ROMANIKIELEN TAUSTA JA MURTEET

R ROMANIKIELEN TAUSTA JA MURTEET Kimmo Granqvist 2016

1 Protoromanista varhaisromaniin Romanikielen kantamuotona pidetään protoromania. Se on rekonstruktio, joka perustuu vanhoihin indoarjalaisiin prototyyppeihin ja niistä kehittyneisiin uusindoarjalaisiin kieliin sekä niiden vertailuun romanikielen nykyisten murteiden samankantaisiin muotoihin. Protoromanin oletetaan muotoutuneen Keski-Intiassa (alkuaan Turner 1926) eikä aiempien käsitysten mukaisesti Luoteis-Intiassa. Osoituksena tästä ovat useat varhaiset protoromanin kehityskulut, jotka ovat ominaisia yksinomaan keskisen Intian kielille, kuten skt. śṛṇ- rom. šun- (xunn-) kuulla, skt.akṣi- *akkhi rom. jakh silmä ja skt. -itvana rom. -ipen. Nämä kehityskulut ajoitetaan siirtymäkauteen muinaisindoarjalaisista kielistä (sanskrit) keski-indoarjaan (prakrit, pali) eli 500 ekr. jälkeiseen aikaan. Romanissa on toisaalta säilynyt joitakin sellaisia indoarjalaisia piirteitä, jotka ovat hävinneet muista keskisen Intian kielistä. Tämä viittaa siihen, että protoromanin puhujat siirtyivät Keski-Intiasta joskus ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen alkupuoliskolla Luoteis-Intiaan, jossa keskisen Intian kielissä näkyviä muutoksia ei tapahtunut. Siirryttäessä vähitellen keski-indoarjalaisista kielistä kohti uusindoarjaa (700 800 jkr lukien) protoromanissa tapahtui joukko rakenteellisia muutoksia, jotka olivat yhteisiä muiden Manner-Intian kielten kanssa. Tällaisia olivat esimerkiksi konsonanttijonojen rp ja pt yksinkertaistuminen (skt. sarpa pkt. sappa rom. sapp käärme, skt. tapta pkt. tatta rom. tatto kuuma ) nominatiivin tunnusten yksinkertaistuminen ja supistuminen nominatiivin ja obliikvin oppositioksi sekä muinais- ja keski-indoarjalaisen menneen ajan verbintaivutuksen häviäminen ja finitisoitujen menneen ajan partisiippien (esim. *gat-a, pl. *gat-e mennyt/menneet = hän meni/he menivät ) yleistyminen tilalle. Luoteis-Intiassa protoromani joutui kosketuksiin dardilaiskielten kuten kašmirin kanssa, jonka sanastoa ja piirteitä siihen nivoutui. Dardilaiskielistä on peräisin muun muassa nykyistä muistuttava preteritin muodostustapa, joka perustuu enkliittisten pronominien liittämiseen verbien menneen ajan partisiippeihin. Esimerkiksi nykyisten Euroopan romanikielen murteiden verbinmuodot kerd(j)om minä tein ja kerd(j)as hän teki palautuvat siten oletettavasti muotoon *karda-jo-me ja *karda-jo-se. Kontakti Bysantin ajan kreikkaan muutti romanikieltä dramaattisesti. Tästä syystä erotetaan varhaisromaniksi (engl. Early Romani) kutsuttava kielen kehitysvaihe. Varhaisromania kyetään hahmottamaan protoromania paremmin, vaikkei sitäkään ole dokumentoitu. Monilla varhaisromanin muodoilla on kuitenkin jatkoa nykyisissä Euroopan romanimurteissa. Esimerkisk nykyisten romanimurteiden päivää tarkoittava sana dives (Suomen romanikielessä diives) esiintyy Euroopan romanimurteissa muodoissa dies, di, zis, diveh, dive, gjes, džive, džes jne. Vanhin muodoista on dives, joka vastaa parhaiten Intian kielten divasa-muotoa. Varhaisromanissa oletetaan siten esiintyneen dives, joka periytyi eri murteisiin ja kävi niissä läpi erilaisia muutoksia, jotka johtivat nykyisten murteiden muotoihin. Varhaisromania oletetaan puhutun Bysantin valtakunnassa, jonka keskus sijaitsi Vähässä Aasiassa ja uloittui Anatoliasta Balkanille. Varhaisromania uskotaan puhutun 900-luvulta lähtien aina 1300-luvulle saakka, jolle romanit alkoivat siirtyä muualle Eurooppaan.. Kreikan voimakas vaikutus siihen on osoituksena romanien vahvasta kaksikielisyydestä, vähemmistöasemasta sekä

pitkästä ja intensiivisestä kosketuksesta kreikankieliseen väestöön. Kreikan vaikutus näkyy selvimmin suurena joukkona leksikaalisia ja funktionaalisia lainasanoja, esim. drom tie (Suomen romanikielessä drom), luludi kukka (luludži), fóros kaupunki (fooros), kókalo luu (kokalos), zumí keitto (džummi), skamin tuoli (skammin) jne.; eftá 7 (efta), oxtó 8 (ohta), enjá 9 (enja). Mahdollisesti kaikissa muissa paitsi kaikkein läheisimmissä (sukulaistermit, ruumiinosat, kaikkein tavallisimmat ruoat ja eläimet, liikeverbit) domeeneissa voitiin vapaasti käyttää kreikkalaisia lainoja. Kreikka vaikutti myös romanikielen syntaktiseen typologiaan: kreikan vaikutuksesta romanikieleen kehittyivät prenominaalinen määräinen artikkeli (o čhavo poika ), SVOsanajärjestys: xav manřo minä-syön leipää, uleisen relativisoijan avulla muodostetut jäljessä seuraavat relatiivilauseet: o manuš kaj giljavel mies, joka laulaa sekä ajko faktuaalisiin ja ei-faktuaalisiin komplementoijiin: džanav kaj del biršind tiedän,että sataa, džanav te ginanav osaan lukea. Kaikkein voimakkaimpana pidettävä osoitus kreikan vaikutuksesta oli kuitenkin kreikan nominin- ja verbin taivutusten tunnusten omaksuminen. Varhaisromani olikin balkanisoitunut Intian kieli. Kreikan lisäksi romanikieleen vaikuttivat iranilaiset kieli ja armenia. Iranilaisia lainasanoja ovat esimerkiksi diz linnoitus < farsin diz, zor (Suomen romanikielessä džoor) voima < farsin ja kurdin zor, baxt (Suomen romanikielessä baȟt) onni < farsin ja kurdin baxt, ja armenialaisia bov (Suomen romanikielessä bou) uuni, kotor palanen, grast (Suomen romanikielessä grai) hevonen. Kontakti iranilaisten ja armenialaisten kielten kanssa tapahtui joko ennen kreikkaa tai samanaikaisesti sen kanssa. KIRJALLISUUTTA LUKUUN 8: Bakker & Kyuchukov (2000) Granqvist (2007) Holzinger (1995) Pirttisaari (2002) ROMANI Project Manchester (2006a) Turner (1926)

