäonnistunut keksijä ollut riittävän hyvä puoliso baronetti Juliettelle. Nyt Juliette 36 tohtori proktorin aika-amme

ja Proktori ajelivat kuitenkin moottoripyörällä Ranskan halki mennäkseen naimisiin. He olivat juuri käyneet tankkaamassa eräässä Italian rajan tuntumassa sijaitsevassa kylässä, kun he tulivat sillalle. Ja siellä kaikki tapahtui. Proktorille ei ollut koskaan selvinnyt, mitä tapahtumat tarkalleen ottaen pitivät sisällään. Hänen silmissään musteni, ja kun hän heräsi, hän makasi asvaltilla ja hänen kurkkuunsa sattui. Itkuinen Juliette seisoi hänen yläpuolellaan, ja Julietten takana näkyi lähestyvä musta limusiini. Juliette sanoi, että auto oli hänen isänsä, paronin, ja että hänen olisi puhuttava kahden kesken isänsä kanssa. Hän pyysi Proktoria ajamaan rajan yli ja odottamaan häntä siellä. Proktori oli edelleen puoliksi pökerryksissä ja totteli Juliettea vastaan sanomatta. Mutta kun hän käänsi moottoripyöränsä sillan toisessa päässä, hän näki Juliet ten nousevan limusiiniin, joka peruutti pois sillalta, kääntyi ja katosi näkyvistä. Sen koommin Proktori ei ollut nähnyt Juliettea. Liisi huokaisi. Proktorin tarina nuoruudenrakastetustaan oli jatkunut yhtä surullisesti. Sen jälkeen kun Proktori oli odottanut Juliettea rajan toisella puolella kolme päivää, hän oli soittanut Julietten kotinumeroon erään kahvilan puhelinautomaatista. Paroni itse vastasi puhelimeen. Hän selitti, että Juliette oli tullut järkiinsä ja ymmärtänyt, ettei avioituminen Proktorin kanssa tullut kuuloonkaan. Juliette oli kovasti pahoillaan mutta piti tilannetta niin kiusallisena, ettei halunnut puhua Proktorin kanssa eikä nähdä tätä enää ikinä. Niin oli kuulemma parasta. tohtori proktorin kellari 37

Uupunut ja epätoivoinen tohtori Proktori oli ajanut moottoripyörällään takaisin Pariisiin, mutta kun hän lopulta astui pensionaatin ovesta sisään, siellä oli poliisi odottamassa häntä. Poliisi ojensi hänelle kirjeen ja käski häntä tylysti lukemaan sen. Kirjeessä sanottiin, että tohtori Proktori oli karkotettu sekä yliopistosta että Ranskasta epäiltynä terrorismista 38 tohtori proktorin aika-amme

ja joukkotuhoaseiden valmistuksesta. Epäilyjen taustalla oli yliopiston kemian laboratoriossa suoritettu koe, jonka seurauksena opiskelija Proktori sekä eräs toinen norjalaisopiskelija olivat miltei räjäyttäneet koko yliopiston taivaan tuuliin. Eikä auttanut yhtään, vaikka Proktori selitti poliisille, että kyseessä oli pelkkä työtapaturma, joka sattui kun he yrittivät kehittää matkustuspulveria heidän tutkimaansa aikakoneeseen. Ja että tämä tapaturma ei ollut muuta kuin äärimmäisen pikkiriikkisen pieni jättiräjähdys. Poliisi lähetti Proktorin huoneeseensa pakkaamaan tavaroitaan. Proktori oli varma, että karkotus oli paroni Margarinin tekosia, muttei kuitenkaan voinut tilanteelle mitään. Niinpä eräänä myöhäisiltana monta vuotta sitten muuan rakkaussurujen murtama nuori mies saapui Osloon ja muutti ennen pitkää hylättyyn ja vinksallaan olevaan taloon aivan Kanuunatien kauimmaiseen päähän. Enimmäkseen koska talo oli halpa, siellä ei ollut puhelinta eikä siellä koskaan käynyt ketään. Paikka oli täydellinen ihmiselle, joka ei halunnut puhua muiden kuin itsensä kanssa ja käytti kaiken aikansa asioiden keksimiseen. Omasta punaisesta kotitalostaan Liisi näki professorin sinisen talon. Ja hän mietti, oliko kaikki se mitä oli tapahtunut kenties hänen syytään. Eikö juuri hän ollut vaatinut tohtori Proktoria matkustamaan Pariisiin etsimään Juliette Margarinia? Oli kyllä. Hän oli lähettänyt professorin suoraan petojen luolaan, millaisista pedoista nyt sitten ikinä olikaan kysymys. tohtori proktorin kellari 39

