27.9. PERJANTAISARJA 2

27.9. PERJANTAISARJA 2 Musiikkitalo klo 19.00 Tugan Sohijev, kapellimestari Sergei Hatšatrjan, viulu Jelena Firsova: Beyond the Seven Seals (ensi kertaa Suomessa) 12 min Jean Sibelius: Konsertto viululle ja orkesterille d-molli op. 47 32 min I Allegro moderato II Adagio di molto III Allegro ma non tanto VÄLIAIKA 20 min Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 5 B-duuri op. 100 43 min I Andante II Allegro marcato III Adagio IV Allegro giocoso Väliaika noin klo 20.00. Varsinainen konsertti päättyy noin klo 21.15. MYÖHÄISILLAN KAMARIMUSIIKKI, Arenskin pianotrio, alkaa noin 10 minuutin tauon jälkeen Konserttisalissa. Yleisöä pyydetään siirtymään permannolle kuuntelemaan esitystä. Myöhäisillan kamarimusiikissa on numeroimattomat paikat. 1

MYÖHÄISILLAN KAMARIMUSIIKKI Reeta Maalismaa, viulu Tuomas Lehto, sello Jouko Laivuori, piano Anton Arenski: Pianotrio nro 1 d-molli op. 32 28 min I Allegro moderato II Scherzo (Allegro molto) III Elegia (Adagio) IV Finaali (Allegro non troppo) Suora lähetys Yle Radio 1:ssä (orkesterikonsertti) ja internetissä (yle.fi/klassinen). 2

JELENA FIRSOVA (S. 1950): BEYOND THE SEVEN SEALS Mistä tulemme? Minne olemme menossa? Mikä on elämämme tarkoitus? Me emme voi sitä käsittää Tuhannen vuoden takaisen persialaisrunoilija Omar Khaijamin säkeet on painettu Jelena Firsovan orkesteriteoksen Beyond the Seven Seals partituurin ensilehdelle. Teoksen nimi, suomeksi Seitsemän sinetin tuolla puolen, viittaa Ilmestyskirjan mysteereihin. Venä jänkielinen sanonta seitsemästä sinetistä tarkoittaa kuitenkin yleisemminkin asioita, jotka menevät yli ihmisymmärryksen juuri niitä kysymyksiä, joita Omar Khaijamkin asettaa. Firsova itse on kuvannut säveltäjänluonteensa taipumusta mystiikkaan: Minulle sävellystyö merkitsee vajoamista itseeni, kosketusta kauneuteen ja kommunikaatiota aineettoman maailman kanssa. Pietarilaissyntyinen Jelena Firsova emigroitui Englantiin 90-luvulla ja on nykyään Iso-Britannian kansalainen. Opintonsa hän suoritti Moskovan konservatoriossa, mutta virallisen curriculumin rinnalla merkittävämpiä esikuvia hänelle ovat olleet vanhemmat kollegat Edison Denisov ja Philip Herschkowitz. Näiden mentoreiden välityksellä myös Firsovan musiikissa on selvä sukulaisuussuhde Wienin toisen koulukunnan modernismiin. Toinen tärkeä kiinnekohta on ollut venäläinen runous aina Pushkinista alkaen, erityisesti Osip Mandelstamin runot. Firsovan pitkälti toistasataa teosta käsittävä sävellysluettelo painottuu kamarimusiikkiin mitä moninaisimmille ensembleille, joihin usein liittyy laulusolisti. Beyond the Seven Seals alkaa harpun tunnustelevin fraasein esittämillä kolmella kysymyksellä. Vastaus kysymyksiin kätkeytyy seitsemän sinetin taakse, ja niinpä luku seitsemän kertautuu teoksessa uudelleen ja uudelleen mottomaisesti toistuvina kellonlyönteinä. Hienonhieno filigraanipinta kasvaa vähitellen rajuihin purkauksiin, joiden uhkeasta sointikuvasta vastaa pieni kylällinen lyömäsoittimia. Päätöksen räjähtävät tuttiakordit toistuvat jälleen seitsemästi. Syyskuussa 2010 kantaesitetty Beyond the Seven Seals on Toulousen Capitole-orkesterin tilausteos, ja se on omistettu Tugan Sohijeville. Lotta Emanuelsson 3

