JenniFer WOrTH. Hakekaa kätilö! Ilmainen lukunäyte. Otava

JenniFer WOrTH Hakekaa kätilö! Ilmainen lukunäyte Otava

JENNIFER WORTH Hakekaa kätilö! Suomentanut Eija Tervonen Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 3

Hakekaa kätilö Miksi minä ikinä ryhdyin tähän? Minun on täytynyt olla hullu! Olisin voinut valita minkä tahansa muun uran: valokuvamallin, lentoemännän tai laivan tarjoilijan ammatin. Pääni kuhisee ajatuksia erilaisista loistokkaista, hyväpalkkaisista ammateista. Vain idiootti valitsee sairaanhoitajan uran. Ja nyt olin sitten kätilö On puoli kolme aamuyöllä! Vääntäydyn vaivoin ja puoliunessa virka-asuuni. Olin nukkunut vain kolme tuntia 17-tuntisen työpäivän jälkeen. Kuka tällaista työtä tekee? Ulkona on purevan kylmä ja sataa vettä. Nonnatus House on jo itsessään kylmä ja polku pyörävaja vielä kylmempi. Törmään pimeässä polkupyörään ja isken siihen sääreni. Silkan tottumuksen ohjaamana kiinnitän kätilölaukkuni polkupyörään ja työnnän pyörän autiolle kadulle. Poljen kulman taakse Leyland Streetille ja sieltä East India Dock Roadin poikki kohti Isle of Dogsin aluetta. Sade on saanut minut hereille, ja tasainen pyörän polkeminen tyynnyttää hermoni. Miksi minä koskaan ajauduin sairaanhoidon alalle? Ajatukseni 3

karkaavat aikaan viisi kuusi vuotta sitten. En ollut todellakaan tuntenut minkäänlaista kutsumusta alalle; en sellaista pakottavaa tarvetta hoitaa sairaita kuin sairaanhoitajien oletetaan tuntevan. Mikä oli siis johtanut valintaani? Särkynyt sydän ilman muuta, tarve päästä pois vallitsevasta tilanteesta, työn haasteellisuus, sairaanhoitajan seksikäs virka-asu kauluksineen ja kalvosimineen, napakaksi kiristettyine vyötäröineen ja näpsäköine pikku päähineineen. Olivatko nuo riittävän päteviä syitä? En osaa sanoa. Mitä seksikkääseen virka-asuun tulee, se on vitsi, ajattelen, kun poljen sateessa polkupyörää pitkään siniseen sateenpitävään gabardiinitakkiin pukeutuneena ja päähine syvälle päähän painettuna. Seksikästä, toden totta. Poljen kuivatelakan sulkevan ensimmäisen kääntösillan yli. Koko päivän kuivatelakka on täynnä ääntä ja elämää, kun suuria rahtialuksia lastataan ja puretaan. Tuhannet miehet telakkatyöläiset, ahtaajat, konemiehet, luotsit, merimiehet, asentajat ja nosturinkuljettajat raatavat taukoamatta. Nyt telakalla on hiljaista; ainoa ääni on veden loiske sataman rakenteisiin. Pimeys on läpitunkeva. Poljen ohi vuokrakasarmien, joissa nukkuu tuhansia ihmisiä kenties neljä tai viisi samassa 4

vuoteessa pienissä kahden huoneen huoneistoissaan. Kaksi huonetta 10 12-lapsiselle perheelle. Kuinka perheet selviytyvät? Jatkan polkemista määrätietoisesti kohti potilastani. Pari poliisia vilkuttaa ja huikkaa tervehdyksen, ja tuo ihmiskontakti piristää suunnattomasti. Sairaanhoitajilla ja poliiseilla on ollut aina hyvät suhteet, etenkin East Endissä. Minusta on kiinnostavaa, että poliisit partioivat aina pareittain kumpaisenkin suojelemiseksi. Poliisien ei koskaan näe kulkevan yksin. Mutta me sairaanhoitajat ja kätilöt olemme aina yksin, olemmepa liikkeellä jalkaisin tai polkupyörällä. Meihin ei näet koskisi kukaan. Jopa kaikkein karkeakäytöksisimmät ja kovapäisimmät satama työntekijät arvostavat ja kunnioittavat alueen sairaanhoitajia niin syvästi, että oli päivä tai yö, voimme mennä minne tahansa yksin tarvitsematta pelätä mitään. Edessäni aukeaa pitkä, valaisematon tie. Isle of Dogsia kiertävä tie on yhtäjaksoinen väylä, josta erkanee kapeita, keskenään risteäviä sivu katuja, joiden varsia reunustaa tuhansien toisiinsa kiinni rakennettujen pientalojen rivistö. Pääväylällä on romanttista vetovoimaa, koska sinne kuuluu Isle of Dogsia ympäröivän Thames-joen jatkuva loiske. 5

