Airikki Jokela VIIMEINEN TAHTO

Airikki Jokela VIIMEINEN TAHTO

Viimeinen tahto Airikki Jokela Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2009 ISBN 978-952-235-105-0 Print-On-Demand

Rakasta minut uneen; väsymys on kaunein vuode rakkaudelle. Uni rinnallasi on hauta meressä, pitkä, autio huojunta merivirtojen keinussa. Rakasta minut uneen niin kuin meri, joka ei kuolleitansa anna takaisin. (Olavi Paavolainen, Nocturno) 5

6

1. luku Ja kukas se sanosi, ettei mei kirkonkyläs tapahtus koskkaa mittää erikoist! päivystysvuorossa oleva nuorempi konstaapeli Jari Mehto mutisi itsekseen sulkiessaan puhelimen. Terveyskeskuslääkäri Simo Salenius oli pyytänyt häntä pistäytymään sairaalassa, jonne oli aamulla tuotu henkihieverissä oleva rouva Järvinen. Hän oli lyönyt takaraivonsa jääpolanteeseen kaatuessaan omalla postilaatikollaan. Asian teki mielenkiintoiseksi Saleniuksen mukaan se, että rouvan oikean käden sormista kaksi oli silpoutunut samassa yhteydessä ja molemmat kädet olivat mustan hiilen peitossa. Naapuri oli soittanut ambulanssin nähtyään rouvan maassa tajuttomana. Hän oli kuullut jonkinlaisen pamauksenkin, kuin ilotulite olisi laukaistu. Jari Mehto nojautui taaksepäin vanhassa puisessa konttorituolissaan. Tuoli natisi epäilyttävästi mutta kesti Mehdon vain pikkuisen yli sadan kilon painon. Tapaus ei häneltä varmaan kauaa veisi, hän lupasi käydä katsomassa rouvaa heti aamulla töihin tullessaan. Ilmeisesti oli kyse poikien kolttosista, ilotulitteita oli jäänyt uuden vuoden juhlinnasta jäljelle ja ne piti saada hävitetyiksi. Hän oli juuri selvittänyt tapauksen, jossa postilaatikolla lehteä hakemassa ollut 80 vuotias mummo oli hakattu paistinpannulla sairaalakuntoon. Mummon onneksi hakkaaja käytti teflonpannua, vanha kunnon valurautapannu olisikin tehnyt mummosta selvää jälkeä. Tämä tapaus oli ollut Mehdolle helppo juttu, sillä hän tunsi niin mummon kuin hakkaajankin entuudestaan. Hakkaaja oli retostellut Pub Wihtorissa monena iltana näyttävänsä vielä 7

sille naiselle, joka hänet oli 15 vuotta sitten irtisanonut työpaikastaan. Sama kaveri oli aikaisemmin yrittänyt käyttää perunanuijaa kolkkaamiseen mutta huonolla menestyksellä. Pienessä kirkonkylässä passipoliisina olemisessa oli siis hyvätkin puolensa. Kun tunsi kaikki asiakkaansa entuudestaan, osasi varautua kahnauksiin ja hakea syyllistä heti oikealta suunnalta. Tässä rouva Järvisen tapauksessa oli nyt kuitenkin hankaluutena se, että Mehto ei tuntenut Järvisiä. Tapani Järvinen oli kuollut puoli vuotta sitten yllättäen peurakolarissa Pohjan pitäjässä, mutta jutun oli hoitanut Tammisaaren poliisi. Häneltä ei ollut pyydetty virka-apua edes peuran lopettamiseen. Kirsti Järvinen eli yksin heidän yhteisessä suuressa omakotitalossaan eikä ollut muutoin koskaan tarvinnut mihinkään poliisin apua. Ensin olisi siis saatava tietoja tästä rouva Järvisestä, mikä hän oli oikein naisiaan. Tartte kysel, kyl joku ain jottain tiettä, Mehto tuumasi ja sulki päivystyskoppinsa oven huolellisesti. Hän toivoi saavansa siirron Salon poliisilaitokselle ja oman huoneen korkeaselkäisine toimistotuoleineen, sellaisen oikein tukevan tuolin, jossa olisi mukava keinutella juttuja pohtiessaan. Hän harmitteli, ettei ollut saanut pitkiin aikoihin kunnon caseja, joilla olisi voinut todistaa meriittinsä. Hän osasi muutakin kuin rattijuoppojen puhallutuksen ja pikkupoikien kolttosten setvimisen. Huumehörhöjä ei kylässä ollut eikä suurempia ryöstöjä juuri sattunut. Ehkäpä tähän Kirsti Järvisen tapaukseen saattoi sittenkin liittyä jotakin kansainväliseen rikollisuuteen viittaavaa. Illalla oli kerrottu Lontoossa räjähtäneistä useista kirjepommeista. Hän oli saanut hiljakkoin myös vihiä, että kylällä oli nähty kiertelemässä Viron päämafioson, Bruno Laardin musta maasturi. Joku oli nähnyt hänen kyydissään hyvin nuoren vaalean 8