JEAN SIBELIUS (1865 1957): KONSERTTO VIULULLE JA ORKESTERILLE D-MOLLI OP. 47 Vuoden 2012 ulkomailta saatujen esityskorvausten ykköseksi tuli jälleen Jean Sibeliuksen viulukonsertto. Monikaan ei ehkä tule ajatelleeksi miten pitkällisen prosessin kävi läpi teos, joka tänä päivänä Sibeliuksen viulukonserttona tunnetaan. Niin toista kuin minun, liian paljon sinfonista!, Sibelius totesi kuultuaan Brahmsin viulukonserton Berliinissä keväällä 1905. Kun Brahmsin konsertto sinfonisuudessaan lähestyy konserttojen eeppistä lajityyppiä, on Sibeliuksen viulukonsertto lähempänä dramaattista. Ja tässä draamassa solisti on päähenkilö. Tuntuu, kuin Sibelius olisi suuren innoituksen vallassa purkanut konserttoon koko säveltäjä-viulistin egonsa huimine ideoineen, niin välitöntä, suoraan sielusta sieluun kommunikoivaa teoksen sävelkieli on. Ja instrumenttinsa Sibelius tunsi; viulun koko sointikenttä hyödynnetään finaalin säihkyvästä neliviivaisesta fis-sävelestä Adagio-osan majesteetillisen ylvääseen, g-kielen syvässä soinnissa levittäytyvään teemaan. Esittäjän kannalta konserton ihanimpia ominaisuuksia onkin se, kuinka solisti hallitsijan itsestään selvällä auktoriteetilla kuljettaa draamaa eteenpäin. Ensimmäisessä osassa Allegro moderato sooloviulu ottaa valtiasasemansa esittelemällä pääteeman jo muutaman tahdin avauksen jälkeen. Teema ottaa etäisyyttä traditiosta heti ensimmäisestä sävelestä liitämällä lähes tahdin ajan hienovaraisen dissonoivalla subdominantilla ennen laskeutumistaan dominantin kautta toonikaan. Tällä radikaalilla ratkaisulla Sibelius jo ensi kättelyssä osoittaa aateluutensa; kaikkien aiemmin yleisesti tunnettujen viulukonserttojen pääteemat alkavat perinteisesti jollain sävellajinsa kolmisoinnun sävelistä! Alkuperäisessä versiossa näyttelee tärkeää roolia rytmisesti jäntevä, Brucknerin mieleen tuova aihe, joka kokee muodonmuutoksen lopullisessa versiossa; germaaninen rytmi on sulanut kuumaksi laavaksi, pitkälinjaiseksi, vastaan sanomattomalla voimalla esiin tunkeutuvaksi loppuponneksi. Se antaa dramaattisen impulssin kadenssille, joka toimii osan kehittelyjaksona. Rytminen muistuma Bruckner-teemasta ilmestyy vain kahdeksan tahdin mittaisena osan codassa kuin kädenheilautuksena hyvästiksi. Traditionaaliseksi virtuoosikadenssiksi aiottu toinen suuri kadenssi sai sekin lähtöpassin. Laajoja kaaria hengittävä toinen osa Adagio di molto on jalossa intohimossaan viulukirjallisuuden täydellisimpiä. Voisin hyvin kuvitella Ainon olleen Sibeliuksen mielessä hänen kirjoittaessaan osaa, jonka huipennuksessa solisti tempaisee orkesterin mukaan hurmioonsa. Ilmeisen inspiraation vallassa syntynyt Adagio ei tarvinnut paljoakaan tarkistuksia, tahtimääräkin on pysynyt samana lukuun ottamatta sensuroitua pikku kadenssia, kevytmielistä harha-askelta juuri ennen loppuakordia. Finaalin Allegro ma non tanto luonteenomaisin piirre on leikkimielinen 4