Pian käännyn West Ferry Roadilta sivukaduille. Tunnistan potilaani talon heti, sillä se on ainoa talo, jossa on valot. Tuntuu, kuin minua olisi vastassa kokonainen lähe tystö. Paikalla on näet potilaan äiti, hänen isoäitinsä (vai olivatko he kaksi isoäitiä?), pari kolme tätiä, siskoja, parhaita ystävättäriä ja naapuri. Luojan kiitos rouva Jenkins ei ole paikalla tällä kertaa, ajattelen. Jossakin voimakkaan naisväen takana piileskelee yksinäinen mies, joka on tämän kaiken häslingin alkuunpanija. Näissä tilanteissa tunnen aina sääliä noita miehiä kohtaan. He kun tuntuvat olevan varsinaisia sivustakatsojia. Naisten äänet ja rupattelu ottavat minut huomaansa suojaavan peitteen lailla. Hei vain, mitäpä kuuluu? Pääsit tänne tosi nopeasti. Annahan takkisi ja lakkisi. Onpa viheliäinen sää. Tule sisälle lämpimään. Maistuisiko kupponen teetä? Tee lämmittää aina sydänalaa. Hän on yläkerrassa, siellä missä viimeksikin. Poltot tulevat noin viiden minuutin välein. Hän on nukkunut viime käyntisi jälkeen eli kutakuinkin 6

keski yöstä lähtien. Kello kahden aikaan hän heräsi, kun poltot alkoivat voimistua ja tulla entistä useammin, joten me ajateltiin, että meidän pitäisi kutsua kätilö. Eikö niin, äiti? Äiti on samaa mieltä ja pyyhältää esiin määrätietoisesti. Meillä on kuumaa vettä, kasa puhtaita pyyhkeitä ja tuli takassa, joten kaikki on valmista vauvaa varten. Minun ei ole koskaan ollut helppo puhua paljon, ja tässä tilanteessa minun ei tarvitsekaan. Annan naisille takkini ja lakkini, mutta kieltäydyn teestä, sillä kokemukseni perusteella Poplarin alueen tee on kuvottavaa: pitkään haudutettua ja vahvaa kuin terva sekä höystetty ällöttävän makealla maitotiivisteellä. Olen tyytyväinen, että olin höylännyt Murielin häpy karvat aiemmin päivällä, kun oli vielä ollut riittävän valoisaa, sillä olin pystynyt tekemään sen ilman haavan riskiä. Olin samalla antanut välttämättömän peräruiskeen. Inhoan molempia toimenpiteitä, joten onneksi ne oli jo tehty. Kuka sitä paitsi haluaisi antaa puoli kolmelta aamuyöstä noin litran suuruisen saippua vesiperäruiskeen, joka johtaisi väistämättömään sotkuun ja löyhkään (etenkin, kun talossa ei ollut vesikäymälää)? 7

Menen yläkertaan Murielin luokse. Hän on muodokas 25-vuotias nainen, joka on synnyttämässä neljättä lastaan. Kaasulampun valaisemassa huoneessa on pehmeä, lämmin hehku. Takassa räiskyy kiihkeänä tuli, joka tekee huoneesta lähes tukahduttavan kuuman. Vilkaistuani nopeasti Murieliin on ilmiselvää, että hän on lähestymässä synnytyksen toista vaihetta: hänen hikoilunsa, lievä huohottamisensa ja outo sisäänpäin kääntynyt katseensa ovat tyypillisiä naiselle, joka tässä vaiheessa synnytystä keskittää kaikki henkiset ja fyysiset voimansa kehoonsa ja siihen ihmeeseen, jonka hän on pian synnyttävä maailmaan. Hän ei sano mitään; hän vain puristaa kättäni ja hänen kasvoillaan viivähtää vaisu hymy. Lähdin hänen luotaan kolme tuntia sitten, jolloin hän oli synnytyksen ensimmäisessä vaiheessa. Hän oli ollut synnytyspolttojen kourissa koko päivän ja oli hyvin väsynyt, joten minä olin antanut hänelle kloraalihydraattia iltakymmenen maissa siinä toivossa, että hän saisi nukuttua yön ja heräisi aamulla virkistyneenä. Se ei ollut auttanut. Sujuuko synnytys koskaan siten kuin toivoisi? Minun täytyy saada varmuus, kuinka pitkällä Muriel on, joten valmistaudun tekemään sisätutkimuksen. Ollessani pesemässä käsiäni ja käsi varsiani 8

