Suomen kaupungit keskiajalla Suomessa oli keskiajalla kuusi kaupunkia: Turku, Viipuri, Porvoo, Naantali, Rauma ja Ulvila. Kaikki sijaitsivat Suomenniemen etelärannikolla tai lounaiskulmassa. Suomen keskiaikaisissa kaupungeissa saksalaisilla kauppiailla oli merkittävä rooli. Saksalaiset hallitsivat kaupankäyntiä ja olivat enemmistönä kaupunkien raadeissa päättämässä asioista. Kaupunkien oikeudet sisälsivät itsehallinnon, oman oikeuslaitoksen sekä yksinoikeuden kauppaan ja käsityöhön. Luostarit keskittyivät Suomessa kaupunkeihin. Suomessa toimivia munkkiveljeskuntia olivat dominikaanit ja fransiskaanit, jotka molemmat perustivat omia luostareitaan. Dominikaanien luostarit olivat Turussa ja Viipurissa ja fransiskaanien Kökarin saarella Ahvenanmaalla, Raumalla ja Viipurissa. Lisäksi Suomessa oli birgittalaisluostari Naantalissa. Kaupunkien kehittymisestä 1200-luvulla Suomessa oli vain yksi kaupunki (Turku), 1300-luvulla neljä kaupunkia (Turku, Viipuri, Ulvila, Porvoo) ja 1400 -luvulla kuusi kaupunkia (Turku, Viipuri, Porvoo, Naantali, Rauma ja Ulvila). Kaikki keskiajan kaupungit sijaitsivat rannikolla. Kaupunkioikeudet myönnettiin useimmiten kaupallisista tai poliittisista syistä, joten kaupunkien sijainti ei välttämättä johtunut asutuskeskittymästä. Syy siihen, miksi Suomeen ei syntynyt enemmän kaupunkeja on yksinkertaisesti se, ettei enempää tarvittu. Kaupunkien perustaminen oli keskiajan kauppapolitiikkaa, jolla erityisesti ulkomaankauppa haluttiin saada hallintaan. Kaupan keskittäminen kaupunkeihin helpotti myös verotusta. Rannikkokaupungit saivat kaupunkioikeudet, koska sisämaassa tuotetut tavarat tuotiin niihin myytäviksi. Ruotsin valtion kannalta Hansa suurine ja vauraine hansakaupunkeineen oli kilpailija, jota vastaan haluttiin omia kauppakeskuksia. Pohjoisimmat keskiaikaiset kaupungit Ulvila ja Rauma suunniteltiin jo alusta asti kauppapaikoiksi: Ulvila sisämaahan johtavan Kokemäenjoen suulle ja Rauma jo rautakaudella tiheään asuttua Euran seutua hallitsevaksi, merenrannalla olevaksi kauppapaikaksi. Rannikkokaupungit pystyivät huolehtimaan koko Suomen kaupankäynnistä. Sisämaahan oli turha perustaa kaupunkeja, koska niiden liikenneyhteydet olivat huonot kaupankäyntiä ajatellen. Hämeestä kauppatavarat saatiin Hämeen linnan ja Turun välistä Härkätietä Turkuun, josta ne voitiin myydä eteenpäin. Muualta kauppatavarat saatiin jokia pitkin rannikolle ja sieltä meritse kaupunkeihin. Pitää myös muistaa, että Suomi kuului keskiajalla Ruotsiin, joten kauppatavarat voitiin viedä meritse suoraan Tukholmaan. Suomesta voitiin myös purjehtia suoraan Visbyhyn, Tallinnaan tai muihin läheisiin hansakaupunkeihin. Tärkein tuontitavara oli suola. Suomeen saapuvissa laivoissa oli lisäksi humalaa, verkaa, viinejä ja huonoina satovuosina viljaa. Suomesta vietiin mm. vuotia, kuivattua haukea ja hylkeenrasvaa eli traania.
