Vanhatvelot.org 1/2008 5 Liperin kinneri Kansanpyörät katsastettavana Ollin matkat töihin ja takaisin Mikä pyöräpeto oli Leopard? Pikajalka 14 1
Kevään kuvat Vapriikin konservaattori Hanna Tuokila perehtyi Velomanianäyttelyä valmistellessaan polkupyörien konservointiin. Kuvissa ketjusuoja ennen ja jälkeen käsittelyn. Hanna kertoo urakastaan lehden sisäsivuilla. Kuva Hanna Tuokila 2 Pikajalka 14
Pääkirjoitus Venyttelin edellisessä lehdessä historiakäsitystä menneen kirjaamisesta historian tekemisen suuntaan. Yleisön pyynnöistä huolimatta jatkan sitä nyt, koska polkupyöräkulttuuri elää juuri nyt voimakasta renessanssiaan ja tämä aika jättää varmasti merkkinsä historiaan. Polkupyörien historiaa esitellään yleensä teollisesti valmistettujen pyörien historiana. Sarjatuotepyöriä tehdään paljon, siksi osa niistä myös säilyy jälkipolville. Teollisesti valmistetut pyörät ovat kunkin ajan pyöräkulttuurin näkyvin ilmentymä, mutta ei välttämättä kiinnostavin. Muutokset ja käänteet pyörien historiaan luodaan pääsääntöisesti toisaalla. Yksittäiset kokeilijat ja rakentelijat sekä samanhenkiset porukat toimivat evoluution välineinä ja tuottavat lopulta ne ratkaisut, jotka siirtyvät teolliseen valmistukseen. Teollisetkin pyörät ovat alkujaan villin pyöränrakentelukulttuurin hedelmiä. Jokainen uusi idea on ensin pieni ja yksityinen, taistelee elintilastaan aikansa vallitsevien ideoiden ja toisten samalla tavalla uusien kanssa, ja vasta sitten, jos se osoittautuu menestyksekkääksi, kasvaa suureksi, teolliseksi ja julkiseksi. Maastopyöränkin nousu kaupunkien peruspyöräksi oli alkujaan pyöriään rakentelevan poikaporukan touhuja 80 luvun Kaliforniassa. Tällaista pyöräkulttuurin juurikasvua on viime aikoina alkanut nousta esiin enenevässä määrin. Pyöräily näyttää eriytyvän useaan, omalle suunnalleen erikoistuvaan, osaalueeseen. Temppu- ja trialpyörät, hiilikuituiset maantiepyörät ja nojapyörät ja viimein - enemmänkin taiteen puolelle sijoittuvat - kierrätysosista rakennetut cruiserit ja korkeat pyörät omaavat kukin aktiivisen internetin kautta kansainvälisesti toimivan yhteisön. Internet on antanut kanavan vaikutteiden saamiseen ja aikaansaannosten esittelyyn maantieteellisistä rajoituksista piittaamatta. Pyörä on tällaiseen harrastustoimintaan erinomainen kohde. Se on riittävän pieni, jotta kustannukset pysyvät yksittäisen ihmisen maksukyvylle mahdollisina, mutta teknisesti riittävän monimutkainen ja haastava, jotta kiinnostavaa uutta voi oppia vaikka joka päivä. Ennakkoluuloton nuoriso käyttää pyöräprojekteissaan - kuten aina ennenkin - edullisimmin saatavissa olevaa materiaalia ja luo siitä itsensä näköistä pyöräkulttuuria. Ennen raaka-aineena oli puu, nykyisin kierrätysmateriaaliksi muuttuneet romutetut kaupalliset pyörät. Tässä lehdessä on jutut molemmista. Puuajan teoksia esittelee Tiina Männistö- Funk sivulla 16 artikkelissaan Kansa, joka rakensi itse pyöränsä. Uutta, kierrätysmateriaalia käyttävää, sukupolvea esitellään Velomania näyttelyn täydennysosan Tuunatut pyörät Vapriikissa puffissa sivulla 8 ja Mies ja pyörä osiossa sivulla 35. Perinnekeruiden ja kotiseutumuseoiden ansiosta muutamia puukauden pyöräkulttuurin kukkasia viime vuosisadan alusta säilyi kertomaan tuon ajan pyörän tuunaajista. Aika näyttää, mitä meidän tekeleistämme yltää tuohon ikään. Vita brevis ars longa! Jori Montonen Kuluja leikataan. Pikajalka etsii vielä tässä numerossa itseään. Lehden postitus on käynyt aiempaa vaivalloisemmaksi ja kalliimmaksi, ja niinpä päätimme leikata menoja leikkaamalla marginaaleja kapeammiksi. Samalla kun tekstiala pysyi lähes aiemman kokoisena, saimme painoa pudotetuksi juuri sopivan määrän, ja saamme 40-sivuisen lehden postituskuluista säästetyksi lähes puolet. Siinä yhteydessä astuimme samaan kokoluokkaan muutamien muiden mielipide- ja harrastelehtien kanssa: Parnasso, Tekniikan vaiheita ja Bibliophilos. Pikajalka 14 3
Pikajalka 1/2008 5 Pakinaa 6 Satularepusta 9 Ulkomaiden velot 10 Arviointia 12 Polkupyöriä Velomanianäyttelyyn Vapriikin konservaattori Hanna Tuokila kertoo, kuinka varastosta valituista pyöristä tehtiin näyttelykelpoisia. 16 Kansa, joka rakensi pyöränsä itse Tiina Männistö-Funk on tutkinut museoiden aarteita, 1800-luvun lopun itserakennettuja pyöriä. Kun ei ollut varaa ostaa rautaisia tuontipyöriä, näprättiin puusta korvike. 21 Työmatkoja yhdessä Jaguarin ja Rexin kanssa Risto Lehto on päässyt haastattelemaan veljeään Ollia tämän uskomattomista työmatkoista pyörällä tuulessa ja tuiskussa, ojassa ja allikossa, joskus jopa Ruutanan kautta. 25 Leopard Markku Lahtinen on tavannut harvinaisen kissapedon, tamperelaisen italialaiskaunottaren. Lauma Leopardeja hallitsi maantiekilpailuja 1970-luvun lopulla. 28 Kinnerilöytö Liperissä Osmo Karttunen on löytänyt puun alta todellisen harvinaisuuden, vielä kunnossa olevan 1950-luvun kinnerin. 32 Verainen, Tunturin miehiä Kalevi Lepo kertoo pyöräkaupan veteraanista. 35 Mies ja pyörä 36 Ajo-ohjelma 37 Summaries 38 Pyöräpajalta PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy kahdesti vuodessa. ISSN 1457-5566 7. vuosikerta nro 13 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKITILI: 800016-70851881 Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 20 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun. PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Cityoffset Oy, Tampere IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta, Pyörätallilta ja Vehoniemeltä. Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 10 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e. PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 29, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Kalevi Lepo, Risto Lehto, Rauno Pääsky (ilmoitukset), Reijo Lehtonen (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KER- RAN: 2/2008 marraskuu, aineiston jättö 10.10.2008 1/2009 huhtikuu, aineiston jättö 10.3.2009 MATERIAALIN TOIMITUS:Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali tulee toimittaa päätoimittajan osoitteeseen. Sähköinen materiaali mieluiten.rtf ja.doc (teksti) tai.jpg (kuvat) muodoissa. Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä. ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille, takakansi 150 e, sisäkansi 100 e. KANSI: Kineeri on todistettavasti levinnyt 1950- lluvulla Liperiin asti. 1990-luvulla tämä menopeli sai pintaansa uutta väriä ja nokkaan Alfa Romeon merkin. 4 Pikajalka 14
Pakinaa Pyörällä TEKSTI OLLI MÄKELÄ PIIRROS SANNI LAHTINEN Lähdin iltaiseen kohtaamiseen kaupungin kautta ajoissa jo aamusta. Kotona sanoin että menen kirjastoon. Otin pyörän ja lähdin naisiin. Jätin pyörän bussipysäkin kohdalle ojaan, ajoin kaupunkiin ja painuin kaljalle sillä sehän oli auttanut viimeksikin. Aikani kipattuani kalja ei maistunut enää ja nousin ja kävelin, menin kylätietä ulos kylästä ja poikkesin sivutielle, tulin hiekkamontun reunalle. Laskeuduin maate ja vetäydyin kyljelleni kippuraan. Palelin niin että en saanut unta. Paneuduin selälleni ja suljin silmäni. Jossain vaiheessa sain unen ja heräsin myöhään iltapäivällä virkeänä. Paksu lompakko jossa oli kourallinen kolikoita painoi takapuoltani. Nousin ja kävelin tielle ja takaisin kylään. Baari oli jo auki. Ostin kupin kahvia. Lähdin sitten bussilla sinne missä meidän piti tavata mutta hän oli jo mennyt. Kävelin autiolla mäellä, Helleviä ei näkynyt, odotin pysäkillä ja nousin seuraavaan kotiini päin menevään linja-autoon. En ehtinyt soittaa hänelle kun hän jo itse soitti. - Sinä et tullutkaan, hän totesi kipakasti. - Matkassa meni niin kauan. Kyllä minä tulin mutta sinä olit jo mennyt. - Jaa niinkö se olikin? - Menitkö yksin sinne bileisiin? - En. Kävelin siinä hautausmaalla ja mietin mitä mietin. Katselin varmasti pari tuntia hautakiviä. Äiti ja se saatanan äijä oli yhdessä jossain ulkona. - Saatanan äijä? Onko äitisi saatana? - Olisikin mutta kun on enkeli. Minä livahdin hautausmaan takaportista pihalle ja juoksin suoraan metsään ja koukkasin pellon yli kalliolle ja sieltä nousin maantielle. Mutta pysähdyin mäen päällä. Minä olin ihan kauhuissani kun katsoin kotini mustia ikkunaruutuja. Minä olin kauhuissani, kaikki olisivat kotoa poissa, äitikin. Seisoin mäellä maantiellä. Pieni päätyikkuna, keittiön ikkuna, oli musta. Näinkö siinä sen mitä eniten pelkäsin: minä olisin yksin sen äijän kanssa kotona. Värähdin oikein. Menin metsään pakoon odottamaan kunnes ne palaisivat. En uskaltanut mennä edes pihaan. Minä en mielestäni ole luonteeltani arka, en pelkää mitään enkä yleensä kotini mustia ikkunaruutuja, kodin sisällä kaameaa seisovaa ilmaa. Pystyin kuvittelemaan miten kuuntelisin omaa hengitystäni jos joutuisin olemaan yksin siellä, kuuntelisin joka raksahdusta, hengittäisin hitaasti kuin äiti kuunnellessaan siellä ääniä, äijä töissä. Se viipyi ja viipyi. Oli jo pimeää ja minä menin takaisin hautausmaalle. Siellä minä en pelännyt mitään. Pikajalka 14 5
Satularepusta Satavuotias Waltari satulalla Keuhkot täynnä tuulta pyörät laulaen teräksen ja vauhdin riemua Kahdella sormella valtavan tuotantonsa naputtanut Mika Waltari (1908-1979) kuvaa muutamin paikoin myös kaksipyöräisellä kokemaansa vauhdin riemua - ja kipeytynyttä takapuoltaan Varusmiesajastaan kertovassa Siellä missä miehiä tehdään (1931) Waltari ei muiden tavoin palaa Parolan aliupseerikurssilta Helsinkiin marssien vaan polkien. Hyrylän varuskunnan välietapille polkija tahkoo keuhkot täynnä tuulta pyörät laulaen teräksen ja vauhdin riemua. Haminan RUK:ssa kaksipyöräinen vaihtuu kohtalokkaasti autoon. Lomailevien kokelaiden auto päätyy ojaan lähellä Kotkan tienhaaraa. Upseerikokelas toipuu kuukauden sotilassairaala Tilkassa ja RUK jää sikseen. Kaksipyöräisen satulaan Amerikan raudankin Sinuhen (1945) tekijänpalkkiona rapakon takaa saanut kirjailija palaa sotien jälkeen. Kesältä 1947 löytyy parikin merkintää Waltarin polkuretkistä. Tuttavaperheen,Yrjö ja Liisa Schildtin ysmän Uus-Olkkolan huvilalle Marjatta-vaimon ja Satu-tyttären kanssa elokuussa tehdyltä pyöräretkeltä jäi runo vieraskirjaan. Kaipuu mielessämme häipyi pyörä särkyi, henki säilyi kotimatka päilyi, päilyi. Waltarit viettivät kesät 1945-49 Sysmän naapurikunnassa Hartolan Kahlossa anoppinsa Bertha Luukkosen huvilalla. Enojärvelle antavan huvilan ullakkohuoneessa Waltari takoi Sinuhen lisäksi historialliset romaaninsa Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949) sekä päiväkirjaromaaninsa Neljä päivänlaskua (1949). Tekstikokoelmasta Vallaton Waltari ( 1957) löytyy samaan kesään 1947 liittyvä juttu Urheilevasta kirjailijasta. Waltari käy kirjeenvaihtoa Urheilijan Joulu-lehteä toimittavan Martti Jukolan kanssa. Tohtori Jukola pyytää kirjailijalta urheilujuttua lehteensä. Empivän