Kustannusosakeyhtiö Kirjava Helsinki

HÄMÄRÄN VARTIJA

SUOMENTANUT MARKKU SALO Kustannusosakeyhtiö Kirjava Helsinki

A SCANNER DARKLY 1977 by Philip K. Dick Published in agreement with the author's estate, c/o BAROR INT ERNATIONAL, INC., Armonk, New York, U.S.A. Teokseen on sisällytetty otteita Joseph E. Bogenin artikkelista "The Other Side of the Brain: An Appositional Mind" (Bulletin of the Los Angeles Neurological Societies 3/ 1969) sekä Michael S. Gazzanigan artikkelista "The Split Brain in Man" (Scientific American 217/1967) Runositaatit: Heinrich Heine, Geothen Faust ja Beethovenin ooppera Fidelio. Toinen, tarkistettu painos. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1990 Love kirjojen kustantamana. ISBN 978-952-99268-7-9 Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2007

1 Kerran yksi kaveri ravisteli koko päivän hyönteisiä päästään. Lääkäri sanoi ettei hänen päässään mitään hyönteisiä ollut. Kun hän oli ollut suihkussa kahdeksan tuntia, seissyt kuumassa vedessä tunnin toisensa jälkeen kärsien hyönteisten aiheuttamaa tuskaa, hän tuli pois ja kuivasi itsensä, ja yhä hänen hiuksissaan oli hyönteisiä; itse asiassa hänessä oli hyönteisiä kaikkialla. Kuukauden kuluttua hänellä oli hyönteisiä keuhkoissa. Pystymättä tekemään tai ajattelemaan mitään muuta hän alkoi perehtyä teoreettisesti hyönteisten elämänkaareen ja yritti Britannican avulla selvittää mitä hyönteisiä ne tarkkaan ottaen olivat. Ne täyttivät nyt hänen talonsa. Hän luki monista erilaisista ja lopulta huomasi hyönteisiä ulkona, joten hän päätteli niiden olevan lehtikirvoja. Kun hän oli niin päättänyt, mieli ei muuttunut sanoivat ihmiset mitä tahansa... kuten: "Lehtikirvat ei pure ihmisiä:' He sanoivat niin siksi että kirvojen loputtomat puremat riivasivat häntä. Hän kävi 7-11 -ruokakaupassa, joka kuului ympäri Kaliforniaa levinneeseen ketjuun, ja osti spraypulloittain Raidia ja Black Flagia ja Yard Guardia. Ensin hän suihkutti asunnon, sitten itsensä. Yard Guard tuntui tehokkaimmalta. Mitä teoreettiseen puoleen tulee, hän havaitsi kirvojen elämänkaaressa kolme vaihetta. Ensin niitä kantoivat häntä 7

saastuttamaan ihmiset, joita hän kutsui kantajaihmisiksi, jotka eivät ymmärtäneet rooliaan kirvojen levittäjinä. Siinä vaiheessa kirvoilla ei ollut leukoja tai mandibulaa (hän oppi tämän sanan viikkoja kestäneiden tutkimusten aikana, mikä oli harvinaisen kirjallista puuhaa kaverille, joka työskenteli Jarrussa ja Renkaassa ihmisten jarrurumpuja korjaten). Kantajaihmiset eivät siten tunteneet mitään. Hän istui olohuoneensa peränurkassa ja katsoi kun eri kantajaihmiset tulivat sisään - suurimman osan hän oli tuntenut jonkin aikaa, mutta jotkut olivat uusia - täynnä tuossa ei-purevassa vaiheessa olevia kirvoja. Hän vain jotenkin hymyili itsekseen, koska tiesi kirvojen käyttävän tyyppiä hyväkseen tämän taj uamatta. "Mitä virnuilet, Jerry?" he sanoivat. Hän vain hymyili. Seuraavassa vaiheessa kirva kasvatti siivet tai jotain, mutta ne eivät olleet suoranaisesti siivet; joka tapauksessa toimivat ulokkeet jotka mahdollistivat parveilun, joka oli niiden tapa vaeltaa ja levitä - etenkin häneen. Silloin ilma oli täynnä niitä; hänen olohuoneensa, koko asuntonsa oli niitä sakeanaan. Sen vaiheen aikana hän yritti olla hengittämättä niitä sisäänsä. Eniten hän sääli koiraansa, koska näki kirvojen laskeutuvan ja asettuvan kaikkialle sen päälle ja luultavasti menevän koiran keuhkoihin, kuten olivat menneet hänenkin. Luultavasti - niin hänen empaattinen mielensä ainakin sanoi - koira kärsi yhtä paljon kuin hän. Pitäisikö hänen antaa koira pois sen omaksi parhaaksi? Ei, hän päätti: koira oli nyt epähuomiossa saanut tartunnan ja kantaisi kirvat mukanaan kaikkialle. Joskus hän seisoi suihkussa koiran kanssa ja yritti pestä koirankin puhtaaksi. Se ei onnistunut sen paremmin kuin hänen itsensäkään puhdistaminen. Teki pahaa nähdä koiran kärsivän; hän ei ikinä luopunut yrityksistä auttaa sitä. Jossain mielessä oli kaikkein pahinta, että kärsimään joutui eläin joka ei osannut valittaa. "Mitä vittua teet koko päivän suihkussa sen helvetin 8