2 Varhaisromanin rakenne * 2.1 Äännerakenne Varhaisromanin konsonantit säilyttivät soinnittomien klusiilien distinktiivisen aspiraation, joka periytyi varhaisesta luoteisintialaisesta kielimuodosta. Mahdollisesti säilyi myös yksi tai useampia (allofonisia) retrofleksisiä konsonantteja. Osa keski-indoarjan retroflekseistä oli saattanut muuttua jo ennen varhaisromania, varsinkin ḍ, esim. *ḍom > řom, lom, ṇḍ, esim. *maṇḍa > manřo, mando, manlo leipä (Suomen romanikielessä maaro). Nykyisissä romanimurteissa esiintyvä vaihtelu viittaa retrofleksien joukkoon, josta kukin murre valitsi ei-retrofleksisen vastineen, useimmiten ř, r, n, d, l. Indoarjalaista inventaariota laajensivat varhaisromaniin iranilaisista kielistä ja kreikasta lainasanojen mukana tulleet v, f, z, c, dz sekä ehkä myös dž. Varhaisromanille oli ominaista myös dentaalisten sekä ehkä myös velaaristen klusiilien palatalisaatio i:n edellä. Todisteena tästä ovat palatalisaatio ja affrikoituminen eri nykyisissä romanimurteissa, esim. tikno pieni > cikno, keti kuinka paljon > keci. Taulukko 1. Varhaisromanin konsonantit. Bilabiaalit Labiodent aalit Alveolaari t Postalveol aarlit Retrofleks it Klusiilit Soinnittomat p t (t ) k Soinnittomat pk th kh aspiroidut Soinnilliset b d (d ) (ḍ) g Nasaalit m n (ṇ) [ŋ] Affrikaatat Soinnittomat c č Soinnittomat čh aspiroidut Soinnilliset (dz) dž Frikatiivit Soinnittomat f s š x h Soinnilliset v z (ž) Tremulantit r (ṛ) (ř) Lateraalit l (ḷ) Puolivokaalit j Palataalit Velaarit Uvulaarit Glottalit Varhaisromanin jälkeen palatalisaatiota ilmeni myös jotakisoitujen segmenttien yhteydessä: dj > d, dź, dž, dz sekä joukko muita äännekehityksiä, kuten aspiraatio s > h taivutusmuodoissa (sin > hin hän on ), sananloppuisen s:n kato (foros > foro kaupunki ), puolivokaalien j, v proteesi (ov > jov hän (m.)) jne. Varhaisromanin vokaalisto kehittyi kreikan viisivokaalijärjestelmän kaltaiseksi (i, e, a, o, u), mutta lisää vokaaleja omaksuttiin myöhemmn eri romanimurteissa osassa murteissa omaksuttiin ə, y, Suomen romanikielessä vokaalit y, ö, ä. Osassa romanimurteita paino siirtyi sanan lopusta ensitavulle, esim. čhavó > čhávo poika. * Tämä luku perustuu paljolti Manchestern yliopiston www-sivuilla olevaan ainekseen (ROMANI Project Manchester (2006b, 2006c, 2006d, 2006e, 2006f, 2006g, 2006h).

Varhaisromani salli vain muinaisindoarjasta perittyä konsonanttijonoa (tr, dr, phr; št, esim. trin kolme, drakh rypäle, phral veli, štar neljä. Kreikkalaisten lainasanojen myötä romanikieleen omaksuttiin sananalkuiset äännejonot sf, sk, sp, str, vr, kr, mr, hr, pr. Sanan sisällä ja lopussa esiintyi laaja erilaisten konsonanttijonojen inventaario, johon sisältyi suurin osa dentaalisten tai postalveolaaristen sibilanttien ja klusiilien tai frikatiivien jonoista. Lisäksi useimmat klusiilit, frikatiivit ja nasaalit saattoivat edeltää likvidoja l, r. 2.2 Substantiivien taivutus Varhaisromanin substantiiveilla oli kaksi sukua: maskuliini ja feminiini. Niillä erotettiin kaksi lukua: yksikkö ja monikko. Modifioijat kongruoivat pääsanansa kanssa: kongruenssia merkittiin adjektiiveissa, määräisissä artikkeleissa, demonstratiiveissa sekä indoarjalaisen kaksinkertaisen sijamerkinnän (Plank 1991) kera genetiiviattribuuteissa esim. čhav-es-ker-o dad pojan isä, čhav-esker-i daj pojan äiti (Suomen romanikielessä kuit. tšaav-es-k-o daad, tšaav-es-ko dai). Substantiivien sijajärjestelmä oli indoarjalaisen järjestelmän tavoin kolmesta tasosta koostuva. Arkaaisin taso I sijaitsee lähimpänä vartaloa ja erotti toisistaan nominatiivia ja obliikvia. Taivutuspäätteet olivat erilaiset eri taivutusluokissa: temaattisilla substantiiveilla erilliset luokat maskuliineille ja feminiineille. Lisäksi erotettiin useita vokaalisia ja konsonanttisia alaryhmiä. Feminiineillä erotettiin jotakisoidut (j:lliset) ja vailla jotaatiota olevat paradigmat. Substantiiveista, adjektiiveista ja verbeistä johdetuilla abstraktisubstantiiveilla oli oma, erillinen taivutustyyppinsä. Nominatiivin tunnukset palautuivat muinais- ja keskiindoarjalaisiin derivaation tunnuksiin. Obliikvin tunnukset palautuivat puolestaan muinais- ja keski-indoarjalaisiin genetiivin tunnuksiin. Perittyjen taivutustyyppien lisäksi varhaisromanissa oli useita lainasubstantiivien taivutustyyppejä, joita kutsutaan atemaattisiksi. Näiden taivutustyyppien pohjana on kreikan nominintaivutusten omaksuminen. Kreikan (-o-loppuiset) neutrit sulautuivat romanissa (-os-loppuisiin) maskuliineihin; tätä selittää vaihtelu kreikan maskuliinien maskuliinien loppu s:n esiintymisessä (foros ~ foro kaupunki ). Obliikvissa atemaattisten substantiivien yksikön maskuliinien tunnusten vokaali sulautui kreikkalaisperäisten nominatiivin tunnusten vokaaliin (*-es- > -os- atemaattisilla -os-maskuliineilla). Atemaattisten maskuliinien monikon muodot eivät eronneet temaattisista. Kreikasta omaksutusta taivutusluokkajaosta tuli vakiintunut osa varhaisromanin nominimorfologiaa. Myöhemmin muistakin kielistä omaksutut lainat mukautettiin siihen, kuten vaikkapa Suomen romanikielen slaavilaiset ja germaaniset lainasanat maxka kissa, snyöra naru ja botnos pohja osoittavat. Yleisesti hyväksyttyä tapaa nimetä romanikielen taivutustyypit ei ole, mutta yleensä maskuliinit esitetään ennen feminiinejä, tunnuksettomat substantiivit edeltävät tunnuksellisia ja temaattiset paradigmat atemaattisia. Taivutustyypit ilmaistaan Elšíkin (2000a) mukaan formalisoituina (esim. *Mo), niin että asteriski (*) viittaa atemaattisuuteen ja versaalit M ja F kieliopilliseen sukuun. Kieliopillisen suvun tunnusta seuraavat temaattisissa paradigmoissa tavuviivalla (-) erotettuina yksikön ja monikon nominatiivin päätteet; ø on tulkittava

päätteettömyyttä tarkoittavaksi. -ben- ja -b-a-loppuisten abstraktisubstantiivienkin taivutustyypit ilmaistaan erillisellä symbolilla A. Taulukko 2. Varhaisromanin substantiivien primaarisijat. Taivutusluokka (lyhenne) Temaattiset Konsonanttilopp. maskuliinit: nom.pl. -a (M0-a) Konsonanttilopp. maskuliinit: abstrakti (M0- A) Konsonanttilopp. maskuliinit: nom.pl (M0-0) Esimerkki Yksikkö Monikko Nominatiivi Obliikvi Nominatiivi Obliikvi kher talo -es- -a -en- čačipen totuus -as- -a -en- vast käsi -es- -en- o-maskuliinit (Mo) šero pää -o -es- -e -eni-maskuliinit (Mi) pani vesi -i -j-es- -j-a -j-en- Konsonanttilopp. feminiinit: jotaatiottomat (F0-U) džuv täi -a- -a -en- Konsonanttilopp. feminiinit: jotaation kera (F0-J) i-feminiinit (Fi) Atemaattiset o-maskuliinit (*Mo) u-maskuliinit (*Mu) i-maskuliinit (*Mi) a-feminiinit (*Fa) suv neula piri kattila -j-a- -j-a -j-en- -i -j-a- -j-a -j-en- foros -os -os- -i -en- kaupunki papus -us -us- -i -en- isoisä sapunis -i(s) -is- -ja -en- saippua cipa -a -a- -es? -en- nahka Sijajärjestelmän tason II tunnukset olivat enkliittisiä markkereita, jotka fuusioitiin viimeistään varhaisromanissa substantiiviin. Niistä kehittyi agglutinoitujen tunnusten joukko, jossa konsonanttien vaihtelun laukaisee edeltävän tason I tunnuksen viimeinen segmentti. Sijajärjestelmän viimeinen taso III on edellisiä avoimempi analyyttisten adpositioiden luokka. luokituksen ulkopuolelle jää vokatiivi, jonka Taso I:n primaarisijoista poiketen painottomat pääteallomorfit ovat todennäköisesti myöhemmän kehityksen tulosta, mahdollisesti interjektioista tai deiktisistä ilmauksista kieliopillistuneita. Taulukko 3. Varhaisromanin substantiivien sekundaarisijat. Sija Pääte Esimerkki Datiivi -ke/ge khereske/kherenge Ablatiivi Instrumentaali -tar/dar -sa kherestar/kherendar kheresa/kherensa Lokatiivi -te/de khereste/kherende Genetiivi -ker-/-ger- kherereskero/kherenger-o

