Espoon tuomiokapitulille. Vastine asiassa 2009-00205

Espoon tuomiokapitulille Vastine asiassa 2009-00205 Espoon hiippakunnan on sanottu haluavan olla vuoropuhelua käyvä kirkko, joka on läsnä ihmisten arjessa ja elämän käännekohdissa, vahvistaa vuoropuhelua yhteiskunnan ja kulttuurielämän kanssa, on aktiivinen arvovaikuttaja, edistää uskontodialogia ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta, kannustaa aktiiviseen ympäristövastuuseen, edistää avoimuutta ja suvaitsevaisuutta omassa toiminnassaan ja yhteiskunnassa sekä julistaa armollista Jumalaa. 1 Onko todella tämä totta? Vai tulisiko visionaarisista sanoista huolimatta edellyttää papistolta vaikenemista, kun venäläisvastaista nöyryyttämistä suositaan, näitä ihmisiä stigmatisoidaan, kun vaaditaan rankaisemista isien teoista lapsenlapsille ja pidetään luottamusta vallitsevien valtakunnan rajojen aikana mahdottomana, pitäisikö pappien välttää vuoropuhelua arvoista kun The Soviet Story-elokuvan ja sen ympärille rakennettujen keskustelutilaisuuksien avulla samanaikaisesti pelotellaan Suomen suurinta ulkomaalaista vähemmistöryhmää ja heidän synnyinmaataa vastaan? Tämä kysymys koskee mielestäni olennaisesti Kirkkolain 23 luvun 5 :n mukaista sopivuutta, joka EU:n direktiivin 2000/78/EC valossa merkitsee vilpittömyyttä ja uskollisuutta suhteessa järjestön eetokseen (Backin tulkinnassa mainittu pykälä näyttää toki liittyvän keskeisesti poliittiseen argumentointiin Venäjästä!). Toisessa mielenosoitustilanteessa huhtikuussa 2009 olin sivustakatselija siviilivaatteissa, mutta tällöin Tampereen tapahtuman jälkeen asianajaja Kari Silvennoinen ja Veikko Saksi ProKareliasta jättivät kantelut minua vastaan. Ensimmäisessä mielenosoituksessa olin verhoutunut palttooseen, jonka alla oli pappispuku, kun The Soviet Story elokuvan esityspaika edessä jouduin yllättäen muslimi-imaamin pyynnöstä lausumaan jotakin megafooniin. Sanoin nämä sanat: Tällaisessa tilanteessa sopii vain tunnustaa synnit ja rukoilla vanhan kirkkorukouksen sanoin: Herra, minä tunnustan, että usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olimme voineet estää sen. Usein olemme vaiennneet, kun olisi pitänyt puhua. Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toivoa. Jumalani, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden; missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, loisin yksimielisyyden. Aamen. Näiden sanojen jälkeen mielenosoittajat poistuivat syömään läheiseen ravintolaan, jossa riisuin palttoon. Keskustelin heidän ja imaamin kanssa etiikasta ja uskosta papin vaatteissa, kun söimme päivällistä. Nyt on kysymys siitä, olenko em. menettelyssä käyttäytynyt pappisviran vastaisesti Suomen lain valossa, mikä tarkoittanee EU:n direktiivin 2000/78/EC valossa vilpittömyyttä ja uskollisuutta suhteessa järjestön eetokseen, kunhan ne toimivat kansallisen valtiosäännön ja lainsäädännön mukaisesti. Tutkinta-asiamiehen tutkimuksesta tulee väistämättä mieleen satu hiirestä kissan räätälinä: Hiiri oli kerran kissan räätälinä. Kissa käski tehdä takin. Hiiri lupasi. Kissa meni takkiaan noutamaan. Hiiri sanoi: "Ei tästä takkia tullut." "No, mikäs siitä tulisi?" "Housut." "No, tee ne!" Loppujen lopuksi ei kankaasta tullut takkia, ei housuja, ei liiviä, ei lakkia, ei kintaita eikä edes tuppea. Back ei ole tutkintamenetelmänsä avulla selvittänyt kantelussa esitettyjen väitteiden tosiasiapuolta eikä aiheeseen liittyviä oikeuskysymyksiä, vaan hän on yrittänyt kerätä ihan mitä tahansa mahdollista ikävää juorua minusta, Juha Molarista. Näitä juorujakaan hän ei ole selvittänyt tosiasiapuolen ja oikeuskysymysten näkökulmasta, joten hänen selvitykseensä vastaaminen muodostuu tutkinta-asiamiehen sekavuuden tähden vaikeaksi tehtäväksi. Mitä hän oikeasti tahtoo sanoa? Espoon tuomiokapitulin tutkinta-asiamies Jorma Backin (Kok.) raportti antaisi aihetta tiukkaan moitteeseen jokaisen kirjoitetun lauseen tähden. En pidä vähäpätöisenä asiana tutkinta-asiamiehen omia poliittisia sidonnaisuuksia tehtävänsä suorittamisessa. Hänen ajatteluansa näyttää hallitsevan 1 http://espoonhiippakunta.evl.fi/hiippakunta/piispa/visio/ 1

merkillinen kuvitelma, että papisto ml. kirkkoherra voisi välttää kaikkia ristiriitoja, vaikka järjettömäksi käynyt järki ja moraaliton revanssihenki olisivat ottaneet vapauden levittää mm. venäläisiä ja Venäjän valtiota stigmatisoivaa vihapropagandaa, joihin liittyy myös voimassaolevia valtiosopimuksia rikkovia aluevaatimuksia. Miten on mahdollista, että papiston tulisi vaieta tuollaisen vihapropagandan ilmaantuessa? Miten on mahdollista, että Jorma Back liittyy ProKarelian agendaan valheellisilla väitteillään kääntäen asetelmat ylösalaisin, ikään kuin vihapropagandan vastustaminen olisikin itse asiassa vihan täyteistä kohujulkisuutta, joka poikkeaa Suomen tavanomaisesta historiantulkinnasta ja ulkopolitiikasta? Miksi Back poimii väitetyt vihatekstit (!) wikisitaattikokoelmasta, vaikka sitaattikokoelmassa minua vastustavat nationalistit ovat paikoitellen hyvin epärehellisesti pätkineet lauseet kesken ja luoneet vääriä vaikutelmia? Erityisesti sitaatit on irroitettu kappaleiden kokonaisuudesta ja vuorovaikutustilanteesta! Tässä pitkässä ja julkisessa vastauksessani käyn läpi seikkaperäisesti kaikki Jorma Backin esille keräämät epäilyksen aiheet, jotta epäluulojen varassa ei tehtäisi ratkaisuja. Kysymys ei ole mistään pelistä, vaan lapsuudestani asti eksistenssiani valloittaneesta kutsumuksesta pappina ja sen mukaisesta omasta sekä perheeni toimeentulosta, mutta kyse on myös kirkkomme omasta identiteetistä vuoropuhelua käyvänä kirkkona oman aikamme muuttuneessa monikulttuurisessa maailmassa. Erityisesti kiinnitän huomiota itse substanssiin, joka Backin selvityksestä puuttuu: hän pohti vain sitä, miten olisin vai olinko sittenkään napittanut kaftaanini, mutta hän ei analysoi, millaista ideologista mallia vastaan olen ehkä protestoinut. Sisältö: (1) Miksi Back argumentoi poliittisin argumentein? 3 (2) Kirkon viranhaltijoiden osallistuminen mielenosoituksiin ja politiikkaan 10 (3) ProKarelia, Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen 14 (4) Risto Rytin sotasyyllisyys 22 (5) Venäläisväestön syrjintä Baltiassa ja The Soviet Story 28 (6) Mitä tein mielenosoituksissa? 53 (7) Tuntemattomia ansioita? 61 (8) Epäselvyyttä vapaapäivistä 61 (9) Tietokoneen käyttö 62 (10) Vihakieli? 66 Miksi Back argumentoi poliittisin argumentein? Tutkinta-asiamies Jorma Back ei osaa prosessioikeudessakin tunnettuja alkeita. (1) Tosiasiapuoli eli näyttökysymysten selvittäminen puuttuu tutkinta-asiamiehen selvityksestä täysin: hän ei ole kuullut yhtään todistajaa, vaan on esittänyt vain anonyymien ihmisten väitteitä. Kukaan asiassa siteerattu ei ole todistaja mielenosoitustilanteista, vaan kaikki ovat kuulleet muiden puheita! Kukaan ei ollut katsonut mielenosoitusta edes televisiosta! Myöskään seurakuntaneuvosto ei ole nähnyt mielenosoituksia eikä televisiolähetyksiä niistä, vaan vain muiden puheita asian johdosta. Sitä vastoin Back ignoroi mielenosoitustilanteessa paikalla olleiden (esim. Johan Bäckman) lähettämän kuvauksen tapahtumien kulusta ja myös itse tutkinta-aineiston liiteluettelosta! Back ei anna näyttöä 2

edes niistä kirjallisista asioista, joiden tähden hän kovasti parjaa minua: ei ole näyttöä, että saarnaisin enemmän Venäjästä kuin Jumalasta; hän ei esitä näyttöä, että poikkeisin suomalaisen poliittisen johdon ulkopolitiikasta kritiikittömästi Venäjä-ihailuun, kun taas voi hyvinkin sanoa, että Silvennoinen ja Saksi poikkeavat Tarja Halosen ja Matti Vanhasen ulkopoliittisesta suhtautumisesta mm. Venäjään ja jopa Viroon. Back on poiminut aineistonsa minua vihaavien henkilöiden kokoamalta wikisitaatit-listalta internetistä, mutta tällöin hän on laiminlyönyt aivan alkeellisenkin perusasian eli sosiaalishistoriaalisen synty- ja vuorovaikutustilanteen analyysin. (2) Vielä huonommin tutkinta-asiamies näyttää hallitsevan oikeuskysymykset, joiden avulla pitäisi arvioida asioiden relevanssia sekä käydä keskustelua suhteessa EU:n direktiiviin 2000/78/EC ja kirkkolain 23 luvun 5 :n sisältöön ym. Back kirjoittaa toista kuin itse menettelee argumentoinnissaan eikä tunne edes asiaa koskevaa lainsäädäntöä ja sen painoarvoa. Back kirjoittaa sinänsä oikein, että Molarilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä ja hänellä on vapaus niiden ilmaisemiseen kuten kaikilla Suomen kansalaisilla. Kantelussa ei tätä oikeutta pyritäkään kiistämään. Tutkinnan kannalta keskeinen lainkohta on kirkkolain 23. luvun 9, jossa on määräykset pappia koskevista kurinpitorangaistuksista. Tutkinnassa pyrittiin selvittämään kirkkoherra Juha Molarin toimia suhteessa tähän lainkohtaan. - - - Tein Molarille selväksi, etä tutkinta ei sellaisenaan koske kansalaisten perusoikeuksia mielipiteen ja ilmaisun vapauteen taikka oikeuteen poliittisiin mielipiteisiin. Näitä Molari oli lähettämässän rikostutkintaa ja kantelua koskevassa kirjoitukssa laajasti käitellyt mm. osana asiaan liittyviä kansainvälisiä sopimuksia. Näistä keskusteluminen oli siis aiheetonta. - - - kysymys on kirkkolain 23. luvun 9 :n määräyksestä, jos virassa oleva pappi - - - käyttäytyy pappisviran haltijan asemaan sopimattamalla tavalla. Tämän johdantonsa jälkeen Jorma Back joko valehtelee, tai on sokea omalle toiminnalleen tai hän ei tunne Suomen lainsäädäntöä, sillä hän menettelee juuri kansalaisvapauksia rajoittavalla tavalla vedoten poliittisiin argumentteihin, vaikka uskottelee toimivansa kirkkolain pykälän tulkitsijana. Tutkinta-asiamiehellä ei ilmeisemmin ole sittenkään selvillä niiden lainkohtien painoarvo, joihin olin viitannut, toisin sanoen tutkinta-asiamies ei ole pätevä tehtäväänsä. Erityisesti vilpillisyys tulee ilmi kantelun jälkeisessä selvityksessä siinä, että tosiasiassa Back 99 %:sti viittaa vain poliittisiin näkemyksiin, jotka minulla ovat erilaiset kuin hänellä itsellään ja ProKarelian muutamalla aktivistilla. Sopimattomuuden määrittely tapahtuu siis Backin selvityksessä poliittisten näkemysten perusteella, jotka kuuluvat juuri Suomen perustuslain määrittämiin vapauksiin. Myös virkamiestä koskee se, että demokraattisessa järjestelmässä on luonnollisesti sananvapaus ja poliittisen arvostelun oikeus. Suomen laki sallii jopa tiukan poliittisen kritiikin. Tämä seikka ei määrittele suinkaan vain lakia tai rikosta, vaan myös on keskeinen moraalin ja eetoksen malli. Tämän em. lainsäädännön ja asiaa koskevan oikeuskäytännön valossa on arveluttavaa moittia, että käytökseni ei olisi sopivaa.»sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.» (Handyside 7.12.1976 A 24; Grigoriades v. Kreikka 25.11.1997.). Apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt teki 16.1.2008 päätöksen (Dnro 590/4/05) sananvapaudesta eräässä lastensuojeluasiassa, joka on tapauksena sinänsä erilainen virkamieskysymys, mutta hänen perusteluissaan on hyvin sovellettavia seikkoja, kun arvioidaan virkamiehelle sopivaa käytöstä. Apulaisoikeusasiamiehen käsittelemässä tapauksessa oli ongelmana virkamiehen sekaantuminen yksityishenkiöiden hallinnolliseen asiaan ikään kuin virkamiehenä, vaikka hänellä ei ollut laillista asemaa asiassa. Tuolta osin tapaus on erilainen. Apulaisoikeusasiamies muistutti päätöstä tehdessään virkamiesasiassa kuitenkin myös siitä, että sananvapauteen kuuluu kuitenkin muun muassa rajoittamaton oikeus mielipiteisiin sekä oikeus mielipiteiden ja tietojen ilmaisemiseen ja vastaanottamiseen. Sananvapauden toteuttamiselle voidaan asettaa kuitenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 2 kappaleen mukaisia rajoituksia. Apulaisoikeusasiamiehen mukaan rajoitusten pitää olla erityisen painavat ja relevantit, jos niitä asetetaan yleisiä asioita 3

koskevalle julkiselle keskustelulle. Lindstedt viittasi myös siihen, että sisällöllisesti sananvapaus kattaa yhtä hyvin poliittisen ja yhteiskunnallisen viestinnän, taiteellisen ilmaisun kuin kaupallisen tiedottamisen. Apulaisoikeusasiamies muistutti siitäkin, että keskustelu yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista voi edellyttää jopa asioiden kärjistämistä ja tiukkaa kannan ottamista. Otan poimintoja nyt Backin argumentoinnista, jossa hän harjoittaa suomalaisen lainsäädännön vastaista syrjintää. Hän [Molari] on selkeästi esiintynyt virolaisista ja venäläisistä nuorista koostuvan mielenosoittajajoukon tukijana - - - (Back). Onko selvityksen em. argumentti Kirkkolain pykälän mukainen analyysi papin sopimattomasta käytöksestä, pohditaanko siinä vilpittömyyttäni ja uskollisuuttani kirkon eetokselle, vai onko se ehkä viittaus poliittiseen ja jopa etniseen syrjintään, jonka hän tahtoisi toteuttaa Suomen Perustuslain vastaisesti? Sinänsä julkisuudessa jälkikäteen rakennetun mielikuvan perusteella on arveluttavaa jo perustella sitä, miten olisin itse asianomaisena toiminut kyseisessä tilanteessa ja mika olisi minua motivoinut. Miksi Back viittaa julkisuudessa tehtyihin muiden ihmisten viittauksiin? Joka tapauksessa Back jälleen argumentoi poliittisin argumentein eli tahtoisi rajoittaa Perustuslain suomia kansalaisvapauksia. Back ei tässäkään kohtaa määrittele substanssia, eli mitä minä olisin ehkä sanonut televisiossa sopimattomasti Putinin vierailun yhteydessä, missä roolissa sanoin sanottavani ja miten jouduin televisioon (televisio tuli kysymään näkemystäni, kun olin seuraamassa Putinin vierailua selvästi mielenosoitusalueiden ulkopuolella). Tapausta varten olisi ollut tv- ja videoaineistoa, jonka perusteella käytöstäni on mielestäni vaikea sanoa epäasialliseksi, vaan pikemmin ekumeeniseksi, rauhoittelevaksi ja diplomaattiseksi: http://www.youtube.com/watch?v=irgotjokoys&eurl. Back argumentoi jälleen mahdollista sopimattomuutta poliittisin argumentein, tällä kertaa liitoksesta pääministeri Putiniin. Kuvassa on mainittu haastattelutilanne, mutta siitä näkyy myös, että olen siviilivaatteissa eikä lähituntumassa ole mielenosoittajia. Toimitus on itse keksinyt minulle tittelin taloustoimittaja. Sinänsä on yhdentekevää, millä nimellä on minua nimitetty televisiossa, sillä itse substanssin sanojeni eetos pitäisi olla arvioinnin kohteena, eikä se seikka, onko minua nähty televisiossa. 4

Haastattelu V. Putinin vierailun yhteydessä Helsingissä. Back näyttäisi tekstissään merkillisesti edellyttävän, että minun tulisi kirkkoherrana puolustaa Rytin syyttömyyttä, vaikka Korkein Oikeus ilmoitti vasta vuoden 2008 lopulla asianajaja Kari Silvennoisen hakemusta vastaan, että sotasyyllisyystuomiot ovat poikkeuksellisen arvovaltaisesti perustettu perustuslainsäätämisjärjestyksessä eikä edes Korkein Oikeus katsonut itseään lailliseksi tuomioiden kumoamiseen! Backin argumentaatio perustuu jälleen täten pikemmin poliittiseen intressiin kuin vallitsevaan oikeuskäytäntöön. Esittelen myöhemmin tässä vastauksessani seikkaperäisemmin Risto Rytiin liittyviä asiallisia kritiikin syitä. Luultavammin minä tiedän paljon paremmin kuin Back pappisviran sitovuuden jo oman kokemukseni tähden, mutta sitä vastoin Backin argumenttia on jälleen tulkittava vain Perustuslain vapauksien ja oikeuksien rajoittamispyrkimyksenä. Mihin muuhun Back voisi viitata ilmauksessaan? Edellyttääkö tuomiokapituli myös, että hiippakuntamme kaikki kirkollisen viran haltijat lopettavat urheiluseuratoimintansa, yritystoiminnan jossa muutamat papit ovat vähintään osakkaina, taideharrastuksensa, VP-toiminnan, Rotary- ja Lions- toiminnan ja puhumattakaan hiippakuntamme useista viranhaltijoista, jotka ovat viime vuosina ottaneet osaa puolueiden listoilla eduskunta- ja kunnallisvaaleihin? Tarkoittaako 24 tunnin backilainen argumentti sitä, että tuomiokapituli tunkeutuu myös pappiensa yksityisyyteen ja tarkkailee, millaisia sanomalehtiä, televisio-ohjelmia ja millaisia päihteitä nämä käyttävät virkatehtäviensä ulkopuolella? Back raportoi seurakuntaneuvoston lausuntoa, joka on kieltämättä merkillinen: Tällaisen Backin analyysin ja mahdollisen srk-neuvoston käsityksen jälkeen on luonnollista, että pastoria vihastuttaa. Mistä mielikuvista käsin ihmiset lukevat Venäjän saarnoihini? Ensinnäkään Back ei kerro, mitä minä sanoin Dostojevskin perusteella: kerroin uskoon Raskolnikovin uskoon tulosta, kun hän nöyrtyi alhaisen Sonjan apuun, mutta tuli torjutuksi 5

