: EHEYTYNYT KANSA TAISTELEE

B^ PEKKA PEITSI :-D ILT) i3- : EHEYTYNYT KANSA TAISTELEE ELÄMÄSTÄÄN Toinen painos teoksista Suomen kansan eheytymisen tie ia Kansa taistelee elämästään DL 1086 1900Z Cl ROBA OTAVA

Presented to the LI B RA RY of the UNIVERSITY OF TORONTO by Tartu Institute ra DONATED BY TARTU INSTITUTE TORONTO M5SIW4

EHEYTYNYT KANSA TAISTELEE ELÄMÄSTÄÄN

A PEKKA PEITSI EHEYTYNYT KANSA TAISTELEE ELÄMÄSTÄÄN Toinen painos teoksista Suomen kansan eheytymisen tie Kansa taistelee elämästään OTAVA HEI,SINGISSA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

SUOMEN KANSAN EHEYTYMISEN TIE

1. ITSENÄISYYTEMME ALKUEDELLYTYKSISTÄ. Kun tutkimme Suomen kansan historiaa, joudumme kysymään, mihin ajankohtaan on sijoitettava Suomen itsenäisyysajatuksen syntyminen. Tapahtuiko se ehkä jo 1200-luvulla, jolloin Tuomas piispan silmissä kangasteli Suomen niemimaalle luotava itsenäinen hengellinen ruhtinaskunta, joka olisi lännen kilpenä Novgorodin ekspansiota vastaan? Onko se ehkä peräisin 1500- luvun lopulta, jolloin suomalainen aateli Klaus Flemingin johdolla taisteli Suomen erikoisaseman puolesta? Vai tapahtuiko se kenties vajaata kahtasataa vuotta myöhemmin, Anjalan liiton aikana, jolloin suomalaiset upseerit ryhtyivät toimenpiteisiin itsenäisen suomalaisen valtion luomiseksi Venäjän hallitsijan avulla? Näissä historiamme vaiheissa saattaa nähdä jotakin, josta käy esille ajatus Suomen erikoisasemasta ja siihen perustuvasta maan itsenäisyydestä. Mutta näillä hankkeilla oli yksi yhteinen puute. Niiden takana oli vain pieni osa kansaa. Kirkko, aatelisto ja upseeristo, kukin vuorollaan, ja ainakin viimeksimainitussa tapauksessa epäyhtenäisenä, toimi itsenäisen valtion luomiseksi, mutta varsinainen kansa joko pysyi hankkeille vieraana tai niitä suorastaan vastusti. Tämän perusteella voidaan tuskin sanoa enempää kuin että itsenäisyysajatus aikaisempina vuosisatoina oli vain yksityisten henkilöiden tai harvalukuisten piirien unelma. Suomen itsenäisyysajatus ulkopuolella yksityisten henkilöiden unelmien ja toiveiden, järjestyneenä liikkeenä, kantaa kulumassa olevan vuosisadan leimaa. On kyseenalaista, tokko itsenäisyys-

liikkeen nimeä voidaan vielä antaa niille Venäjän Suomeen kohdistaman väkivaltapolitiikan aiheuttamille vastarintatoimenpiteille, joita vuosisadan alussa esiintyi, yleensä toisistaan irrallisina ja vailla kiinteää keskinäistä yhteyttä. Vasta jääkäriliike merkitsi kaikkiin väestönpiireihin levinnyttä yhtenäisesti ja määräsuuntaisesti johdettua toimintaa Suomen itsenäisyyden luomiseksi, toimintaa, jolla oli sekä selvä päämäärä että myöskin todellisuuteen pohjautuvat poliittiset keinot tämän päämäärän saavuttamiseksi. Mutta samalla on todettava, että tietoisuus omasta kansallisesta erikoislaadusta ja herännyt usko kansan kykyyn ylläpitää valtiollista itsenäisyyttä on Suomen kansan keskuudessa ollut elävä ja selkeästi tunnettu jo ennen jääkäriliikettä. Olipa maan väestön mielipide Suomen ja Venäjän välisestä suhteesta ollut aikaisemmin minkälainen tahansa, viime vuosisadan päättymisen vaiheilla oli yhä yleisemmäksi levinnyt käsitys, että Venäjällä ei ollut Suomeen muuta oikeutta kuin väkevämmän oikeus. Sitä mukaa kuin oppi kansojen oikeudesta itsenäiseen, omaehtoiseen elämään saavutti maailmalla tunnustusta, sitä mukaa astui ihmisten mielissä etualalle kysymys Suomen kansan oikeudesta itsenäisyyteen ja Suomen käytännöllisistä mahdollisuuksista itsenäisenä kansana. Kun tällöin verrattiin Suomen ja Venäjän sivistystasoa, valtiollista elämää sekä taloudellista kehitystä keskenään, voitiin havaita, että niitä asiallisia edellytyksiä, joihin maan valloittaminen ja sen kansan jatkuva alistettuna pitäminen saattaa joskus perustua, ei meidän tapauksessamme ollut. Mikään korkeampi inhimillinen tarkoitusperä ei suonut Venäjälle oikeutta pitää Suomea valtansa alaisena. Yksinomaan voimaansa vedoten oli suuri alistanut pienen palvelemaan poliittisia päämääriään. Saattaa olla, että tämäntapainen käsitys Venäjän ja Suomen suhteista alkoi tulla yleiseksi vasta sen jälkeen kuin Venäjä oli aloittanut oikeudenvastaiset sortotoimenpiteensä Suomea vastaan ja osoittanut, että se halusi täällä saattaa voimaan valloittajan oikeudet. Ja varmaa on myöskin, että maassa oli runsaasti

henkilöitä, jotka, vaikkapa olivatkin selvillä kansallisesta erikoislaadustamme, vieläpä sisäisestä kyvystämmekin ylläpitää itsenäistä valtioelämää, eivät ainoastaan pitäneet itsenäisyysajatuksen toteuttamista vähemmän uskottavana, vaan myöskin näkivät itsenäisyyden meille taloudellisesti vähemmän hyödyllisenä. Mutta hekin puolustivat Suomen valtiollisia oikeuksia autonomian puitteissa. Maailmansodan alkuaikoina, jääkäriliikkeen aloitellessa, tämä tuli erityisen selvästi näkyviin kauppa- ja teollisuusmaailmamme kannanotoissa. Merkillepantava on kansaneduskuntamme osuus itsenäisyysajatuksen kasvattajana. Eduskunta toimi Venäjän väkivaltapolitiikkaa vastaan käydyn oikeustaistelumme näkyvänä johtajana. Kun se oli yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja suhteellista vaalitapaa noudattaen valittu, kuvasti se Suomen kansan kaikkien piirien mielialoja. Näin kokoonpannun edustuslaitoksen käsitys sitä ei ulkomaailma voinut kieltää oli samalla koko kansan käsitys. Pitämällä päättävästi kiinni Suomen oikeuksista, eduskunta saavutti osakseen samoin ajattelevan kansan luottamuksen ja arvonannon, mutta samalla sen määrätietoinen toiminta syvensi kansalaisten parissa käsitystä Venäjän toimenpiteiden oikeudenvastaisuudesta sekä siitä tuhosta, mitä ne meille ennustivat. Tästä ei enää ollut kaukana ajatus, että ainoastaan itsenäisyys voi pelastaa kansallisen olemassaolomme. Se ajatus odotti oikeaa tilaisuutta päästäkseen muuttumaan teoiksi. Ja kun tekojen aika vihdoin tuli, havaittiin, kuinka suotuisa maaperä itsenäisyysajatuksella oli kansan keskuudessa. Kun tarkastelemme jääkäriliikettä kansamme itsenäisyystahdon ilmentäjänä, on todettavissa, että tuon liikkeen takana voidaan katsoa olleen koko kansan. Jääkärimatrikkelissa ovat kaikki ammattiryhmät, eri yhteiskuntapiirit ja eri sivistysasteet edustettuina. Jääkäriliikkeen poliittisena tukena oli miehiä kaikista valtiollisista ryhmistä. Nimenomaan on tällöin syytä mainita, että sosialidemokraattisen työväenliikkeen taholla tunnettiin myönteistä mielenkiintoa jääkäriliikettä kohtaan. Jääkärien voidaan