naisen, jota ei tunnettu kylällä. Mafioso vieraili silloin tällöin kummipoikansa luona, joka oli ollut aikoinaan töissä Rakveren lihanjalostuskombinaatissa ja joutunut tekemisiin Laardin porukan kanssa. Ehkä tässä oli Jari Mehdon tilaisuus päästä hierarkiassa eteenpäin. Ei sitä koskaan tiennyt etukäteen. Mehto päätti sittenkin pistäytyä tutkimassa samantien Järvisten postilaatikon ympäristöä, ettei vain kadottaisi tärkeitä johtolankoja. Koiran kusettajat saattaisivat sotkea illalla ympäristöstä jalanjäljet ja koirat voisivat saada tassuihinsa haavoja, jos siellä oli jotakin räjähtänyt. Hän oli niitä vastuuntuntoisia kyläpoliiseja, joita ei osattu arvostaa tarpeeksi. Hän ajatteli koirienkin parasta. Kuinkahan nekin täällä pärjäävät sitten, kun hän lähtee Saloon isommille apajille, Mehto mietti itsekseen. 9

2. luku Kirsti Järvinen oli 59-vuotias jäädessään leskeksi. Hän oli ollut miehensä kuolemasta niin järkyttynyt, että päätti luopua työstään ja jäädä kotiin toipumaan ja järjestämään asiat kuntoon. Ei voi olla totta vain ja ainoastaan 950 euroa! Kirsti Järvinen oli ähkäissyt avattuaan punaisen postilaatikon pohjalta löytyneen ruskean kirjekuoren. Hän oli yrittänyt selvitä nahkapohjaisilla aamutossuillaan liukastumatta pihakivetyksellä. Muistissa oli vielä viimevuotinen kaatuminen omalla pihalla, minkä vuoksi hänen rannettaan särki ajoittain vieläkin. Yöllä oli satanut ja pihakivet olivat liukkaat. Valtiokonttori oli siis lähettänyt vastauksen hänen sähköpostitse tekemäänsä tiedusteluun. Hän halusi varmistua ajoissa eläkkeestään, sillä hän oli joutumassa tai pääsemässä vuoden sisällä työttömyyseläkkeelle. Kirsti oli ollut jo pari vuotta eläkeputkessa olosuhteiden pakosta tai niiden ohjaamana. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt, miten näin oli käynyt. Omasta mielestään hän oli ajautunut tahtomattaan ja ilman erityistä suunnitelmaa tilanteeseen, joka oli hänelle uusi. Hän ei ollut koskaan ollut päivääkään työttömänä. Oli ollut aikoja, jolloin hän teki kahtakin työtä päällekkäin. Tai oikeastaan kolmea. Oli aika, jolloin hän opetti iltakoulussa nuorisoa, teki kokopäiväistä tarkastajan työtä opetusvirastossa ja siinä sivussa yritti hoitaa lapsia ja miestään. Mikä niistä oli sivutyö, mikä päätyö, se riippui kulloisestakin tilanteesta. Kun lapsilla oli korvasärkynsä tai vesirokkonsa yhtä aikaa, perheen hoito kävi hyvinkin päätyöstä. 10