Muriel saa supistuksen. Se voimistuu voimistumistaan, kunnes hänen ruumisparkansa tuntuu hajoavan. On arvioitu, että synnytyksen huippuvaiheessa kohdun jokaisen supistuksen aikaansaama paine vastaa voimakkuudeltaan metron ovien sulkeutumista. Katsellessani supistusten valtaamaa Murielia minun on helppo uskoa tuon vertauksen paikkansapitävyyteen. Murielin äiti ja sisar istuvat hänen vuoteensa vieressä. Hän takertuu heihin sanattoman, henkeä salpaavan tuskan kourissa. Hänen kurkustaan pääsee hengästynyt parahdus, jonka purkauduttua hän vajoaa tyynyjä vasten uupuneena kerätäkseen voimia seuraavaa supistusta varten. Sujautan käteni kumihanskoihin ja voitelen hanskat. Pyydän Mu rielia koukistamaan polvensa, sillä haluan tutkia hänet. Hän tietää tarkalleen, mitä aion tehdä ja miksi. Laitan steriilin lakanan hänen pakaroittensa alle ja sujautan kaksi sormea hänen emättimeensä. Vauva on suorassa mitassa kasvot äidin selkää kohti, ja vauvan pää on laskeutunut jo hyvin alas äidin lantionpohjaan. Kohdunkaulasta on enää ohut reuna jäljellä, mutta ilmeisesti sikiökalvot eivät ole puhjenneet eikä lapsivesi mennyt. Kuuntelen vauvan sydämen lyöntejä, ja syke on tasainen 130 9

lyöntiä minuutissa. Hyvä. Muuta minun ei tarvitsekaan tietää. Sanon Murielille kaiken sujuvan normaalisti ja totean, että synnytys ei enää kestä kauan. Uusi supistus alkaa jälleen, ja kaikki sanat ja teot jäävät synnytyksen suunnattoman voiman jalkoihin. Tarjottimeni pitää olla valmis. Lipaston pinta on tyhjennetty etukäteen työskentelytilaksi. Asettelen lipaston päälle sakset, napanuoran puristimen, teipin, kätilöntorven, kaarimaljat, sideharson ja pumpulipuikot sekä valtimopihdit. Paljon ei tarvita, ja kaiken pitää olla helposti mukana kuljetettavissa niin polkupyörällä polkiessa kuin vuokrakerrostalojen porraskäytäviä pitkin kulkiessa. Murielin sänky oli jo valmisteltu synnytykseen. Me toimitimme perheeseen äitiyspakkauksen, jonka mies haki viikkoa tai paria ennen synnytystä. Pakkauk sessa oli isoja terveyssiteitä vaippiksiksi me niitä kutsuimme suuria kertakäyttöisiä, imukykyisiä lakanoita ja imukyvytöntä ruskeaa paperia. Ruskea paperi näyttää hullunkurisen vanhanaikaiselta, mutta se on täysin käyttökelpoista. Se peittää koko vuoteen, joten kaikki imukykyiset äitiyssiteet ja lakanat voidaan asetel la sen päälle, ja synnytyksen jälkeen kaikki voidaan kääriä kasaan ja polttaa. 10

Vauvansänky on valmis. Huoneeseen on myös tuotu reilun kokoinen pesuvati, ja alakerrassa keitetään litroittain kuumaa vettä. Tässä talossa ei ole juoksevaa lämmintä vettä ja ihmettelen, kuinka ihmiset pärjäsivät aiemmin, kun ei ollut juoksevaa vettä lainkaan. Veden haun ja lämmittämisen on tuolloin täytynyt olla koko yön homma. Millä vettä sitten keitettiin? Keittiössä olevalla liedellä, joka täytyi pitää lämpimänä koko ajan joko hiilillä, jos perheellä oli niihin varaa, tai ajopuilla. Mutta minulla ei ole aikaa istua ja mietiskellä. Usein synnytyksissä saa odottaa koko yön, mutta vaistoni sanoo, että tällä kertaa ei. Synnytys supistusten voimakkuus ja toistumistiheys sekä se, että Muriel on synnyttämässä neljättä lastaan, viittaavat siihen, että ponnistusvaihe ei ole kaukana. Supistukset tulevat nyt kolmen minuutin välein. Kuinka paljon tämä nainen voi vielä kestää; kuinka paljon kukaan nainen voi ylipäätään kestää? Yhtäkkiä sikiökalvot puhkeavat ja vesi tulvahtaa vuoteelle. Minusta on parempi näin; minua huolestuttaa aina, jos lapsi vedet tulevat varhain. Supistuksen päätyttyä vaihdamme Murielin äidin kanssa läpimärät lakanat kuiviin niin nopeasti kuin kykenemme. Muriel ei pysty nousemaan tässä vaiheessa, 11

joten meidän täytyy kääntää hänet ympäri. Seuraavan supistuksen alkaessa näen vauvan pään. Nyt tarvitaan äärimmäistä ponnistusta. Eläimellisellä vaistolla Muriel alkaa ponnistaa. Jos kaikki on hyvin, monta kertaa synnyttänyt voi usein puskea sikiön pään ulos sekunneissa, mutta se ei ole suotavaa. Jokainen hyvä kätilö yrittää varmistaa, että sikiön pää tulee ulos hitaasti ja hallitusti. Muriel, käänny tämän supistuksen jälkeen vasemmalle kyljellesi. Yritä olla työntämättä nyt, kun olet selälläsi. Juuri noin, käänny kyljellesi kasvot seinää kohti. Tuo oikeaa jalkaa kohti leukaa. Hengitä syvään, juuri noin. Keskity vain hengittämään syvään. Siskosi auttaa sinua. Minä kallistun kohti vuodetta, jossa on painauma keskellä. Huomaan ajattelevani, että kaikissa sängyissä tuntuu olevan tuossa kohtaa painauma. Joskus minun on täytynyt saattaa vauva maailmaan polvillani. Siihen ei nyt ole aikaa, sillä uusi supistus on tulossa. Hengitä sisään, työnnä vähän; ei liian voimakkaasti. Supistus päättyy, ja minä kuuntelen jälleen sikiön sydämen sykettä. Se on nyt 140. Se on yhä varsin normaali, mutta sykkeen tihentyminen kertoo siitä, kuinka rankka kokemus syntyminen vauvalle on. Seuraava supistus alkaa. 12