Ällin sormivarjot kadun toisella puolella päättivät tanssinsa ja kumarsivat kiitokseksi. Sen jälkeen ne tekivät perinteisen hyvänyöntoivotuksen, kaksi kaninkorvaa jotka koukistuivat ja suoristuivat, ja sitten valot sammuivat. Liisi huokaisi. Sinä yönä Liisi ei nukkunut kuin pari silmällistä. Hän makasi valveilla ja ajatteli pilkkopimeitä kellareita, kamalan karvaisia perulaisia hämähäkkejä, valtavan suuria kaupunkeja ja kaikkea, mikä aivan varmasti menisi pieleen. Sillä välin, vastakkaisella puolella tietä, Älli nukkui sikeästi ja onnellisena nähden unia siitä, kuinka hän liiti ilmojen halki pierujen muodostamilla ilmatyynyillä, selvitti salaperäisiä koodeja ja pelasti nerokkaita professoreja ja kuinka kaikki varmasti ainakin melko varmasti menisi hyvin. Eniten hän kuitenkin näki unta jossa hän tanssi can-cania Pariisissa Punaisen myllyn näyttämöllä ihastuneen yleisön ja kaikkien tanssijattarien taputtaessa tahtia ja huutaessa: Äl-li! Äl-li! 40 tohtori proktorin aika-amme

Luku 3 Pitkätakin kellokauppa Rouva Turnipsin katse vaelsi poikkeuksellisen pitkää nenänvartta alaspäin, tunkeutui poikkeuksellisen paksujen, alhaalla nenänpäällä keikkuvien silmälasien läpi, tarkentui luokkahuoneessa istuviin pienokaisiin ja porautui lopulta heistä kaikkein pienimpään: Herra Älli! Hänen äänensä oli kuin piiskansivallus. Rouva Turnipsi! pikkiriikkinen oppilas sivalsi takaisin. Kuinka voin olla teille mieliksi tänä harvinaisen kauniina perjantaiaamuna, aamuna jonka kauneus kalpenee ainoastaan teidän, minun opettajani ja hengenravitsijani häikäisevän kauneuden edessä? tohtori proktorin kellari 41

Ällin vastaus sai tuttuun tapaan rouva Turnipsin ärsyyntymään. Häntä ärsytti, koska hänen teki niin kovasti mieli purskahtaa nauruun. Lisäksi hän tunsi itsensä hieman imarrelluksi. Ensinnäkin voisit lakata viheltämästä tuota älytöntä sävelmää hän aloitti. Hiljempaa, rouva Turnipsi! Älli kuiskasi silmät kauhusta levällään. Se on Marseljeesi. Jos joku Ranskan suurlähetystön työntekijöistä kuulisi teidän nimittävän heidän kansallishymniään älyttömäksi sävelmäksi, he raportoisivat siitä epäilemättä presidentilleen, joka julistaisi siltä istumalta sodan Norjaa vastaan. Ranskalaiset rakastavat sotimista, vaikka he eivät siinä kovin taitavia olekaan. Oletteko esimerkiksi kuullut satavuotisesta sodasta, jota he kävivät Englantia vastaan, rouva Turnipsi? Koko luokka repesi nauruun rouva Turnipsin rummuttaessa opettajanpöytää kynsillään ja katsellessa tutkivasti omituista pikkupoikaa, joka oli ollut keväästä saakka hänen luokallaan. Jos olisit viheltämisen sijaan seurannut opetusta, olisit huomannut että olin juuri kertomassa Ranskan satavuotisesta sodasta, herra Älli. Mitä minä esimerkiksi sanoin äsken Jeanne d Arcista? Jeanne d Arcista, Älli toisti raapien miettivästi vasemman korvansa alla olevaa pulisonkia. Hm. Kuulostaa tutulta. Hän oli nainen, eikö vain? Pitää paikkansa. Kuuluisa can-can-tanssijatar? Herra Älli! 42 tohtori proktorin aika-amme

