Seppo Suhonen *16.5.1938 13.9.2010 Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten professori Seppo Suhonen kuoli 13. syyskuuta 2010 Helsingissä. Hän oli 72-vuotias ja syntynyt 16. toukokuuta 1938 Iisalmessa. Hän työskenteli virassaan neljännesvuosisadan ajan vuosina 1975 2001 eläkkeelle jäämiseensä asti ja oli aktiivinen itämerensuomalaisten kielten tutkija ja fennougristiikan edistäjä koko työuransa ajan. Seppo Suhonen oli kotoisin Savosta, ja savolaisuus oli erottamaton osa hänen persoonaansa. Hän oli iisalmelaisen maanviljelijän yhdestoista ja nuorin lapsi ja aloitti opintiensä Soinlahden kansakoulussa, jonka varusteisiin kuuluivat erityisesti perinteinen taulu ja liitu, joitakin luonnontieteiden opetusta varten tarvittavia apuvälineitä ja kaapillinen kirjoja. Hänen kiinnostuksensa kieliin syttyi lukioikäisenä, jolloin ensin ohjelmaan tulivat ruotsi ja saksa, kielilinjalla opiskelevalle niiden jälkeen latina ja englanti. Kiinnostus kieliin vei Suhosen Helsingin yliopistoon itämerensuomalaisia kieliä opiskelemaan, ja lähinnä mielijohteesta tehdystä valinnasta aukesi elämänura. Itämerensuomalaisten kielten opinnot lähtivät käyntiin aineen professorin Lauri Postin vatjan kielen äännehistorialla. Ennen pitkää Posti otti silmälasit pois nenältään ja esitti vatjan sanojen vokka ja kreeposti yhteydessä kysymyksen, johon itämerensuomalaisten kielten opiskelijat ovat joutuneet vastaamaan toistuvasti myöhemminkin: Osaakohan kukaan läsnä olevista venäjää? Kun taitajia ei löytynyt eikä myöntävää vastausta kuulunut, tuli kehotus: Olisi syytä perehtyä. Ja luento jatkui. Postilla oli suuri vaikutus Seppo Suhosen suuntautumiseen kielentutkijana, joka valitsi sivuaineekseen fonetiikan ja keskittyi erityisesti liivin kielen tutkimiseen. Hän oli viimeisiä tutkijoita, jotka ovat työskennelleet käytännössä kaikkien itämerensuomalaisten kielten äidinkielisten puhujien kanssa ennen usean kieliryhmän hiipumista. Helsingin fennougristikongressissa 1965 Suhonen loi ensimmäiset kontaktinsa virolaisiin tutkijoihin. Heidän avullaan järjestyi mahdollisuus haastatella Tallinnassa 1970-luvun puolivälin aikoihin vatjalaisia ja liiviläisiä. Keskustelut käytiin informanttien äidinkielellä, joihin Suhonen oli perehtynyt teoreettisesti. Innostus kieliin ja halu käyttää myös puhujamäärältään pieniä Academia Scientiarum Fennica 2010 87
kieliä toimivat käytännössä, ja Suhonen pystyi sujuvasti ymmärtämään keskustelua ja myöhemmin litteroimaan materiaaliaan tutkimuskäyttöönsä. Koko itämerensuomalainen kielialue kiinnosti Suhosta tutkijana, ja myös kielikontaktien vaikutus tunnettuihin itämerensuomalaisiin kieliin herätti toistuvasti hänen huomionsa. Mutta hänen tärkeimmäksi tutkimuskohteekseen tuli liivin kieli. Hänen vuonna 1968 julkaistu ensimmäinen tieteellinen artikkelinsa käsitteli Salatsin liivin konsonanttiyhtymiä. Muutamaa vuotta myöhemmin valmistunut väitöskirja Die jungen lettischen Lehnwörter im Livischen (1973) käsitteli latvialaisia lainoja liivissä. Vaikka melkein kaikki Suhosen työssään tarkastelemat sanarinnastukset yhteensä yli 2500, valtaosa substantiiveja (61 % aineistosta) mutta runsaasti myös verbejä (26 %) oli todettu jo aikaisemmassa kirjallisuudessa, erityisesti Lauri Kettusen suuressa liivin sanakirjassa (1938), arvioi Suhonen ensimmäistä kertaa järjestelmällisesti sanaston valossa latvian intensiivistä vaikutusta liiviin. Kulttuurihistoriallisten kriteerien lisäksi joissakin tapauksissa myös eräät latvian kielen