Aatelisilla oli kuitenkin omia kauppalaivoja, eivätkä he välttämättä piitanneet kaupunkien kaupankäyntioikeuksista. Muiden säätyjen kaupankäynti oli määrä hoitaa kaupungeissa järjestettävillä messuilla ja markkinoilla. Talonpojat harrastivat talonpoikaispurjehdusta (maalaispurjehdusta) jo 1300-luvulta lähtien ja purjehtivat suoraan Tukholmaan, Tallinnaan tai muuhun kaupunkiin myymään tuotteitaan, jolloin valtio ei välttämättä saanut myynnistä verotuloja. Sana talonpoikaispurjehdus mainitaan asiakirjoissa kuitenkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1547. Vuonna 1530 Viipurin läänin talonpoikia kiellettiin erikseen purjehtimasta Tallinnaan, joten "verovapaa" kauppa Suomenlahden lienee ollut merkittävän suurta. Tallinna (Rääveli), Riika ja Tartto (Dorpat) hallitsivat Länsi-Euroopan kauppaa Venäjän kanssa, joten suomalaiset eivät voineet käydä suoraa kauppaa Venäjän kanssa. Hansa oli jakaantunut kolmeen osaan: vendiläis-saksilainen Hansa, westfalialais-preussilainen Hansa sekä liiviläis-gotlantilaisen Hansa. Riika oli liiviläis-gotlantilaisen Hansan pääkaupunki, jossa liiviläis-gotlantilaisen Hansan valtiopäivät kokoontuivat. Riika ja Tartto jakoivat määräysvallan Novgorodin sataman suhteen. Riika valvoi hansakauppaa Smolenskissa ja Polozkissa, Tallinna Raaseporin ja Viipurin hansakauppaa ja Tartto Pihkovan hansakauppaa. Suomen kaupungistuminen jatkui keskiajan jälkeen hitaasti. 1500-luvulla perustettiin vain kolme kaupunkia: Tammisaari (1546), Helsinki (1550) ja Ulvilan seuraaja Pori (1558). Porin perustamisen yhteydessä Ulvila menetti kaupunkioikeutensa. 1500-luvulla Suomessa oli vain kahdeksan kaupunkia. 1600-luvulla Suomen kaupunkien määrä yli kaksinkertaistui. 1600-luvulla perustettiin kaikkiaan 15 uutta kaupunkia: Oulu (1605), Vaasa (1606, alun perin Mustasaari), Uusikaupunki (1617), Kokkola (1620), Uusikaarlepyy (1620), Tornio (1621), Sortavala (1632), Hämeenlinna (1639), Savonlinna (1639), Kristiinankaupunki (1649), Lappeenranta (1649), Raahe (1649), Kajaani (1651), Pietarsaari (1652) ja Hamina (1653).
Turku (1200-luku) Suomen keskiaikaisista kaupungeista vanhin on Turku. Nimi Turku tulee muinaisvenäjän kielen sanasta trg, joka lausutaan turgu ja joka tarkoittaa markkinapaikkaa. Nykyistä Turkua alettiin kutsua Suomen Turuksi erotukseksi muista rannikkoalueen markkinapaikoista eli turuista. (Suomi tässä yhteydessä tarkoittaa lähinnä Varsinais-Suomen aluetta.) Turun kaupungin tarkkaa ikää ei ole mahdollista sanoa, koska kaupunkioikeudet myöntävä perustamiskirja ei ole säilynyt. Turun varsinainen kehittyminen ajoittunee 1200-luvun loppuun, jolloin Turun linna rakennettiin. Turun perustamisvuotena pidetään vuotta 1229, jolloin paavi antoi luvan piispanistuimen siirtoon Nousiaisista Koroisiin. Koroineen oli sopiva Paikka kaupankäyntiä varten. Saaristo suojasi kauppalaivoja myrskyiltä ja merirosvoilta, jotka saapuivat Aurajoen suulle kaikista Itämeren maista. Vähän matkaa purjehdittiin myös jokea pitkin, mutta sitten oli edessä koski. Asutus ja kauppapaikka siirtyivät vähitellen Koroisista etelään ja uutta kauppapaikkaa alettiin kutsua Turuksi. Koroisten kylä jäi keskiaikaisen kaupunkialueen ulkopuolelle, vaikka sijaitsikin lähellä Turun nykyistä keskustaa. Kun 1200-luvun lopulla Unikankareen kummulle alettiin rakentaa kivikirkkoa, Turun kaupunki oli vain hyvin pieni yhdyskunta kirkon ympärillä. Unikankareen kivikirkko vihittiin tuomiokirkoksi vuonna 1300, ja samalla piispanistuin siirrettiin Koroisista Turun kaupunkiin. Tuomiokirkko omistettiin Neitsyt Marialle ja suojelijakseen se sai Suomen ensimmäisen piispan, Pyhän Henrikin. Keskiajan vuosisatoina kirkko sai useita pyhimyskappeleita, joista myöhemmin tuli hautakuoria. 1500 -luvun alkuun mennessä Tuomiokirkko oli saavuttanut jo lähes nykyisen muotonsa. Turussa oli dominikaaniluostari kirkkoineen ja luostarikoulu. Pyhälle Olaville pyhitetty dominikaaniluostari perustettiin Turkuun v. 1249, ja ilmeisesti kaupungissa oli myös Pyhälle Annalle omistettu nunnaluostari. Turussa oli myös Pyhän Yrjänän hospitaali eli spitaalisairaala sekä Pyhän Hengen talo, kirkon ylläpitämä köyhäintalo ja vanhainkoti. Turun raatimiehistä on jäänyt historiaan Hintsa Knap, joka toimi vuonna 1378 Turun kaupungin raatimiehenä. Hänen mukaansa on nimetty Hintsa Knapin katu Turun Varissuolla.