10 katsoa eräässä mielessä edustavan Suomen kansan valtiollista eheytymistä, niin vastakkaisissa merkeissä kuin he joutuivatkin aloittamaan työnsä Suomen kamaralle saavuttuaan. Vuosi 1918. On mahdotonta sanoa, mikä kohtalo itsenäisyysliikkeellämme olisi ollut, jollei maaliskuun vallankumousta olisi Venäjällä tapahtunut. Vallankumouksen seuraukset me sitä vastoin tiedämme: itsenäisyyspyrkimys sai laajenevaa kannatusta kansamme parissa, ja itsenäisyyden käytännöllinen toteuttaminen, jolle jo maailmansota oli jääkäriliikkeen miesten mielissä luonut edellytykset, astui todella reaalisena tavoitteena näköpiiriin. Mutta samanaikaisesti alkoi tapahtua muutos työväestömme kannassa. Tosin on sanottava, että työväestömme johtajat olivat esim. keväällä ja kesällä 1917 selkeästi Suomen itsenäisyyden kannalla, samaan aikaan, jolloin suuri osa maan porvaristoa ei rohjennut toivoa enempää kuin autonomiaa Venäjän yhteydessä. Mutta epäämätöntä on, että ne toimenpiteet, joihin sosialistiemme johto ryhtyi bolshevikkien Venäjällä suorittaman vallankaappauksen jälkeen, saneltiin Venäjältä käsin. Näin ollen meidän ei tarvitse vuoden 1918 onnettomuutta pitää yksinomaan merkkinä kansamme keskuudessa vallinneitten ristiriitojen voimakkuudesta ja puhkeamisesta veriseen välienselvittelyyn, vaan se oli sittenkin ensi sijassa omien luottamusmiestensä harhaan johtaman kansanluokan taistelua vieraitten tarkoitusperien hyväksi. Tätä eivät tienneet enempää tavalliset rivimiehet kuin useimmat punakaartin johtajatkaan. Heille oli kyseessä yksinomaan yhteiskunnallinen vallankumous, valtiollisen ja taloudellisen vallan ottaminen omistavalta luokalta työväestön käsiin.^ Sitä vastoin maan itsenäisyys, joka oli julis- 1 Tässä ei ole tarpeen ryhtyä pohtimaan niitä valtiollisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka loivat edellytykset vallankumouksellisen mielialan syntymiselle ja aseisiin nousulle. Sillä, mitä sosialistien keskuudessa noina aikoina tapahtui, oli eräältä osalta oma yhteiskunnallinen taustansa ja päämää-

tettu joulukuun 6. päivänä 1917, oli heidän käsityksensä mukaan säilyvä koskemattomana. Saattaa olla, että vasta se hyökkäys, jonka Venäjä teki Suomea vastaan marraskuussa 1939, sekä Venäjän toimenpiteet Baltian maissa kesällä 1940, on avannut viimeisten leppymättömien silmät näkemään, miten asianlaita oli jo V. 1918. Venäläisille bolshevikkijohtajille, jotka itse asiassa pitivät käsissään punakaartia, oli 11 Suomessa toteutettavaksi suunniteltu yhteiskunnallinen kumous ainoastaan välikappale Venäjän poliittisen rajan siirtämiseksi takaisin Tornionjoelle. On merkillepantavaa, että v:n 1918 tapahtumia alettiin vasemmistomme keskuudessa nimittää kansalaissodaksi. Sillä haluttiin osoittaa, että kyseessä ei silloin ollut taistelu ulkonaista vihollista vastaan maan vapauden puolesta, vapaussota, vaan taistelu yhteiskunnallisesta vallasta kahden kansanluokan välillä, siis kansalaissota. Onneksemme asianlaita ei ollut tämä. Kun otamme huomioon bolshevikkien ratkaisevan osuuden sosialistiemme johtomiesten toimenpiteisiin v. 1918, ja kun nyt olemme kokeneet, mihin bolshevistinen imperialismi Suomea vastaan on ryhtynyt, voimme todeta, että vuoden 1918 sota oli vapaussota aivan yhtä hyvällä syyllä kuin vuosien 1939 40 sota. Se onnettomuus, että kansamme oli v. 1918 jakaantunut vastakkaisiin leireihin, ei muuta sodan luonnetta. "Kun Suomi keväällä 1918, sodan runtelemana ja uuvuttamana, ryhtyi rauhan töissä toteuttamaan edellisen joulukuun 6. päivänä julistettua valtiollista itsenäisyyttään, eivät ennusmerkit olleet lupaavat. Se, että itsenäisyys oli tullut taistelun kautta, oli sellaisenaan onni. Ilman uhrauksia saatu itsenäisyys ei seiso riittävän lujalla pohjalla. Ilman uhreja saavutettu itsenäisyys harvoin muodostuu kansakunnalle niin kalliiksi ja arvokkaaksi, että pelko sen menettämisestä saisi sisäiset riidat lakkaamaan tai ränsä, ilman sitä eivät varsinkaan maaseudun pieneläjät olisi astuneet punakaartin riveihin. Turhaan ei ole tästä puhuttaessa muistutettu siitä, että valkoisten ja punaisten armeijan rintamalinja kulki Länsi- ja Keskisuomessa torppariasutuksen pohjoisrajalla.

12 että sitä haluttaisiin muuten kuin jo etukäteen varman voiton merkeissä puolustaa ase kädessä ulkonaista vihollista vastaan. Mutta meillä oli taistelu itsenäisyydestä ollut samalla sisällissota. Siitä seurasi, että kansallinen ja valtiollinen vapaus, jonka taistelun lopputulos maalle varmisti, merkitsi hävinneelle puolelle kaikkea sitä, minkä sisällissodista tunnemme: kuolemaa, vankilaa ja voittajan tahtoon alistamista. Vaikka lähdemmekin siitä käsityksestä, minkä edellä esitimme, että valtaosa punaisella puolella toimineita ja taistelleita ei ollut aseissa itsenäistä Suomea vastaan, oli keskinäisestä taistelusta kuitenkin seurauksena, että itsenäinen Suomi tuli häviöön joutuneelle puolelle merkitsemään luokkakoston ja sorron välikappaletta. Kun miltei koko sosialidemokraattinen työväestö laski itsensä häviölle joutuneeksi, oli sen suhtautuminen valtiovaltaan sen mukainen. Maan valtiollinen itsenäisyys, jonka puolesta työväestö oli vuosikymmenet rohkeasti toiminut, oli menettänyt työväestön silmissä kaiken arvon, koska sen saavuttaminen oli tuonut työväestölle vain kärsimyksiä. Sen vuoksi kevään 1918 jälkeen työväestömme parissa oli yleensä vallalla selvästi valtionvastainen, itsenäisyysvihamielinen kanta. Vapaustaistelunsa suorittaneen valtiomme itsenäisyyttä kannattavien ja sitä joko vastustavien tai siihen nurjamielisesti suhtautuvien kansalaisten keskinäinen suhde voidaan verraten tarkasti esittää numeroilla: se oli 3:2. Näiden lukujen valossa huomaamme, kuinka vähän lupaavasti, kuinka horjuvilla sisäisillä edellytyksillä itsenäisyytemme alkoi. Liioittelematta voidaan sanoa, että tuskinpa yksikään kansa on ottanut vastaan vapauden ja itsenäisyyden niin sisäisesti rikkinäisenä kuin Suomen kansa teki. Mutta onnemme oli siinä, että tämä vieroksuva suhtautuminen maan itsenäisyyteen veljessodan jälkeisinä katkerina kuukausina oli sittenkin luonteeltaan tilapäistä. Se ei ollut suomalaisen työväestön varhemman käsitystavan mukainen, se oli tappion ja siitä aiheutuneiden kärsimysten mukanaan tuoma