äännepiirteet ja niiden levikki auttavat rajaamaan lainakronologiaa. Työn keskeiset tulokset koskevat muun muassa latvian intonaation vaikutusta liiviin lainautuneeseen sanastoon, mutta nykyistä kielikontaktitutkimusta ajatellen kiinnostavimpia osia on morfologian tarkastelu. Esimerkiksi verbejä ei ole omaksuttu satunnaisesti, vaan Suhonen osoittaa, mistä konjugaatiotyypeistä niitä on lainautunut ja mihin latviankieliseen vartalomuotoon liivin äänneasu perustuu. Tämä näkökulma laajentaa tutkimusta myös sen analysointiin, milloin liivi on saanut vaikutteita latvian murteista, milloin kirjakielestä. Suhosen akateeminen opettaja Lauri Posti korostikin arviossaan tutkimuksesta Suhosen hyvää latvian kielen ja sen murteiden tuntemusta. Kieliaineistojen parissa työskentely ja niiden julkaiseminen on yksi suomalaisen fennougristiikan johtavia teemoja 1900-luvulla. Aineistojen keruu ja julkaiseminen ovat näkyvästi esillä myös Seppo Suhosen tieteellisessä toiminnassa. Myös hänen aineistojulkaisunsa Liivin kielen näytteitä (1975) edisti liivin kielen tutkimusta. Suhonen pääsi väitöskirjaa tehdessään vierailemaan Riiassa, mikä oli Neuvostoliiton aikana paljon aikaa vaatineiden virallisten järjestelyjen takana. Riiassa hän sai ensimmäisen kerran tilaisuuden haastatella äidinkielisiä liiviläisiä. Tunnetuimpiin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kielentutkijoiden käyttämiin informantteihin kuuluneelta Peter Dambergilta (1909 1987) keräämästään materiaalista Suhonen litteroi valitsemansa osan ja julkaisi sen mainitussa kokoelmassa. Liivin kieleen Suhonen palasi useissa artikkeleissaan, ja hän piti huolellisesti kirjaa eri tutkimusaiheiden kannalta tärkeästä, uudesta tutkimuskirjallisuudesta. Liivin kielen olemusta hän arvioi tarkastellessaan latvian vaikutusta ja liivin vokaalien kestoa. Viime mainitusta aiheesta ilmestyi vasta aivan hiljattain kokeellinen foneettinen tutkimus, kun Tarton yliopiston tutkimusryhmä julkaisi viimeisiltä liiviläistaustaisilta informanteilta kerätyn otoksen analyysin Livonian prosody (2007). Liivin sanaston kehitys ja liiviläisten lähihistorian kulku olivat askarruttaneet häntä siitä lähtien, kun hän oli kieleen lähemmin tutustunut. Koska kieliyhteisöt olivat hankalasti tavoitettavissa, korostui toimitettujen aineistokokoelmien merkitys. Uutta lähestymistapaa edusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1970-luvun lopulla viisiosainen näytekokoelma Näytteitä uralilaisista kielistä I V. Kielennäytteet esiintyvät niissä ensimmäis- 88 Academia Scientiarum Fennica 2010
tä kertaa yhdessä ääninäytteiden kanssa. Edelleen käyttökelpoinen on Suhosen yhdessä Pertti Virtarannan kanssa toimittama suomea ja viroa lukuun ottamatta muut itämerensuomalaiset kielet esittelevä osuus Lähisukukielet, jonka äänitallenteet he keräsivät ja litteroivat itse. Suhosen toimintaperiaatteita oli alan tutkimuksen tiivis seuraaminen ja nykytermeillä tiedon päivittäminen. Kun 1970- ja 1980-luvulla monitieteinen keskustelu pohjoisen Itämeren alueen etnisestä esihistoriasta vilkastui, Suhosen tehtäväksi tuli arvioida balttilaiskontaktien merkitystä itämerensuomen varhaiselle kehitykselle. Tässäkin hän seurasi Postin jalanjälkiä. Hän aloitti kokoamalla Vihelm Thomsenin ja Jalo Kaliman balttilaislainojen luettelon, täydensi niitä suomen kielen etymologisen sanakirjan tiedoilla ja useiden yksittäisten artikkelien havainnoilla. Hän julkaisi 1980-luvulla kolme samansisältöistä artikkelia, joiden perusteella