ironisissa vastauksissaan kirjailija pohtii kirjoittaisiko muinaisegyptiläisestä painista vai ehkä eniten harjoittamastaan urheilulajistaan : käsinvedettävän perämoottorinsa käynnistämisestä Saimaan kanavan Sulosaaressa ennen sotia sijainneella mökillään. Jukola toivoo painijuttua. Takapuoli kipeytyi /väliotsikko Savonlinnassa 10. heinäkuuta päivätyssä kirjeessään Jukolalle pyöräily nousee juttuaiheeksi. Waltari kertoo polkeneensa kuutisentoista kilometriä kirkonkylälle ostamaan lihaa. Takapuoleni on vieläkin kipeä, mutta se johtuu vain siitä, että pyörässä on liian kova satula. Se on oikeastaan kilpapyörä, ja siksi siinä on niin kova satula vai mitä luulette. Taisin tehdä erehdyksen kun hankin kilpapyörän. Joka tapauksessa aion tästä lähtien käyttää vaimoni pyörää. Se on tosin naisten pyörä, mutta siinä on pehmeä ja mukava satula, jossa istuu kuin nojatuolissa. Se on tosin painavampi ja raskaampi polkea, mutta minun iässäni ei enää pyri nopeusennätyksiin. Kipeistä kokemuksistaan huolimatta nelikymppinen pyöräilijä kertoo Jukolalle suunnittelevansa muutaman päivän pyöräretkeä jutun juureksi. Ilmeisesti retki jäi sikseen. Elokuun 28. päivän sähkeessään Jukola utelee vielä epätoivoisesti, tuleeko sitä novellia vai ei huomenna painoon menevään Urheilijan Jouluun? Seuraavan päivän sähkeessään Waltari vastaa mikä ihmeen novelli? Kiinni laajemmassa työssä. - Esa Aallas Vanhoista waltareista kiinnostuneiden vanhoja velojen kannattaa sotkea juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Vammalaan. Vanhan kirjallisuuden päivien teemana on 100-vuotias Mika Waltari. 6 Pikajalka 14
Nettivinkki Vuoden alussa saimme tiedon Sheldon Brownin poismenosta. Sheldonista tuli internetin välityksellä tuttu polkupyörien ja pyöräilyn monipuolinen asiantuntija kautta maailman. Hänen kotisivuiltaan löytyy yhä ratkaisu lähes kaikkiin pyörän huoltoon ja korjaukseen liittyvään ongelmaa. Mutta yhtä hyvin sieltä voi löytyä perusteluja pyöräilyn edistämiseen, kertomuksia pyöräilyn menneisyydestä tai huvittavia sattumuksia. Hänen sivunsa ovat satulareppu, pinnojen välit ja pyöräpaja yhdessä. Pullopostia A bicycle is a viewpoint and a lifestyle. For us it is also a statement of our wines: Essential, relaxed and joyful. Both in life and in wine we believe in returning to bicycle basics, to the simple things you never forget. Näin lukee Cono Sur -viinipullon takana. Viini on Chilestä, erittäin täyteläistä ja sitä kannattaa maistaa nyt ennen pyöräilykautta tai vasta pyörälenkin jälkeen koska prosentteja löytyy 14 %! - Vittorio Giannini Muuan ystävällismielinen polkupyörähistorioitsija Saksanamaalta toi viime kesänä tuliaisinaan täällä harvoin nähtyä draisiinijuomaan, saksalaista väkevänoloista Hulstkamp-viinaa. Pullon etiketissä on kuvattuna paroni von Drais täydessä vauhdissa potkupyörällään, silinteri päässä ja vihreän takin liepeet lepattaen. Hulstkamp on tislattu viljasta Wacholdissa, ja se jatkaa talon v. 1775 alkaneita tislausperinteitä. Vesille pyöräilijän mieli Edellisessä Pikajalassa oli kuva amerikkalaisesta meripolkupyörästä, ja jutussa todettiin näille härveleille myönnetyksi patentteja kymmenittäin. Eipä näytä keksijänluonnetta puuttuneen suomalaisiltakaan, mistä kertoo tämä Suomen Kuvalehdessä v. 1929 julkaistu kuva. Siinä yhteiskoululainen Henri Elfving ajaa valmistamallaan vesipolkupyörällä pitkin Oulujokea. Pikajalka 14 7
Ari Eskola design-kilpailun voittaneen pyöränsä takana Fillarimessuilla messukeskuksessa. Oululainen Ari Eskola vei voiton Audi Design Bike -suunnittelukilpailussa pyörällään Deadly Mantis eli kuolettava rukoilijasirkka. Idean kolmipyöräiseensä Eskola sai invapyörästä, jonka löysi roskalaatikosta. Runko ja ohjaushaarukka on hitsattu omin käsin raudasta ja teräsputkista. Ostettuja osia ei kumien ja hammasrattaiden lisäksi juuri ole. Pyörän rakentamiseen Eskolalta kului puolentoista vuotta. Hän on ohjannut nuorisoharrastusta, mutta intoutui nyt ensi kertaa rakentelemaan itselleen näyttävää menopeliä. Kaunista käsityötä arvostetaan, ja tarakalle taitaa olla tungosta. Polkupyörien kustomointi Vapriikki julistaa samalla myös yhteistyössä Tampereen polkupyöräilijät ry:n kanssa tuunauskisan kaikille asiaa harrastaville tahoille. Kilpailuun voi osallistua toimittamalla Vapriikin verkkosivuille 20.2.2008 avautuvalle tuunatut pyörät-sivustolle kuvan omasta pyörästään. Polkupyöriä on rakenneltu iät ja ajat, ominaisuuksia paranneltu 1900 luvun alun pyörät myytiin ilman tarakkaa ja likasuojia. Lisäämällä mainitut lisävarusteet oltiin jo tekemässä tuunausta. Moni varmasti muistaa vuosikymmenten takaa keulan pidennyksiä, limppu- tai banaanisatuloita. Custompyöriksi voidaan käsittää tehdasmalleista muunnellut ja sitten itsetehdyt. Nykyisin custompyörien rakentajia ja custompyöriä on alkanut näkyä katukuvassa ja erilaisilla messuilla. 8 Pikajalka 14