Eräänkin kerran hän oli vienyt kahta lasta yhtä aikaa Töölön lastenklinikalle näiden jatkuvien korvatulehdusten vuoksi. Odottaessaan vuoroaan parkuva lapsi kummassakin kainalossa Kirsti tunsi itsensä todella täystyöllistetyksi. Kiire oli myös töihin, jossa häntä jo odotettiin. Määräaikainen työsuhde sosiaali- ja terveysministeriön tietotekniikka projektissa oli päättynyt pari vuotta sitten työn valmistuttua ja kuten aina näissä hankkeissa, tämäkin valmistui puoli vuotta myöhässä, mutta kuitenkin se valmistui. Jännittyneinä jäätiin odottamaan, millaista palautetta hanke alkaisi saada suurelta yleisöltä ja muilta viranomaisilta. Hanke oli vaatinut Kirstiltä tavallista enemmän. Kiivastahtiset kokoukset päivittäin, jatkuva paikasta toiseen juokseminen, yleensä pari minuuttia vielä myöhässä, veivät häneltä voimat. Metrojunien kulkuväli päiväsaikaan oli Helsingissä normaalia harvempi, niiden aikatauluista ei koskaan tiennyt etukäteen. Aikaa valui hukkaan metroasemilla odotteluun, liukuportaita noustessa, uusia kokouspaikkoja etsiessä. Illat menivät vielä kotonakin usein pöytäkirjojen kirjoittamiseen ja sähköposteihin vastaamiseen. Siihen ei ollut yksinkertaisesti aikaa työssä ja hän joutui tekemään sitä yleensä usein yömyöhään kotona. Työkaverit olivat naureskelleet hänen viesteissään näkyville kellonajoille. Kirsti se on taas tehnyt yötyötä, hänelle vinoiltiin seuraavan aamun palaverissa. Ja nyt hänellä oli kädessään tieto tulevasta eläkkeestään. Kaiken raatamisen jälkeen tieto tuntui suoranaiselta pilkalta. Kun ihminen antaa työssään omasta mielestään kaikkensa ja vielä vähän ylikin saamatta siitä edes kunnollista korvausta, mitätön eläke on kuin isku vasten kasvoja. Miten elää 80 90 vuotiaaksi eläkkeellä, joka ei riitä kunnolla edes ruokaan ja vuokraan etelänmatkoista nyt puhumattakaan. Sitäpaitsi 11

Kirstillä oli niin monenlaista kremppaa, ettei hän enää jaksanut kuvitella elävänsä edes yli 60 vuoden. Hän oli jäämässä köyhyysrajan alapuolelle eläkepäivinään. Televisiossa oli juuri kerrottu, että suomalaisen köyhyysraja on 1000 euroa kuussa. Rytmihäiriöt vaivasivat lääkityksestä ja levosta huolimatta. Verenpaine oli koholla, vaikka Kirsti kuinka hoiti terveyttään ulkoilemalla ja syömällä terveellisesti. Niska- ja selkäkivut muistuttivat pitkistä illoista tietokoneen vieressä. Lisäksi polvet olivat alkaneet oireilla portaita noustessa. Painoindeksi osoitti seitsemän kilon ylipainoa, josta sai kiittää loputtomia kokouksia kahvileipineen. Sinulla on täällä oikein jenkkakahvatkin, terveydenhoitaja jupisi punnitessaan Kirstiä työterveysasemalla. Hän oli kyllä yrittänyt jättää pullat ja sämpylät syömättä. Hän joi kahvin aina mustana. Siitähän ei taas vatsa pitänyt, sillä lounaita hän ei juuri ehtinyt syömään. Kirsti oli käynyt muutaman kerran työterveyslääkärillä, joka oli todennut verenpaineen liian korkeaksi. Yläpaine oli ollut jatkuvasti yli 175 ja alapaine vähintään 90. Hänelle oli määrätty betasalpaajaa, joka aiheutti väsymystä. Varsinkin iltapäiväkokouksissa oli vaikea keskittyä ja seurata keskusteluja, joista hänen edellytettiin tekevän perusteellisia muistioita muille jaettavaksi. Kun hanke viimein valmistui, hän ei halunnut edes harkita työsuhteen jatkotarjousta. Ministeriön imagoon kuului muistuttaa kansalaisia jaksamaan työssä yli normaalin eläkeiän. Ministeri oli juhlapuheissaan jatkuvasti toistanut, ettei Suomella ole varaa suurten ikäluokkien eläkkeisiin. On pidettävä työkykyä yllä ja jaksettava mieluimmin 68 vuoteen saakka. Kirstistä tuntui, ettei hän jaksa edes 60 vuoteen sellaisella vauhdilla ja vaatimustasolla. Hän oli viimeisten vuosien aikana joutunut parin 12