2.3 Adjektiivien taivutus Myös varhaisromanin adjektiiveilla toteutui sanaston ja kieliopin jako temaattiseen ja atemaattiseen. Temaattisia olivat tyypillisimmin alkuperäiset deskriptiiviset adjektiivit, partisiipit, indefiniittinen interrogatiivi sav-o mikä sekä determinoijat asav-o sellainen ja savoř-o kaikki, koko. Atemaattisia olivat kreikkalaisperäiset adjektiivit ja ordinaaliluvut sekä slaavilaisperäinen kvanttori vsako jokainen. Atemaattisten adjektiivien nominatiivi muodostettiin kreikkalaisperäisin tunnuksiin, mutta obliikvin muodot koostuivat laajennuksena - on- ja atemaattisesta taivutuksesta Varhaisromanssa oli lisäksi pieni joukko taipumattomia adjektiiveja (šukar kaunis ), interrogatiiveja (keti kuinka paljon ) sekä määrää ilmaisevia deiktisiä elementtejä (ati yhtä paljon kuin ). Adjektiivit kongruoivat määrittämänsä substantiivin kanssa suvussa, luvussa ja primaarisijassa (nominatiivissa tai obliikvissa). Adjektiiveilta puuttuivat siis sekundaarisijat datiivi, ablatiivi, instrumentaali, lokatiivi ja genetiivi. Taulukko 4. Varhaisromanin adjektiivien taivutus. Luokka Yksikkö Mionikko Nom.M Nom.F Obl.M Obl.F Nominatiivi Obliikvi Temaattiset -o -i -e -a -e Atemaattiset -o -on-e -on-a -a -on-e 2.4 Varhaisromanin pronomineista Pronominaalinen demonstratiivi taipui nominien tapaan obliikvissa, mutta adjektiivien tavoin nominatiivissa. Varhaisromanissa uuden konsonanttiset juuret sijoitettiin vanhojen demonstratiivien eteen. Uudet konsonanttiset juuret perustuivat deiktisiin paikan ilmauksiin adaj tänne, odoj sinne, akaj täsmälleen tänne, okoj täsmälleen sinne. Niiden -d-juuri ilmaisi yleistä deiktistä viittausta ja -k-juuri puolestaan spesifistä deiktistä viittausta. Juuria seuraavat vokaalit -a- ja -o- ilmaisevat puolestaan etäisyyttä ja referenssin lähdettä, joka voi olla joko tilanne tai diskurssi. Tuloksena oli neliterminen demonstratiivijärjestelmä, joka säilyy yhä osassa romanimurteita Balkanilla, Italiassa ja Walesin romanissa. Taulukko 5. Varhaisromanin demonstratiivipronominit. Nominatiivi Obliikvi Yks.M Yks.F Monikko Yks.M. Yks.F Monikko yksink. lähidem. adava adaja adala adales adala adalen spesifi lähidem. akava akaja akala akales akala akalen yksink. etädem. odova odoja odola odoles odola odolen spesifi etädem. okova okoja okola okoles okola okolen Varhaisromanin demonstratiivipronominien maskuliinin yksikön nominatiivin pääte -va ja feminiinin -ja ovat syntyneet ehkä aikaisempien säännönmukaisten adjektiivien taivutusten ja deiktisen *-a:n yhteensulautumisen tuloksena. Ne korvasivat yhdessä ne korvasivat alkuperäisen konsonanttisen deiktisen juuren -1.

Tämä alkuperäinen deiktinen -l-juuri säilyy yksikön obliikvissa ja monikon muodoissa. Monikon nominatiivissa -l-juurta seuraa deiktinen -a, mikä selittää niiden -la-lopun. Demonstratiivipronominien obliikvin taivutukset vastaavat varhaisromanien temaattisia adjektiiveja. Demonstratiiviset juuret ja vastaavat ilmaukset. Varhaisromanissa oli kaksi kilpailevaa 3. persoonan pronominia, jotka molemmat palautuvat demonstratiiveihin. Vanha demonstratiivivartalo l- säilyi ja sai normaalin nominintaivutuksen, joka oli temaattisten substantiivien vokaalisten luokkien mukainen. Tämän kehityksen tuloksena olivat redukoidut pronominit lo, li, le. Useista nykyisistä romanimurteista nämä katosi tai niiden distribuutio rajoittui. Niiden esiintyivöät varhaisromanissa rinnalla uudemmat, emfaattiset subjektipronominit ov/av, oj/aj, ol/al. Nämä olivat olivat lähtöisin demonstratiivipronomineista niiden kehityksen välivaiheessa eli sen jälkeen, kun yksikön nominatiivin arkaainen -l-vartalo oli kadonnut, mutta ennen demonstratiivipronominien deiktisyyden vahvistumista, joka oli luonteenomaista varhaisromanin uuden nelitermisen demonstratiivijärjestelmän muotoutumiselle. Taulukko 6. Varhaisromanin 3. persoonan pronominit. Nominatiivi Obliikvi Yks.M Yks.F Monikko Yks.M. Yks.F Monikko ov (av) oj (aj) ol, on (*al) lo li le (o)les (o)la (o)len Varhaisromanin 1. ja 2. persoonan pronominijärjestelmässä oli runsaasti epäsäännöllisyyksiä; monikon tunnuksena oli -m- (1pl pronominissa a-m- ja 2pl pronominissa t-um-). Yksikön 1. persoonan muodossa oli erilliset suffiksit nominatiivissa ja obliikvissa, mutta muiden pronominien muodoissa nominatiivi ja obliikvin olivat identtiset. Suoran objektin muotona on yleensä obliikvi vailla lisäyksiä (1sg m-an-, 1pl a-m-en-, 2pl t-umen-) mutta yksikön 2. persoonan muodossa t-u-t on erillinen obliikvin tunnus -t. Taulukko 7. Varhaisromanin 1. ja 2. persoonan pronominit. Yks.1.p Yks.2.p Mon.1.p Mon.2.p Nominatiivi m-e t-u am-en tum-en Obliikvin m-an- t-u- am-en tum-en vartalo Possessiivinen m-inř- t-ir- am-ar- tum-ar vartalo 2.5 Verbien taivutus Varhaisromanin verbinmuodot koostuivat lineaarisesti vasemmalta oikealle (1) juuresta, joka muodosti niiden ytimen; (2) (kreikkalaisperäiset verbit) kreikan taivutusluokan tunnuksesta, kuten -in- ja -iz- jne.; (3) indoarjalaisesta verbalisoijasta, kuten -av-, -ar-, -ker-, -jov- tai -áv-; (4) preteritissä perfektiivisestä tunnuksesta, kuten -t-, -d-, -l- jne.; (5) imperatiivin yksikön 2. persoonaa lukuun ottamatta finiittimuodoissa joko nykyajan tai menneen ajan persoonapäätteestä, kuten -av (prees.1sg), -jas (pret.3sg); ja (6) osassa