Ponnista vielä hieman, Muriel, mutta ei liian voimakkaasti. Vauva on aivan pian ulkona. Muriel on suunniltaan kivusta, mutta synnytyksen viime hetkillä naisen valtaa jonkinlainen raivokas riemu eikä kivun määrällä tunnu olevan enää mitään merkitystä. Jälleen uusi supistus. Vauvan pää on tulossa ulos nopeasti, liian nopeasti. Älä ponnista, Muriel, hengitä vain nopeasti sisään ja ulos, sisään ja ulos, juuri noin. Pitelen vauvan päätä käsissäni estääkseni sen työntyvän ulos voimalla, mikä johtaisi välilihan repeämiseen. On hyvin tärkeää auttaa vauvan pää hallitusti ulos supistusten välillä, ja kun pitelen vauvan päätä tajuan olevani hiestä märkä kaiken ponnistelun, keskittymisen, huoneen kuumuuden ja tapahtuman kiihkeyden tähden. Supistus päättyy, rentoudun hieman ja kuuntelen jälleen sikiön sydänääniä. Syke on yhä normaali. Lapsen syntymä on lähellä. Laitan kämmeneni kannan Murielin laajentuneen peräaukon taakse ja painan tasaisen voimakkaasti eteenpäin, kunnes vauvan pää näkyy ulkosynnyttimistä. Muriel, seuraavan polton jälkeen vauvan pää on syntynyt. Älä ponnista nyt ollenkaan. Anna omien 13

vatsalihastesi tehdä työ. Yritä sinä vain rentoutua ja hengittää kiihkeästi sisään ja ulos, sisään ja ulos. Valmistaudun seuraavaan supistukseen, joka tulee yllättävän nopeasti. Muriel huohottaa jatkuvasti. Tuen välilihaa, kunnes vauvan pää on työntynyt ulos. Me kaikki henkäisemme helpotuksesta. Muriel on ponnistelun uuvuttama. Hienoa, Muriel, kaikki sujuu upeasti. Tämä ei kestä enää kauan. Seuraavan polton jälkeen tiedämme, oletko synnyttänyt tytön vai pojan. Vauvan kasvot ovat siniset ja poimuiset ja liman ja veren peittämät. Tarkistan sydämen sykkeen. Se on yhä normaali. Tarkkailen pään kiertymistä luonnolliseen asentoon. Pystyn nyt auttamaan vauvan tarjoutuvan olkapään Murielin häpykaaren alta ulos. Jälleen uusi supistus. Viime metreillä ollaan, Muriel. Ponnista nyt oikein lujasti! Autan tarjoutuvan olkapään ulos eteen- ja ylöspäin suuntautuvalla vedolla. Toinen olkapää ja käsivarsi tulevat heti perässä, ja loppuosa vauvan vartalosta luiskahtaa ulos vaivatta. Toinen pieni poika, huudahtaa Murielin äiti. Jumalalle kiitos. Onko poika terve? 14

Muriel itkee ilon kyyneleitä. Voi poloista. Anna mun katsoa. Oi, kuinka suloinen se on. Olen lähes yhtä liikuttunut kuin Muriel, sillä hyvin menneen synnytyksen jälkeen tunnen aina ylitse vuotavaa helpotusta. Asetan napanuoran puristimen kahteen paikkaan ja leikkaan napanuoran niiden välistä. Otan lasta nilkoista kiinni ja käännän hänet ylösalaisin varmistaakseni, että hänen hengitysteissään ei ole limaa. Vauva hengittää. Hän on nyt oma, äidistään irrallinen yksilönsä. Kiedon vastasyntyneen minulle annettuihin pyyhkeisiin ja annan hänet Murielille, joka ottaa hänet käsivarsilleen, lepertelee hänelle, suukottelee häntä ja kutsuu häntä söpöliiniksi, ihanaiseksi ja pikku enkeliksi. Rehellisesti sanottuna veren peittämä ja kasvoiltaan vielä sinertävä lapsi kiinni muurautuneine silmineen ei synnytyksen jälkeisinä ensi minuutteina ole mikään kaunokainen. Mutta vauvan äiti katsoo pienokaistaan aivan eri silmin. Hänelle vastasyntynyt on täydellinen olento. Työni ei kuitenkaan ole ohi. Istukka täytyy saada ulos kokonaisena; mitään osia istukasta ei saa revetä irti ja jäädä kohtuun. Jos niin käy, nainen on vaka- 15