vuoden välein vaihtamaan projektista toiseen ja samalla aina uuden keskusviraston tai ministeriön alaiseksi. Joka paikassa oli opeteltava työpaikan uudet säännöt ja totuteltava uusien esimiesten tapoihin ja vaatimuksiin. Oli osallistuttava kehityskeskusteluihin ja oltava luova ja innovatiivinen. Hän tunsi syyllisyyttä kuulua suureen ikäluokkaan, joka aiheuttaisi vain lisäkustannuksia yhteiskunnalle. Vielä nelikymppisenä Kirsti oli pitänyt aina työpaikan vaihtoa suurena haasteena, mahdollisuutena oppia uutta ja kehittää itseään. Hän nautti uusiin asioihin paneutumisesta ja hakeutui oma-aloitteisesti muutaman vuoden välein uusiin tehtäviin. Viime vuosina hän oli kuitenkin vain ajautunut työstä toiseen ja oli sen enempää miettimättä ottanut vastaan, mitä tarjottiin. Enää ei kannattanut pyytää lisää palkkaa. Palkat oli niin tarkkaan punnittu ja jatkopestit niin kovan työn takana, ettei työntekijällä siinä ollut paljon sanansijaa. Ei voinut todellakaan esittää palkkavaatimuksia työnhakupapereissa. Toisin oli ennen. 60-luvulla saattoi marssia toimitusjohtajan luo ja pyytää lisää palkkaa. Palkankorotuksen saattoi saada jopa pyytämättäkin. Ei ollut tupoja eikä liittokierroksia. Ei ollut ammattiyhdistystä, johon kuulua. Rytmihäiriöt pahenivat varsinkin yöllä. Niitä alkoi esiintyi tiuhenevaan tahtiin ja se sai hänet miettimään asioita uudelta pohjalta. Hän ei jaksaisi kauan jatkuvia määräaikaisia tehtäviä, joissa vaadittiin osaamista, jota hän ei enää pystynyt päivittämään. Kokouksissa nuoret vastavalmistuneet käyttivät jo käsitteitä, joita hän ei ollut koskaan edes kuullut. Tämä dotnet-teknologia pitää ottaa hankkeen haasteeksi, sanottiin. Lisäksi hänen esimiehensä keikaroi vierasperäisillä sanoilla ja latinan fraaseilla, joiden kirjaaminen pöytäkirjoihin oli tuskallista. Ipse dixit 1. Ei niistä tahtonut tolkkua saada. Oli vain 1 Hän itse on sanonut näin, sitä ei voi kyseenalaistaa. 13