balttilaiset lainat oli jaoteltu huolellisesti itämerensuomalaisten kielten levikin ja merkitysluokkien perusteella, ensin Virittäjässä, sitten Tvärminnessä 1980 järjestetyn monitieteisen symposiumin kokoelmateoksessa ja lopulta Denis Sinorin toimittamassa, laajassa kansainvälisessä uralilaisten kielten hakuteoksessa The Uralic languages (1988). Suhonen täydensi luetteloaan sitä mukaa kun uusia, hyvin perusteltuja etymologioita esitettiin ja julkaistiin. Kieliä hyvin tunteva ja yhä uudelleen aineiston pariin hakeutuva itämerensuomalaisten kielten tutkija ei voinut välttyä havainnolta, että kielikontaktit ja erityisesti venäjä vaikuttivat hyvin voimakkaasti useimpiin puhujamäärältään pieniin itämerensuomalaisiin kieliin. Itse asiassa 1900- luvulta tunnettuja venäjän kielen naapuruudessa puhuttuja itämerensuomalaisia kieliä on vaikea tarkastella pohtimatta samalla sitä, miten venäjän vaikutus niihin ilmenee. Kielikontaktien havainnointi sai uuden sisällön Suhosen ollessa tutkijana jo varttunut ja ylitettyä viidenkymmenen vuoden rajapyykin. Venäjän vaikutusta hän tarkasteli sekä Inkerinmaalla puhuttavassa vatjassa että itäisimmissä itämerensuomalaisissa kielissä eli lyydissä ja vepsässä. Suhosen liivin latvialaisvaikutusta tutkimalla oppima konsepti toimi edelleen: vaikutusta oli havainnoitava sekä sanastossa että kieliopin osalta. Hänen viimeisinä työvuosinaan ison merkityksen sai itämerensuomalaisten kielten tutkijoiden yhteishanke Itämerensuoma lainen kielikartasto. Sen kolmas ja viimeinen osa ilmestyi vasta Suhosen kuoleman jälkeen ja julkistettiin joulukuussa 2010. Seppo Suhosen kirjallisessa toiminnassa tärkeässä asemassa ovat lukuisat katsaukset eri tutkijoiden uraan ja toimintaan. Hän tuli itse asiassa arvioineeksi erilaisten elämäkertakatsausten, vuosipäivien ja nekrologien muodossa aiemman itämerensuomalaisten kielten tutkimuksen M. A. Castrénista, F. J. Wiedemannista ja E. N. Setälästä alkaen Lauri Kettuseen, Paul Alvreen, Paul Aristeen, Pertti Virtarantaan, Mikko Korhoseen, opettajaansa Lauri Postiin, edeltäjäänsä Aimo Turuseen ja moniin muihin. Kaikista mainituista Suhonen julkaisi katsauksen heidän merkkipäivänsä yhteydessä tai kirjoitti nekrologin työnsä päättäneestä kollegasta, tavallisia pitkiä ja perusteellisia katsauksia tärkeimpiin elämänvaiheisiin ja tieteellisiin virstanpylväisiin. Lauri Kettusen syntymän satavuotismuiston yhteydessä hän totesi Virittäjässä vuonna 1985, että Kettunen oli siitä onnellisessa asemassa, että saattoi liikkua elävissä kieliyhteisöissä ja tehdä havaintoja eri itämerensuomalaisista kielistä niiden autenttisessa ympäristössä. Samalla hän tuli kertoneeksi asiasta, joka häntä itseään toistuvasti houkutteli, ehkä Academia Scientiarum Fennica 2010 89
haikailuttikin, nimittäin työskentelystä äidinkielisten kielenpuhujien kanssa. Yliopisto-opettajana ja pienen oppiaineen professorina Suhonen halusi taata säännöllisesti mahdollisuuden opiskella myös pienimpiä itämerensuomalaisia kieliä. Hänen omaan opetusalaansa kuului itämerensuomalainen kielialue laidasta laitaan, liivistä vatjaan, inkeroiseen, karjalaan, lyydiin ja vepsään. Hänen vastuualueeseensa 1970- ja 1980-luvun itämerensuomalaisessa laitoksessa kuului myös Viron kielen ja kulttuurin opetuksen järjestäminen ja äidinkielisten viron kielen opettajien rekrytoiminen, mikä ei ollut ongelmaton tehtävä neuvostovallan ja -järjestelmän aiheuttamien rajoitusten takia. Kun Viron vapautuminen alkoi, järjestyi hyvin nopeasti mahdollisuus