polyrytmisyys, joka ilmenee tasapainoiluna kaksi- ja kolmijakoisen iskutuksen välillä. Jääkarhujen poloneesi on jo klassiseksi muodostunut karakterisointi osalle. Manaavan ostinatorytmin pauloissa kisailee pääteema, jolle pisteellisyys antaa eteenpäinvievää riemua ja latautuvaa energiaa. Pienen septimin hypyt lisäävät luonnegalleriaan oikullisuutta ja arvaamattomuutta tuoden mieleen Kesäyön Unelman Puckin kujeineen. Suurenmoisessa codassa sooloviulun huimat kolmen ja puolen oktaavin hypyt saisivat mäkihyppääjänkin kalpenemaan kateudesta. En halua puuttua niihin lukuisiin tekijöihin, jotka vaikuttivat siihen soivaan todellisuuteen, minkä kapellimestarina toiminut Sibelius kohtasi kantaesityksessä 8.2.1904 Helsingissä. Viulukonserttoni minä otan pois; vasta kahden vuoden kuluttua se ilmestyy. Suuri salainen murheeni näinä aikoina, hän kirjoittaa. Konsertto hioutui säveltäjän mielessä lähes puolitoista vuotta. Vain vajaat kaksi viikkoa tarvittiin lopullisen timantin nuottipaperille tallentamiseen. --- embarras de richesse sellainen paljous aiheita käymässä päälle... Sibelius soi itselleen ylellisyyden karsia monia lumoavia hetkiä ja kehityskelpoisia teemoja, kaikkiaan 170 tahtia. Esitystilanteen realiteetit; keston suhde tekniseen vaativuuteen ja tarkoituksenmukaisuus esittäjän kannalta on otettu huomioon. Orkestraation ja soolo-osuuden muutokset tarjoavat solistille enemmän äänellistä loistokkuutta ja ilmaisurikkautta. Silti käsitys teknisesti kauhistuttavan vaikeasta konsertosta eli muutaman vuosikymmenen. Konserton lopullinen versio kantaesitettiin Berliinissä 19.10.1905. Richard Strauss johti orkesteria, jonka konserttimestari Karel Halir toimi solistina. Vaikka kantaesitys sai varsin myönteisen vastaanoton, vei aikansa ennen kuin tällä hetkellä maailman eniten levytetty viulukonsertto lunasti paikkansa kantaohjelmistossa. Vuonna 1910 Sibelius kuuli 17-vuotiaan unkarilaisen virtuoosin Ferenc von Vecseyn esittävän konserton Berliinissä tavalla, joka sai hänet omistamaan teoksensa hänelle. Ratkaiseva tekijä, joka sai aikaan lopullisen läpimurron suuren yleisön tietoisuuteen oli Jascha Heifetzin levytys vuonna 1935, karismaattinen solisti konserton dramaturgian toteuttajana. Siitä lähtien monen tyyppiset henkilöhahmot ovat näytelleet pääosaa ja luoneet teoksesta aina tuoreesti muotoutuvan draaman. Heifetz sankarillisen, Ginette Nevey sielukkaan, David Oistrakh maailmoja syleilevän, Isaac Stern rautaisen jäntevän, Christian Ferras pakahduttavan intohimoisen, Ida Händel jalon määrätietoisen jne. Kotimaisista taiteilijoista on mainittava Anja Ignatius, konserton väsymätön tulkki, joka ensimmäisenä suomalaisena levytti konserton Berliinissä 1943 sekä Pekka Kuusisto, Sibeliuskilpailun voittaja vuodelta 1995. Mielen kiintoisen materiaalin alkuperäisen ja lopullisen version vertailuun tarjoaa Leonidas Kavakoksen (Sibeliuskilpailun voittaja vuodelta 1985) levytys vuodelta 1991. Hannele Segerstam 5