Viipuri (1293, kaupunkioikeudet 1403) Viipuri oli Ruotsi-Suomen itäisin varuskunta, josta kehittyi myös kauppakaupunki. Nimi Viipuri koostuu muinaisruotsin sanoista vi (pyhä Paikka) ja borg (linna). Arkeologisten kaivausten mukaan Viipurissa oli karjalainen kauppapaikka jo 900-luvulla. Viipurin varhaiseen olemassaoloon viittaa myös se, että uplantilaisessa riimukivessä vuodelta n. 1100 sanotaan kuolinpaikaksi Uiburk. Nykyisen Viipurin perusti Torkkeli Knuutinpoika vuonna 1293 Ruotsin suomalaisten asuttamille alueille kohdistuneen ja niitä itään laajentaneen kolmannen ristiretken aikana. Viipurin linna mainitaan ensi kerran vuonna 1295 kuningas Birgerin kirjeessä, mutta novgorodilaisten kronikassa sanotaan, että ruotsalaiset "perustivat linnan Karjalaan vuonna 6801". Venäjällä aikaa laskettiin maailman luomisesta, joka ko. ajanlaskun mukaan tapahtui vuonna 5508. Kyseessä oli siis länsimaisen ajanlaskun mukaan vuosi 1293. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Viipurista tuli virallisesti Ruotsin valtakunnan osa. Viipuri sai kaupunkioikeudet vasta 1403, mutta jo 1300-luvulla syntyi linnansaarelle siviiliasutusta, joka alkoi siirtyä linnansalmen toiselle puolelle kallioiselle niemelle. Ensimmäisen kerran Viipurin kaupunki mainittiin kirjallisissa lähteissä 1336 ja Viipurin raati 1393. Ensimmäinen tunnettu Viipurin porvari oli saksalainen Ewert von Balven Tallinnasta (1393), samoin ensimmäinen tunnettu raatimies Magnus Schröder (1410). Viipuri oli Karjalan hallintokaupunki ja merkittävä ulkomaan kaupan keskus. Kaukokauppa oli suureksi osaksi itämeren saksalaisista hansakaupungeista kuten Lyypekistä ja Tallinnasta saapuneiden hansakauppiaiden hallinnassa. Vienti suuntautui enimmäkseen Tallinnaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Kaupunkilaisten enemmistö oli kuitenkin suomalaisia, samoin pikkuporvarit ja työläiset. Koska Viipuri oli kaukana Tukholmasta, Viipurin linnalääniä hallittiin kuin itsenäistä valtakuntaa. Hämeen ja Turun linnalääneillä oli Viipuria kiinteämpi yhteys Tukholmaan ja vähemmän itsemääräämisoikeutta. Linnan ympärille kehittynyt kaupunki oli linnanherran suojeluksessa ja Viipuri oli ainut Suomen kaupunki, jonka ympärillä oli kaupunginmuuri. Dominikaanit perustivat luostarin Viipuriin 1398 ja fransiskaanikonventti perustettiin 1400-luvun alussa.
