Asia: KAA 4/2015 vp: Kansalaisaloite: Rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottaminen

Rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander Helsingin yliopisto Oikeustieteellinen tiedekunta 17.5.2016 Eduskunnan hallintovaliokunnalle Asia: KAA 4/2015 vp: Kansalaisaloite: Rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottaminen Yleistä Käsiteltävänä olevassa kansalaisaloitteessa ehdotetaan tiettyjä rikoksiin syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamiseen liittyviä toimenpiteitä. Lausuntonani esitän kunnioittavasti seuraavan. Yleistä käsiteltävänä olevasta kansalaisaloitteesta Käsiteltävänä on ulkomaalaislainsäädäntöön kohdistuva kansalaisaloite. Kansalaisaloite on kansalaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia edistävä väline. Kansalaisaloitteen yhtenä tarkoituksena on toimia kanavana kansalaiskeskustelun avaamisessa ja samalla kansalaisaloitteen keinoin voidaan nostaa uusia kysymyksiä poliittisen keskustelun kohteeksi. Kansalaisaloitteen ilmentämä kansalaisvaikuttamisen kehittäminen voi esimerkiksi eduskunnan perustuslakivaliokunnan omaksuman näkemyksen mukaan osaltaan yleisesti ehkäistä poliittista vieraantumista. (PeVM 9/2010 vp, s. 9/II.) Luonteeltaan kansalaisaloite on ensisijaisena pidettyä edustuksellista järjestelmää täydentävä siten, että pääasiallisesti eduskunnan lainsäädäntötyö perustuu hallituksen esityksiin ja kansanedustajien lakialoitteisiin (PeVM 9/2010 vp, s. 9/II ja PeVM 6/2011 vp, s. 2/II). Kansalaisaloitteessa on sen sijaan kysymys uuden ja samalla tärkeän kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksien lisäämistä tosiasiallisesti tarkoittavan kanavan avaamisesta lainsäädäntöasian vireille saattamiseksi (ks. myös PeVM 9/2010 vp, s. 9/II ja PeVM 6/2011 vp, s. 2/II). Käsiteltävänä oleva kansalaisaloite ei juuri sisällä edellä mainittuun lähtökohtaan liittyviä perusteluja. Selvää sinänsä on, että yleisesti lainsäädännön on vastattava kansalaisten oikeustajua, jotta se koetaan legitiimiksi. Toisaalta selvää on myös, että ollakseen hyväksyttävää ja legitiimiä lainsäädännön on täytettävä tietyt oikeudelliset reunaehdot, jotka seuraavat perustuslaista, kansainvälisistä velvoitteista, lainsäädännön perusperiaatteista sekä oikeudenalakohtaisesta säänte-

2 lytraditiosta (ks. myös LaVM 31/2014 vp, s. 2/I). Käsillä olevaa kansalaisaloitetta on tarkasteltava edellä mainittu lähtökohta huomioon ottaen. Rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten karkottaminen Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että uuden lain mukaan vakaviin rikoksiin syyllistyneet ulkomaalaiset karkoitettaisiin vankeusrangaistuksen pituudesta riippumatta. Poikkeus tehtäisiin vain niissä tapauksissa, joissa karkotus varmuudella rikkoisi kansainvälisiä sopimuksia. Kansalaisaloitteessa vaaditaan muutosta nykyiseen lainsäädäntöön siten, että jatkossa rikokseen syyllistynyt ulkomaalainen maahanmuuttaja voitaisiin karkoittaa maastamme ja asettaa maahantulokieltoon, sekä hänen oleskelulupansa voitaisiin mitätöidä samantien. Kansalaisaloitteen sisältämää ehdotusta perustellaan pääasiallisesti sillä, että ulkomaalaisten tekemien rikosten määrä on Suomessa kasvamassa. Rikokseen syyllistyneiden ulkomaalaisten karkottaminen on jäljempänä tarkemmin selostetuin tavoin mahdollista voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti. Yleisesti voidaan todeta, että maasta poistamisen