Okei, okei. Voisinko saada muutaman vaihtoehdon? Rouva Turnipsi huokaisi. Jeanne d Arc oli nöyrä ja kiltti maalaistyttö. Hän sai jo nuorena tyttönä salaperäisen käskyn mennä etsimään Tanskan kruununprinssiä, joka piileskeli jossain päin Ranskaa, ja auttaa tätä. Kuulostaa tosi tutulta, Älli sanoi. Sattuiko hän saamaan viestin Pariisista lähetetyssä postikortissa, jossa oli harvinainen postimerkki vuodelta 1888? Mitä ihmettä sinä höpiset? Jeanne d Arc sai viestin enkeleiltä, jotka puhuivat hänen päänsä sisällä! Anteeksi, rouva Turnipsi, pienissä mutta monimutkaisissa aivoissani taisi tapahtua kytkentävirhe. pitkätakin kellokauppa 43

Älli vilkaisi Liisiä, joka oli painanut päänsä pulpettia vasten ja peittänyt sen käsillään. Se ei tule toistumaan, rouva Turnipsi, Älli sanoi. Kuinka neitoselle lopulta kävi? Rouva Turnipsi nojautui pöytänsä yli. Olin pääsemässä siihen juuri. Jeanne d Arc löysi kruununprinssin, ja he taistelivat yhdessä englantilaisia vastaan. Nuori teinityttö sonnustautui suojahaarniskaan, opetteli miekkailemaan mestarillisesti ja johti ranskalaisjoukot taisteluun. Hän on yhä tänäkin päivänä Ranskan suuri kansallissankari. Kirjoittakaa se muistiin, joka iikka! Mahtavaa! Älli huudahti. Kiltti tyttö voitti. Rakastan tarinoita, jotka päättyvät onnellisesti. Rouva Turnipsi laski pitkän koukkunenänsä miltei kiinni opettajanpöytään ja katseli oppilaita silmälasiensa yli. Onnellisesti ja onnellisesti. Hänet otettiin vangiksi ja myytiin englantilaisille, jotka tuomitsivat hänet kuolemaan noitana. Kaikki kaupungin asukkaat kutsuttiin juhlimaan Rouenin torille, missä Jeanne d Arc sidottiin paaluun ja nostettiin roviolle poltettavaksi Jostain päin luokkaa kuului hento, miltei anova parahdus: mutta sitten kruununprinssi tuli pelastamaan hänet. Kaikki kääntyivät katsomaan Liisiä, joka oli kauhuissaan painanut käden suunsa eteen. Kukaan edes Liisi itse ei ollut tottunut kuulemaan hänen huuteluaan kesken oppitunnin. Katsopa tarkasti historiankirjassasi olevaa kuvaa, Liisi, rouva Turnipsi sanoi. Voitte kaikki nähdä, kuinka liekit jo 44 tohtori proktorin aika-amme

nuolevat Jeanne d Arcin valkoisen leningin helmoja. Näyttääkö siltä että hänet pelastetaan? Ei! oppilaat huusivat yhteen ääneen. Eikä niin myöskään tapahtunut, sanoi rouva Turnipsi. Hänet poltettiin kuoliaaksi, ja hiiltynyt ruumis heitettiin jokeen. Jeanne d Arc eli yhdeksäntoistavuotiaaksi. Liisi katsoi historiankirjassa olevaa maalausta. Tytön kasvot muistuttivat häntä toisista kasvoista, jotka hän oli nähnyt toisessa kuvassa. Nimittäin nuoresta Juliette Margarinista professori Proktorin moottoripyörän sivuvaunussa. Liisin silmät kostuivat kyynelistä, kun hän vain ajattelikin, mitä kaikkea kamalaa oli tapahtunut. Totta kai se tyttö kuoli, Älli sanoi. Rouva Turnipsi otti silmälasit nenältään. Miksi sanot noin, herra Älli? Jos haluaa tulla oikeaksi sankariksi, täytyy kuolla oikeasti. Oppilaat nauroivat, mutta rouva Turnipsi nyökkäsi. Ehkä niin, hän mutisi. Ehkä niin. Samassa kello soi, ja ennen kuin rouva Turnipsi oli ehtinyt lausua edes ensimmäistä kirjainta sanoista hyvää viikonloppua, ensimmäinen lapsi oli jo painellut ovesta ulos. Oli nimittäin perjantai ja päivän viimeinen oppitunti, ja nyt kaikki pääsivät vapaa-ajan viettoon. Liisi otti takkinsa käytävällä olevasta naulakosta, puki sen ylleen ja kuuli samalla kuinka joukko luokan tyttöjä jutteli innostuneesti joistakin juhlista, joihin kaikki muut olivat ilmeisesti saaneet kutsun. Kaikki paitsi hän. Ja Älli, tietenkin. pitkätakin kellokauppa 45