vassa vaarassa: kohtuun jääneet istukan palaset voivat johtaa tulehdukseen, verenvuodon jatkumiseen tai jopa suureen verenvuotoon, josta voi seurata kuolema. Jokaisen synnytyksen kiperin vaihe lieneekin istukan saaminen ulos kokonaisena. Kohdun lihakset haluavat usein luopua kaikesta työstä onnistuttuaan valtavia ponnisteluita vaativassa lapsen synnyttämisessä. Heti lapsen synnyttyä supistuksia ei olekaan 10 15 minuuttiin. Se tekee äidille hyvää, sillä hän haluaa vain maata ja helliä vauvaansa välittämättä vähääkään, mitä alapäässä tapahtuu, mutta kätilölle nuo minuutit voivat olla hyvinkin ahdistavia. Kun synnytyksen jälkeiset supistukset alkavat, ne ovat yleensä hyvin vaisuja. Istukan onnistunut ulossaanti edellyttääkin yleensä huolellista ajoitusta, harkintaa ja ennen kaikkea kokemusta. Sanotaan, että hyväksi kätilöksi kouliutuu seitsemässä vuodessa. Minulle vuosi oli ensimmäinen kätilönä, ja olin yksin keskellä yötä tämän luottavaisen naisen ja hänen perheensä luona, eikä talossa ollut puhelinta. Hyvä Jumala, älä anna minun tehdä virhettä, rukoilin mielessäni. Siivottuani pahimmat sotkut vuoteelta asetin Murielin selinmakuulle kuivien, lämpimien äitiys- 16

siteiden päälle ja peittelin hänet huovalla. Hänen sydämen sykkeensä ja verenpaineensa olivat normaalit, ja vauva makasi hiljaa hänen käsivarsillaan. En voinut kuin odottaa. Istun tuolilla Murielin vuoteen vieressä ja käteni tunnustelee hänen kohtunsa pohjaa. Joskus synnytyksen kolmas vaihe voi kestää 20 30 minuuttia. Mietin kärsivällisyyden merkitystä ja sitä, mitä kaikkea tuhoisaa kiirehtiminen voi saada aikaan. Kohdun pohja tuntuu pehmeältä ja laakealta, joten istukka on ilmeisesti yhä kiinni kohdun yläosassa. Supistuksia ei tule kokonaiseen kymmeneen minuuttiin. Napanuora tulee ulos emättimestä, ja minulla on tapana puristaa se aivan hävyn alapuolelta, jotta näen, milloin se pitenee. Napanuoran pidentyminen on merkki sitä, että istukka on irtoamassa ja laskeutumassa kohdun pohjaan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Muistelen tarinoita, joissa bussi- ja taksikuskit ovat onnistuneesti auttaneet vauvan maailmaan, mutta noissa tarinoissa ei koskaan puhuta istukan poistamisesta. Kuka tahansa bussikuski pystyy hätätilassa avustamaan vauvan synnyttämisessä, mutta onko bussikuskilla harmainta aavistustakaan, miten synnytyksen jälkeisvaiheessa toimitaan? Luulenpa, että 17

monet maallikot vain vetäisivät napanuorasta ajatellen, että se auttaa istukan ulostulossa, mutta napanuorasta vetäminen voi johtaa silkkaan katastrofiin. Muriel lepertelee vauvalleen ja suukottelee häntä, ja hänen äitinsä siistii huonetta. Tuli räiskyy takassa. Minä istun hiljaa odottaen ja mietiskellen. Miksi kätilöt eivät ole yhteiskunnan sankarittaria, jollaisia heidän kuuluisi olla? Miksi kätilöillä on niin matala profiili? Kaikkien tulisi ylistää heitä taivaisiin. Mutta niin ei ole. He kantavat mittaamattoman suurta vastuuta. Heidän taitonsa ja tietonsa ovat vertaistaan vailla, mutta silti heitä pidetään itsestäänselvyyksinä ja usein jätetään huomiotta. 1950-luvulla kaikki lääketieteen opiskelijat saivat koulutusta kätilöiltä. Toki he opiskelivat teorialuennoilla synnytyslääkäreiden johdolla, mutta teoria opinnot ovat merkityksettömiä ilman käytännön harjoittelua. Kaikissa opetussairaaloissa lääketieteen opiskelijoille määrättiin kätilöopettaja, jonka mukana he kiersivät kentällä opettelemassa kätilön työtä käytännössä. Kaikki yleislääkärit olivat kätilöiden kouluttamia, mutta kukaan ei tuntunut olevan tästä lainkaan tietoinen. Kun supistus valtaa lihaskudoksen, kohdun pohja kiristyy ja kohoaa hieman vatsaontelossa. Ehkä kyse 18