itseään pyhinä pitävien kirkollisten ihmisten keskuudessa. Mistä Back osaa myös päättää, ketä oli kirkossa aamuvarhain liki neljä vuotta sitten jouluaamuna, kun edellisenä päivänä jouluaattona oli kuitenkin perhekirkko? Back luo täysin mielikuvituksensa varassa yhtä hyvin näkemyksiä kirkon kuulijakunnasta kuin kantelun kohteena olevista mielenosoituksista, joiden tähden hän ei ole haastatellut yhtään silminnäkijää ja muutaman silminnäkijän kirjoitukset hän on ignoroinut, koska ne eivät tyydyttäneet hänen tarpeitansa. Back olisi voinut ottaa kantaa itse kuvitelmiin saarnojen Venäjä-mielisyydestä poimimalla oikeita esimerkkejä saarnoista, jotka ovat kaikki julkaistu internetissä, mutta sitä vastoin hän ilmoittaa loppujen lopuksi jopa omana näkemyksenään jopa kunniaani loukkaavan valheen: Taaskaan Back ei anna yhtään ainutta näyttöä valheensa tueksi. Back kutsuu raivonpurkaukseksi ja primiitivisen raivokkaaksi reaktioksi, jos tällä tavalla pahastun panettelua, joka on täysin vahingontarkoitusmielessä tehtyä valehtelua. En todellakaan hyväksy tällaista kritiikkiä. Mielestäni siihen on täysi oikeuteni. Sitä vastoin Backin ja kriitikkojen tehtävänä olisi ollut etsiä todellisia näyttöjä saarnoista, joissa saarnaan enemmän Venäjästä kuin Jumalasta. Toistan sen, että kotisivuillani on kaikki saarnani luettavissa: tutkinta-asiamiehen velvollisuus olisi ollut hoitaa tehtävänsä hyvin lähdeviittausten avulla sen sijaan että luo poliittista mielikuvaa minusta ja vielä pahempaa saarnoistani! Luultavammin olen maininnut Venäjän muutaman kerran jumalanpalvelusten yhteyksisä Pohjassa: sen jälkeen kun olin vetänyt Pohjan seurakunnan retken Inkerin kirkon vieraaksi ja vihkinyt siellä piispa Aarne Kuukaupin ja rovasti Arvo Soittun kanssa Alexander Soittun pappisvirkaan Kolppanan kirkossa. Onko tämän kertominen Venäjästä saarnaamista? Tiedän toki, että muutama henkilö koki pahaa mieltä kateutensa tähden, koska eivät voineet rahattomina lähteä matkalle. Toisella kertaa olen maininnut Venäjän, kun keväällä 2009 vedin Lohjan rovastikunnan matkan Inkerin kirkon vieraaksi. Kerroin terveisiä Inkerin kirkosta, mitä tuskin sopii kutsua Venäjästä saarnaamiseksi. Lopulta olen kesän 2009 alussa kertonut ennakkotietona Pohjaan saapuvasta uskovien oopperalaulajien ryhmästä, jossa lauloivat pietarilaisten Musorskin oopperan, Komediateatterin, Filharmonian ja Mariinskin teatterin solistitähdet. Onko tällaisen yhden oopperatähden terveiset Jumalasta ja uskosta Venäjästä saarnaamista? Mielestäni Backin analyysi loukkaava, sivistymätön ja ammattitaidoton tältä osin. Myös se osoittaa, että Backin selvitys liikkuu itse asiassa enemmän syrjinnän piirissä kuin mitä Suomen laki sallisi. Back ei arvioi taaskaan Kirkkolain mukaisesti pappisviran soveliasta käytöstä, eikä käy edes aiheeseen liittyvää oikeuskirjallista keskustelua, jota hän ei esittele koko selvityksensä yhteydessä millään tavoin (!), vaan tahtoo rajoittaa oikeuksiani perustuslain vastaisessa merkityksessä, kun hän kirjoittaa kirjoittelustani kohdassa 9. muu asiaan liittyvä aineisto. Backin mielestä tämä aineisto liittyy siis myös asiaan, joten se osoittaa, että hän sittenkin toimii syrjintäpykälän vastaisella tavalla tutkinta-asiamiehenä: Sen enempää piispa kuin tuomiokapituli ei ole minulle koskaan ilmoittanut, mikä on virallinen historian käsitys, johon Back edellyttäisi minun sitoutuvan. Myöskään Back ei sellaista kuvaile, mutta hän katsoo poliittisin argumentein oikeaksi diskriminaatio vaatimukset minua vastaan mainitussa kirjoittamassaan lauseessa. Back ei anna esimerkkejä, missä kohtaa olisin kritiikitön suhtautumisessaan Venäjään. Edellyttäisikö Back, että minun tulisi olla kritiikitön Suomen suhteen. ProKareliaan liittyvää poliittista puolustuspuhettaan, jonka Back esittää syrjintävaatimukseni tueksi, analysoin myöhemmin tässä vastauksessa. Mielestäni Back joko tietoisesti valehtelee tai asiantuntemattomuuttaan antaa ProKareliasta todellista kauniimman kuvan niin kuin tulen 6

myöhemmin osoittamaan tässä selvityksessä. Joka tapauksessa Backin argumentaatio lepää jälleen hänen halussaan rajoittaa perustuslain vastaisesti oikeuksiani poliittisiin mielipiteisiin. Back kirjoittaa omana tulkintanaan: Jälleen Back argumentoi poliittisesti perustuslain vastaisesti, mutta ei anna esimerkkejä kritiikittömästä suhtautumisestani Venäjään. Luultavasti Back on lukenut alle 1 % minun Venäjää käsittelevistä kirjoituksistani, joita olen useiden vuosien aikana julkaissut useilla eri kanavilla, joten väite kritiikittömästä suhtautumisesta on sekä asiantuntematon että loukkaava. Hänellä olisi pitänyt olla hyvin tiedossa myös monet nostamani ongelmakohdat venäläisessä yhteiskunnassa. Back ei ainakaan selväsanaisesti erittele, mitä taroittaa vainoharhainen suhtautuminen suomalaisiin Venäjää vastustaviin tahoihin. Mistä Back päättelee, ettei minulla ole muutakin tietämystä näiden henkilöiden tai esimerkiksi Backin omasta poliittisesta verkostosta? Myöhemmin tässä selvityksessä osoitan, että kriittinen asenteeni Veikko Saksin ja Kari Silvennoisen Venäjä-vihamielisyyttä vastaan ei ole suinkaan oman mielikuvitukseni tuotetta, vaan hyvin monella tavalla dokumentoitavissa. Esittelen tuon aineiston toki seikkaperäisesti syvennettynä myöhemmin syksyllä 2009 Moskovassa presidentin perustaman Venäjän strategisen instituutin kongressissa, joka palvelee presidentin perustaman historian väärentämistä vastustamisen komission työalaa. Paikalla on tällöin kuuntelemassa mm. Venäjän presidentin korkea-arvoinen administraatio. Näkemykseni perustuu aineistotutkimukseen, ei epäluuloon. Back ilmeisemmin kritisoiden viittaa siihen, että olen julkaissut dosentti Bäckmanin kirjoituksen, jossa hän moittii Henrik Laxia ja Lasse Lehtistä. Onko nyt taas niin, että Backin mukaan periaatteessa perustuslain poliittiset vapaudet ja oikeudet ovat olemassa, mutta venäläissyrjintää tukevien suomalaisten europarlamentaarikkojen arvostelu ei ole sallittua? Sanottakoon, että tiedossamme on Baltian venäläisten europarlamentaarikkojen tähden seikkaperäistä tietoa siitä, miten mainitut suomalaiset europarlamentaarikot häiritsevät Baltian demokratisoitumiskehitystä ja tukevat venäläisväestön syrjintää alueella. Backin virhe on myös siinä, että hän lukee muiden ajatukset ja ilmaisutavat myös minun ajatuksiksi ja ilmauksiksi erehtymättömästi. Back argumentoi yhä uudestaan pappisviran soveliaasta käyttäytöksestä asioilla, jotka pitäisivät kuulua perustuslain vapauksien ja oikeuksien piiriin. Niin hän menettelee myös, kun viittaa kirjoitukseeni Iranista. Olin haastatellut Venäjän ulkoministeriön diplomaattiakatemian kansainvälisten suhteiden professoria Viktor Manoilo sekä kerännyt aiheesta muuta aineistoa. Ilmeisemmin vain paheksuakseen Back kuitenkin kummastelee näitä poliittisia vapauksiani: Tahtooko Back siis rajoittaa kirkkoherran vapauksia mainitussa ilmauksissa Suomen perustuslain vastaisella tavalla? Mitä tarkoitusta ylipäätänsä on tuollaisella ilmauksella selvityksessä, jossa pitäisi käsitellä kirkkoherraa vastaan tehtyä kantelua? Back ei anna taaskaan yhtään ainoaa todistetta, vaan pikemmin osoittaa oman halveksuntansa poliittisista lähtökohdistaan käsin, mikä tuskin voi olla laillinen peruste kirkkolain vaatimien sopivuuskohtien arvioinnissa. Millä perusteella Back löytää minulle aateveljet? Pidän ilmaisua loukkaavana, sillä minulla on ystäviä, joiden kanssa olen satunnaisesti samaa mieltä, mutta joskus eri mieltä. Backilla aateveljinä lienevät Salolainen, Häkämies ja Stubb Kokoomus-puolueen jäsenkortin tähden, mutta minulla ei ole 7

tuollaisia aateveljiä. Back esittää väitteen piilopropagandasta ikään kuin todeksi näytettynä, mutta kieltäytyy heti sen todistamisesta. Mielestäni koko ilmaisu osoittaa Backin epärehellisyyttä ja piiloprogandaa, koska hän ei kuitenkaan edes yritä näyttää syytöstään todeksi. Back arvioi kohdassa 10. yhteenveto papillista soveliaisuuttani poliittisin argumentein eli Perustuslain vapauksia ja oikeuksia rajoittaen laittomasti, mikä ei voi olla sopivaa kirkossakaan. Muilta osin arvioin yhteenvedon myöhemmin seikkaperäisesti, mutta tässä yhteydessä kaksi Backin poliittista argumentaatiota, joiden avulla hän tahtoisi harjoittaa syrjintää minun ja perheeni oikeuksia vastaan. Loukkaavin seikka, jota Backin ei olisi pitänyt edes juristina kirjoittaa julki, on viittaus Venäjälle matkustamiseen: Hän jatkaa kirjoittamistaan Venäjän kauppatie lehdessä ja tulee vierailemaan Venäjällä usein. On todella niin, että vapaa- ja lomapäivinä tapahtuva matkustamiseni olisi tuomiokapitulin tai tutkinta-asiamiehen asia. Eikö silloin jouduta lainvastaiseen vapauksien ja oikeuksien rajoittamisen piiriin? Seurakuntamme toisen seurakuntamatkan Inkerin kirkkoon tein lomapäivinä, jotta en rasittaisi seurakuntaa päivärahoilla ja vapaapäivillä. Toisen seurakuntamatkan tein työpäivinä, mutta en ottanut mitään korvausta matkasta, vaan maksoin itse matkan ja majoituksen sekä ateriat. Vain jälkimmäisen matkan osalta asia voisi jotenkin koskea tuomiokapitulin työalaa. Vain tämän ainoan kerran olen työpäivänä vieraillut Venäjällä ja matkustanut! Ihmisillä on myös sanan- ja ilmaisunvapaus, joten oikeuttani kirjoittaa sanomalehteen ei voi rajoittaa tuomiokapitulin päätöksellä. Sen olen sanonut selvästi tuomiokapitulissa kasvotusten, sen olen ilmoittanut internetissä ja sen olen toistanut tutkinta-asiamiehelle, joten tämän asian suhteen en jätä tuomiokapitulille mitään vaihtoehtoisen haaveilun sijaa. Back referoi toissa yhteydessä virheellisesti suhdettani Venäjän kauppatie lehteen. En ole kertonut, että olisin perustanut sanomalehden. Olen kertonut, että vuonna 2003 Pietarin kauppatie lehden mentyä konkurssiin opiskelin Pietarissa valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa, jolloin minua pyydettiin järjestämään sanomalehden toiminta Venäjälle (jakeluverkosto, lehden jakajat, sidosryhmäsuhteet, maahantuonti, ilmoitusmyynti, kassa, artikkelit yms.). Hoidin tämän asian, mutta se ei oikeuta kirjoittamaan, että olisin lehden perustaja. Back ei luonnollisesti tiedä muista sanomalehtisuhteistani, jotka laajenevat nyt syksyllä 2009 myös eräisiin arvovaltaisiin venäläisiin virallisiin tahoihin. Niiden paljastaminen on tuskin tarpeellista tuomiokapitulille tai suomalaisille lukijoille tarpeettoman kateuden ja vainoharhaisuuden välttämiseksi. Back kirjoittaa liioitellen viimeisenä loppupäätelmänään, että kirjoituksiani leimaisi kritiikitön kaiken venäläisen ihailu. Back lienee täysin tietämätön siitä, miten kirjoitin raportin Kioton ilmastokonferensista, kun seurasin suurta tapahtumaa Pietarissa Vuoriteknisessa yliopistossa ja arvioin myöhemmin ilmastopäätöskaupan toteutumisesta Gazprombankin ja Allianz-pankin välisissä ohjelmissa. Lisäksi lukuisia muitakin kirjoituksia on, joita tuskin leimaa kritiikitön kaiken venäläisen ihailu. Yhden tekevää oliko kritiikitön vai ei, Backin analyysia pappisviralle kuuluvasta sopivasta käytöksestä leimaa valtaosin Suomen perustuslain ja muiden asiaa koskevien lakien halveksunta mitä tulee ihmisen syrjintäkieltoon kansallisuuden ja poliittisten vapauksien suhteen. Mielestäni Back kuulee ja kirjaa ennakkoasenteidensa mukaisesti väärin, jolloin muodostuu myös väärä mielikuva elämäntavoistani ja toiminnastani, kun hän kirjoittaa seuraavaa: 8

Backin ilmaisuun on todettava, että syksyllä 2008 siis varsinaisesti tutkinnan ulkopuolisena aikana viimeistelin väitöskirjaani, jolloin yöt jäivät satunnaisesti lyhyiksi. Sitä vastoin sanoin hänelle keskusteluissa, että nykyään minulle jää hyvin aikaa nukkua pitkät yöunet. Itse asiassa juoksuharjoittelu 1-2 kertaa päivässä edellyttää yöunia. En ymmärrä, miksi minun tekemisiin kiinnitetään huomiota ja miten muut käyttävät oman aikansa. Kalenterini on hyvässä hallinnassani. Back todella kysyi,miksi kiinnitän huomiota venäläisten asemaan Suomessa, mikä on sinänsä erikoinen kysymys, kun aiheena on kurinpitoon liittyvän sopimattomuuden selvittämine. Vastasin pitkän lauseen, josta Back ignoroi selvitykseensä jälkimmäisen osan. Kerroin venäläiset suurimmaksi maahanmuuttajaryhmäksi Suomessa ja oman perheeni suhteen venäläisyyteen, mutta nimenomaisesti mainitsin myös somalit ja lisäksi kurdit, kun kerroin pitäneeni seurakunnallista maahanmuuttajaleiriä heille jo yli 10 vuotta sitten. Kerroin siis, että vallitsevan tutkinnan tuoman näkökulmaharhan tähden nyt nähdään ikään kuin vain venäläisyys, vaikka todellisuudessa suhteeni ulkomaalaiseen väestöön on monipuolisempi toki ehkä väestömäärän mukaisessa suhteessa. Yhteenvetona voidaan todeta, että tutkinta-asiamiehen tuomiokapitulille jättämässä selvityksessä ei selvitetty kirkkolain 23. luvun 9 :n määräystä ja siihen liittyvää oikeuskeskustelua ja kansainvälisiä tulkintoja asiasta, vaan minun oletettuja poliittisia näkemyksiä Suomen perustuslain ja Yhdenvertaisuuslain vastaisella tavalla. 2 Yhdenvertaisuuslain mukaan kiellettyihin syrjintäperusteisiin kuuluvat mm. vakaumus ja mielipide. Syrjintäkiellon rikkomisesta tuomittavat rangaistukset määräytyvät rikoslain mukaan. Rikoslain 11 luvun 9 sisältää laajan syrjintäkiellon. Rikoslain 47 luvun 3 :llä puolestaan kielletään syrjintä työelämässä. Myös Hallintolain tarkoituksena on toteuttaa ja edistää hyvää hallintoa sekä oikeusturvaa hallintoasioissa. Hallintolain 6 :ssä edellytetään tasapuolisuutta ja puolueettomuutta. Valtion virkamieslaki ja Laki kunnallisesta viranhaltijasta turvaavat sen, että virkamiehiä kohdellaan tasapuolisesti niin, ettei ketään perusteettomasti aseteta toisiin nähden eri asemaan vakaumuksen taikka poliittisen tai ammattiyhdistystoiminnan taikka muun näihin verrattavan seikan vuoksi. Ei kai Back otaksu valitsemansa argumentaation tähden, että kirkossa viranhaltijoita voisi sitä vastoin kohdella merkittävästi eriarvoisesti ja syrjivästi poliittisten suuntausten perusteella? Poliittinen argumentaatio on sitäkin erikoisempaa, kun muistaa, että Euroopan komissiossa oli vasta vuonna 2007 asiaa koskeva teemavuosi. Tällöin hyväksyttin myös sosiaalipoliitisen ohjelman osana renewed social agenda, uudistettu sosiaalinen ohjelma, 2.7.2008 syrjinnän vastaiseksi toimintaohjelmaksi. Koko Eurooppaa koskeva EU:n perustamisasiakirjan 13. artiklan mukainen suoja syrjintää vastaan tuskin sallii tuomiokapitulillekaan erityisvapauksia spekulaatioon Suomen virallisesta politiikasta, kritiikittömästä venäläisen ihailusta tai muista minuun liitetyistä poliittisista arviointiperusteista. Tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä laajentuneessa Euroopan unionissa (EU) koskevan vihreän kirjan johdosta komissio esitti myös ehdotuksensa strategiaksi syrjimättömyyden ja kaikkia koskevien yhdenvertaisten mahdollisuuksien positiivista ja aktiivista edistämistä varten (Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle sekä alueiden komitealle, annettu 1. kesäkuuta 2005, "Syrjinnän torjuminen ja yhdenvertaiset mahdollisuudet kaikille puitestrategia" [KOM(2005) 224 EUVL C 236, 24.9.2005]). Komission mainitussa tiedonannossa viitattiin erityisesti vuonna 2000 Euroopan unionissa hyväksyttyihin kahteen direktiiviin, joista 2000/78/EC 3 keskittyy vakaumukseen liittyvään välittömään ja välilliseen syrjintään ja häirintään. Direktiivi määrittää häirinnäksi poliittisiin vakaumuksiin perustuvat arviointinäkökohdat työelämässä: tällöin tuolla haitallisella arvioinnilla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön arvoa tai luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai hyökkäävä ilmapiiri. Vallitseva tilanne, jonka kapituli on tutkinta-asiamiehen kanssa järjestäneet minua vastaan sekä lakimiesasessori ja piispa ovat kahdenkeskisessä heidän mielestään - keskustelussa osoittaneet, muistuttaa erehdyttävästi direktiivin kieltämää häirintää. Direktiivit sisältävät yksityiskohtaiset 2 3 Ks. my ös sy rjintäkiellosta: http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/fi/06_ty oministerio/06_julkaisut/05_esitteet/tme8016s_y hdenvertaisuus_syrjinta.pdf Ks. http://eur-lex.europa.eu/lexuriserv/lexuriserv.do?uri=oj:l:2000:303:0016:0022:fi:pdf 9

määritelmät välittömästä ja välillisestä syrjinnästä sekä häirinnästä. Direktiivissä todetaan myös kirkon osalta, että eetoksen perustuessa uskontoon tai vakaumukseen, kirkoilla on oikeus vaatia palveluksessaan olevilta henkilöiltä vilpittömyyttä ja uskollisuutta suhteessa järjestön eetokseen, kunhan ne toimivat kansallisen valtiosäännön ja lainsäädännön mukaisesti. Back ei ole lainkaan tutkinut minun vilpittömyyttäni ja uskollisuuttani suhteessa evankelisluterilaisen kirkon eetokseen, vaan näyttää edellyttävän, ettei tuossa suhteessa ole ongelmaa. Juuri mainitussa kohdassa tulisi olla se ratkaiseva ongelma, mikäli hän tai tuomiokapituli haluaa arvioida toimintaani Kirkkolain 23. luvun 9 :n perusteella. Mielestäni Jorma Back on menetellyt tutkintamiehen ominaisuudessa tavalla, jonka tähden vakaumukseen liittyvä häirintä olisi otettava viranomaisen tutkittavaksi. Syrjintää voi ilmetä monessa eri muodossa: välittömässä, välillisessä, rakenteellisessa, institutionalisoidussa, aktiivisessa ja passiivisessa muodossa. T uomiokapitulin menettelyssä, jossa on jo ohjeistettu tutkintaasiamiestä selvittämään kirkkoherran näkemyksiä Venäjästä ja erityisesti lopullisessa menettelyssä sikäli kun poliittiset argumentit vaikuttavat, on tultu institutionalisoidun syrjinnän piiriin. Saattaa olla, että suuri osa nyky-yhteiskunnassa ilmenevästä syrjinnästä ei tapahdu ennakkoluuloihin perustuvien motiivien vuoksi, vaan päätöksenteon, toiminnan tai toimimattomuuden seurauksia koskevan välinpitämättömyyden tai tietämättömyyden vuoksi. Tuomiokapitulin menettelyssä voidaan tuskin paeta kuitenkaan tietämättömyyteen. Syrjinnänkielto ja tasa-arvon periaatteet ovat myös kirjattu kaikkiin kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin. Suomen syrjintäkieltoja koskeva lainsäädäntö pohjautuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, kuten Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan yleissopimukseen (SopS 7-8/1976), Euroopan ihmisoikeussopimukseen (SopS 18-19/1990), Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan ja Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimukseen nro 111. Syrjinnän kielloilla ihmisoikeussopimuksissa ja lainsäädännössä ei pyritä kieltämään eroja esimerkiksi ihmisten poliittisissa näkemyksissä, vaan torjumaan perusteeton erottelu ja syrjintä, joka kohdistettaisiin henkilöön mainittujen näkemysten tähden. Yhdistyneiden kansakuntien kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus) kieltää syrjinnän mm. poliittisen tai muun mielipiteen, kansallisen tai yhteiskunnallisen alkuperän tai muun aseman perusteella. Ihmisoikeuskomitea on määritellyt KP-sopimuksen nimeämän syrjinnän siten, että syrjinnässä harjoitetaan erottelua, poissulkemista, rajoittamista tai suosimista sellaisen perusteen kuin poliittisen tai muun mielipiteen avulla. Tällöin tarkoituksena on oikeuksien ja vapauksien tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen kieltäminen tai heikentäminen yhdenvertaisesti muiden kanssa. 4 Kirkon viranhaltijoiden osallistuminen mielenosoituksiin ja politiikkaan Ennen kuin tarkastelen seikkaperäisesti omaa toimintaani väitetyissä mielenosoituksissa, teen lyhyen katsauksen muun papiston osallistumisiin mielenosoituksissa ja poliittisissa puolueissa, koska asiahan ei ole mitenkään ennenkuulumatonta. 15.2.2003 järjestettiin Kansainvälinen toimintapäivä Irakin sotaa vastaan. Tampereella ja Nokialla suunnittelu- ja puhevastuussa pastorin virkanimen kanssa olivat mm. Pertti Haapalainen ja Tampereen evl. seurakuntien yhteiskunnallisen työn pastori Ilkka Hjerppe. 4 Ks. Sy rjinnän säätely ja valvonta 2004: http://www.tem.fi/files/18203/syrjinta_ty oelamaesiteteksti.pdf 10