koiran kanssa?" hänen kaverinsa Charles Freck kysyi kerran tullessaan sisään sen aikana. Jerry sanoi: "Pitää saada kirvat pois siitä:' Hän toi Maxin, koiran, pois suihkusta ja alkoi kuivata sitä. Charles Freck katsoi ymmällään, kun Jerry hieroi vauvanrasvaa ja talkkia koiran turkkiin. Pitkin taloa oli hyönteismyrkkypurkkeja, talkki- ja öljypulloja ja ihonhoitopurkkeja läjässä ja lytyssä, suurin osa tyhjiä; hän käytti jo monta tölkkiä päivässä. "En minä näe mitään kirvoja'; Charles sanoi. "Mikä kirva on?" "Se tappaa lopulta'; Jerry sanoi. "Sellainen on kirva. Niitä on tukassa ja iholla ja keuhkoissa, ja tämä saatanan tuska on sietämätön - on pakko mennä sairaalaan:' "Minkä takia minä en näe niitä?" Jerry laski pyyhkeeseen kiedotun koiran alas ja polvistui matolle. "Näytän yhden'; hän sanoi. Matto oli täynnä kirvoja; niitä hyppeli kaikkialla, ylös ja alas, jotkut muita korkeammalle. Hän etsi erityisen isoa, koska ihmisillä oli vaikeuksia nähdä niitä. "Tuo pullo tai purkki'; hän sanoi, "lavuaarin alta. Siihen pannaan korkki tai kansi niin voin ottaa sen mukaan lääkäriin ja se voi analysoida sen:' Charles Freck toi hänelle tyhjän majoneesipurkin. Jerry jatkoi etsimistä ja lopulta sai kirvan, joka hyppäsi ainakin neljän jalan korkeuteen. Kirva oli yli tuuman pituinen. Hän pyydysti sen, kantoi purkille, pudotti varovasti sisään ja käänsi kannen kiinni. Sitten hän kohotti sitä voitonriemuisesti. "Näetkö?" hän sanoi. "Jooooo'; Charles Freck sanoi silmät pyöreinä, kun hän tarkasteli purkin sisältöä. "Onpa iso! Huh!" "Auta etsimään lisää lääkäriä varten'; Jerry sanoi kyykistyen taas matolle, purkki vieressään. "Toki'; Charles Freck sanoi ja teki niin. Puolessa tunnissa heillä oli kolme purkkia täynnä kirvoja. Vaikka Charles oli tottumaton, hän löysi jotkut kaikkein isoimmista. Oli keskipäivä kesäkuussa 1994 Kaliforniassa, alueella 9

jossa oli halpoja mutta lujia, kunnon streittien ihmisten ajat sitten hylkäämiä muovitaloja. Jerry oli joskus aiemmin ruiskuttanut metalliväriä ikkunoihin, jotta valo ei pääsisi läpi; huoneen valo tuli pylväästä johon hän oli ruuvannut pelkkiä spottivaloja, jotka loistivat yötä päivää ikään kuin pysäyttäen ajan häneltä ja hänen ystäviltään. Hän piti siitä; hän halusi päästä eroon ajasta. Siten saattoi keskittyä tärkeisiin asioihin keskeytyksettä. Kuten tähän: kaksi miestä polvillaan matolla poimimassa kirvan toisensa jälkeen ja täyttämässä niillä purkin toisensa jälkeen. "Mitä me saadaan näistä?" Charles Freck sanoi myöhemmin päivällä. "Siis maksaako lääkäri palkkion tai jotain? Rahaa?" "Saan kunnon hoidon tällä tavalla'; Jerry sanoi. Kipu, joka oli tauotonta, oli käynyt sietämättömäksi; hän ei ollut koskaan tottunut siihen ja tiesi ettei koskaan tottuisi. Vimma, tarve käydä taas suihkussa, oli musertava. "Hei'; hän huohotti nousten ylös, "jatka niiden keräämistä kun käyn kusella ja tolleen:' Hän lähti kohti kylpyhuonetta. "Okei'; Charles sanoi pitkät koivet huojuen kun hän kääntyi kohti purkkia molemmat kädet nyrkissä. Vaikka hän oli veteraani, hänellä oli yhä hyvä lihaskontrolli; hän selvisi purkille. Mutta sitten hän sanoi äkkiä: "Jerry, hei, nää kirvat jotenkin pelottaa. En halua olla yksin:' Hän nousi. "Onneton paskahousu'; Jerry sanoi kivusta huohottaen, kun hän pysähtyi hetkeksi kylpyhuoneessa. "Etkö voisi -" "Pitää käydä kusella!" Hän paiskasi oven ja käänsi hanoja. Vesi alkoi virrata. "Pelottaa olla täällä:' Charles Freckin ääni kuului vaimeana, vaikka hän kaiketi huusi lujaa. "Vedä käteen sitten!" Jerry huusi takaisin ja astui suihkuun. Mitä vitun iloa ystävistä on? hän kysyi itseltään katkerana. Ei mitään, ei mitään! Ei vittu mitään! "Pistääkö nää perkeleet?" Charles huusi aivan oven takaa. 10