Ruotsi Ilmestyi Juhla-Velocipeedi sentään Ruotsin velojen 10-vuotisjuhlalehti, Velocipeden n:o 42, on CHF:n kymmenvuotistaipaleen johdosta tavanomaista huolellisemmin tehty ja hyvin jäsennetty. Lehti penkoo lävitse yhdistyksen omaa historiaa kolmen sivun sekä Ruotsin pyörähistoriaa neljän sivun verran. Hienot tiivistelmäjutut on saatu syntymään keräilykohteista: kylteistä, luetteloista, rekisterikilvistä, maskoteista ja nimikivistä; samoin tunnetuimmista pyörämerkeistä: Nordstjernanista, Hermeksestä, Crescentistä, Rexistä, Husqvarnasta ja Monarkista. Lehdessä esitellään lisäksi naapurimaan polkupyörävalmistuksen pioneerit, JW Östberg ja Per From; kerrotaan 6 päivän ajoista; kuvataan kansalaisia pyörillään. Lehden on toimittanut CHF:n nykyinen puheenjohtaja Carlos Saldes yhdessä Åke Stenqvistin kanssa. Lehti pyöräilee menneeseen Yhdistyshistoriikki kertoo, että jo itse From otti 1890-luvun taitteessa pyöräharvinaisuuksia talteen. Ja että sen jälkeen, aina vuoteen 1973 saakka, moista ei naapurissa juurikaan tapahtunut. (Tätä allekirjoittanut ei muuten ihan heti usko.) Veloharrastukselle perustaa alkoi kasvattaa herrojen Pluntky, Strömdahl ja Ekström vuonna 1973 synnyttämä Höghjulingssällskapet, Ruotsin isopyöräisten yhdistys. Enimmillään 30-jäseninen kerho organisoi 1999 toiminnot yhteen pari vuotta aiemmin perustetun CHF:n (Cykelhistoriska föreningen) kanssa. Ulkomaiden velot Varsinaisesti CHF:n katsotaan siinneen siitä, kun herra Sven Larsson (sittemmin yhdistyksen jäsen n:o 1) järjesti 4.- 22.5.1996 Tukholmassa onnistuneesti Cykeln en skön historia -näyttelyn. CHF polkaistiin kokoon 11.1.1997. Ensimmäinen puheenjohtaja on ollut Gert Ekström (1997-98), toinen Lars-Åke Fredberg (98-06), sitten Ekström uudelleen, ja hänen jälkeensä nykyinen puheenjohtaja Carlos Saldes viime vuodesta alkaen. Yhdistys alkoi julkaista jäsenlehteä, joka 3. numerossaan sai nimen Velocipeden. Jonkin verran on sen ilmestyminen takunnut, mutta noin neljä lehteä, 112 sivua, on vuosittain tehty. Mikael Granberg saa kehut lehden tyyliuudistuksesta ja taitosta. Saldes ja Stenqvist pohtivat, ettei uuden tekniikan mahdollisuuksia ole kyllin sovellettu yhdistyksessä, ja että jäsenrekisteriäkin voisi nykyistä enemmän hyödyntää. Henkilöjäseniä CHF:ssä on noin tuplasti Vanhojen Velojen jäsenistöön nähden. Göteborgin ja Malmön seutuja kaivataan harrastukseen mukaan. Lainataanpa lopuksi tähän viimeinen lause Åke Stenqvistin kirjoittamasta Ruotsin pyörähistoriikista: Cykeln har egentligen sedan länge funnit sin form, ändå kommer det hela tiden något nytt, som sägs vara bättre och lättare - utan att vara det. Svartengren Nääsvillen kunniakansalaiseksi Viime Pikajalassa kerroin tällä palstalla CHF:n jäsenestä Gunnar Svartengrenistä, kuinka hän vuolaasti kiitteli kerhonsa verkkosivuilla Tampereen ICHC-järjestelyjä, kaupunki-ilmapiiriä ja Cykelhistoriska föreningen on julkaissut näyttävän lehden kymmenvuotista toimintaansa juhlistaakseen. Vapriikin Velomania-näyttelyä. Sittemmin Svartengren on ulottanut kiitoksensa laajalevikkiseen ruotsalaiseen Nya Cykeltidningen -lehteen. Sen numerossa 3/2007 olevaan artikkeliin, kuvaan, ovat päässeet mukaan myös Vanhojen Velojen ykköskorkeapyöräilijät Lehtonen ja Lehto. Täten ehdotan Gunnaria nimettäväksi Tampereen kaupungin kunniapyöräilijäksi tai ainakin joksikin Vanhojen Velojen Nääsville-jäseneksi. Varsinkin kun hän yhä pohdiskelee, miten jalankulkija voi säilyä ehjänä Tampereen katujen vilinässä pyörähirmujen seassa. - KL Pikajalka 14 9
Arviointia Suomen urheiluhistoriallinen seura on myöntänyt vuoden 2007 Urheiluhistoriallinen teko tunnustuksen Tampereen Museokeskus Vapriikille. Taidokkaasti toteutetusta ja eri sidosryhmien kanssa suunnitellusta näyttelystä Velomania! Pyörällä halki aikojen. Monipuolisessa näyttelyssä kävijä pääsee kokeilemaan isopyöräisellä pyörällä ajoa ja hämmästelemään satoja suomalaisia polkupyörämerkkejä. Esillä olevat polkupyörät ja pyörän valmistajien vanhat mainosfilmit herättävät nostalgisia tunteita. Osansa on saanut myös kilpapyöräily. Velomania on laajin Suomessa järjestetty polkupyörän historiaa esittävä näyttely. Näyttelyn vahvuuksiin kuuluu sen toteuttaminen esimerkillisen hyvin yhteystyössä eri sidosryhmien, erityisesti Vanhat Velot ry:n kanssa. Museokeskus Vapriikissa pääsee pyörällä halki aikojen vielä 3.8.2008 asti. Velomania! Pyörällä halki aikojen.tampereen museoiden julkaisuja 98. Tampere 2007. 256 sivua, runsas nelivärikuvitus. Ovh hinta 29 euroa. Kirjaa myyvät mm. Vapriikin museokauppa Vinssi ja Trafiikkiverkkokauppa: http://webshop.trafiikki.fi/ Vanhojen Velojen jäsenille erikoishintaan 23 e. Vapriikin Velomania! -näyttely sai jatkoaikaa 3.8. asti. Näyttelyn yhteyteen avatttiin erikoisnäyttely Tuunatut pyörät lauantaina 8.3. Näyttely esittelee itse rakennettuja tai oman näköiseksi tehtyjä kustomoituja polkupyöriä sekä pyörään liittyvää tuunattua taidetta. Näyttelyn tuunattuja helmiä ovat oululaisen Ari Eskolan rakentama kolmipyöräinen vihreä chopperi Deadly Mantis, Olli Erkkilän Joposta loihtima Freak Jopo ja Tuomas Tume Raidan vaaleanpunainen unelma Pimp King, joka voitti pääpalkinnon tämän vuoden Fillarimessujen Custom pyörä - kisassa. Esillä on myös mm. Olli Vilppolan alamäkipyörä Green Monster. Kuva- ja valokuvataiteilijat tuovat näyttelyyn uusia näkökulmia. Kuvataiteilija Kaarina Kuusisto-Lukkarin (Sotkamo) Ilma-, tuli- ja jääkehät on loihdittu polkupyörän vanteista ja keramiikasta. Taideteokseen saa myös koskea. Kuvataiteilija Pasi Rauhalan (Helsinki) hauska työ Tour de France haastaa puolestaan pohtimaan kilpapyöräilyn nykytilaa. Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksen taiteilijoiksi valmistuvat Jonna Kalliomäki, Laura Konttinen ja Mia Saharla lähestyvät nuorten taiteilijoiden keinoin pyöräilyä ja tuunauskulttuuria. Museokeskus Vapriikin julkaisemalle kirjalle Velomania! Pyörällä halki aikojen satelee kiitosta. Kirja sai 30.1.2008 kaksi merkittävää kunnianosoitusta. Tampereen museoiden Velomania -kirjalle on myönnetty Tieliikennehistorian Mobilia-palkinto ja lisäksi kunniamaininta Vuoden urheilukirja-kisassa. Mobilia-säätiö jakaa Tieliikennehistorian Mobilia- palkinnon korkealaatuisen historiatiedon tuottamisesta, kansantajuistamisesta ja julkaisemisesta tieliikenteen historian alalta. Pääpalkinto on 4000 euroa. Valinnan tehneeseen raatiin ovat kuuluneet puheenjohtajana professori Matti Juhala Teknisestä Korkeakoulusta sekä muina jäseninä päätoimittaja Eila Parviainen, dosentti Marko Nenonen ja KTM Martti Piltz. Raati kiittää Velomania-kirjaa siitä, että kirjassa on onnistuttu yhdistämään näyttelyluettelo ja historiajulkaisu toimivaksi kokonaisuudeksi Tieto on esitetty ja argumentoitu hyvin. Myös kuvatoimitus on tehty hienosti. Kirjan taittoa raati kiittää erinomaiseksi. Kirja nostaa uudella tavalla polkupyörän merkitystä sekä kulkuneuvona että teknisenä laitteena. Arvokasta on lisäksi, että kirjassa esitettyä tietoa on verrattu kansainväliseen kehitykseen. Suomen Urheilumuseosäätiön nimeämä raati puolestaan valitsi Velomania-julkaisun kolmen kärkeen sadan viime vuonna julkaistun urheilukirjan joukosta. Suomen urheilumuseossa jaetun kunniakirjan jakajat kiittävät kirjan ulkoasua, kokonaisuutta ja siinä esitettyjä kiinnostavia uusia näkökulmia. Kirjan kirjoittajat (Tekn. lis. Mikko Kylliäinen, VTM, tutkija Tapani Mauranen, FM, tutkija Tiina Männistö, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Vesa Karonen sekä arkkitehti Markku Lahtinen) ovat pyörä- ja liikennehistorian parissa jo pitkään vaikuttaneita tutkijoita ja alan harrastajia. Kirjan on toimittanut Vapriikin projektipäällikkö Kimmo Antila. Valokuvaaja Reetta Tervakankaan hienot värivalokuvat polkupyöristä ja arkistojen kätköistä kaivetut kuvalöydöt tarjoavat lukijoille paljon tutkittavaa ja tarkasteltava. Tervakangas vastaa myös kirja ulkoasun suunnittelusta. Taiton on toteuttanut Kaarina Marttila. 10 Pikajalka 14
Pinnojen välejä KOONNUT RISTO LEHTO Vaarallista Pyynikin ajoo Allekirjoittaneelle tuntematon tamperelainen mies muisteli Tellervo Tuomisen kirjassa Takahuhti Tampereen sydän Ristinarkun muuntajanmäen ajeluja 1950-luvulla: Kerrankin sitten pyärällä sodanjälkeen muitten poikain kans Kakaravaarassa kurvattiin ja oltiin sitten kauheesti Pyynikin ajoo. Se oli semmosta nuaskalunta. Kun semmonen vanhempi miäs tuli Luhtaantiältä päin polkupyärällä. Sitten kun kaahasin Pyynikin ajoo siinä ja suoaraan päin ja kaaduttiin molemmat. Se ääni väristen sano, että tiäräksää kun mulla on reppu täynnä tynamiittiä. Oli varmaan joku kaivontekijä, joka tuli illalla jotain kaivoo tekemästä. Myähemmin, kun mää on tullut tiätään mitä tynamiitti on, että kun se on jäykkää ja semmosta vähän pakkasta saanutta, nin se on hyvin herkkää räjähtään. Siinä olis molemmat voinu lähtee kauas ja äkkiä. Moni on varmaan pahoillaan joutuessaan laskemaan pyöränsa maahan paikkaan, kun ei ole ollut mitään paikkaa, jonka nojaan sen asettaisi. Näin tekee Kalle Kekseliäs sellaisissa tilanteissa: hän sitoo satulan alle nuoran, jonka kumpaankin päähän hän kiinnittää naulat. Ne hän taas lyö kiinni maahan ja polkupyörä seisoo ilman muuta tukea! - Suomen Kuvalehti 1928 Kuin Aleksis Kivi Pirkkasen Urho oli Sammaljoen huonekalutehtaalla maalarina ja hän kävi suoraan töistä polkupyörällä ajaen kirkkokuoron harjoituksissa. Kerran hän myöhästyi pahan lumimyräkän johdosta harjoitusten alusta ja esitti kuoron johtajalle pahoittelunsa Kiven sanoin: Antakaa anteeksi kanttoori, älkääkä katsoko kuin lautapää härkä! Paremmaksi Järven Jussi kertoi kaveriporukassa kuinka ilmavirta vei häneltä hatun kuorma-auton lavalla matkustaessaan. Tähän tempasi paremmaksi Virtasen Toivo: Mitä yhdestä hatusta. Multa menee polkupyörällä ajaessani viisikin lakkia pyhän seudussa. Vaimonko ajoaika nopeampi Veljeni Olli osallistui joitain vuosia sitten tapansa mukaan Pirkan Pyöräilyyn, nyt vaimonsa Sinikan kanssa tandemilla ajaen. Lehdestä tulosluetteloa silmäillessään Olli havaitsi hävinneensä Sinikalle muutaman sekunnin. Hymy huulessa hän soitti kilpailun toimistoon ja totesi, että ajanotossa on varmaan tullut pieni virhe. Vastaaja ilmoitti, että ei pidä paikkaansa, heillä ajanotto toimii pilkun, tai sekunnin tarkasti. Olli totesi, että kyllähän sen muuten uskoo, mutta he vaimon kanssa kun ajoivat tandemilla ja vaimo istui takimmaisella satulalla. Tulosluetteloa entrattiin. Liikakuormitusta Simo oli pääsemässä Kuohenmaan lavatansseissa saatolle. Kun tytöllä oli siskolikka kaverinaan, Simo lupasi kyydin polkupyörässään molemmille. Konstaapeli Havumäki näki, kun nuoret sovittautuivat pyörän päälle ja kielteli: Älkää siittä pyärästä sentään junnaa tehkö! Pikajalka 14 11
Kuva. Konservointia museon konservointilaitoksella - itse valmistettu tanniiniliuos harjataan voimakkain ottein pienellä (hammas)harjalla ruosteen pintaan. Ympäristön suojaus on tärkeää, myös omista suojavarusteista on huolehdittava. (korkeapyöräinen The Peerless S. Goodby&Son HM 935, kuvaaja Minna Miettinen) Tampereen museoiden kokoelmista Polkupyöriä Velomanianäyttelyyn 12 Pikajalka 14