SERGEI PROKOFJEV (1891 1953): SINFONIA NRO 5 B-DUURI OP. 100 Tammikuun kolmantenatoista 1945 Moskovan konservatorion suuri sali valmistautui Sergei Sergejevitsh Prokofjevin uuden sinfonian ensiesitykseen. Säveltäjä johti enää harvoin itse, mutta tämä Neuvostoliiton valtion sinfoniaorkesterin konsertti oli poikkeus; sen ohjelma koostui kokonaan Prokofjevin teoksista ja päättyi odotettuun kantaesitykseen. Kolmannella penkkirivillä istui säveltäjän ystävä, pianisti Svjatoslav Richter, joka myöhemmin kuvasi illan tunnelmaa: Sali oli valaistu samalla tavoin kuin se varmaankin aina oli, mutta kun Prokofjev nousi lavalle, valo näytti lankeavan suoraan häneen jostain ylhäältä. Hän seisoi korokkeella kuin monumentti. Sali hiljeni, ja Prokofjev kohotti kätensä aloittaakseen. Juuri samalla hetkellä hiljaisuuden rikkoi räjähtävä tykistötuli. Prokofjev odotti, laskematta tahtipuikkoa, ja kun laukaukset olivat hiljenneet, hän aloitti niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä hetkessä oli jotakin hyvin merkitsevää, hyvin symbolista. Oli niin kuin meistä jokainen Prokofjev mukaan lukien olisi saavuttanut yhteisen käännekohdan, muisteli Richter. Tykistön yhteislaukaus ei ollut vihollistulta. Sen ampui puna-armeija merkiksi siitä, että joukot olivat ylittäneet Veikselin. Voitosta ei enää ollut epäilystä: sota oli päättymässä. Viides sinfonia todella olikin yksi Prokofjevin luovan elämän käännekohdista. Se otettiin vastaan isänmaallisen hurmoksen siivittämänä ja palkittiin seuraavana vuonna Stalin-palkinnolla. Teoksesta tuli nopeasti kansainvälinenkin menestys, ja Amerikan ensiesityksen jälkeen Prokofjev esiintyi Timelehden kannessa. Yksityiselämässään Prokofjev kukoisti. Hän eli uuden liittonsa ensi auvoa, ja vielä toistaiseksi muutaman viikon ajan terveyskin oli tallella. Hän oli vielä toistaiseksi neuvostosäveltäjistä menestynein ja soitetuin, joskaan ei maineeltaan puhtain, koska hänen imagoaan edelleen painoivat ulkomailla vietetyt vuodet. Sävellystyössään Prokofjev keräsi satoa sodan poikkeuksellisen tuotteliailta vuosilta. Edellisen sinfonian valmistumisesta oli ehtinyt kulua neljätoista vuotta, mutta viides sinfonia syntyi kuin siivillä, runsaan kuukauden aikana Neuvostoliiton säveltäjäliiton maatilalla Ivanovossa kesällä 1944. Sota riehui vielä ja olot kaupungeissa olivat kaoottiset, mutta maaseudun rauhaan vetäytyneitä säveltäjiä sodan melskeet eivät tavoittaneet. Kun muut Ivanovon säveltäjät keräsivät voimiaan pelaamalla tennistä ja kävelemällä metsissä, Prokofjev nousi joka aamu ajoissa aamiaiselle ja sulkeutui heti sen jälkeen työhuoneeseensa kirjoittamaan. Iltaisin hän vaati kollegoja tekemään tiliä siitä, mitä he olivat saaneet päivän mittaan aikaan he lienevät olleet melkoisen helpottuneita, kun Prokofjev syksyllä palasi Moskovaan viimeistelemään sinfoniaansa. 6