"Kyllä pistää'; Jerry sanoi hieroessaan shampoota päähänsä. "Sitä ajattelinkin:' Tauko. "Voinko pestä nämä käsistä pois ja odottaa teikäläistä?" Paskahousu, Jerry ajatteli raivona. Hän ei sanonut mitään; jatkoi vain pesemistä. Se kusipää ei ollut vastauksen arvoinen... Hän ei kiinnittänyt huomiota Charles Freckiin, ainoastaan itseensä. Omiin polttaviin, vaativiin, kauheisiin, kiireellisiin tarpeisiinsa. Kaikki muu sai odottaa. Aikaa ei ollut, ei ollut; näitä asioita ei voinut lykätä. Kaikki muu oli toisarvoista. Paitsi koira; hän ajatteli Maxia, koiraa. Charles Freck soitti jollekin jolla toivoi olevan. "Voitko heittää kymmenkunta kuolemaa?" "Luoja, ei mitään päällä - yritän hommata itsekin. Ilmoita jos löydät. Minulle kelpaisi:' "Mistä se kiikastaa?" "Jotain pidätyksiä kai:' Charles Freck katkaisi ja kelasi paassaan mielikuvituspätkää työntyessään synkkänä ulos puhelinkopista - kotipuhelimella ei ikinä tehty kauppoja - pysäköityyn Chevyynsä. Mielikuvituspätkässä hän ajoi Thriftyn kemikaalikaupan ohi ja siinä oli valtava näyteikkuna: hidasta kuolemaa pulloissa, hidasta kuolemaa purkeissa, hidasta kuolemaa tölkeissä ja kylpyammeissa ja sammioissa ja saaveissa, miljoonia kapseleita, pillereitä ja piikkejä hidasta kuolemaa, hidasta kuolemaa sekoitettuna spiidiin ja hepoon ja barbituraatteihin ja hallusinogeeneihin, kaikkeen - ja jättiläismäinen kyltti: LUOTTOSI RIITTÄÄ TÄÄL LÄ. Puhumattakaan tästä: HALVAN HALVAT HINNAT, KAUPUNGIN HALVIMMAT. Mutta oikeasti Thriftyn ikkunassa oli yleensä täyttä tyhjää: kampoja, öljypulloja, deodorantteja, aina tätä roskaa. Mutta takuulla siellä perällä on hidasta kuolemaa lukkojen takana laimentamattomassa, puhtaassa, käsittele- 11

mättömässä, leikkaamattomassa muodossa, hän ajatteli ajaessaan parkkipaikalta Harbor Boulevardille iltapäivän liikenteeseen. Sellainen 50 naulan pussi. Hän mietti milloin ja miten se 50 naulan pussi D-ainetta tuotiin Thriftyn kemikaalikauppaan joka aamu, sieltä mistä se nyt tulikin - Herra tiesi, ehkä Sveitsistä tai joitain toiselta planeetalta jossa eli joku viisas laji. Se kuljetetaan ehkä todella aikaisin, aseistettujen vartioiden turvin - kytät laserkiväärien kanssa ilkeän näköisinä niin kuin kytät aina. Jos joku yrittää ottaa hitaan kuolemani, hän ajatteli kytän aivoilla, mä niittaan sen. Luultavasti D-aine on ainesosana kaikissa laillisissa lääkkeissä, jotka ovat jonkin arvoisia. Pieni ripaus sinne tänne salaisen kaavan mukaan, jonka on antanut se saksalainen tai sveitsiläinen tehdas, joka keksi sen. Mutta kyllä hän tiesi jutun oikeankin laidan: viranomaiset listivät tai pistivät kaappiin jokaisen joka myi tai liikutti tai käytti, joten Thrifty - kaikki miljoonat Thriftyt - lyötäisiin tai räjäytettäisiin markkinoilta tai ainakin pantaisiin maksamaan sakot. Luultavimmin vain sakot. Thriftyllä oli suhteita. Miten sitä paitsi ammutaan kokonainen ketju apteekkeja? Tai pannaan viralta? Heillä oli vain tavallista kamaa, hän ajatteli ajaessaan. Hänen olonsa oli kurja, sillä hänellä oli vain 300 nappia hidasta kuolemaa piilossa. Haudattuna takapihalle kamelian alle, sellaisen sekamuunnoksen jossa oli isot siistit kukat jotka eivät palaneet ruskeiksi keväällä. Vain viikon satsi, hän ajatteli. Mitä sitten kun se on loppu? Voi paska. Jos koko Kaliforniasta ja osasta Oregonia loppuisi samana päivänä, hän ajatteli. Huh. Tämä oli kaikkien aikojen ylivoimainen voittaja niistä kauhupätkistä joita hän pyöritti päässään, joita kaikki kamanvetäjät pyörittivät. Koko läntinen Yhdysvallat jäisi ilman samanaikaisesti ja kaikki sairastuisivat samana päivänä, luultavasti kuudelta sunnuntaiaamuna kun kunnon streitit pukeutuvat mennäkseen rukoilemaan niin vitusti. 12

