KRISTINUSKON OPPI Opilla tarkoitetaan uskontoon sisältyviä uskomuksia eli uskonnon käsityksiä todellisuuden luonteesta, Jumalasta/jumalista, ihmisestä, pelastuksesta ja muista tärkeistä kysymyksistä. Oppiin voi sisältyä käsityksiä oikeasta elämäntavasta eli moraalista. Myös rituaalit pohjautuvat yleensä oppiin. Oppia kuvailevaa ja tutkivaa tieteenalaa nimitetään dogmatiikaksi; sen kantasanana on latinan kielen dogma, joka tarkoittaa opin kokonaisuutta. Dogmi on yksittäinen opinkohta, esimerkiksi oppi Jumalan kolminaisuudesta. Kristillisen opin katsotaan perustuvan ilmoitukseen: Jumalan äärettömyyden tähden meillä on mahdollisuus tuntea hänet vain sikäli, kun hän itse ilmaisee itsensä meille. Siksi Jumala on salattu, hänen olemuksensa ja tahtonsa on meiltä kätketty, mutta kuitenkin ilmoitettu kaikki hänen toimintansa maailmassa, mutta erityisesti Kristus, kertoo meille Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä. Ilmoitus on kirjoitettu Raamattuun, joka on kristinuskon ainoa pyhä kirja, tosin kaksiosainen ja monista kirjoista koostuva. USKONTUNNUSTUKSET Kristillisen uskon perusasiat on tiivistetty uskontunnustuksiin. Kolme ns. ekumeenista eli jakamattoman kirkon ajoilta periytyvää tunnustusta ovat Apostolinen uskontunnustus, Nikean tunnustus ja Athanasioksen tunnustus. Apostolinen on näistä vanhin ja pohjautuu Rooman seurakunnan kastetunnustukseen, jonka kastettavat lausuivat ääneen. Nikean tunnustus laadittiin kahdessa 300-luvun konsiilissa eli kirkolliskokouksessa. Athanasios laajentaa Nikean tunnustusta. Ensimmäisten vuosisatojen aikana vallitsi erilaisia käsityksiä esimerkiksi Jeesuksen persoonasta, joten koettiin tärkeäksi ilmaista yhteinen kristillinen näkemys ja torjua harhaopit. Tällaisiksi määriteltiin esimerkiksi areiolaisten (Areioksen kannattajien) käsitys, että Jeesus oli pelkkä ihminen ja monofysiittien (mono-fysis = yksi luonto) kanta, jonka mukaan hän oli pelkästään Jumala. TRINITEETTI Kaikkien uskontunnustusten peruslähtökohtana on kolminaisuus- eli triniteettioppi (lat. trinitas = kolminaisuus, triunitas = kolmiyhteys tai kolmiykseys). Tämä näkyy jo Apostolisen tunnustuksen ja Nikean tunnustuksen kolmiosaisessa rakenteessa. Sanaa kolminaisuus ei esiinny Raamatussa, mutta ajatus kolminaisuudesta kyllä. Konsiileissa muotoiltiin sanamuoto, jonka mukaan on vain yksi Jumala, mutta kolme persoonaa. (Persoona tarkoitti antiikissa näytelmän roolinaamiota.) Arkilogiikan kannalta vaikeasti käsitettävää asiaa, paradoksia, havainnollistetaan usein persoonien erilaisten tehtävien kautta: Isä on Luoja, Poika on Pelastaja ja Pyhä Henki antaa uskon ja ylläpitää seurakunnan.
