TIEDONANTO VAI NEUVO? TOIMINTOJEN VÄLISTÄ RAJANKÄYNTIÄ PERINNÖLLISYYSNEUVONNAN VUOROVAIKUTUKSESSA

Lehtinen, E. 2005.Tiedonanto vai neuvo? Toimintojen välistä rajankäyntiä perinnöllisyysneuvonnan vuorovaikutuksessa.. In Kuure, L., Kärkkäinen, E. & Saarenkunnas, M. (eds), Kieli ja sosiaalinen toiminta Language and Social Action. AFinLA Yearbook. Publications de l'association finlandaise de linguistique appliquée 63, 149-160. TIEDONANTO VAI NEUVO? TOIMINTOJEN VÄLISTÄ RAJANKÄYNTIÄ PERINNÖLLISYYSNEUVONNAN VUOROVAIKUTUKSESSA Esa Lehtinen Vaasan yliopisto The purpose of the article is to look at how the boundaries of actions, in this case information delivery and advice, are handled in interaction. This will be done through analyzing variation in a sequence in genetic counseling that consists of information delivery by the doctor, a candidate understanding by the client, and the doctor s response to the candidate understanding. Three kinds of cases are compared: those in which the candidate understanding is confirmed, those in which it is disconfirmed, and an exceptional case in which there is a misalignment as to whether the doctor s turn was information delivery or advice. The analysis shows that even though the boundaries of information delivery and advice are not clear-cut, they can be oriented to as discrete actions that are and must be differentiated from each other. And we can see the doctor exhibit her understanding of the difference between the two actions. Keywords: advice, conversation analysis, genetic counseling, information delivery 1 TOIMINNOT JA NIIDEN VÄLISET RAJAT Tämän artikkelin tarkoituksena on kuvata, miten eri toimintojen, tässä tapauksessa tiedonannon ja neuvon, välistä rajankäyntiä käydään vuorovaikutuksessa. Näkökulmani on keskustelunanalyyttinen (ks. Tainio 1997; Hutchby ja Wooffitt 1998; ten Have 1999). Yhtenä peruslähtökohtana keskustelunanalyysissa on, että kielenkäyttöä tarkastellaan toimintana. Sama lähtökohta on monissa muissakin pragmatiikan suuntauksissa, esimerkiksi puheaktiteoriassa (Austin 1962; Searle 1969, 1979), mutta sen suhteen, miten toimintojen rajaamiseen ja niiden väliseen rajankäyntiin suhtaudutaan, on suuria eroja (ks. Schegloff 1988; Hakulinen 1996). Puheaktiteoriassa toimintojen erotteleminen on yksi keskeisimmistä tehtävistä (Searle 1979: 1-29). Tavoitteena on tehdä luokittelusta mahdollisimman kattava, ja luokista toisensa poissulkevia niin pitkälle kuin mahdollista. Tätä tarkoitusta varten Searle (1979: 1-8) esittelee 149

pitkän listan piirteitä, jotka erottelevat toimintoja. Keskeisimpänä erottelevana piirteenä hänellä on aktin tarkoitus puhujan kannalta. Keskustelunanalyysissakin ollaan kiinnostuneita toimintojen välisistä rajoista ja niiden rajaamisesta, mutta lähtökohta on toisenlainen. Keskustelunanalyytikko on kiinnostunut siitä, miten vuorovaikutuksen osallistujat käsittelevät erilaisia toimintoja ja niiden välisiä rajoja (ks. esim. Schegloff 1984, 1988; Heritage ja Sefi 1992). Toimintoja käsitellään siis osana vuorovaikutusta. Lähestyn teemaa vertaamalla, miten vuorovaikutuksen osallistujat käsittelevät yhtäältä väärinymmärrystä, joka koskee sanoman sisältöä, toisaalta väärinymmärrystä, joka koskee toiminnon luonnetta. Jatkossa kutsun edellistä väärinymmärrykseksi, jälkimmäistä erilinjaisuudeksi. Tutkimusaineistonani on perinnöllisyysneuvonnan vuorovaikutus, erityisesti tiedonjakojaksot 1. 2 TIEDONANTO JA NEUVO TOIMINTOINA Tiedon jakamisen ja neuvomisen keskeisin ero on, että, toisin kuin tiedon jakaminen, neuvominen on normatiivista (Heritage ja Sefi 1992: 368). Neuvoja pyrkii jotenkin vaikuttamaan neuvottavan toimintaan. Searlen (1979: 13-14) käsittein neuvo kuuluu direktiivien luokkaan. Kuten Vehviläinen toteaa (1999: 168, 2001: 40-41), neuvominen on potentiaalisesti delikaatti toiminto, koska se asettaa osapuolet epäsymmetriseen asemaan. Neuvoja asettuu asemaan, jossa hänellä on jotain sellaista ymmärrystä, joka neuvottavalta puuttuu. Vehviläinen pohtii neuvon ongelmallisuutta erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa ammattilaiset sitoutuvat asiakaslähtöisyyden periaatteisiin. Asiakaslähtöisyyden ja neuvomisen välillä on ristiriita. Perinnöllisyysneuvonta on juuri tällainen asiakaslähtöinen vuorovaikutusmuoto. Perinnöllisyysneuvojat sitoutuvat perinteisesti ohjailemattomuuden periaatteeseen: ajatuksena on, että autetaan asiakkaita tekemään itsenäisiä päätöksiä (Kääriäinen ja Ukkola 1998: 256-258; Walker 1998: 8). Tiedonannon ja neuvon eroa voi kuitenkin tarkastella myös sekventiaalisesta näkökulmasta. Tällöin olennaista on muun muassa tarkastella sitä, millaista toimintoa ne projisoivat seuraavaksi. Heritage ja Sefi (1992: 389-391) osoittavat, että tiedonannon jälkeen on odotuksenmukaista tuottaa neutraali diskurssipartikkeli, jolla osoitetaan, että tieto on kuultu ja vastaanotettu. Suomen kielessä yleisimpiä tällaisia partikkeleita ovat mm ja joo (Lehtinen tulossa). Tiedonanto saatetaan myös vastaanottaa diskurssipartikkelilla, jolla osoitetaan tieto uutiseksi (Heritage ja Sefi 1992: 390). Tällaisia partikkeleita ovat suomen kielessä muun muassa ahaa ja aijaa (Sorjonen 1999). Neuvon jälkeen sen sijaan 1 Tutkimus on tehty osana Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Vuorovaikutus perinnöllisyysneuvonnassa (hankenumero 81062). 150

on odotuksenmukaista hylätä tai torjua neuvo (Heritage ja Sefi 1992: 391; Vehviläinen 2001: 40). Heritage ja Sefi (1992: 399-402) osoittavat neuvolakotikäyntejä koskevassa tutkimuksessaan, miten osallistujat orientoituvat tähän sekventiaaliseen eroon. Jos äidit vastaavat neuvoon neutraaleilla diskurssipartikkeleilla, terveydenhoitajat muokkaavat kantaansa. Näin he osoittavat käsittelevänsä äitien minimaalista vastausta vastustusta implikoivana vuorona, ei-riittävänä vastauksena neuvoon. Näissä tapauksissa siis neuvoja kohtelee passiivisena vastarintana sitä, että neuvoon vastataan ikään kuin tiedonantoon. Neuvottava ei tällöin ole ikään kuin hyväksynyt neuvojan asemaa neuvojana ja/tai tämän pyrkimystä vaikuttaa neuvottavaan. Toisaalta Silverman (1997) osoittaa, miten neuvoja voi strategisesti käyttää hyväkseen neuvon ja tiedonannon välistä sekventiaalista eroa. AIDS-neuvontaa koskevassa tutkimuksessaan hän osoittaa, miten neuvojat muotoilevat delikaatteja asioita koskevat neuvonsa tiedonannoiksi. Ne esimerkiksi esitetään tietona siitä, miten kyseisessä instituutiossa yleensä neuvotaan, ei siis vastaanottajalle suunnattuina neuvoina. Tällöin vastaanottajat voivat myös kohdella näitä vuoroja tiedonantoina, ja vältytään tilanteelta, jossa neuvottavan kannalta mahdollisesti kiusallinen neuvo täytyisi hyväksyä tai hylätä. Näin ollen näyttää siltä, että tiedonanto ja neuvo ovat vuorovaikutuksen osallistujille toisistaan erottuvia toimintoja, joihin vastataan eri tavalla. Mutta yhtä lailla vuorovaikutuksen osallistujat voivat käyttää hyväkseen näiden toimintojen välistä rajapintaa ja hämärtää niiden välistä eroa. Tässä artikkelissa tarkastelen sellaista tilannetta, jossa ero tehdään vuorovaikutuksessa eksplisiittiseksi. Tilanne on kuitenkin päinvastainen suhteessa Heritagen ja Sefin (1992) tutkimukseen. Kun heidän tutkimuksessaan kitkaa vuorovaikutuksessa aiheutti se, että neuvoon vastattiin kuin tiedonantoon, käsittelen tässä artikkelissa sellaista tapausta, jossa tiedonantoon vastataan kuin neuvoon. Lähestyn siis näiden toimintojen välistä rajapintaa hieman uudesta kulmasta. 3 AINEISTO Tutkimusaineistona on 10 videonauhoitettua perinnöllisyysneuvontavastaanottoa suomalaiselta perinnöllisyysklinikalta. Kääriäisen ja Ukkolan mukaan (1998: 245) [p]erinnöllisyysneuvonta on se tapahtumaketju, joka seuraa kun perhe tai potilas tiedustelee perinnölliseen tai sellaiseksi epäilemäänsä sairauteen liittyvää tietoa terveydenhuollon ammattilaiselta. Tärkeä vaihe tässä ketjussa on perinnöllisyysneuvontavastaanotto, jossa asiakkaat keskustelevat perinnöllisyyslääkärin ja perinnöllisyyslääketieteeseen erikoistuneen hoitajan kanssa. Kyseessä olevalla klinikalla perinnöllisyysneuvonta alkaa keskustelulla hoitajan kanssa: tällöin hoidetaan käytännön asioita 151