Paikka: Pasadenan ensimmäinen episkopaalinen kirkko kello 8.30 jälkkärisunnuntaina. "Hyvät seurakuntalaiset, rukoilkaamme Jumalaa nyt puuttumaan siihen tuskaan, jota kokevat ne, jotka kieriskelevät sängyissään vieroitusoireiden kourissa:' "Kyllä, kyllä:' Seurakunta on samaa mieltä papin kanssa. "Mutta ennen kuin Hän tuo uuden erän -" Poliisiauto oli ilmeisesti huomannut Charles Freckin ajamisessa jotain mitä hän ei itse ollut huomannut; se oli lähtenyt liikkeelle pysäköintipaikaltaan ja liikkui hänen takanaan liikenteessä, toistaiseksi ilman valoja ja sireeniä, mutta... Ehkä minä heilun tai jotain, hän ajatteli. Hevonvitun kyttäauto huomasi että tein jotain päin vittua. Ihmettelen vain mitä. POLIISI: "No niin, nimi?" "Mun nimi?" (EI TULE MIELEEN.) "Et tiedä nimeäsi?" Poliisi antaa merkin toiselle joka on autossa. "Kaveri on todella pihalla:' "Älkää ampuko tähän:' Charles Freck kauhukuvitelmassaan takaa-ajavan partioauton innoittamana. "Viekää edes asemalle ja ampukaa siellä, poissa näkyvistä:' Selviytyäkseen tässä fasistisessa poliisivaltiossa, hän ajatteli, pitää aina osata esittää nimi, oma nimi. Ihan aina. Se on ensimmäinen merkki josta ne katsovat että olet kamoissa, kun et saa päähäsi kuka helvetti oikein olet. Teen niin, hän päätti, että ajan sivuun heti kun näen parkkipaikan, ajan sivuun vapaaehtoisesti ennen kuin se sytyttää lamppunsa tai tekee mitään, ja kun se lipuu viereen, sanon että ratti on löysällä tai muuta teknistä. Niiden mielestä se on aina hienoa, hän ajatteli, kun luovuttaa noin eikä voi mitään. Kuin heittäytyisi maahan eläimen lailla, paljastaisi pehmeän suojatloman turvattoman alavatsan. Sen teen, hän ajatteli. Hän teki niin, irtosi oikealle ja etupyörät osuivat kiveyk- 13

seen. Poliisiauto jatkoi eteenpäin. Våistyin turhan takia, hän ajatteli. Nyt on vaikea peruuttaa takaisin, on niin kova liikenne. Hän sammutti moottorin. Taidan vain istua tässä parkissa jonkin aikaa, hän päätti, ja alfa-meditoin tai käyn läpi erilaisia tajunnantiloja. Mahdollisesti katselemaila ohikulkevia mimmejä. Valmistavatkohan ne bioskooppeja joista näkyy kiimaisuus? Alfan sijasta. Kiima-aaltoja, ensin hyvin lyhyitä, sitten pitempiä, laajempia, laajempia, lopulta ulos asteikolta. Tämä ei johda mihinkään, hän tajusi. Pitäisi yrittää löytää joku jolla on. On saatava satsi tai pian pimahdan, ja sitten en pysty mihinkään. Edes istumaan kiveyksellä niin kuin nyt. Sen lisäksi että en tietäisi kuka olen, en tietäisi edes missä olen tai mitä on tekeillä. Mitä on tekeillä? hän kysyi itseltään. Mikä päivä nyt on? Jos tietäisin mikä päivä, tietäisin kaiken muunkin; se palaisi pikkuhiljaa. Keskiviikko Los Angelesissa, Westwoodin alue. Edessä yksi niistä valtavista ostoskeskuksista, ympärillä muuri josta pomppaa takaisin kuin kumipallo - ellei omista luottokorttia jolla pääsee sähköportista. Kun hänellä ei ollut luottokorttia yhteenkään keskukseen, hän saattoi vain suullisista kertomuksista päätellä millaisia kauppoja oli sisällä. Vino pino arvattavasti, ja ne myivät kunnon tuotteita streiteille, varsinkin streiteille vaimoille.hän katsoi kun aseistetut vahdit univormuissaan tarkastivat jokaisen. Katsoen että kaikilla oli oikea kortti, ettei sitä ollut käännetty, myyty, ostettu, käytetty väärin. Paljon väkeä meni portista, mutta hän päätteli monen olevan epäilemättä vain katselemassa. Ei noin monella ihmisellä voi olla tuohta tai hinkua ostella tähän aikaan päivästä, hän kuvitteli. On aikaista, vähän yli kaksi. Yöllä; sitä kello oli. Valot päällä kaupoissa. Hän pystyi - kaikki veljet ja siskot pystyivät - näkemään valot ulkoa, kuin sähikäiset, kuin huvipuisto aikuisille lapsille. Kaupat ostarin tällä puolella, joissa ei vaadittu luotto- 14