oltava hiljaa ja yritettävä ottaa myöhemmin selvää, mistä oli ollut kyse. Valtiokonttorin kirje oli Kirstille järkytys. Hän oli ollut jotenkin siinä käsityksessä, että hän tulisi saamaan aivan hyvän eläkkeen, joka riittäisi vaatimattomaan elämiseen. Hän selasi työsuhteet ja niiden päivämäärät. Kaikki täsmäsi, hän osasi ne ulkoa. Silti tuntui käsittämättömältä, että eläkettä oli kertynyt vasta 950 euroa siitä yli 35 vuoden työpanoksesta, jonka hän oli tehnyt lähes päätoimisesti kauppakorkeasta valmistuttuaan. Neljän lapsen maailmaan saattaminen 70-luvulla ei kerryttänyt eläkettä. Koska äitiyslomat olivat varsinkin ensimmäisten lasten kohdalla vain parin kolmen kuukauden mittaisia, Kirsti oli jäänyt välillä lyhyeksi aikaa kotiin lapsia hoitamaan. Heillä ei ollut Tapanin kanssa mitään mahdollisuutta saada lapsia kunnalliseen päivähoitoon, sen verran hyvätuloinen oli erityisesti hänen miehensä. Kotiin oli vaikea saada kunnollisia apulaisia edes maalta. Kummankin vanhemmat taas olivat niin kaukana, että heidän apuaan sai vain satunnaisesti. Pääasiallisesti vain kyläiltiin puolin ja toisin, mistä ei varsinaisesti ollut apua lastenhoitoon, vaikka iloa se tietysti tuotti molemmin puolin. Kotiapulaisen palkkaamisen vaikeus kismitti Kirstiä siinä määrin, että hän keräsi tuntemiensa samassa asemassa olevien naisten keskuudesta nimilistan. Hän laati kirjelmän valtiovarainministerille, jossa he vaativat kotiapulaisen palkan verovähennysoikeutta. Ihme kyllä, ministerinä ollut Pirkko Työläjärvi otti lähetystön vastaan ministerin työhuoneessa. He olivat vakuuttava lähetystö, yksi heistä oli raskaana viimeisillään. Ministeri oli hyvin ymmärtäväinen ja kuunteli heidän mielipiteitään huolellisesti. Mutta hän antoi myös ymmärtää, että aika ei ole kypsä tällaisille vaatimuksille. Poliittinen mie- 14

lipide ei sulattaisi mitenkään asiaa eikä hän niin ollen voi viedä vetoomusta eteenpäin. Elettiin 70-luvun loppua, jolloin kotiapulaisia pidettiin vanhana jäänteenä menneiltä ajoilta. Sellaisiin ei olisi enää paluuta. Kunnallista kodinhoitoa ja päiväkoteja alettiin suunnitella korvaamaan huutavaa pulaa lastenhoitopaikoista. Naisten tuli käydä töissä. Kirsti mietti, miten hän selviäisi 950 eurolla Helsingissä, jonne hän oli haaveillut muuttavansa eläkkeelle päästyään. Uuden työpaikan saanti olisi nyt melkein 60-vuotiaana vaikeaa, ellei lähes mahdotonta. Hän oli yrittänyt hakea lähinnä valtion ja kunnan sellaisia suunnittelijan töitä, joissa hänen jo vanhentunut tietotekninen osaamisensa olisi edes jotenkin riittänyt. Hänen mielestään etenkin julkisella sektorilla olisi ollut velvollisuus palkata vanhempiakin työntekijöitä, joita ministerien juhlapuheissa kovasti tunnuttiin arvostettavan. Ikääntyvillä työntekijöillä on hiljaista tietoa, joka pitää siirtää nuoremmille, oli tavanomainen vaatimus. Kirstillä oli omastakin mielestään paljon sellaista tietoa, jota nuoremmilla ei ollut. Hän jakoi sitä auliisti kahvitauoilla vastavalmistuneille kollegoilleen, jotka mielellään kuuntelivat hänen juttujaan. Kuitenkin myös valtio syyllistyi ikärasismiin, ainakin naisten kohdalla, sen hän oli saanut kokea jo monet kerrat. Työnantajat pelkäsivät palkata yli 50-vuotiaita naisia, joilla on kuumia aaltoja. Kirsti oli käyttänyt hormoneja pahimpina vuosina mutta enää häntä eivät enää vaihdevuodet vaivanneet. Hän oli päässyt vaivoista jo vuosia sitten eroon. Jatkuva hakemusten lähettäminen oli turhauttavaa touhua ja kallistakin. Todistusten kopiointi ja hakemusten postitus alkoi tuntua kukkarossa. Kirsti rajoitti hakemuksensa vain paikkoihin, joihin riitti sähköpostitse lähetettävä CV liitteineen. Kirsti avasi television. Puoli yhdeksän uutislähetys oli jo alkanut. Hän hymähti. Menossa oli sosiaaliministerin vastaus 15