Ulvila (1365) Ulvilan nimeen sisältyy henkilönnimi Ulvi, joka suomennos skandinaavisesta Ulf-nimestä. Kaupunkioikeudet Ulvilalle myönsi Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen 7.2.1365. Jo ennen virallisia kaupunkioikeuksia Ulvila kuitenkin oli tärkeä kauppapaikka Kokemäenjoen suistossa. Ulvilan Liikistöön rakennettiin 1200-luvulla kirkko, jonka kivijalka on yhä jäljellä. Paikalla on nykyisin risti, joka osoittaa alttarin kohtaa. Kirkon vierellä olleelta hautausmaalta on löydetty paljon 1200- ja 1300-luvuilta olevia muistokiviä. 1200luvulta on muistokivi, jossa on vanhin maastamme tunnettu (saksalaiskauppiaan käyttämä) puumerkki. 1300-luvun alkukymmeniltä on lukuisia latinankielisin reunakirjoituksin ja saksalaisperäisin nimin varustettuja kiviä. Nämä kivet ovat nähtävinä nykyisen kirkon asehuoneessa. Kirkon vierellä oli kauppapaikka, jonka saksalaiskauppiaista suuri osa ilmeisesti asui kiinteästi Ulvilassa. Taustana kaupunkioikeuksien myöntämiselle olivat kauppapoliittiset tekijät sekä Tukholman edut. Ulvilalle annettiin Pohjanlahden kauppaoikeudet ja samalla pyrittiin estämään karjalaisten purjehtiminen Pohjanlahdelta Tallinnaan. Satakunnan historiallinen maakunta on syntynyt varhaiskeskiajalla ja mainitaan historiallisissa kirjoituksissa ensi kertaa vuonna 1331. Ulvilan kaupungin merkitys keskiaikaisena kaupunkina heikkeni vuosien varrella, kun maan kohoamisen seurauksena kauppalaivojen purjehdus vaikeutui. Juhana Herttua perusti maaliskuussa 1558 uuden kaupungin Kokemäenjoen suulle ja kaupungin nimeksi tuli Pori. Porin perustamisen myötä Ulvilan kaupungin olemassa olo päättyi. Ulvilan kivikirkko on ainoa rakennus, joka on säilynyt keskiaikaisesta Ulvilan kaupungista. Kirkko sijaitsi keskiaikaisen kaupungin pohjoislaidalla. Kirkon tarkkaa rakennusvuotta ei tiedetä. Varhaisimmaksi kirkko on ajoitettu tulkinnassa, jonka mukaan kirkon rakennustyöt saivat alkunsa v. 1332, kun piispa Pentti määräsi Ulvilaan rakennettavaksi uuden kivikirkon. Tällöin aikaisempaan kauppapaikkaan Liikistöön v. 1311 määrätyn kirkon rakennustyöt keskeytettiin. Ulvilan hautausmaa on vihitty vuonna 1347. Suomen keskiaikaisista kaupungeista Ulvila on ainoa, jonka jäänteitä on säilynyt rakentamattoman alueen alla. Paikalla on nykyään lähinnä peltoa.
Porvoo (kaupunkioikeudet n. v. 1380) Porvoon nimi tulee ruotsin sanoista borg (linna) ja å (joki). Joki sai nimensä Porvoon Linnamäellä olleesta linnoituksesta. Porvoon Linnamäellä oli jonkinlainen linnoitus jo viikinkiaikana 800- ja 900-luvuilla, mutta Porvoon seudun nykyinen asutus sai alkunsa 1200- ja 1300-luvuilla. Voi olla, että tanskalaiset rakensivat Linnamäelle hirsilinnan jo 1200-luvulla. Porvoon kylästä kasvanutta kaupunkia edelsi ylempänä joen varrella Saksalan kylässä sijainnut kauppapaikka. Porvoo oli aluksi yksi kylä muiden pitäjän kylien joukossa. Porvoon hyvät liikenneyhteydet sekä Linnamäen läheisyys aiheuttivat sen, että paikka veti asutusta puoleensa ja yhdyskunta kasvoi muita suuremmaksi. Suomenlahden rannikolta sisämaahan ja Hämeeseen pääväylänä vienyt Porvoonjoki oli asutuksen tärkein houkutin. Myös 1200-luvun lopulla muotoutunut Turun ja Viipurin yhdistänyt Suuri rantatie eli Kuninkaantie kulki Porvoon läpi. Porvoo sijaitsi suurin piirtein Kuninkaantien puolivälissä. Porvoon suurpitäjä muotoutui 1200-luvun lopulla ja se mainitaan asiakirjoissa jo 1300-luvun alussa. Siihen kuuluivat Helsingin, Sipoon, Porvoon, Pernajan ja Pyhtään alueet. Kaupunkina Porvoo mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1383, mutta kaupunkioikeudet Porvoo sai jo aikaisemmin 1300-luvulla. Tarkkaa vuotta ei tiedetä. Porvoo