kuten allekirjoitetaan erilaisia kaavakkeita ja keskustellaan asiakkaiden odotuksista. Sen jälkeen hoitaja poistuu ja lääkäri tulee sisään. Lääkärin ja asiakkaiden välinen keskustelu vaihtelee tapauskohtaisesti, mutta sisältää usein agendan määrittämisen, sukupuun piirtämisen, tiedon jakamista kyseessä olevan sairauden oireista, ennusteesta ja periytyvyydestä sekä asiakkaiden tai heidän lastensa riskistä saada sairaus, keskustelua sikiödiagnostiikasta tai muista geneettisistä testeistä, sekä puhetta siitä, miten asiakkaat selviytyvät mahdollisen sairauden kanssa. Tämän jälkeen hoitaja tulee vielä keskustelemaan mm. asiakkaiden tuntemuksista ja jatkoon liittyvistä käytännön kysymyksistä. Vastaanotot kestävät 1-2,5 tuntia. Tässä artikkelissa tarkastelen ainoastaan lääkärin ja asiakkaiden välistä keskustelua. Perinnöllisiin sairauksiin ja sitä kautta myös perinnöllisyysneuvontaan liittyy monia kulttuurisesti ja moraalisesti vaikeita kysymyksiä: asiakkaat joutuvat tekemään mm. perhesuunnitteluun, sikiödiagnostiikkaan ja aborttiin liittyviä päätöksiä. Nämä päätökset ovat kytköksissä mm. vanhemmuuden, vammaisuuden ja ihmiselämän merkitykseen. Kuten jo mainitsin, perinteisesti perinnöllisyysneuvojat ovat korostaneet ohjailemattomuuden ja asiakkaan autonomian periaatteita. On ajateltu, että neuvojan ei tule antaa neuvoja tai ohjeita näiden asioiden suhteen vaan että neuvojan tehtävänä on jakaa sellaista tietoa, joka auttaa asiakasta tekemään tarkemmin harkittuja päätöksiä. Viime aikoina ohjailemattomuuden periaatteesta on keskusteltu runsaasti ja sen tilalle ja rinnalle on tarjottu muita malleja, mm. psykososiaalista neuvontanäkemystä (näistä keskusteluista ks. Clarke 1991, 1997; Weil 2000, 2003; McCarthy Veach et al. 2002; Biesecker 2003), mutta ohjailemattomuus on kiistatta edelleen tärkeä osa perinnöllisyysneuvojien itseymmärrystä (ks. esim. Kääriäinen ja Ukkola 1998). 4 TIEDON JAKAMINEN JA YMMÄRRYSEHDOKAS Kuten edellä jo tuli esille, riittävä vastaus tiedonantoon on neutraali diskurssipartikkeli, joissakin tapauksissa jopa pelkkä nyökkäys. Tiedonjakojaksoja on tutkittu AIDS-neuvonnassa (Peräkylä & Silverman 1991; Silverman 1997) ja perinnöllisyysneuvonnassa (Sarangi 2000; Lehtinen tulossa), ja näissä tutkimuksissa on havaittu, että tällaiset partikkelit toimivat vuorovaikutuksessa ns. jatkajina (Schegloff 1982). Tämä tarkoittaa sitä, että ne sijoittuvat siirtymän mahdollistaviin kohtiin tai sellaisten lähelle, ja niiden avulla vastaanottaja luovuttaa vuoron takaisin tiedonjakajalle. Näin ollen neuvontatilanteissa muodostuu pitkiä jaksoja, joissa yksi osallistuja puhuu, ja toinen osallistuu yksinomaan jatkajien avulla. Jaksot ovat siis melko monologisia, mutta on tärkeää huomata, että monologisuus on osallistujien yhdessä tuottamaa. (Peräkylä & Silverman 1991: 631-632; Lehtinen tulossa.) Tiedonjakoformaatista voidaan kuitenkin myös poiketa: asiakkaat voivat tuottaa pitempiä vuoroja (Peräkylä ja Silverman 1991: 634). 152

Perinnöllisyysneuvonnassa yksi mahdollinen asiakkaan vuoro on ns. ymmärrysehdokas (engl. candidate understanding; Lehtinen tulossa). Termiä ovat käyttäneet aikaisemmin Schegloff (1996), Sorjonen (2001) ja Kurhila (2003). Ymmärrysehdokkaalla perinnöllisyysneuvonnan asiakas asettaa esille oman ymmärryksensä lääkärin jakamasta tiedosta. Prototyyppisesti se on muotoa partikkeli + parafraasi/päätelmä edeltävästä puheesta. Yleisimpiä partikkeleita ovat et(tä), eli(kkä), ja siis. (Kurhila 2003: 222-226.) Näillä partikkeleilla puhuja ikään kuin merkitsee puheensa parafraasiksi tai päätelmäksi. Puhumalla parafraasista tai päätelmästä haluan kiinnittää huomiota siihen, että ymmärrysehdokkaat sijoittuvat jatkumolle sen suhteen, kuinka suoraan ne on johdettu edeltävästä tiedosta (vrt. Heritage ja Watson 1979: 130-136; Kurhila 2003: 218). Joissakin tapauksissa partikkeli puuttuu: ymmärrysehdokas saattaa koostua pelkästä parafraasista tai edeltävän puheen täydennyksestä. Perinnöllisyysneuvonnassa ymmärrysehdokasta usein edeltää vielä