Syksyllä 2007 Turun Mikaelin kirkon kirkkoherra Sakari Sarkimaa oli aktiivinen Iranin erään kurdin tähden järjestetyissä yhteiskunnallisissa protesteissa. Tilaisuuksia järjestettiin jopa kirkossa. Jotkut muistavat yhä hyvin, miten vuonna 1997 Eduskunnan edessä parin tuhannen henkilön mielenosoituksessa myös Munkkiniemen kirkkoherra Juhani Ormio puhui hallituksen esitystä vastaan, jonka mukaan kauppojen aukioloa laajennettaisiin sunnuntaisin. Kirkkoherra ei selvästikään liittynyt Suomen hallituksen viralliseen politiikkaan, vaan otti kantaa julkisella paikalla sisäpoliittisiin kysymyksiin. Parisuhdelaista järjestetyn äänestyksen aikana syyskuussa 2001 kokoontui eduskuntatalon portaille mielenosoittajia, jossa myös oli paikalla pastoreita, jotka eivät hävenneet virkaansa. Ns. Pride-kulkueessa tai -mielenosoituksissa on nähty kirkon viranhaltijoita ns. Kirkon Yhteysliikkeen innoittamana (23. 29.6.2008). Myös 22 28.6.2009 Helsingin Pride-viikkolla Kirkon viranhaltijoita näkyi Yhteys-liikkeen puitteissa sekä kulkueessa että infopöydän pitämisen tähden. Kesällä 2009 Pride-kulkue keräsi n. 3000 osallistujaa. Kulkue oli jopa kilometrin mittainen. Kulkueen kirkollinen osasto mm. "Yhteysliike yhdenvertaisuuden puolesta kirkossa" -kyltteineen näkyi Iltasanomien julkaisemassa videossa, josta kuva, jossa näkyy ainakin kaksi virkapukuista pappia (http://www.iltasanomat.fi/videot/kotimaa/1705058). Pride-kulkueessa luterilaisen kirkon papeilla - ainakin osalla heistä - oli jopa pappistunnukset esillä. Oliko tuo Raamatun, kirkon uskon ja virantoimituksen mukaista toimintaa? Lukuisat luterilaiset viranhaltijat ovat olleet aktiivisia ja jopa esiintyneet kirkon viranhaltijoina näissä yhteiskunnallisissa tempauksissa, vaikka niitä ei voi kaiketi pitää virantoimitukseen kuuluvina asioina: pastorit Liisa Tuovinen, Heikki Leppä, Arja Pentti, Soili Juntumaa ja Jaana Partti sekä diakonissa Arja Tuunela. Tuomiokapitulin tulee noudattaa syrjintäkiellon ohessa myös yhdenvertaisuutta perustuslaillisten vapauksien ja oikeuksien tulkinnassa, kun se arvioi, millä perusteella kirkon oman eli Raamatun kieltämän eetoksen - homoseksuaalisen kanssakäymisen - puolesta marssivat kirkon viranhaltijat virka-asussaan olisivat käyttäytyneet mielenilmauksissaan sittenkin kirkon uskon ja lain mukaisessa järjestyksessä, tai miksi yhteiskunnallisissa protesteissa Irakin sodan, kurdien kohtalon tai hallituksen kauppojen aukioloa koskevan lainsäädännön ym. tähden julkisissa mielenilmauksissa avoimesti 11

kirkon viranhaltijoina esiintyneet papit eivät toimisi vastoin kirkollisen viranhaltijan käyttäytymisvaatimuksia, mutta sen sijaan venäläissyrjintää provosoivaa ja puolustavaa ProKarelian The Soviet Story elokuvaa vastaan järjestettyä mielenosoitusta seurannut ja ideologisesti tukenut kirkkoherra Juha Molari olisi menetellyt sopimattomasti. En ota kantaa sinänsä em. viranhaltijoiden toimintaan julkisuudessa, vaan totean vain, ettei menettelyni ole mitenkään poikkeava Suomen kirkon viranhaltijoiden pitkässä traditiossa. Pikemmin leimallisen outoa on, että nyt pappi joutuu vaikeuksiin vain, koska hän ei hyväksy Venäjää vastaan viritettävää vihaohjelmaa. Asiaan on kiinnitetty myös kansainvälistä huomiota erityisesti venäläisessä lehdistössä. Luultavammin yli puolisen sataa venäläistä tiedotusvälinettä on ihmetellyt, miksi Venäjä-vihamielisyyttä ja Karjalan palautusta vastustava suomalainen pastori joutuu ongelmiin Suomen ev.lut. kirkossa, kun taas poliittinen toiminta ja mielenosoitusaktiviteetit ovat muuten tunnettuja ilmiöitä kirkon viranhaltijoille? Onko tämän syrjinnän salliminen merkki evankelisluterilaisen kirkon kielteisestä Venäjä-asenteesta yleisemmin niin kuin näyttäisi ilmenevän Jorma Backin moitteista, että suhtautuisin kritiikittömästi Venäjään. Hän ei anna kuitenkaan näyttöä, millaiset tapaukset ovat tutkinta-asiamiehen mielessä noissa moitteen sanoissa. Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, että The Soviet Story -elokuva on koettu sekä Venäjällä että Baltian alueella venäläisten keskuudessa hyvin häpäisevänä. Propagandaelokuva ei käytä ainoastaan väärennyttyä aineistoa ikään kuin todellisina dokumentteina. Miksi Back ei ylipäätänsä tee analyysia The Soviet Story elokuvan sisällöstä, jos hän kuitenkin moittii minun protestiani ProKareliaa vastaan, joka esitti mainittua elokuvaa, kun mielenosoittajat protestoivat? Onko todella niin, että Venäjää ja venäläisiä saa syrjiä, haukkua ja leimata sekä vaatia voimassaolevien valtiosopimusten purkamista, mutta tuota syrjintää ja Karjalan palautusta ei sopisi edes papin arvostella, koska ProKarelian agendaa pidetään kirkossamme ja yhteiskunnassamme sivistyneen asiantuntijuuden pyhänä tuntomerkkinä? Suomen Perustuslain 6 :n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Katsooko Espoon tuomiokapituli tutkinta-asiamies Jorma Backin tulkintaa seuraten, että se voisi tehdä lainkäytössä poikkeuksen perustuslakiin sillä lisäehdolla, että Venäjään ja venäläisiin liittyvissä asioissa pappi menettää kuitenkin yhdenvertaisuuden, kun vastapuoleksi asettuu revansistinen ProKarelia? Nyt kysytään myös yhdenvertaisuutta muiden pappien kanssa, jotka ovat osallistuneet mielenosoituksiin. Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio määritteli Yhdenvertaisuusseminaarissa Pikku Parlamentissa 11.2.2008 varsin selvästi, että ihmisten yhdenvertainen kohtelu on oikeusjärjestelmämme kulmakiviä. Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä eikä ketään saa syrjiä henkilöön liittyvän syyn perusteella. 5 Yhdenvertaisuuslaki kieltää myös vastatoimet eli epäedullisen kohtelun tai seurausten kohdistamisen henkilöön, joka ryhtyy tai osallistuu toimiin yhdenvertaisuuden turvaamiseksi. Suomen Rikoslain 47 luvun 3 ja 3a eivät salli myöskään niitä diskriminaatiotoimia, jotka näyttävät saavan toki suosituksia Jorma Backin raportissa: Työsyrjintä. Työnantaja tai tämän edustaja, joka - - palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettaa työnhakijan tai työntekijän epäedulliseen asemaan 1) rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen tai terveydentilan taikka 2) uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, on tuomittava työsyrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Lisäksi Rikoslain yleisen syrjintää koskevan rangaistussäännöksen (11 luvun 9 ) nojalla se, joka asettaa jonkun henkilön virantoiminnassa eriarvoiseen asemaan perhesuhteiden, yhteiskunnallisen 5 Ks. http://www.oikeusasiamies.fi/dman/document.phx?documentid=pq05008150521657&cmd=download 12

mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, on tuomittava, jollei teko ole rangaistava työsyrjintänä, syrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Olen hyvin tietoinen, vaikka Espoon tuomiokapitulille muodostuisi tutkinta-asiamiehen kömpelön selvityksen tähden sekava mielikuva yhdenvertaisuuslain ja perustuslain sitovuudesta, että työsuojelupiiri, syyttäjälaitos ja lopulta Eduskunnan oikeusasiamies valvoo myös julkista tehtävää hoitavan kirkon laillisuutta asian johdosta. 6 Tutkinta-asiamies Jorma Back (Kok.) kirjoittaa selvityksen johtopäätöksissä, että Hän [Juha Molari] tulee esiintymän julkisuudessa ja teksteissään poliittisesti sitoutumattomana mutta ottaen äärimmäisen selkeästi myös kantaa Venäjän ja venäläisten puolesta niin Suomessa kuin Baltiassakin. Kommenteillaan hän tulee sivuamaan Suomen valtiojohdon tapaa hoitaa maamme ulkosuhteita. Myös muissa kohdissa hän arvostelee sitä, että osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun. Miksi poliittisyhteiskunnallinen asia kuuluu ylipäätänsä tutkinta-asiamiehen agendalle? Otan myöhemmin kantaa kysymyksiin siitä, miten kantelijat Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen, joita Back selvästi ihannoi ja suojelee, ovat ottaneet jopa aggressiivisesti kantaa Suomen valtiojohtoa vastaan (mm. Tarja Halosta, Matti Vanhasta ja Paavo Lipposta vastaan) ja edistävät monella eri tavalla vihamielistä diskriminaatiota erityisesti venäläisiä vastaan. Sen tähden on arveluttavaa antaa ymmärtää, että minä kirkkoherrana olisin Suomen poliittista traditiota turmelemassa toisin kuin ProKarelia menettelyillään! Back ei selvityksessään lainkaan tiedosta yhdenvertaisuutta, kun arvioi minun julkista keskusteluani verrattuna yleensä Suomen papiston ja kirkollisten muiden viranhaltijoiden osallistumiseen poliittisessa keskustelussa. Blogissani olen kuitenkin selväsanaisesti kirjannut jo otsikossa huomautuksen: "blogissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä (valitettavasti) edusta Suomen ev.lut. kirkon kantaa. Suomen eduskuntavaalien pappisehdokkaita on ollut perinteisesti lukuisia vuosikymmenien aikana. Heidän poliittinen profiilinsa on ollut lähinnä Kokoomus, kunnes profiili sai punaväriä viime sotien jälkeen. Jokainen muistaa yhä Kari Suomalaisen pilapiirroshahmon Kokoomus-puolueelle, liperipukuisen papin, mikä pilapiirros ei siis syntynyt ihan tyhjänpäiväisen assosiaation avulla. Evankelisluterilaisen kirkon pappi asetettiin ehdolle eduskuntavaaleissa vuosina 1919 1966 jopa 528 kertaa. Kokoomus asetti yli puolet kaikista pappisehdokkaista. Evankelisluterilaisen kirkon viranhaltijoissa on yhä edelleen iso joukko pappeja ja muita viranhaltijoita, jotka ovat ottaneet osaa eduskunta- ja kunnallisvaaleihin ja muuhun puoluetoimintaa aivan viime vuosiin saakka. Miten tuomiokapituli huolehtii, että perustuslaillisen yhdenvertaisuuden mukaisesti valvonta- ja kurintoimenpiteet toteutuvat myös näiden viranhaltijoiden suhteen, jos minun katsotaan jopa poliittisesti sitoutumattomana ottavan kantaa poliittisiin kysymyksiin liian leimallisesti ja kirkkolain vastaisesti sopimattomalla tavalla viranhaltijalle? Jotkut alla mainittavista viranhaltijoista kuuluvat myös Espoon tuomiokapitulin ja hiippakunnan alaisuuteen. On selvää, että kapituli joutuisi rikosoikeudelliseen vastuuseen syrjinnästä, jos se aikoo rajoittaa kansalaisvapauksiani ja asettaa minut eriarvoiseen asemaan muiden kirkollisten viranhaltijoiden tähden sillä perusteella, että näkemykseni Venäjästä ovat ehkä luottavaisemmat kuin ProKarelian revansisteilla. Puolueiden listoilla vaaleihin osallistuneita ja puoluetoimintaan osallistuneita pastoreita ovat olleet viime aikoina mm. Jouni Lehikoinen, Ville Auvinen, Mika Ebeling, Pia Harmokivi, Kurt Hellstrand, Mika Ilvesmäki, Jukka Immeli, Riitta Jaakkola, Kimmo Jaatila, Heikki Järvi, Tapani Kaitainen, Matti Kallioinen, Anne Kauppinen, Vesa Kiertokari, Hannu Kähärä, Kaija Laalo-Lipponen, Hellevi 6 Ks. http://www.oikeusasiamies.fi/resource.phx/eoa/kantelu/kenesta.htx 13

Malinen, Veikko Malk, Pekka Murtolahti, Anne Peltomaa, Vesa Pöyhtäri, Teemu Salminen, Ismo Seivästö, Jorma Susi, Pauli Tuohioja, Ilkka Wiio, Kari Penttinen, Seppo Aaltonen, Hannu Hartala, Simo Koivunen, Risto Krogerus, Eevakaarina Launis, Petra Pohjanraito, Anneli Rantalaiho, Olli Valtonen, Harri Matti Vähäjylkkä, Mikko Wirtanen, Maritta Tynkkynen, Nina Suomalainen, Marjatta Kaartinen, Matti Nyberg, Jyrki Koivikko, Jari Jaskari, Hans-Christian Daniel, Kari Nikulainen, Veli-Matti Hynninen, Tapio Lampinen, Ismo Nieminen, Leevi Piispa, Heikki Keränen, Markku Tulander, Lasse Vahtola, Matti Pikkarainen, Paavo Moilanen, Pirkko Arola, Riihimäki, Jorma Harju, Katri Rinne, Markku Suokonautio, Seppo Antero Särkiniemi, Torsti Äärelä, Tapani Kaitainen, Antero Keinänen, Seppo Särkioja, Aila Isotalo, Miika Ahola, Sari Arponen, Marjaana Härkönen, Unto Lampinen, Terho Pursiainen, Risto Utriainen, Lars Nisula, Karl af Hällström. Kirkollisiin viranhaltijoihin kuuluvat myös kanttorit, jotka ovat asettuneet ehdokkaiksi poliittisten puolueiden listoille vaaleihin: Eero Heino, Riitta Helenius, Pertti Lehtonen, Tuija Niemistö, Jan-Erik Nyholm, Pauli Pietiläinen, Tapio Rekola, Sonja Smedjebacka, Irina Kaukinen, Olli Salomäenpää, Risto Vähäsarja, Juha-Pekka Kähkönen, Laura Aho. Diakonit, jotka ovat osallistuneet vaaleihin poliittisissa puolueissa: Pirkko Aulen, Juha Auvinen, Raija Eeva, Pia Erake, Anneli Jokimies, Terhi Hakala, Riitta Hakulinen, Jari Huhtasalo, Jorma Kakkonen, Ulla Karppila, Reijo Kettunen, Johanna Kinnunen, Kitti Kumpulainen, Aila Laaksonen, Irmeli Lehikoinen, Riitta Luume, Benita Nyman Marko Pasma, Sari Pölönen, Tiina Räsänen, Reijo Siivonen, Katriina Tenhonen, Piia Valonen, Anne Valtonen, Aini Vepsäläinen, Tarja Vesikallio, Tuulikki Vuorinen, Merja Åkerman, Irja Kousa, Seija Muurinen, Sari Niinistö, Terttu Pohjalainen, Ulla Valtonen, Satu Louejoki, Päivi Liu, Carita Sjöholm, Tuija Töyräs-Lindroos, Eija Grahn, Kirsi Kalliotähti-Palm, Anna-Stina Tulokas, Ritva Viitala, Anneli Jokimies, Sakari Lahti. Nuorisotyöntekijät, jotka ovat ottaneet osaa poliittiseen toimintaan: Marjut Haapasaari, Sirpa Hotari, Jorma Jussila, Tuulevi Juvonen, Veli Markku Järvinen, Merja Kinnunen, Raimo Kivistö, Taisto Lipponen, Arja Männistö, Jaakko Ovaska, David Pettersson, Kaarina Peuraniemi, Esko Repo, Markku Saarinen, Pia Saarinen, Mika Tenetz, Juha-Pekka Tulijoki, Kari Tupala, Jari Tuukkanen, Kari Tynkkynen, Helena Valkeinen, Kari Vapaakallio, Ulla Widenoja, Sonja Wiik, Ilpo Ylikoski, Mikko Airas, Joni Heikkilä, Ahti Hynynen, Kari Tapani Mononen, Pekka Wilska, Antero Rönkä, Heikki Alanen, Markku Ihander, Henrik Ketola, Jyrki Kiukkonen, Laura Kolehmainen, Klaus Myllymäki, Maritta Kopsala, Jari Oksanen (en tarkistanut, ovatko kaikki mainituista nuorisotyönohjaajista kirkollisessa virassa, sillä jotkut voivat olla myös kunnallisia nuorisotyönohjaajia). ProKarelia, Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen On surullista, että Espoon tuomiokapituli ei osannut pysäyttää tutkintaa heti alkuunsa ja päätti olla jopa niin hätäinen, ettei Kari Silvennoisen tutkintapyyntöä Tampereen poliisille saatu vielä valmiiksi. Itse tiedän asianosaisena mainitun tutkinnan tuloksen, kuten osasin jo odottaa sellaista Silvennoisen esittämien perättömien väitteiden johdosta. Kapitulille asiassa syntyy tuskin uutta tehtävää. Tutkinta-asiamies Jorma Backin näkemyksiä värittää outo tulkinta ProKarelian kunniallisuudesta. Back väittää: 14