oli keskiajalla Uudenmaan ainoa kaupunki ja siellä oli keskiajalla n. 200 asukasta. Porvoon vaakunassa on C-kirjain ns. goottilaisessa kilvessä. C viittaa latinankieliseen linnoitusta tai linnaa tarkoittavaan sanaan castrum, castellum. Porvoo oli keskiajalla Itä-Uudenmaan ja Porvoon lääniksi kutsutun hallintoalueen keskus. Porvoo kävi kauppaa etenkin Tallinnan kanssa ja sisämaasta tuodut turkikset olivat tärkeä kauppatavara. Albrekt Mecklenburgilaisen aikana 1370-luvulla Suomeen perustettiin pieniä voutikuntia ja 1380-luvulla Linnamäelle rakennettiin Porvoon läänin voudin hallintolinna. Porvoon linnoitusta ei enää ole, vain vallihaudat ovat jäljellä. Linnamäen alla oli linnan vanha satama Maari, joka nykyisin on liian matala laivoille. Porvoon Kirkonmäelle pystytettiin ensimmäinen kirkkorakennus 1200-luvulla ja Porvoon seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1327. Porvoon kivikirkko oli todennäköisesti Porvoon ainoa kivirakenus, sillä Linnamäen linnakin oli hirsilinna. Porvoon nykyinen kirkkorakennus valmistui 1450-luvulla, jolloin paikalla ollutta pienempää kivikirkkoa suurennettiin. Kustaa Vaasa lakkautti Porvoon kaupungin perustaessaan Helsingin vuonna 1550. Porvoon, Ulvilan, Rauman ja Tammisaaren asukkaat määrättiin muuttamaan uuteen kaupunkiin. Kaarle IX palautti Porvoon kaupunkioikeudet vuonna 1602.
Rauma (1442) Rauman nimen takana on germaaninen lainasana strauma (virta). Rauman varhaisista vaiheista ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä. Fransiskaanit perustivat luostarin Rauman joen pohjoisrannalle 1400-luvun alussa, jolloin paikalla ilmeisesti oli jo asutusta. Vaihtoehtoisen teorian mukaan luostari perustettiin ensin ja asutus kehittyi luostarin ympärille kuten Naantalissa. Fransiskaaniluostarin Pyhän Ristin harmaakivikirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla. 1400-luvulla rakennettiin myös Pyhän Kolminaisuuden kirkko seurakunnan käyttöön. Pyhän Kolminaisuuden kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1640, jonka jälkeen Pyhän Ristin kirkko otettiin seurakuntakäyttöön. Fransiskaaniluostari sijaitsi keskiajalla silloisen kaupungin pohjoispuolella. Keskiajalla kaupunkiasutus keskittyi Pyhän Kolminaisuuden seurakuntakirkon tienoille ja laajeni vähitellen maaseudulta satamaan johtavan tien varrelle, nykyisen Vanhan Rauman alueelle. Satama oli aluksi aivan kaupungin vieressä. Rauman fransiskaanien toiminta ulottui lähiseutujen ohella Pohjanlahden rannikkoa pitkin pohjoiseen sekä sisämaahan, Hämeeseen asti. Muut Suomessa toimineet fransiskaaniluostarit sijaitsivat Viipurissa ja Kökarissa. Vuonna 1442 huhtikuun 17. Kaarle Knuutinpoika Bonde antoi Raumalle kaupunkioikeudet kuningas Kristofferin nimissä. Rauman porvarit saivat oikeuden harjoittaa kauppaa ja nauttia samoja lain ja oikeuden suomia etuja, erioikeuksia ja vapauksia kuin Turun porvaritkin. Raumalaiset saivat viedä ja tuoda tavaraa omilla laivoillaan kaikkialla Itämerellä. Rauman kaupunkiasutus on syntynyt hyvän satamapaikan vuoksi. Ensimmäinen satama sijaitsi ilmeisesti Unajanlahden rannalla, sillä kaupunki mainitaan asiakirjoissa ensin Unio-nimisenä. Vuonna 1413 Unajan verot olivat kaksi ja puoli kertaa suuremmat kuin Ulvilan, joten veroa luultavasti maksoivat kaikki lähikylien kauppiaat, myös Rauman pitäjän kirkonkylässä asuvat. Kauppa keskittyi myöhemmin kirkonkylään eli nykyisen Rauman keskustan alueelle. Raumalla on laskettu olleen 1500-luvun loppupuolella 500-600 asukasta. Keskiaikaisesta Raumasta on nykyisin jäljellä vain alun perin fransiskaaniluostarin kirkoksi rakennettu Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot.