kutsua lehtoreiden lisäksi myös vieraileva viron kielen professori. Kun uudet tuulet alkoivat muuttaa myös suomalaista yliopistojärjestelmää 1990-luvulla, pieniä laitoksia yhdistettiin suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Aikaisempi itämerensuomalainen laitos yhdistyi suomalaisugrilaisen laitoksen kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi, jota Suhonen johti monta vuotta eläkkeelle jäämiseensä asti. Muutokset alkoivat 1990-luvun lopulla olla niin voimakkaita, että yliopistossa käyttöön otettu rahanjakomalli uhkasi suoraan esimerkiksi viron ja unkarin kaltaisten säännöllisesti kiinnostuneita houkuttelevien, mutta maisterituotoltaan pienten kieliaineiden olemassaoloa. Kun aktiivisimmat vastustajat järjestivät mielenosoituksen, Suhonen vierasti johtajien avointa vastustamista ja julkista kritiikkiä. Sellainen toimintatapa oli hänelle luonteenvastainen. Jokaiseen opiskelijaansa Seppo Suhonen suhtautui lämpimästi ja oli opettajana kannustava ja tarkka. Opiskelijaperspektiivistä hän oli myös otollinen huumorin lähde: kun aineeseen tuli uusi opiskelija, oli keskustelu suuntautumisesta ja gradun aiheesta melkein ensimmäinen asia. Jos kyseessä oli jokin yleisemmin itämerensuomalaisiin kieliin liittyvä kurssi, oli lähes itsestään selvää, että tentissä kysyttäisiin joka tapauksessa jotakin liiviin liittyvää, ehkä jopa kuuluisaan liivin katkoon, johon liittyi mystinen olkapäiden kohottaminen. Päätoimensa ohella Suhosella oli kymmeniä luottamus- ja sivutoimia. Pisimpään kesti yhteistyö Suomalais-Ugrilaisen Seuran kanssa, ensin stipendiaattina, sitten sihteerinä ja lopulta esimiehenä 1991 2000. Hän oli kansainvälisen fennougristikongressitoimikunnan pitkäaikainen jäsen ja Tarton yliopiston kunniatohtori. Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi Suhonen valittiin vuonna 1984. Työskentely äidinkielisten kielenoppaiden kanssa ja ajatus kenttätöistä olivat Sepon opetusaineistossa ja arkisessa tutkimusympäristössä epäsuorasti läsnä. Niistä hän ei juuri puhunut suoraan. Silti esimerkiksi liivin kielen parissa ja äidinkielisten liiviläisten kanssa työskentely oli selvästi tehnyt vaikutuksen Seppoon, mikä paljastui eri tavoin, esimerkiksi tenttikysymyksissä. Pertti Virtarannan tavoin Suhosen tieteellisestä jäämistöstä tärkeä osa on nauhoitteiden muodossa. Hänen Suomen kielen nauhoitearkistolle luovuttamissaan tallenteissa on monenlaista materiaalia aikaväliltä 1961 1999, erityisesti niitä itämerensuomalaisia kielimuotoja, joita muut suomalaistutkijat tallensivat vähemmän, eli liiviä, vatjaa ja jonkin verran vepsääkin, mutta myös viroa. Ensimmäisten vuosien tallenteista osan, tarkemmin suomen savolaismurteita, hän nauhoitti yhdessä vaimonsa Irja-Leenan kanssa. Nauhoituksia on yhteensä yli 200 tuntia. Laajimpia ja yhtenäisimpiä on kahdelta liivin kielen puhujalta Peter Dambergilta ja Hilda Tšerbach- Grīvalta tallennettu aineisto. Kumpaakin 90 Academia Scientiarum Fennica 2010
Seppo haastatteli Tallinnassa, edellistä yhdessä Karl Kontin kanssa, jälkimmäistä omatoimisesti. Suhosen roolina oli olla se nuorempi yhtiökumppani, joka kuuntelee mitä hänelle kerrotaan. Damberg mainitsee muun keskustelun ohessa, että hän tuli oikein mielellään, jõvā mielkõks, haastateltavaksi, koska halusi sillä tavalla auttaa tallentamaan äidinkieltään. Että kielestä jäisi jokin muisto, kun ihmisiä ei enää ole. Viimeisiin äidinkielisiin vähemmistökielten puhujiin kuuluvan kohtaaminen kielentutkijan kanssa on ihmisiän