hallitukselle välikysymyksen johdosta. Oppositio halusi tietää, mitä hallitus aikoo tehdä naisten eriarvoisuuden vähentämiseksi työmarkkinoilla. Kokoomus näytti tehneen välikysymyksen pikemminkin edessä olevien eduskuntavaalien vuoksi kuin todella halutakseen tietää, mitä hallitus oli tehnyt. Kyllä he sen tiesivät muutoinkin oikein hyvin. Olihan monessa yhteydessä jo todettu useaan kertaan: on tehty kaikki voitava, ettei naisia syrjittäisi työmarkkinoilla. Ja paskat, Kirsti puuskahti. Intolerabilius nihil est quam femina dives 2. Kirsti haki teetä keittiöstä ja palasi TV:n ääreen. Pääuutisena kerrottiin, että hänen vanha opiskeluaikainen ystävänsä oli löydetty raa asti tapettuna omasta kodistaan. Ja vain pari viikkoa aiemmin Kirsti oli ollut kuuntelemassa tämän esitelmää Finlandia-talossa. Woody Allen on sanonut... Veli M. oli aloittanut perusteellisen asiantuntijaluentonsa. Uutinen ei ensi kuulemalla mennyt Kirstin tajuntaan, hänen aivonsa löivät tyhjää. Ei Suomessa voi tapahtua tämmöistä! Mieleen palautuivat muistot Helsingin keskustassa asumisen ajoilta, jolloin Veli M. oli usein nähty vieras heidän kotonaan. Kirstin piti kuunnella vielä MTV:n ja Nelosen uutiset, ennen kuin hän alkoi tajuta tapahtuneen todeksi. Paine muuttaa takaisin Helsinkiin oli kasvanut Kirstin mielessä vähitellen tukahduttavan suureksi. Hän oli pitänyt yksin hallussaan perheen isoa omakotitaloa, johon hänellä oli oikeus Tapanin kuoleman jälkeen. He olivat tehneet keskinäisen testamentin, jossa erityisesti mainittiin, että jälkeen jäävällä puolisolla on oikeus käyttää yhteistä kotia asuntonaan niin kauan kuin hän haluaa. Hän oli olettanut erityisesti Tapanin haluavan jäädä asuntoon, koska hänen äitinsä asui lähellä sijaitsevassa omakotitalossa. Tapanin tapaturmainen kuolema oli tullut järkytyksenä jo 2 Mikään ei ole sietämättömämpää kuin rikas nainen. 16