on tästä, ajattelen. Tai ei sittenkään. Kohdun pohja on liian pehmeä supistuksen jälkeen. Odotan vielä. Pohdiskelen kätilön ammatissa viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana tapahtuneita uskomattomia edistysaskeleita sekä alalle omistautuneiden naisten kamppailua saada kunnollinen koulutus ammattiin ja mahdollisuudet kouluttaa muita. Asianmukaista koulutusta on ollut kätilöille tarjolla vasta alle 50 vuoden ajan. Äitini ja kaikki hänen sisarensa syntyivät kouluttamattoman käsistään kätevän tai naisavustajan avulla. Lääkäriä ei ollut paikalla. Muriel saa jälleen supistuksen. Kohdun pohja napakoituu ja pysyy kovana. Samaan aikaan napanuoraan asettamani puristimet liikkuvat hieman. Testaan niitä. Kyllä vain, 10 15 senttiä napanuorasta tulee ulos helposti. Istukka on irronnut. Pyydän Murielia antamaan vauvansa äidilleen. Muriel tietää, mitä aion tehdä. Hieron kohdun pohjaa kämmenelläni, kunnes siitä on tullut kova ja pyöreä. Sitten otan siitä tukevan otteen ja työnnän sitä alas- ja taaksepäin kohti lantiota. Työntäessäni istukkaa alaspäin se alkaa näkyä ulkosynnyttimistä, jolloin tartun siitä toisella kädellä kiinni. Sikiökalvot 19

valahtavat ulos, ja niiden mukana ryöpsähtää tuoretta verta sekä verihyytymiä. Minua heikottaa silkasta helpotuksesta. Synnytys on onnistunut. Laitan kaarimaljan lipaston päälle odottamaan, että pääsen tutkimaan sen sisältöä, ja istahdan Murielin viereen hieromaan hänen kohtunsa pohjaa vielä kymmenisen minuuttia varmistaakseni, että se pysyy kovana ja pyöreänä. Näin mahdolliset jäljelle jääneet verihyytymät pääsevät ulos. Myöhempinä vuosina äideille alettiin antaa oksitosiinia vauvan synnyttyä. Oksitosiini saa kohdun supistelemaan voimakkaasti, minkä ansiosta istukka syntyy eli valahtaa äidistä ulos kolmessa minuutissa vauvan syntymän jälkeen. Millaisia edistysaskeleita lääketieteessä otettiinkaan! Mutta 1950-luvulla tuollaisia synnytyksen apuvälineitä ai ollut. Jäljellä on huoneen siivous. Rouva Hawkinin pestessä tytärtään ja vaihtaessa häntä puhtaisiin vaatteisiin minä tutkin istukan. Se vaikuttaa kokonaiselta ja sikiökalvot repeämättömiltä. Sitten tutkin vauvan, joka vaikuttaa terveeltä ja normaalilta. Kylvetän hänet, puen hänet naurettavan suuriin vaatteisiin ja ajattelen Murielin iloa ja onnea ja hänen rentoa olemustaan. Hän näyttää minusta väsyneeltä, mutta ei tippaakaan 20

stressaantuneelta tai rasittuneelta. Vasta synnyttäneet äidit eivät koskaan näytä stressaantuneilta! Naisessa täytyy olla sisäänrakennettuna jonkinlainen täydellisen unohduksen mekanismi; jokin kemikaali tai hormoni, jota erittyy aivojen muistialueelle heti synnytyksen jälkeen ja joka saa naisen autuaasti unohtamaan kaiken juuri kokemansa tuskan. Jos näin ei olisi, kukaan nainen ei synnyttäisi toista kertaa. Kun kaikki on jälleen tiptop, ylpeälle isälle annetaan lupa astua huoneeseen. Nykyään useimmat miehet ovat vaimojensa rinnalla läpi koko synnytyksen. Se on kuitenkin nykyajan trendi. Minun tietojeni mukaan niin ei ole toimittu koskaan aikaisemmin. Ainakin 1950-luvulla kaikki olisivat olleet syvästi järkyttyneitä moisesta ajatuksesta. Lasten synnytystä pidettiin naisten asiana. Jopa lääkäreiden (jotka 1800-luvun loppuun asti olivat yksinomaan miehiä) läsnäoloa vastustettiin. Miehet alkoivat olla läsnä synnytyksessä vasta, kun synnytys oppia alettiin arvostaa erillisenä lääketieteen osa-alueena. Jim on pienikokoinen mies, joka on luultavasti alle kolmekymppinen, mutta näyttää lähes nelikymppiseltä. Hän pujahtaa huoneeseen hämillisen ja häm- 21