moduksia etäisyyden tunnuksesta (engl. remoteness marker) -a tai -*asi. Etäisyyden tunnus ilmaisee Euroopan romanimurteissa yleensä kontrafaktiivisuuden ohella mennyttä aikaa. Esimerkkiverbi *jirisáv(ov)- palata on lainattu kreikan samanmerkityksisestä verbistä jiríz-o (aoristi jíris-a). *jir-isáv-(ov)-av-a on sen aktiivin indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto, ja *jir-is-á-ndil-(jom)-as aktiivin indikatiivin pluskvamperfektin yksikön 1. persoonan muoto. (1) (1) (2) (3) (4) (5) (6) *jir -is- -áv-(ov-) -av- -a *jir -is- -á- -ndil- -(j)jom- -as Kreikan verbit omaksuttiin varhaisromaniin taivutusluokan tunnuksineen, joilla merkittiin myös aikamuotoa. Kreikkalaisperäiset verbit säilyttivät romanikieleen lainattuinakin osin kreikan taivutusmallin. Esimerkiksi kreikan gráf-o-verbi kirjoittaa mukautettiin varhaisromaniin preesensissä muotoon *graf-ker-av/graf-ar-av, mutta sen preteriti kuului kreikan é-grap-s-a-aoristin pohjalta *grap-s-ker-d-(j)om/grap-s-ar-d-(j)om. Muinaisindoarjalaiseen verbimorfologiaan palautuvista verbalisoijista varhaisromanisromanin -av- ja -arolivat vanhoja ja varhaisromanissa vain rajoitetusti produktiivisia. Siitä huolimatta niillä oli keskeinen rooli muodostettaessa kausatiiveja ja eideverbaalisia kausatiiveja adjektiiveista, partisiipeista ja suppeammassa määrin substantiiveista. -ker-tunnus oli tuoreempi valenssia kasvattava morfeemi. Se oli kieliopillistunut verbistä ker- tehdä, ja sitä käytettiin erityisesti johdettaessa transitiiviverbejä substantiiveista. Yleinen valenssia alentava morfeemi oli jov-, joka puolestaan oli kieliopillistunut verbistä ov- tulla joksikin. Se oli erityisen produktiivinen transitiiviverbien partisiipeilla muodostamassa mediopassiiveja, esim. kerdo tehty kerdjov- tulla tehdyksi. Lisäksi sillä oli runsaasti käyttöä muodostamassa inkoatiiveja adjektiiveista ja joistakin substantiiveista. Sen kanssa kilpaili -áv-tunnus, joka oli kieliopillistunut verbistä av- tulla. Kun kielikontaktit myöhemmin laajenivat kreikan ulkopuolelle, uusistakin kontaktikielistä omaksutun lainaverbit mukautettiin samaan, kreikkalaisorientoituneeseen järjestelmään. Kreikan taivutusluokkaa lakattiin merkitsemästä, kun verbijuurten määrä väheni ja murteiden hajaantumisen myötä muista kielistä omaksuttujen lainojen määrä kasvoi. Seurauksena oli tasoittumista, jonka suuntaviivat vaihtelivat romanimurteesta toiseen. Yleensä yksi tai useampia lainaverbien adaptaatiotunnuksia yleistettiin: yleisimmin esiintyvät joko kreikkalaisperäinen -in- yksinään, pelkkä vanha valenssin tunnus, esim. -ar- tai jälkiä sekä kreikkalaisperäisestä tunnuksesta että vanhasta vanhasta valenssin tunnuksesta, esim. -is-ar-, -is-ker-. Tunnuksia -av-, -ar-, -ker- (transitiiveilla) ja -jov-, -áv- (intransitiiveilla) seurasivat romanin omat tempuksen, aspektin ja modusten sekä kongruenssikategorioiden persoonan ja luvun tunnukset. Varhaisromanissa oli erilliset taivutusluokat ei-perfektiivisille (preesensin) ja perfektiivisille (preteritin) vartaloille. Ei-perfetiivisille vartaloille oli kaksi luokkaa: konsonanttinen luokka (ker- tehdä ), johon kuului suurin osa verbeistä, sekä marginaalinen vokaalivartaloisten verbien luokka (xa- syödä ) Perfektiivisten vartaloiden luokkajako oli monimutkaisempi. Eri luokkien erot liittyivät perfektiivisen tunnuksen valintaan. Verbijuureen liitettävät perfektiiviset

tunnukset palautuvat kaikki muinais- ja keski-indoarjalaisten partisiippien ja adjektiivien taivutusten inventaarioon. Niiden kehitys juontaa juurensa vanhan menneen ajan muodostuksen katoon protoromanissa ja varhaisten uusindoarjalaisten partisiippien yleistämiseen tilalle. Tavallisin perfektiivinen tunnus historiallinen -*t-, joka sai useita eri muotoja eri äänneympäristöissä. Alkup. -*t- säilyi varhaisromanissa soinnittoman konsonantin ja joskus m:n jäljessä. Taulukko 8. Varhaisromanin perfektiiviset taivutusluokat. Luokka Verbit, joiden juuri päättyy: (-m) -k -kh -t -č -š -s Verbit, joiden juuri päättyy: -n -r -l -v Verbit, joiden juuri päättyy: vokaaliin -m Yksikonsonanttiset juuret d-, l-, s-/h- Mediaaliset ja liikeverbit -a-vartaloiset tunneverbit epäsäännölliset verbit: mer- kuolla, dža- mennä yms. Perfektiivinen tunnus Esimerkki -t- -d- -l- -in- -il- -n-(d)-il- -l- kam-t-jas hän rakasti mek-t-jas hän jätti dikh-t-jas hän näki brist-t-jas hän unohti phuč-t-jas hän laajensi beš-t-jas hän istui res-t-jas hän saapui phen-d-jas hän sanoi khel-d-jas hän tanssi ker-d-jas hän teki sikha-d-jas hän näytti xa-l-jas hän söi kam-l-jas hän rakasti h-in(e) hän on av-il-o hän tuli dara-n-d-il-o hän pelkäsi mu-l-o hän kuoli ge-l-o hän meni -m-juuriset verbit alkoivat jo siirtyä -l-tunnuksellisten luokkaan. Monissa Euroopan romanimurteissa siirtyminen -l-tunnuksellisten luokkaan jatkui edelleen niillä verbeillä, joiden vartalo päättyi soinnittomiin konsonantteihin. Historiallinen partisiippien -*t-tunnus soinnillistui -d-:ksi soinnillisten konsonanttien jäljessä ja muuttui dentaaliseksi lateraaliksi -l- vokaalien jäljessä. Yksikonsonanttisilla verbeillä d- antaa, l- saada, ottaa, s-/h- olla perfektiivisenä tunnuksena oli partisiippien in-. Alkuaan adjektiivinen il-tunnus

erikoistui semanttisesti erillisiin mediaalisiin verbeihin ja liittyi yleensä transitiivisiin partisiippeihin (kerd-il-o oli tehty ) ja liikeverbeihin (av-il-o hän tuli, ačh-i-lo hän jäi ). Pienessä a-tunneverbien ryhmässä (dara- pelätä ) oli oma, kompleksinen merkintätapansa: erilaisten perfektiivisten ja adjektiivisten laajennusten yhdistelmä, esim. dara-n-d-il-o hän pelkäsi. Varhaisromani peri lisäksi joitakin muinais- ja keski-indoarjalaisia epäsäännöllisiä muodostuksia: dža- > ge-l- mennä, ov- > u-l- tulla joksikin. Alkuperäinen muinaisindoarjalainen persoonapäätteiden joukko säilyi hyvin varhaisromanin ei-perfektiivisissä taivutuksissa. Romanikieli oli tässä suhteessa vanhakantaisempi kuin mikään muu uusindoarjalainen kieli domaria lukuun ottamatta. Konsonanttivartaloiset verbit saivat täydet kongruenssikategorioiden tunnukset (ker-el-a hän tekee ), mutta vokaalivartaloisilla persoonapäätteiden alun vokaaliaines katosi (xa-l-a hän syö ). Kreikkalaisperäisillä lainaverbeillä säilyi varhaisromanissa lisäksi kreikan 3sg tunnus -i. Muinaisindoarjalainen menneen ajan taivutus katosi protoromanissa. Tilalle yleistettiin uusi perfektiivinen (menneen ajan) paradigma. Romanikielen tutkimuksessa on ollut perinteisesti vallalla käsitys, jonka mukaan preteriti muodostetaan useiden uusindoarjalaisten ja iranilaisten kielten tapaan analyyttisesti liittämällä kopula menneen ajan partisiipin vartaloon. Matras (2002: 147 148) hahmottaa kuitenkin protoromanissa nelivaiheisen kehityksen, jonka tulosta hän katsoo nykyisten menneen ajan persoonapäätteiden olevan. Siinä hän liittää romanikielen menneen ajan persoonapäätteet keskiindoarjalaisiin persoonapronomineihin, jotka liitettiin vartaloon nykykielen jotaatiota -j- vastaavalla linkkipartikkelilla. Kehityskulkuun liittyi ergatiivisuuden vähittäinen häviäminen protoromanista, jolloin verbimuodot alkoivat objektin sijasta kongruoida subjektin kanssa. Monikollinen partisiippi kerd-e vakiintui jo protoromanissa monikon 3. persoonan muodoksi. Varhaisromanin kaikissa pronominilähtöisissä perfektiivisen paradigman tunnuksissa esiintyy jotaatio -j-. Myöhemmin eri romanimurteissa jotaatio joko katosi osin tai kävi läpi erilaisia äännekehityksiä. Taulukko 9. Varhaisromanin verbien persoonapäätteitä. Eiperfektiivinen Perfektiivinen Konsonanttinen Vokaalinen Transitiivit Intransitiivit Yks.1.p -av -v -jom -jom Yks.2.p -es -s -jal, -jan -jal, -jan Yks.3.p -el -l -jas -o ~ -i Mon.1.p -as -s -jam -jam Mon.2.p Mon.3.p -en -n -jan -(in)e -jan -(in)e Varhaisromanissa oli perustavanlaatuinen oppositio ei-perfektiivisen (loppuun saattamattoman) ja perfektiivisen (loppuun saatetun) aspektin välillä. Varhaisromanille oli luonteenomainen persoonapäätteen jäljessä olevan etäisyyden tunnus (engl. remoteness marker), joka ilmaisee Euroopan romanimurteissa yleensä kontrafaktiivisuuden ohella mennyttä aikaa. Indikatiivin muodoista ei-perfektiivisiä preesensiä ja futuuria merkittiin -a-tunnuksella (esim. ker-av-a minä teen ). Imperfektissä, joka oli kreikan paratatikoksen tavoin ei-