yli ulottuva tervehdys aikaisemmilta kieliyhteisöiltä tuleville, ketjussa, johon Seppo Suhosenkin elämäntyö kuuluu. Riho Grünthal Kuva Helsingin yliopiston kuvalaitos / Helsingin yliopistomuseo. Seppo Suhonen In memoriam Seppo Suhonen, Professor of Baltic- Finnic Languages at the University of Helsinki, died in Helsinki on 13th September 2010 at the age of 72 years, having been born in Iisalmi on 16th May 1938. He had occupied the professorship in Helsinki for a quarter of a century, from 1975 until his retirement in 2001, and had been an active scholar of the Baltic-Finnic languages and representative of the Finno- Ugrian tradition throughout his career. Suhonen s interest in languages dated back to his schooldays, beginning with Swedish and German, to be followed by Latin and English, as was customary for pupils who wished to specialize in languages. It was this interest that led him to the University of Helsinki, where, on a sudden impulse, he chose to study the Baltic-Finnic languages, which were to become his life s work. The professor of this subject at the time, Lauri Posti, had a considerable influence on the direction of Seppo Suhonen s interests, leading him to choose phonetics as his subsidiary subject and Livonian as his principal language. He was in practice one of the last scholars to be able to work with native speakers of all the Finnic languages of the Baltic Sea region before many of those languages died out. The whole Finnic-speaking area of the north-eastern Baltic Sea region was of interest to Suhonen as an object of research and the influence of contacts between linguistic groups attracted his attention time after time. His first scholarly paper was on consonant clusters in the Livonian of the Salaca area, and a few years later he produced his doctoral thesis on Latvian loanwords in Livonian, Die jungen lettischen Lehnwörter im Livischen, in which he made the first systematic evaluation of the intensive influence of Latvian on Livonian in the light of lexical evidence. His main findings included observations on the influence of Latvian intonation on the fate of words borrowed into Livonian, but the most interesting aspects of all as far as modern language contact research is concerned were in the field of morphology. After protracted negotiations with the authorities, Suhonen had succeeded in visit- Academia Scientiarum Fennica 2010 91
ing Riga in the course of the work on his doctoral thesis, and this had given him his first opportunity to interview native speakers of Livonian. The compilation and publishing of linguistic corpuses was one of the leading themes among Finno-Ugrists in Finland in the 20th century, and this aspect was very much to the fore in Seppo Suhonen s work, hence his later contribution Liivin kielen näytteitä (Specimens of the Livonian language, 1975). He returned to matters concerning Livonian in many of his papers and made a detailed list of relevant new literature. He discussed the nature of the language in connection with a study of the influence of Latvian and vowel length in Livonian, and the lexical development of Livonian and the recent history of its speakers were things that had interested him ever since he had first become acquainted with the language. Suhonen worked throughout on the principles of close monitoring of developments in his field of research and what we would nowadays term updating of his knowledge. When more lively interdisciplinary discussions