13 vastavaikutus. Mitä muuta saattoi rehellinen suomalainen työmies tuntea? Hän oli tarttunut aseisiin onnellisemman yhteiskunnan puolesta, hän oli miehen tavoin taistellut ja pannut henkensä alttiiksi. Hän oli joutunut häviölle, hänet oli vedetty edesvastuuseen valtiorikoksesta. Kun voittaja nyt selitti, että taistelu oli oli koskenut Suomen itsenäisyyttä, jota vastaan työväestö noussut, mitä muuta saattoi sisukas suomalainen ajatella kuin että alas sellainen itsenäisyys, joka ei anna työmiehelle muuta kuin kuoleman tai kuritushuoneen. Vuosi 1918 ja sen jälkeiset ajat olivat muuttaneet maan työväestön asenteen maan itsenäisyyteen. Vaati aikaa, ennen kuin työväestö oppi ymmärtämään maan itsenäisyyden arvon. Mutta se aika tuli, eikä se tullut liian myöhään. 2. SISÄPOLITIIKKAAMME VUOSINA 1918 1929. Kapinan jälkiselvittelyä. Vapaussodan päätyttyä oli maan itsenäisyys pelastettu ja ulkonaisesti turvattu. Mutta oliko maan itsenäisyys sisäisesti turvattu? Lähes toinen puoli kansaa oli joko ollut aktiivisesti mukana kapinassa taikka antanut sille kannatuksensa. Kapinan kukistamisen jälkeen suhtautui häviölle joutunut puoli valtiovaltaan ja maan itsenäisyyteen vihamielisesti taikka vieroksuvasti. Se oli pahimmassa tapauksessa valmis sen kukistamaan, missään tapauksessa tuskin valmis uhrauksiin sen puolustamiseksi. Mikä osa tälle väestölle oli valtiossa annettava? Miten valtio saattoi turvata itsensä tämän väestön vihamielisyyttä vastaan? Nämä kysymykset olivat sitäkin tähdellisempiä, kun Suomi oli sotatilassa Venäjän kanssa, jonne suurin osa kapinan johtajia oli paennut alkaakseen heti hillittömän kiihotustyön entistä isänmaataan vastaan.

14 Valinta oh tehtävä kahden päälinjan kesken: toinen oli rangaistuksen tie, toinen anteeksiannon. Ensiksimainittu tie näytti kapinan kukistamisen jälkeisissä olosuhteissa luonnolliselta, johdonmukaiselta ja luotettavalta. Yhteiskunnan suojelemiseksi oli rikoksen tehneiden rankaiseminen välttämätöntä. Mutta yhteiskunnan suojelutarve ei rajoittunut tähän. Rauhallinen valtioelämä maassa oli turvattava, yhteiskunta oli vapautettava sisäisten levottomuuksien vaarasta. V:n 1918 kapina oli ollut mahdollinen ainoastaan sillä edellytyksellä, että vasemmistolla oli ollut niin voimakas asema valtiopäivillä, v:n 1916 vaaleissa enemmistö, vm 1917 vaaleissa 92 edustajaa. Jotta yhteiskunnan rauha turvattaisiin, oli ryhdyttävä toimenpiteisiin sosialistien valtiollisen edustuksen joko kokonaan lopettamiseksi taikka supistamiseksi niin vähiin, että se ei enää voisi vaikuttaa häiritsevästi maan sisäisiin oloihin. Nämä toimenpiteet olisivat olleet äänioikeuden sekä sanan- ja yhdistymisvapauden kieltäminen niiltä, jotka olivat olleet kapinallisia tai heidän sympatisöörejään, ammatillisen liikkeen uudelleen viriämisen estäminen jne., lyhyesti sanoen: kaiken sosialidemokraattisissa merkeissä tapahtuvan valtiollisen, ammatillisen, sivistyksellisen yms. toiminnan jyrkkä ja poikkeukseton ehkäiseminen. Ei voitane pitää liioiteltuna otaksumaa, että tämän linjan kannattajat olivat kapinan päättymisen jälkeisinä aikoina maassa poliittista valtaa pitävän porvarillisen kansanaineksen keskuudessa enemmistönä. Mielethän olivat kiihtyneet taistelusta ja punaisten suorittamista tihutöistä. Toimenpiteet keväällä ja kesällä 1918 osoittavat, että tämä tie olikin valittu. Kapinalliset sekä heidän avustajansa ja suojelijansa (noin 80,000 henkeä) kerättiin vankileireille, ja valtiorikosoikeudet aloittivat työnsä. Mitään ei laiminlyöty, jotta rikos olisi saanut rangaistuksensa. Mutta ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena olisi ollut ikiajoiksi turvata yhteiskuntarauha, jäivät suorittamatta. Näin perästä päin asiaa tarkastellessa saa sen vaikutelman kuin jyrkkien toimenpiteiden kannattajilla ei olisi ollut valmista suunni-

telmaa, miten asiat käytännössä oli hoidettava. Kun i<apinaan sei<aantumattomat sosialidemokraatit odottamattoman nopeasti ja henkilökohtaista rohkeutta osoittaen jo alkukesästä 1918 alkoivat vaatia sosialidemokraattiselle työväenliikkeelle toimintamahdollisuuksia, suostuttiin näihin vaatimuksiin vähitellen, tapaus tapaukselta, eikä kestänyt kauan, kunnes sosialidemokraattinen valtiollinen toiminta sanomalehtineen jne. oli taas täydessä vauhdissa. Sillä seikalla, että vasemmiston edustus oli poissa valtiopäiviltä, oli tämän rinnalla ainoastaan tilapäinen ja sen vuoksi vähäisempi merkitys. Pääsyynä siihen, että kapinan kukistamisen jälkeen ei valmistettu poikkeuslainsäädäntöä sosialistisen toiminnan ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi, oli kuitenkin se, että oli löydetty toinen tie valtiovallan pysyttämiseksi yhteiskuntaa säilyttävien ainesten käsissä. Se oli kuningasvallan luominen. Monarkia jo sellaisenaan toisi kurin valtiolliseen elämäämme. Kun kuningasvallan perustamiseen ajateltiin samalla liittyvän yhtäläisen valtiollisen äänioikeuden lakkauttaminen, kansanedustuksen muuttaminen kaksikamariseksi sekä muita samansuuntaisesti vaikuttavia muutoksia, voitiin odottaa, että tämän jälkeen valtioelämän johto jatkuvasti pysyisi lujissa ja luotettavissa käsissä, että sisäisen rauhan säilyminen vasemmiston valtiollisen vaikutusvallan vähetessä olisi turvattu ja että valtakunnan ulkonainen turvallisuus kuninkaan henkilön avulla olisi pysyväisesti taattu. Varmana voitaneen pitää, että juuri ne, jotka eniten tunsivat levottomuutta sosialidemokraattien toiminnan uudelleenalkamisesta, näkivät pelastuksen tältä taholta tulevaisuudessa mahdollisesti uhkaavilta vaaroilta kuningasvallan luomisessa. He kohdistivatkin sen vuoksi tarmonsa tämän kysymyksen ratkaisemiseksi. Eikä liene erehdys, jos olettaa, että ellei kuningaskysymys olisi kesällä 1918 ollut meillä esillä, olisi päiväjärjestyksessä ollut lainsäädännöllisen pohjan luominen työväestön poliittisen toiminnan rajoittamiseksi ja sosialidemokraattien valtiollisen merki- 15