perfektiivinen verbinmuoto, mennyttä aikaa ilmaistiin deiktisessä mielessä lisäämällä preesensiin/futuuriin -*asi, esim. *ker-av-asi minä tein. Preteriti oli kreikan aoristin kaltainen menneen ajan muoto, esim. ker-d-jom minä tein. Se oli deiktisesti tunnusmerkitön, joten etäisyyden tunnus puuttui siitä. Lisäämällä siihen etäisyyden tunnus -*asi voitiin muodostaa synteettinen pluskvamperfekti, esim. *ker-d-jom-asi minä olin tehnyt, jota vastaava muoto on säilynyt useimmissa Euroopan romanimurteissa (muttei pluskvamperfektinä Suomen romanikielessä). Kokonaan vailla etäisyyden tunnusta (ottamatta aspektiin kantaa) olivat varhaisromanissa subjunktiivi, esim. ker-av minä teen ja imperatiivi ker! tee!. Varhaisromanin subjunktiivia vastaava muoto toimii monissa nykyisissä romanimurteissa myös indikatiivin preesensinä. Niissä indikatiivin ja subjunktiivin preesensin oppositio on hävinnyt, mutta indikatiivin preesens ker-av ja futuuri ker-av-a erotetaan toisistaan. Taulukko 10. Varhaisromanin kategoriat tempus, aspekti ja modus. Ei-etäinen Etäinen Intentionaalinen Ei-perfektiivinen: juuri + eiperfektiivinen persoonataivutus Preesens/futuuri -a (ker-av-a) Imperfekti -*asi (*ker-av-asi) Subjunktiivi: -Ø (ker-av) Perfektiivinen: juuri + perfektiivinen tunnus + perfektiivinen persoonataivutus Mennyt aika: preteriti -Ø (lker-d-jom) Pluskvamperfekti/kontrafaktiivinen : -*asi (*ker-d-jom-asi) 2.6 Lauserakenne Varhaisromani oli uusindoarjalaisten kielten joukossa ainutlaatuinen siirtyessään sanajärjestykseen, jossa verbi on keskellä. Verbilausekkeen konstituenttien järjestys oli joustava, mutta SVO ja VSO hallitsevat Balkanin ja Keski-Euroopan romanimurteissa. Sanajärjestyksen muutokseen liittyi myös prepositioiden kehittyminen. Nominaalilausekkeen konservatiivinen sanajärjestys säilyi paremmin, koska se ei ollut konfliktissa keskeisen kontaktikielen, kreikan kanssa. Adjektiivit edelsivät yleensä varhaisromanissakin substantiivia. Kreikasta poiketen prenominaalinen genetiivi kuitenkin säilyi, ja sen kongruenssi sen modifioiman substantiivin kanssa säilyi muiden uusindoarjalaisten kielten tavoin. Varhaisromanin teki ainutlaatuiseksi uusindoarjalaisten kielten joukossa prenominaalinen artikkeli (o, i, e), joka muistutti kreikan artikkeleita, mutta palautui anaforisiin pronomineihin. Varhaisromanissa oli kaksi gerundia: -indo-loppuinen kreikan mallin vahvistamana sekä -i-loppuinen. Suurin osa infiniittisistä verbinmuodoista katosi, ja lauseiden liittämisessä luotettiin finiittimuotoihin ja konjunktioihin, jotka lainattiin tavallisesti interrogatiivipronominien inventaatiosta. Infiniittisten verbinmuotojen kato ja alisteisten sivulauseiden kehittyminen saattoi olla myös varhaisempi kehitys, jonka olisi laukaissut kontakti iranilaisten kielten kanssa. Tällöin se olisi muistuttanut infinitiivimoduksen häviämistä ja korvautumisrta finiittisellä, subjektin kanssa persoonassa ja luvussa kongruoivalla subjunktiivin

muodostamalla sivulauseella (ov kamela te džal hän haluta:prees.3sg-rem komp mennä:prees.3sg ). Ehkä parhaiten varhaisromanin ja kreikan syntaktista yhteyttä osoittaa kajsanan < missä kehittyminen yleiseksi alistuskonjunktioksi ja relativisoijaksi sekä dikotomia faktuaalisten komplementoijien (kaj) ja ei-faktuaalisten komplementoijien välillä. Ei-faktuaaliseksi komplementoijaksi otettiin konditionaalinen partikkeli te (alkuaan korrelatiivinen partikkeli). Edellä oli tästä esimerkit džanav kaj del biršind tiedän,että sataa ja džanav te ginanav osaan lukea. KIRJALLISUUTTA LUKUUN 9: Bubeník (1995) Elšík (2000a) Masica (1991) Matras (2002) ROMANI Project Manchester (2006b, 2006c, 2006d, 2006e, 2006f, 2006g, 2006h) Sampson (1926)

3 Varhaisromanista nykymurteisiin * Romanien siirtyminen Balkanilta Keski- ja Länsi-Eurooppaan ajoittui 1300- luvulta 1500-luvun alkuun. Tuolloin muotoutuivat kielelliset erot eri romaniryhmien välillä. Romaniperheiden ja -klaanien kielessä oli luultavasti vain vähän eroja ennen niiden siirtymistä Bysantista 1300- ja 1400-luvulla. Vaikka romanit tunnettiin usein kiertelevänä väestön, koska he olivat erikoistuneet kauppamatkoihin, ei suurin osa romaneista kuitenkaan matkustanut yleensä kauas. Pikemminkin romanit pysyttelivät tutulla alueella ja olivat vuorovaikutuksessa tutun väestön kanssa. Tässä ympäristössä he omaksuivat paikallisia kieliä ja uskontoja ja saivat roolin paikallisessa taloudessa. Romaneille kehittyi erilaisia kaksoisidentiteettejä, koska monet heistä asuinseutujen vaihduttuakin säilyttivät kielensä, uskonsa ja tapansa. Nopeita sosiokulttuurisia muutoksia alkoi tapahtua 1500- ja 1600-luvuilla, jolla romanit jo olivat asettuneet eri alueille. Ajanjakso löi leimansa myös romaniyhteisöjen puhumiin romanikielen murteisiin, koska kukin yhteisö kehitti omat rakenteelliset preferenssinsä ja otti vaikutteita omista kontaktikielistään. Osa kielen muutoksista oli paikallisia, useisiin talouksiin tai pieneen klaanien joukkoon rajoittuneita. Osa kielen muutoksista levisi kuitenkin romanien keskinäisissä verkostoissa, jotka säilyivät paljolti senkin jälkeen, kun romanit olivat asettuneet eri puolille Eurooppaa. Strukturaalisten innovaatioiden leviämistä yhteisöstä toiseen kutsutaan diffuusioksi, jota kuvattaessa kartoilla rekonstruoidaan samalla historiallista diffuusiota eri väestöryhmien kesken. 1500 1600-luvulla Habsburgin monarkian ja ottomaanien valtakunnan raja oli poliittinen raja, joka esti kontaktit sen eri puolille joutuneiden romanien välillä ja kielellisten piirteiden diffuusiokin estyi: tuloksena oli tiheä ja helposti havaittava joukko kielellisiä rajoja. Nykyisten Euroopan romanimurteiden tärkein jako onkin siksi Pohjois- ja Etelä-Euroopan välillä. Pohjois-Euroopassa puhuttaville romanimurteille on ominaista kevyen alkutavun poisjättäminen sananalkuisen painotuksen seurauksena, esim. mal pro amal ystävä, khar- pro akhar- kutsua, sa- pro asa- nauraa. Tämä oli ennen kaikkea saksan vaikutusta. Pohjois- Euroopan romanimurteet suosivat osassa sanoja sananalkuista jotaatiota, esim. jaro muna, jov hän v-alkuisuuden sijaan. Lisäksi historiallinen konsonanttijono ṇḍř yksinkertaistui pelkäksi r:ksi, esim. aṇḍřo > jaro muna maṇḍřo > maro leipä. * Tämä luku perustuu paljolti Manchestern yliopiston www-sivuilla olevaan ainekseen (ROMANI Project Manchester (2006i).