on the ethnic prehistory of the northern Baltic arose in the 1970s and 1980s, it fell to Suhonen to evaluate the significance of Baltic contacts on the early development of the Baltic-Finnic languages, and he published three papers with similar content in the 1980s in which he analysed Baltic loanwords on the basis of semantic classes and the geographical distribution of the Baltic-Finnic languages. Later he filled out this list of his from time to time as new well-argued etymologies were proposed and published. As Suhonen gained experience as a schol ar and passed the age of fifty his observations on language contacts took on a new form of content. With his good knowledge of the Baltic-Finnic languages and his readiness to return to the material available over and over again, he could not fail to notice that language contacts, particularly with Russian, were having a major influence on most of the Baltic-Finnic languages for which there were only small numbers of speakers surviving. This led him to study the influence of Russian on the Votian spoken in Ingria and on the easternmost Baltic-Finnic languages, Ludian and Vepsian. The principle that he had learned when studying the influence of Latvian on Livonian, that influence should be observable in both the grammar and the lexicon, held good here, too. The most significant undertaking during the last years of his working life was the joint project for a Baltic-Finnic Linguistic Atlas, the third and last volume of which came off the press after Suhonen s death and was officially released in December 2010. As a university teacher and professor of an esoteric and less popular subject, Suhonen was anxious to guarantee students the continued possibility for studying even the smallest of the Baltic-Finnic languages. The terms of his position required him to cover the whole scope of the language area concerned from Livonian to Votian, Ingrian, Karelian, Ludian and Vepsian, and in the 1970s and 1980s his duties also included the organizing of instruction in Estonian language and culture and the recruiting of native speakers of Estonian. Seppo Suhonen developed a warm relationship with all his students and was an encouraging, if exacting, teacher. Suhonen also held innumerable other secondary or honorary positions, outstanding among which was his long association with the Finno-Ugrian Society, first of all as the recipient of a scholarship and later as its secretary and finally, in 1991 92 Academia Scientiarum Fennica 2010
2000, as its chairman. He was also a longterm member of the international committee for organizing Finno-Ugrian conferences and was awarded an honorary doctorate by the University of Tartu. He became a member of the Finnish Academy of Science and Letters in 1984. A significant proportion of the academic legacy left by Seppo Suhonen consists of recordings of a wide variety of linguistic material made over the period 1961 1999, especially of certain Baltic-Finnic languages of which few other scholars were able to obtain samples, i.e. Livonian, Votian and to some extent Vepsian, together with Estonian. The opportunity for a present-day researcher to encounter the speech of the some of the last native speakers of minority languages is a greeting from bygone linguistic communities that spans more than a single lifetime and fills in a link in the chain to which Seppo Suhonen s life s work belongs. Obituary by Riho Grünthal Academia Scientiarum Fennica 2010 93