senkin vuoksi, että Kirsti ei olisi ikinä halunnut jäädä anoppinsa kanssa kahden maaseudulle, pieneen kirkonkylään, jossa ei tapahtunut koskaan juuri mitään, ei varsinkaan talviaikana. Kirsti oli tuntenut itsensä miehensä kuoleman jälkeen panttivangiksi. Hän ei kuitenkaan sukulaisten silmissä halunnut syyllistyä siihen, että olisi jättänyt yli 80-vuotiaan anoppinsa yksin taloon, jossa kukaan Tapanin sukulaisista ei käynyt häntä katsomassa. Kirstihän asui parin sadan metrin päässä ja hänellä olisi aikaa kun olisi kohta eläkkeelläkin! Tapanin sukulaiset pitivät itsestään selvänä, että hän huolehtisi omasta anopistaan loppuun saakka. Kirsti oli alkanut valmistella mielessään muuttoa Helsinkiin, heti kun anopin tilanne sen vain sallisi. Helsingistä käsin olisi helpompi matkustaa myös lapsia katsomaan niin kauan kuin hän jaksaisi nousta junaan. Milloin hän voisi haaveensa toteuttaa, sitä hän ei tiennyt. Varsinkin naiset elävät jo hyvinkin yli 90-vuotiaiksi. Hänhän voisi joutua odottamaan vielä jopa 10 vuotta, ennen kuin hän olisi vapaa muuttamaan minnekään! Ajatus toisen kuoleman odottamisesta kauhistutti häntä mutta se oli joka tapauksessa tosiasia. Tapanin kuoleman jälkeen suoritetussa perunkirjoituksessa, jossa testamentti luettiin, kaikki lapset olivat ilman muuta samaa mieltä, että hän saisi jäädä asumaan heidän entiseen kotiinsa. Isän kuolema oli tullut niin yllättäen, ettei kukaan heistä edes osannut muuta ajatella. Nyt kun hautajaisista oli kulunut puoli vuotta, Kirstistä alkoi tuntua siltä, että varsinkin Pirkka, vanhin poika, olisi halunnut hänen muuttavan pienempään asuntoon ja alkavan siirtää perintöä heille lapsille. Kaikki lapset olivat jo muuttaneet omiin pesiinsä heti ylioppilaiksi päästyään. Tapani ja Kirsti olivat auttaneet heitä saamaan eri puolilta maata omat pienet asuntonsa, joihin heidän varansa olivat nipin napin riittäneet. 17

Kirsti oli hyvin selvillä Helsingin asuntojen hintatasosta. Kaksio Kalliosta, joka hänelle itselleen olisi hyvin riittänyt eläkepäivinä, maksoi saman ellei enemmänkin, kuin heidän hieman rapistunut 200-neliöinen omakotitalonsa maalaiskirkonkylässä. Siitä ei jäisi jaettavaa lapsille ennen kuin hän itse kuolisi. Muutkin lapset olivat alkaneet kantaa huolta siitä, että omakotitalo oli hänelle aivan liian suuri ja hankala hoitaa varsinkin talvella. Kirsti oli jo käynyt katsomassa paria pikkuyksiötä Torkkelinkujalta, jota hän erityisesti ihaili. Vieressä olisivat koirapuisto ja Kallion kirkko samoin kuin kirjasto. Hän oli opiskeluaikanaan asunut Pengerkujalla ja viihtynyt ainakin silloin tosi hyvin. Erityisesti teattereiden läheisyys viehätti. Hän voisi hyvin kävellä iltaisin kotiin suoraan näytöksen päätyttyä tarvitsematta turvautua kalliisiin taksikyyteihin. Hakaniemen halli oli kiva pistäytymispaikka. Hän oli usein käynyt juomassa kahvit Tarja Halosen pöydässä. Torkkelinmäki sai korvata haaveen päästä eläkkeellä Pariisiin. Kirsti oli usein leikitellyt ajatuksella hankkia Pariisista pieni kattohuoneisto jostain Montmartrelta. Hän köpöttelisi hakemaan tuoretta patonkia joka aamu alakerran batisseriesta. Hän ostaisi palan camemberiä ja pullon halpaa Côte du Rhône -viiniä. Paljoa ei tarvittaisi, hän eläisi niukasti mutta nautinnollisesti. Ajatus oli absurdi eikä sen toteuttamiseen olisi kuitenkaan ollut riittävää rohkeutta eikä varaakaan. Pariisin pienetkin kattoasunnot olivat niin kalliita ja niin vaikeasti saatavia, ettei hän tosissaan koskaan niin kuvitellut tekevänsä. Pilvilinnojen rakentelu kuitenkin rentoutti ja teki eläkeiän odottamisen jotenkin hauskemmaksi. Ranska oli Kirstille rakkain haave jo kielenkin puolesta. Hän oli opetellut ranskaa joskus lukiossa ja sittemmin kauppakorkeakoulussa, mutta suullinen kielitaito oli kuitenkin 18