SHALOM ALEIKUM! Kansallisen konfliktin varjostama yhteys arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten välillä King s Kids Jerusalem -ryhmässä

SHALOM ALEIKUM! Kansallisen konfliktin varjostama yhteys arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten välillä King s Kids Jerusalem -ryhmässä Kuparinen, Laura & Vikström, Tytti Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä Kauniainen Sosiaalialan koulutusohjelma Kristillisen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumis-vaihtoehto Sosionomi (AMK) + kirkon nuorisotyönohjaajan virkakelpoisuus

TIIVISTELMÄ Kuparinen, Laura & Vikström, Tytti. Shalom Aleikum! -Kansallisen konfliktin varjostama yhteys arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten välillä King s Kids Jerusalem -ryhmässä. Kauniainen, syksy 2007, 91 s., 1 liite. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä Kauniainen. Sosiaalialan koulutusohjelma, kristillisen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumisvaihtoehto, sosionomi (AMK) + kirkon nuorisotyöntekijän virkakelpoisuus. Shalom Aleikum! -työssä pureuduttiin Israelin kahden väestöryhmän kiperään tilanteeseen. Aihetta lähestyttiin kahdesta eri näkökulmasta. Toinen näkökulma oli historiallinen ja toinen nykypäivään liittyvän empiirisen tutkimuksen antama. Opinnäytetyön ensimmäisessä osassa avattiin ja analysoitiin arabien ja juutalaisten välisen konfliktin syntyä. Ensimmäisen osan muodosti katsaus Israelin historiaan ja sen myötä tapahtuneeseen arabien ja juutalaisten kansallisidentiteettien rakentumiseen. Ensimmäisessä osassa on huomioitu myös uskonnot osana kansanryhmien identiteettejä. Opinnäytetyön toisessa osassa tutkittiin arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten yhteyttä ja sen haasteita King s Kids Jerusalem -ryhmässä. Toisen osan muodosti laadullinen, empiirinen tutkimus, jonka aineisto on kerätty teemahaastatteluilla. Tutkimuksessa äänensä saivat kuuluville sekä arabikristityt että messiaaniset juutalaiset. Oman lisänsä tutkimukseen toi molempien kansanryhmien kanssa työskentelevän ulkomaalaisen haastattelu. Opinnäytetyön tekijät ovat itse työskennelleet King s Kids Jerusalem -ryhmässä. Heidän havaintonsa olivat osa tutkimusaineistoa. Toinen osa täydensi ensimmäistä tuomalla historian vaikutuksia nykypäivään King s Kids Jerusalem-ryhmän kautta. Historiallinen osuus osoitti että konfliktilla on pitkät juuret ja kansanryhmillä selkeitä kipupisteitä menneisyydessä. Se myös auttoi ymmärtämään kansallisidentiteettien määrittelyn monimutkaisuutta. Empiirisestä tutkimusosuudesta kävi ilmi määrittelyn hankaluus molemmille kansanryhmille kokemuksellisella tasolla. Empiirisen tutkimuksen mukaan arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten välinen yhteys ei ollut itsestäänselvyys ja sitä estäviä tekijöitä oli paljon. Näistä merkittävimpiä olivat ennakkokäsitykset toisesta kansanryhmästä ja turvasäädöksistä johtuva kohtaamisen hankaloituminen. Kristillisyys ja sen vaikutukset ihmisen elämään ja ajatteluun saivat kuitenkin aikaan halun yhteyteen historiallisesta ja kansallisesta konfliktista huolimatta. Lisäksi avoimuus ja mahdollisuus turvalliseen käytännön kohtaamiseen olivat avainasemassa yhteyttä mahdollistavina tekijöinä. Asiasanat: kvalitatiivinen tutkimus, teemahaastattelu, konfliktit, kansallisidentiteetti, arabikristityt, messiaaniset juutalaiset, King s Kids, ennakkoluulot, yhteys

ABSTRACT Kuparinen, Laura and Vikström, Tytti. Shalom Aleikum! The Unity between Arab Christians and Messianic Jews in the Context of King s Kids Jerusalem Overshadowed by the National Conflict. 91 p., 1 appendix. Language: Finnish. Kauniainen, Autumn 2007. Diaconia University of Applied Sciences. Degree Program in Social Services, Option in Christian Youth Work. Degree: Bachelor of Social Services. The study Shalom Aleikum! dealt with the conflict between Arabs and Jews in Israel and in the Palestinian territories. The study comprised two parts with different temporal perspectives: the history and the present day. The first part of the study gave a broad view of the history of the conflict and its impact on the present day situation. The aim of this part was to analyze the fragile situation between Arabs and Jews. Therefore the study presents different perspectives of the reasons behind the conflict and opened up the complexity in the definition of the nationalities in the region. The main focus of the second part of the study was on the unity between Arab Christians and Messianic Jews in the context of King s Kids Jerusalem. King s Kids Jerusalem is a youth group which uses creative methods to evangelize. This part was a qualitative study employing the method of theme interview. The interviewees were from both groups. The other sources of data were the authors earlier experiences as members of King s Kids and literature. The first part showed that the history of the conflict is long and both groups have had traumatic experiences in the past. The second part revealed that despite the national wounds which arise from the past events it is possible for Arab Christians and Messianic Jews to come together. The results reflected the challenges and the positive things which came up when these groups encountered. According to the study the biggest hinderers for unity were prejudices and fears between the groups. Trying to forgive and not letting prejudices control one s life were the keys to genuine unity. Furthermore, the interviews showed that Christianity and the example of Jesus made a big impact on the process of reconciliation and unity. Keywords: qualitative work, theme interview, conflict, Israeli Arab, Arab Christian, Messianic Jew, King s Kids, prejudices, unity

Sisällys 1 YHTEYTTÄ YLI RAJOJEN...7 2 HISTORIALLINEN, KANSALLINEN JA USKONNOLLINEN TUTKIMUS...8 3 ISRAELIN JA PALESTIINAN ITSEHALLINTOALUEIDEN HISTORIAA...9 3.1 Kohti juutalaisvaltiota...9 3.1.1 Toive kansallisesta kodista...9 3.1.2 Balfourin julistus...9 3.2 Jakoehdotus ja sisällissota 1947...10 3.3 Israel itsenäistyy 1948...11 3.3.1 Palestiinalaispakolaiset ja kaksi tulkintaa pakolaisongelman syntyyn...12 3.3.2 Juutalaisten massamuutto...13 3.3.3 Rajojen sisälle jääneet arabit...14 3.4 Suezin sota 1956...15 3.5 Kuuden päivän sota 1967...16 3.5.1 Rauhanjakso päättyminen ja sen seurauksia...16 3.5.2 Palestiinalaisten aseman muutos...16 3.5.3 Itä-Jerusalemin ja Länsirannan miehitys -uskonnollinen ja kansallinen käännekohta...17 3.5.4 Kolmen ei:n periaate...19 3.5.5 YK:n yritys tuoda rauhaa...20 3.6 Musta syyskuu 1970...20 3.6.1 Musta syyskuu -sota...20 3.6.2 Musta syyskuu -järjestö...21 3.6.3 Molemminpuolinen terrorismi sodankäytön välineenä?...21 3.7 Yom Kippur 1973...22 3.7.1 Sodanjälkeinen rauhanprosessi...23 3.7.2 Camp David -sopimus...23 3.8 Libanonin sota 1980...24 3.9 Ensimmäinen intifada 1987...25 3.9.1 Turhautuminen purkautuu väkivaltaisuuksina...25 3.9.2 Palestiinan kansan poliittinen jakautuminen...26 3.9.3 PLO:n itsenäisyysjulistus 1988...27 3.9.4 Persianlahden sota 1991 -tappioksi PLO:lle...27 3.10 Oslon rauhanprosessi...28 3.10.1 Oslo I -sopimus...28 3.10.2 Oslo II sopimus...29 3.10.3 Rauhanprosessi keskeytyy...30 3.11 Toinen intifada 2000...30 3.11.1 Jälleen Camp Davidissa...30 3.11.2 Väkivaltaisuuden toinen aalto...31 3.11.3 Sharm el-sheikhin huippukokous 2000...32 3.11.4 Kansainvälinen Kvartetti ja tiekartta 2003...33 3.12 Israel vetäytyy Gazasta 2005...33 3.13 Toinen Libanonin sota 2006...34 3.14 Historian yhteenveto ja pohdinta...35