LUOMINEN Kristillisen luomisuskon perusasiat on ilmaistu luomiskertomuksessa. Siinä Jumala luo kaiken tyhjästä ja asettaa ihmisen, oman kuvansa, ikään kuin puutarhuriksi paratiisiin. Luomiskertomukseen pohjautuvat monet kristillisen ihmiskäsityksen ja sitä kautta etiikan peruspiirteet: ihmisarvo, tasa-arvo, luonnon arvo sekä käsitys ihmisen ja Jumalan jatkuvasta vuoropuhelusta. Vanhan testamentin historian kuluessa jumalakuva tarkentuu. Aluksi muiden kansojen jumalien olemassaoloa ei kielletä, mutta myöhemmin Jahvea pidetään ainoana todellisena jumalana. Vähitellen Herra Sebaotista, sotajoukkojen Jumalasta, tulee Jumala, joka ei tahdo eläinuhreja vaan puhtaan ja nöyrän ihmissydämen. Uudessa testamentissa Jeesus tuo jumalakuvaan uusia näkökulmia: Jumala ei ole ankara tuomari, vaan rakastava Isä, joka toivoo kaikkien pelastuvan. Sekä Vanhan että Uuden testamentin mukaan Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, maan ja taivaan Herra, joka on kaiken olevaisen kannattelija ja joka kerran saattaa maailman myös päätökseen. LANKEEMUS Syntiinlankeemuskertomus kuvaa, miten paha tuli paratiisiin. Vastuu tästä lankeaa toisaalta ihmiselle, joka ei totellut Jumalaa vaan halusi olla Hänen vertaisensa, toisaalta käärmeen hahmoon asettuneelle Saatanalle. Vaikea vastuukysymys on, mikä on Jumalan osuus tässä kaikessa. Teodikean klassinen ongelma kuuluu: Jos Jumala on hyvä, miksi maailmassa on niin paljon pahuutta - eikö Kaikkivaltias voisi poistaa sitä? Vai eikö Jumala olekaan hyvä? Miksi Jumala salli lankeemuksen ja Saatanan asioihin sotkeutumisen? Joka tapauksessa lankeemuksesta lähtien koko ihmiskunta on perisynnin alainen eli ihmisen olemukseen kuuluvat epätäydellisyys, pahuus ja Jumalasta pois kääntyminen. Tätä voidaan nimittää myös olemussynniksi, josta yksittäiset tekosynnit nousevat. Raamatussa on monia mainintoja Saatanasta, mutta vain vähän viitteitä Saatanan alkuperästä; niiden perusteella on kuitenkin hahmoteltu kertomus ylienkelistä, joka kapinoi taivaassa Jumalaa vastaan ja heitettiin sieltä maailmaan. Hänelle annettiin tilapäinen valta maan päällä, mutta ikuinen kadotus on varattu rangaistuspaikaksi hänelle ja hänen kannattajilleen. Muita Pahasta käytettyjä nimityksiä ovat Paholainen (kreikan diabolos) ja Perkele (alkuaan liettualainen ukkosenjumala). Saatana-nimen taustalla on heprean kieli. Perinteisesti paha on ymmärretty persoonalliseksi Jumalan vastavoimaksi, mutta nykyään useimmat ihmiset ajattelevat mieluummin persoonatonta voimaa silloin nimessäkin tulisi ehkä käyttää pientä alkukirjainta.
LUNASTUS Vanhan testamentin keskeisimpiä teemoja on liiton ajatus. Valittu kansa sitoutui noudattamaan Jumalan lakia, jonka ydin on 10 käskyä. Uuden testamentin mukaan ihmiset epäonnistuivat lain noudattamisessa, synti tuli ihmisen ja Jumalan väliin, ja siksi Jumala solmi uuden liiton koko ihmiskunnan kanssa. Sopimuksen välittäjä on Jeesus, Jumalan poika, ja uusi sovinto perustuu hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Tätä pelastusta voidaan kuvata useista eri näkökulmista: vanhurskauttamisena, sovituksena, lunastuksena ja jumalallistamisena. Voidaan myös puhua vanhurskaaksi julistamisesta ja vanhurskaaksi tekemisestä. Pelastus = Ihminen siirtyy jo tämän elämän aikana kuoleman valtakunnasta Jumalan valtakuntaan, vaikka lopullinen autuus koittaa kuoleman ja viimeisen tuomion jälkeen. Vanhurskauttaminen = Jumalalle kelpaavaksi tuleminen Vanhurskaaksi julistaminen = Jumala julistaa ihmisen vanhurskaaksi Kristuksen sovitustyön tähden. Kristitty ikään kuin pukeutuu Kristukseen ja Jumala näkee puhtaan ja viattoman ihmisen. Vanhurskaaksi tekeminen = Vanhurskauttaminen on elinikäinen prosessi, jossa Jumala vähitellen tekee ihmisestä pyhän. Kuitenkin ihminen pysyy koko elinaikansa samalla kertaa syntisenä ja vanhurskaana. Sovitus = 1) Vanhatestamentillisen esikuvan mukaan Jeesus on uhrikaritsa, syntipukki, jonka päälle sälytetään kaikkien ihmisten synnit sen jälkeen ihmiset ovat niistä vapaat. 