mentyneen oloisena. Ehkä hän ei saa sanaa suustaan, koska minä olen huoneessa, mutta epäilen, onko hänellä koskaan ollut hyvä ulosanti omalla äidinkielellään. Hän kysäisee mutisten: Onko kaikki hyvin? ja antaa Murielille suukon poskelle. Rintavan vaimonsa vierellä hän näyttää jopa vieläkin pienemmältä; Muriel näet voisi antaa hänelle vaivatta kolmisenkymmentä kiloa lisää elopainoa. Murielin vastapesty, punakka iho saa Jimin näyttämään varsin harmaalta, riutuneelta ja kuivakkaalta. Tuollaiseksi rankat 60-tuntiset työviikot satama- ja telakkatyöläisen tekevät, tuumin itsekseni. Sitten Jim katsoo vastasyntynyttä vauvaa, hymisee hieman ja kakistelee kurkkuaan hän yrittää selvästikin keksiä jonkin sopivan määresanan näkemälleen. Kelpo ihmisen alku, eikös? Ja sitten hän poistuu huoneesta. Minua harmittaa, että en ole oppinut tuntemaan East Endin miehiä. Se on kuitenkin varsin mahdotonta. Minä kuulun naisten maailmaan lasten synnyttämisen maailmaan, joka on miehille tabu. Miehet käyttäytyvät kohteliaasti ja kunnioittavasti meitä kätilöitä kohtaan, mutta vetäytyvät kaikenlaisesta tuttavallisesta kanssakäymisestä ystävyyssuhteen 22

solmimisesta puhumattakaan. Miesten ja naisten työt on jaettu selkeästi kahteen eri leiriin. Aivan kuten Jane Austenkaan ei missään teoksessaan kuvaa kahden miehen välistä keskustelua, koska hän ei naisena voinut tietää, millainen yksinomaan kahden miehen välinen keskustelu on, minäkään en pintapuolisia huomioitani lukuun ottamatta pysty sanomaan montakaan sanaa Poplarin miehistä. Olen lähes valmis lähtemään. On ollut pitkä päivä ja yö, mutta syvä tyydytyksen ja täyttymyksen tunne keventää askeleitani ja sydäntäni. Sekä Muriel että vauva ovat unessa, hiivin huoneesta ulos. Ystävälliset ihmiset alakerrassa tarjoavat minulle uudelleen teetä, josta kieltäydyn jälleen niin tahdikkaasti kuin kykenen sanoen, että Nonnatus Housessa minua odottaa aamiainen. Kehotan kutsumaan meidät paikalle, jos mitään huolestuttavaa ilmenee, ja kerron tulevani uudelleen lounas aikaan sekä illalla. Saapuessani Murielin ja Jimin kotiin oli sateista ja pimeää. Talossa vallitsi kiihkeä ja odottava ilmapiiri, ja minua odotti uuden elämän synnytystuskissa kamppaileva nainen. Jätän taakseni rauhoittuneen, nukkuvan perheen vastasyntynyt pienokainen keskuudessaan, ja astun ulos aamun auringonpaisteeseen. 23

Tulomatkalla olin pyöräillyt tummia, autioita katuja pitkin hiljaisen telakan, lukittujen porttien ja tyhjän satama-alueen läpi. Nyt pyöräilen varhaisaamun kirkkaudessa, kun aurinko on nousemassa joen ylle, portit ovat avoinna tai aukeamassa, kaduilla tungeksii toisilleen huikkaavia miehiä, moottoreita aletaan käynnistää, nostureita liikutella, rekkoja alkaa kurvata valtavista porteista sisään ja liikkeelle lähtevien laivojen äänet alkavat täyttää aamun. Satama-alue ei ole mikään hohdokas paikka, mutta vuorokauden mittaisen työpäivän tehneelle ja kolmen tunnin yöunet nukkuneelle nuorelle tytölle satamaalueessa on jotakin huumaavaa sen jälkeen, kun on turvallisesti auttanut maailmaan terveen vauvan. En edes tunne itseäni väsyneeksi. Kääntösilta on nyt auki, mikä tarkoittaa sitä, että tie on suljettu. Jättimäinen valtamerirahtilaiva lipuu majesteetillisen hitaasti satamaan. Sen kokka ja savu piiput ovat vain muutaman sentin päässä sisään tuloväylän molempia reunoja koristavista talorivistöistä. Odotan uneliaana ja katselen, kuinka luotsi ja navigaattori ohjaavat aluksen laituri paikalleen. Minusta olisi mahtavaa tietää, miten he sen oikein tekevät. He ovat suunnattoman taitavia, ja he ovat har- 24

jaantuneet työhönsä monien vuosien kuluessa. Taito periytyy isältä pojalle tai sedältä veljenpojalle, kuten sanotaan. He ovat satamien prinssejä, ja satamatyöläiset kohtelevat heitä syvästi kunnioittaen. Laivan kulku kääntösillan alta kestää noin 15 minuuttia. Minulla on aikaa ajatella. On outoa, miten elämäni on edennyt sodan keskeyttämästä lapsuudesta into himoiseen romanssiin ollessani vasta 16-vuotias, ja kuinka kolme vuotta romanssin jälkeen tiesin, että minun piti lähteä pois. Sairaan hoidon valitseminen oli siis puhtaasti käytännön sanelema juttu. Kadunko valintaani? Viiltävän terävä ääni herättää minut mietteistäni, ja kääntösilta alkaa sulkeutua. Tie on jälleen avoin liikenteelle. Pyöräilen lähellä jalkakäytävän reunaa, sillä rekat ovat hieman pelottavia. Suurikokoinen mies teräksenlujine lihaskimppuineen nostaa lakkiaan ja huikkaa: Huomenia, hoitsu! Huikkaan takaisin: Huomenta ja mukavaa päivää, ja jatkan polkemista aamun raikkaudessa nuoruuteni riemulla ja sataman jännityksen päihdyttämänä, mutta ennen kaikkea sen verrattoman tunteen vallassa, että olen juuri saattanut maailmaan suloisen vauvan autuaan äidin riemuksi. 25