Hän oli kuullut heidän kuiskivan Ällistä kaikenlaista. Älli oli heidän mielestään pieni ja omituinen ja sanoi ja teki outoja asioita, joista kukaan muu ei tajunnut mitään. Hei! Älli hyppäsi penkille Liisin viereen ja nappasi takkinsa naulasta. Muut tytöt seisoivat ihan lähekkäin kuiskien ja hihitellen keskenään. Yhtäkkiä rohkein heistä kääntyi Liisin ja Ällin puoleen muiden piileskellessä nauraen hänen takanaan: Aiotteko te tunturikyyhkyset tehdä jotain jännää tänä viikonloppuna? Ensinnäkään et edes tiedä mitä, tunturikyyhkyset ovat, tyttökulta, Älli sanoi napittaessaan takkiaan, mikä oli äkkiä tehty, koska siihen mahtui vain kaksi nappia. Mutta jos aivoihisi mahtuu jotain, voit koettaa iskostaa sinne, että tunturikyyhkyset ovat tuntureissa asuvia liskomaisia kyyhkysiä, jotka elävät nokkimalla silmät omilta poikasiltaan. Toiseksi meidät on kutsuttu joihinkin tylsiin juhliin, joihin me emme ainakaan viitsi mennä. Oslo on ylipäätään tosi tylsä kaupunki. Älli haukotteli. Ai tylsä vai? tyttö sanoi ja pani kätensä puuskaan tietämättä, miten jatkaa sen jälkeen. Lopulta hän sanoi: Haloo! Niin, HALOO! joku toisti hänen selkänsä takana. Yksi tytöistä ei kuitenkaan malttanut hillitä uteliaisuuttaan: No no mihin te sitten muka olette menossa? Me Älli sanoi, hyppäsi alas penkiltä ja asettui seisomaan Liisin viereen, menemme Pariisiin, Punaiseen myllyyn tanssimaan can-cania. Jännittävää viikonloppua teille, pikkutyttöset. 46 tohtori proktorin aika-amme

Liisi ei nähnyt sitä mutta tiesi, että tytöt jäivät tuijottamaan suu auki, kun hän ja Älli käänsivät heille selkänsä ja kävelivät ulos syysauringon paisteeseen. Älli ja Liisi suuntasivat kulkunsa pysäkille ja nousivat raitiovaunuun numero seitsemäntoista, joka vei heidät Oslon keskustaan, Raatihuoneen torille. Perille päästyään he poistuivat kyydistä ja etsivät Ruususenkadun, melko kapean ja vilkasliikenteinen tien, jonka varrella on paljon kauppoja ja jonka jalkakäytävillä kulkee paljon ihmisiä. Aivan Ruususenkadun päässä, punaiseksi maalatun oven ja pienen, kelloja täynnä olevan näyteikkunan yläpuolella riippui toden totta kyltti, jossa luki PITKÄTAKIN KELLOKAUPPA. Ulko-oven saranat osoittautuivat niin jäykiksi, että heidän oli nojattava oveen koko painollaan. Sittenkin he onnistuivat vain juuri ja juuri työntämään oven auki. Saranat nitisivät ikään kuin ne olisivat käskeneet Älliä ja Liisiä pysymään poissa. Kun he olivat vihdoin päässeet sisään ja irrottivat otteensa ovesta, se paukahti kiukkuisesti takaisin kiinni. Kadun äänet vaimenivat kuin taikaiskusta, eivätkä he kuulleet enää muuta kuin kellojen tikitystä. Tik, tak, tik, ja niin poispäin. He katselivat ympärilleen. Vaikka ulkona paistoi aurinko, tyhjässä myymälässä oli oudon pimeää. Aivan kuin he olisivat yhtäkkiä siirtyneet toiseen maailmaan. Kelloja oli varmasti sadoittain! Niitä oli joka puolella huonetta, seinillä, hyllyillä ja pöydillä. Haloo! Älli huusi. Ei vastausta. pitkätakin kellokauppa 47