kortteja, joissa ei ollut aseistettuja vahteja, eivät olleet ihmeempiä. Välttämättömyystavaraa: kenkä- ja TV-kauppa, leipomo, kodinkoneiden korjaamo, pesula. Hän katsoi kuinka tyttö lyhyessä muovitakissa ja kireissä pöksyissä kuljeskeli kaupasta kauppaan; tytöllä oli hieno tukka, mutta hän ei nähnyt kasvoja, ei nähnyt oliko tyttö seksikäs. Ei hullummat muodot, hän ajatteli. Tyttö pysähtyi hetkeksi katsomaan ikkunaa, jossa oli nahkatavaraa. Katseli käsilaukkua jossa oli rimpsuja; hän näki tytön tarkkailevan, puntaroivan, mittailevan laukkua. Menee varmasti sisään ja pyytää saada nähdä sen, hän ajatteli. Tyttö astui liikkeeseen, kuten hän oli ajatellut. Toinen tyttö tuli jalankulkijoiden seassa paikalle, röyhelöpuserossa, korkeissa koroissa, tukka hopeoituna ja liian runsaasti meikattuna. Yrittää näyttää vanhemmalta kuin on, hän ajatteli. Tuskin päässyt koulustakaan. Tämän jälkeen ei tullut mitään mainitsemisen arvoista, joten hän veti pois jousen joka piti hansikaslokeroa kiinni ja otti tupakkaaskin. Hän sytytti ja avasi autoradion, rock-asemalle. Kerran hän oli omistanut autostereot, mutta sitten, kun hän oli kamoissa eräänä päivänä, hän ei viitsinyt tuoda niitä sisään lukitessaan auton; tietysti koko stereonauhurisysteemi oli viety kun hän palasi. Siihen huolimattomuus johtaa, hän oli ajatellut, ja niinpä hänellä oli nyt vain avuton radio. Joku päivä sekin viedään. Mutta hän tiesi mistä saisi uuden melkein ilmaiseksi, käytetyn. Sitä paitsi auto laukeaisi milloin hyvänsä; öljyrenkaat olivat räjähtäneet eikä puristusta ollut nimeksikään. Nähtävästi hän oli polttanut venttiilin moottoritiellä tullessaan kotiin yhtenä yönä iso hivakka hyvää kamaa päällä; joskus kun hän oli ostanut todella paljon, vainoharhaisuus iski - ei niinkään kyttien vuoksi vaan siksi että joku toinen kamatyyppi ryöstäisi hänet. Joku epätoivoinen tyyppi vieroitusoireissaan sekavana kuin perkele. Nyt ohi käveli tyttö joka kii nitti hänen huomionsa. Mustatukkainen, sievä, käppäili hitaasti; hänellä oli avoin pusakka ja valkoiset paljonpestyt farkut. Hei, tunnen tuon, 15

hän ajatteli. Sehän on Bob Arctorin tyttö. Se on Donna. Hän työnsi autonoven auki ja astui ulos. Tyttö vilkaisi häntä ja jatkoi matkaansa. Hän seurasi. Luulee että aion perseelle, hän ajatteli luikerrellessaan ihmisten seassa. Miten helposti tyttöön tulikaan vauhtia; hän tuskin näki enää kun tyttö vilkaisi taakseen. Vakaat, rauhalliset kasvot... Hän näki suuret silmät jotka arvioivat häntä. Mittailivat hänen vauhtiaan ja sitä saisiko hän kiinni. Ei tätä menoa, hän ajatteli. Tyttö osaa todella liikkua. Kadunkulmassa seisoi ihmisiä odottamassa että valo sanoisi KÄVELE eikä ODOTA; autot kääntyilivät hurjasti vasempaan. Mutta tyttö jatkoi, nopeasti mutta arvokkaasti ja raivasi tiensä sekapääautojen sekaan. Autoilijat tuijottivat häntä vihaisina. Hän ei näyttänyt huomaavan. "Donna!" Kun valo vaihtui hän kiirehti perään ja sai kiinni. Tyttö ei alkanut juosta, käveli vain ripeästi. "Etkö ole Bobin mimmi?" hän sanoi. Hän onnistui pääsemään tytön eteen tutkimaan kasvoja. "En'; hän sanoi. "En:' Tyttö tuli häntä kohti, suoraan kohti; hän perääntyi, koska tyttö piteli lyhyttä veistä hänen vatsaansa kohti. "Häivy'; tyttö sanoi, jatkaen kulkuaan hidastamatta tai epäröimättä. "Kyllä olet'; hän sanoi. "Näin sinut sen luona:' Hän ei juuri nähnyt veistä, vain pienen palan metallia, mutta hän tiesi että se oli siellä. Nainen puukottaisi ja jatkaisi matkaansa. Hän jatkoi perääntymistä takaperin, protestoiden. Veitsi oli niin hyvin piilossa, ettei kenties kukaan muu kävelijöistä voinut huomata. Mutta hän huomasi; se tuli suoraan kohti naisen lähestyessä epäröimättä. Hän väistyi sitten, ja tyttö jatkoi matkaansa puhumatta. "Hiivattif' hän sanoi tytön perään. Tiedän että se on Donna, hän ajatteli. Sille ei vain välähdä kuka olen, että se tuntee minut. Pelkää kai; pelkää että käyn käsiksi. Pitää olla varovainen, hän ajatteli, kun lähestyy vierasta mimmiä kadulla; ne ovat kaikki varautuneita nykyään. Niille on tapahtunut liikaa. 16