2) Oikeudellisen ajattelutavan mukaan Jeesus kärsi puolestamme sen rangaistuksen, jonka syntiemme tähden olisimme väistämättä ansainneet. Lunastus = Jeesus osti eli lunasti ihmiset vapaiksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta Jumalan omaisuudeksi. Jumalallistaminen = Uskovan sydämessä läsnäoleva Kristus tekee ihmisestä jumalallisen. Autuaassa vaihtokaupassa me annamme Kristukselle kaikki syntimme ja pahuuden, joka meissä on, ja saamme omaksemme kaikki hänen hyvät lahjansa: puhtauden, rakkauden, jumalallisuuden Uskontunnustuksissa todetaan Jeesuksen ainoalaatuinen asema samalla kertaa aitona Jumalana ja aitona ihmisenä, jossa molemmat puolet ovat läsnä erottamatta, muuttamatta, sekoittamatta, jakamatta (Khalkedonin kirkolliskokous v. 451). Tämän kaksiluonto-oppina tunnetun käsityksen ytimenä on pelastus: Jos Jeesus olisi ollut pelkkä ihminen, ei hänen kuolemansa olisi hyödyttänyt ketään. Jos hän taas olisi ollut pelkkä Jumala, olisi hänen kärsimisensä ja ihmisyyteen osallistumisensa ollut vain näennäistä. Inkarnaatio, Jumalan ihmiseksi tulo, on keskeistä kristillisen ihmiskäsityksen ja etiikan kannalta. Ihmisyys ja koko fyysinen todellisuus on Jumalalle arvokasta, miksei siis
meille! Oikeastaan Jumala toteuttaa kultaista sääntöä perinpohjaisesti: hän asettuu kirjaimellisesti meidän asemaamme. Ristin teologian mukaan tämä onkin juuri Jumalalle tyypillinen toimintatapa: Hänen rakkautensa ei ole inhimillisen rakkauden kaltaista, joka kohdistuu siihen, mikä on kaunista ja ihanaa. Jumalan rakkaus kohdistuu rumaan, heikkoon, syntiseen ja alhaiseen siis sellaiseen, millaisia me ihmiset tosiasiallisesti olemme syntiinlankeemuksen jälkeen. Ihmisen usko on heikkoa, suorastaan pimeyttä, jossa emme näe mitään, mutta sen keskellä Jumala on läsnä. PYHÄ HENKI Pyhän Hengen paikka kolminaisuudessa määriteltiin Khalkedonin konsiilissa 400-luvulla. Keskiajalla läntinen kirkko lisäsi uskontunnustuksen kohtaan Pyhä Henki lähtee Isästä sanat ja Pojasta (lat. Filioque) korostaakseen kolminaisuuden ykseyttä. Idän kirkko pitäytyy alkuperäisessä sanamuodossa. Pyhään Henkeen viitataan aina persoonapronominilla hän, ja nimi kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, koska Henki on tasavertainen kolminaisuuden persoona, ei vain epämääräinen voimavaikutus. Hengen tehtäviä ovat pelastuksen välittäminen, uskon herättäminen ja ylläpitäminen ihmisessä sekä uskovien yhteisön eli kirkon kokoaminen. Kolmanteen uskonkappaleeseen eli Pyhän Hengen osa-alueeseen kuuluvat myös kirkkooppi ja sakramenttioppi sekä opetukset kuolemasta, ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Kirkko eli seurakunta on yhteisö, joka on enemmän kuin jäsentensä summa, sillä siinä on mukana Kristus. Samoin kuin kristitty, kirkkokin on vajavainen, mutta kätkee itseensä pyhyyden. Se on yksi, pyhä, katolinen eli yleinen ja apostolinen. Ykseys on liittymistä saman Herran alaisuuteen, vaikka eri kirkkokuntia onkin monta. Pyhyys on Kristuksen pyhyyttä. Katolisuus on sitä, että kirkko on maailmanlaajuinen ja tarkoitettu kaikille. Apostolisuus merkitsee apostolisen opetuksen säilyttämistä. Joissakin kirkkokunnissa on voimassa myös ns. apostolinen suksessio eli papit ja piispat ovat saaneet virkansa edeltäjiltään kättenpäällepanemisen (eli siunaamisen) kautta, ja tämä ketju jatkuu katkeamattomana apostoleista nykypäivään asti. Kirkkoa kuvataan Raamatussa ja kristillisessä perinteessä monilla kuvilla: se on äiti, joka synnyttää ja hoitaa uusia kristittyjä; se on laiva, joka kuljettaa meitä elämän merellä; se on viinipuu, jossa Kristus on runko ja me oksia; se on rakennus, jossa Kristus on peruskivi ja me rakennuskiviä; se on ruumis, jossa Kristus on pää ja jokainen jäsen on tärkeä toisilleen ja jossa jokaisesta huolehditaan; se on parantumattomasti sairaiden sairaala, jossa potilaat hoitavat toinen toisiaan. Monet näistä kieli- ja mielikuvista korostavat Kristuksen rakkautta seurakuntaan ja kristittyjen keskinäistä rakkautta.