4 ISRAEL JA PALESTIINAN ITSEHALLINTOALUEET NYKYPÄIVÄNÄ...40 4.1 Kansalaisuus ja kansallisidentiteetti...40 4.1.1 Israelilainen...41 4.1.2 Arabi...41 4.1.3 Palestiinalainen...42 4.1.4 Palestiinalaiset Israelissa...42 4.1.5 Palestiinalaiset Palestiinan itsehallintoalueilla...42 4.1.6 Palestiinalaiset ympäröivissä arabimaissa...43 4.2 Poliittinen tilanne syksyllä 2007...43 4.3 Palestiinan itsehallintoalueen rajat...44 4.4 Turva-aita Israelin ja Palestiinan itsehallintoalueiden välillä...44 4.4.1 Turva-aidan seuraukset...45 4.4.2 Kritiikkiä turva-aitaa vastaan...46 5 USKONNON VAIKUTUS IDENTITEETTIIN JA POLITIIKKAAN ISRAELISSA JA PALESTIINAN ITSEHALLINTOALUEILLA...47 5.1 Juutalaisuus osana israelilaista kansallisidentiteettiä...48 5.2 Islam osana palestiinalaista identiteettiä...49 5.3 Kristinusko...51 5.3.1 Paikallinen kristillisyys...51 5.3.2 Kääntymisestä...52 6 KING S KIDS JERUSALEM...53 6.1 Ryhmän taustaa...53 6.2 Ryhmän näky...54 6.3 Ryhmän toimintamuodot...54 6.4 Nuorten ryhmän kuvaus...55 6.5 Ryhmän haasteita...55 6.5.1 Käytännön este...56 6.5.2 Kieliongelma...57 6.5.3 Uskon eläminen todeksi...57 7 EMPIIRISEN TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...59 7.1 Tutkimustehtävä ja tavoitteet...59 7.2 Suhde ammatillisiin käytäntöihin ja teorioihin...59 7.3 Keskeiset käsitteet...60 7.4 Aineiston keruu...61 7.5 Teemahaastattelu...61 7.6 Havainnointi...62 7.7 Tutkimuksen aikataulu...62 7.8 Tutkimuksen kohderyhmä...63 7.9 Aineiston analyysi...64 7.10 Huomiot...65 8 HAASTATTELUANALYYSI...67 8.1 Haastateltavien kansallisidentiteetit ja niihin liittyvät tunteet...67 8.1.1 Israelin arabi vai palestiinalainen?...67 8.1.2 Messiaanisten juutalaisten identiteettiongelma...68 8.1.3 Vahvat kansallistunteet...69 8.1.4 Kristityn identiteetti...69 8.2 Kosketuspinta toiseen kansanryhmään...69

8.3 Yhteyden estäviä tekijöitä...70 8.3.1 Ennakkoluulot...71 8.3.2 Me-he -jaottelu...73 8.3.3 Tiedonpuute...73 8.3.4 Käytännön esteet...74 8.4 Yhteyden mahdollistavia tekijöitä...74 8.4.1 Ennakkoluulojen murtaminen...74 8.4.2 Avoimuus...75 8.4.3 Hienotunteisuus avoimuudessa...75 8.4.4 Käytännön kohtaaminen...76 8.4.5 Samalle tasolle asettuminen...77 8.4.6 Turhautumisen salliminen...77 8.5 Uskon vaikutus...78 8.5.1 Jeesuksen opetukset ja tahto toimia niiden mukaan...78 8.5.2 Hengellinen taistelu...79 8.5.3 Johtajuuden merkitys...79 8.6 Yhteyden seurauksia...80 8.6.1 Avartava yhteys...80 8.6.2 Kasvattava yhteys...80 8.6.3 Evankelioiva yhteys...81 9 EMPIIRISEN TUTKIMUKSEN YHTEENVETO...83 10 SHALOM ALEIKUM! -POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET...84 10.1 Koko työn yhteenveto...84 10.2 Tutkimuksen luotettavuus...85 10.3 Mahdolliset jatkotutkimusaiheet...85 10.4 Suhde ammatilliseen käytöntöön...86 10.5 Mission accomplished! (Zero killed.)...86 11 LOPPUSANAT...87 12 LÄHTEET...88

1 YHTEYTTÄ YLI RAJOJEN Really the biggest walls are found in minds and hearts. And the most rewarding adventures are found entering the Unknown, daring to risk all prejudices. Welcome to the other side of the wall. (ote matkapäiväkirjasta 2006.) Opinnäytetyömme aiheen valintaan vaikutti molempien kiinnostus Lähi-itään, erityisesti Israeliin, ja sen poliittiseen tilanteeseen, sekä ruohonjuuritasolla tehtävään rauhantyöhön sotien ja vihamielisyyksien repimässä maassa. Kansainvälisen harjoittelumme kautta pääsimme mukaan työhön, jossa yhteyttä vihollisiksi oletettujen kansanryhmien välillä pyrittiin rakentamaan ja toteuttamaan. Opinnäytetyömme lähestyy Israelin ja Palestiinan itsehallintoalueiden tilannetta kahdesta eri näkökulmasta: historiallisesta ja empiirisen tutkimuksen antamasta nykypäivän näkökulmasta. Nykyistä tilannetta on mahdotonta ymmärtää ilman historian tuomaa taustaa, minkä takia työmme ensimmäinen osuus käy läpi alueen historiaa monista näkökulmista. Tämän lisäksi tarkastelemme alueen uskontojen vaikutuksia konfliktiin ja kansallisidentiteetteihin. Toinen osuus on empiirinen tutkimus joka pureutuu arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten yhteyteen King s Kids Jerusalem -ryhmässä. Ensimmäinen osuus luo taustaa tälle tutkimukselle ja auttaa ymmärtämään arabikristittyjen ja messiaanisten juutalaisten yhteyden erityislaatuisuuden. Harjoitteluajan kokemuksista ja keräämistämme haastatteluista, sekä suuresta määrästä historiallista tutkimusta syntyi tämä työ. Tälle matkalle, historian tapahtumiin ja nykyiseen kulttuurien kaaokseen kutsumme Sinut, arvoisa lukija. Uskalla irrottaa otteesi median luomista näkökulmista ja tule mukaan kiehtovaan seikkailuun. Avaa silmäsi näkemään näkymättömään. Kohtaa haavoittunut ihminen stereotypioiden sijaan, kuule vaiennetut tarinat. Saat huomata, miten toivottomuuden keskeltä nousee toivon versoja, miten ystävyys kasvaa muurien yli.

8 2 HISTORIALLINEN, KANSALLINEN JA USKONNOLLINEN TUTKIMUS Israelin ja Palestiinan itsehallintoalueiden historian läpikäyminen on haastava tehtävä sen lukuisten vaiheiden ja muutosten takia. Historian tapahtumista on olemassa lukuisia eri näkökulmia, jotka saattavat olla radikaalistikin ristiriidassa keskenään. Olemme pyrkineet ottamaan huomioon näitä erilaisia näkökulmia mahdollisimman laajasti tuodaksemme esiin arabien ja juutalaisten välisen konfliktin monimutkaisuuden. Vastakkaiset tulkinnat tapahtumista ovat olleet synnyttämässä ja syventämässä konfliktia. Tuomalla esiin näitä tulkintoja olemme pyrkineet osoittamaan syitä vihanpidon takana. Tarkoituksena on ollut kartoittaa ja analysoida kansanryhmien välisiä kipupisteitä. Käymme läpi historiaa Israelin valtion syntyä edeltäneistä tapahtumista kesään 2006. Olemme rajanneet historian aiheen kannalta olennaisiksi näkemiimme tapahtumiin. Historia, kansallisidentiteetit ja uskonnot kietoutuvat vahvasti yhteen aiheemme tutkimusympäristössä. Tätä selvittääksemme olemme käyneet läpi historian lisäksi kansallisidentiteetteihin ja uskontoihin liittyviä seikkoja ja niiden osuutta konfliktiin. Israelin ja Palestiinan itsehallintoalueiden tilanteeseen ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua. Opinnäytetyömme ensimmäisen osuuden tarkoituksena ei ole antaa valmiita vastauksia tai osoittaa syyttävällä sormella kumpaakaan osapuolista. Siitä huolimatta että molemmat osapuolet ehkä haluaisivatkin syyllistää toisiaan, on syyllistä mahdotonta löytää. Rauhanprosessin näkökulmasta se on myös tarpeetonta.