neutraali diskurssipartikkeli tai uutista vastaanottava partikkeli. Asiakas siis ensin kuittaa tiedon vastaanotetuksi ja tuottaa sitten ymmärrysehdokkaan. Ymmärrysehdokas katkaisee tiedon jakamisen. Se on vierusparin etujäsen, joka vaatii jälkijäsenekseen vahvistuksen tai kiellon (Kurhila 2003; vrt. Heritage ja Watson 1979). Tiedonantajan on siis otettava kantaa siihen, onko tieto ymmärretty oikein. Kun on päästy yhteisymmärrykseen, voi tiedon jakaminen jatkua. Esitän seuraavassa tyypillisen ja ongelmattoman tapauksen, jossa lääkäri vahvistaa asiakkaan ymmärrysehdokkaan. Esimerkissä 1 (vrt. Lehtinen tulossa) asiakkaana on avopari, joita merkitsen symboleilla V (vaimo) ja M (mies). Kaksi M:n sisarusta on kuollut vaikeaan peittyvästi periytyvään lihassairauteen, ja M ja V ovat huolestuneita omien tulevien lastensa riskistä saada kyseinen sairaus. Vaikuttaa siltä, että heillä on ollut sellainen virheellinen käsitys, että M on välttämättä sairauden kantaja. Esimerkissä lääkäri (L) selittää peittyvää periytymistä, käyttäen esimerkkinä M:n perhettä. Hän on selittänyt, että M:n vanhemmat ovat molemmat kantajia ja että hänen kuolleet sisaruksensa ovat saaneet sairaan geenin molemmilta vanhemmilta. Esimerkki alkaa siitä, kun L selittää kolmea muuta vaihtoehtoa, jotka koskevat kahden kantajan lapsia. (1) 01 L: mutta tota (.) nää muut vaihtoehdot sitte (0.6) 02 periaattees niit on (.) kolme muuta vaihtoehtoo mitä 03 vois olla. (0.4) (et yks) se ettei ollenkaa saa, et 04 yhtaikaa tulee kummaltakin se (0.6) normaali geeni, 05 (.) ja sitte (1.8) vuoro tellen kummaltaki tää (0.6) 06 poikkeava geeni. 07 (0.2) 08 V:.joo. (.) eli sami voi periaatteessa olla niinku 09 (.) joku näistä. 153

10 L: joo. 11 V: joo. 12 L: kyllä. (0.4) joku näistä vaihtoehdoista. [ja (niit) 13 V: [mm. joo. 14 L: on niinku kaks mahollisuutta kolmesta että (0.4) et 15 terveellä sisaruksella on se (1.0) geeni. (1.0) ja Riveillä 1-6 on L:n tiedonjakoa. Rivillä 7 V kuittaa tiedon vastaanotetuksi joo-partikkelilla ja tuottaa sitten tyypillisen ymmärrysehdokkaan (rivit 8-9). Vuoro koostuu eli-partikkelista ja lääkärin tiedonannosta johdetusta päätelmästä. L vahvistaa ymmärrysehdokkaan, aluksi melko neutraalilla joo-partikkelilla (r. 10; vrt. Sorjonen 2001: 80-86), sitten, V:n kuittauksen (r. 11) jälkeen, vahvemmin kyllä-partikkelilla ja ymmärrysehdokkaan osittaisella toistolla (r. 12). Tarkalleen siinä kohdassa, jossa vahvistus on valmis, siirtymän mahdollistavassa kohdassa, V kuittaa vahvistuksen kahdella neutraalilla diskurssipartikkelilla (r. 13). Näin ymmärryksen tarkistaminen saatetaan yhteistyössä loppuun ja V asettuu jälleen tiedon vastaanottajaksi. Ymmärrysehdokas siis katkaisee tiedonjaon ja projisoi lääkärin vahvistuksen tai kiellon. Kun lääkäri vahvistaa asiakkaan ymmärryksen oikeaksi, on yhteisymmärrys saavutettu ja välisekvenssi voidaan yhteisesti päättää ja palata nopeasti takaisin tiedonjakoformaattiin. Seuraavissa jaksoissa analysoin kahta tapausta, joissa välisekvenssi ei ole yhtä ongelmaton. Jaksossa 5 käsittelen tapausta, joissa lääkärin antama tieto ymmärretään väärin. Jaksossa 6 taas on kyse erilinjaisuudesta. Näiden esimerkkien avulla päästään käsiksi toimintojen väliseen rajapintaan ja sen realisoitumiseen vuorovaikutuksessa. 5 VÄÄRINYMMÄRRYS Esimerkissä 2 lääkäri (L) kieltää äidin (Ä) ymmärrysehdokkaan. Asiakkaana on perhe, jonka pojalla on von Willebrandin tauti, joka aiheuttaa pääasiassa ongelmia verenvuodon tyrehtymisen suhteen. Kyseisen taudin useimmat muodot ovat vallitsevasti periytyviä. On kuitenkin olemassa yksi taudin muoto (ns. 2n), joka periytyy peittyvästi. L on ilmoittanut pitävänsä varmana, että perheen pojan sairaus on vallitsevasti periytyvä, ja hän on verrannut pojan muotoa 2n-muotoon. Esimerkissä 2 hän taas vertaa 2n-muotoa toiseen verenvuotosairauteen, hemofiliaan. 154