Paha pikku veitsi, hän ajatteli. Mimmien ei pitäisi kantaa niitä; kuka tahansa kundi voisi kääntää ranteen ja terän heitä itseään kohti. Minä olisin voinut. Jos tosiaan olisin halunnut. Hän seisoi vihaisena. Tiedän että se oli Donna, hän ajatteli. Kun hän lähti palaamaan autolleen, hän tajusi tytön pysähtyneen, ohikulkijoiden liikkeestä päätellen, ja nyt se seisoi hiljaa ja katseli häntä. Hän käveli varuillaan kohti tyttöä. "Yhtenä iltana'; hän sanoi, "minä ja Bob ja yksi toinen mimmi kuunneltiin vanhoja Simon ja Garfunkel -nauhoja, ja sinä istuit siellä - " Tyttö oli täyttänyt kapseleita hyvätasoisella kuolemalla, yhden kerrallaan, tunnollisesti. Yli tunnin. El Primo. Numero Uno: Kuolema. Lopetettuaan hän oli antanut jokaiselle kapselin ja he ottivat, yhtä aikaa kaikki. Paitsi tyttö. Minä vain myyn niitä, hän oli sanonut. Jos alan napata niitä, kaikki voitot hupenevat. Tyttö sanoi: "Luulin että aioit käydä päälle ja panna väkisin:' "Ei'; hän sanoi. "Ajattelin vain jos.. :' Hän epäröi. "Haluaisit vaikka kyydin. Jalkakäytävällä?" hän sanoi äimänä. "Keskellä päivää?" "Vaikka jossain kongissa. Tai kiskoisit autoon:' "Tunnen sinut'; hän vastusteli. "Ja Arctor niittaisi jos tekisin niin:' "No, en tunnistanut:' Tyttö tuli kolme askelta lähemmäksi. "Våhän likinäköinen:' "Ottaisit piilolinssit:' Tytöllä oli, hän ajatteli, ihanat suuret tummat lämpimät silmät. Eli hän ei ollut kamoissa. "Minulla oli. Mutta toinen tippui boolimaljaan. Happobooliin bailuissa. Se upposi ja joku kai kauhoi sen ja joi. Toivottavasti maistui hyvältä; se maksoi 35 dollaria alkujaan." "Haluatko kyydin sinne mihin olet menossa?" "Sinä panet autossa:' "En'; hän sanoi, "se ei ole onnistunut nykyään, viime 17

viikkoina. Täytyy johtua jostain mitä sekoitetaan kaikkeen kamaan. Joku kemikaali:' "Se oli siisti veto, mutta se on kuultu ennenkin. Kaikki panee meikäläistä:' Tyttö korjasi hieman: "Yrittää ainakin. Sellaista on olla kimma. Yhtä kundia vastaan on juuri oikeusjuttu ahdistelusta ja päällekarkauksesta. Vahingonkorvauksia vaaditaan yli neljäkymmentä tuhatta:' "Miten pitkälle se pääsi?" Donna sanoi: "Sai käden tissille:' "Ei se neljänkymmenen tonnin arvoista ole:' He kävelivät yhdessä kohti autoa. "Löytyisikö myytävää?" hän kysyi. "Todella paha olo. Ei ole juuri mitään, helvetti, totta puhuen ei mitään, tarkemmin ajatellen. Edes muutama, jos löytyisi muutama:' "Voin hommata vähän:' "Tabuja'; hän sanoi. "En vedä suoneen:' "Selvä:' Tyttö nyökkäsi keskittyneesti, katse maassa. "Mutta ne on tosi vähissä nykyään - tavara on tilapäisesti tiltissä. Olet kai itsekin huomannut. En voi hankkia kovin monta, mutta -" "Milloin?" hän keskeytti. He olivat autolla; hän pysähtyi, avasi oven, meni sisään. Donna tuli toiselle puolelle. He istuivat rinnakkain. "Ylihuomenna'; Donna sanoi. "Jos saan yhden kundin kiinni. Luultavasti saan:' Voi paska, hän ajatteli. Ylihuomenna. "Ei ennemmin? Ei vaikka tänä iltana?" "Huomenna aikaisintaan:' "Paljolla?" "60 dollaria sata:' "Voi hiisi'; hän sanoi. "Se on murhaa:' "Ne on superhyviä. Olen saanut siltä ennenkin; ne ei todella ole sitä mitä yleensä saa. Usko kun sanon - ne on sen arvoisia. Hankinkin itse asiassa siltä mieluummin kuin keneltäkään muulta - silloin kun voin. Sillä ei aina ole niitä. Mutta nyt se kävi juuri etelässä käsittääkseni. Palasi juuri. 18

Haki ne itse, eli tiedän että ne on varmasti hyviä. Ja sinun ei tarvitse maksaa etukäteen. Sitten kun saan ne. Käykö? Luotan sinuun:' "En maksa koskaan ennakkoon'; hän sanoi. "Joskus täytyy:' "Selvä'; hän sanoi. "Hommaatko sitten ainakin sata?" Hän yritti laskea äkkiä kuinka monta voisi saada; kahdessa päivässä hän ehkä voisi kasata 120 dollaria ja saada 200 tabua tytöltä. Ja jos hän tekisi paremmat kaupat sillä välillä joidenkin toisten kanssa joilla on, hän voisi unohtaa tytön ja ostaa niiltä. Se etu oli siitä ettei maksanut ennakkoa, plus se ettei kukaan vetänyt ohi. "Kävi onni että törmäsit minuun'; Donna sanoi hänen käynnistäessään autonsa ja peruuttaessaan liikenteen sekaan. "Pitäisi tavata yksi heppu siinä tunnin päästä, ja se olisi luultavasti ottanut kaiken minkä saan... olisit jäänyt lehdelle soittelemaan. Sinua onnisti tänään:' Tyttö hymyili, ja hänkin hymyili. "Saisitpa ne nopeammin'; hän sanoi. "Jos saan.. :' Laukkunsa avaten tyttö haki pienen muistivihkon ja kynän jossa luki TULPPIA AKKUJA VIRITYK SIÄ. "Miten saan sinut kiinni, ja olen unohtanut nimenkin:' "Charles B. Freck'; hän sanoi. Hän kertoi puhelinnumeronsa - ei omaa oikeastaan, vaan sen jota käytti erään tutun ei-käyttäjän luona tällaisia viestejä varten - ja tyttö kirjoitti sen työläästi. Jopa tuottaa kirjoittaminen vaikeuksia, hän ajatteli. Tihruilee ja tuhertaa hitaasti... Kimmoilie ei opeteta paskaakaan koulussa enää, hän ajatteli. Täysin lukutaidoton. Mutta seksikäs. Osaa siis hädin tuskin lukea tai kirjoittaa; mitä sitten? Eukossa on tärkeintä hyvät tissit. "Taidan muistaa sinut'; Donna sanoi. "Jotenkin. Sekava kuva siitä illasta; olin aivan puissa. Muistan varmasti vain sen kun laitoin jauhon niihin kapseleihin - Librium-kapseleihin - alkuperäinen sisältö heitettiin menemään. Tiputin varmaan puolet. Siis lattialle:' Tyttö katseli häntä mietiske- 19