Hänen [Molarin] käsityksensä mukaan yhdistyksen [ProKarelia] tarkoituksen on mm kumota Moskovan rauhansopimus, häätää venäläiset Karjalasta ja vieläpä sabotoida Itämeren kaasuputkihanke. ProKarelia on kuitenkin Suomessa toimiva laillinen yhdistys, jonka tavoitteena on selvittää mahdollisuudet lakiteitse palauttaa luovutetun Karjalan alueella olevia kiinteistöjä niiden suomalaisille omistajille. Kirjoittelussa esitetyt väitteet ovat jokseenkin provosoivia. Backin em. kirjoittelu on läpeenä ProKarelian ihannointia valheellisten seikkojen varassa. Varmasti Back on tietoinen omasta epärehellisyydestään tai syvästä perehtymättömyydestä. Ensinnäkään Back ei tehnyt johtopäätöstä minusta psykohistorian avulla mielipiteen muodostavana henkilönä keskustelumme seurauksena, vaan Back ilmoitti jo heti ensimmäiseksi ennen keskustelumme alkua tuon esiymmärryksensä, jonka hän lienee omaksunut joiltakin Internetin anonyymeiltä kirjoittajilta ja heidän parjauksistaan. Back ei ole olleenkaan kuunnellut eikä välittänyt, mitä Saksin omat sanat nimenomaisesti paljastavat. Ei pidä siis paikkaansa, että Saksin omat sanat todistaisivat ProKarelian kunnialliseksi järjestöksi. Back ei selvityksessään anna lainkaan tietoon, minkälaisessa kanssakäymisessä hän oli suorittamansa tutkinnan aikana Veikko Saksiin, miten hän tunsi ProKarelian ja tämän pääsihteerin jo aiemmin, ja mitä yhteydenpidon aikana tuli ilmi. Menettely ei osoita läpinäkyvyyttä ja luotettavuutta. Kirjoituksessaan ja kommenteissaan artikkeliinsa Saksojen jälleenyhdistyminen vs. Karjalan palautus (9.7.2009 15.20) 7 Veikko Saksi moittii, ettei meidän nykyisestä valtionjohdosta ole Stubbia lukuunottamatta ketään neuvotteluun kykenevää. Samanaikaisesti hän vaatii Pinheron suositusten kohdalla taannehtivaa (!) oikeuskäytäntöä, jonka mukaisesti venäläisen ostaman ja omistaman kiinteistön Karjalasta voisi siirtää suomalaisten omistukseen. Samalla hän vaikenee kokonaan Suomen maanhankintalaista vuodelta 1945, vaikka sen perusteella muodostettiin asutustiloja rintamamiehille, kaatuneiden omaisille ja luovutettujen alueiden siirtoväelle. Hän vaikenee myös siitä, että Neuvostoliittoon jäänyt henkilö sai asunnon ilmaiseksi omistukseensa, kun Neuvostoliitto sortui ja Venäjä jakoi asunnot niiden asukkaille. Karjalaisilla on kiinteistönsä Venäjällä sikäli kuin he ovat jääneet Neuvostoliittoon aikoinaan, mutta Backin kielenkäyttö omaksuttu Silvennoiselta ja Saksilta on ala-arvoista, kun hän kirjoittaa ikään kuin suomalaisilla olisi muitakin kiinteistöjä Venäjällä ja erityisesti Karjalan alueella, mutta nämä eivät olisi vielä niiden oikeilla omistajilla (suomalaisilla). Samassa keskustelussa Saksi edellyttää ainakin yli 100 000 venäläisen siirrot pois Karjalasta, jos alue tulisi Suomelle, ja muiltakin osin kansalaisuuskysymyksen hän tahtoisi ratkaista vallitsevan suomalaisen lainsäädännön mukaisesti eikä ilmeisemmin antaisi siellä ikänsä asuneille venäläisille automaattisesti Suomen kansalaisuutta ja täysiä valtiollisia oikeuksia venäläisinä. ProKarelian päätoimittaja Veikko Saksi on julkaissut ProKarelian sivustoilla 16.1.2006 Jorma K. Miettisen esitelmän Karjalan palautamisesa, jossa esitelmöitsijä kertoo, että Karjalan Liiton jäsenistölleen vuonna 1998 tekemässä kyselyssä 77 % vastusti alueen (venäläisen) väestön tukea Suomen valtion varoin ja 70 % vastusti venäläisväestön 7 http://karjala.blogit.uusisuomi.fi/2009/07/09/saksojen-jalleenyhdistyminen-vs-karjalan-palautus/ 15

jäämistä Karjalan alueelle. 8 Näiden seikkojen ja The Soviet Story elokuvan eetoksen valossa sekä Veikko Saksen kirjoituksista Viron venäläisisä Venäjän vaarallisena viidentenä kolonnana (Saksi 20.9.2009) eivät osoita Saksia mitenkään sellaiseksi kunnian mieheksi edes tämän omien sanojensa valossa, että voisin katsella hänen toimiaan ilman tarvetta kritiikkiin ProKareliaa vastaan. Back kirjoittaa ikään kuin olisi vain minun turhana luulotteluna, että ProKarelia tahtoisi häätää venäläiset Karjalasta, sabotoida Itämeren kaasuputkihankkeen ym. Nämä ovat täysin ilmeisiä asioita varmasti myös Backille, jos hän seuraa sitä agressiivista toimintaa, jonka mukaisesti Saksi ja Silvennoinen ovat moittineet viime vuosina asian johdosta Suomen tasavallan poliittista johtoa (Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Paavo Lipponen ym.). Tuon näitä esimerkkejä tässä vastineessani, mutta niitä on voitu seurata kaikista lehdistä ja televisiostakin. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ei ole turhanpäiten arvostellut ProKareliaa vaaralliseksi kehityspiirteeksi. En tässä vastineessa kuitenkaan esittele sitä laajaa poliittista arvostelua, jota Venäjällä on esitetty ProKareliaa vastaan myös minusta riippumatta ja paljon aiemmin. ProKarelia on Virosta johdettu, Tallinnassa asuvan lelukauppiaan Suomessa toimiva laillinen yhdistys, mutta se ei tarkoita, etteikö Pariisin rauhansopijapuolten ja Suomen viranomaisten olisi aiheellista valvoa ProKarelian toimintaa tarkemmin. Back kirjoittaa, että väitteeni ovat jokseenkin provosoivia ProKareliaa vastaan, mutta mielestäni pikemmin ProKarelian järjestämien The Soviet Story tapahtumien rakenne tukee avoimesti diskriminaatiota venäläisiä ja Venäjää vastaan. Kerron myöhemmin seikkaperäisesti The Soviet Story elokuvan syrjivästä sisällöstä. On totta, että minulle on merkitystä sillä, kenen ystävä Tallinnassa asuva ProKarelian pääsihteeri Veikko Saksi on ja keiden kanssa hän liikkuu. Tällaisia merkillisiä yhteistyötahoja ovat sellaiset nationalistiset liikkeet kuin Tartu Rahu Põlistamise Selts (Tarton rauhan Põlistamise Seura), Viron kansallinen liike (Eesti Rahvusliku Liikumise) ja Setukaisten kongressi (Setu Kongressi), jotka ovat jyrkkyydessään ajautuneet jopa konflikteihin sikäläisten viranomaisten kanssa, vaikka Virossa on järjestelmän tylyys jo venäläistä vähemmistöä vastaan pahempaa kuin Suomessa. Setukaiset elivät Viron kaakkoiskulmassa Viron ja Venäjän rajavyöhykkeellä, joskus heistä puhutaan historian lähteissä Pihkovan virolaisina. Seukaisten kongressi on vaatinut, että kansainvälisesti ainoa tunnustettava raja olisi Tarton rauhansopimuksen määräämä raja. Viron hallituksen olisi heidän mukaansa käytettävä kaikkia diplomaattisia keinoja ja vahvaa kansainvälistä tukea, jotta saataisiin takaisin Venäjän miehittämä alue, vaikka tosiasiassa Venäjä ei ole miehittänyt yhtään mitään. Virolaisia muita revanssistisia yhteistyötahoja ja nationalistiystäviä ovat mm. Eesti Vabadusvõitlejate Liit, Eesti Vigastatud Sõjameeste Ühing, Eesti Õigusjärgsete Omanike Liit, Endiste Poliitvangide Liit, Endiste Õpilasvabadusvõitlejate Liit, Soome Sõjaveteranide Eesti Ühing, Kindral Johan Laidoneri Selts, Eesti Memento Liit, Eesti Kristlik Rahvapartei, Isamaa ja Res Publica Liit, Põllumeeste Kogu, Eesti Reservohvitseride Kogu ja Soomepoiste Pärimusühing. Hiukan myöhemmin valmistuu syvemmät ja kattavemmat henkilökuvat myös muista ystävistä ja yhteistyötahoista, joita ProKarelia ja Veikko Saksi suosivat, mutta tällä kertaa katsotaan herraa nimeltä Henn Põlluaas. Itse asiassa Põlluaas on yhteistyötaho useisiin edellä mainituista liikkeistä, joten nimilistan perusteella saattaa saada vaikutelman suuremmastakin kansalaiskokouksesta, kun yksi mies on kaikkialla. Muistutettakoon vielä, että Veikko Saksi asuu ja työskentelee toimitusjohtajana Virossa Tallinnassa lelukauppayrityksessä nimeltä Karelian Agency OÜ (Registration code 10956018 Rahukohtu 1-2 EE- 10130 TALLINN. Tuo yritys kehittelee lasten puisia leikkikaluja. Toiminnalla tuetaan ProKarelian toimintaa. Veikko Saksia on varsin vaikea tavoittaa Suomesta, paitsi ehkä The Soviet Story - propagandaelokuvafestivaaleilla ja vastaavissa revansistisissa tilaisuuksissa. Muistan hyvin syksyllä 2008, kun Saksi soitti minulle, koska olin ollut Inkerin kirkossa kirkkoherran vihkimistilaisuudessa: 8 http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=827&author=73 16

tällöin paljastui, ettei Veikkoa onnistu Suomesta tavata juuri koskaan. Ilmeisemmin nämä Viron nationalistiset suhteet antavat myös ratkaisevan panoksen siihen eetokseen, jolla Saksi määrittää Venäjää pahaksi. Yksi on siis ylitse muiden ProKarelian ja Veikko Saksin virolaisten ystävien joukossa: Henn Põlluaas. 9 Hän toimii puheenjohtajana Tarton rauhan seurassa (Tartu Rahu Põlistamise Selts). Saksi on mm. tukenut avoimesti esitystä, jonka esitti Eesti Rahvuslik Liikumine (Viron Kansallinen Liike), jossa myös Henn Põlluaas toimii johtajana: On esittänyt hallitukselle kysymyksen, miten Virossa elävien ulkomaalaisten sallitaan kohdistaa Viroon ja virolaisiin vihamielisiä hyökkäyksiä, eikä käytetä esim. lakien suomia mahdollisuuksia asumislupien eväämiseen. Näillä suomalaisilla, jotka asuvat tai liikkuvat Virossa vihamielisesti. Saksi ja Põlluaas viitannevat Leena Hietaseen ja Johan Bäckmaniin mainitsematta tässä yhteydessä heidän nimiään. Henn Põlluaas toimii myös Virossa Viron Kansallisen Heräämisen puolueen (Eesti Rahvuslik Liikumine, valittu puheenjohtajaksi syyskuussa 2007) ja Eesti Demokraatlik Rahvuslike Jõudude Koostöökodan puheenjohtajana. Syyskuussa 2007 vahvistetun ERL:n ohjelman mukaan Viro on ainoa paikka maailmassa, jossa virolaisilla on alkuperäisväestönä erityinen etuoikeus ja velvollisuus luoda edellytykset oman kansallisuuden, kielen ja kulttuurin kestävälle kehitykselle ja kansalliselle turvallisuudelle (Martin Helme). Puolueohjelma ilmaisee kauniin sanakääntein puolustuksen venäläisvastaiselle syrjinnälle. Henn Põlluaas korosti ERL:n puheenjohtajaksi valinnan yhteydessä, että Virolla ovat ainoat mahdollisuudet joko rakentaa tiukasti oma kansallinen linja päättäen Viron omasta hyvästä, tai eurooppalainen monikulttuurisuus tai kommunistinen korruptio. Hän on toistuvasti hyökännyt niitä pyrkimyksiä vastaan, joissa on tavoiteltu monikulttuurista suvaitsevaisuutta. Usein hän puolustelee näkemystään sillä, että vain aidosti ja puhtaasti virolainen kulttuuri olisi kiinnostava (Maaleht 11.10.2007). Epäselväksi jäi miten kauas takaisin menneisyyteen hän tahtoisi virolaisten rappeutuvan pois 1900-luvulla tapahtuneesta sivilisaation kehityksestä, jotta virolaisuus olisi aidointa ja puhtainta. Henn Põlluaas on syntynyt 16.2.1960. Hän asuu Tallinnassa, perheellinen mies, sai koulutuksensa Tallinnassa pedagogisessa instituutissa opettajaksi, mutta on toiminut mm. yrittäjänä. Hän on toiminut myös Saue kaupunginvaltuustossa. Tuo nationalistinen pikkupuolue ERL perustettiin 2006, jotta se kokoaisi Viron kansallismieliset henkilöt ajamaan alkuperäisväestön oikeuksia ja etuja ( koondamaks rahvuslikult meelestatud inimesi ning kaitsmaks põlisrahvuse huve ja õigusi ; Mirjam Mäekivi, Postimees 17.09.2007). Põlluaas viittasi äskettäin kriittisesti Viron poliittiseen johtoon, joka on hänen mielestään liian lempeä ja hyvätahtoinen maassa asuvia venäläisiä kohtaan, vaikka Venäjä olisi hänen mukaansa valtiona vihamielinen Viroa vastaan! Erityisesti hän viittasi siihen, että KAPO vuosikirja kertoo jo pitkään Venäjän vuosi vuodelta kasvavasta sekaantumista Viron sisäisiin asioihin, vaaliprosesseihin ja johtamiseen. Niin hän kysyykin päinvastoin, koska pelkää venäläisvallan kasvavan Virossa, voimmeko enää puhua Viron kansan omistakansalaisoikeuksista, itsemääräämisoikeudesta omasta maalla tai itsenäisesti ja riippumattomasti Virosta! Henn Põlluaas vaatii kuvailemaansa tilanteeseen ratkaisua, jossa muiden sivistyneiden maiden tavoin Riigikogun vaaleissa eivät enää epädemokraattiset voimat saisi osallistusoikeustta, kunnallisvaaleissa olisi vain kansalaisilla äänioikeus ja presidentti tulisi kansan valittavaksi. Põlluaas on tässä kohtaa ilmeisen huonosti Saksin informoiva, sillä Suomessa on kunnallisvaaleissa äänioikeus kaikilla yli 18 vuotta täyttäneillä, joilla on kotipaikka Suomessa, joten myös maahanmuuttajilla on äänioikeus vaikka heillä ei olisi Suomen kansalaisuutta. Jo pelkästään ERL:n sivustot ovat vastenmielistä katsottavaa sotaisten symbolien vuoksi. Henn Põlluaas on korostanut voimakkaasti Nord Stream kaasuputkea turvallisuuspoliittisena 9 http://www.kareliaklub i.com/kareliaklubilehti/011/028.pdf ja http://www.kareliaklubi.com/kareliaklubilehti/015/024.pdf ja http://www.y outube.com/watch?v=mike2k9j0ci). ks. hen kilötietoja: http://perustapaus.blogit.fi/2009/02/page/2/ ja http://www.epl.ee/?lk_ id=1022&kid=2178 17

ongelmana. Hän kuuluu myös Suomessa Suomen-poikien perinneyhdistykseen ry virolaisen Suomenpoikien perinneyhdistyksen (Soomepoiste Pärimusühing) jäsenenä, mainitun yhdistyksen puheenjohtaja on Mati Blumfeldt (Toompea 8, 10142 Tallinn). Suomen-poikien perinneyhdistys vaalii Suomen puolustusvoimissa vuosina 1939-1944 vapaaehtoisina palvelleiden virolaisten yhteisiä perinteitä ja siirtää perinnettä tuleville sukupolville sekä ylläpitää ihanteita, jotka johtivat Suomenpoikien Suomeen tuloon. Virolaiset Suomi-pojat eli JR 200:n miehet aloittivat elokuusta 1944 alkaen aseelliset toimet Virossa Neuvostoliittoa vastaan. 17.1. 2007 Põlluaas otti kantaa Suomen turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin ja moitti tiukasti suomettuneisuudeksi Tarja Halosen ja Mauno Koiviston haluttomuutta liittoutua sotilaalisesti Naton kanssa. Põlluaas uskoo, että Suomi tarvitsisi sotilaallista turvaa vaarallista Venäjää vastaan. Eipä ihme tällaisten kavereiden ja hengenheimolaisten tähden, että Veikko Saksi on toistuvasti ollut ikäväsanainen moitteissaan presidentti Tarja Halosta, pääministeri Matti Vanhasta tai esim. Paavo Lipposta vastaan. Veikko Saksin kantelussaan kirjoittamat viimeiset sanat osoittauvat em. valossa kieroilevaksi kaunopuheeksi, joten tässä mielessä en todellakaan pidä Tallinnassa pääsihteeri ja toimitusjohtajaa luotettavana: Esitämme, että Tuomiokapituli ryhtyy toimenpiteisiin, että kirkkoherra Juha Molari korjaisi Raamatun ja hyvän tavan mukaisella tavalla kertomansa valheet ja vääristelyt ja että Tuomiokapituli hyväksi katsomallaan tavalla ojentaisi häntä. Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta tärkeintä on saada vääristelty vihankylvö loppumaan. Tuskin on epäselvää, että vihankylvön kannalta paras tulos tulisi, jos ProKarelia saataisiin loppumaan. Tällaisen organisaation olemassaolo olisi tuskin tullut kysyyn 1980-luvulla tai aiemmin Toisen maailmansodan jälkeen. En ole kuitenkaan sanonut koskaan niin kuin tuntemattoman ihmisen kirjoittama otsikko väittää YouTube videossa: ProKarelia on rikollisjärjestö. Ilmeisemmin Venäjällä tunnetaan varsin hyvin se, kuka kylvää vihaa, sillä Veikko Saksin ja ProKarelian toimintaa on arvovaltaisesti moitittu, kun taas minut on kutsuttu korkean tason tilaisuuteen puhumaan presidentin administraatiolle. ProKarelia ei luonnollisestikaan edusta myösään Suomen ulkopoliittista linjaa suhteessa naapurivaltioihin, vaan se on nationalistinen, revansistinen yhteisö, joka ei pidä Pariisin rauhansopimusta enää kunniassa ja arvossa, vaan pyrkii toimillaan johdonmukaisesti mainitun sopimuksen mitätöintiin. Siksi Pariisin rauhansopimuksen sopijaosapuolet tulisi muistuttaa Suomea paremmasta valvonnasta Pariisin rauhansopimuksen noudattamiseksi ProKarelian tapauksessa. Siksi ProKarelian puolesta Veikko Saksi on nimenomaisesti hyvin väärä henkilö kantelemaan siitä, että tekisin pahaa Suomen ja Venäjän välisille suhteille, kun pelkästään kerron avoimesti hänen omat toimet, sanat ja revanssistiset yhteistyötahot. 18

Veikko Saksi pilkkaa Viro-mielisyytensä tähden tasavallan presidentti Tarja Halosta 11.9.2008 19

Korkeimman oikeuden perustuslain tarkistusjaostossa oli Virossa 8.9.2005 käsiteltävänä tapaus 3-4- 1-12-05, koska Maiko Markus, Enn Oja and Henn Põlluaas olivat esittäneet vetoomuksen Viron tasavallan ja Venäjän federaation välisen rajasopimuksen uudelleen tarkastelua varten, sillä nämä henkilöt olivat katsoneet, että Tarton rauha määrittäisi voimassaolevat lait. Vetoomus kuitenkin hylättiin. Henn Põlluaas on Veikko Saksin läheinen ystävä ja aatetoveri, joka on saanut julkaistua lukuisia aatteellisia kirjoituksiaan ProKarelian sivustoilla. On tietenkin häpeällistä, että tuollainen revanssistinen porukka sai viettää pikkujoulujaan kristillisellä opistolla Helsingin Laajasalossa 2.12.2008 ja totta kai Saksi ja Põlluaas sekä Susiluoto liki poski poskessa ja käsi kädessä keskenään. 20