(2) 01 L: se o- (.) se on niinku (.) lähempänä sitte (.) sitä 02 hemofiliatautia. 03 (.) 04 Ä: joo. 05 I: joo. 06 (0.2) 07 L: joo. (0.6) jossa taas on erilainen periytyminen, 08 #ee# se taas menee äkskromosomaalisesti, ja siks se 09 (0.2) siks se (0.4) ilm- (.) ilmi- (.) asul- (.) 10 -taan on pojilla. 11 Ä: ai jaa siis siinä on siis von villeprantissaki joku 12 tämmönen. 13 L: e[i ku >ei ku< se on hemofiliassa. 14 Ä: [(vai ta-) L esittää tiedonannossaan (rivit 1-10), että 2n-muoto on periytymiseltään lähellä hemofiliaa, joka periytyy X-kromosomien välityksellä. Läheisyydellä hän tarkoittanee sitä, että molemmissa periytymismuodoissa sairaus voi välittyä sellaisen taudinkantajan välityksellä, jolla ei itsellään ole sairautta. Riveillä 11-12 on Ä:n ymmärrystarjous. Vuoron alussa on partikkeli ai jaa, jolla Ä merkitsee edeltävän informaation uutiseksi. Sen jälkeen tulee päätelmää osoittava partikkeli siis ja kuvaus siitä, miten Ä on edellisen vuoron ymmärtänyt. Vuoron keskellä on myös toinen siis. Seuraavassa vuorossaan (r. 13) L korjaa Ä:n ymmärrysehdokkaan ja osoittaa näin, että Ä on ymmärtänyt väärin. On huomionarvoista että L:n korjaus on preferoidussa muodossa (preferenssistä ks. Pomerantz 1984; Tainio 1997). Se alkaa välittömästi Ä:n vuoron jälkeen, eikä siinä ole epävarmuuden osoittimia. Vuorossa myös selkeästi korjataan Ä:n vuoron väärä elementti oikealla: von villeprantissaki -> hemofiliassa. Vuorossa on kyllä itsekorjaus (vrt. Sorjonen 1997), mutta se liittyy päällekkäispuhuntatilanteeseen, ja on näin ollen pikemminkin keino pitää vuoro itsellään ja saattaa korjaus loppuun kuin osoittaa epävarmuutta (vrt. Schegloff 2000). L ei siis näytä käsittelevän väärinymmärryksen korjaamista delikaattina asiana. 6 ERILINJAISUUS Esimerkissä 3 ei ole kyse varsinaisesta väärinymmärryksestä, vaan pikemminkin erilinjaisuudesta. Vertaan seuraavassa lääkärin tapaa osoittaa erilinjaisuutta hänen tapaansa korjata väärinymmärrys. Asiakkaana kyseisessä tapauksessa on kolmilapsinen perhe. Perheen jäsenistä kukaan ei ole sairas, mutta isän (I) äidillä on resessiivisesti periytyvä silmä- ja kuulosairaus, joka ilmenee yleensä teini-iässä. Tämän sukutiedon perusteella tiedetään varmasti, että I on sairauden kantaja. Mikäli äitikin (Ä) sattuisi olemaan kantaja, olisi perheen lapsilla 25 % riski sairastua. Kun kantajuustiheys väestössä yleensä on noin 1/50, on 155

lasten kokonaisriski sairastua noin 1/200. Lääkäri on aikaisemmin maininnut, että on olemassa testi, jolla Ä:n kantajuus voidaan testata. Mikäli selviäisi, ettei Ä ole kantaja, ei lapsilla olisi lainkaan riskiä. Ennen esimerkkiä (vuoron loppu näkyy rivillä 1) Ä on esittänyt, että lasten mahdollinen sairastuminen voidaan havaita seuraamalla heidän näkönsä ja kuulonsa kehittymistä. Tässä tilanteessa L kertoo uudelleen kantajuustestistä. (3) 01 Ä: nor[maalitarkastuk>sessa<=[kyl lä sen huo[maa, 02 I: [mm, 03 L: [selviää [se 04 sel[viää silläkin tavalla,.hh ää mutta #e# (0.5) 05 Ä: [(ko-) 06 L: nin (.) niinku mä sanoin, (.) nin (0.7) täs teijän 07 perheen kohdalla, (0.5) jos tää (0.4) kovasti 08 askarruttaa tää,= 09 Ä: = mm-hm?, = 10 L: =tää asia?, (0.4) niin (.) niin (.) sillon (0.8) jos 11 (0.6) sulle tehdään tää kantajuustesti, (.) ja 12 todetaan et että sä et [oo kantaja, (0.7) niin niin 13 Ä: [mm-m?, 14 L: (.) >siinä< (.) siinä tilanteessa niinku #koko tän 15 asian# (0.3) voi unoh#taa tän pienenkin (.) 16 riskin#.= 17 Ä: =a haa, (0.5) eli siinä mielessä että se kannattas 18 sit- (.) -te ku ajattelee >ni sitä ei< tarvis 19 miettiä sitä ollen>kaan [ja,< 20 L: [öö: 21 Ä: > siis < 22 (.) 23 L: >no mä< (0.5) heittäsin >sen sil< (.) sil tavalla 24 ilmaan pohdittavaks ja mie- mietittäväks, (0.2) >se 25 on< 26 (0.2) 27 I: m, 28 (.) 29 L: mahdollista, ja se on just se uus asia joka on viime 30 vuoden aikana.hh mahdolli- #ö# tullu 31 mahdolli#seksi#. (.) koska nyth (.) se geeni 32 tunne#taan#, 33 (.) 34 Ä: m,= 35 L: =ja tiedetään (.) mikä se (0.8) muutos (0.3) [teijän 36 I: [ mm, 37 L: suvussa on ol[lu,.hh >ja jos< (1.0) sun kohdalta se 38 Ä: [.mm, 39 L: asia (0.3) selvitetään,.h niin jos to detaan et 40 että sä oot tätä muotoo, 41 Ä: m, 42 (.) 43 L: ni sillon tää pienikin riski 44 Ä: m, 156