levästi hänen ajaessaan. "Olet rennontuntuinen jätkä'; hän sanoi. "Olet kai kuvioissa myöhemminkin? Haluat kohtapuoleen lisää?" "Kyllä'; hän sanoi, miettien saisiko hän tarvitut rahat kasaan ennen seuraavaa tapaamista; hänestä tuntui että saisi, luultavasti. Kävi miten kävi hän voittaisi. Tai siis, kävi miten kävi hän saisi kamaa. Onni on, hän ajatteli, tieto siitä että on hiukan pillereitä. Päivä auton ulkopuolella, kaikki kiireiset ihmiset, auringonpaiste ja toimeliaisuus virtasivat ohi huomaamatta; hän oli onnellinen. Ajatella mitä hän oli löytänyt sattumalta - siksi itse asiassa että poliisiauto oli vahingossa ajanut perässä. Uuden odottamattoman D-aineen toimittajan. Mitä muuta elämältä voisi toivoa? Hän voisi nyt ehkä laskea kaksi viikkoakin eteenpäin, melkein puoli kuukautta, ennen kuin heittäisi veivinsä tai melkein heittäisi - D-aineen vieroitusoireissa se oli sama asia. Kaksi viikkoa! Hänen sydämensä liihotti, ja hän haistoi tuokion ajan auton avoimista ikkunoista kevään lyhyen kiihkon. "Haluatko tulla katsomaan Jerry Fabinia?" hän kysyi tytöltä. "Vien sille lastin sen tavaroita liittovaltion Kolmosklinikalle, mihin se vietiin eilen illalla. Kuskaan vain vähän kerrallaan, koska se voi päästä sieltä poiskin, enkä halua että on pakko raahata kaikki takaisin:' "Minun on paras olla tapaamatta sitä'; Donna sanoi. "Tunnetko sen? Jerry Fabinin?" "Jerry Fabin luulee että minä alun perin tartutin ne hyönteiset:' "Lehtikirvat:' "Silloin se ei tiennyt mitä ne ovat. Paras pysytellä poissa. Viimeksi se oli tosi raivona. Ne on ne reseptorit sen aivoissa, ainakin luulen. Tuntuu siltä, siitä päätellen mitä viralliset lehtiset sanoo:' "Sitähän ei voi kai parantaa?" hän sanoi. 20

"Ei'; Donna sanoi, "se on peruuttamatonta:' "Klinikan väki sanoi että saan käydä katsomassa, ja ne sanoivat uskovansa että hän voisi tehdä jotain, siis.. : Hän elehti. "Ettei..:' Hän elehti taas; oli vaikea löytää sanoja sille mitä hän aikoi lausua ystävästään. Donna sanoi häntä vilkaisten: "Ei kai puhekeskus ole vaurioitunut? Sinun - mikä se onkaan - oksipitaalisessa lohkossa?" "Ei': hän sanoi. Pontevasti. "Onko sulla mitään vaurioita?" Tyttö koputti päätään. "Ei, se on vaan... tota. On vaikea puhua niistä vitun klinikoista. Vihaan neuroafasian klinikoita. Olin kerran katsomassa siellä yhtä kaveria. Se yritti vahata lattiaa - ne sanoivat ettei se pystynyt vahaamaan lattiaa, ei siis pystynyt käsittämään miten se tehdään... Se siinä kolahti että se yritti. Ei siis jotain tuntia; se yritti vielä kuukauden päästä kun tulin takaisin. Ihan samalla tavalla, uudestaan ja uudestaan, kuin silloin kun näin sen ensimmäisen kerran siellä, kun ensimmäisen kerran menin katsomaan. Se ei käsittänyt miksi se ei onnistunut. Muistan sen ilmeen. Se oli varma että se onnistuisi jos vain yrittäisi kelata mikä siinä meni väärin. Mitä teen väärin, se kyseli niiltä. Sitä ei voinut selittää. Kyllä ne siis selittivät - helvetti, minäkin selitin - mutta se ei silti tajunnut:' "Olen lukenut, että reseptorit aivoissa menevät yleensä ensin'; Donna sanoi tyynesti. "Jos joku on saanut pahan tällin aivoihin tai jotain, liian kovaa:' Donna katseli edellä ajavia autoja. "Katso, tuolla on uusi kaksimoottorinen Porsche:' Hän osoitti kiihdyksissä. "Wau:' "Tunnen yhden kaverin joka viritti tuollaisen uuden Porschen'; Charles sanoi, "ja lähti Riverside Freewayta pitkin kolmeasataa - täystuho:' Hän elehti. "Suoraan puoliperävaunun perseeseen. Tuskin näkikään sitä:' Päässään hän kelasi pätkää: hän itse Porschen ratissa, mutta huomaa perävaunun, kaikki perävaunut. Ja kaikki moottoritiellä - Hollywood Freeway - huomaavat hänet. Varmasti 21