Karjalan liittämistä Suomeen tavoitteleva helsinkiläisjuristi Kari Silvennoinen, ensimmäinen kantelijoista ja Saksin läheinen ystävä, on avustanut neljää liikemiestä valtauksessa, josta nämä voisivat luopua suunnitellun kaasuputken edestä, jos Venäjä luopuisi Karjalasta. Helsingissä Hietaniemenkadulla pikkuliikettä (Zimada Oy) pitävä Erkki Sederqvist oli jättänyt kaivaushakemuksen. Myös Virossa Tallinnassa lelukauppaa pitävä Veikko Saksi on näyttäytynyt yhdeksi neljästä taustahahmosta kaivaushakemukselle, sillä hän on voimakkaasti tiedottanut ja ottanut kantaa mainitun valtaushakemuksen puolesta. Saksi kirjoitti 10.9.2009 Uusi Suomi lehden suositussa blogissaan, että Venäjän valloitushalu näkyy Nord Stream kaasuputkihankkeessa: Venäjän nykytilaa kuvastaa hyvin Nord Stream meriputkihanke, jossa on paljon ristiriitaisuuksia. Putin lupasi presidenttinä sotavoimillaan turvata putken rakentamisen ja käytön. Tähän tarvittavia hyökkäys- ja maihinnoususukellusveneitä rakennetaan jo. Venäjä on putken vartioinnillaan ottamassa Itämeren omaksi merekseen. Toimenpiteistä aiheutuva sotilaallinen turvallisuusuhka rantavaltioille on konkreettinen. Tapahtuma kuvaa hyvin Venäjän aggressiivisen valtapolitiikan toimintaa. Työ- ja elinkeinoministeriön ylitarkastaja Pekka Suomela arvioi jo heti tuoreeltaan, että mainittu epätavallisen valtaushakemuksen vaikuttavan suunniteltuun putkirakennushankkeeseen. Syyskuussa 2009 Suomen hallitus hylkäsi kaivaushakemuksen, mikä viritti ainakin Veikko Saksin runsaaseen kirjoitteluun hallituksen päätöstä vastaan. Tuossa kirjoittelussa on tuotu esille myös monimukainen valitusprosessi ja uhkaukset vahingonkorvauksilla, johon Venäjää vastustavat tahot haluavat ryhtyä kaasuputkihankkeen hidastamiseksi. Saksi kiistää kaikki Virossa tapahtuvat syrjinnät ikään kuin siellä ei olisi mitään ongelmaa venläisväestöllä. Sitä vastoin hän pitää venäläisiä vaarallisina salaisena armeijana, viidentenä kolonnana, joka voi järkyttää Viron itsenäisyyttä. Tallinnassa 1.2.2008 pidetyn Tarton rauha ja nykypäivä konferenssin osanottajana ProKarelia ja 21

Veikko Saksi kääntyi muiden ystäviensä kanssa eri valtioiden hallitusten ja parlamenttien sekä Euroopan Unionin, Euroopan Neuvoston, USA:n Kongressin, Venäjän Federaation, Haagin tuomioistuimen ja Yhdistyneiden Kansakuntien puoleen. Vaatimukseen kuului, että Venäjän federaation Duuman ja hallituksen olisi tunnustettava vuoden 1920 Tarton ja Riian rajasopimusten voimassaolo, alueiden miehitys ja annektio, luopua tähänastisesta hyökkäävästä politiikasta naapurivaltioita kohtaan, hyvittää aiheutetut vahingot mukaan lukien omistusoikeusloukkaukset sekä palauttaa Suomen, Viron ja Latvian oikeat rajat: Vain tämä luo vankan perustan ystävällisille ja hyville naapuruussuhteille. Kutsumme Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan hallituksia, Euroopan unionia, Yhdysvaltain Kongressia, Haagin tuomioistuinta, Yhdistyneitä Kansakuntia ja kansainvälistä julkisuutta puolustamaan oikeuden palauttamista, vaatimaan Venäjältä demokraattisen valtion käyttäytymistä sekä valtioillemme ja kansoillemme tehtyjen vääryyksien ja vahinkojen täyttä hyvittämistä. Jorma Backin mukaan tämä järjestö ProKarelia ja sen päätoimittaja Veikko Saksi kirjoittaa kunnioittavasti eikä hänen tavoitteitaan vastaan sopisi olla epäluuloinen! Veikko Saksi myöntää 19.4.2009 lahkonsa aggressiivisen aatesisällön, hän sananmukaisesti jopa puhuu ratkaisemattomista aggressioista, joiden tähden hänen mukaansa ei voi syntyä luottamusta luovaa ilmapiiriä (artikkeli Mistä Medvedevin kanssa pitäisi puhua?. Veikko Saksi nimeää kaikki vastustajansa halventavasti: 16.4.2009 Tampereen yliopisto joutuu hänen kirjoituksessaan tylyjen sanojen kohteeksi ja 26.3.2009 ProKarelian vuosikokouksessa lahkon vastustajat leimataan dementoituneiksi tai dementoiviksi ihmisiksi; 15.3.2009 (Mitä ja miten Karjalasta saisi kirjoittaa-artikkeli) kyseenalaistaa täysin aidon ystävyyden mahdollisuuden nykytilanteessa. Hänen mukaansa aito ystävyys olisi nykytilanteessa vahvasti ihmisluontoa vastaan. Risto Rytin sotasyyllisyys Pidän vähintäänkin erikoisena, että tutkinta-asiamies Jorma Back lähtee selvityksessään kumoamaan laillista tuomioistuimen päätöstä Risto Rytin sotasyyllisyydestä ja paheksuu, että en liity mainittuun pyrkimykseen, jossa sotarikolliset nostetaan taas kunniaan. Sellaisen sotasyyllisyystuomion kumoamiseen ei ole sen enempää moraalisia kuin juridisia perusteita. Sotarikollisille uuden kunnian rakentaminen on kuulunut sekä ProKarelian että sen baltialaisten veljesjärjestöjen agendalle. Latviassa on erityistä kohua herättänyt SS-Waffen joukkojen marssi Riikassa maaliskuussa. Sekä tästä SS-Waffen marssista ja kunnianosoituksista että suomalaisten sotarikollisten maineenpalautuksesta menen lähiaikoina (päivänä, jonka tietäminen ei kuulu kapitulin asioihin) kutsuttuna puhumaan Moskovaan Venäjän presidentin administraatiolle ja historian väärentämistä vastustavalle komissiolle. Jorma Back antaa ymmärtää, että kirkkoherran pitäisi ajatella toisin kuin poikkeuksellisen arvovaltainen tuomioistuin Suomessa. Voimassaolevan oikeuden tunnustaminen olisi siis arveluttavaa! Suomalaiset nationalistit ovat omassa mielessään rehabilitoineet sotasyylliset, mutta tuolle rehabilitoinnille ei ole oikeudellista päätöstä. Nyt tuo rehabiloinnin vaatimus on ulottumassa kirkkoonkin, vaikka asian johdosta ei ole oikeudelista päätöstä! Korkein Oikeus ei poistanut Väinö Tannerin rangaistusta, kun Kari Silvennoinen oli ajanut tuomion kumoamista. Itse asiassa Korkein Oikeus antoi tuomion Silvennoiselle epäasiallisesta asianajajan käyttäytymisestä. Kun Silvennoinen tahtoisi vapauttaa sotasyylliset tuomioistaan, hän tahtoisi saattaa sitä vastoin kirkkoherran tuomiolle, koska kirkkoherra Molari muka puolustaa liikaa Venäjää ja Neuvostoliittoa! Samaan tuomitsemisen vaatimukseen kirkkoherraa vastaan yhtyy myös ProKarelian päätoimittaja Veikko Saksi. Populaarissa suomalaisessa ajatelussa sotasyylliset ovat todella jo suorastaan kansallissankareita. Nuo suomalaiset uskovat historiallisen muistin hämärtyessä, että Risto Heikki Ryti (1889 1956) joutui vankilaan, koska paha Neuvostoliitto niin halusi, ei siksi, että Suomi oli paha. Kun tarkemmin muistaa, Risto Ryti on kuitenkin symboli niille uhreille, joita suomalainen työväestö, karjalaiset, veteraanit ja venäläiset ovat joutuneet antamaan. Rytiä ei pidä palauttaa kunniaan, sillä sitä kunniaa 22

ei ole hänellä, mutta tuollainen kunnioitus olisi loukkaus monikansallistuvaa ja kulttuuristuvaa Suomea vastaan, jossa on tärkeää korostaa pikemmin suvaitsevaisuuden ja välittämisen tärkeyttä kuin Rytin tylyä ja rasistista ideologiaa. Uskallan ymmärtää, että Risto Rytin poliittista toimintaa vääristi jo nuoruudestaan alkanut dramaattinen epäluuloisuus ja viha kommunisteja ja venäläisiä vastaan. Maanviljelysneuvos Alfred Kordelin omistamassa Mommilan kartanossa 5.11.1917 kokoontui suurliikemiehen ystäviä syntymäpäiväjuhliin. Juhliin osallistui myös Risto Ryti tuoreen Gerda-vaimonsa tähden. 30 venäläistä matruusia saapui Mommilaan tavoitteinaan etsiä aseita. Seuraavana aamuna matruusit marssivat kartanoon ja alkoivat väkivaltaisen tarkastuksen ja ryöstelyn. Matruusit vangitsivat muiden mukana myös Risto Rytin sen jälkeen, kun paljastui, että kartanossa oli aseita ja Kordelin oli kutsunut apua Lahden suojeluskunnasta. Haminassa suojeluskuntalaiset tavoittivat matruusit ja vankijoukon. Venäläiset surmasivat vankejaan alkaen Kordelista. Erään matruusin laukaus meni myös aivan Rytin läheltä, joka kuitenkin säilyi hengissä. Juhani Suomi näkee Risto Rytin jyrkkämielisyyden erääksi psykologiseksi tekijäksi mainitun tapahtuman: Mommilan veritekojen muistoja omakohtaiset kauhistuttavat kokemukset säilyivät Rytin mielessä koko hänen elämänsä ajan ja näyttävät osaltaan vaikuttaneen hänen myöhempään suhtautumiseensa vasemmistoradikalismiin. - - - Kodin henkisen perinnön ja Mommilan kokemusten taustaa vastaan ei ole mitenkään odottamatonta, että myös Risto Rytin sympatiat olivat täydellisesti valkoisten puolella". Kansalaissodan jälkeen Ryti toimi jäsenenä tuomioistuimissa, jotka käsittelivät punaisia vastaan nostettuja syytteitä. Hän ei ollut pelkkä rivijäsen. Kansanedustaja Kirra kertoo kirjeessään Juhani Suomelle (lisensiaattitutkimus), että Ryti kannatti punaisille ankaria rangaistuksia. Ryti oli lisäämässä epäinhimillistä kärsimystä myös pääintendentuurin tutkintaosaston päällikkönä. Elintarvikepulasta kärsivä maa sai kuulla, että Rytin johtama virasto kielsi 22.5.1918 merkillisesti jopa omaisia viemästä elintarvikepaketteja vangituille. Yli 80 000 vankia ei ollut yksinkertainen huollettavaksi eikä ravitsemiskielto ollut mitään muuta kuin kansanmurhan tavoittelua. Tällöin hänen kerrotaan kannattaneen ankaria tuomioita (Ryti ja tuomioiden ankaruus; ks. Juhani Suomi, Kohtalona yksinäisyys Risto Rytin tie Suomen politiikan johtoon, s. 18 [1989]). Olen toistuvasti lyhyissä blogilauseissani tähdentänyt, että talvi- ja jatkosota eivät alkaneet vasta 30- ja 40- lukujen ongelmissa, vaan jo Suomen osalta sisällissodassa 1917-1918 ja sen jälkeisissä vihamielisyyksissä, joita suojeltiin ihmismielessä vuodesta toiseen. Valitettavasti vihan tunteiden hyväksyntä ja pahan ajattelu naapurivaltiosta saa yhä enemmän hyväksyntää taas uudestaan Suomessa! Tuolla ilmauksella olen tarkoittanut näitä veritekojen muistoa ja omakohtaisia kauhistuttavia kokemuksia, joita sisällissodan jälkeen ei suinkaan ratkaistu mitenkään valkoisten omaa syyllisyyttä tunnustaen, vaan pikemmin valkoiset muovattiin nopeasti rakennetuissa historiamyyteissä, sankarijuhlissa ja paraateissa yksipuolisesti isänmaallisiksi sankareiksi, kun taas punaisille ei annettu oikeutta edes asianmukaiseen suruun kirkon hautausmailla! Sisällissotaa valkoinen puoli laajensi myös Neuvosto- Venäjän suuntaan, jonne tehtiin aseellisia hyökkäyksiä toiveena tuhota kotimaisten punaisten ainoat kommunistiystävät. Samanaikaisesti toivottiin liiketoimintamahdollisuuksien laajentamista Suomen aluetta kasvattaen. Nämä aseelliset hyökkäykset eivät edes päättyneet Tarton rauhaan. Risto Rytin ystäväpiirissä oli useita liikemiehiä, jotka osallistuivat näihin Itä-Karjalan ja Vienan valloitussotiin. Vuoden 1919 valtiopäivillä ensikertalainen kansanedustajana, Risto Ryti valittiin lakivaliokuntaan. Hän toimi valiokunnan järjestäytymiskokouksen puheenjohtajana. Ryti oli kantaa ottava kansanedustaja. Ryti moitti äänekkäästi suunnitelmia rakentaa energiayhteistyötä Pietarin kanssa: Suomen koskista ja vesivoimaloista ei pitäisi siirtää sähköä Pietariin. Ryti oli hyvin kielteinen vasemmistoa kohtaan, mikä tuli ilmi mm. A.O. Arhon eduskunta-aloitteen käsittelyssä, joka oli laadittu sisällissodan viime vaiheissa. Sosiaalidemokraatit kyseenalaistivat huhujen levittämistä koskevan pykälän tarpeellisuuden, mutta Ryti liittoutui kokoomuksen kaikkein jyrkimmän siiven näkemyksin. Rytin mukaan sosiaalidemokraatit tahtovat jättää tilaisuuden valehteluun ja väärien 23

tietojen levittämiseen. Eduskunnassa käydyssä keskustelussa pikaoikeuksien valitusmahdollisuudesta Ryti korosti, ettei tuomituille pitänyt sallia mitään valitusoikeutta. Yhtälailla kuin kuolemantuomituille ei suotu valitusoikeutta, ei myökään pitäisi varata valitusoikutta lievemmän rangaistuksen saaneille. Ryti myös vastusti kuolemanrangaistuksen poistamista. Martti Turtola luonnehtii teoksessaan Risto Ryti Elämä isänmaan puolesta (2005), että Ryti edusti kansanedustajana vuosina 1919-1920 hyvin ankaraa linjaa punavankikysymyksessä. Hän oli joutunut oman puolueensa enemmistön kassa vastakkain ja kovan arvostelun kohteeksi (s. 107). Sisällissodan jo päätyttyä ja eduskuntatyöskentelyn alettua sosiaalidemokraatit tekivät anomusehdotuksen yleisen armahduksen julistamisesta. Lakivaliokunnan johtajana Risto Ryti vaati kuitenkin anomuksen hylkäämistä. Vankiloissa oli tuossa vaiheessa ainakin 4000 poliittista vankia. Kansalaisluottamusta vailla olevien määrä oli lähes 60 000. Ryti ei suinkaan liittynyt yleiseen valtavirtaan jyrkkyydessään, vaan edistyspuolueen ja Maalaisliiton piirissä oli erilaisia näkemyksiä. Ryti löysi itsensä taas tinkimättömien rangaistuksen puolustajien joukosta. Ryti kirjoitti Albin Mannerin ja Matti Ojan kanssa tiukan vastalauseen mietintöön armahduksesta. Hän viittasi bolshevismin vaaraan ja röyhkeyteen. Hän mielestään armahduksella saatettaisiin yhteiskunta turvattomaksi. Eduskuntakeskusteluissa Ryti korosti, että punaisten saamat rangaistukset olivat pikemmin liian lieviä. Hänen mielestään armahdus olisi ikään kuin lain ja laillisesti syntyneen oikeustilan syrjäyttämistä, minkä tähden se rappeuttaisi moraalisesti yhteiskuntaa. Ryti oli kiivaassa väittelyssä jop omien puoluetovereidensa kanssa. Tässä keskustelussa Ryti paljasti myös käsityksensä, jonka mukaan Neuvosto-Venäjä oli hänen mukaansa maailmansairaus, jonka tuhoutuminen voisi ainoastaan jotenkin tyynyttää suomalaisen työväestön mielet! Tehtäköön tässä maassa [Suomessa] mitä tahansa, mentäköön myönnytyksissä kuinka pitkälle hyvänsä, sen [työväestön] mielet tulevat aina olemaan kuohuksissa, ja se ei koskaan tule tyyntymään niin kauan kuin olot rajan takana [Neuvosto-Venäjällä] eivät ole järjestäytneet ja nykyinen maailmansairaus [kommunismi] parantunut Ryti piti sosialistista vallankumousta Venäjällä vaarana Suomen sisäiselle järjestykselle. Kommunismi oli maailmansairaus. Ryti vaati pitkälle meneviä toimia puuttua jopa yksilöiden elämään ja toimintaan. Lakivaliokunnassa hän vaati, että hallituksen tulisi säätää valtakunnan kaakkoiselle rajalle poikkeussäädökset, joiden perusteella yksilöiden oleskelua rajoitettaisiin, matkustamiseen puututtaisiin ankarasti sekä viranomaiset saisivat tehdä entistä suuremmin valtuuksin takavarikoita, kotietsintöjä ja harjoittaa sensuuria. Rytin vaatimus ei mennyt kuitenkaan läpi. Kyösti Kallion hallituksessa valtiovarainministeri Risto Ryti tuki Etsivän Keskuspoliisin tiukennettuja toimia vasemmiston valvonnassa. Kommunisteja vastaan vaaditiin oikeustoimia. Vuonna 1023 pidätettiin 217 suomalaista kommunistia, joista 23 oli kansanedustajaa. Nämä pistettiin syytteeseen maanpetoksesta. Sanomalehtiä lakkautettiin, arkistoja ja kirjapainoja takavarikoitiin.kommunismin vastaiset jyrkät toimet herättivät tiukkaa keskustelua, mutta ministereistä juuri Ryti ilmoitti selväsanaisesti vaativan kommunistien rikollisen toiminnan lakkauttamista. Pidätysten jälkeen eduskunta tuli vajaalukuiseksi. Ryti jatkoi seuranneiden ongelmien aikanakin jyrkkämielisyyttä, jotta kommunisteja vastaan suunnattu taistelu pitäisi viedä loppuun saakka. Edes hovioikeuden mahdollinen vapauttava päätös ei saisi olla esteenä, vaan äärivasemmisto oli keinolla millä hyvänsä estettävä osallistumasta poliittiseen toimintaan. Pidätetyistä 217 vasemmistolaisesta Turun hovioikeus langetti tuomion 189:lle, joiden tuomiot Korkein Oikeus vahvisti keväällä 1925. Nyt Ryti nautti saavutetusta voitosta hyvin avoimesti. Spiritualismista, lukumystiikasta, horoskoopeista ym. innostunut Risto Ryti on tuskin kirkollisen uskon puhtain edustaja. Hänen suhteensa ennustaja Axel Ringströmiin alkoi jo 1930-luvun vaihteessa. Jaakko Kahma ja Helmi Krohn hoitivat myös yhteyksiä tähän ennustajaan. Ryti palkitsi meediota vaivannäöstä suurehkoin rahasummin. Vielä presidenttivuotenakin, 16. helmikuuta 1944, Risto Ryti lähetti meediolle 2 pulloa viiniä, joista toinen oli hyvin arvokasta vanhaa muscatia. 24