TEKSTI: HANNA TUOKILA Tampereen museoiden kokoelmissa on noin 80 polkupyörää. Kokoelma on muodostunut sadan vuoden kuluessa, aluksi passiivisen, ja 1970-luvun lopulta lähtien yhä enemmän aktiivisen kartunnan tuloksena. Tavoitteena on jo pitkään ollut erityisesti kotimaisen pyöränvalmistuksen tallentaminen. Maaliskuussa 2007 avautuneeseen Velomania! -näyttelyyn konservoitiin ja/tai huollettiin kolmekymmentä polkupyörää museon omista kokoelmista. Osa pyöristä oli ollut useassakin näyttelyssä museouransa aikana, osa oli ennennäkemättömiä, ja muutama jopa hankittiin varta vasten tätä näyttelyä varten. Pyörien kunto vaihteli hyvästä heikkoon. Tallennustilanteessa ei aina ole ollut mahdollisuutta puhdistaa tai korjata pyörää ja väliaikaiset säilytystilat ovat vuosien saatossa aiheuttaneet lisää ongelmia. Toimenpiteitä suunniteltaessa pyrittiin valitsemaan sellaisia menetelmiä, joiden vuoksi pyöriä ei tarvinnut purkaa kovinkaan moneen osaan. Päätökseen vaikuttivat sekä konservointiin käytettävän ajan vähyys että konservoinnin pääperiaate. Mitä vähemmän puututaan esineen historiallisiin kerroksiin, sitä enemmän säilytetään esineen sisältämää informaatiota jälkipolville tai tutkijoiden käyttöön. Konservointitoimenpiteiden tulisi myös olla poistettavissa ja mahdollisimman huomaamattomia ehjän esineen muodostamassa kokonaisuudessa. Ennen varsinaisia konservointi- tai hoitotoimenpiteitä selvitettiin pyörien käyttöhistoriaa ja kuntoa. Polkupyörät valokuvattiin sekä ennen että jälkeen toimenpiteiden joka puolelta kinofilmille, lisäksi yksityiskohtia ja toimenpiteitä tallennettiin digitaalisesti. Kuvaukset kirjattiin kuvauspäiväkirjaan. Vauriokartoituksen avulla tehtiin toimenpidesuunnitelma. Osa pyöristä oli melko hyväkuntoisia, pölyn ja kuran poiston jälkeen valmiita näyttelyyn. Vaurioista yleisin oli raudan korroosio, ruoste. Metallipinnoitteen tai maalikerrosten alta ruosteen poisto yleensä tuhoaa myös päällä olevat kerrokset. Kivettyneen hiekasta, maantiepiestä, rasvoista ja öljyistä muodostuneen seoksen poisto vei eniten aikaa. Vaikein ongelma oli kumimateriaalissa. Vielä ei ole löydetty viisasten kiveä, jonka avulla kovettuneen kumitiivisteen saisi elvytettyä, murenevasta pyöränrenkaasta puhumattakaan! Seuraavissa kuvasarjoissa nähdään tapoja museopyörän muuntamisesta näyttelykelpoiseksi. 1. RUOSTE 2. HAURAS KUMI 3. PUUTTUVA OSA 4. MAALIPINNAN RESTAUROINTI 5. SÄILYTTÄMINEN HANNA TUOKILA TOIMII KON- SERVAATTORINA TAMPEREEN MUSEOISSA. Pikajalka 14 13
3a 1a 1b 1.RUOSTE - Tanniinikäsittely satulan jousissa ja pyörän rungossa sopii hyvin mustaksi maalatuille osille - stabiloidaan ruoste paikoilleen eli ruostetta ei poisteta! - tanniini ei kestä ulkokosteuspitoisuuksia, joten sen suojauskyky ei riitä käyttöpyörälle 1a. ennen konservointia 1b. käsittelyn jälkeen (Rekord Extra TMT 2853, kuvaaja Eero Lehtinen) 2. HAURAS KUMI - haurasta kumimateriaalia voidaan vain tukea ja täydentää, mitään palauttavia menetelmiä ei ole - olematon kumiosa täydennettiin sävytetyllä polyeteenisolumuovilla ja sidottiin värjätyllä puuvillakangaskaitaleella ennen toimenpiteitä 2b. täydentämisen jälkeen (korkeapyöräinen Special Club HM 1217:24, kuvaaja Anni Lahtinen) 2b 2a 14 Pikajalka 14
3b 4a 5b 3. PUUTTUVA OSA - ketjusuojan kalvon rakentaminen: silkkipaperista ja useista kerroksista väritöntä sellakkaa saadaan alkuperäistä muovi(?)kalvoa imitoiva materiaali. Lisäksi ruostetta stabiloitu tanniinikäsittelyllä. 3a. ennen toimenpiteitä 3b. restauroinnin jälkeen (Ooppel TTM 31513, kuvaaja Heidi Karjalainen) 4. MAALIPINNAN RESTAUROINTI - ruostekohdat eristetään sellakalla, jotka paikkamaalataan akryylivärein - restauroinnissa alkuperäistä maalipintaa ei päällemaalata 4a. ennen toimenpiteitä 4b. restauroinnin jälkeen (Tunturi, TTM 51036, kuvaaja Heidi Karjalainen) 5. SÄILYTTÄMINEN 5a. ahdas varastotila ja väärä varastointitapa aiheuttavat kolhuja ja muita vaurioita 5b. tuki tai tuenta rungosta, väljä varastointi edesauttavat säilymistä (Urheilu, TTM 1680, kuvaaja Ulla Oksala) 4b 5a Pikajalka 14 15
Kansa, joka rakensi pyöränsä itse Huittisten museon puusta ja raudasta valmistettu polkupyörä, joka on tehty Kiikassa vuoden 1890 tienoilla. Etupyörän halkaisija on tasan metri. Kuva: Tiina Männistö-Funk. TEKSTI TIINA MÄNNISTÖ-FUNK 16 Pikajalka 14
Polkupyöriä on rakennettu käsityönä mitä ilmeisimmin lähes kaikissa maailman kolkissa, mutta itse tehtyjä pyöriä ei juuri ole tutkittu. Yhtenä syynä tähän lienee se, että tällaisesta, virallisen polkupyörähistorian marginaalissa tapahtuvasta toiminnasta, on jäänyt vähemmän tutkittavia jälkiä kuin vaikkapa pyöräilyseurojen ja pyöräteollisuuden historiasta. Suomessa tilanne on kuitenkin keskimääräistä parempi. 