Kaikki kellot näyttävät tosi vanhoilta, Liisi kuiskasi. Ja kummallisilta. Katso tuotakin, jossa on sekuntiviisari. Se kulkee takaperin. Samassa tikityksen keskeltä kuului valittavaa, korvia vihlovaa kitinää aivan kuin pyöristä, joita ei ollut muistettu rasvata. Älli ja Liisi käänsivät katseensa äänen suuntaan, myymälän toiseen päätyyn, jonka peitti norsukuvioinen, oranssi kangasverho. Kuka Liisi aloitti kuiskaten, mutta samalla hetkellä verho avautui. Liisi ja Älli tuijottivat henkeään haukkoen. Heitä lähestyi hahmo valtavalla vauhdilla. Pitkä nainen pidempi kuin kumpikaan heistä oli ennen nähnyt jossa kaikki oli ohutta, pitkää ja terävää. Paitsi tukka, joka näytti aavikolla tuulen mukana pyörivältä pensaspallolta, joka juurtuu siihen, mihin se sattuu pysähtymään. Kyseinen pensaspallo oli juurtunut kasvojen yläpuolelle. Kasvojen, joiden iho oli niin kireä, ettei niiden iästä pystynyt sanomaan mitään. Silmien ympärillä oli paksulti mustaa meikkiä, ja kapeat huulet oli maalattu huulipunalla räikeän punaisiksi. Naisella oli yllään maahan ulottuva, kiiltävän musta nahkatakki, joka oli auki paljastaen syyn sekä valittavalle kitinälle että naisen kovalle vauhdille. Hänellä oli nimittäin puujalka, ja puujalkaan oli kiinnitetty rullaluistin, jonka pyörät olivat ilmiselvästi rasvauksen tarpeessa. Potkien vauhtia toisella jalallaan hän rullasi heidän eteensä, pysähtyi äkisti, tuijotti heitä tiukasti ja sanoi käheällä ja kuiskaavalla äänellä, joka kuulosti vanhan talonröttelön läpi puhaltavalta tuulelta: 48 tohtori proktorin aika-amme

Olette tulleet väärään paikkaan, lapset. Menkää pois. Liisi perääntyi järkyttyneenä ovea kohti pelästyen sekä naisen epämiellyttävää ulkomuotoa että hengitystä, joka löyhkäsi mädäntyneeltä lihalta ja hikisiltä sukilta. Älli sitä vastoin seistä tapitti paikallaan ja katseli uteliaasti nahkatakkiin pukeutunutta naista. pitkätakin kellokauppa 49

Minkä takia tuo kello käy takaperin? hän kysyi ja osoitti naisen olan yli. Nainen vastasi kääntymättä: Se mittaa aikaa alusta loppuun päin. Ja teidän aikanne päättyy nyt. Ulos! Entä tuo? Älli sanoi osoittaen toista kelloa. Sehän ei käy ollenkaan. Myytkö sinä rikkinäisiä kelloja? Meriroinaa! nainen sanoi. Tuo kello vain väittää, että aika on pysähtynyt. Ja kuka tietää, ehkä se onkin. Ei kai aika voi pysähtyä, sanoi Liisi, joka oli toennut järkytyksestään. Nainen kohdisti katseensa häneen. Et selvästikään tiedä ajasta yhtään mitään, senkin typerä tyttölapsi, joten sinuna pitäisin ruman suuni visusti kiinni. Kaikki asiat nimittäin tapahtuvat yhtä aikaa ja koko ajan, yhä uudestaan ja uudestaan. Ihmisillä on kuitenkin yleensä niin pienet aivot, etteivät he kykene tajuamaan kaikkea kerralla, joten he luulevat, että asiat tapahtuvat peräjälkeen. Tik, tak, tik, tak. Nyt en jouda enää höpisemään joutavia, joten häipykää, kiitos. Hän pyörähti ympäri rullaluistimellaan ja nosti jalkaansa potkaistakseen vauhtia. Puhuit itsesi pussiin, Älli sanoi. Jos aika on pysähtynyt, se ei lopu ikinä. Nainen kääntyi hitaasti takaisin heitä kohti. Hm. Kääpiön aivot eivät ehkä sittenkään ole kääpiön kokoluokkaa. Mutta teidän on silti lähdettävä nyt. Meillä on postimerkki myytävänä, sanoi Älli. Ei kiinnosta. Ulos. Se on vuodelta 1888, sanoi Liisi. Ja näyttää melkein uudelta. 50 tohtori proktorin aika-amme