Prokofjevin kuuluisan luonnehdinnan mukaan viides sinfonia on hymni vapaalle ihmiselle, hänen voimalleen, hänen puhtaalle ja jalolle hengelleen. Jos haluaa olla ilkeä, voi tietenkin huomauttaa, että Prokofjevin lausuma on puhdasta sosialistisen realismin jargonia. Oli miten oli, prokofjevmainen ironia loistaa poissaolollaan; teos on pikemminkin sukua suurelle romanttiselle sinfoniatraditiolle Brahmsin ja Tšaikovskin hengessä. Eräänlaisena ideaalisena neuvostosinfonian arkkityyppinä se rinnastuu myös nuoremman kollegan Dmitri Šostakovitšin viidenteen sinfoniaan. Se on puhdasotsainen ilman sarvia ja hampaita, voitontahtoinen, arkkitehtuuriltaan vankasti rakennettu ja samanaikaisesti sekä klassinen että moderni. Ensimmäisen osan laveasta pääteemasta puuttuvat sarkastiset kromaattiset eleet. Se levittäytyy monumentaalisena rauhallisessa Andante-tempossa ja etenee kiireettä kohti vääjäämätöntä kliimaksiaan. Toccatan lailla kiitävä Scherzo on klarinetin esittelemästä nokkelasta teemasta löyhästi rakennettu variaatiosarja, johon lomittuu rennompi triotaite. Osan materiaali on peräisin Romeon ja Julian luonnoksista. Raastavan nostalginen Adagio on Prokofjevin hienoimpia hitaita osia. Allegro giocoso -finaalin johdanto siteeraa ensimmäisen osan pääteemaa; sen, että vapaan ihmisen puhdas ja jalo henki nyt saa jatkokseen lystikkään finaaliallegron, voi toki halutessaan nähdä ironisena kommenttina. Lotta Emanuelsson ANTON ARENSKI (1861 1906): PIANOTRIO NRO 1 D-MOLLI OP. 32 Anton Arenski oli venäläinen säveltäjä, pianisti ja kapellimestari. Sävellystä hän opiskeli Rimsky-Korsakovin johdolla Pietarin konservatoriossa ja siirtyi vuonna 1882 professoriksi Moskovan konservatorioon. Moskovassa Arenski tutustui Tšaikovskiin ja heistä tuli läheisiä ystäviä ja kollegoita. Tšaikovskin musiikki vaikutti Arenskiin suuresti ja he osoittautuivat myös sukulaissieluiksi kärsimällä mm. ajoittaisista masennuksista. Moskovan vuosien jälkeen Arenski palasi takaisin Pietariin. Hänen viimeisten vuosiensa terveyttä heikensivät juominen ja uhkapelaaminen ja Arenski kuoli lopulta tuberkuloosiin suomalaisessa parantolassa Terijoella vuonna 1906. Arenski sävelsi ensimmäisen pianotrionsa ystävänsä, sellisti Karl Davidovin muistolle. Teos kantaesitettiin Moskovassa 1894 ja se sai innostuneen vastaanoton. Myöhemmin teos palkittiin Glinka-palkinnolla ja se on edelleen Arenskin tunnetuimpia teoksia. Intensiivisen ensimmäisen osan ja valssahtavan Scherzon kautta 7

päästään teoksen sydämeen, Elegiaan, jossa soi Arenskin ystävän kuoleman jättämä suru ja autius. Vauhdikkaan finaalin lopussa Arenski kokoaa vielä ensimmäisen ja kolmannen osan hitaat teemat ennen codan kiihtyvää loppuhuipennusta. Reeta Maalismaa TUGAN SOHIJEV Ossetiassa syntynyt Tugan Sohijev on nopeasti noussut kapellimestarien kärkikaartiin. Sohijev on Toulousen Theatre du Capitolen orkesterin ja Berliinin saksalaisen sinfoniaorkesterin musiikillinen johtaja. Hänellä on myös läheinen suhde Mariinski-teatteriin ja hän on kysytty vierailija oopperataloihin ja orkestereihin ympäri maailmaa. Sohijev on johtanut mm. Concertgebouw-orkesteria, Frankfurtin radion sinfoniaorkesteria, Ranskan kansallisorkesteria sekä Oslon