Lehdistö kertoi toki suuremmastakin viinilastista presidentiltä meediolle. Ainakin Ringström kuvitteli kohtalonsa olevan sidottu Rytin kohtaloon. Ringström ihaili suunnattomasti Hitleriä maailman pelastajana, joka kukistaisi kommunismin ja loisi uuden maailmanjärjestön. Meedio ei mitenkään voinut hyväksyä, että Suomen ja Saksan välit rikkoutuivat syksyllä 1944. Pohjanmaan Sana kuvaili otsikolla Mustia juonia, kun arvioi Risto Rytin toimintaa 1937: Presidentin vaalissa tappion kärsineet suurpääoman edustajat ajavat pääministeriksi Rytiä, suurteollisuuden ja suurpääoman dynaamista voimaa. Genevestä Suomeen palannut Ryti kuitenkin kieltäytyi hallituksen muodostamisesta, kun presidentti Kallio pyysi asiaa. Ryti oli ennen kaikkea ankara kapitalisti, hyväosaisten puolesta kamppaillut vasemmistolaisten ja Neuvostoliiton patologinen vihaaja. Ryti ei ollut kuitenkaan vielä 1930-luvulla innostunut fasistisesta totalitarismista. Hän tuomitsi jyrkästi IKL:n. Ryti ei ollut kuitenkaan mikään pehmopoika 30-luvun poliitikassa, vaan jopa Maalaisliiton nuorempi akateeminen ryhmittymä, johon Urho Kekkonen kuului, oli Rytin näkemyksissä luisunut marxilaisten leiriin! Rytin empatia ei muutoinkaan riittänyt maaseudun väestölle ja elinoloille, paitsi omien huvilaretkiensä hyväksi. Ystävän ja puoluetoverin Eljas Erkon kanssa Risto Rytillä oli lämpimät suhteet. Näistä suhteista lienee ollut hyötyä, kun esimerkiksi vuonna 1937 Helsingin Sanomat ajoi tunnollisesti Rytin ehdokkuutta presidentiksi. Tuossa vaiheessa Saksan diplomaattipiireissä suhtauduttiin vielä Rytiin epäluuloisesti, koska Ryti oli tunnettu anglofiili ja vapaamuurari. Ryti tiesi hyvin, ettei Suomi ollut koskaan toteuttanut aseidenriisuntaa toisin kuin muissa pohjoismaissa. Puolustusmenot olivat ohittaneet 1920-luvun lopulla opetusministeriön menot. 1930- luvulla puolutusmenot kasvoivat selvästi suurimmaksi menoeräksi valtion budjetissa. Risto Ryti oli luomassa vonna 1938 perushankintaohjelmaa, joka nosti maanpuolustusmenot neljännekseen Suomen budjetista. Vaikka sotaa ei olisi syttynyt, lain mukaan Suomen sotilasmenot olisivat olleet vuonna 1939 jo kolmannes tuloista! Suomi oli puolustusmenoissa eurooppalaista kärkipäätä. Nopeasti Talvisodan jälkeen Ryti ilmoitti 29.2.1940 Suomen Pankin pankkiholvissa pidetyssä keskustelussa pääministerin asemassaan puolustuministeir Niukkaselle, että talvisodan jälkeinen rauhansopimus on Suomelle vain välirauha, tehty ketunhäntä kainalossa ja vilpillisellä mielellä: Pidämme sitä välirauhana (Risto Ryti). Ryti oli esitellyt myös marsalkka Mannerhimin ja kenraali Heinrichsin keskusteluja. Mannerheim ja Ryti olivat istuneet usein ravintola Köningin kabinetissa pohtimassa luottamuksellisia asioita. Ryti liittyi niihin revanssisteihin, joka kokivat talvisodan päättymisen jälkeen rauhanehdot huonoiksi. J.K. Paasikivi työnneettiin ulkopoliittiseen paitsioon. Ryti ei myöskään pitänyt Urho Kekkosesta (eikä myöskään toisinpäin). Pian presidentinvaaleissa 19.12.1940 Ryti valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä presidentiksi. Risto Ryti ja Väinö Tanner olisivat halunneet jättää karjalaiset Karjalaan, luovutetulle alueelle. Ryti ja Tanner kävivät asian johdosta 3.3.1940 epävirallisen keskustelun. Asia käsiteltiin myös valioneuvostossa 12.3.1940. Moskovan rauhansopimus ei ottanut kantaa väestökysymykseen. Ryti ei kokenut mitään empatiaa tai myötätuntoa karjalaisia kohtaan, vaan nämä olivat puhtaasti taloudellinen kysymys niin kuin Silvo Hietanen on kuvannut vuonna 1982 tutkimuksessaan Siirtoväen pika-asutuslaki 1940. Voidaan jopa sanoa niin, että ProKarelian löytämää mahdollista karjalaista tyytymättömyyttä ei olisi tänäkään päivänä, jos Risto Ryti ja eräät muu henkilöt eivät olisi olleet ylimielisiä ja tunteettomia karjalaisia kohtan vuonna 1940. Ryti oli hyvin tyly näkemyksessään, että karjalaisten esittämät korvausvaatimukset olivat täysin ylimitoitettuja. Karjalaisten menetetyn omaisuuden arvo ei ollut esitettyjen suuruinen. Rytin toinen hallitus oli esittänyt enintään 10 000 markan menetysä täysimääräistä korvausta, jonka jälkeen asteikko aleni hyvin jyrkästi. Ryti jopa korosti, ette siirtoväellä olisi periaatteessa varsinaista oikeutta korvaukseen lainkaan. Rytin lausuntoa paheksuttiin laajsti karjalaisten keskuudessa. Turtola arvioi, että häneltä ilmeisesti puutui kyky empaattisesti eläytyä Suomen karjalaisten väestön koviin kohtaloihin, karjalaisten kärsimyksen tiehen (s. 253). Onneksi eduskunta korotti täyden korvauksen summan peräti 320 000 markkaan vastoin pääministeri Rytin esitystä. Ryti hylkäsi karjalaiset. Karjalaisilla oli oikeus jäädä koteihinsa 25

Karjalaan, mutta nämä saivat myös korvauksen menetetystä omaisuudestaan, kun saapuivat tynkä- Suomeen : Rytin johdolla tuo korvaus määriteltiin hyvin pieneksi, vaikka eduskunta sitten moninkertaisti korvauksen. Sittemmin maksettu korvaus luovutetuista kiinteistöistä on unohtunut popularistisessa Karjala-keskustelussa. Myös Jorma Back unohtaa tapahtumien ja oikeuksien toteutumisen, kun kirjoittaa suomalaisten kiinteistöistä Karjalassa, ikään kuin sellainen tosiasioiden tila olisi säilynyt 40-luvulta tähän päiviin. Jos suomalaiset jäivät Neuvostoliittoon, eivätkä siis hylänneet ja saaneet Rytin vastustuksesta huolimatta korvausta kiinteistöistään, heille 90-luvun alussa syntynyt Venäjän valtio jakoi ilmaiseksi omistukseen asunnot, joissa ihmiset asuivat sillä hetkellä. Saksa ei loppujen lopuksi jäänyt niin vieraaksi Rytille kuin hänen heikot saksan kielen taidot olisivat saattaneet ennustaa. Ryti oli ollut torjuva Adolf Hitlerin valtaan nousua vastaan, mutta hän rakensi hyvin toimivat suhteen Saksan valtakunnanpankin johtajaan ja valtiovarainministeriin Hjalmar Schachtiin. Tuore residentti Ryti piti kesällä 1941 tunnetun radiopuheensa, jossa hän ylisti karaistuneita puolustusvoimia, jotka ovat nyt paremmin aseistetut ja varustetut kuin viime sodassa. Ryti painotti idän painetta, ikuista uhkaa, joka olisi hävitettävä, jotta tulevat sukupolvet olisivat onnellisia ja saisivat elää rauhassa. Puhe päättyi kohtalon Herraan, jonka käsissä kansamme elämä on: johdattakoon meitä ja vieköön taistelumme lopulliseen voittoon. Ryti ajoi idänpoliittista kokonaisratkaisua, Neuvostoliiton perusteellista tuhoamista. Sitä varten hän kertoi avoimesti, että Saksa on ainoa valtio, joka tätänykyä pystyy lyömään Venäjän. T urtola (s. 261) esittelee Rytikirjassaan eri dokumentteja, joissa Ryti kirjoitti toivonsa sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välille, jotta Suomi saisi sotilaallisen yhteistoiminnan avulla hyvityksen. Risto Rytin perheväki oli hyvin tietoinen uuden presidentin aatoksista. Niimpä presidentin serkku Niilo Rauvala kirjoitti henkilökohtaisen kirjeen Risto Rytille (31.8.1941). Kirjeessään Rauvala ylistää Ristoa mahdollisuudesta saada vetää rajan Vienan merestä Laatokkaan ja siirtää rajaa kaakon kulmalla niin, että ikivanha suomalainen Inkeri pääsee palaamaan kauan kaipaamansa Suomikodin helmaan. Ei ole epäilystäkään, etteikö serkku tiennyt yhteisistä aatoksista jasuunnitelmista. Kesän 1941 aikana Ryti ilmoitti varauksettoman hyväksyntänsä Itä-Karjalan valtaukseen ja idänpoliittiseen kokonaisratkaisuun, kun taas Tanner olisi jäänyt vanhoille rajoille suunnitelmissaan. Ryti oli kesällä 1942 Himmlerin vierailun akana hyvin tietoinen Saksan keskitysleirijärjestelmästä. Lääkintäneuvos Kersten oli kertonut juutalaisten surmaamisesta ja paheksunut asiaa. Ryti itse liittyi rotuhygieenisiin näkemyksiin ja esitti 9.5.1943, että Väestöliiton pitäisi huolehtia niin väestön lisääntymisestä kuin myös väestön laadun parantamisesta. Suomen tasavallan presidentin mukaan kansan fyysisestä teveydestä olisi huolehdittava niin, että fyysisesti tai psyykkisesti ala-arvoiset eivät saisi lisätä sukuaan. Moraalisesten sairauksien yhteydessä olisi myös asia selvitettävä vastaavalla tavalla (Valtioarkisto, Risto Rytin arkisto 10). Sota-arkistosta K.J. Mikkolan papereista ilmene, että Tamminiemen presidentinlinnassa kohotettiin 1.10.1942 punaviinilasit Äänislinnan valtaamisen kunniaksi. Mannerheim, Heinrich, Walden ja Ryti nostivat maljat hyökkäyssodan kunniaksi. Hitler hurmasi myös Rytin 4.6.1942 käydessään valtiovierailulla Suomessa. Ryti ei olut kovin mieltynyt sotilasasuihin, mutta hän koki Hitlerin sydämen ihanaksi: Hän [Hitler] on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen (Valtionarkistossa Risto Ryti arkisto, 10, Päiväkirja). Valtioarkiston Risto Ryti muistiinpanoissa vuodelta 1942 (10) on Suomen tasavallan presidentin saakashvilimäinen kuvaus Neuvostoliitosta: hänen mukaansa Neuvostoliiton kansa elää köyhyydessä ja kurjuudessa, petoksen ja valheen ilmapiirissä, määrättömän terrorin ja mielivallan alaisena. Kun tasavallan presidentti ilmaisee tällaisia näkemyksiä, on luonnollista, että Kohtalon Herra johtaa tällaista kansaa jo pian sotaan. Siviiliväestökin Pietarissa saakoon kuolla, sillä venäläiset ovat niin kovin epäluotettavia ja kavalia, ettei heitä ole syytä säästää. Tammikuussa 1943 Ryti paljasti Saksan-suuntauksen motiivinsa keskustelussaan Yhdysvaltain 26

edustajan McClintockin kanssa: Omasta puolestani en ole milloinkaan uskonutkaan Saksan totaaliseen voittoon nykyisessä suursodassa. Sitä vastoin olen toivonut, että Saksa kykenisi lyömään Venäjän. - - - Saksa silloin olisi tehnyt ainakin yhden palveluksen Euroopalle ja maailmalle. - - - Mahdollista, että teemme joitakin palveluksia Saksalle, mutta Saksa tekee vielä suurempia palveluksia meille (Turtola, s. 257). 26.6.1944 presidentti Risto Ryti antoi Hitlerille vakuutuksen, ettei hän tai hänen nimittämänsä hallitus suostu erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa. Suomen hallituksen esittämä torjunta Molotoville herätti vihamielisen reaktion.ryti ei ainoastaan ollut tyly karjalaisia ja työläisiä kohtaan, vaan miellyttäessään Hitleriä hän saattoi tuhansia suomalaisia ja neuvostoliittolaisia tarpeettomaan kuolemaan. Jos Ryti ja muut syytetyt olisivat joutuneet kansainväliseen tuomioistuimeen, mikä olisi ehkä tarkoittanut Moskovaa, nämä olisi teloitettu. Myös Nürnbergin oikeudenkäynti olisi ollut vaarallinen paikka kuolemantuomioiden tähden. Sotasyyllisten oikeudenkäynnissä taustalla olivat liittoutuneitten valtojen yhteiset periaatepätökset. Länsivallat olivat voimakkaasti oikeudenkäyntien kannalla. Toki Stalin halusi myös kostaa, vaikkakin kostossaan säilyttä yhä reaalipoliitisen asenteen. Tuomioistuin oli kuitenkin Suomen tuomioistuin: Sotasyyllisyysoikeus julisti tuomiot 21.2.1942. Ryti sai 10 vuotta kuritushuonetta, alkuperäisen 16.2. päätöksen mukaan olisi ollut toki vain 8 vuotta vankeutta. Syytetyt olivat pidätettyinä Katajanokan vankilassa. Tuomion jälkeen heidät siirrettiin Helsingin keskusvankilaan, jota kutsuttiin kuristushuoneeksi. Rikollisuudestaan huolimatta merkittävä osa kansasta piti sotasyyllisiä sijaiskärsijöinä. Ryti sai jopa sittemmin tunnustuksia, kun hänet vihittiin toukokuussa 1956 Valtiotieteellisen tiedekunnan promootiossa kunniatohtoriksi. Jan-Magnus Jansson vastusti Rytin promovointia. Oikeuskanslerin syytekirjelma 1942 perustelee sotaan syyllisten rankaisemista Sotaan syyllisten rankaisemisesta annetulla lailla, jonka mukaan tuomitaan rangaistukseen virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi se, joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen joutumisen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista. Lainsäädännöllisesti on jo asetettu sille kannalle, että Suomen johtavat poliitikot ovat osaltaan toimineet tavalla, joka on vaikuttanut maamme joutumisen sotaan Neuvostoliittoa ja myöhemmin Iso- Britanniaa vastaan, ja katsottu, että tuo toiminta, joka oli johtanut Suomen läheiseen sotilaalliseen yhteistyöhön maailmanrauhan rikkoneen kansallissosialistisen Saksan kanssa, on valtakunnalle vahingollisena rangaistava. Toivo Tarjanne muistutti perustavista historiallisista ratkaisuista, joihin presidentin ei voi katsoa olevan osaton: Euroopassa 1940 Saksan ilmavoimien päällikön lähetti oli Saksan taholta esitetyn pyynnön johdosta saanut puolustusvoimain johdon välityksin silloiselta pääministeriltä Rytiltä Suomen periaatteellisen suostumuksen lomautettujen ja sairaiden saksalaisten sotilaiden kauttakuljetukseen Pohjois-Suomen ja Pohjois-Norjan välillä. Tästä tärkeästä valmistavasta kosketuksesta ei kuitenkaan ole tavattu asiakirjoja, eikä asiaa liene virallisesti käsitelty hallituksessa; neuvottelut ovat olleet suullisia. Välittömästi tämän jälkeen ryhdyttiin Suomen sotilasviranomaisten taholta toimenpiteisiin sopimuksen aikaansaamiseksi saksalaisten sotajoukkojen ja tarvikkeiden kuljetuksen järjestämiseksi. Toukokuun 20. päivänä 1941 kävi presidentti Rytin luona Saksan hallituksen lähettinä ministeri Schnurre, joka ehdotti hänelle, että Suomen ja Saksan sotilasjohdot ryhtyisivät keskustelemaan Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan puhkeamisen ja Suomen siihen joutumisen varalta yhteistoiminnan suuntaviitoista. - -- Korkein Oikeus (diaarinumero H2007/266; antopäivä 20.10.2008) toteaa, että sotaan syyllisten 27

rankaisemisesta annetussa laissa (890/1945; sotasyyllisyyslaki) ei ole säännöksiä, joiden perusteella sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamista voitaisiin hakea Korkeimmalta oikeudelta. Mainittua lakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 54/1945 vp s. 1) ilmenee, että sotasyyllisyysoikeuden toiminta oli tarkoitettu järjestettäväksi valtakunnanoikeudesta voimassa olevien säännösten mukaan, kuitenkin niin, että armahduksen myöntäminen ei olisi riippuvainen sotasyyllisyysoikeuden esityksestä. Tämän mukaisesti olikin sotasyyllisyyslain 7 :n 1 momentissa säädetty, että mikäli tässä laissa ei ole toisin säädetty, on sotasyyllisyysoikeuteen nähden soveltuvin osin noudatettava, mitä valtakunnanoikeuden ja sen puheenjohtajan toiminnasta on voimassa. Sotasyyllisyyslain 8 :n 2 momentissa oli puolestaan säädetty, että tuomittujen armahtamisesta on voimassa, mitä tasavallan presidentin armahdusoikeudesta on hallitusmuodossa yleisesti säädetty. Korkein oikeus ei ole myöskään toimivaltainen käsittelemään valtakunnanoikeuden tuomion purkamista koskevaa hakemusta. Sotasyyllisyyslain 2 :n 1 momentin mukaan sanotussa laissa tarkoitetut syytteet käsitteli erityinen sotasyyllisyysoikeus. Sotasyyllisyysoikeus on ollut siten lailla perustettu erityistuomioistuin. Korkein Oikeus ei suostunut syksyllä 2008 sotasyyllisyystuomion kumoamiseen myöskään sen tähden, että sotaan syyllisten rankaiseminen ja sotasyyllisyysoikeuden perustaminen tapahtui kuitenkin perustuslain säätämisjärjestyksessä ja on sen vuoksi poikkeuksellisen arvovaltainen: Sotaan syyllisten rankaisemista koskevan lain hyväksyminen perustuslain säätämisjärjestyksessä osoittaa, että eduskunnan huomattava enemmistö katsoi sotasyyllisyyskysymyksen hoitamisen välirauhansopimuksen täyttämiseksi niin tärkeäksi, että se oli vallinneissa oloissa tehtävä, vaikka samalla päädyttiin loukkaamaan useita oikeusjärjestyksen keskeisiä periaatteita. Kun sotasyyllisyysoikeuden tuomiolla on tällainen poikkeuksellinen tausta, ei ole perusteltua ryhtyä jälkikäteen tarkastelemaan sitä ja siihen johtanutta menettelyä tavanmukaisia oloja silmälläpitäen säädettyjen tuomionpurkua ja kantelua koskevien säännösten pohjalta. Venäläisväestön syrjintä Baltiassa ja The Soviet Story 28