18 tyksen vähentämiseksi, jotta maan itsenäisyys olisi voitu turvata siihen vihamiehsesti suhtautuvaa väestönosaa vastaan. Kuningashankkeen takana oli kieltämättä vakava pyrkimys uiko- ja sisäpoliittisten olojemme vakiinnuttamiseksi. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään lujaa kiinnekohtaa varsinaisessa kansassa, joten se rakentui kokonaan ulkopoliittisten tekijäin varaan. Kun näihin tekijöihin perustetut laskelmat Saksan kukistuttua romahtivat, ei kuningaspuuhalla enää tämän jälkeen meillä ollut mitään reaalista pohjaa. Tuskinpa onkaan kuningaskuntaa yritetty perustaa sen tasavaltalaisempiin puitteisiin kuin meillä vuonna 1918 tehtiin. Tarkastelumme on siis osoittanut, että niin paljon kannatusta kuin vuonna 1918 maassa olikin ajatuksella, että kapinaan osaaottaneen kansanluokan valtiollinen toiminta on vastaisuudessa joko kokonaan kiellettävä tai vaikutukseltaan huomattavasti rajoitettava, ei sen toteuttamista kuitenkaan yritetty, ja kun vuosi 1918 oli ohi, ei siihen enää olisi ollut edellytyksiä. Onni olikin, että sille tielle ei lähdetty. Vuoden 1919 vaalit antoivat sosialidemokraateille heti 80 edustajaa, vaikka osa heidän kannattajistaan oli vielä vankiloissa tai vailla kansalaisluottamusta. Vaalien tulos oli vakuuttava osoitus siitä yhteistunnosta, joka sitoi onnettomuuteen ajautuneen työväenluokan jäsenet toisiinsa. Se oli samalla voimakas vastalause valtiovallalle sen kapinan jälkiselvittelyissä noudattamasta politiikasta; nimenomaan vankileiriolothan olivat vaalitaistelussa tulleet arvostelun alaisiksi. Mutta tekisi mieli rohkeasti väittää, että vaalien yllättävä tulos oli samalla todistus kapinallisen suomalaisen työmiehen hyvästä omastatunnosta. Hän ei pitänyt itseään maanpetturina, hän tunsi, että hän ei ollut taistellut omaa maataan vastaan Venäjän puolesta. Maanpetoksen taakse ei vuonna 1919 olisi saatu 2/5 Suomen kansasta.

M S o V i n t o p o I i 1 1 1 k k a v : ii 19 18 jälkeen. Toisena sisäpoliittisen suuntautumisen vaihtoehtona, joka kapinan jälkeen oli valittavana, esitimme rangaistuksen vastakohdan, anteeksiannon. Se olisi tietänyt kapinallisten rankaisemisen rajoittamista vähimpään välttämättömään, yhteiskunnallisen rauhan turvaamista sisäisellä uudistustyöllä sekä luottamuksellisen yhteistyön aikaansaamista porvariston ja työväestön kesken. Tämän ohjelman esittäminen oli niissä oloissa, jotka olivat maassamme vuonna 1918 vallalla, varsin epäkiitollinen tehtävä. Punakaartilaisten siviiliväestön keskuudessa suorittamat petomaiset murhat määräsivät tärkeältä osalta suhtautumisen kapinallisiin yleensä. Kysymyksenalaiseksi oli asetettu, tokko se osa Suomen kansaa, joka oli synnyttänyt veljessodan, lainkaan voi olla kykenevä ja kelvollinen positiiviseen työhön valtion hyväksi. Sitä paitsi, voitiinko edes olettaa, että sosialidemokraattien parissa, jossa suhtautuminen Suomen valtioon oli vähintään epäileväinen, voisi tavata halua työskentelyyn valtiollisessa elämässä yhdessä porvarillisten kanssa. Kuitenkin oli porvarillisella taholla henkilöitä, jotka näkivät maan pelastuksen sovinnon aikaansaamisessa entisten verivihollisten kesken. Eräät heistä olivat tähän tulokseen tulleet pelkästään maailmankatsomuksellisilla perusteilla. Todellisuuspohjaisempi oli sitä vastoin niiden kanta, joilla oli se vakaumus, että maan vaaranalainen asema bolshevistisen Venäjän naapurina edellytti kansallista yksimielisyyttä. Heidän käsityksensä oli, että itsenäisyytemme ja koko kansallinen olemassaolomme voidaan säilyttää ainoastaan sillä edellytyksellä, että koko kansa on valmis niitä puolustamaan. Mutta siihen ei päästä muuta kuin keskinäisen luottamuksen tietä. Tämä on saavutettavissa siten, että vasemmisto vedetään mukaan yhteistyöhön valtiollisen toiminnan alalla, ja että sille suodaan sen asemaa vastaava osuus valtioelämässä. Tällä tavoin oli osoitettava, että työväestö ei ole 2 - Eheytynyt kansa.

18 menneisyytensä vuoksi vieroksuttu kansanluokka vailla täysiä kansalaisoikeuksia, vaan joka suhteessa tasavertainen osallinen Suomen valtioon. Työväestölle oli myönnettävä osuus isänmaahan, jotta siltä voitaisiin vaatia kiintymystä isänmaata kohtaan ja uhrauksia sen puolesta. Ja kaiken tämän rinnalla oli suoritettava suurisuuntainen yhteiskunnallinen uudistustyö, jotta esim. maanomistuksen, verotusolojen, opetuslaitoksen, työolojen ym. alalla vallinneet epäkohdat poistettaisiin ja työväestön parissa esiintyvän tyytymättömyyden ja valtiovaltaan kohdistuvan epäuskon syyt hävitettäisiin. Tämä oli porvarillisella taholla ilmenevän sovintopolitiikan aatteellinen pohja. On merkillepantavaa, että vapausarmeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim tultuaan loppuvuodesta 1918 valituksi maan valtionhoitajaksi ensimmäisessä julistuksessaan asettui selvin sanoin sovinnollisen politiikan kannalle. Vuoden 1919 maaliskuussa toimitetut vaalit muodostivat käännekohdan valtiollisessa elämässämme. Sosialidemokraatit saivat 2/5 edustajanpaikoista, ja tasavaltalainen keskusta voimistui. Tästä lähtien tuli eheyttämisajatus suuntaa määrääväksi, vaikkakin se oli vailla johdonmukaisuutta, rohkeutta ja kiinteyttä. Se oli ohjelmallisesti määrittelemätöntä ja epävarmaa sekä suunnaltaan horjuvaa. Vastustuksen pelosta se usein jätti käyttämättä parhaat keinot keskinäisen yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi. Siitä tarjoaa kapinavankien armahtamisasia tyypillisen esimerkin. Oli ilmeistä, että porvarillisella taholla yleensä tunnettiin voimakasta vastenmielisyyttä kapinavankien armahtamista kohtaan. Sen vuoksi hallitukset vain vähitellen ja hitaasti hoitivat tätä asiaa, mikä muodosti 1920-luvun alkuvuosina kaikkein eniten disharmoniaa aiheuttavan poliittisen kysymyksen eduskunnassa. Näin perästä päin asiaa tarkasteltaessa joutuu toteamaan, että maalle ei olisi koitunut mitään vahinkoa, vaikka vm 1918 tapahtumien ylle olisi tarkoituksenmukaisen ja nopean armahduksen muodossa vedetty unohduksen risti. Mutta eheyttämispolitiikkamme oli hapuilevaa ja arkailevaa, se kuulos-