9 3 ISRAELIN JA PALESTIINAN ITSEHALLINTOALUEIDEN HISTORIAA 3.1 Kohti juutalaisvaltiota 3.1.1 Toive kansallisesta kodista Roomalaiset tuhosivat Jerusalemin ja siellä sijainneen juutalaisten jumalanpalvelustemppelin 70 jkr. Tämän takia juutalaiset joutuivat diasporaan, hajaannukseen ympäri maailmaa. Aina siitä lähtien on juutalaisilla ollut unelma temppelin jälleenrakentamisesta ja kansan paluusta Luvattuun maahan. Diasporassa elävien juutalaisten toivotus on kautta aikojen ollut Ensi vuonna Jerusalemissa!. Tätä toivotusta on vuosisatojen ajan värittänyt toive paikasta, jossa vainottu kansa voisi elää rauhassa. Diasporassa ollessaan juutalaiset elivät tiiviinä yhteisöinä, jotka ovat joutuneet vuosisatojen varrella useasti vainojen kohteeksi. Jerusalemin tuhoamisen jälkeen roomalaishallinto nimesi ennen Juudeaksi kutsutun alueen Palestiinaksi. Roomalaisten jälkeen aluetta ovat hallinneet lukuisat eri hallinnot arabeista ottomaaneihin. Ottomaaneilta valta siirtyi briteille 1917. (Facts About Israel 2006, 16 24; Illman & Harviainen 1989, 93.) 3.1.2 Balfourin julistus Eräs merkittävä askel kohti juutalaisvaltion perustamista oli vuonna 1917 brittihallinnon antama Balfourin julistus. Julistus lupasi juutalaisille kansallisen kodin alueelta, joka oli tuolloin suurimmalta osin arabien asuttama. Tämä lupaus, sekä juutalaisen kansallisuusaatteen eli sionismin synty, vauhdittivat juutalaisten maahanmuuttoa, joka ei ollut maassa asuville arabeille mieleen. Brittihallinto oli luvannut myös arabeille itsehallinnon alueelta. Tämä lupaus ei koskaan toteutunut ja tilanne kärjistyi arabikapinoihin vuosina 1920 1939. Tyynnyttääkseen tilanteen brittihallinto alkoi rajata juutalaisten maahanmuuttoa ja näin perääntyi

10 Balfourin julistuksesta. Tämä ei kuitenkaan onnistunut pysäyttämään juutalaisten pyrkimyksiä oman valtion perustamiseen. Brittihallinnon tuottama pettymys molemmille kansanryhmille purkautui vihamielisyytenä toista kansanryhmää kohtaan. Lopulta brittihallinto antoi kiperän tilanteen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) ratkaistavaksi vuonna 1947 ja aloitti perääntymisen alueelta. (Illman & Harviainen 1989, 106 107; Facts About Israel 2006, 24 28.) Israelin historiasta kirjoittavan Hirvosen (2002) mukaan tilanne arabikapinoinnin suhteen ei ollut yksipuolinen. Hän kertoo arabimielisten brittien olleen yllyttämässä arabeja kapinointiin juutalaisia vastaan. Hirvosen tekstistä on tulkittavissa, etteivät arabit halunneet juutalaisia lainkaan alueelle. Juutalaiset eivät puolestaan olleet valmiita luovuttamaan vaan henkensä uhalla jatkoivat maahanmuuttoa. Juusolan (2005) mukaan arabit kokivat juutalaisten maahanmuuton ja Balfourin julistuksen antamat lupauksen epäoikeudenmukaisiksi, olivathan he asuttaneet aluetta jo vuosisatojen ajan. Nämä tapahtumat ovat osaltaan olleet muodostamassa kysymystä siitä, kenelle maa kuuluu. Molemmille kansanryhmille annetut katteettomat lupaukset eivät olleet edistämässä rauhanomaista ratkaisua alueella. (Hirvonen 2002, 44 80; Juusola 2005, 40 58.) 3.2 Jakoehdotus ja sisällissota 1947 Vuonna 1947 YK teki Palestiinaksi kutsutusta alueesta jakoehdotuksen, jonka mukaan alue jaettaisiin juutalaisvaltioksi ja arabivaltioksi. Jakoehdotus oli osalttaan reaktio toisen maailmansodan aikana tapahtuneisiin juutalaisvainoihin ja jo mainittuun juutalaisten pitkäaikaiseen haluun perustaa oma valtio. Ennen toista maailmansotaa juutalaisten asema erityisesti Keski-Euroopassa oli alkanut selkeästi huonontua. Juutalaisia oli vainottu useaan otteeseen jo aiemmin, varsinkin Venäjällä, mutta suurilta joukkovainoilta oli säästytty. Ennen toisen maailmansodan syttymistä juutalaisten oikeuksia alettiin rajata ja heitä alettiin järjestelmällisesti vainota. Hitlerin valtaannousun jälkeen vainot paisuivat joukkotuhoksi Saksassa ja sen miehittämillä alueilla. Toisen maailmansodan aikana ta-

11 pahtunut juutalaisten joukkotuho antoi lopullisen sysäyksen juutalaisten kansallisen kodin perustamiselle ja valtavalle juutalaisten massamuutolle historiallisen Palestiinan alueelle. (Illman & Harviainen 1989, 105 106, 115 116.) YK näki juutalaisvaltion perustamisen mahdollisuutena jarruttaa alueella hallitsevaa arabinationalismia. Selvänä vähemmistönä maassa asuville juutalaisille luvattu valtio olisi jakoehdotuksen mukaan ollut yli puolet alueesta, mikä oli maassa asuville arabeille pettymys. Jakoehdotuksen teki hankalaksi myös se, että juutalaisille kaavaillulla alueella asui 400 000 arabia, kun juutalaisia siellä olisi ollut 500 000. Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion oli valmis hyväksymään ehdotuksen, mutta Palestiinan arabien korkein edustaja Arabikomitea torjui sen. Tämän seurauksena maa ajautui sisällissotaan, joka käytiin alueella asuvien arabien ja juutalaisten välillä. Ympäröivät arabimaat lähettivät myös joukkojaan taistelemaan arabiveljiensä rinnalle. (Juusola 2005, 62 72; Päivinen 2004, 16.) 3.3 Israel itsenäistyy 1948 Brittien hallinto alueella päättyi lopullisesti 14.5.1948, ja samana päivänä Israel julistautui itsenäiseksi sisällissodan keskeltä. Brittihallinnon väistyttyä ympäröivät arabimaat Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak liittyivät sotaan palestiinalaisten arabiveljiensä auttamiseksi. Israel voitti sodan hyökkääjien ylivoimasta huolimatta ja laajensi alueitaan YK:n lupaamasta alueesta neljään viidesosaan historiallisen Palestiinan alueesta. Itsenäistymisen tavoitteena oli perustaa selkeä juutalaisvaltio, jonne toivotettiin tervetulleeksi juutalaiset ympäri maailmaa. Juutalaisvaltion perusajatuksena oli, että tämä toimisi diasporassa hajallaan, ei toivottuna ja vainottuna eläneen juutalaisen kansan kokoontumis- ja turvapaikkana. Juutalaisten maahanmuutto laajeni valtion syntymisen myötä. Israel tuki juutalaisten maahanmuuttoa. (Illman & Harviainen 1989, 119; Juusola 2005, 61 72.)