Baltiassa pitäisi valita toinen tie kuin The Soviet Story elokuvan tarjoama vihan, koston ja syrjinnän tie. Arkkipiispa Jukka Paarma kasvatti aivan oikeaan suuntaan ProKarelian väkeä, kun opasti, että haavojen kantaminen kuuluu ihmisyyteen (Karelia Klubi. Elokuu 2005). Valitettavasti ProKarelian levittämä The Soviet Story elokuva lähtee päinvastaisesta ajatuksesta: sen mukaan isien oletetuista ja tehdyistä pahoista teoista myös lasten ja lastenlasten tulee saada rangaistus. The Soviet Story käyttää tarkoitushakuisesti tunnettua metaforisen retoriikan menetelmään vaurioittaakseen nykyisen Venäjän Federaation, sen poliittisten johtajien ja Venäjän kansalaisten mainetta. Tutkinta-asiamies vaikenee merkillisestä syystä täysin elokuvan sisällöstä, vaikka mielenosoitukset kohdistettiin juuri elokuvan esittämistä vastaan! 1. The Soviet Story-filmin metaforisen retoriikan vaarallisuus 2. Ģirts Valdis Kristovkisin diskriminaatiopolitiikka 3. Rakennettu virheistä ja väärennöksistä 4. Okkupaatiomyytti 5. The Soviet Story hyökkää nykyistä Venäjän Federaatiota vastaan 6. Diskriminaatio Baltian alueella 7. Myöskään Suomessa ei syytä välinpitämättömyyteen 1. The Soviet Story filmin metaforisen retoriikan vaarallisuus Ėmile Durkheim loi määritelmän traditionaalisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsi alhaisen työnjaon asteen vuoksi mekaaninen solidaarisuus. Se tarkoitti solidaarisutta samankaltaisten, samalla tavalla ajattelevien ja samoja arvoja kantavien ihmisten kesken. Tuollainen solidaarisuus on erittäin suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa solidaarisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat eriytyneet tekemään erilaisia töitä ja he ovat erilaisia persoonallisuuksia. Tästä syystä erilaiset ihmiset tarvitsevat toisiaan. Mekaanisen solidaarisuuden mukaan emme ole persoonallisia, vaan kollektiivisia olentoja: ihmisten on oltava toistensa kaltaisia. Siihen malliin sopii hyvin integraatio-vaatimukset. Sitä vastoin orgaaninen solidaarisuus edellyttää, että ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella meistä on oma toimintapiiri ja persoonallisuus. Orgaanisessa solidaarisuudssa kollektiivinen tajunta jättää peittämättä osan yksilön tajunnasta. Durkheimin analyysin mukaan orgaanisessa solidaarisuudessa kokonaisuuden yksilöllisyys lisääntyy samalla kun sen osien yksilöllisyys: erilaisuus on yhteiskunnan voimavara, ei hajottava tekijä. Yhteiskunnasta tulee kyvykkäämpi toimimaan sopuisasti samalla, kun sen jokaisella aineksella on enemmän toimintaa, joka on juuri sille tyypillistä (Durkheim, Sosiaalisesta työnjaosta, 1990: 128). Durkheimin ihanne olisi individualismia korostava saint-simonilainen sosialismi. Surullisena skenaariona oli väkinäinen työnjako, jossa ihmiset sidotaan tehtäviinsä ja asemiinsa suoranaisella pakolla. Luokka- ja kastiyhteiskunnan mallissa väkinäisyys ja säätely eivät vastaa asioiden todellista tilaa eikä niillä ole moraalista perustetta. Durkheimille oikeuden kehittyminen oli tärkeä modernisoitumisen indikaattori. Repressiiviset juridiset sanktiot liittyvät mekaaniseen solidaarisuuteen ja restitutiiviset sanktio orgaaniseen solidaarisuuteen. Tajunnan samanlaisuutta vaativassa yhteiskunnassa juridiset sanktiot ovat kostavia eli repressiivisiä, ei korjaavia. Baltian huolestuttava piirre on erilaisuuden kokeminen hajottavaksi tekijäksi, jolloin myös alistavat ja pakottavat toimintatavat yleistyvät, yhteiskunnasta tulee suvaitsematon ja ahdasmielinen. Talousongelmilla on valitettavasti taipumus kärjistää ihmisryhmien välisiä suhteita. Kleinin ja Bionin psykoanalyysin näkökulmasta puhutaan projektiivisesta identifikaatiosta, josta on tullut minun lempisanoja. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset heijastavat oman pahoinvointinsa syntipukkeihin, ulkoisiin vihollisiin. The Soviet Story propagandaelokuva opettaa suorasukaisesti, mikä on sopiva ulkoinen vihollinen. Elokuva ei palvele ensisijaisesti historiallista tarvetta, mikä olisi mahdoton elokuvan yksipuolisuuden ja väärien tietojen tähden, vaan se on psykologinen väline pahoinvoinnin kohdentamiseksi valtiollisesti haluttuun viholliseen. Työttömyyden ja vaikeuksien tullessa on vaarana, että huonot opitut tavat vain 29

pahentuvat. Virossa on valtionjohto opettanut virolaisia ja venäläisiä vihaamaan toisiansa, vaikka nämä elivät hyvässä sovussa ennen nykyisen johdon valtaan astumista. Kanadalainen, Chicagossa 1953 väitellyt Ervin Goffman ennätti tulla valituksi jopa Amerikan sosiologiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Teoksessaan Stigma (1963) Goffman tarkastelee sosiaalisesti leimatun, stigmatisoidun, minuuden esittämistä tai piilottamista. Etninen ja uskonnollinen tausta ovat tyypillisiä sosiaalisia stigmoja. Moraalinen ura ilmentää stigmatisoidun ihmisen elämää: ura alkaa siitä, että ihminen tehdään tietoiseksi stigmastaan tai hän tulee muutoin siitä tietoiseksi. Venäläisistä kerrottavat pahat sotakertomukset ovat kasvavaa ihmistä ja aikuista ihmistäkin stigmatisoivia. Tämän ihmisen moraalinen ura jatkuu sittemmin erilaisen kuin jos hän ei olisi koskaan saanut stigmaa: tämä jälkeen ihminen joutuu pakkotilanteeseen kehittää niitä strategioita, joilla stigma tuodaan esiin, yritetään peittää tai rajoittaa sen vaikutusalaa. Teoksessaan Asylums (1961; Minuuden riistäjät) Goffman esittää yhteiskunnan kuvaksi mielisairaalan ja muut totaaliset laitokset. Hän luotteli viidentyyppisiä totaalisia laitoksia. Mielisairaalassa ja tuberkuloosiparantoilla ihmisiä säilytettin tahdosta riippumatta: näitä ihmisiä pidettiin vaarallisena. Goffmanin groteski kuva kertoo, miten totaaliset laitokset riisuvat asukeiltaan ihmisarvon siinä, että nämä ihmiset eivät saa enää määritellä ja tukea omaa identiteettiiään omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan. Asukilta puuttuu yksityisyys, se näyttämön takapuoli, jossa voisi rentoutua. Asukit saattavat kuitenkin uhmata järjestelmää ja kekseliäästi puolustella oma elinpiiriään ja sen kautta ihmisarvoaan. Goffmanin kirjoihin paneutuessa ei voi välttää pohdintoja sosiaalisen leimaamisen merkittävyyttä, kun myös nuorta venäläistä tyttöä ja poikaa kasvatetaan moraaliselle uralle Baltian pikkuvaltioissa. The Soviet Story käyttää tarkoitushakuisesti tunnettua metaforisen retoriikan menetelmään vaurioittaakseen nykyisen Venäjän Federaation, sen poliittisten johtajien ja Venäjän kansalaisten mainetta. Itse asiassa kuluttajia analysoivat tutkijat ovat olleet jo kauan kiinnostuneita mielikuvien voimasta käyttäytymisen muuttamisessa. L.M. Scott ja R. Bathra (2003) 10 julkaisivat vasta muutama vuosi sitten tärkeän perusteoksen aiheesta. Tutkijat ja mainostajat ovat etsineet jo kauan malleja ja selityksiä siihen, millä tavalla mielikuvilla voidaan vaikuttaa asenteiden muutokseen. Mielikuvien rakentamisessa on myös tunnettuja tekniikoita. A.Paivion (1986) 11 jo klassisen kaksoiskoodausteorian (dual code theory) mukaan mielikuva-aineisto voi muodostaa ihmiselle koodirakenteen sekä analogi- että symboli-mekanismin avulla, mutta suurin merkitys on muistikuviksi rakentuvilla mielleyhtymillä (assosiaatiot). The Soviet Story elokuvassa on kyse nimenomaisesti pahojen assosiaatioiden rakentamisesta. MacInnis ja Price (1987) kiinnittivät huomiota siihen, että miellekuvien rakentaminen on läheinen tunneaistimuksille (sensation), jolloin näin syntyneitä mentaalisia mielikuvia vastaan on huomattavan vaikea esittää vastaväitteitä puhtailla verbaalisilla argumentteilla. Taitavasti uskotteluun pyrkivät sanomat, jotka rakentuvat mentaalisille mielikuville ja elävöitettyyn kuva-aineistoon, ovat vaikeammin vastustettavissa ja vahvistuvat helposti voimaansa jopa jälkikäteen. The Soviet Story propagandafilmin ensimmäisen osan yli 70 minuuttia ja liioittelevia vainatietoja, näennäishaastatteluja asiantuntijoiden kanssa sekä erityisesti monelta taholta maailmaa poimittu kuva-aineisto, jota ei paljasteta väärennetyksiä käsiteltävän asian suhteen, rakentaa katsojalle sensaation, jonka jälkeen elokuva vyöryttää esille nykyisen Venäjän Federaation pahuuden ja uhkakuvat. 10 11 L.M. Scott ja R. Bathra (2003), Persuasive Imagery: A consumer responce perspective. Matwah, NJ.: Lawrence Erlbaum Associates. A.Paivion (1986), Mental representations: A Dual Coding Approach. New York: Oxford University Press. 30

Neuvostoliiton ja Venäjän kansallishymnin aikana elokuvassa näytetään verisiä teloituksia L.M. Scott (1994) 12, R. Gider-Sorolla, M.T. Garciá & J.A. Bargh (1999) 13, D. Hermans, J. de Houwer & P. Eelen (1996) 14 sekä esim. Phillip J. Mazzocco & Timothy C. Brock (2006) 15 ovat tuoneet esille kehyksiä ja puitteita ilmaisevien elävien kuvien merkittävyyden metaforisena retoriikkana. Hermans, de Houwer ja Eelen kirjoittavat sykähdyttävän havainnon: These data suggest that information stored in memory is associatively linked with similarly evaluated information, through association with some general representation of goodness or badness. Tuolla tekniikalla on myös voimakas vaikutus toivottuun käyttäytymisen muutokseen myös silloin, kun kongnitiiviset kyvyt jäävät alhaisiksi. Eläviä kuvallisia assosiaatioita luovan menetelmän avulla voidaan rakentaa käyttäytymisen muutosta, mikä on tuskin epäolennainen pyrkimys, kun The Soviet Story propagandafilmi esittelee filmin loppuosassa nykyistä Venäjän federaatiota negatiivisessa sävyssä sen jälkeen, kun on luonut patologisen kuvan Neuvostoliiton olemuksellisesta pahasta vaikuttavien ruumisröykkiöiden avulla. Myös selviä linkkejä rakennetaan vanhan ja uuden välille, jolloin itse asiassa elokuva ei tunnusta uuden edes syntyneen. V.V. Putin määritellään hänen ensimmäisessä kuvassaan KGB:n johtajana, koska näin vahvistetaan myös verbaalisesti jatkuvuutta Stalinin pahoista ruumisröykkiöistä nykyisen Venäjään ja sen politiikkaan. Mielikuvien avulla tavoiteltavassa vaikuttamisessa elävillä kuvilla on erityisen suuri painoarvo, minkä tähden elokuva on juuri tekokas väline hyvän ja pahan mielikuvan rakentamisessa. Frey ja Eagly (1993), Keller & Block (1997), Kisielius & Sternthal (1984) ja H.R. Unnava & R.E. Burnkrant 12 13 14 15 L.M. Scott (1994), Images in advertising: The need for a theory of visual rhetoric, Journal of Customer Reseach 21: 252-273 R. Gider-Sorolla, M.T. Garciá & J.A. Bargh (1999), The automatic evaluation of pictures. Social Cognition, 17, 76 96. D. Hermans, J. de Houwer & P. Eelen (1996), Evaluative decision latencies mediated by induced affective states. Behaviour research and therapy 1996;34 [5-6]:483-8. Phillip J. Mazzocco & Timothy C. Brock, Understanding the Role of Mental Imagery in Persuation: A Cognitive Resources Model Analysis, sivut 65-78 teoksessa Creating Images and the Psychology of Marketing Communication, toim. Lynn R. Kahle,Chʻung-hyŏn Kim, 2006. 31

(1991) 16 ovat tehneet ansiokasta tieteellistä tutkimusta juuri mainitusta prosessista, miten elävien kuvien vaikutus syntyy mielikuvien luomisessa. Juhlittujen sankareiden käyttö brändin rakentamisessa on hyvin tunnettu ja tehokas keino (ks. esim. Atkin, C. and Block, M. 1983 17 ; Ajit Arun Paruleker & Preety Raheja 2006 18 ). Televisiomainonnasta tämän vuoksi jopa yli 15 % sisältää juhlittuja sankareita. Julkkisten käyttö mainonnassa vaikuttaa kuluttajan itsekuvaan (H.H. Friedman & L. Friedman 1979 19 ). The Soviet Story elokuvan Stalin -ja ruumis-kuvien käyttö tarkoittaa antisankarin menetelmää kielteisen brändin rakentamisessa, maineen pilaamisessa, ja täten Stalinin ja nykyisen Venäjän samaistamisella yritystä diskriminoida Venäjän kansalaisia, jotka tahtovat rakentaa itsekuvansa venäläisiksi. Yhtäällä elokuva tuottaa negatiivist itsekuvaa Venäjän kansalaisille, joilla ei ole ongelmaa iloita Venäjän kansalaisuudestaan ja Venäjän poliittisesta linjasta. Lisäksi elokuva luo ei-venäläisessä yleisössä torjuvaa, ennakkoluuloista ja vihamielistä käyttäytymistä niitä Venäjän kansalaisia tai Venäjään myönteisesti suhtautuvia henkilöitä vastaan, joille nykyinen Venäjän Federaatio ja sen poliittinen enemmistö ovat myöntisiä asioita, joita olisi helppo kunnioittaa. Maineella myös pahalla on keskeinen vaikutus identiteettiin ja omakuvaan, mikä on havaittu markkinointitutkimusten parissa hyvin selvästi: George Edward Belch & Michae Belch 1998 20 ; Tom J. Brown, Peter A. Dacin, Michael G. Pratt & David A. Whetton 2006 21. The Soviet Story propagandafilmin menetelmä tunnetaan markkinointiviestinnässä sanalla design management, joka on imagon visualisointia, jonka avulla nostetaan esille tärkeät toimintaperiaatteet ja arvot. 22 Kari Silvennoinen kirjoittikin omassa kantelussaan tahallisen assosiaation, jonka mukaan minä kirkkoherrana tukisin siis Stalinin hirmuhallintoja ja kansanmurhaa. Epärehellisen ja osittain laittoman toiminnan vastustajaa leimataan siis elokuvan ihailijoiden toimesta stalinisteiksi, mikä onkin myös itse propagandafilmin visuaalisen retoriikan tarkoitus. Latvialainen elokuva tuottaa nyt mainetta pilaavan, halveksuntaa ja vihaa vahvistavan visualisoinnin Venäjän Federaatiosta ja siihen myönteisesti suhtautuvista ihmisistä pyrkien täten välittämään pahoja mielikuvia näiden ihmisten toimintaperiaatteista ja arvoista. Imagon rakentamisessa on pidetty keskeisenä faktatietoa ja dokumentointia, oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien pitämistä, inhimillistä luonnetta ja toiminnan jatkuvuutta: Nyt The Soviet filmi kääntää tämän menetelmän pahan maineen rakentamiseksi, jolloin ikään kuin dokumenttielokuvana paljastetaan Neuvostoliiton ja Venäjän salattu pahuus, katsojassa viritetään viha ja myötätunto vääryydellä surmattujen ihmisten tähden, tehdään yksittäisistä kärsivistä ihmisistä henkilökuvia ja lopulta elokuva liitetään osaksi eurooppalaista kasvatusohjelmaa. Viime vuosikymmenen aikana on kiinnitetty paljon huomiota myönteisen maankuvan rakentamiseen, esimerkiksi Irlannin maakuvaa on haluttu rakentaa epämääräisestä kiinnostavaksi, passiivisesta luotettavaksi jne. (ks. Jim Dunne 1997 23, tai yleisemmin aiheesta: Nicolas Papadopoulos 2000 24 ; Philipp Kotler & David Gerther 2002 25 ; Eugene Jaffen & Israel Nebenzahlin 2002 26 ), mutta tällä kertaa latvialainen elokuva, jota ProKarelia näyttää osittain lainvastaisesti Suomessa, rakentaa kielteistä maakuvaa pahaa mainetta - Venäjää vastaan. Kukaan 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 H.R. Unnava & R.E. Burnkrant (1991)An imagery-processing view of the role of the pictures in print advertisements. Journal of Marketing Reseach 28: 226-231. Atkin, C. and Block, M. 1983, Effectiveness of celebrity endorsers. Journal of Advertising Research 23, 57 61. Ajit Arun Paruleker & Preety Raheja 2006, Managing Celebrities as Brands: Impact of Endorsements on Celebrity Image, ss. 161 teoksessa: Lynn R. Kahle,Chʻung-hyŏn Kim [toim], 2006. H.H. Friedman & L. Friedman 1979, Endorser effectiveness by product type, Journal of Advertising Reserch 19: 63-71. George Edward Belch & Michae Belch 1998, Advertising and promotion: An integrated marketing communication prespective. Tom J. Brown, Peter A. Dacin, Michael G. Pratt & David A. Whetton 2006, Identity, Intended Image, Construed Image, and Reputation: An Interdisciplinary Framework and Suggested Terminology (Journal of the Academy of Marketing Science, 34 [2]. 99-106 Ks. esim. Johanna Ahopelto 2002, Design Management as a Strategic Instrument (Vaasan yliopisto). Jim Dunne 1997, Cofounder and Managing Director, The Identity Business, Desing Management Journal 8. Nicolas Papadopoulos 2000, Countries as Brands [Ivey Business Journal]. Philipp Kotler & David Gerther 2002, Country as Brand, Product and Beyond: A Place marketing and brand management perspective [Journal of Brand Management]. Eugene Jaffen & Israel Nebenzahlin 2002 National Image and Competitive Advantage, The Theory and Practice of Country-of-Origin Effect [Journal of Brand Management]. 32

ei kiistä, etteikö brändi olisi valtioiden ja organisaatioiden keskinen voima. Kun aiemmin tuotteita kaupiteltiin ehkä faktojen avulla, nyt desing management on opastanut yhä enemmän elämysten ja tarinoiden luojiksi, jolloin tarinan avulla syntyy yksilön, yrityksen tai valtion identiteetti. 27 The Soviet Story propaganda filmi lyö kielteisen leiman ja rakentaa kielteisen kulttuurisen symbolin venäläisiin ja Venäjää vastaan niin kuin brändi-sana alkuaan merkitsikin eläimiin, orjiin ja rikollisiin tehtyä polttomerkkiä. Venäjä ja Venäjän kansalaiset asemoidaan (positiointi) negatiivisen metaforisen retoriikan avulla yhä edelleen saman eetoksen edustajiksi Stalinin kanssa. Hyvin tiedetään, että menestyksellinen kulttuurien ja kansojen välinen kanssakäyminen edellyttäisi juuri päinvastaista eetosta kuin propagandafilmi tahtoo luoda. Esimerkiksi P. Evans, V. Pucik ja J. Barsoux (2002) 28 tai C. Bartlett ja S. Ghoshal (1987 29 ; 2000 30 ; 2001 31 ) painottavat kykyä sopeutua moniulottaviin tehtäviin monikansallisessa toimintaympäristössä. Identiteetin merkittävyys on tunnettu hyvin kyvylle kulttuurien kohtaamiseen (ks. esim. K. Liebkindin tutkimukset). Stressitekijät vaikuttavat kuitenkin kohtaamisen edellytyksiin. Yleensä näitä kulttuurien välisen kommunikaation esteitä on pyritty vähentää koulutuksen avulla. Humanistisen psykologian havainnot ihmisen peloista ja kommunikatiivisuudesta auttavat ymmärtää sitä vahingollista vaikutusta, jonka The Soviet Story elokuvan avulla on tuotettu yleisössä. Erityisesti Carl Rogers, joka sai päävirikkensä persoonallisuusteoriaansa kliinisestä terapeuttisesta työstään, teki nämä merkittävät havainnot ihmisyksilön kokemasta maailmasta. Jos minuuden ja organismin välillä voi vallita tasapaino, tämä ihmisyksilö on toimiva, avoin, luottavainen ja lämmin, sekä sopeutuu ympäristöönsä. Mutta tämä ihminen voidaan saatta myös epäyhtenäisyyden tilaan (unconditional positive regard). Ehdollisen rakkauden tuloksena syntyy oman itsensä tukahduttaminen ja tunteiden vaimentaminen, jolloin itsetunto heikkenee ja yksilöstä tulee defensiivinen. Ihmisillä on positiivisen arvostuksen tarve (1942 Counseling and Psychoterapy; 1959 A Therapy, Personality and Interpersonal Relationships, as Developed in the Client-Centered Framework; 1961 On Becoming a Person). Jokaisella on pyrkimys itsetoteutukseen (self-actualization), pyrkimys kehittää kaikkia kykyjään tavoilla, jotka palvelevat säilymistä ja rikastumista, pyrkimystä autonomiaan, irti ulkoisten voimien kontrollista. Pelko ja ehdollistettu kunnioitus estävät sopeutumisen ja itsetoteutuksen. Kommunikaatio tulee estetyksi, kun ihmisyksilöiden ja kansalaisuusryhmien välille luodaan pelo: kommunikaation suurin este on oma hätämme. Pelko vieraan kulttuurin tässä tapauksessa Venäjän kansalaisen ja Venäjän valtion kohtaamisesta lisää hätäämme. Kokemukset, jotka eivät ole yhdemukaisia itse-konseptin kanssa, johtavat defensseihin, kieltämiseen tai kokemuksen muuntamiseen itsen mukaiseksi (havaintojen vääristymä, perceptual distortion). Rogersin korostus sopeutumisen lähtökohtana luottamusta itseensä, ihmisen kokemuksellista vapautta ja vastuuta valinnoistaan valaisee, miten perustavalla ja vakavalla tavalla The Soviet Story elokuva loukkaa suunnitelmallisesti (ei vahingossa) niiden ihmisten identiteettiä, joilla ei ole vaikeuksia tuntea luottamuksellisia suhteita, arvostusta ja kunnioitusta Venäjän Federaatiota kohtaan. 27 28 29 30 31 Ks. esim. Tuoteita myydään tarinoilla, http://www.helsinginsanomat.fi/arkisto/juttu.asp?id=20020804ta3 P. Evans, V. Pucik ja J. Barsoux (2002), The Global Challenge: A Framework for International Humans Resource Mangement). C. Bartlett ja S. Ghoshal (1987) Managing across Borders: New Strategic Requirements, Sloan Mangement Review, 7-17 C. Bartlett ja S. Ghoshal 2000. Transnational Management: Text, cases, and readings in cross-border management. C. Bartlett ja S. Ghoshal 2001. Managing across Borders: The Transnational Solution, HBS Press Book 33