teli yleistä liian herkästi vastustajien ääniä ja totteli enemmän sen hetken mielipidettä kuin omaa vakaumustaan. Osaltaan vaikutti tähän kyllä vasemmiston keskuudessa tapahtunut kehitys. Kommunistinen siipi oli maan työväenliikkeessä saanut vuoden 1919 lopulla ja 1920 alussa huomattavan jalansijan. Kommunistit olivat monin paikoin vallanneet työväenjärjestöjä ja pian he ottivat käsiinsä koko ammatillisen järjestötoiminnan. Heidän avoimesti ilmaistu päämääränsä oli neuvostovallan luominen ja maan liittäminen Venäjään. He asettuivat mitä jyrkimmin vastustamaan kaikkea yhteistyötä porvariston kanssa.»on olemassa vain kaksi maailmaa, valkoinen ja punainen, niiden välillä ei ole sovintoa olemassa», oli heidän tunnuslauseensa. Selvää on, että tällaisen liikkeen esiintyminen, varsinkin kun sillä oli v:n 1921 vaalien jälkeen lähes kolmeenkymmeneen edustajaan nouseva kovaääninen ryhmä eduskunnassa, vaikeutti huomattavasti niiden pyrkimyksiä, jotka" halusivat ajaa sovinnon politiikkaa vasemmistoon käsin. Paitsi sitä, että koko sovintoajatus sai suorastaan irvokkaan leiman, kun vastustajien taholta sovinnon kohteeksi esitettiin kommunistit, aiheutti kommunistien toiminta myös sosialidemokraattien parissa jyrkentyneen suhtautumistavan sovintoajatusta kohtaan sellaisenaan. Taktilliset syyt eivät näet sallineet, että sosialidemokraatit olisivat yhteistyössä porvarien kanssa, koska tämä kommunistien taholla esitettäisiin sosialidemokraattien alistumiseksi porvarillisten talutusnuoraan. Sisäpoliittinen kehityksemme ei näin ollen tapahtunut liioin selväpiirteisen sovinnollisuuspolitiikan merkeissä. Päinvastoin puoluepoliittinen vastakohtaisuus porvaripuolueiden ja vasemmistopuolueiden välillä oli jatkuvasti jyrkkä ja sovittamaton. Sitä vastoin asiallinen yhteistyö erityisesti keskustapuolueiden ja sosialidemokraattisen puolueen edustajien kesken eduskunnassa oli kohta vuodesta 1919 lähtien yleensä hyvä ja tuloksellinen. Käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa saavutettiin tämän yhteistyön avulla tuloksia, 19 jotka toivat maan työväenluokalle uusia oi-

20 keuksia, paransivat sen yhteiskunnallista ]a taloudellista asemaa sekä enensivät vähin erin sen valtiollista vaikutusvaltaa. Tällä tavoin, ilman nimenomaista ohjelmaa tai ryhmien kesken tehtyjä yhteistyösopimuksia, harjoitettiin vuosien mittaan yhteiskunnan eheyttämispolitiikkaa, jonka hyödylliset tulokset työväestö saattoi havaita jokapäiväisessä elämässään. Juhlapuheita pätevämmällä tekojen propagandalla oli osoitettu, että valtiovalta tuntee omakseen ne kysymykset, joista maan työväestön henkiset ja aineelliset elämänehdot riippuvat. Sosiaalisessa hengessä tapahtunut olojen kehitys lähensi työväestöä valtioon, jossa se vähitellen oppi näkemään arvon, josta yksin oman edun vuoksi on pidettävä kiinni. Sovintopolitiikalla oli 1920-luvun alussa porvarillisella taholla esiintyneestä epäröinnistä ja sosialidemokraattien taholla havaittavana olleesta virallisesta haluttomuudesta huolimatta yllättävän nopea vastakohtaisuuksia tasoittava vaikutus. Siitä on parhaimpana todistuksena se, että Suomen valtio oli kypsä kahdeksan vuotta kapinan jälkeen uskomaan maan asiat Väinö Tannerin johtaman sosialidemokraattisen hallituksen käsiin. Ja varmaa on, että tässä teossa ilmenevä sovinnollinen kehitys olisi jatkunut seuraavinakin vuosina suotuisasti, ellei kommunistien toiminta, joka oli jo aikaisemminkin vakavasti haitannut eheyttämisohjelman käytännöllistä toteuttamista, olisi tullut esteeksi. Kommunistien valtioruumiissa muodostama mätäpaise oli puhkaistava, ennen kuin sovinnon politiikka saattoi jatkua, sen jälkeen kokonaan uusilla edellytyksillä. Kommunistit. Edellä on jo mainittu, että suurin osa v.n 1918 kapinan johtajia pakeni Venäjälle, josta käsin he viipymättä aloittivat vallankumouksellisen kiihotustyön Suomessa. Tämän työn johtoelimeksi perustettiin kesällä 1918 Suomen Kommunistinen Puolue,

jonka tarkoituksena oli neuvostojärjestelmän ja työväenluokan diktatuurin luominen Suomeen sekä työväen kansainvälisen neuvostotasavallan perustaminen, so. Suomen liittäminen Venäjän neuvostotasavaltojen liittoon. Kommunistinen kiihotustoiminta tapasi Suomessa kiitollisen maaperän. Kapinan jälkiselvittely ei kantanut meillä humaanisuuden leimaa, enempää kuin muuallakaan, missä sisällissota käyty. Elintarvikeolomme olivat välistä sietämättömän huonot. Työväenluokka tunsi olevansa vieroksuttu aines omassa maassaan. Valtiolla olisi ollut käytettävissään keino kommunistista myyräntyötä vastaan, nimittäin viisas lempeys punaisella puolella taistelleita kohtaan, mutta se jätettiin käyttämättä. Sosialidemokraatit olivat erinomaisella ripeydellä aloittaneet uudelleen työväen järjestötoiminnan. 21 on Kommunistien samanaikaisesti tapahtuvan toiminnan yhtenä muotona oli määräysvallan hankkiminen sosialidemokraattisissa järjestöissä vasemmistoainesten käsiin. Niinpä kommunistit valtasivatkin vvm 1919 ja 1920 aikana Suomen Ammattijärjestön, sos.dem. nuorisoliiton ja sos.dem. naisliiton. Samoin he sekä pääkaupungissa että monissa maakunnissa onnistuivat valtaamaan sos.dem. perusjärjestöt ja piirijärjestöt sekä joukon sanomalehtiä. Yhteen aikaan näytti, että kommunistien lumivyöryn tapainen voimistuminen johtaisi lopulta koko työväen järjestötoiminnan joutumiseen heidän haltuunsa. Kun kommunisteille kuitenkin oli verraten pian selvinnyt, että he eivät voisi ainakaan riittävän nopeasti valloittaa sos.dem. puoluetta, kutsuivat he keväällä 1920 koolle järjestöjensä kokouksen, jossa päättivät perustaa Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, minkä ohjelma sisälsi peittelemättä ja avoimesti neuvostojärjestelmän ja työväenluokan diktatuurin luomisen. Kun puolue päätti samalla liittyä, tosin omalla ohjelmalla. Kommunistiseen Internationaleen, hajoitettiin kokous ja sen toimihenkilöt asetettiin syytteeseen maanpetoksesta. Vajaa kuukausi myöhemmin perustettiin Suomen Sosialistinen Työväenpuolue kuitenkin uudelleen ja se alkoi työskentelynsä Suomen työväestön keskuu-