ja Münchenin filharmonikkoja. Sohijev johtaa paljon myös oopperaa ja on vieraillut mm. New Yorkin Metropolitanissa, Wienin valtionoopperassa ja Houstonin oopperassa. Tällä kaudella Sohijev debytoi Philadelphian orkesterin kanssa ja palaa johtamaan Berliinin filharmonikkoja, Philharmonia-orkesteria ja NHKsinfoniaorkesteria. Kauden kohokohtiin lukeutuvat myös kiertueet Toulousen Theatre du Capitolen orkesterin ja Berliinin saksalaisen sinfoniaorkesterin kanssa. Sohijevin kriitikoilta kiitosta saaneet levytykset Theatre du Capitolen orkesterin kanssa Naïve Classique -levymerkille sisältävät mm. Tšaikovskin neljännen ja viidennen sinfonian, Stravinskyn Kevätuhrin sekä Prokofjevin Pekka ja Susi -teoksen. SERGEI HATŠATRJAN Armenialaissyntyinen Sergei Hatšatrjan voitti Jean Sibelius -viulukilpailun vuonna 2000 ja oli kilpailun historian nuorin voittaja. Vuonna 2005 hän voitti Kuningatar Elisabethin musiikkikilpailun Brysselissä. Hatšatrjan on esiintynyt mm. Berliinin filharmonikkojen, Concertgebouw-orkesterin, Ranskan kansallisorkesterin, Lontoon sinfoniaorkesterin ja Lontoon filharmonikkojen solistina. Yhdysvalloissa Hatšatrjan on esiintynyt mm. Seattlen sinfoniaorkesterin ja New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Hänellä on erityinen suhde Philharmoniaorkesteriin. Orkesterikonserttien lisäksi Hatšatrjan esiintyy siskonsa Lusinen kanssa konserttilavoilla ympäri maailmaa. Tämän kauden kohokohtia ovat Bergin viulukonsertto Philharmoniaorkesterin kanssa sekä projektit Rotterdamin filharmonikkojen, Hollannin radion fiharmonikkojen, Wienin sinfoniaorkesterin ja Pariisin orkesterin kanssa. 8

Hatšatrjan on levyttänyt Sibeliusta, Hatšaturjania, Šostakovitšia, Franckia, Bachia ja Brahmsia Naïve Classique -levymerkille. Hatšatrjan soittaa Ysaÿe Guarneri -viulua vuodelta 1740. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin uusi ylikapellimestari on Hannu Lintu. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Saraste ja Oramo ovat RSO:n kunniakapellimestareita. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella 2013 2014 orkesteri kantaesittää kuusi kotimaista Yleisradion tilaamaa teosta. RSO on levyttänyt mm. Eötvösin, Nielsenin, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Orkesterin levytykset ovat saaneet merkittäviä tunnustuksia, kuten BBC Music Magazineja Académie Charles Cros -palkinnot. Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot sisältävä levy Lisa Batiashvilin kanssa (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon 2008. Samana vuonna New York Times valitsi toisen Lindberglevytyksen vuoden levyksi. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa. Kaudella 2013 2014 orkesteri tekee Hannu Linnun kanssa Keski-Euroopan kiertueen. RSO:n kotikanava on Yle Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Osoitteessa yle.fi/klassinen voi konsertteja kuunnella sekä katsella korkealaatuisen livekuvan kautta. Syksyllä 2013 Yle Teema lähettää kaikki Hannu Linnun johtamat konsertit suorina lähetyksinä. 9