tarkoituksena on estää niiden ulkomaalaisten maahantulo, joiden maahantulon edellytykset ovat puutteelliset, ja poistaa maasta ne ulkomaalaiset, jotka eivät täytä maassa oleskelun edellytyksiä (HE 28/2003 vp, s. 39/I). Maasta poistaminen on mahdollista joko karkottamalla tai käännyttämällä. Karkottamista tai käännyttämistä koskevassa päätöksessä ulkomaalaiselle voidaan myös määrätä maahantulokielto. Voimassa olevan ulkomaalaislain (301/2004) 149 :n 1 momentin 2 kohdan mukaan maasta voidaan karkottaa oleskeluluvalla oleskellut ulkomaalainen, jonka on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta taikka jonka on todettu syyllistyneen toistuvasti rikoksiin. Säännöksen 2 momentin mukaan 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu rikosperusteinen karkottaminen soveltuu myös tilanteisiin, joissa ulkomaalainen on jätetty syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta rikoslain 3 luvun 4 :n nojalla. Momentin 3 kohdan mukaan maasta voidaan karkottaa oleskeluluvalla oleskellut ulkomaalainen, joka on käyttäytymisellään osoittanut olevansa vaaraksi toisen turvallisuudelle. Tällöin kysymys voi olla esimerkiksi toistuvista väkivallanteoista muita kohtaan (HE 28/2003 vp, s. 43/I). Säännöksen 3 momentti sisältää määräyksen pakolaisen karkottamisesta, jonka mukaan pakolaisen saa karkottaa muun muassa 1 momentin 2 ja 3 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa. Pakolaista ei kuitenkaan saa karkottaa kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa, johon nähden hän on edelleen kansainvälisen suojelun tarpeessa. Ulkomaalaisen, jolle on Suomessa myönnetty pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskelulupa, tai EU-kansalaisen karkottamista koskevat edellisestä poikkeavat tiukemmat karkottamista koskevat edellytykset (ulkomaalaislain 149.4 ja 168 ). Rikosperusteinen karkottaminen edellyttää, että ulkomaalainen henkilö on tuomittu rikoksesta rangaistukseen. Tuomion ei sen sijaan välttämättä tarvitse olla lainvoimainen (ks. HE 28/2003 vp, s. 211/II). Ulkomaalaislain 149.1 :n 2 kohdan sääntely on yksittäisrikoksen osalta sidottu rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen kestoon (vähintään yksi vuosi vankeutta). Henkilölle tuomitun rangaistuksen ei kuitenkaan tarvitse tätä edellytystä ylittää vaan karkottaminen voi perustua ehdottomaan tai ehdolliseen vankeusrangaistukseen, yhdyskuntapalvelurangaistukseen, valvontarangaistukseen tai sakkorangaistukseen, kunhan se on langetettu rikoksesta, josta laissa säädetty enimmäisrangaistus on vähintään yksi vuosi vankeutta. Säännöksen 2 kohdassa tarkoitetun toistuvan rikoksiin syyllistymisen osalta lainsäädännössä ei ole määritelty enimmäisrangaistusta koskevaa vaatimusta, vaan mitkä tahansa rikokset voivat tulla kysymykseen. Käytännössä kysymys on saattanut olla esimerkiksi useisiin omaisuus- tai pahoinpitelyrikoksiin syyllistymi-

3 sestä lyhyen ajan kuluessa (HE 28/2003 vp, s. 43/I). Toisin sanoen rikosten luonteelle ja niiden tekoajankohdalle on annettu perustetta sovellettaessa merkitystä (HE 28/2003 vp, s. 84/I). Rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten karkottamista koskevaa sääntelyä tarkastellessa on kiinnitettävä laajemmin huomiota ulkomaalaislain sisältämään maasta poistamista koskevaan sääntelyyn. Ulkomaalaislain käännyttämisen perusteita koskevan 148 :n 1 momentin 8 kohdan mukaan ulkomaalainen voidaan käännyttää, jos hänen voidaan