22 dessa Venäjällä toimivan Suomen Kommunistisen Puolueen johtamana. Tästä alkoi valtiovallan ja kommunistien välinen jatkuva taistelu, joka kesti kymmenen vuotta. Julkinen salaisuus oli, että toimipa kommunistiainesten käsissä oleva työväenjärjestö millä nimellä tai missä tarkoituksessa tahansa, se työskenteli Venäjältä käsin johdettuna kommunistisen vallankumouksen aikaansaamiseksi. Voitiinpa todeta tapauksia, että Suomessa toimiva julkinen puoluejärjestö hyväksyi miltei sanatarkasti päätöslauselman, minkä Suomen Kommunistisen Puolueen puoluekokous oli vähäistä aikaisemmin hyväksynyt Pietarissa jne. Sitä mukaa kuin poliisi sai riittävästi ainehistoa, jolla kyettiin osoittamaan jonkin järjestön lainvastaisuus, järjestö hajoitettiin ja toimihenkilöt asetettiin syytteeseen. Mutta pian perustivat kommunistit hajoitetun tilalle uuden järjestön, joka ryhtyi jatkamaan edeltäjän työtä. 1920-luku tarjoaa tässä suhteessa suorastaan kaleidoskooppimaisen kuvasarjan aina uusista ja uusista kommunistisista järjestöistä, niiden lakkauttamisista, vankilatuomioista, uusien johtajien nousemisesta poistuneiden tilalle jne. Lopulta olivat kommunistit niin varovaisia, että esim. ennen aavisteltua Sosialistisen Nuorisoliiton lakkauttamista he alkoivat eri puolille maata perustaa nuorten työläisten opintoyhdistyksiä, joiden turvin kommunistinen nuorisoliike saattoi keskeytymättä jatkua, kun Sosialistinen Nuorisoliitto sitten lakkautettiin. Lienee tarpeen huomauttaa, että kommunistiprosesseja ei pantu vireille minkään poikkeuslain nojalla, vaan vuoden 1889 rikoslain perusteella. Kommunistiseksi tiedetty toiminta sellaisenaan ei ollut kielletty, ja sen vuoksi kommunistien järjestöt saivat aikansa vapaasti toimia. Vasta sitten kun voitiin sitovasti osoittaa, että jokin järjestö oli riippuvaisuussuhteessa Suomen Kommunistisesta Puolueesta taikka yhteistyössä sen kanssa, oli olemassa oikeudelliset edellytykset toimenpiteisiin sitä vastaan, koska Suomen Kommunistisen Puolueen tarkoituksena oli väkivaltaisin keinoin kukistaa voimassa oleva valtio- ja yhteiskuntajärjestys.

Miksi kommunistien toimintaa sallittiin? 23 Myönnettävä on, että tämä oli piilosilla leikkimistä. Mutta se oli samalla leikkimistä tulella. kerta kaikkiaan tehnyt loppua kommunistisesta Miksi valtiovalta ei toiminnasta? Se oli tavallaan luonnollinen seuraus valtiollisten olojemme varhemmasta kehityksestä. Venäjän vallan aikana oli valtiollisen autonomiamme ja sisäisen vapautemme ehtona se, että kansalaisillemme oli turvattu mahdollisimman rajoittamaton valtiollinen toimintavapaus. Kansalaisvapauksien supistaminen, syystä tai toisesta, olisi koitunut venäläisten vallanpitäjien hyväksi. Valtiollinen vapaamielisyys käytäntöön sovellettuna oli suorastaan kansallisen olemassaolotaistelumme kulmakivi. Tinkimätön valtiollisen toimintavapauden myöntäminen kaikille mielipidesuunnille oli näin ollen käytännöllisen valtiollisen välttämättömyyden vaatimus, tehokas ase taistelussa kansallisten etujemme puolesta, perustava tekijä kansallisessa politiikassamme. Tämä sama käsitys kansalaisvapauksien ehdottomasta loukkaamattomuudesta joka valtiollisesti hyvin perusteltuna oli ollut vallitsevana epäitsenäisessä, autonoomisessa Suomessa, säilyi myöskin itsenäistyneessä Suomessa, vaikka maan poliittinen asema oli täydellisesti muuttunut. Kun Suomi oli autonoominen suuriruhtinaskunta, kansallisen politiikkamme päämääränä, sen jälkeen kuin Venäjä oli aloittanut sortotoimenpiteensä, oli suojella maan itsenäisyyttä. Kun Suomi oli tullut suvereeniseksi valtioksi, kansallisen politiikan päämääränä tuli olla maan ulkonaisen vapauden suojeleminen. Tässä tarkoituksessa maalle oli luotava oma puolustuslaitos ja sitä kehitettävä, jotta voitaisiin torjua ulkoa päin uhkaava hyökkäys. Sen mahdollisuus oli sitäkin suurempi, kun rajanaapurina oli bolshevistinen Venäjä, joka teki avoimesti työtä maailmanvallankumouksen lietsomiseksi ja josta käsin johdettiin Suomen kansan keskuudessa harjoitettua työtä kommunistisen vallankumouksen ja maan Venäjään liittä-

24 misen puolesta. Juuri tämä seikka, Venäjältä käsin harjoitettu vallankumouksellinen kiihotustyö aiheutti sen, että maan itsenäisyys ei ollut uhattu vain ulkoa päin vaan myöskin sisästä päin, omien kansalaisten taholta. Toimenpiteet varustautumiseksi ulkonaista vihollista vastaan vaativat täydennyksekseen toimenpiteitä valtakunnan sisällä ulkonaisen vihollisen hyväksi työskenteleviä vastaan. Jos jotkin valtiolliset opinkappaleet, jotka olivat soveltuneet maan aikaisempaan valtiolliseen asemaan, eivät enää vastanneet niitä vaatimuksia, jotka maan muuttunut asema valtiollisen elämän perussäännöksille asetti, oli niistä maan edun nimessä luovuttava. Mutta kerran omaksuttuja valtiollisia vakaumuksia ei huokeasti vaihdeta uusiin. Ne miehet, joille vastarintataistelun menestymisen vuoksi oli tullut uskon asiaksi kansalaisvapauksien rajoittamattomuus, eivät kyenneet, jouduttuaan itsenäistyneen valtion johtoon, luopumaan tästä käsityksestään, vaikka se näkökulma, josta nyt oli tarkasteltava kansalaisten suhdetta valtioon, oli kokonaan toinen kuin aikaisemmin. Kommunistien julkisen lopettaminen. toiminnan Tarvittiin kymmenkunta vuotta vaaranalaista itsenäisyyttä, tarvittiin harhaanjohdettujen kansalaisten toimintaa sitä vastaan, tarvittiin Sisyfoksen työltä näyttävää puolustustaistelua kommunistien kurissapitämiseksi ennenkuin käsitykset tässä suhteessa muuttuivat. Se ei tapahtunut pitkäaikaisen, aste asteelta enenevää kannatusta saavan mielipiteenmuokkauksen avulla, vaan äkillisesti, purkauksen tavoin. Vuoden 1930 kommunistivastaisen liikkeen synty ja valtava menestys jäävät suomalaisissa oloissa, joissa heilahdukset valtiollisissa mielipiteissä ovat perin harvinaiset, eräässä mielessä selittämättömäksi ilmiöksi. Mutta se voitaneen pitää selvänä, että kansan myönteinen reagointi sitä va^ti-

musta kohtaan, joka tarkoitti kommunistisen toiminnan ehdotonta kieltämistä, aiheutui siitä tietoisuudesta, että itsenäinen valtakunta on oikeutettu ja velvollinenkin olemassaolonsa suojelemiseksi ryhtymään sellaisiinkin keinoihin, joita aikaisemmin ei ollut pidetty poliittisesti hyväksyttävinä. Nyt, kun olemme kokeneet Venäjän häikäilemättömän hyökkäyksen V. 1939 ja nähneet, miten tärkeänä osana tässä hyökkäyksessä oli meidän omien entisten kansalaistemme käyttäminen kansallisen vastustuskykymme hajoittamiseen ja murskaamiseen, nyt vasta ymmärrämme, kuinka elintärkeäksi valtakunnallemme koitui Lapuan Liikkeen toiminnan perusteella tapahtunut kommunistisen toiminnan lopettaminen. Kommunistien poistaminen julkisesta elämästä kesällä 1930 merkitsee erästä itsenäisyysvuosiemme huomattavinta saavutusta. Valtio oli puhkaissut mätäpaiseen. On avoimesti sanottava, että tämä tulos ei ollut silloin maan johdossa olleiden poliitikkojen ansio. Ansio kuuluu varsinaiselle kansalle. Maan poliittinen johto, joka ei ollut riittävällä selvänäköisyydellä huomannut kommunistisen toiminnan sallimisesta maalle koituvaa vaaraa, seurasi ikäänkuin puolipakolla siinä pyörteessä, jonka kansalaisten liikehtiminen kautta maan oli synnyttänyt. 25 Mutta tämä vastakohtaisuus maan poliittisen johdon ja porvarillisella taholla yleisen mielipiteen välillä tarjosi lähtökohdan seuraavien vuosien sisäpoliittisille vaikeuksille. 3. SISÄPOLITIIKKAAMME 1930-LUVULLA. Lapuan Liike. Lapuan Liike oli syksyllä 1930 suoritettujen vaalien jälkeen, jolloin saatiin aikaan lainsäädäntö, mikä siitä lähtien on tehokkaasti estänyt kommunistien pääsyn julkiseen elämään, täyttänet