12 Israelin valtion alkuperä on monien mielestä kiistanalainen. Toisten tulkintojen mukaan alueen voidaan katsoa olleen enemmän tai vähemmän juutalaisten asuttama Aabrahamin ajoista (2000 ekr) lähtien ja kuuluvan juutalaisille Jumalan lupaamana maana. Juutalaiset ovat myös kyseenalaistaneet sen, heräsikö arabien kiinnostus maata kohtaan vasta kun juutalaiset olivat kovalla työllään saaneet sen kukoistamaan. Toiset tulkinnat näkevät idean juutalaisesta valtiosta Israelin alueelle muodostuneen vasta 1800-luvulla syntyneen sionismin myötä. Jälkimmäisen tulkinnan mukaan sionismi vaikutti arabeissa vastaavan kansallisaatteen nousun. Nämä erilaiset tulkinnat näkemyksinä siitä, kenelle maa kuuluu, ovat osaltaan olleet vaikuttamassa konfliktin syntyyn ja syvenemiseen. (Jones & Murphy 2002, 2.) 3.3.1 Palestiinalaispakolaiset ja kaksi tulkintaa pakolaisongelman syntyyn Itsenäisyyssodan aikana runsas 700 000 palestiinalaista pakeni tai karkotettiin Palestiinan alueelta. Sodan seurauksena yli puolet alueella asuneista palestiinalaisista jätti kotinsa. Ympäröivät arabimaat eivät olleet johdonmukaisia suhtautumisessaan palestiinalaispakolaisiin. Toisinaan kehotettiin väistymään taistelujen tieltä, kun taas sodan loppuvaiheessa pakolaisten tuloa muiden arabimaiden alueille pyrittiin estämään ja pakolaisia kehotettiin palaamaan. Sodan aikana palestiinalaisia kuitenkin pakeni ympäröiviin arabimaihin, erityisesti Jordaniaan ja Egyptiin, jonne Gazan alueelle syntyi suuri pakolaisleiri. Israelin kanta sodan päätyttyä oli selkeä: pakolaisia ei oteta takaisin. Vuoden 1949 kesällä kansainvälisen painostuksen tuloksena kuitenkin luvattiin 70 000 Palestiinassa asuneelle arabille pääsy takaisin Israelin alueelle. Tämä sai aikaan suurta vastustusta sekä israelilaisissa että ympäröivissä arabimaissa. Israelilaiset eivät halunneet paenneita palestiinalaisia takaisin kun taas arabimaat näkivät luvatun määrän olevan liian pieni. Sodan jälkeen YK lupasi pakolaisten paluun alueille, jotka he olivat joutuneet sodan takia jättämään. Lupaus ei toteutunut, mikä katkeroitti arabeja. (Juusola 2005, 76 78.)

13 Pakolaiskysymykseen on kaksi tulkintaa: arabien mielestä karkotukset olivat osana sionistien alkuperäistä suunnitelmaa kun taas Israelin mukaan arabit jättivät kotinsa Palestiinan arabijohdon ja arabimaiden kehotuksesta. Palestiinalaisten joukkopako näyttäisi kuitenkin olevan Israelin toimien perusteella Israelille toivottu lopputulos. Joidenkin tulkintojen mukaan arabimaat ovat johdonmukaisesti pidättäytyneet integroimasta palestiinalaispakolaisia omille alueilleen saaden näin pakolaiskysymyksen pysymään ajankohtaisena. Pakolaisjoukko on toiminut näin poliittisena painostuskeinona Israelia vastaan. Monien tulkintojen mukaan palestiinalaispakolaisia on läpi historian ja vielä nykypäivänä käytetty pelinappuloina, joiden avulla arabimaat ovat pyrkineet edistämään omia poliittisia tavoitteitaan. Sota ja pakolaisuus ovat olleet muodostamassa palestiinalaista identiteettiä. Nuoremmat sukupolvet tuovat arkipäivän keskusteluissa esille historian tapahtumia vielä nykypäivänä. (Illman & Harviainen 1989, 116; Juusola 2005, 73 75; Päivinen 2004, 20 24.) 3.3.2 Juutalaisten massamuutto Juutalaisyhteisöt arabimaissa, kuten Jemenissä, Irakissa, Libyassa ja Egyptissä, saivat asua kohtuullisen rauhallisissa oloissa 1930-luvun puoleenväliin asti. Sionismin saatua vankempaa otetta juutalaisissa, arabinationalismi nousi vastustamaan sitä, ja monet arabimaat liittoutuivat natsisaksan kanssa tuhotakseen juutalaiset. Ympäröivien arabimaiden pitkäaikaisista juutalaisyhteisöistä muutti suuri määrä juutalaisia juuri perustetun valtion alueelle toisen maailmansodan jälkeen. Suurimmaksi osaksi muutot eivät kuitenkaan tapahtuneet vapaaehtoisesti; monet joutuivat jättämään koko omaisuutensa paetessaan arabimellakoita. (Illman & Harviainen 1989, 116.) Itsenäistymisen jälkeen rajat avattiin ympäri maailmaa tuleville juutalaisille. Israelin valtion olemassaolon ensimmäisten vuosien siirtolaiset koostuivat lähinnä keskitysleireiltä selvinneistä Euroopan juutalaisista, arabimaiden juutalaisista sekä aiemmin maahanmuuttoa yrittäneistä, jotka olivat joutuneet brittimandaatin

14 aikaisten muuttorajoitusten takia Kyprokselle. Vuoteen 1951 Israelin juutalaisväestö oli kaksinkertaistunut lähes puoleentoista miljoonaan juutalaiseen. Sadoille tuhansille holokaustissa kärsineille Israeliin pääsy oli vuosien kansallisesta kodista unelmoinnin täyttymys. Ympäröivistä arabimaista Israeliin paenneiden juutalaisten määrä oli huomattava. Se oli hieman suurempi kuin Israelista itsenäistymiseen liittyvien sotien myötä poismuuttaneiden arabien määrä. Arabit näkivät että vastasyntyneen Israelin sionistisena missiona oli täyttää palestiinalaisten arabien tyhjäksi jättämä maa juutalaisilla ja näin estää pakolaisten paluu. Juutalaisille olennaista oli kärsineen juutalaisen kansan palauttaminen Luvattuun Maahan. (Illman & Harviainen 1989, 117; Juusola 2005, 84 85.) 3.3.3 Rajojen sisälle jääneet arabit Vastasyntyneen valtion sisälle jäi 150 000 arabia, jotka saivat Israelin kansalaisuuden. Sodan aikana palestiinalaisten poliittiset johtajat ja taloudellinen eliitti olivat lähteneet pakoon, mikä jätti Israelin rajojen sisäpuolelle jääneet uuteen tilanteeseen ilman johtajia. Rajojen sisälle jääneiden arabien yhteydet muihin arabimaihin katkesivat. Nämä asiat olivat omiaan vahvistamaan Israelin rajojen sisälle jääneiden arabien identiteettiongelmaa. Entisistä Palestiinan alueen arabeista yritettiin tehdä osa Israelin uutta yhteiskuntaa luomalla käsite Israelin arabi. Israelin arabien oikeudet olivat rajattuja, sillä poliittiset ja sosiaaliset elimet, kuten poliittiset puolueet ja ammattiliitot, olivat alun perin tarkoitettu vain juutalaisille. Arabien omistuksessa olleita maa-alueita pakkolunastettiin. Kaikki Israelin arabit eivät hyväksyneet uutta nimitystä, vaan pitivät itseään ensisijaisesti palestiinalaisina. Muista arabeista erilleen joutuminen, vahvan juutalaisen kansallisidentiteetin aiheuttama paine samoin kuin vähemmistöksi joutuminen saivat aikaan sen, että Israelin arabien keskuuteen alkoi muotoutua selkeämpi palestiinalaisidentiteetti. (Juusola 2005, 99 101.) Juusolan (2005) mukaan Israelin arabi -käsitteellä pyrittiin vähentämään arabien kansallistunnetta. Arabit koettiin uhkaksi Israelin sisäiselle turvallisuudelle ja