45 (0.3) 46 L: unohde#taan#. h.h mutta tietysti niin#päin# et (.) 47 et jos paljas#tuis että#, (.) että sä oot kan#taja#, 48 Ä: mm,= 49 L: =ni sillonhan se tarkottais (.) sitä (.) että teijän 50 kullakin (0.6) la- lapsella olis 51 >kahdenkymmenenviiden prosentin< 52 Ä: mm, 53 L: riski sairastua. Riveillä 17-19 Ä ottaa ensin L:n tiedonannon vastaan uutisena ahaapartikkelilla (vrt. Sorjonen 1999) ja tuottaa ymmärrysehdokkaan L:n tiedonannosta. Ymmärrysehdokas alkaa eli-partikkelilla. Ymmärrysehdokkaassa on merkittävää se, että Ä käyttää verbiä kannattas, jolla hän osoittaa, että hän on tulkinnut L:n vuoron neuvoksi. Hän on ymmärtänyt niin, että L suosittelee kantajuustestiä. L:n vastauksesta (riviltä 20 eteenpäin) käy selväksi, että hän ei hyväksy tällaista ymmärrystä hänen vuorostaan. Ei-hyväksyminen ilmaistaan kuitenkin hyvin eri tavalla kuin esimerkissä 2. L ei nimittäin vahvista eikä kiellä Ä:n ymmärrystä, vaan osoittaa erilinjaisuutta suhteessa Ä:n vuoroon. Hän osoittaa, että Ä on ymmärtänyt L:n vuoron toiminnon väärin. Toisin kuin esimerkissä 2, L:n vastaus ymmärrysehdokkaaseen on preferoimattomassa muodossa. Se alkaa vuoron alkua viivyttävillä ja ongelmaa ennakoivilla elementeillä: öö-partikkelilla (r. 20), tauolla (r. 22) ja no-partikkelilla (r. 23; vrt. Heritage 1996: 263). Erilinjaisuus näyttää siis olevan perinnöllisyysneuvonnassa ongelmallisempi asia kuin väärinymmärrys. Sen jälkeen (r. 23-24) L eksplikoi, mitä hän on parhaillaan tekemässä: hän luonnehtii toimintaansa idiomaattisella ilmauksella heittää ilmaan pohdittavaksi. Näin hän tekee näkyvän eron Ä:n tulkintaan: sen sijaan, että hän neuvoisi, hän ainoastaan tarjoaa informaatiota asiakkaiden pohdinnan tueksi. Lisäksi hän tarjoaa selonteon informaation tarjoamiselle (r. 24-37): kantajuustesti on mahdollinen ja uusi asia. Tämä selonteko asettuu vastakohdaksi Ä:n implikoimalle neuvomisintentiolle. Riveillä 37-53 L kertoo uudelleen kantajuustestin seuraukset asiakkaiden kannalta, ikään kuin toistaa informaation jonka hän antoi riveillä 10-16, mutta tässä uudessa tiedonannossa on merkittäviä muutoksia suhteessa alkuperäiseen. Ensinnäkin, alkuperäisessä tiedonannossa kantajuustestin mahdollisen positiivisen seurauksen kertomisessa käytettiin totalitiivia: koko tän asian (0.2) voi unohtaa tän pienenkin (.) riskin (r. 14-16). Samalla, juuri totalitiivin kohdalla, hän tekee kädellään pyyhkäisevän liikkeen, jolla hän korostaa asiaa. Tämän tyyppisiä ilmauksia käytetään usein, kun halutaan puolustaa omaa kantaa (Pomerantz 1986: 220-222). Näin ollen tämä tapa formuloida kantajuustestin positiivinen seuraus on helposti ymmärrettävissä kantajuustestin suosittelemiseksi. Uudessa versiossa totalitiivia ei 157

käytetä: sillon tää pienikin riski unohde#taan# (r. 43, 46). Kuvaus on tässä mielessä neutraalimpi. Toiseksi, alkuperäinen tiedonanto loppuu positiivisen seurauksen kuvaukseen (r. 16); Ä:n ymmärrystarjous tulee heti sen loputtua. Uudessa tiedonannossa positiivisen seurauksen kuvausta seuraa negatiivisen seurauksen kuvaus (r. 45-53). Tekemällä uudesta tiedonannosta hieman erilaisen kuin alkuperäisestä L implisiittisesti korjaa alkuperäistä tiedonantoaan (vrt. Jefferson 1987). 7 LOPUKSI Puhujien tulkinnat edellisistä vuoroista ovat kaiken aikaa esillä heidän vuoroissaan. Nämä tulkinnat ovat yleensä kuitenkin esillä epäsuorasti, osana puhujan omaa toimintaa; ne harvoin nousevat keskustelun varsinaiseksi aiheeksi. Kuitenkin, koska ne ovat esillä, puhuja voi tarkistaa, onko hänet ymmärretty oikein, ja tarvittaessa korjata seuraavan puhujan tulkintaa. (Heritage 1996: 252-255.) Tällaiset korjaukset ovat analyytikolle erityisen hedelmällisiä, koska niiden avulla päästään tarkastelemaan sitä, miten vuorovaikutuksen osallistujat itse käsittelevät toimintojen välisiä suhteita ja niiden rajoja. Tarkastelen tässä loppujaksossa sitä, mitä edeltävä analyysi ja erityisesti esimerkin 3 korjaus kertovat tiedonannon ja neuvon välisistä suhteista ja niiden asemasta perinnöllisyysneuvonnassa. Kuten Silvermanin (1997) tutkimuksesta kävi ilmi, tiedonannon ja neuvon häilyvää rajapintaa