Kartta 1. Euroopan romanimurteiden pohjois-eteläjako (ROMANI Project Manchester 2006i). Lisäksi koko pohjoiseen levisi leksikaalisia innovaatioita, kun taas peritty variaatio säilyi etelässä. Siksi pohjoisessa esiintyvät sanat xač- palaa, stariben vankila, angušt sormi, gi sydän ja men niska, mutta etelässä säilyivät näissä merkityksissä phabar-, phanglipe, naj, ilo ja kor. Pohjoisen alueen koherenssi Iso-Britanniasta Suomeen, Baltiaan ja Pohjois-Venäjälle antaa aiheen uskoa, että yksittäiset murteet erottautuivat jo aiemmin saksan- ja puolankieliselle kontaktialueelle asettautuneesta murreryhmästä. Iberian niemimaan romanimurteet ovat konservatiivisia pohjoisten murten erityispiirteiden suhteen, joten on uskottavaa, että esimerkiksi Espanjan caló-murteen puhujat eivät enää osallistuneet niihin romanien historiallisiin verkostoihin, jotka mahdollistivat pohjoisten murteiden innovaatioiden leviämisen muualla Habsburgin monarkian ja ottomaanien valtakunnan rajan pohjoispuolella. Habsburgin monarkian ja ottomaanien valtakunnan rajan eteläpuolella innovaatioiden keskuksena olivat Romania ja sitä ympäröivät alueet. Keskeisiä äänteenmuutoksia olivat nasaalin kato substantiivinjohtimista -iben/-ipen- (muutokset tuloksina -ibe/-ipe) sekä affrikaatio tikno pieni > cikno. -ttunnuksen preteritissä säilyttäneet verbit siirtyivät -l-ltunnksellisten verbien luokkaan, johon sisältyi alkuaan vain vokaalivartaloisia verbejä: esim. beš-t-jom istuin > beš-l-jom.

Romanimurteiden pohjois-eteläjakoa täydentää jako luoteis- ja koillismurteisiin. Luoteismurteiden keskus oli Saksassa. Verbien preteritin yksikön 2. persoonan sekä kopulan preesensin taivutuspääte -al oli luultavasti vanhempi historiallinen tunnus, joka palautuu diakronisesti yksikön 2. persoonan enkliittisen pronominin obliivkiin *te. -al-päätteen kanssa kilpaili varhaisromanisssa -an-pääte, joka oli puolestaan analoginen monikon 2. persoonan -en-päätteen kanssa. Nykyisin vanhempi -al-pääte on yleinen Saksan läntisellä innovaatioalueella ja levittäytyy itään päin Keski-Eurooppaan. Se kattaa Habsburgin monarkian alueen romanimurteet ja osan Ukrainan romanimurteista. Monikon 2. persoonassa säilyy puolestaan -an-pääte. Lisäksi luoteismurteissa suositaan h:ta s:n tilalla taivutuksissa varsinkin vokaalien välissä instrumentaalin yksikön muodoissa (leha hänen kanssaan vs. lesa). s/h-vaihtelu palautuu varhaisromaniin ja esiintyy laajalla transitioalueella Adrianmereltä Transilvaniaan. Koillismurteisiin kuuluva Baltian maiden sekä Pohjois-Venäjän romanimurteet. Verbien preteritin yksikön 2. persoonan sekä kopulan preesensin taivutuspääte -an esiintyy Pohjois-Puolassa eikä Baltian maissa, mutta myös läntisessä periferiassa Iso-Britanniassa ja Espanjassa, jonne kaikki vaikutteet eivät ole yltäneet murreryhmän keskuksesta saksankielisiltä alueilta. Monikon 2. persoonaan levittäytyy 3. persoonasta -e-loppuinen finitisoitu partisiippi (esim. kerde he tekivät/te teitte ). Eteläisessä periferiasssa Etelä-Romaniasta Ranskan Välimeren rannikolle esiintyy osittaisen analogian tuloksena -en (kerden te teitte ) Jotaatio esiintyy johdonmukaisesti koillismurteissa. Sen tuloksena niissä ame me > jame, ačh- viipyä > jačh- ja av- tulla >jav-.

Kartta 2. Euroopan romanimurteiden luoteis-koillisjako: luoteismurteiden ominaispiirteitä (ROMANI Project Manchester 2006i).

Kartta 3. Euroopan romanimurteiden luoteis-koillisjako: koillismurteiden ominaispiirteitä (ROMANI Project Manchester 2006i). Monien innovaatioiden levittäytyminen noudattaa ydin-periferiamallia. Hyvänä esimerkkinä on jauhoa merkitsevä sana (kartta (4)). Varhaisromanissa sillä oli ilmeisesti sekä v:llinen variantti vařo että konservatiivinen, vailla proteettista ainesta ollut ařo. Sananalkuista jotaatiota suosivilla pohjoisilla alueilla oli jotaation vuoksi tuloksena jařo. Etelässä, jossa tendenssinä on välttää proteettisia äänteitä, suosittiin konservatiivisempaa varianttia ařo. Maantieteellisessa periferiassa suosittiin puolestaan romanimurteiden pääryhmien paineiden puuttuessa innovatiivisempaa varhaisromanin varianteista eli muotoa vařo.

4 Jauho (ROMANI Project Manchester 2006i). Kartta Periferia on usein kuitenkin keskusta konservatiivisempi. Kartta (5) kuvaa Euroopan romanimurteiden demonstratiiveja. Varhaisromanin alkuperäinen demonstratiivien oppositio adava : akava (ja vastaavat -o-muodot) säilyy maantieteellisessä periferiassa, jonka muodostavat Iso-Britannia, Espanja, Italia ja Etelä-Balkan. Ytimessä esiintyy useita innovaatiovyhykkeitä, joilla alkuperäisiä muotoja on joko yksikertaistettu tai vahvistettu oppositioparien kuten adava : dava, kada : kaka, kava : kavka luomiseksi. Jonkinlainen maantieteellinen jaottelu voida luoda erottamalla: Pohjois-Bulgarian ja Romanian (kaka) vyöhyke, keskinen vyöhyke (Unkari ja Slovakia, kada), koillinen vyöhyke (Puola, Venäjä, Suomi, dava, adava), päävyöhyke Mustanmeren rannikolta Pohjanmerelle (kava). Konservatiivinen periferia säilyttää myös kreikkalaisperäiset verbintaivutuksen tunnukset, joiden avulla romanissa mukautetaan lainaverbejä kreikasta ja muista kontaktikielistä. Kreikan romanilmurteissa säilyy useita muotoja, samoin Walesin romanissa. Krimin romanissa ja Zargarissa säilyy - isker-, ja Romanian ja Moldavian sekä Espanjan romanissa säilyy puostaan -isar-. Muiden muotojen distribuution perusteella erottuvat saksalais-skandinavinen ryhmä (-er-/-ev-), Mustanmeren rannikon ryhmä (-iz-) sekä keskinen/itäinen ryhmä Baltian maista Bulgariaan ja Etelä-Italiaan (-in-)

Kartta 5. Euroopan romanimurteiden demonstratiivit (ROMANI Project Manchester 2006i).