Naantali (1443) Naantalin nimi on muunnos ruotsin nimestä Nådendal, joka taas on käännös paikan alkuperäisestä latinalaisesta nimestä Vallis Gratiae (Armonlaakso). Täljen vuoden 1438 kirkolliskokous teki ehdotuksen nunnaluostarin perustamisesta Ailostenniemeen. Kuningas Kristoffer antoi virallisen suostumuksensa Kööpenhaminassa 23. elokuuta vuonna 1443 päivätyllä vahvistuskirjalla. Birgittalaisia sääntöjä noudattanut luostari ja sen alaisuuteen rakennettu kaupunki saivat kauppapaikan oikeudet. Turun hiippakuntaan perustettu luostari oli valtakunnan toinen birgittalaisluostari. Birgittalaisen sääntökunnan emäluostari sijaitsi Ruotsissa Vadstenassa ja Naantalin luostarin asioita hoidettiin myös Vadstenasta käsin. Pyhä Birgitta oli virallinen pyhimys, jonka palvonnalla oli valtakuntaa yhdistävä merkitys. Oman pyhimyksen myötä pyhiinvaellukset myös Suomesta lyhenivät, sillä Vadstena on oleellisesti lähempänä kuin esimerkiksi Santiago de Compostela. Turun piispojen ja heidän hiippakuntansa papiston suhtautuminen Pyhän Birgitan ja hänen ystäväpiirinsä kultin leviämiseen oli myönteistä. Birgittalaissisaret keskittyivät luostarissa Raamatun lukemiseen, mietiskelyyn, katumukseen ja rukoukseen, mutta myös puutarhanhoitoon ja koruompeluun. Sukkien ja käsineiden kudonta levisi luostarista ammattimaisena taitona kaupunkilaisten keskuuteen, joten nunnat loivat Naantalin seudulle kukoistavan tekstiilituotannon. 1440-luvulta peräisin oleva luostarikirkko on ainoa jäljellä oleva rakennus birgittalaisluostarista. Luostari oli kaksoisluostari, jossa oli 60 nunnaa ja 20 munkkia ja maallikkoveljeä. Kirkko oli yhteinen, mutta nunnien ja munkkien asuinsijat olivat erillään toisistaan. Naantalin luostari oli Turun tuomiokirkon kilpailija lahjoitusten ja pyhiinvaellusmatkojen suhteen. Naantalin luostarissa oli kehitetty varsin pitkälle lääkekasvien ja -yrttien viljely ja käyttö. Nunnille opetettiin kasvien käyttöä lääkkeenä ja sairauden hoitoa. Luostarilla oli lääkekasvien ja -yrttien käyttöön oma ohjekirjansa Nadhen dals closter book, jota säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Naantalin luostarin kirja on julkaistu kokonaisuudessaan Kerttu Peldanin kirjassa Suomen farmasian historia. Luostarin yhteydessä oli myös Pyhän Hengen talo eli vanhainkoti. Luostarille kertyi lahjoituksia eri osista maata Pohjanmaata ja Karjalaa myöten, ja lahjoittajien joukossa oli aateliston ohella porvareita ja talonpoikiakin. Luostari oli lähellä kansaa, sillä kansa sai tulla sunnuntaisin Naantalin luostarikirkkoon kuulemaan kansankielistä saarnaa. Naantalin luostarin toiminta lakkasi 1500-luvun lopulla. Uskonpuhdistusta seuranneet kaksi vuosisataa Naantali eli matalasuhdannetta. Sen kauppaoikeuksia rajoitettiin ja koko kaupungin olemassaolo oli uhattuna.