tuomitun vankeusrangaistuksen perustella tai muutoin perustellusta syystä epäillä syyllistyvän rikokseen, josta on Suomessa säädetty vankeusrangaistus, tai epäillä syyllistyvän toistuvasti rikoksiin. Momentin 9 kohdan mukaan ulkomaalainen voidaan käännyttää, jos hänet on tuomittu rikoksesta rangaistukseen Suomessa oleskelunsa aikana. Ulkomaalaislain 150 sisältää maahantulokieltoa ja sen määräämistä koskevaa sääntelyä. Säännöksen 1 momentin mukaan ulkomaalaiselle voidaan pääsyn epäämistä, käännyttämistä tai maasta karkottamista päätöksessä määrätä maahantulokielto. Maahantulokielto määrätään säännöksen 2 momentin mukaan enintään viiden vuoden määräajaksi tai toistaiseksi. Momentin mukaan laadultaan törkeästä tai ammattimaisesta rikoksesta rangaistukseen tuomitulle ulkomaalaiselle voidaan maahantulokielto määrätä toistaiseksi silloin, kun hän muodostaa vakavan uhan yleiselle järjestykselle tai turvallisuudelle. Edelleen on huomattava, että oleskelulupaa koskeva sääntely mahdollistaa oleskeluluvan myöntämättä jättämisen rikokseen syyllistyneelle. Yleisesti maahantulon edellytyksenä on ulkomaalaislain 11 :n 1 momentin 5 kohdan mukaan, että ulkomaalaisen ei katsota vaarantavan yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Lain 36 :n 1 momentin mukaan oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä, jos ulkomaalaisen katsotaan vaarantavan yleistä järjestystä tai turvallisuutta. Tarkoituksena on torjua ja selvittää rikoksia ja oikeudenloukkauksia (HE 28/2003 vp, s. 138/I). Voimassa oleva lainsäädäntö sisältää laajat mahdollisuudet rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten karkottamiseen. Rikosperusteisen karkottamisen soveltamiskynnys on verraten matalalla, koska sen perusteena olevat rikokset eivät ole välttämättä erityisen vakavia rikoksia. Lisäksi on huomattava, että jo tuomittu sakkorangaistus voi toimia rikosperusteisen karkottamispäätöksen perusteena. Karkottamista myös käytännössä käytetään varsin usein. Vuonna 2014 Suomessa pantiin vireille 418 karkotusasiaa ja 258 ihmistä päätettiin karkottaa. Karkotuksista 31 % oli rikosperusteisia (Maahanmuuton tunnusluvut 2014, Euroopan muuttoliikeverkosto (saatavana sivulta http://emn.fi/files/1164/emn_maahanmuuton_tunnusluvut_2014.pdf, sivulla käyty 15.5.2016), s. 29). Vuonna 2015 tehtiin 380 karkottamista koskevaa esitystä, joista 279 tapauksessa päädyttiin karkottamiseen (http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/tilastot/karkottamiset, sivulla käyty 16.5.2016). Käsiteltävänä olevassa kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että vakaviin rikoksiin syyllistyneet ulkomaalaiset karkotettaisiin vankeusrangaistuksen kestosta riippumatta. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan rikosperusteinen karkottaminen on mahdollista, jos ulkomaalaisen on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta. Nykyistä ulkomaalaislakia koskevassa hallituksen esityksessä karkottamisen osalta rikokselle asetettua rangaistusmäärää koskevaa vaatimusta on pidetty asianmukaisena (HE 28/2003 vp, s. 83/I). Vähintään yhden vuoden enimmäisrangaistusta koskevan vaatimuksen asettamisen perusteena on alun perin ollut, että rikosperusteinen karkottaminen rajataan koskemaan muita kuin vähäisiä rikoksia (Ulkomaalaislakityöryhmän mietintö KM 1989:7, s. 26). Vaatimuksen voidaan katsoa ilmentävän suhteellisuusperiaatteen asettamien vaatimusten huomioon ottamista.