Pyhä Henki siis toimii ja on läsnä kristillisessä seurakunnassa. Toimintavälineinään Hän käyttää sakramentteja eli pyhiä toimituksia sekä Raamatun sanaa luettuna ja saarnattuna. Eri kirkkokunnilla on hiukan erilaisia sakramenttikäsityksiä. Ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon mukaan niitä on seitsemän (tosin listat eroavat hiukan yhdessä kohdassa), luterilaisilla on kaksi sakramenttia ja monet uudemmat protestanttiset kirkot käyttävät sakramentti-nimitystä hyvin harvoin. Lisäksi kirkoilla on toimituksia, joita kyllä arvostetaan, mutta joita ei pidetä sakramentteina; tällaisia ovat erilaiset siunaamiset kuten kodin siunaaminen tai vainajan hautaan siunaaminen. Luther lyhensi aikoinaan sakramenttilistaa raamatullisin perustein: hänen mukaansa sakramenttiin kuuluvat Jeesuksen käsky ja näkyvä aine, ja näin jäljelle jäivät vain kaste ja ehtoollinen. Jatkuva muistutus kristikunnan hajaantumisesta on se, ettei eri kirkkokunnilla ole ehtoollisyhteyttä yhteyshän on juuri ehtoollisen keskeinen ajatus. Myöskään kasteesta ei olla yksimielisiä, sillä kirkot hyväksyvät joko ainutkertaisen kasteen lapsena (tai aikuisena, ellei henkilöä ole aiemmin kastettu) tai sitten uskovien kasteen, joka on aina aikuiskaste ja joka voidaan myös toistaa, jos henkilö vaihtaa kirkkokuntaa Niin seurakuntayhteyden, sanan kuulemisen ja lukemisen kuin sakramentteihin osallistumisenkin päämäärä on sama: säilyttää ihminen Jumalan lapsena ja saattaa hänet kuoleman rajan yli iankaikkiseen elämään. Kuolemanjälkeisestä olotilasta on useita mahdollisia tulkintoja. Perinteisin on se, että ihmisen sielu jää eloon ja odottaa jossakin välitilassa maailmanloppua ja viimeistä tuomiota. Toinen näkemys on se, että ihminen on jakamaton kokonaisuus eikä mitään irrallista sielua ole. Ihminen kuolee kokonaan ja kun viimeinen tuomio koittaa, meidät herätetään kuolleista Jeesuksen esikuvan mukaan. Viimeisen tuomion ja iankaikkisuuden kuvaukset ovat Raamatussa kohtalaisen niukat ja vaikeasti selitettävissä (esim. Ilmestyskirja). Siksi suuret kirkkokunnat ovat olleet varsin varovaisia näitä asioita koskevien opinkohtien muotoilussa. Joka tapauksessa perusajatus on, että Jeesus tulee toisen kerran maan päälle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Tulkinnat ikuisuuden laadusta ovat vaihdelleet eri aikoina. Taivas ymmärretään hyväksi Jumalan läsnäolon täyttämäksi olotilaksi ja kadotus kauheaksi ikuiseksi eroksi Jumalasta. Nykyihmisen tuntuu olevan vaikeaa uskoa ainakaan ikuisuuteen konkreettisena paikkana tai helvetin tulijärveen. Joka tapauksessa tuonpuoleista kuvailevat ilmaukset ovat parhaimmillaankin vain likiarvoja. Virpi Loikkanen (Tabletkoulu)