15 Israelin halulle olla vahvasti juutalaisvaltio. Turvallisuuden tarpeen on nähty olevan myös syynä siihen, että Israelissa asuvat muslimit ja kristityt, joista suurin osa on arabeja, on vapautettu asevelvollisuudesta. (Jones & Murphy 2002, 43; Juusola 2005, 99 101.) 3.4 Suezin sota 1956 Suezin sotaa edelsi kostonkierteeksi yltynyt rajakahakointi. Ympäröiviin arabimaihin paenneet entisen Palestiinan alueen arabit yrittivät laittomasti palata Israeliin. Osalla soluttautujista oli poliittinen motiivi ja halu kostaa Israelille. Israelin vastatoimista laittomiin rajanylityksiin on vastakkaisia tulkintoja. Toisten tulkintojen mukaan Israel kosti laittomat rajanylitykset pommi-iskuina erityisesti siviilikohteisiin, mikä taas lisäsi arabien kostonhalua ja yllytti terroritekoihin. Toisen näkökulman mukaan Israel puolustautui selkeästi olemassaoloaan uhkaavia arabivaltioita vastaan, varsinkin kun Egypti oli rikkonut aiempia sopimuksia ja siirtänyt joukkojaan Siinaille. Konflikti kärjistyi lopulta Israelin ja Egyptin väliseksi sodaksi, johon Ranska ja Iso-Britannia liittyivät Israelin puolelle. Juusolan (2005) mukaan Israelin motiivi sotaan oli tuhota Egyptin armeija ennen kuin siitä tulisi liian suuri uhka, ja avata Egyptin valvonnan alaisuudessa ollut kaupankäynnin kannalta tärkeä Tiranin salmi Israelin käyttöön. Sodan myötä rajaalueet rauhoittuivat ja Israel luopui aktiivisesta yrityksestään laajentaa alueitaan. Sodasta seurasi kymmenen vuoden rauhallinen jakso, jonka aikana Israelilla oli mahdollisuus kehittää sekä taloudellista että sotilaallista asemaansa. Suezin sodan jälkeen Israelin valtion tuhoaminen osana arabimaailman politiikkaa vahvistui. (Facts About Israel 2006, 36 37; Juusola 2005, 108 111, 117 122.) Sodan jälkeen palestiinalaisten kansallisidentiteetti koki uuden nousun. Vallassa ollut käsitys arabien yhtenäisyydestä, pan-arabismi, vaihtui nationalistiseen palestiinalaisuuteen, mikä näkyi muun muassa palestiinalaisjärjestöjen, esimerkiksi Fatahin (arab. voitto ) ja PLO:n (Palestine Liberation Organization) perustamisena. Fatah toimi PLO:n alaisuudessa. Monet palestiinalaiset kokivat Suezin

16 sodan pettymyksenä sillä se osoitti heille, etteivät arabivaltiot olleet valmiita taistelemaan Palestiinan valtion perustamiseksi Israelin valtion alueelle. (Juusola 2005, 122 128; Päivinen 2004, 28.) 3.5 Kuuden päivän sota 1967 3.5.1 Rauhanjakso päättyminen ja sen seurauksia Lähes kymmenen vuoden rauhallinen jakso päättyi kun palestiinalaisjärjestö Fatah aloitti aktiiviset terrori-iskut Israeliin talvella 1965. Syyria tuki Fatahin iskuja ja koulutti palestiinalaississejä, mikä kiristi Israelin ja Syyrian välejä. Kuuden päivän sodan alkoi Syyrian ja Israelin välisellä pienoissodalla keväällä 1967, johon Egypti ja Jordania liittyivät kesällä 1967. Sodassa Israel valtasi kahdessa päivässä Itä-Jerusalemin ja Länsirannan Jordanialta, Gazan ja Siinain Egyptiltä ja Golanin kukkulat Syyrialta. Sodan myötä Israelin maa-alueet yli kolminkertaistuivat. (Juusola 2005, 131; Smith 2005, 64.) Sodan alkamiseen johtaneista syistä on erimielisyyksiä: Jotkut näkevät Israelin puolustautuneen arabimaiden uhkaa vastaan kun taas toisen näkökulman mukaan Israel ylireagoi ja aloitti sodan yllätyshyökkäyksellä. Jopa YK:ssa keskusteltiin sodan aloittajasta, ja syytökset Israelia vastaan vaihtelivat murhasta hätävarjelun liioitteluun. YK ei kuitenkaan julistanut Israelia sodan hyökkääjäksi. (Facts About Israel 2006, 39; Hirvonen 2002, 129; Smith 2005, 64.) 3.5.2 Palestiinalaisten aseman muutos Kuuden päivän sodasta seurasi palestiinalaispakolaisten määrän lisääntyminen puolella miljoonalla. Sodan jälkeen Israel lupasi halukkaille pakolaisille paluun. Käytännössä 120 000:sta lupaa hakeneesta vain 17 000 sai palata. Israelin

17 aluelaajennukset Länsirannalla lisäsivät palestiinalaisten määrää Israelin hallussa olevalla alueella 1,2 miljoonalla. YK:n yrityksistä huolimatta Israel ei luopunut valtaamistaan alueista. Päinvastoin, ultraortodoksiset ja nationalistiset suuntaukset alkoivat vaatia alueiden pysyvää liittämistä Israeliin ja aloittivat siirtokuntien perustamisen palestiinalaisten asuttamille alueille. Arabinäkökulmasta tämän tarkoituksena oli osoittaa, että maa kuuluu juutalaisille. Juutalaisnäkökulma asiaan oli se, että siirtokunnat olivat ratkaisu maahanmuuttajien asuttamiseen. Pakolaisongelma, siirtokunnat sekä niihin liittyvät tulkinnat lisäsivät jännitteisyyttä ja vihamielisyyttä kansanryhmien välillä. (Juusola 2005, 139 141.) Palestiinalaisten kansallisidentiteetti kasvoi entisestään Israelin itsenäisyyssodassa erilleen joutuneiden väestönosien päästyä kosketuksiin toistensa kanssa ryhmien ollessa nyt Israelin hallinnon alla joko kansalaisina tai miehitetyillä alueilla. Sodan myötä konfliktin painopiste kohdistui Israelin ja arabimaiden välisestä taistelusta Israelin valtion sisällä olevien kahden kansanryhmän, palestiinalaisten ja juutalaisten väliseksi kamppailuksi. Palestiinalaiset nousivat myös kansainväliseen tietoisuuteen, ei enää pakolaisryhmänä, vaan konfliktin itsenäisenä osapuolena. Erityisesti Euroopassa alettiin sympatisoida palestiinalaisten asemaa valtiottomana kansana. Kuuden päivän sodan seurauksena palestiinalaisten terrori-toiminta alkoi organisoitua ja perustettiin lisää terroristijärjestöjä. (Hirvonen 2002, 133; Päivinen 2004, 30 31; Juusola 2005, 161 162.) 3.5.3 Itä-Jerusalemin ja Länsirannan miehitys -uskonnollinen ja kansallinen käännekohta Itä-Jerusalemin arabeille ei annettu Israelin kansalaisuutta, sillä aluetta ei virallisesti liitetty Israeliin. Sen sijaan heille annettiin pysyvän asukkaan asema, mikä antoi rajatun äänioikeuden. Myöskään Länsirantaa ei liitetty Israeliin, osittain sen takia, ettei Israelilla nähty olevan kansainvälisiä mahdollisuuksia tehdä liitosta. Israel päätti jättää Länsirannan arabiväestön ilman Israelin kansalaisuutta. Tällä pyrittiin varjelemaan Israelia juutalaisvaltiona, olivathan lähes kaikki