4 On kuitenkin huomattava, että vähintään yhden vuoden enimmäisrangaistuksen asettaminen karkottamisen edellytykseksi tarkoittaa, että karkottamisen perusterikokset voivat olla varsin vähäisiäkin tekoja. Esimerkiksi rikoslain 35 luvun 1 :ssä tarkoitetun vahingonteon rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Karkottaminen voi näin tulla kysymykseen yksittäisen vahingontekorikoksen johdosta ja vahingonteko usein on melko vähäinen teko. Rikoslain kokonaisuudistuksessa yhden vuoden enimmäisrangaistus on käytössä kokonaisuudistuksessa johdonmukaisesti noudatetuissa rangaistusasteikoissa asteikossa sakko 1 vuosi vankeutta (ks. esim. HE 6/1997 vp, s. 11/II). Lievempi vankeusuhkainen rangaistusasteikko on asteikko sakko 6 kk vankeutta. Enintään vuoden vankeusuhkaisella rangaistusasteikolla varustettuja rikoksia on rikoslaissa suuri määrä (esim. vaalilahjonta (RL 14:2), rikoksentekijän suojeleminen (RL 15:11), omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen (RL 16:10), hautarauhan rikkominen (RL 17:12), uhkapelin järjestäminen (RL 17:16), laiton alkioon puuttuminen (RL 22:3), kulkuneuvon kuljettaminen juopuneelle (RL 23:8), luvaton käyttö (RL 28:7), moottorikulkuneuvon käyttövarkaus (RL 28:9a), tapaturmavakuutusmaksupetos (RL 29:4c), markkinointirikos (RL 30:1), vahingonteko (RL 35:1), väärän rahan käyttö (RL 37:5, vaarallisen esineen hallussapito (RL 41:5), tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen (RL 48:4), laittoman saaliin kätkeminen (RL 48a:4), teknisen suojauksen kiertämiskeinorikos (RL 49:4)) eivätkä mainitut teot ole välttämättä vähäistä rikosta moitittavampia. Saattaisi pikemmin olla perusteita pohtia karkottamisen perusteena olevan rikoksen rangaistusasteikkovaatimuksen korottamista, jotta säännöksessä alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti rajattaisiin vähäiset rikokset sen soveltamisalan ulkopuolelle. Edellä esitetyn mukaisesti rikosperusteinen karkottaminen edellyttää ulkomaalaislain 149 :n 1 momentin 2 kohdan mukaan maasta voidaan karkottaa oleskeluluvalla oleskellut ulkomaalainen, jonka on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta. Karkottamisen perusteena olevan rikoksen osalta edellytetään lainsäädännön mahdollistamaa rikoslajikohtaista enimmäisrangaistusta, ei karkottamisen taustalla olevassa rikostuomioissa konkreettisesti langetettua rangaistusta. Karkottaminen voi näin perustua myös esimerkiksi sakkorangaistukseen, joka on langetettu teosta, josta lainsäädännön mukaan voi seurata vähintään vuoden enimmäisrangaistus. Kysymys voi olla esimerkiksi rikoslain 21 luvun 5 :ssä tarkoitetusta pahoinpitelystä langetetusta sakkorangaistuksesta pahoinpitelyn rangaistusasteikon ollessa sakkoa ja enintään kaksi vuotta vankeutta. Karkottaminen on näin voimassa olevan lainsäädännön mukaan mahdollista varsin useassa tapauksessa ja sitä myös käytetään varsin usein. Lisäksi on huomattava, että rangaistusmaksimia koskevaa vaatimusta ei aseteta tilanteessa, jossa henkilön on toistuvasti todettu syyllistyneen rikoksiin. Toistuva syyllistyminen esimerkiksi rikoslain 11 luvun 11 :ssä tarkoitettuun syrjintään, jonka rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta, voi näin toimia karkottamisen perusteena. Edellä esitetyn perusteella voimassa oleva lainsäädäntö jo täyttää kansalaisaloitteessa esitetyt ehdotukset ja voimassa olevan lainsäädännön karkottamisen perusterikokselle asetettavat rangaistusasteikkoa koskevat vaatimukset mahdollistavat karkottamisen hyvin laajasti eri rikosten yhteydessä. Karkottamisesta poikkeaminen vain tilanteissa, joissa karkotus varmuudella rikkoisi kansainvälisiä sopimuksia Käsiteltävänä olevassa kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että poikkeus rikoksiin syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta tehtäisiin vain silloin, kun karkottaminen varmuudella rikkoisi kansainvälisiä sopimuksia.