voidaan vuorovaikutuksessa käyttää hyväksi. Toisaalta tämän artikkelin analyysi osoittaa, että yhtä lailla tiedonantoa ja neuvoa voidaan käsitellä vuorovaikutuksessa diskreetteinä, toisistaan erottuvina toimintoina. Tällöin, kuten esimerkissä 3, tiedonanto voidaan kyllä ymmärtää neuvoksi, mutta tiedonantaja reagoi tähän korjauksella ja osoittaa, että hän tarkoitti vuoronsa nimenomaan tiedonannoksi, ei neuvoksi. Tällainen toimintojen erotettavuus ja erottaminen on erityisen tärkeää juuri perinnöllisyysneuvonnassa, jossa lääkärin tulee olla ohjailematon. Tekemällä eron tiedonannon ja neuvon välille, ja merkitsemällä oman toimintansa tiedonannoksi, lääkäri puhuu todeksi ohjailemattomuuden periaatteen. Ja tekemällä tämän korjauksen preferoimattomassa muodossa hän osoittaa, että ohjailemattomuus on perinnöllisyysneuvonnassa delikaatti kysymys. Samalla, korjaamalla alkuperäistä tiedonantoaan lääkäri myös osoittaa oman tulkintansa niistä piirteistä, jotka mahdollistivat väärän tulkinnan. Tällaisia ovat toimenpiteen positiivisten seurausten kertominen vahvoin sanakääntein ja negatiivisen puolen kertomatta jättäminen. Korjaamalla tiedonantoaan lääkäri siis asettaa esille sellaisen ihanteen, että toimenpiteiden erilaisista vaihtoehdoista olisi kerrottava neutraalisti ja tasapuolisesti. Tarkastelemalla ongelmallista tapausta, jossa lääkäri ja asiakas ovat erilinjaisia, voimme siis nähdä lääkärin itse orientoituvat siihen, miten tiedonanto tulisi tehdä, jotta se erottuisi neuvosta. 158

Esimerkkimme osoittaa myös, miten tiedonantoa käsitellään toimintona, joka edellyttää selontekoa. Tiedonjakajalla tulee siis olla jokin syy, miksi hän antaa juuri tätä tietoa juuri tälle henkilölle. Selontekovelvollisuuskin pysyy yleensä vuorovaikutuksessa taustalla, se on eräänlainen yhteisesti hyväksytty periaate. Ongelmallisessa tilanteessa selonteko kuitenkin tehdään usein eksplisiittiseksi. Osoittaakseen, ettei hänen tarkoituksensa ollut neuvoa, lääkäri esittää tiedonannolleen toisen syyn: tietoa jaetaan perinnöllisyysneuvonnassa sellaisista asioista, jotka ovat mahdollisia. Tällöin lääkäri puhuu todeksi sellaisen perinnöllisyysneuvonnan periaatteen, että lääkärin tehtävänä on kertoa kaikista mahdollisista vaihtoehdoista avoimesti (vrt. Kääriäinen & Ukkola 1998: 256). LÄHTEET Austin, J.L. 1962. How to Do Things with Words. Oxford: Clarendon Press. Biesecker, B.B. 2003. Back to the future of genetic counseling. Commentary on Psychosocial genetic counseling in the post-nondirective era. Journal of Genetic Counseling 12: 3, 213-317. Clarke, A. 1991. Is non-directive genetic counselling possible? Lancet 338: 998-1001. Clarke, A. 1997. The process of genetic counselling. Beyond non-directiveness. Teoksessa S. Harper & A. Clarke (toim.) Genetics, Society and Clinical Practice. Oxford: Bios Scientific Publishers, 179-200. Have, P. ten 1999. Doing Conversation Analysis. A Practical Guide. Lontoo: Sage. Hakulinen, A. 1996. Johdanto: keskustelunanalyysin profiilista ja tilasta. Teoksessa A. Hakulinen (toim.) Kieli 10. Suomalaisen keskustelun keinoja II. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 9-22. Heritage, J. 1996 [1984]. Harold Garfinkel ja etnometodologia. Suom. I. Arminen, O. Paloposki, A. Peräkylä, S. Vehviläinen & S. Veijola. Helsinki: Gaudeamus. Heritage, J. & S. Sefi 1992. Dilemmas of advice. Aspects of the delivery and reception of advice in interactions between health visitors and first-time mothers. Teoksessa P. Drew & J. Heritage (toim.) Talk at Work. Interaction in Institutional Settings. Cambridge: Cambridge University Press, 359-417. Heritage, J.C. & D.R. Watson 1979. Formulations as conversational objects. Teoksessa G. Psathas (toim.) Everyday Language. Studies in Ethnomethodology. New York: Irvington Publishers, 123-162. Hutchby, I. & R. Wooffitt 1998. Conversation Analysis. Principles, Practices and Applications. Cambridge: Polity Press. Jefferson, G. 1987. On exposed and embedded correction in conversation. Teoksessa G. Button & J.R.E. Lee (toim.) Talk and Social