huomaavat, pitkänhuiskean leveäharteisen hyvännäköinen kundin uudessa Porschessa 300 kilometriä tunnissa taulussa, ja kytät katsovat suu auki avuttomina. "Sinä vapiset Donna sanoi ja pisti kätensä hänen kädelleen. Hiljainen käsi johon hän heti reagoi. "Hiljennä:' "Våsyttää'; hän sanoi. "Vaivoin kaksi yötä ja kaksi päivää ja laskin kirvoja. Laskin niitä ja pistin pulloihin. Kun lopulta simahdettiin ja noustiin ja valmistauduttiin seuraavana aamuna laittamaan pullot autoihin ja viemään niitä näytettäväksi lääkärille, pulloissa ei ollut mitään. Tyhjiä:' Hän tunsi tärinän nyt itsekin ja näki sen käsissään, ratissa, vapisevat kädet ratissa kolmenkympin vauhdissa. "Kaikki vittu'; hän sanoi. "Ei mitään. Ei kirvoja. Ja silloin tajusin, tajusin vittu. Juttu valkeni, sen aivot, Jerryn aivot:' Ilma ei enää tuoksunut keväälle ja hän ajatteli kesken kaiken, että hän välttämättä tarvitsi kopsut D-ainetta; päivä oli pitemmällä kuin hän oli tajunnut tai sitten hän oli ottanut vähemmän kuin luuli. Onneksi hänellä oli matkasatsi mukana, hansikaslokerossa. Hän alkoi katsoa tyhjää pysäköintipaikkaa ajaakseen sivuun. "Kuvittelet olemattomia'; Donna sanoi etäisesti; hän näytti sulkeutuneen itseensä, lähteneen kauas. Charles mietti saiko hänen epävarma ajotapansa tytön pihalle. Luultavasti niin. Uusi filmikela pyörähti yhtäkkiä hänen päässään ilman hänen suostumustaan: hän näki ensin ison pysäköidyn Pontiacin jonka perässä oli tunkki joka oli pettämässä ja noin 13-vuotias poika jolla oli pitkä takkuinen tukka kamppaili estääkseen autoa heilahtamasta ja huusi samalla apua. Hän näki itsensä ja Jerry Fabinin juoksevan talosta yhdessä, Jerryn talosta, pitkin kaljatölkkien peittämää jalkakäytävää auton luo. Itse hän tarttui kuljettajanpuoleiseen oveen avatakseen sen, astuakseen jarrupolkimelle. Mutta Jerry Fabin, vain pöksyt jalassa, ilman kenkiäkin, tukka sekaisin ja hulmuten - hän oli ollut nukkumassa - juoksi auton sivuitse taakse ja tönäisi paljaalla kalpealla olkapäällään, joka 22

ei koskaan nähnyt päivänvaloa, pojan kokonaan pois auton luota. Tunkki taipui ja kaatui, auton perä romahti ja pyörä pyöri pois, ja poika oli kunnossa. "Liian myöhäistä jarruttaa'; Jerry huohotti yrittäen saada ruman rasvalettinsä silmiltään, räpyttäen niitä. "Ei ehdi:' "Onko se kunnossa?" Charles Freck huusi. Hänen sydämensä hakkasi edelleen. "Joo:' Jerry seisoi pojan luona haukkoen henkeä. "Perkele!" hän kiljui pojalle raivoissaan. "Enkö käskenyt odottaa että me tullaan auttamaan? Ja kun tunkki pettää - vittu, ei kahta ja puolta tuhatta kiloa pysty pitämään!" Hänen naamansa vääntyi. Poika, pikku Rotanperkele, näytti onnettomalta ja vääntelehti syyllisyydentuntoisesti. "Jankutin sitä uudestaan ja uudestaan!" "Menin jarruttamaan'; Charles Freck selitti tajuten tyhmyytensä, samanveroisen munailunsa, yhtä suuren kuin pojalla ja samalla lailla tuhoisan. Oman kykenemättömyytensä aikuisena reagoida oikein. Mutta hän halusi kuitenkin selittää sen sanoin kuten poikakin. "Mutta nyt tajuan.. : hän uikutti, ja silloin kuvitelma katkesi; se oli dokumenttipätkä itse asiassa, koska hän muisti päivän jolloin se oli tapahtunut, kun he kaikki asuivat yhdessä. Jerryn hyvä vaisto - muuten Rotanperkele olisi ollut Pontiacin perän alla selkäranka murskana. Kaikki kolme laahustivat synkkinä taas kohti taloa, yrittämättäkään tavoitella pyörää joka yhä jatkoi pyörimistään pois. "Olin unessa'; Jerry mutisi heidän saapuessaan pimeään taloon. "Ensimmäinen kerta pariin viikkoon, kun kirvat hellittivät sen verran että pystyin. En ole saanut yhtään unta viiteen päivään - olen juossut ja juossut. Ajattelin että ne ovat ehkä lähteneet pois; ne ovat olleet poissa. Ajattelin että ne viimein luovuttivat ja lähtivät muualle, vaikka naapuriin ja kokonaan ulos talosta. Nyt tunnen ne taas. Se kymmenes tuholaismyrkytys, tai ehkä se oli yhdestoista - huijasivat taas meikäläistä, kuten kaikkia muitakin:' Mutta 23