26 alkuperäisen tarkoituksensa. Mutta Lapuan Liikkeessä, joka toimintansa alkuaikoina oli rajoittunut yksinomaan kommunisminvastaiseen taisteluun, oli pian alkanut esiintyä laajemmalle tähtääviä poliittisia pyrkimyksiä. Liikkeen saama valtava menestys näytti tarjoavan tilaisuuden näiden pyrkimysten läpiviemiseen. Puhtaasti taantumukselliset valtiolliset pyrkimykset olivat meillä olleet 1920-luvulla varsin harvinaisia. Mitä tahansa poliittisia uudistussuunnitelmia oli esitetty, ne olivat pysyneet voimassa olevan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Mutta kommunisminvastaisen kansanliikkeen yhteydessä herännyt arvostelu kohdistui valtioelämämme perusteita vastaan. Kansaneduskuntamme ei ollut kyennyt ratkaisemaan maan turvallisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää kysymystä, vaan sallinut vuosikausien mittaan omassa keskuudessaan ja muussa julkisessa elämässä henkilöitä, jotka avoimesti toimivat naapurisuurvallan etujen ja valtapyyteiden ajajina. Venäjä käsitettiin vihollisvaltioksi. Meillä oli siis sallittu vihollisvaltion asiamiesten tunkeutua kaikkein ylimpiin valtioelimiin. Kun tällaista menettelyä puolustettiin kansanvallan nimessä, kohdistui siis arvostelu ei vain niitä henkilöitä vastaan, jotka kansanvaltaisessa aatteellisuudessaan eivät olleet osanneet nähdä kommunistien toiminnasta koituvaa vaaraa, vaan koko kansanvaltaista järjestelmää vastaan sellaisenaan. Vuosi 1930 ja lähinnä sen jälkeen seuranneet vuodet tarjoavat rinnastuskohtia vuoden 1918 kapinan jälkeisten aikojen valtiollisille ilmiöille. Niin kuin v:n 1918 kapina haluttiin vierittää eduskuntauudistuksen syyksi ja vaadittiin yhtäläisen äänioikeuden poistamista, samoin kommunistisen toiminnan sallimisessa pyrittiin v. 1930 näkemään siihen astisen kansanvaltaisen järjestelmän kykenemättömyys huolehtia maan todellisista elineduista. Vertailukelpoisuus menee niin pitkälle, että ne suunnitelmat valtiollisten olojemme muuttamiseksi, joita Lapuan Liikkeen ja sitä kannattavien ainesten piirissä kesällä 1930 ja sen jälkeen valmisteltiin, käsittelivät ensi aluksi, kuten asianlaita oli

vastaavasti ollut v. 1918, eduskunnan kokoonpanon saamista sellaiseksi, että yhteiskuntaa säilyttävien ainesten vanna ja jatkuva enemmistö olisi turvattu. Mutta ajan mittaan eivät tällaiset osittaisuudistukset tyydyttäneet, varsinkin kun ehdotetut keinot vasemmiston vaikutusvallan vähentämiseksi eivät tuntuneet tarjoavan riittävää turvaa (esim. enemmistövaalitapaan siirtyminen, jota Lapuan Liikkeen taholta oli vaadittu, olisi merkinnyt, kun asiaa sitten rauhassa tutkittiin, sosialistien enemmistöä eduskuntaan). Ei riittänyt, että yritettiin paikkailla yhteiskunnassa havaittavia vikoja, kun valtioelämän pohja ei ollut terve. Parannus oli arkailematta aloitettava siitä. Parannus oli aikaansaatavissa ainoastaan kansanvaltaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen muuttamisella sekä puolueiden toiminnan lopettamisella. Kun näihin vaatimuksiin vielä lisättiin valtion johdon siirtäminen vapaasta kansalaisjärjestöstä yhdistykseksi muodostetun Lapuan Liikkeen takana olevien piirien käsiin, olikin päästy sen poliittisten pyrkimysten tien päähän, joka oli saanut alkunsa kommunisminvastaisen kansanliikkeen herättämästä valtiollisten olojemme arvostelusta. Mutta se menestys, joka oli ollut Lapuan Liikkeen osana silloin, kun sen taistelu rajoittui kommunisteja vastaan, ei seurannutkaan kansanvallanvastaisen toimintaohjelman omaksunutta Lapuan Liikettä. Se tapasi päättävää vastustusta miltei koko skaalan alalta, vasemmalta oikealle saakka. Sillä oli kuitenkin verraten suuri, kiinteästi organisoitu, innostunut kannattajapiirinsä. Sen osuus julkisessa elämässä oli jatkuvasti huomattava erityisesti sen harjoittaman voimakkaan propagandan vuoksi, mutta sillä voida sanoa olleen suoranaista käytännöllistä vaikutusta valtiolliseen elämään, Lapuan Liikkeen keskuudessa oli sen myöhäisemmässäkin inkarnaatiossa vakavaa isänmaallista väkeä, joka pyyteettömästi halusi työskennellä sellaisen onnellisemman poliittisen muodon löytämiseksi, joka turvaisi maan tulevaisuuden sekä ulkoa että sisältä uhkaavia vaaroja vastaan. Lisäksi oli mukana runsaasti 27 ei

28 puhdasta nuorisoa, jonka innostusta vastaamassa ei kuitenkaan ollut poliittista kypsyneisyyttä. Mutta näiden ohella oli liikkeessä henkilöitä, joiden kiihkomielisyys ja edesvastuuttomuus johtivat lopulta koko järjestön lakkauttamiseen. Lapuan Liikkeen lakkauttamisen jälkeen perustettiin v. 1932 sen työn jatkajaksi Isänmaallinen Kansanliike. Paitsi taistelua»marxilaisuutta» ja puolueita vastaan sekä kansanvaltaisen järjestelmän korvaamista johtajajärjestelmällä, mitkä olivat perua Lapuan Liikkeeltä, Isänmaallisella Kansanliikkeellä on ollut ohjelmassaan kansanedustuksen muuttaminen ammattiedustukseksi, edelleen pitkälle tähtääviä sosiaalisia uudistuksia ja vihdoin jyrkkä suomalaisuuskanta. Ei mikään seikka oikeuta otaksumaan, etteikö Lapuan Liikkeellä ja Isänmaallisella {kansanliikkeellä ole ollut tähtäimessään sama päämäärä kuin keskinäisen sovinnon kannattajilla: kansallisen yksimielisyyden luominen valtakunnan itsenäisyyden suojaksi. Lähtökohta näillä sisäisen rintamamme vastakkaisilla puolilla taistelevilla oli erilainen, ja lopputuloskin sen mukainen. Lapuan Liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen piirissä oli ensi sijassa kiinnitetty huomio niihin epäkohtiin ja puutteellisuuksiin, joita valtiollisessa elämässämme oli ollut havaittavana. Hallitusten lyhytikäisyys oli ollut esteenä määrätietoisen ja lujan valtionjohdon luomiselle, ja hallitusten kaatamisen yhteydessä harjoitettu poliittinen ja henkilökohtainen peli oli ollut osoituksena vastuuntunnon puutteesta. Maassa ei ollut valtiollista voimatekijää, joka olisi huolehtinut maan kokonaiseduista, kun puolueiden välisessä keskinäisessä taistelussa niiden kannattajapiirien ryhmäedut taikka suorastaan puolueen edut olivat ratkaisevia. Maanpuolustuksen tarpeista ei huolehdittu riittävällä tehokkuudella, koska maan suurimmalla puolueella, sosialidemokraateilla, oli puolustusnihilistinen kanta. Näistä ja monista muista syistä oli tehty se johtopäätös, että koko vallitseva järjestelmä oli väärä ja kansan yhteiseduille, kansakokonaisuuden eduille vahingollinen. Koko järjestelmä rakentui kansanluokkien ja eturyhmien