Organisation. Clevedon: Multilingual Matters Ltd., 86-100. Kurhila, S. 2003. Co-constructing Understanding in Second Language Conversation. Helsinki: Department of Finnish Language, University of Helsinki. Kääriäinen, H. & L. Ukkola 1998. Perinnöllisyysneuvonta. Teoksessa P. Aula, H. Kääriäinen & J. Leisti (toim.) Perinnöllisyyslääketiede. Helsinki: Duodecim, 245-258. Lehtinen, E. tulossa. Information, understanding and the benign order of everyday life in genetic counselling. Sociology of Health & Illness. McCarthy Veach, P., D.M. Bartels & B.S. LeRoy 2002. Commentary on genetic counseling a profession in search of itself. Journal of Genetic Counseling 11: 3, 187-191. Peräkylä, A. & D. Silverman 1991. Reinterpreting speech-exchange systems: Communication formats in AIDS counselling. Sociology 25: 4, 627-651. Pomerantz, A. 1984. Agreeing and disagreeing with assessments: Some features of preferred/dispreferred turn shapes. Teoksessa J.M. Atkinson & J. Heritage (toim.) 159

Structures of Social Action. Studies in Conversation Analysis. Cambridge: Cambridge University Press, 57-101. Pomerantz, A. 1986. Extreme case formulations: A way of legitimizing claims. Human Studies 9: 219-229. Sarangi, S. 2000. Activity types, discourse types and interactional hybridity: The case of genetic counselling. Teoksessa S. Sarangi & M. Coulthard (toim.) Discourse and Social Life. Harlow: Longman, 1-27. Schegloff, E.A. 1982. Discourse as an interactional achievement. Some uses of uh huh and other things that come between sentences. Teoksessa D. Tannen (toim.) Analyzing Discourse: Text and Talk. Georgetown University Round Table on Languages and Linguistics. Washington D.C.: Georgetown University Press, 71-93. Schegloff, E.A. 1984. On some questions and ambiguities in conversation. Teoksessa J.M. Atkinson & J. Heritage (toim.) Structures of Social Action. Studies in Conversation Analysis. Cambridge: Cambridge University Press, 28-52. Schegloff, E.A. 1988. Presequences and indirection. Applying speech act theory to ordinary conversation. Journal of Pragmatics 12: 1, 55-62. Schegloff, E.A. 1996. Confirming allusions. Toward an empirical account of action. American Journal of Sociology 102: 1, 161-216. Schegloff, E.A. 2000. Overlapping talk and the organization of turn-taking for conversation. Language in Society 29: 1, 1-63. Searle, J.R. 1969. Speech Acts. Cambridge: Cambridge University Press. Searle, J.R. 1979. Expression and Meaning. Studies in the Theory of Speech Acts. Cambridge: Cambridge University Press. Silverman, D. 1997. Discourses of Counselling. HIV Counselling as Social Interaction. Lontoo: Sage. Sorjonen, M.-L. 1997. Korjausjäsennys. Teoksessa L. Tainio (toim.) Keskustelunanalyysin perusteet. Vastapaino: Tampere, 111-137. Sorjonen, M.-L. 1999. Diskurssipartikkelien tehtävistä. Virittäjä 103, 2: 170-194. Sorjonen, M.-L. 2001. Responding in Conversation. A Study of Response Particles in Finnish. Amsterdam: John Benjamins. Tainio, L. (toim.) 1997a. Keskustelunanalyysin perusteet. Tampere: Vastapaino. Tainio, L. 1997b. Preferenssijäsennys. Teoksessa L. Tainio (toim.) Keskustelunanalyysin perusteet. Tampere: Vastapaino, 93-110. Walker, A.P. 1998. The practice of genetic counseling. Teoksessa D.L. Baker, J.L. Schuette & W.R. Uhlmann (toim.) A Guide to Genetic Counseling. New York, Wiley-Liss, 1-20. Vehviläinen, S. 1999. Structures of Counselling Interaction. A Conversation Analytic Study of Counselling Encounters in Career Guidance Training. Helsinki: Department of Education, University of Helsinki. Vehviläinen, S. 2001. Neuvomisen ongelmia ja ratkaisuja vertaileva näkökulma. Teoksessa J. Ruusuvuori, M. Haakana & L. Raevaara (toim.) Institutionaalinen vuorovaikutus. Keskustelunanalyyttisia tutkimuksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 39-61. Weil, J. 2000. Psychosocial Genetic Counseling. Oxford: Oxford University Press. Weil, J. 2003. Psychosocial genetic counseling in the post-nondirective era. A point of view. Journal of Genetic Counseling 12: 3, 199-211. 160