2. Ģirts Valdis Kristovkisin diskriminaatiopolitiikka Tilanteen vakavuutta ainoastaan lisää se, että elokuvan kotipaikka Latvia ja yhtä hyvin kuin myös naapuri-viro ovat tunnettuja valtioina, jossa venäläisväestön syrjintä ylittää kaikki kansainvälisesti hyväksytyt periaatteet. Myös elokuvan syntyyn ja julkaisemiseen ratkaisevasti vaikuttanut meppi Ģirts Valdis Kristovkis tunnetaan hyvin diskriminaatiota vaativista näkemyksistä ja kunnianosoituksissaan SS-Waffen sotilaille. Riika sai heinäkuussa 2009 jopa venäjänkielisen kaupunginjohtajan ja kaupunginhallituksen jotka on valittu Latvian kansalaisten äänillä. Samanaikaisesti on venäläisväestöä vastustava aggressio ottanut käyttöön yhä tylympiä keinoja. Demokratia oli šokki joillekin latviankielisille revanssistisille uusnatseille ja vastaaville tahoille. The Soviet Story elokuvan syntyyn ratkaisevasti vaikuttanut Latvian entinen puolustusministeri, Latvian oikeistokonservatiivisen puolueensa johtaja, Unioni kansakuntien Euroopan puolesta ryhmän jäsen, Ģirts Valdis Kristovskis vaatii nyt jopa, että Latvian suojelupoliisin pitäisi pidättää tunnettu venäläinen historiantutkija Aleksander Djukov (Александр Дюков). Kristvoskis esitti vaatimuksensa äskettäin elokuussa 2009. Djukovia vastaan viritetty hyökkäys liittyy hänen aikomukseensa matkustaa Molotov-Ribbentrop sopimusta käsittelevään konferenssiin. Nimenomaisesti juuri tämä Djukov paljasti The Soviet Story elokuvan skandaalit, kun hän huolellisesti selvitti elokuvan perustuvan useisiin väärennöksiin ja petoksiin. Ohjaus oli tehty taitavasti manipulaatiota varten. Elokuvan avulla heitetään paha varjo nykyajan Venäjän ylle. Kristovskis tiedetään Latvian SS- Waffen joukkojen aktiiviseksi ihailijaksi. Esimerkiksi Latviassa hän osallistui SS-Waffen joukkojen kunniaksi pystyten taistelujen muistomerkin juhlallisuuksiin hyvin avoimesti 5.11.2000. 32 SS-Waffen muistomerkki pystytettiin Lesteneen, noin 100 km länteen Riikasta. Tuolla paikalla 150000 miehen vahvuudella SS-legioona taisteli fasistisen Hitlerin vastaista liittouma vastaan toisen maailmansodassa. Tilanne on muuttunut hyvin Venäjä-kielteiseksi, sillä vielä vuonna 1998 Latvian parlamentti erotti komentaja Juris Dalbinsin, koska tämä oli osallistunut SS-Waffenin juhlallisuuksiin. Myös propagandafilmissä alku- ja loppusanoissa ensimmäisenä nimellään loistava ja usein filmissä haastateltuna Kristovskis on tuskin vilpittömällä, venäläisiä ja Venäjää rakastavalla sekä myös muutoin naapureitaan kunnioittavalla, asenteella elokuvan tukija. Ilze Brands Kehris, Latvian ihmisoikeuskeskuksesta, kirjoittaa vuonna 2005 Kristovskisin diskriminoivista kielivaatimuksista venäläisiä vastaan raportissaan Citizenship and Multiculturalism in Latvia: Public and Political Discourses. A European Approach to Multicultural Citizenship: Legal, Political and Education Challenges. Kehris osoittaa selvästi, että Kristovskis ei ainoastaan vaadi latvian kielellisiä kykyjä, vaan myös sitoutumista tietynlaiseen poliittiseen historiaan: Sometimes the 32 Ks. jopa Ģ.V.Kristovskis 14.09.2009: http://www.pilsoniskasavieniba.lv/?s=1230553631&fu=read&id=787&open=1&ln=lv 34

argument of history goes further, as when MEP (Fatherland and Freedom/Latvian National Independence Movement) and former Minister of Defence Ģirts Valdis Kristovskis states that beyond the necessary Latvian language skills, persons who naturalise should recognize the history of the country and its cultural-political orientation (ks. Kristovskis, Latvijas Avīze, 6 Febaruary 2006). Myös Airis Rikveilis on kiinnittänyt huomiota Kristovskisin tiukkoihin vaatimuksiin vuonna 2006 Yhdysvalloissa Californiassa tekemässään tutkimuksessaan An Unmastered Past: Latvia and Russia After NATO and EU Enlargement: Bilateral Issues of Statecraft 2003-2006. Rikveilis toki liittyy Kristovskisin käsityksiin, mutta siitä huolimatta ei jää epäselväksi The Soviet Story elokuvan tärkeimmän intressitahon aatemaailma ja motiivit: Euroopan Parlementin edustaja, entinen puolustusministeri vaatii, ettei Latvian pidä tyytyä pelkkään anteeksiantamuksen vaatimukseen Venäjältä okkupaation tähden. Hänen mukaansa kansainvälisen yhteisön pitäisi rohkaista vaatimuksiin, jossa monipuolisesti arvioitaisiin juridisesti ja taloudellisesti ym. tilanne. Tämä on meidän oman aikamme kansallinen ja historiallinen tehtävä (Ģirts Valdis Kristovskis, Krievijas atvainošanās? Ir tiesiska izvērtējuma iespējas, Lauku Avīze, Rīga, 1.4. 2005). Em. diskriminaation ja kostopyrkimysten kanssa sekä Kristovskisin Lauku Avīze lehdelle antaman lausunnon kanssa täysin päinvastainen arvovaltainen viesti oli tullut itse asiassa vain muutama päivä aiemmin julki: Pariisissa kokoontunut korkeatasoinen foorumi - ECRI: European Commission against Racism and Intolerance oli arvostellut Latviaa jyrkin sanoin venäläisväestön syrjinnästä 33. Jean-Yves Camus raportoi kaunistelemattomasti tuossa yhteydessä Latvian hyvin tylystä tilanteessa: Latvian pääongelma on latvialaisen enemmistön (57,6 % ) ja venäläisen vähemmistön (29,6 % ) suhteet. Todellinen ja pitkäaikainen vihamielisyyden tunne vallitsee venäläistä vähemmistöä vastaan, niin kuin näkyy standardi terminologiasta, jonka mukaan Latviassa viitataan pikemmin Venäjän miehitykseen kuin Neuvostoliiton miehityksen. (Esim., Akadēmiskās informācijas centrs [Brīvības 33, 4.stāvs, Rīga Pasts Vaļņu 2, Rīga, LV-1050] aloitti toimintansa 9.3.2004. Keskuksen websivuilla viitataan vuoteen 1940 Venäjän okkupaationa ; www.aic.lv/he_2002/he_lv/factsheets/hist.htm.). The Soviet Story elokuva toistaa jälleen saman syrjivän ja vihamielisen seikan kuin ECRI ilmaisee moittien vuonna 2005 Latviaa vastaan. Vuonna 1989 annetun lain mukaan latvia olisi ainoa kansalliskieli, nimet pitäisi latvilaistaa ja lopettaa Venäjän opetus yliopistoissa. Camus ja ECRI moittivat myös sitä, että vuoden 1994 kansallisuuslaki tekee kansalaistamisen hyvin vaikeaksi ja diskriminoivaksi sen avulla, että hakijan oli selvitettävä kokeet latvian kielestä, historiasta ja laista. 30. syyskuuta 2004 vain 78 540 kansalaistamista toteutui. Tämä merkitse, että 20 % Latvian alueen väestöstä ei ole kansalaisia, eivät voi ottaa osaa vaaleihin eikä heillä ole pääsy lukuisiin työpaikkoihin etenkään julkisissa viroissa. Euroopan komissio toteaa rasismia ja suvaitsemattomuutta vastaan marraskuussa 2005 lisäksi, että Latvia ei ole edes ratifioinut kehyksiä kansallisten vähemmistöjen suojelemisesta. ECRI viittaa loppuselonteossaan Kaspars Zalitikseen lausuntoon, jonka mukaan on aivan hyvä asia, että media ei puhu rasismista (artikkeli 27.3.2003 sivustolla www.policy.lv). Camus huomauttaa, että rasismi on jokapäiväisen elämän piirre. Camus moittii myös Kristovskisin esittämää vaatimusta Neuvostoliiton ja Venäjän tuomitsemisesta. Camus pitää pääongelmana koulutusjärjestelmän muutosta, joka tapahtui helmikuussa 2004 ja tuli täytäntöön syyskuussa 2004. Nyt venäjänkielinen opetus on uhattuna kouluissa. Toukokuussa 2004 noin 30 000 venäjänkielistä ihmistä protestoi Riikassa, mukana oli myös useita järjestöjä opettajista alkaen. Sekä lehdistö että hallitus tuomitsi nämä protestit Venäjän manipuloimiksi tapahtumiksi (ks. Le Monde 25.10.2004). Mielenosoitusten aikana monissa iskulauseissa esitettiin tosiasia, jonka mukaan Venäjä on enemmän kuin vain kieli (Baltic Times 6.5.2004; EU-Observer 12.6.2004). 33 The use of racist, antisemitic and xenophobic elements in political discourse. High-level panel meeting on the occasion of the International Day for the Elimination of Racial Discrimination Paris, 21 March 2005 ECRI: European Commission against Racism and Intolerance, November 2005. 35

Hallitus esittää pääargumentikseen integraation: Venäläisten on puhuttava sujuvaa latviaa, jos tahtovat löytää työtä. Argumentti olisi hyväksytympi, jos sitä ei esitettäisi nationalistisesti ja kostonhaluisesti, minkä virheen presidentti Vaira Vike-Freiberga teki, joka kehotti jos he haluavat olla venäläisiä alkuperältään, menköön Venäjälle (Baltic Times, Unique elections crystallize party differences, 20.5.2004). Liettuan entinen presidentti Vytautas Landsbergis ilmaisee avoimesti moitteensa, jonka mukaan venäjää puhuvia on lian paljon Latviassa. Miten saksalaiset tuntisivat itsensä, jos heillä olisi yhtäkkiä 60 miljoonaa turkkilaista maassaan. Viron Toomas Ilves kertoi samalle sanomalehdelle, että Moskova käyttää [venäjää puhuvaa väkeä] niin kuin Hilter käytti sudeettisaksalaisia (EU Reporter, 23-27.2. 2004, s. 14). Tautas Partijan kuuluva meppi Rihards Piks vastasi toimittajan kysymykseen latvialaisten anteeksiantamuksesta venäläisille Neuvostoliiton menneiden syntien johdosta, että Raamattu sanoo, että lasten täytyy maksaa isien synnneistä (EU- Observer 5.11.2003). CERA (Centre Européen de Recherche et d'action sur le Racisme et l'antisémitisme) ja Euroopan juutalainen kongressi 23.3.2005 moittivat hyvin ankarasti Latviaa muukalaisvihamielisyydestä ja antisemitismistä. sekä kehottivat Latvian hallitusta kieltämään SS-Waffenin kunniaksi järjestettävä paraati. Lisäksi he odottivat, että Latviassa ryhdytään asiaa koskevaan lainsäädäntötyöhön. The Soviet Story propagandafilmi Kristovskisin hyvällä tuella menettelee juuri päinvastoin kuin ECRI ja Euroopan juutalainen kongressi ovat todenneet asianmukaisiksi muutostarpeiksi Latviassa. On moraalinen velvollisuutemme auttaa lähimmäisiämme silloin, kun heidät tahdotaan alistaa toiseuteen, johon Luoja ei ole heitä luonut, enkä näe mitään epäsopivaa papillista käytöstä, jos puolustan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa. The Soviet Story ei ole reaalista eikä rehellistä suhtautumista, vaan propagandistista valehtelua vihan virittämiseksi Venäjää ja venäläisiä vastaan. Jos tietämys Venäjästä ja Neuvostoliitosta on onnettoman köyhä, kuten tavallisesti on liian monella henkilöllä, The Soviet Story -elokuva saattaa vaikuttaa ihan vilpittömältä ja oikealta kuvaukselta. Silloin silmät pyöreänä katsotaan tapahtumia, mutta ei kyetä analysoimaan elokuvan propagandistista juonta. Nämä juonet on jo edellä kerrottu. Luettelen nyt muutamia valheita, joita elokuva käyttää. Elokuva ei välitä historiallisesta totuudesta, vaan siinä propagandistit ovat etsineet vain skandaalia. Historiallinen perusta oikeuttaa omille epärehellisille toimille. Poliitikot eivät tarvitse historian tutkijoita, vaan propagandisteja, jotka voivat luoda lumoavan valheen totuuden maskiksi. The Soviet Story on syntynyt Latvian viranomaisten määräyksenä. Se on lähtökohtiensa vuoksi jo poliittinen, ei historiallinen. Jokainen kriitikko leimataan kuitenkin Kremlin vaatimusten toistajaksi. Elokuvan ohjaaja on latvialainen Edvīns Šnore ( s. 1974) ja tuottaja Kristaps Valdnieks. Snore on saanut valmiiksi politiikan tieteistä maisterin tutkinnon. Mies kirjoitti kummallisen herjauskirjoituksen ProKarelian kotisivuilla kriitikkojaan vastaan. Tykistöprikaatin kilta ylistää myös teosta ainutlaatuiseksi. Elokuvan on sponsoroinut Euroopan parlamentti ja UEN ryhmä. Latvian mepit Girts Valdis Kristovskis ja Inese Vaidere näkivät paljon vaivaa, jotta elokuva saisi taloudellisen tuen. Alkuaan elokuvaa varten oltiin kriittisiä, koska se nähtiin syyttävän Venäjää Neuvostoliiton seuraajana (Latvijas Avize 31.3.2008). 9.4.2008 järjestettiin Euroopan parlamenttiin aggressiivinen promotio elokuvaa varten. Inese Vaidere julisti, että hän uskoo elokuvan käännekohdaksi Euroopan historian tulkinnassa. Elokuvaan suhtauduttiin alusta asti kriittisesti. Euroopan parlamentin jäsen Tatiana Zhdanok määritteli elokuvan propagandistiseksi valheeksi. Venäläiset historiantutkijat osoittavat useita virheitä, joita esiintyi elokuvissa. Esimerkiksi Izvestijalehdessä 9.4.2008. Viktor Zozulja (Виктор Зозуля) kirjoitti artikkelin Евродепутатам показали сталинский ужастик. Lehtihaastattelussa Valeri Bogomolov (Валерий Богомолов) määritteli ongelmat osuvasti. Bogomolov ihmetteli, että Latviassa venäläisten asema on paikallisvaaleissakin huonompi kuin ulkomaalaisten, vaikka venäläiset olisivat asuneet koko elämänsä Latviassa. Latvia 36

on liittynyt Euroopan Unioniin ja Natoon. Onko tullut enemmän demokratiaa? Edistääkö elokuva turvallisuutta ja vähemmistön oikeuksien kehittymistä maassa? 34 Elokuvaa on markkinoitu Massamurhaajien Voiton juhlana, mikä on tietoisesti protesti Venäjää vastaan. Latvian presidentti Valdis Zalters ja oikeusministeri Gajdis Berzinsh ovat pitäneet täysin sopivana esittää elokuva koululaisille. Elokuvaa on kuitenkin pidetty aivan liian järkyttävänä lapsille (esim. Tynis Lukas). 3. Rakennettu virheistä ja väärennöksistä Elokuvaa hallitsee väite NKVD:n ja Gestapon yhteistyösopimuksesta. Elokuvan mukaan Neuvostoliiton apu Natsi-Saksalle Holokaustin suorittamisessa perustuisi äskettäin löydettyihin dokumentteihin, mutta tällaisia dokumentteja ei ole olemassa. Elokuva esittää fiktiivisen aineiston. Väitetty sopimuspaperi ilmestyi ensimmäistä kertaa 1990 antisemitistisessä Памятьsanomalehdessä Moskovassa. Koko dokumentti on kuitenkin aivan fiktiivinen. Sen kerrotaan sijaitsevan Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen keskuskomitean arkistossa 13 vuosilta 1956 1966, mutta siellä ei ole mitään asiaan liittyvää dokumenttia. Tarinan mukaan dokumentti olisi päivätty marraskuulle 11. päivä 1938, jossa kirjoittajina olisi G. Müller Gestapon neljännestä osastosta, mutta tosiasiassa tällainen tuli vasta 27.9.1939. Propagandaelokuvassa käytetään historiallisia nimiä ja päivämääriä, mutta nämäkään eivät ole todellisia. Propagandaelokuvassa esitetään järkyttävä määrä ruumiita, bolshevismin uhreja, mutta nämä on poimittu Nazi-propagandasta vuodelta 1941. Tällöin kuvia näytettiin Punainen sumu elokuvassa. 1997 julkaistiin antisemitistinen kirja uudestaan. Kuvat esittivät kuitenkin Latvian nationalistien rikoksia: nämä toimivat Gestapon kanssa yhteistyössä. Koskaan Neuvostoliiton NKVD ei ollut tuomittu näistä rikoksista. Ruumisröykkiöt ovat seurausta latvialaisten nationalistien teoista, kun nämä olivat yhteistyössä Gestapon kanssa. Nyt vanhat kuvat on otettu uuteen käyttöön, vihan virittämiseen Venäjää vastaan. 34 "Позиция Европарламента, профинансировавшего латвийский фильм, вызывает недоумение. В Латвии действуют существенные ограничения в отношении русскоговорящих жителей, у них нет права участвовать в выборах. Даже на уровне муниципалитетов. Зачастую у иностранца в этой стране прав больше, чем у русского, родившегося в Латвии и прожившего там всю жизнь. Латвия вступила в НАТО и ЕС. Что, там стало от этого больше демократии? Или от фильма про "советскую оккупацию" станет больше демократии? Что, такие фильмы способствуют внутриполитическому спокойствию и защите прав национальных меньшинств в стране? Думаю, европейским коллегам надо было задать себе эти вопросы, прежде чем подписывать грант на антисоветскую, а по сути антироссийскую пропаганду". 37

Holodomor-osa elokuvasta on tehty valokuvista, jotka ovat vuosilta 1921-1922 Volgan alueelta. Elokuvan tekijät väittävät toki, että valokuvat olisivat vuosien 1932-1933 nälänhädän uhreista. Venäjän sisällissodan jälkeen Fridtjof Nansen perusti Nansenin avun ja juuri tämä komitea julkaisi kiihotusaineistoa, jota levitettiin eri valtioihin saadakseen hallitusten ja väestön mielenkiinnon Venäjä-apua varten. Sitä vastoin latvialaisten propagandaelokuvassa kuvat on otettu Holodomorkuvaukseksi. Monet näistä valokuvista tunnetaan 1920-luvulta jopa amerikkalaisista historiateoksista ja näyttelyistä! Elokuvan Gulag-maalaukset ovat niinkin myöhäisiä kuin 1980-luvun lopulta, ensi kertaa ne esitettiin 1995 Venäjän poliittisen historian museossa. Niiden nimi oli tällöin Gulag-taidetta, mutta Danzig Baldaev ei tehnyt niitä 1933. Piirrokset ei ole välähdys elämästä, vaan maalarin omaa mielikuvitusta, jota ei voi pitää historiantutkimuksen aineistona. 1980-luvulla neuvostorikokset olivat taiteessa tyypillinen piirre. Elokuvassa väitetään, että Karl Marx olisi määritellyt luokkien ja rotujen tuhoutumisen vallankumouksellisessa holokaustissa. Elokuva tekee väitteen luotettavan näköiseksi päiväyksellä 16.4.1853, josta Journal of teh History of Ideas olisi kertonut 1981. Tämäkin on pelkkä valhe, sillä Marxin teos Kansojen paperi ei sisällä mitään viittausta luokkiin ja rotuihin. Myöskään 13.1.1849 Neue Rheinische Zeitung lehti ei kerro vallankumouksellista holokaustia, vaan Engels (!) puhuu vallankumouksesta ja vastavallankumouksesta. Hänen näkemyksensä ei juuri poikkea aikalaistensa 38