Miksi minä valitsinkaan kätilön ammatin? Kadunko valintaani? En koskaan enkä milloinkaan. En vaihtaisi työtäni mihinkään muuhun maan päällä. 26

Nonnatus House Jos joku olisi kaksi vuotta sitten sanonut, että menen luostariin kätilökoulutukseen, olisin juossut kilometrien päähän. Minä en ollut sellainen tyttö. Luostarit olivat herätyksen saaneille tarkoitettuja ankeita ja koruttomia paikkoja. Ne eivät olleet minua varten. Olin luullut Nonnatus Housen olevan pieni yksityissairaala, joita Englannissa oli tuohon aikaan satoja. Oli kostea lokakuinen ilta, kun saavuin kimpsuineni ja kampsuineni Nonnatus Houseen. Tunsin tuohon aikaan Lontoosta vain West Endin alueen. Aldgatesta lähtenyt bussi toi minut täysin toisenlaiseen Lontooseen, jossa oli kapeita valaisemattomia katuja, pommien tuhoamia alueita ja likaisia, harmaita rakennuksia. Vaikeuksien kautta löysin Leyland Streetille ja etsin sairaalaa. Se ei ollut siellä. Ehkä minulla oli väärä osoite. Pysäytin jalankulkijan ja kysyin häneltä, missä Midwives of St Raymund Nonnatus mahtaa olla. Nainen laski verkkokassinsa maahan ja leväytti kasvoilleen säteilevän hymyn. Hänen hammasrivistös- 27

tään puuttuvat etuhampaat vain korostivat hänen piirteittensä herttaisuutta. Metalliset papiljotit hohtivat pimeydessä. Hän otti savukkeen pois suustaan ja sanoi jotakin, joka minusta kuulosti lähinnä siansaksalta ja josta korvani erottivat jotakin persläven pesuun viittaavaa. Tuijotin naista ja yritin käsittää, mitä hän oli sanonut. En ollut sanonut etsiväni minkäänlaista pesupaikkaa, enkä varsinkaan persläven pesupaikkaa. Ei, kun minä etsin tietä Midwives of St Raymund Nonnatusin sairaalaan. Joo joo, siinä se on, silmäis ees muru. Nunnien pesäpaikka. Hän taputti käsivarttani rohkaisevasti, osoitti sormellaan rakennusta, sujautti savukkeen takaisin huultensa väliin ja lähti taapertamaan poispäin aamutohvelit jalkakäytävään läpsyen. Tarinani tässä vaiheessa minun on kehotettava lukijaa tutustumaan tämän kirjan liiteosaan, jossa selostan East Endissä puhutun cockneyn murteen kirjoittamiseen liittyviä vaikeuksia. Puhdas cockney kuulostaa, tai kuulosti, ulkopuolisen korvissa ensin alkuun täysin käsittämättömältä, mutta korva tottuu pian cockneylle tyypillisiin äänteisiin, sanojen taivu- 28

tukseen ja idiomeihin, niin että jonkin ajan kuluttua kaikki onkin päivänselvää. Kirjoittaessani Docklandsin ihmisistä kuulen heidän äänensä, mutta on ollut varsinainen haaste yrittää kirjoittaa heidän puhettaan paperille! Mutta nyt minä olen ajautumassa sivuraiteille. Katsoin naisen osoittamaa taloa epäillen: Edessäni seisoi valaisematon punatiilirakennus, jossa oli viktoriaaniselle aikakaudelle tyypillisiä kaaria ja torneja ja rautakaiteita ja aivan sen vieressä oli pommin tuhoama alue. Mihin ihmeen paikkaan olen oikein tullut? Eihän näkemäni ollut mikään sairaala! Vetäisin soittokellon kahvasta, ja kumea kalahdus kuului oven takaa. Hetken päästä kuului askelia ja ulko-ovi avautui. Edessäni seisoi nainen omituiseen asuun pukeutuneena: asu ei ollut varsinaisesti sairaanhoitajan mutta ei myöskään nunnan. Nainen oli pitkä ja hoikka ja hyvin, hyvin vanha. Hän tuijotti minua herkeämättä ainakin minuutin sanomatta sanaakaan ja nojasi sitten eteenpäin ja otti kädestäni kiinni. Hän katsoi ympärilleen, vetäisi minut eteiskäytävään ja kuiskasi salamyhkäisesti: Navat ovat erkaantumassa. En ällistykseltäni saanut sanaakaan suustani, mutta onneksi hän ei odottanutkaan minulta min- 29