18 Länsirannan asukkaat muslimeita. Vaikka Länsirannan tilanne oli epäselvä ja osaa alueesta harkittiin palautettavaksi Jordanialle, ei itsenäisen Palestiinalaisvaltion perustamista nähty Israelin puolelta vaihtoehtona. (Juusola 2005, 140 144.) Palestiinalaisten jättäminen ilman kansalaisuutta asetti heidät hankalaan asemaan, sillä nyt he asuivat maassa, jossa heidän oikeutensa olivat rajattuja. He olivat vain asukkaita kansalaisten sijaan. Tämän voidaan nähdä vaikuttaneen Israelissa ja Palestiinan itsehallintoalueilla asuvien arabien kansallisidentiteetin sekavuuteen ja syventäneen jo olemassa ollutta kansalliseen identiteettiin liittyvää kriisiä. Tämä myös teki selvemmän eron Israelin juutalaisten väestön ja miehitysten kautta Israeliin liitettyjen arabien välille ja palestiinalaisten integroituminen osaksi Israelin yhteiskuntaa hankaloitui. Vaikka Länsirannan ja Itä- Jerusalemin liittäminen Israeliin oli valtiolle tärkeä voitto, voidaan sen olettaa tuoneen mukanaan uhkan valtion sisäiselle turvallisuudelle. Miehitettyjen alueiden asukkaista suurin osa oli muslimeita, joista osa oli saattanut olla mukana taistelemassa aiemmissa sodissa Israelia vastaan. Jerusalemin yhdistäminen oli merkittävä uskonnollinen voitto Israelille, sillä vallatussa Itä-Jerusalemissa sijaitsi juutalaisille pyhä Temppelivuori ja rukouspaikka Itkumuuri. Tämä oli ensimmäinen kerta temppelin tuhoamisen jälkeen kun Temppelivuori oli juutalaisten omistuksessa. Itä-Jerusalemin ollessa Jordanian hallinnan alla juutalaisilta oli estetty Itkumuurille pääsy. Itkumuurille pääsy teki voitosta entistä suuremman. Arabeille, joista suurin osa oli muslimeita, Itä- Jerusalemin menetys oli tappio islamin kolmanneksi pyhimmän paikan, Kalliomoskeijan sijaitessa siellä. Israel kuitenkin salli muslimien pääsyn Kalliomoskeijaan sodan jälkeenkin. Estääkseen konfliktin kehittymisen islamin ja juutalaisuuden väliseksi kiistaksi Israel kielsi juutalaisten pääsyn Temppelivuorelle ja jätti sen islamilaisen säätiön hallintaan. Tämä oli suuri myönnytys Israelilta. (Hirvonen 2002, 126; Juusola 2005, 129 138, 141.)

19 Juusolan (2005) mukaan kuuden päivän sodan voittaminen vahvisti israelilaisten kansallista identiteettiä ja uskoa sotilasvoimiin, sekä maan kykyyn puolustaa alueitaan. Israelin murskavoitto ja pyhien paikkojen takaisin saaminen, samoin kuin arabeille pyhien paikkojen menettäminen, vaikuttivat siihen, että taistelu alkoi saada selviä uskonnollisen taistelun piirteitä. Näin sota vahvisti kansallisidentiteettien uskonnollisia puolia. (Juusola 2005, 138 139.) Vaikka Israel teki suuria myönnytyksiä estääkseen konfliktin muuttumisen uskontojen väliseksi, oli molemmanpuolista uskonnollista fanatismia vaikea saada hallintaan. Se, että Temppelivuoren alue siirtyi Israelin omistukseen, on ollut eräänä sytykkeenä myöhempiin sotaisiin tapahtumiin. Uskonnon osuutta konfliktiin ei siis voi tai kannata väheksyä. 3.5.4 Kolmen ei:n periaate Kuuden päivän sota toimi keskinäisten valtakiistojen kanssa kamppailleiden arabivaltioiden yhtenäistäjänä kun yhteisenä tavoitteena oli Israelin tuhoaminen. Sodan seurauksena ympäröivät arabimaat kokoontuivat Arabimaiden konferenssiin. Konferenssissa radikaalit saivat tahtonsa läpi ja arabimaat sitoutuivat kolmen ei:n periaatteeseen. Periaatteet olivat: Ei rauhaa Israelin kanssa Ei Israelin tunnustamista Ei neuvotteluja Israelin kanssa. Käytännössä arabimaiden asenne ei ollut aivan periaatteiden mukainen ja yhtä ehdoton kaikkien maiden osalta. Periaatteet antoivat kuitenkin Israelille selkeän viestin siitä, ettei rauha ollut mahdollinen. Tässä vaiheessa arabien vakaa usko oli, että alue voitaisiin saada haltuun ilman rauhaa. (Hirvonen 2002, 132; Juusola 2005, 142.)

20 3.5.5 YK:n yritys tuoda rauhaa YK laati kuuden päivän sodan jälkeen päätöslauselman 242, jota käytetään edelleen pohjana rauhanprosessissa. Päätöslauselma koski Israelin oikeutta rauhaan, Israelin miehittämien alueiden palauttamista takaisin palestiinalaisille ja palestiinalaispakolaiskysymyksen oikeudenmukaista ratkaisua. Päätöslauselman toteutumisen ovat estäneet erimielisyys lauselman tulkinnasta, samoin kuin se, etteivät lauselmaan liittyvät osapuolet ole pystyneet sitoutumaan siihen. (Juusola 2005, 144.) 3.6 Musta syyskuu 1970 3.6.1 Musta syyskuu -sota PLO:n aseman ja palestiinalaisten kansallistunteen vahvistuminen Länsirannalla ja Jordaniassa sai Jordanian kuningashuoneen tuntemaan asemansa uhatuksi. Tilanteen rauhoittamiseksi PLO:lle luvattiin täysi hallinta Jordaniassa sijaiseville palestiinalaisten pakolaisleireillä vastineeksi lupauksesta olla hyökkäämättä Jordanian pääkaupunkiin Ammaniin. Epävarmaa tilannetta vahvisti entisestään useat Jordanian kuninkaan Husseinin murhayritykset. Tästä seurauksena syttyi sota palestiinalaississien ja Jordanian välillä. Syyria liittyi sotaan palestiinalaississien puolelle. Sota päättyi PLO:n karkottamiseen Jordaniasta, josta suurin osa sisseistä siirtyi Libanoniin. (Juusola 2005, 148 149.) Ennen karkottamistaan Jordaniasta PLO yritti nostattaa Länsirannan siviiliväestöä kapinaan Israelin miehitystä vastaan. Sen yritys epäonnistui, koska Israelin poliittinen kanta oli ollut antaa arabeille kohtuullisen itsenäinen hallinta Länsirannalla. (Hirvonen 2002, 137.)

21 3.6.2 Musta syyskuu -järjestö Jordanian sodan jälkeen palestiinalaiset perustivat sodan mukaan nimetyn Musta syyskuu -järjestön, jonka vaikuttamisen keinona olivat kansainväliset terroriiskut. Iskuista tunnetuin on Münchenin olympialaisissa tehty isku, jossa järjestö murhasi 11 Israelin olympiajoukkueen jäsentä. Mustan syyskuun kansainvälisen terrorin tarkoituksena oli saada maailma tuntemaan, että Palestiinan kansa on olemassa. Olympialaisissa tehdyn iskun kautta saatiin haluttua maailmanlaajuista huomiota. Israelin salainen palvelu Mossad vastasi iskuun iskemällä PLO:n asemiin Libanonissa ja Syyriassa. PLO lopetti järjestön toiminnan 1973 peläten sen vahingoittavan palestiinalaisten kansainvälistä mainetta. (Juusola 2005, 148 149; Smith 2005, 64 65.) 3.6.3 Molemminpuolinen terrorismi sodankäytön välineenä? Israel on valtion perustamisesta lähtien joutunut jatkuvasti terroristihyökkäysten kohteeksi. Terrorismista eniten on kärsinyt siviiliväestö. Israelin kanta terrorismiin on aina ollut jyrkkä. Sen pyrkimyksenä on hylätä kompromissit siihen liittyen ja kitkeä terrorismi kaikkialla, missä sitä ilmenee. Siitä, onko Israel ainoastaan terrorismin kohde, on monta tulkintaa. Päivisen (2004) mukaan Israel on järjestelmällisesti vastannut siihen kohdistettuihin terrori-iskuihin. Päivinen kirjoittaa Israelin tulkitsevan vastaiskut sotatoimina, jotka valtiollinen itsepuolustus oikeuttaa. Hänen mukaansa Israelin toimet kuitenkin ylittävät maan oikeuden puolustaa itseään, sillä diplomatian keinojen sijaan Israel kääntyy usein vastaterrorismin puoleen. Radikaaleimmat arabiterroristijärjestöt näkevät tehtäväkseen itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen lisäksi Israelin tuhoamisen. Israelin näkemys vastaiskuista onkin, että se puolustautuu todellisia olemassaoloaan uhkaavia tekijöitä vastaan. Arabiterroristijärjestöjä on kymmeniä ja Israeliin kohdistuneissa iskuissa kuolleiden ja haavoittuneiden lukumäärä nousee tuhansiin. Kummankaan puoleiset väkivaltaisuudet, huolimatta siitä, luetaanko