5 Palauttamista koskevaa kansallista sääntelyä arvioitaessa on otettava huomioon asiaan liittyvät kansainväliset velvoitteet sekä perustuslain asiaan liittyvä sääntely. Perustuslain 9 :n 4 momentti sisältää niin sanottua palauttamiskieltoa koskevan säännöksen, jonka mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Ulkomaalaislain 147 sisältää vastaavan, joskin sanamuodoltaan hieman perustuslain säännöksestä poikkeavan palautuskieltoa koskevan säännöksen. Palauttamiskiellon taustalla ovat Geneven pakolaisyleissopimuksen (SopS 77/1968) 33 artikla sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla ja KP-sopimuksen 7 artikla. Ulkomaalaisen palauttamista koskevaa sääntelyä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen kidutuksen sekä epäinhimillisen tai halventavan kohtelun ja rangaistuksen kieltoa koskevan 3 artiklan sekä KP-sopimuksen kidutuksen ja julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun ja rangaistuksen kieltoa koskevan 7 artiklan asettamat vaatimukset. Edelleen ns. kidutusyleissopimuksen (SopS 60/1989) 3 artikla sisältää kidutusta koskevaa vaaraa koskevan palauttamiskiellon. Kansainvälisistä velvoitteista on ensinnäkin huomattava, että ne asettavat vähimmäistason niihin sitoutuneille valtioille. Korkeamman perusoikeussuojan tarjoaminen on kansallisesti mahdollista ja useissa tilanteissa myös suotavaa. Toiseksi on huomattava, että karkottamiseen liittyvää perus- ja ihmisoikeusulottuvuutta tulee arvioida laajasti yllä mainitut kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet ja perustuslaki huomioon ottaen. Voimassa olevaa ulkomaalaislakia koskevassa hallituksen esityksessä on katsottu, että Suomi on rajoittanut mahdollisuuksiaan palauttaa pakolainen tiukemmin kuin mitä pakolaissopimuksen 33 artikla edellyttää (HE 28/2003 vp, s. 208/II). Perustuslain 9 :n 4 momentissa tarkoitettu palauttamiskielto kattaa kaikki ne tosiasialliset tilanteet, joissa ulkomaalainen Suomen viranomaisen toimesta siirretään toiseen valtioon (HE 309/1993 vp, s. 52/II). Perustuslain palauttamiskieltoa koskeva säännös ei näin mahdollista pakolaisyleissopimuksen 33 artiklan 2 kappaleessa tarkoitettua palauttamiskieltoa koskevaa poikkeusta, joka koskee muun muassa erityisen törkeään rikokseen syyllistynyttä henkilöä (ks. myös HE 28/2003 vp, s. 208/II). Lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan soveltuessa rikosperusteinen karkottaminen ei ole missään tilanteissa mahdollista (HE 28/2003 vp, s. 209/I). Voimassa olevaa ulkomaalaislain eduskuntakäsittelyn yhteydessä onkin todettu, että sekä perustuslain että ulkomaalaislain sisältämä palauttamiskielto asettavat pidemmälle meneviä vaatimuksia kuin pakolaisyleissopimuksen 33 artikla (HaVM 4/2004 vp, s. 24/II). Tämä lähtökohta seuraa suoraan myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklasta. Lisäksi on huomattava, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen yksityis- ja perhe-elämän suojaa koskeva 8 artikla saattaa muodostaa esteen ulkomaalaisen maasta poistamiselle (kootusti Matti Pellonpää ym.: Euroopan ihmisoikeussopimus (5. uud. p., Helsinki 2012), s. 680 688). Edellä esitetyn perusteella on selvää, että ulkomaalaisen maasta poistamisessa on noudatettava kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja perustuslain asettamia vaatimuksia. Kansallinen palauttamiskieltoa koskeva sääntely asettaa edellä esitetyn mukaisesti hieman tiukempia vaatimuksia rikosperusteisen maasta karkottamisen suhteen kuin mitä pakolaissopimuksen 33 artikla ehdottomasti edellyttää. Tämä on linjassa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden muodostaman vähimmäistason ja korkeamman kansallisen perusoikeussuojan mahdollisuuden kanssa. Toisaalta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, ennen muuta sen 3 tai 8 artiklasta, saattaa aiheutua este maasta poistamiselle ja mainittujen artikloiden asettamat vaatimukset on otettava huomioon ulkomaalaisen maasta poistamista harkittaessa.