Kartta 6. Lainaverbien adaptaatiotunnukset (ROMANI Project Manchester 2006i). KIRJALLISUUTTA LUKUUN 10: Matras (2002) ROMANI Project Manchester (2006i)

4 Euroopan nykyiset romanimurteet * Romanimurteiden luokituksella on pitkät perinteet aina Miklosichista (1872 1880) alkaen. Miklosichin luokittelu ei perustunut sisäisiin isoglosseihin, vaan kontaktivaikutuksiin, varsinkin eurooppalaisiin lainakerrostumiin. Tältä pohjalta Miklosich (1872 1880) erotti myös Suomen romanikielen omaksi ryhmäkseen. Gilliat-Smith (1915) loi vaikutusvaltaisen jaon valakialaisiin ja eivalakialaisiin murteisiin. Jako nojasi Gilliat-Smithin havaintoon erottavista ja diagnostisista piirteistä, jotka olivat yhteisiä Koillis-Bulgarian romanimurteille niiden tarkasta maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Jakoperusteet ovat osin fonologisia, osin morfologisia, osin taas leksikaalisia. Gilliat-Smithin (1915: 65 66) mukaan Suomen romani kuuluu ei-valakialaisiin murteisiin aivan kuten Pohjois-Venäjän, Puolan, Unkarin, Balkanin maiden, Tšekin, Slovakian ja Ranskan romanimurteetkin. Kochanowski (1963 1964) pyrki Miklosichin ja Gilliat-Smithin mallien synteesiin ja jakoi ei-valakialaiset murteet neljään ryhmään: Balkanin, Karpaattien (Unkarin, Tšekkoslovakian, Etelä-Puolan) ja Saksan (Ranskan ja Saksan) romaniin sekä pohjoisiin murteisiin, joihin kuuluivat Baltian alueen, Pohjois-Puolan ja Venäjän romanimurteet. Kochanowskin ehdottama malli loi perustan Keski-, Länsi- ja Pohjois-Euroopan murteiden luokitukselle, vaikka sen ulkopuolelle jäivätkin perifeeriset murteet, kaikki Skandinaviassa puhutut mukaan lukien. Ventsel ja Čerenkov (1976) jakoivat romanimurteet kahdeksaan ryhmään; Suomen romani esitetään tässä luokituksessa omana ryhmänään (ryhmä iv), jota luonnehtivat äänteenmuutos š, ch > ȟ sanoissa berȟ vuosi ja puȟáa minä kysyn sekä instrumentaalin tunnuksessa -ha. Kaufman (1979) ehdotti murteiden kolmijakoa Balkanin murteisiin, joihin kuuluivat myös Etelä-Italian ja Unkarin romanimurteet (= ehkä eteläisten keskisten murteiden ryhmä), pohjoisiin murteisiin, joihin kuuluivat sinti ja Pohjoismaiden, Baltian ja Englannin murteet sekä keskiset murteet (= pohjoiset keskiset murteet) ja valakialaisiin murteisiin, joihin myös Ukrainan romani luettiin. Boretzky ja Igla (1991) lähtivät Kochanowskin tavoin liikkeelle kahtiajaosta valakialaisiin ja ei-valakialaisiin murteisiin, jotka jaettiin eteläisiin ja pohjoisiin. Pohjoisiin murteisiin sisällytettiin myös Espanjan caló, joten pohjoinen ei enää viitannut niinkään maantieteelliseen sijaintiin kuin yhteisiin kielellisiin ominaisuuksiin. 1990-luvulla perinteinen jako valakialaisiin ja ei-valakialaisiin murteisiin sai antaa tilaa nykyisenkaltaiselle nelijaolle Balkanin murteisiin, valakialaisiin, keskisiin ja pohjoisiin murteisiin. * Tämä luku perustuu paljolti Manchestern yliopiston www-sivuilla olevaan ainekseen (ROMANI Project Manchester (2006k).

Kartta 7. Euroopan romanimurteet. Laadittu Matrasin (2002: 11) pohjalta. Nykyisessä jaottelussa Euroopan romanimurteet jaetaan kahdeksaan pääryhmään Balkanin romanimurteisiin, Balkanin zis-murteisiin, eteläisiin ja pohjoisiin valakialaisiin murteisiin, eteläisiin ja pohjoisiin keskisiin murteisiin sekä luoteis- ja koillismurteisiin. Jaottelun ulkpuolelle jäävät Englannin ja Walesin romani (pararomani angloromani, vain sanastoa jäljellä) 1, Iberian niemimaan romanimurteista Espanjan ja Katalonian romani sekä errumantxela (Baskiromani), (pararomani, Calo, vain sanastoa jäljellä), Etelä-Italian romanimurteista Abruzzian ja Calabrian romani, Slovenian romanimurteista Istrianin, Hrvatin ja Dolenjskin murteet sekä iranilaisen Azerbaizanin romanimurteet zargari ja romano, jotka muistuttavat Balkanin romanimurteita. 1 Englannin romanin häviäminen voidaan ajoittaa jo 1800-luvun loppuun, vaikka muutamat perheet puhuivatkin sitä ilmeisesti vielä 1900-luvun puolivälissä paikkeilla. Kielen häviäminen nähdään konkreettisesti Smartin ja Croftonin (1875[1968]) teoksesta, joka käsittelee sekä vanhaa että uutta murretta. Englannin romanin perusteellisin kuvaus on Sampsonin (1926) laaja Walesin romanin kielioppi ja sanakirja.

4.1 Balkanin romanimurteet Balkanin romanimurteita puhutaan Turkissa, Kreikassa, Bulgariassa, Makedoniassa, Albaniassa, Serbiassa (Kosovossa), Romaniassa, Ukrainassa ja Iranissa. Tähän ryhmään kuuluvia murteita ovat arli (Makedonia, Kosovo, Kreikka), erli (Bulgaria), mečkar (Albania), sepeči (Kreikka, Turkki), ursari (Romania) sekä Krimin romani (Ukraina). Murreryhmää nimitetään tutkimuskirjallisuudessa myös Etelä-Balkanin romanimurteiksi. Balkanin romanimurteiden ominaispiirteitä ovat esimerkiksi: s/h-verbin olla preteritin yksiön 3. persoonan muoto sine 3. persoonan persoonapronominit ov, oj, on lyhyet possessiivipronominit mo minun, to sinun demonstratiivipronominit akava ja adava, joskus akavka lainaverbien adaptaatiotunnus -in- (harvoin -iz-) verbien preteritin monikon 2. persoonan pääte -en, esim. tume kerden te teitte analyyttisen futuurin muodostuksessa partikkeli ka, joskus ma O Del thaj o bokhale čšave Sine kaj sine jekh rom thaj jekh romni. Nanas len čšavore. But mangenas katar o Del te del len due čšavoren. Lengere xorates reste dži ke devleskere kana, thaj dinjas len o Del duj čšavore. O čšavore somnakune jakhenca, i čšaj rupuvale balenca. Nakhlo so nakhlo, lengoro dad mulo. Palal leste i dajda muli. Ačšile o čšavore čore. Nanaj so te xan, bokhare. I čšaj rovel, pe phralestar mangel maro. So te kerel o phral? Lel čik ušnel, ušnel, kerel i čik sar maro, thovel andi jag te pekjol. Xohavel pere phenja te na rovel. Okotar avel paš o čšave o somnal Del. Phučel len: So keren athe? Bešas, takjovas ki jag phende o čšave. Andi jag so isi tumen? phučel o Del. Ladž si man te vakerav. Thogjom čik te pekjol te xohavav me phenja, kaj si bokhali, te na rovel. Ikalen andar i jag so thogen thaj xan! phenel e čšavenge o Del, thaj džal pe dromeste. Ikalen o čšave andar I jag so thovde, nanas čik, a čačuno maro. Thaj xale, xale dži kate lačšes čalile. Jumala ja köyhät lapset Olipa kerran mies ja vaimo. Heillä ei ollut lapsia. He rukoilivat paljon Jumalalta, että Hän antaisi heille kaksi lasta. Heidän puheensa pääsi Jumalan korviin, ja Jumala antoi heille kaksi lasta. Pojan, jolla oli kultaiset silmät ja tytön, jolla oli hopeiset hiukset. Niin kävi kuin kävikin, heidän isänsä kuoli. Sitten heiltä kuoli äitikin. Lapset olivat köyhiä. Heillä ei ollut, mitä syödä, he olivat nälkäisiä. Tyttö itkee ja pyytää veljeltään leipää. Mitä veli tekee? Hän ottaa mutaa ja leipoo, leipoo, tekee mudasta kuin