22 ne terrorismiksi tai vastaiskuiksi, eivät ole onnistuneet tuomaan pysyvää ratkaisua. (Hirvonen 2002, 175 176; Päivinen 2004, 6, 84 85, 201 206.) 3.7 Yom Kippur 1973 Egypti alkoi vuonna 1968 näännytyssodan Israelia vastaan tarkoituksenaan saada Israel vetäytymään sen kuuden päivän sodassa miehittämiltä alueilta. Näännytyssota loppui 1970, jolloin Israelin ja arabimaiden välillä aloitettiin diplomaattinen prosessi rauhan aikaansaamiseksi. Prosessi epäonnistui Israelin kieltäydyttyä YK:n päätöslauselman 242 toteuttamisesta ja miehitettyjen alueiden palauttamisesta. (Juusola 2005, 145 147.) Egypti ja Syyria tekivät 1973 yllätyshyökkäyksen Israeliin juutalaisten pyhimpänä päivänä, suurena sovituspäivänä Yom Kippurina saadakseen miehityksen alaiset alueet takaisin. Myöhemmin Jordania ja Irak liittyivät tukemaan sotaa Israelia vastaan. Israel ei ollut sotilaallisesti valmistautunut hyökkäykseen mutta sen onnistui puolustaa alueitaan, jopa laajentaa niitä. Sota päättyi kansainvälisen painostuksen takia kahden vuoden neuvottelujen jälkeen ilman varsinaista voittajaa. Israelin onnistui pitää vuoden 1967 rajat mutta se vetäytyi Yom Kippur -sodassa valloittamiltaan alueilta. (Facts About Israel 2006, 40; Hirvonen 2002, 153; Juusola 2005, 154 155.) Israel oli ennen Yom Kippur -sotaa tuudittautunut turvallisuudentunteeseen ja sillä oli ollut vakaa luottamus maan sotavoimiin. Turvallisuudentunnetta oli vahvistanut Egyptin antama viesti siitä, että sodan riskiä ei ole. Lisäksi maiden välinen aselepo oli jatkunut kolme vuotta. Yom Kippur aiheutti juutalaisille kansallisen turvallisuuteen liittyvän trauman, sillä maa ei ollut valmistautunut yllätyshyökkäykseen ja kokikin sodan alkuvaiheissa vakavia tappioita. Sodan jälkeen Israel nosti sotilasmenojaan huomattavasti. (Hirvonen 2002, 144; Juusola 2005, 161 163.)

23 3.7.1 Sodanjälkeinen rauhanprosessi Sota avasi ovia uusille neuvotteluille. Egyptin ja Israelin välillä aloitettiin rauhanneuvottelut, joiden seurauksena maiden välit lämpenivät. Tästä johtuen Egyptin arvostus muiden arabimaiden silmissä heikkeni. Egyptin presidentti Anwar Sadat puhui Israelin parlamentissa 1977, mikä oli historiallinen hetki sekä Israelin että arabimaailman kannalta, olihan se ensimmäinen kerta kun arabimaiden edustaja teki virallisen vierailun Israeliin. Sadatin tarkoituksena oli edustaa arabien kantaa rauhanehtoihin. Vierailu oli suuri kädenojennus mutta Sadatin esille tuomiin rauhanehtoihin sisältyi tiukkoja vaatimuksia lähinnä palestiinalaiskysymykseen liittyen, josta nousikin keskustelujen suurimmat erimielisyydet. Vierailu oli olennaisesti alustamassa vuoden 1978 rauhansopimusta, sillä sen aikana syntyi alustava yksimielisyys rauhan tärkeimmistä periaatteista. (Hirvonen 2002, 154 159; Juusola 2005, 166 167.) 3.7.2 Camp David -sopimus Vuoden 1978 neuvotteluissa oli mukana PLO, jonka Arabimaiden huippukokous ja YK olivat nimenneet palestiinalaisten ainoaksi viralliseksi edustajaksi. Camp Davidiksi nimetty sopimus kirjoitettiin Washingtonissa 1978. Sen tarkoituksena oli luoda pohja Israelin ja arabimaiden konfliktin ratkaisemiseen, ja tärkein sisältö käsitteli Länsirannan ja Gazan itsehallintoa. Sopimuksen kautta Israel ensimmäistä kertaa tunnusti palestiinalaisten olemassaolon ja oikeudet kansana. Käytännössä palestiinalaisen kansallisen identiteetin tunnustaminen jäi kuitenkin leijumaan ilmaan. (Juusola 2005, 164, 170.) Sopimus jäi monilta osin epämääräiseksi, mikä mahdollisti sen, että se edes saatiin solmittua. Camp Davidin ansiosta saatiin aikaan rauha Israelin ja Egyptin välille. Ehtona oli, että Israel vetäytyisi Siinailta. Juusola (2005) tulkitsee että Israel toivoi vetäytymisen Siinailta vähentävän kansainvälistä painostusta vetäytyä Länsirannalta. Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen yhteydessä osapuolet

24 sitoutuivat neuvottelemaan Palestiinan autonomiasta. Israel ei ollut kuitenkaan valmis sellaiseen autonomiaan, jonka palestiinalaiset olisivat hyväksyneet, joten neuvottelut jäivät alkutekijöihinsä. Camp Davidin jälkeen arabimaat ensimmäistä kertaa ilmaisivat yhteiseksi tavoitteekseen oikeudenmukaisen rauhan Israelin kanssa. (emt. 170 177; Smith 2005, 64 65.) 3.8 Libanonin sota 1980 Jordanian karkotettua PLO:n maasta siirtyi suurin osa sen palestiinalaississeistä Libanoniin. Tämä oli uhka maan turvallisuudelle, ja teki maan poliittisesta tilanteesta epävakaan, jopa kaoottisen. Ennen varsinaista Libanonin sodan syttymistä oli ollut palestiinalaisryhmien aiheuttamia rajakahakoita Israelia vastaan, joita Libanon ei ollut saanut hallintaansa. PLO teki useita iskuja Israeliin, ja lopulta Israel näki Libanonin sisällissodaksi yltyneet kahakat uhkaksi myös itselleen, ja hyökkäsi Libanoniin taistelemaan maroniitti-kristittyjen puolelle palestiinalaississejä ja vasemmistomuslimeja vastaan. Tavoitteena oli tuhota PLO ja näin varmistaa rajojen turvallisuus. Israel eteni Libanonin pääkaupunkiin Beirutiin asti, jossa oli PLO:n päämaja. Beirutin asukkaat vaativat PLO:ta ja PLO:n puolelle sotaan liittynyttä Syyriaa vetäytymään ja näin lopettamaan verenvuodatuksen. Lopulta vetäytyminen tapahtui ja PLO:n päämaja siirtyi Tunisiaan. Israelin ja Libanonin välille saatiin lopulta rauha 1983, ja rauhansopimuksessa sitouduttiin kunnioittamaan maiden kansainvälisiä rajoja ja estämään omien alueiden käytön toista maata vastaan tehdyissä iskuissa. (Hirvonen 2002, 170, 174; Juusola 2005, 185 190, 194.) Ennen sodan päättymistä Israel ja maroniittijohtajat halusivat varmistaa Beirutin puhdistamisen terroristi-pesäkkeistä. Eräs puhdistusoperaatio kohdistui kahteen palestiinalaisten pakolaisleiriin. Tämä operaatio päättyi 1300 palestiinalaisen joukkomurhaan. Pakolaisleiriin liittyvistä tapahtumista on kaksi tulkintaa. Toisen mukaan Israelin joukot mahdollistivat maroniittikristittyjen tekemän palestiinalaisten joukkomurhan pakolaisleirissä. Toisen tulkinnan mukaan Israel oli kieltä-