1800-luvulla ja 1900- luvun alussa suomalaisen kansallistunteen rakentamiseen ja vahvistamiseen kuului olennaisena osana kansanperinteen tallentaminen esimerkiksi perinnekeruita järjestämällä. Sotien jälkeen taas ilmaistiin kotiseuturakkautta ja tallennettiin modernisaation tieltä katoavaa perinteistä esinekulttuuria perustamalla kotiseutumuseoita. Juuri perinnekeruut ja kotiseutumuseot ovat koonneet ja säilyttäneet myös tietoa ja esimerkkejä 1800-luvun lopun vuosikymmeninä sekä 1900-luvun alussa rakennetuista itse tehdyistä pyöristä, niin kutsutuista kansanpyöristä. Näiden omalaatuisten pyörien tutkiminen ei alunperin kuulunut suunnitelmiini, kun aloin tarkastella suomalaisen pyöräilyn historiaa, mutta vähitellen ne ovat alkaneet kiinnostaa minua yhä enemmän. Tässä artikkelissa kerron lyhyesti siitä, mistä olen kansanpyöriä jäljittänyt ja minkälaisia asioita olen historiantutkijana saanut niistä selville. Kansanpyörien jäljillä muistoissa ja museoissa Kirjoitan parhaillaan historian alaan kuuluvaa väitöskirjaa arkiteknologian kulutuksesta ja käytöstä Suomessa ennen toista maailmansotaa, ja olen sitä varten tutkinut myös suomalaista polkupyöräkulttuuria. Alusta saakka törmäsin lähteitä lukiessani tuon tuostakin mainintoihin itse tehdyistä polkupyöristä. Ensin löysin 1880-luvun sanomalehdistä lyhyitä uutisia, joissa kerrottiin käsityönäyttelyissä nähdyistä polkupyöristä sekä taitavista henkilöistä, jotka valmistivat polkupyöriä myyntiin tai omaan käyttöönsä. Sitten aloin lukea museoviraston keruuarkistossa säilytettävää muistitietomateriaalia ja löysin lisää mainintoja. Kansallismuseo ja Seurasaarisäätiö järjestivät vuonna 1971 järjestyksessä kahdeksannentoista kansanperinteen keruukilpailunsa. Kysymykset julkaistiin Seurasaarilehtisessä, ja osa niistä käsitteli pyöräilyä. Palkinnoiksi parhaille vastaajille luvattiin muun muassa kirjoituskoneita ja hopeisia aterimia. Vastauksia polkupyörää koskeviin kysymyksiin tuli yhteensä 656 henkilöltä, ja niitä on paikkakunnittain järjestettynä keruuarkistossa kaikkiaan 3467 liuskaa. Keruun kysymyksissä ei mainittu itse tehtyjä polkupyöriä, mutta heti kyselyn alussa vastaajaa pyydettiin kertomaan kotipaikkakuntansa ensimmäisestä polkupyörästä. Monessa tapauksessa tämä esikoinen oli ollut jonkun kyläläisen itse nikkaroima. Kaikkiaan 47 vastauksessa mainitaan itse tehty polkupyörä, joissakin vastauksissa useampi kuin yksi. Tiedot koskevat 1800- luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jolloin suurin osa vastaajista eli lapsuuttaan. Mikäli kysely olisi tehty muutama vuosikymmen aikaisemmin, olisi kansanpyöristä saatu luultavasti vielä enemmän tietoa. Nyt maininnat ovat lyhyitä, yleensä muutaman lauseen mittaisia. Muistitietokeruun vastauksista käy ilmi, missä kansanpyöriä on tehty, ja usein myös se, ketkä niitä ovat nikkaroineet. Sen sijaan niistä ei juurikaan ole saatavissa tietoa siitä, miltä nämä itse tehdyt polkupyörät Pikajalka 14 17
oikeastaan näyttivät. Tämän takia aloin jäljittää kansanpyöriä suomalaisten museoiden kokoelmista. Tällä hetkellä tiedän yhteensä 25 itse tehdystä pyörästä, jotka kuuluvat eri museoiden kokoelmiin. Suurin osa näistä sijaitsee kotiseutu- ja paikallismuseoissa. Kotimaanmatkailua harrastaville vanhojen velojen ystäville voin antaa seuraavat vinkit: jos satutte lähistölle, kannattaa käydä vaikkapa Elimäen kotiseutumuseossa, Huittisten museossa, Kurikan museossa, Piippolan kunnan Viitainahon kotiseutumuseossa tai Sievin kotiseutumuseossa katsomassa hienoja ja mielenkiintoisia kansanpyöräyksilöitä. Maaseudun pyöränikkarit Museoiden kokoelmissa olevat itse tehdyt pyörät ovat enimmäkseen korkeapyöräisiä; vain viidessä on jonkinlainen ketjuveto, lopuissa polkimet on yhdistetty suoraan etupyörän akseliin ja takapyörä on etupyörää huomattavasti pienempi. Puolet näistä museopyöristä on tehty pääosin puusta, puolet pääosin raudasta. Muistitietovastauksissa useimmin mainittu pyörien rakennusmateriaali on puu, mutta mitä ilmeisimmin hauraat puupyörät ovat rautaisia harvemmin säilyneet meidän päiviimme asti. Puusta rakennetuissa polkupyörissä on yleensä joitakin rautaosia ja vahvisteita. Ilmeisesti osittain materiaalin asettamien rajoitusten takia puiset korkeapyöräiset eivät yleensä ole yhtä korkeita kuin tehdasvalmisteiset korkeapyöräiset. Tavallinen etupyörän halkaisija niissä on metrin hujakoilla. Mielenkiintoista on, että korkeapyöräisiä polkupyöriä on nikkaroitu kotona vielä vuosisadan vaihteessa, kun ketjuvetoiset mallit olivat jo ajat sitten syrjäyttäneet tehdastekoiset korkeapyöräiset. Koska itse tehdyt polkupyörät on rakennettu tehdasvalmisteisista polkupyöristä saatujen näköhavaintojen ja rakentajien oman mielikuvituksen pohjalta, ovat ne kaikki hieman erilaisia. Monissa niistä on myös selvästi havaittavissa piirteitä, jotka ovat tuttuja vanhoista maatalousvälineistä. Esimerkiksi pyörien rakenne saattaa selvästi muistuttaa kärrynpyörää tai polkimet ovat kuin tahkon kammet. Eri lähteistä on kaivettavissa esiin jonkin verran tietoja siitä, minkälaiset ihmiset polkupyöriä rakensivat. Sanomalehdissä ja muistitietoaineistossa mainitaan toisinaan henkilöistä, jotka rakensivat polkupyöriä myyntiin. Nämä henkilöt vaikuttavat yleensä olleen ammattilaiskäsityöläisiä; seppiä ja puuseppiä. Suurin osa käsin tehdyistä rautaisista polkupyöristä on ammattilaisten tekemiä. Mielestäni tällaisia pyöriä voisi kutsua käsityöläispyöriksi erotuksena kansanpyöristä. Molemmat ovat itse tehtyjä polkupyöriä, mutta kansanpyöriksi voidaan mielestäni kutsua lähinnä sellaisia, joita ei ole valmistettu ammattimaisesti myyntiin. Näitä pyöriä on selvästikin ollut suurin osa itse tehdyistä pyöristä, vaikka raja käsityöläispyöriin onkin toisinaan häilyvä. Suurimman osa kansanpyöristä rakensivat maanviljelijät ja heidän poikansa. He rakensivat pyöriä itseään varten kokeilunhalusta ja uteliaisuudesta, huvittelunhalusta ja näyttääkseen taitonsa kyläläisille, harvemmin käytännön kulkuvälineiksi. Itse tehdyt pyörät olivat usein raskaita ja helposti rikkoutuvia. Joten vaikka ne olivat ajokelpoisia, niillä tuskin taitettiin säännöllisesti ainakaan pitkiä matkoja maaseudun huonoilla teillä. Kansanpyöriä rakennettiin nimenomaan maaseudulla, mutta ei yhtäläisesti kaikkialla. Kun laadin maantieteellisen kartan tuntemistani kansanpyöräyksilöistä, olin yllättynyt huomatessani, miten selvä niiden alueellinen jakauma oli. Suurimmasta osasta Itä- ja Keski- Suomea ei ole lainkaan tunnettuja tapauksia, vaan alue, jolla pyöriä on rakennettu, myötäilee leveänä vyöhykkeenä rantaviivaa Pohjois-Pohjanmaalta Satakunnan ja Varsinais- Suomen sekä osittain myös Hämeen kautta Uudellemaalle ja Etelä-Karjalaan. Tämän alueellisen epätasaisuuden sekä kansanpyörien laajemman merkityksen ymmärtämiseksi pitää mielestäni tarkastella sitä 18 Pikajalka 14