leivän ja laittaa sen nuotioon paistumaan. Hän valehtelee siskolleen, ettei hän itkisi. Sitten tulee lasten luokse kultainen Jumala. Hän kysyy heiltä: Mitä te täällä teette? Istumme, lämmittelemme nuotion ääressä sanoivat lapset. Mitä teillä on nuotiossa? kysyy Jumala. Hävettää sanoa. Laitoin mutaan paistumaan valehdellakseni siskolleni, joka on nälkäinen, ettei hän itkisi. Ottakaa pois nuotiosta, mitä laitoitte sinne ja syökää! sanoo Jumala lapsille ja menee matkoihinsa. Lapset ottavat nuotiosta sen, mitä he sinne laittoivat. Se ei ollut mutaan, vaan oikeaa leipää. Ja he söivät, söivät kunnes he tulivat todella kylläisiksi. (Bulgarian erli-murretta, Kjučhukov 2000: 12 13.) 4.2 Balkanin zis-murteet Balkanin zis-murteita puhutaan Etelä- ja Keski-Bulgariassa ja Makedoniassa. Zismurteisiin kuuluvat drandari/drindari, kovački, kalajdži ja bugurdži. Drindaria puhutaan Koillis-Bulgariassa, kovačkia Makedoniassa, kalajdžia Bulgariassa ja bugurdžia Makedoniassa ja Kosovossa. Zis-murteet ovat vähemmän konservatiivisia kuin muut Balkanin romanimurteet, joista niitä erottavat esimerkiksi seuraavat piirteet: demonstratiivipronominit kaka ja kǝka lainaverbien adaptaatiotunnus iz- z- sanoissa zis päivä ja zi sielu c- sanoissa buci työ ja cin- ostaa e:n reduktio: kerela > kerla hän tekee

Kartta 8. Balkanin romanimurteet (ROMANI Project Manchester 2006j).

Balkanin zis-murteet (ROMANI Project Manchester 2006j). Kartta 9.

4.3 Valakialaiset murteet Valakialaiset murteet muodostavat Euroopan romanimurteiden näkyvimmän ryhmän sekä puhujien määrän, maantieteellisen levinneisyyden että dokumentaation laajuuden suhteen. Ne muotoutuivat ilmeisesti romaniankielisillä alueilla, koska niissä romanian sanastollinen, fonologinen ja morfologinen vaikutus on ollut vahva. Valakialaisille murteille yhteisiä piirteitä ovat 3. persoonan proteettisen v:n sisältävät persoonapronominit vov, voj, von, substantiivien monikon päätteet -uri, -ura, muodon isar- esiintyminen lainaverbien adaptaatiotunnuksena, verbien preteritin yksikön 1. persoonan pääte em, esim. me kerdem minä tein, -ej sanassa dej äiti sekä historiallisen konsonanttijonon ṇḍř yksinkertaistuminen nr/nř:ksi (manro/manřo leipä ). Eteläisiä valakialaisia murteita puhutaan Serbiassa ja Montenegrossa, Kroatiassa, Bosnia-Herzegovinassa, Makedoniassa, Etelä-Romaniassa, Bulgariassa, Kreikassa, Albaniassa ja Turkissa. Tähän murreryhmään kuuluvia murteita ovat gurbet, džambazi, kalburdžu ja čergar. Valakialaisille murteiden yhteisten piirteiden lisäksi niiden ominaispiirteitä ovat: s/h-verbin olla preteritin yksiön 3. persoonan muodot seha, sesa hän oli possessiivipronominit mǝnro sinun, čo sinun demonstratiivipronomini gava verbien preteritin monikon 2. persoonan pääte en, esim. tume kerden te teitte analyyttisen futuurin muodostuksessa partikkeli ka negaatiot in, ni dž- sanassa dživeh päivä č- sanassa buči työ proteettinen a- esim. sanassa ašunav minä kuulen Pohjoisia valakialaisia murteita puhutaan Romaniassa, Moldaviassa, Unkarissa, Serbiassa sekä monissa romaniyhteisöissä ympäri maailman. Niistä laajimmalle levinneitä ja tunnetuimpia kelderaš (kalderaš), lovari, čurari ja Mačvajan murre, jota puhutaan Yhdysvalloissa. Kelderaš on yhdessä Balkanin ursarin kanssa Romaniassa kaikkein laajimmin puhuttava romanikielen murre. Kelderašin variantit ovat Europan romanimurteista parhaiten Suuria Venäjän kelderašia puhuvia yhteisöjä on myös Argentinassa ja Brasiliassa. Nykyiset Ruotsin kelderašit saapuivat 1800-luvulla. Lovari on kehittynyt Transsilvaniassa kontaktissa unkariin, ja se on tärkein Unkarin romanimurteista. Lovaria puhuvia ryhmiä on siirtynyt myös Itävaltaan, Saksaan, Slovakiaan, Puolaan, entisen Jugoslavian alueelle ja Skandinaviaan. Ruotsissa puhutaan myös lovarin ja kelderašin kontaktivarianttia. s/h-verbin olla preteritin yksiön 3. persoonan muoto sas hän oli possessiivipronominit muro minun, čiro sinun lainaverbien adaptaatiotunnukset -osar- tai lyhentyneinä -i-, -o-. džes päivä -č-, -kj- sanassa buči, bukji työ negaatio či ž- sanassa žanav minä tiedän

š- sanassa šavo lapsi khanči ei mitään O rom thaj i balval Jekh rom žalas po drom. Sar žal maladjol le Khamesa. Le Khameske či djas lačho djes. O Kham xojarniko kerdiljas xaj cipisardjas pe rom. Trobujtu roma. Sostar, či dan ma lačho djes? Ke či san tu Baro Raj! Ažukar feri, roma! Avla pe tut tato milaj! Naj baro, numa o Balval te phurdel! Sar žal maj dur, maladilas e Ivendesa. Či kadales či djas lačho djes. De o Ivend tordjardas le romes: Roma, sostar či dan ma lačho djes? Ke či san tu Baro Raj! Ažukar feri, roma! Avla pe tut zuralo Ivend! Naj baro, numa o Balval te phurdel! Xaj, kana aviljas i Balval o rom ava dural, vazdjas opre pesko kolopo xaj djas lačho djes la Balvaljake, ke i Balval o Legmajbaro Raj. Mies ja tuuli Eräs mies teki matkaa. Kun hän kulki, tapasi hän Auringon. Auringolle hän ei sanonut hyvää päivää. Aurinko vihastui ja huusi miehelle. Terve, mies. Mikset sanonut minulle hyvää päivää? Koska sinä et ole suuri herra! Odotahan vain, mies! Sinulle tulee kuuma kesä! Ei ole iso asia, kunhan Tuuli puhaltaa! Kuljettuaan kauemmas hän kohtasi Talven. Sillekään hän ei sanonut hyvää päivää. Talvi kuitenkin seisahtui miehen luo: Mies, mikset sanonut minulle hyvää päivää? Koska sinä et ole suuri herra! Odotahan vain, mies! Sinulle tulee kova talvi! Ei ole iso asia, kunhan Tuuli puhaltaa! Ja sitten kun Tuuli tuli, mies jo kaukaa nosti hattuaan ja sanoi hyvää päivää Tuulelle, koska Tuuli on suurin herra. (Unkarin lovaria, Kjučhukov 2000: 28 29.)