6 Ulkomaalaisten syyllistyminen rikoksiin tilastojen valossa Keskeisimpänä perusteluna kansalaisaloitteessa ehdotetulle lainsäädännölle esitetään ulkomaalaisten tekemien rikosten määrä, joka kansalaisaloitteessa esitettyjen perustelujen mukaan on prosentuaalisesti suurempi kuin ulkomaalaisten osuus Suomen väestöstä. Ulkomaalaisten rikollisuutta selvitetään säännöllisesti Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin (KRIMO) julkaisemassa Rikollisuustilanne-katsauksessa. Vuoden 2014 katsauksessa on esitetty Suomessa asuvien rikoksesta epäiltyjen ulkomaan kansalaisten määrä ja osuus (%) poliisin tietoon tulleista selvitetyistä rikoksista ja Suomessa asuvien ulkomaalaisten määrä ja osuus (%) koko väestöstä vuosina 2009 2014. (Lähde: Rikollisuustilanne 2014 (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Helsingin yliopisto 2015), s. 232.) Yllä oleva taulukko osoittaa, että ulkomaan kansalaisten osuus esimerkiksi vuonna 2014 selvitetyistä rikoksista (6,0 %) on hieman suurempi kuin heidän prosentuaalinen osuutensa koko väestöstä (4,0 %). Viimeisten kymmenen vuoden aikana ulkomaalaisten tekemien rikosten määrä on kasvanut 39 %, mutta on huomattava, että samalla ajanjaksolla Suomessa asuvien ulkomaalaisten määrä on kasvanut lähes kaksinkertaiseksi (Hannu Niemi Martti Lehti: Ulkomaalaisten rikollisuus, teoksessa Rikollisuustilanne 2014 (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Helsingin yliopisto 2015), s. 232). Alla olevassa taulukossa on esitetty maahanmuuttajien osuus tietyistä rikoslajeista epäiltyjen osalta. Maahanmuuttajien syyllistyvät määrällisesti eniten liikennerikoksiin ja varkausrikoksiin. Maahanmuuttajien osuus raiskausrikoksista epäiltyjen osalta on suhteellisen suuri verrattuna maahanmuuttajien määrään koko väestöstä. Muita yhtä vahvoja poikkeamia maahanmuuttajien epäillyn rikollisuuden osalta rikoslajien osalta ei ole havaittavissa.

7 (Lähde: Rikollisuustilanne 2014 (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Helsingin yliopisto 2015), s. 235.) On kuitenkin kysyttävä, onko rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottaminen oikea ja tarkoituksenmukainen keino vähentää ulkomaalaistaustaisten henkilöiden rikollisuutta. Rikosoikeudellisen järjestelmän tarkoitus on rikosten ennaltaehkäisy ja ennen muuta muiden kuin rikosoikeudellisten toimenpiteiden tulisi vaikuttaa rikollisuutta vähentävästi. Rikosoikeudellisilla kielloilla ja käskyillä sekä rikosoikeudellisilla rangaistuksilla on tiettyä preventiivistä tehoa, mutta rikosoikeudellisen järjestelmän mahdollisuudet vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen eivät ole rajattomat. Rikokseen perustuvat muut seuraamukset saattavat myös tietyssä määrin vaikuttaa preventiivisesti, mutta ne määrätään reaktiivisesti, jo tehtyyn rikokseen perustuen. Myös rikosperusteinen maastakarkotus määrätään jo tehdyn rikoksen perusteella karkottamisen edellyttäessä henkilön rikokseen syyllistymisen toteamista (ulkomaalaislaki 149.1 2 kohta). Jos maahanmuuttajien rikollisuuden määrään halutaan vaikuttaa alentavasti, ensisijaisia olisivat muut keinoin kuin rikoksen tekemisen jälkeen mahdollisesti ajankohtaistuva maasta karkottaminen. Olennaista olisi keskittyä rikosten ennaltaehkäisyyn ja pyrkiä tehokkaasti vaikuttamaan rikollisuuden syihin, ei entisestään kiristää reaktiivisia repressiivisiä toimenpiteitä. Helsingissä 17.5.2016 Sakari Melander Rikosoikeuden apulaisprofessori Oikeustieteellinen tiedekunta Helsingin yliopisto puh.: 02941 21781, 050 5644229 sähköposti: sakari.melander@helsinki.fi