Kurikan museossa oleva puinen, maalattu korkeapyöräinen, jonka etupyörän halkaisija on 106 senttiä. Tämä pyörä mainitaan myös museoviraston keruuaineistossa. Sen kerrotaan olevan kahden miehen yhteisvoimin 1890-luvun alussa valmistama. Kuvalähde: Kurikan museon arkisto. Tampereen museoiden kokoelmiin kuuluva lastenkokoinen, ketjuvetoinen kansanpyörä, jonka on rakentanut torpparin poika Kustaa Hakala 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa. Kuvalähde: Tampereen museot. Mikäli joku lukijoista tietää kertoa jotain kansanpyöristä tai muista vanhoista itse tehdyistä polkupyöristä tai on nähnyt niitä jonkin museon kokoelmissa, olisin iloinen yhteydenotosta joko sähköpostitse (tiiman@utu.fi) tai puhelimitse (040 5584386). Pikajalka 14 19
ajallista ja paikallista ympäristöä, jossa niitä rakennettiin. Polkupyörän toinen maailma Suurin osa nykyihmisistä pitää ajatusta polkupyörän nikkaroimisesta melko huvittavana. Historiallisista lähteistä käy kuitenkin ilmi, miten erilaista suhtautuminen oli sata vuotta sitten: itse tehty polkupyörä oli kiinnostava, mutta ei mitenkään tavaton tai kummallinen ilmestys. Nykypäivän näkökulmasta on helppo hämääntyä ajattelemaan, että polkupyöriä rakennettiin itse, koska niitä ei ollut varaa ostaa tai koska haluttiin kopioida kaupunkilaisten polkupyöräkulttuuria. Kuten Mikko Kylliäinenkin toteaa Velomania-kirjan artikkelissaan, kaupunkien yläluokan pyöräilykulttuuri ei ollut ainoa suomalainen pyöräkulttuuri edes pyöräilyn varhaisimpina alkuaikoina. Siitä saakka, kun polkupyörä saapui Suomeen, taitavat ja kokeilunhaluiset henkilöt valmistivat itse polkupyöriä ja ajoivat niillä. He saivat virikkeen pyörän tekemiseen näkemistään tehdastekoisista pyöristä, mutta heidän pyöränrakentamisensa ei ollut pelkkää matkimista. Sillä oli omat merkityksenä omassa ympäristössään, joka oli aivan toisenlainen kuin kaupunkilaisen yläluokan ja koulutetun keskiluokan pyöräilijöiden elinpiiri. Polkupyörän rakentaminen itse oli mittava projekti, joka vaati käsityötaitoa ja teknistä osaamista. Mielestäni lähteistä on luettavissa selvä kytkös kansanpyörien ja kahdenkin eri käsityökulttuurin välillä. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että polkupyöriä rakennettiin usein perheissä ja paikkakunnilla, jotka harjoittivat sivutoimista kotiteollisuutta. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa kotiteollisuus oli merkittävä lisätienestien tuoja tietyillä alueilla ja yksittäisissä ruokakunnissa. Esimerkiksi Pohjanmaan tiheäväkisillä seuduilla kehittyi paljon kotiteollisuustoimintaa. Tietyt kylät ja ruokakunnat keskittyivät yleensä yhteen tai muutamaan käsityötuotteeseen, mutta kotiteollisuuden harjoittaminen ruokki yleistä teknistä uteliaisuutta, ja halukkuutta kokeilla uusien tuotteiden valmistamista. Tässä ympäristössä polkupyörä ei näyttäytynyt modernin maailman tehdastekoisena kulutustavarana, vaan yhtenä uutena esineenä sellaisten laitteiden joukossa, jotka taitava käsityöläinen saattoi valmistaa itse. Toinen käsityön perinne, johon polkupyörien valmistaminen näyttää liittyvän, on viljelijäperheiden käsityöhön perustuva omavaraisuus. Erityisesti pienviljelijöiden oli osattava valmistaa itse maataloustyössä tarvittavat välineet. Esimerkiksi ostetut, rautaiset aurat yleistyivät 1800-luvun lopulla, mutta itse tehdyt, osittain tai kokonaan puiset aurat olivat yleisiä pienviljelmillä yhä 1900-luvun alussa. Tällaisia pienviljelmiä, erityisesti torppia oli runsaasti Länsi- ja Etelä-Suomessa. Kun tehdastekoisen polkupyörän hankkimalla saattoi 1800-luvun lopun ja 1900- luvun alun Suomessa korostaa vaurauttaan ja uudenaikaisuuttaan, viestittiin kansanpyörillä aivan muunlaisia hyveitä; taitavuutta ja omavaraisuutta, jotka olivat arvossaan ajan maatalousyhteisöissä. Kansanpyörien valmistamisen hiipuminen noin vuoteen 1910 mennessä johtui monesta syystä. Ketjuvetoinen pyörämalli oli vaikeampi valmistaa kotikonstein kuin korkeapyöräinen. Tehdastekoiset polkupyörät yleistyivät yhä nopeammin myös maaseudulla hintojen laskiessa, ja niiden laadullinen paremmuus kotitekoisiin verrattuna kävi selväksi. Ennen muuta kyse oli kuitenkin suuremmasta yhteiskunnallisesta murroksesta. Etenevä teollistuminen, siirtyminen rahatalouteen ja syntymässä oleva kulutuskulttuuri kuihduttivat kotiteollisuuden kaupallisen toiminnan sekä viljelijöiden omavaraisen käsityökulttuurin. Tätä myötä katosivat myös into ja taito kansanpyörien valmistamiseen. Kotiseutumuseoiden kansanpyörät ovat muutakin kuin vain suomalaisen pyöräilyhistorian hassunkurisia erikoisuuksia. Ne kertovat elämäntavasta, jota ei enää ole. 20 Pikajalka 14