29 keskinäiselle taistelulle, kaikkien sotaan kaikkia vastaan, eikä tälle pohjalle voida kansallista yksimielisyyttä luoda. Tähän oli sitäkin vähemmän mahdollisuuksia, kun maan työväenluokka oli puolueen talutusnuorassa, jonka kanta isänmaallisuuteen, maanpuolustukseen jne. oli kielteinen. Tästä kaikesta tekivät Lapuan Liikkeen miehet sen johtopäätöksen, että valtakunnan tulevaisuudelle välttämätön kansallinen yksimielisyys oli aikaansaatavissa ainoastaan järjestelmän muutoksen avulla. Valtioon oli saatava yksi tahto, joka hävittää hajanaisuuden ja alistaa eripuraisuutta edistävät ainekset työskentelemään kokonaisuuden hyväksi. Se pakko, mikä ehkä aluksi on tarpeen hajoittavien tekijöiden kukistamiseksi ja kurissapitämiseksi, saattaa hyvinkin pian osoittautua tarpeettomaksi, kun kansa uuden systeemin harjoittaman positiivisen politiikan perusteella on oppinut ymmärtämään, että uusi valtiojärjestelmä on onnellisempi ja oikeudenmukaisempi kuin entinen. Ja vihdoin: pakko ei tulisi kohdistumaan itse kansaa vastaan, vaan puolueita ja niiden hartioilla valtaan päässeitä poliitikkoja vastaan. Näin ollen ei mahdollinen pakko tulisi loukkaamaan itse varsinaista kansaa. Tätä periaatteellista käsityskantaa vastaan, jonka vilpitöntä isänmaallisuutta ei ole oikeus epäillä, esittivät vastakkaisella linjalla olevat vakaumuksenaan, että kansallinen yksimielisyys oli saavutettavissa keskinäisen sovinnon tietä voimassa olevan järjestelmän pohjalla. Kokemus on sen jälkeen osoittanut, että jälkimmäinen käsitys oli onneksemme oikea. Suomen kansan kohtalon hetki löi niin pian, että meillä ei olisi ollut edes aikaa valtiollisen järjestelmän muuttamiseen vastoin kansan enemmistön tahtoa tai muutoksen kannalta suotuisimmassakin tapauksessa kansan pienen enemmistön kannattamana. Tällaisilla edellytyksillä tapahtunut järjestelmän muuttaminen olisi vaatinut vuosikausia viisasta ja taitavaa valtiotoimintaa vastustusmielialan ja sisäisten vastakohtaisuuksien tasoittamiseksi. Siihen ei meillä olisi ollut aikaa, nyt sen tiedämme.

30 Sosialidemokraatit 193 O- 1 u v u 1 1 a. Miten suhtautui sosialidemokraattinen puolue Lapuan Liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen poliittisiin vaatimuksiin? Ensiksikin: sosialidemokraatit ottivat alusta alkaen jyrkästi torjuvan asenteen vaatimuksiin, jotka tarkoittivat kommunistien poistamista eduskunnasta ja muusta julkisesta elämästä. Se ei tapahtunut suinkaan kommunistien vuoksi, sillä sosialidemokraatit olivat jo yli kymmenen vuoden ajan käyneet armotonta taistelua kommunisteja vastaan työväestön keskuudessa. He olivat voineet havaita, että heidän taistelunsa oli kantanut hedelmiä, sillä kommunistien kannatus oli vähin erin laskenut. Kommunistien keskuudessa virinneet suuntariidat olivat vaikuttaneet lamauttavasti heidän toimintansa tehokkuuteen, joka ei enää ollut sama kuin 1920-luvun alkupuolella. Jos valtakunta oli kestänyt kommunisteja tähän asti, niin ajattelivat sosialidemokraatit, voisi se kestää heitä nytkin, jolloin heidän vaikutuksensa oli vähenemässä. Mutta tämä käytännöllinen näkökohta ei suinkaan ollut ratkaiseva sosialidemokraattien kannanotolle. Sen määräsi varsinaisesti heidän käsityksensä valtiollisten vapauksien arvosta työväenluokalle. Jos niihin sallittiin puuttua kommunistien ollessa kyseessä, saattoivat sosialidemokraatit olla pian vuorossa. Työväestön valtiolliset oikeudet olivat pitkäaikaisen taistelun tulos. Niitten säilymisestä riippui työväestön etujen ajaminen valtioelämässä. Sen vuoksi niistä oli pidettävä kiinni. Tältä kannalta arvosteli sosialidemokraattinen puolue kommunisminvastaisen kansanliikkeen pyrkimyksiä ja asettui niitä jyrkästi vastustamaan. Kun Lapuan Liike sitten myöhemmässä vaiheessa esittikin vaatimuksensa myös sosialidemokraattien poistamisesta yhdessä kommunistien kanssa maan julkisesta elämästä, saattoivat sosialidemokraatit osoittaa, että he työväestön etujen kannalta olivat olleet oikeassa vastustaessaan poikkeuslainsäädäntöä. Lapuan Liikkeen kohottamalla taistelulla sosialidemokraattien syrjäyttämiseksi valtiollisesta elämästä on ollut huomattava vai-

kutus sosialidemokraattisen työväestön maan itsenäisyyttä, valtiovaltaa ja isänmaata kohtaan omaksumaan asenteeseen. Työväestön asemassa ja olosuhteissa tapahtunut kehitys kuluneen kymmenvuotiskauden aikana oli ollut merkillepantavan suotuisa. Työväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema oli lujittunut, työolot olivat jatkuvasti parantuneet, työväestön valtiollinen vaikutusvalta oli enentynyt. Mutta työväestölle itselleen oli tärkeää, että kaikki tämä oli tapahtunut sen omalla myötävaikutuksella, työväestön valitsemien edustajien ollessa ajamassa heidän asiaansa. Tällä tavoin sosialidemokraattiset työläiset tunsivat itse olleensa mukana kehittämässä valtiovaltaa sellaiseksi, että se oli ryhtynyt ottamaan varteen heidän tarpeensa ja työskentelemään myös heidän elinehtojensa parantamiseksi. Mutta tämähän tiesi sitä, että heillä itsellään oli osa valtiossa, osa, jonka suuruus ja merkitys riippuisi heidän yhteisesti edustamastaan joukkovoimasta. Työväestön saamat edut oli valloitettu valtiollisen toiminnan avulla. Ne olivat ylläpidettävissä ja lisättävissä ainoastaan siten, että työväestön osanotto-oikeus valtiolliseen elämään säilytettäisiin. Jos tämä oikeus työväestöltä riistettäisiin, merkitsisi se niiden yhteiskunnallisten saavutusten alttiiksi jättämistä, jotka oli sitkeällä työllä voitettu. Sen vuoksi työväestö ei ilman taistelua tulisi luopumaan valtiollisista oikeuksistaan, osuudestaan valtioon. Mutta se, minkä puolesta taistellaan, merkitsee jotakin arvoa taistelevalle. Valtio oli tullut arvoksi työväestölle. Kun työväestö siis taisteli valtiollisten oikeuksiensa puolesta, se tunsi taistelevansa myöskin valtion 31 puolesta, sellaisena kuin se nyt oli. Puolustaessaan omaa oikeuttaan sosialidemokraattinen työväestö puolusti myös kansanvaltaista valtiota, joka turvasi sille osanotto-oikeuden valtioelämään. Näin oli tultu siihen, että työväestön asenne valtioon oli tullut toiseksi kuin ennen. Ne vaatimukset, joiden tarkoituksena oli ollut loitontaa sosialidemokraattinen työväestö valtiosta, päinvastoin olivat lähentäneet työväestöä valtioon.