25 nyt maroniittikristittyjä vahingoittamasta siviilejä eikä tiennyt leirin tapahtumista kuin vasta jälkikäteen. Pakolaisleirissä tapahtunut joukkomurha aiheutti sekä palestiinalaisissa että israelilaisissa vahvan reaktion. Israelin kansa vaati 400 000 ihmisen mielenosoituksessa asiaa tutkittavaksi. Israel myönsi välillisen syyllisyytensä ja puolustautui sillä, ettei tiennyt mitä leirissä tapahtui. Vastauksena Israel kuitenkin vaati silloisen puolustusministerin Sharonin eroamista tehtävästään. Israelin kansan vahvasta osaaottavasta reaktiosta huolimatta tapahtuman voidaan nähdä vahvistaneen palestiinalaisten kielteisiä käsityksiä israelilaisista. (Hirvonen 2002, 172 173; Juusola 2005, 191.) 3.9 Ensimmäinen intifada 1987 Libanonin sodan seurauksena kansainvälinen tietoisuus palestiinalaiskysymyksestä lisääntyi ja pakolaisleirien joukkomurha sai aikaan kansainvälistä paheksuntaa. YK ja Yhdysvallat painostivat palestiinalaiskysymyksen oikeudenmukaiseen ratkaisuun mutta painostuksesta huolimatta tilanne ei muuttunut palestiinalaisten osalta. PLO:n heikkeneminen muodostui Länsirannalla ja Gazan alueella palestiinalaisten keskuudessa tarpeeksi ottaa itse vastuu itsestään. Tämä loi pohjaa myöhemmin puhjenneelle kansannousulle. (Juusola 2005, 190 197.) 3.9.1 Turhautuminen purkautuu väkivaltaisuuksina Ensimmäinen intifada, palestiinalaisten kansannousu, alkoi tahattomasti autoonnettomuudesta, jossa israelilaisrekka törmäsi palestiinalaisia kuljettaneeseen autoon surmaten heistä useita. Monet palestiinalaiset ovat jälkikäteen kyseenalaistaneet auto-onnettomuuden tahattomuuden. Auto-onnettomuus synnytti useita vuosia kestäneen spontaanin liikehdinnän, jossa purkautui vuosien turhautuminen. Intifadan puhkeamisen näkyvät syyt olivat Israelin miehitys ja siitä aiheutunut Gazan ja Länsirannan alueiden taloudellinen ahdinko, sekä palestiinalaisten pettyminen ympäröiviin arabimaihin. Taustalla olivat kuitenkin vahvat

26 ideologiat. Palestiinalaisten vaatimuksena oli miehityksen lopettaminen ja itsenäisen Palestiinan valtion perustaminen. Kansannousu nosti esiin Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin ongelmat. Se muodostui näiden kahden kansanryhmän väliseksi taisteluksi ja oli ensimmäinen, joka käytiin kokonaan historiallisen Palestiinan alueen sisäpuolella ja johon ympäröivät arabimaat eivät osallistuneet. (Dolan 1991, 155; Juusola 2005, 199; Päivinen 2004, 48 50; Smith 2005, 64.) Kansannousu tuli yllätyksenä sekä Israelille että PLO:lle, joka kansannousun edetessä pyrki saamaan liikehdinnän hallintaansa. Israel joutui vaikean tilanteen eteen, vihollinen tuli ensimmäistä kertaa valtion sisältä. Palestiinalaisten aseina olivat lähinnä kivet ja polttopullot, mikä hankaloitti Israelin suhtautumista vastatoimiin. Dolanin (1991) mukaan vastatoimien rajoittaminen ja toisaalta niiden rajojen epämääräisyys turhautti Israelin sotilaita, joista osa käytti tarpeettoman paljon väkivaltaa. Israel pyrki säästämään ihmisuhreja ja käytti vastatoimina kumiluoteja oikeiden sijaan, ulkonaliikkumiskieltoja, laajamittaisia pidätyksiä ja karkotuksia. Tämä ei onnistunut hillitsemään kansannousua eikä parantamaan Israelin kuvaa maailmalla. Israelin kansan mielipiteet vastatoimista jakaantuivat vahvasti osan vaatiessa järeitä sotilastoimia ja toisten toivoessa rauhanomaisempaa lähestymistapaa. Intifadan yltyessä palestiinalaisten väkivaltaisuudet kohdistuivat Israelin lisäksi jopa oman kansan keskuuteen. Intifada muutti israelilaisten käsityksiä palestiinalaisista, jotka oli ennen nähty pelkkinä vihollisina. Nyt heidät nähtiin enemmänkin miehitystä vastustavana kansana, ei pelkkinä terroristeina. Israelilaisten asenne muuttui myös miehityksen suhteen, joka nähtiin nyt ensimmäistä kertaa resursseja vievänä toimena ja taloudellisena taakkana. (Dolan 1991, 156; Juusola 2005, 199 201; Päivinen 2004, 50.) 3.9.2 Palestiinan kansan poliittinen jakautuminen Osa palestiinalaisista alkoi menettää uskoaan PLO:hon sen siirtyessä käyttämään diplomatiaa, mikä johti ääri-islamististen järjestöjen, kuten Hamasin (arab.

27 kiihko, innostus ) syntymiseen. Syntyi ideologinen taistelu Fatahin ja Hamasin välillä. Fatah pyrki saamaan Hamasin toiminnan alaisuuteensa, ja muodostamaan sekulaariin nationalismiin perustuvan valtion kun taas Hamasin tavoitteena oli muodostaa selkeä islamilainen valtio. Israelille Hamas oli uusi uhka. Hamasin myötä islamilaisuudesta tuli osa palestiinalaista nationalismia. (Juusola 2005, 201 204.) 3.9.3 PLO:n itsenäisyysjulistus 1988 Ympäröivissä arabimaissa kansannousu aiheutti pelkoa levottomuuksien leviämisestä. Tästä johtuen Jordania irrotti lopullisesti otteensa Länsirannasta. Tästä seurasi Palestiinan kansalliskongressin kokoontuminen ja Palestiinan valtion itsenäiseksi julistaminen marraskuussa 1988. Koska Israel edelleen miehitti alueita, oli julistus melko teoreettinen. PLO esitti myös kansainvälistä konferenssia, jonka pohjana olisivat YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338, joka oli laadittu Yom Kippur -sodan jälkeen vahvistamaan päätöslauselma 242:ta. Näin PLO ensimmäistä kertaa tunnusti välillisesti Israelin olemassaolon ja Palestiinan alueen jaon. (Juusola 2005, 204 208; Päivinen 2004, 49.) 3.9.4 Persianlahden sota 1991 -tappioksi PLO:lle Varsinaista intifadan päättymistä on vaikea määrittää. Se osoitti hiipumisen merkkejä jo kolmantena vuonna, mutta käytännössä se päättyi Madridin rauhankonferenssiin mennessä 1991. Virallisesti se julistettiin päättyneeksi 1993 Oslossa. Israel oli pyrkinyt pitämään palestiinalaiskonfliktin ja suhteet muihin arabimaihin erillisinä. Persianlahden sodan tapahtumat ja Irakin johtajan Husseinin selkeä kannanotto palestiinalaisten tilanteeseen saattoivat Israelin hankalaan tilanteeseen. Irak jopa pommitti Israelia, mutta Yhdysvaltain kautta muiden arabimaiden kanssa tehty liittouma esti Israelia vastaamasta sotatoimilla. Husseinista oli tullut kannanottojen myötä palestiinalaisten kansallissankari, ja